Inferno #100/2012

Abrahma

Through the Dusty Paths of Our Lives

Small Stone

2,5

Näemmä normaalisti omasta kulttuuristaan ja maastaan hyvin ylpeät ranskalaisetkin osaavat arvostaa ja toteuttaa mukavan mureaa, tummaa ja raskasta 70-lukulaista stoner/space/desert rockia, josta löytyy pakollinen kelpo annos Amerikan etelän boogieta ja jumittavaa tunnelmointia.

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä se myöskään uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan laiskanpulskeaksi, jossa osasyypää on hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Abrahman puitteet ovat kyllä oikeanlaiset ja tanakasti omilla jaloillaan seisovat, mutta musiikillisten suuntaviivojen fokusoinnin kanssa sillä on vielä suuria joskaan ei välttämättä kovinkaan vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia.

Bullet

Full Pull

Nuclear Blast

3

Bulletin mopo keuli varsin lupaavasti jo 2006 julkaistulla Heading for the Top -debyytillä ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Bite the Bulletilla kehityssuunta oli edelleenkin nousujohteista. Vaikka viime vuonna pihalle pukattu Highway Pirates olikin ainakin osittain oikeinkin hyvä, polki se silti osittain paikoillaan ollen selkeästi pieni notkahdus ruotsalaisten uralla. Nyt julkaistavalla Full Pull -albumilla yhtye ei edelleenkään jaksa edetä täyttä 100 metrin matkaa, vaan meno hyytyy puolivälin jälkeen tehojen loppuessa.

Bändillä on edelleen vahva näkemys tehdä 80-luvun AC/DC:stä ja Acceptista ammentavaa heavy rockia, jota täydentää hyvin Hell Hoferin omaperäisen repivä, joskin em. esikuvien tutuksi tekemä laulutyyli. Musiikkiin on tullut mukaan aimo annos tervetullutta ilmavuutta myös soundillisesti, mikä ei kuitenkaan tarkoita varsinaista löystymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä Rolling Homen perusrock, jonka loppufiilistely toimii hienosti. Biisit kuulostavat myös aiempaa yksinkertaisimmilta ja enemmän rockilta kuin metallilta, mikä ei sekään ole huono asia.

Niin hyvin kuin livenäkin sympaattinen orkesteri taitaa hommansa, pitäisi tämän genren rallit vain olla just eikä melkein kohdallaan mitä kokonaisuuteen tulee. Nyt Bulletin massikka kiiltelee vahattuna komeasti ja käy tasaisesti, mutta kaasua painettaessa vääntöä ei tahdo löytyä riittävästi ja tiukaksi pakkaantuneella savisella pellolla rapa ei lennä tarpeeksi korkealle. Pakko bändistä on silti pitää, vaikka herroilla on edessään yhä pitkä matka huipulle Nuke-kiinnityksestä huolimatta.

Derrida

Tule ja katso 12” EP

Psychedelica/Räävi/Ruori/Distroy/Rämekuukkeli/Rusto-Osiris

3

Voisi helposti luulla, että perinnetietoiseksi genreksi lusein luokiteltu hardcoren karsinassa seinät olisivat likellä toisiaan ja niihin törmäily suotavaa niin kauan kun läpi ei mennä. Nyt jo kuopattu Abduktio kuitenkin osoitti, että HC:tä voi esittää niin tekstillisesti kuin musiikillisesti täysin omalla uniikilla ja älykkömäisellä tavallaan säilyttäen uskottavuutensa ja silti ajautumatta liian kauaksi genren ytimestä.

Kotimaista Derridaa voisi kutsua ylöjärveläisten hengenheimolaiseksi, vaikka varsin selkeitä sisällöllisiä yhteneväisyyksiäkin löytyy. Yhtye antaa mukavasti ajattelemisen aihetta niin teksteillään kuin musiikillaan, mutta paketti ei silti ole täysin onnistuneesti kasassa. Vaikka takana on pari pienempää julkaisua ja neljä vuotta sitten julkaistu täyspitkä, ei bändi tunnu silti olevan vielä täysin sinut nykyisen tyylinsä kanssa.

Vartin mittaisella EP:llä bändi rimpuilee varsin idearikkaasti kaikissa kuudessa kappaleessaan, mutta niiden sisältämät eri oivallukset olisi voinut jalostaa ja viedä vieläkin pidämmälle. Vastapainoksi kepeämmälle kokeellisuudelle jää myös kaipaamaan hivenen aggressiivisempaa otetta etenkin kitara- ja riffiosastolla. Tule ja katso kannattaa silti ennemmin kuin katua.

Lynyrd Skynyrd

Last of a Dyin' Breed

Roadrunner

4

Tokkopa nykymaailmaan enää syntyy tai muodostuu Lynyrd Skynyrdin kaltaisia aidosti ikonisia bändejä, joiden syvän etelän periamerikkalaisuuteen perustuva rock kuulostaa täysin ajattomalta ja hienolta, vaikka kultakauden levytyksistä alkaakin olla jo lähes 40 vuotta aikaa. Edes vahvasti yhtyeeseen liitetty The Stars and Stripes Forever -asenne ei ärsytä, vaan sitä jopa kunnioittaa tässä tapauksessa. Viimeisiä lajissaan todellakin.

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta 13. studioalbumillaan veteraanit ovat taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennon letkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy mihinkään jäähdyttelyyn, sillä he käyvät edelleen lämpiminä.

Last of a Dyin' Breed on kaikin puolin onnistunut ja hienosti tässä ajassa kiinni oleva kokonaisuus, jossa kuitenkin yhä kuuluu bändin alkuaikojen musiikkiperimä vuosien aikana tapahtuneista suurista kokoonpanovaihdoksista huolimatta. Oi jospa joulupukki tänä vuona toisi haluamani lappuhaalarit ja punaisen takaluukulla varustetun kokovartalokerraston.

Nightstalker

Dead Rock Commandos

Small Stone

3,5

Voisin melkein luvata syöväni hatullisen sitä ihteään, jos nämä Kreikan pojat eivät ole koskaan kuulleet Dopes to Infinityn ja sitä seuranneen kolmen albumin aikaisesta Monster Magnetista. Vaan eipä asiasta voi alkaa liiemmin motkottamaankaan, kun noinkin hieno bändi on esikuvaksi otettu ja yli kahdenkymmenen vuoden ja kolmen aiemman albumin kokemuksella osataan tehdä mukavan letkeitä ja tasapainoisesti vellovia stoner-kappaleita koko levyllinen.

Dave Wyndorfin jo pelkästä äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, mutta vahvaa tyylitajua sekä hyviä sävellysideoita että tanakkaa osaamista kylläkin. Siksi jääkin oikein todella kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota, vaikka muut musiikilliset puitteet ovatkin lähes täysin kohdallaan.

Musiikissa vaikeasti kuvailtavat fiilikseen perustuvat asiat ovat usein vähästä kiinni. Pienellä amerikkalaisen ammattimiehen viilauksella Dead Rock Commandos olisi kuitenkin ollut melko varmasti pistettä parempi levy.

Riistetyt

Skitsofrenia (reissue)

Propaganda

4

Uusintapainos yhä edelleen aktiivisen tamperelaisen Riistettyjen kakkosalbumista vuodelta -83 ei ole mikään vuosikymmenen kulttuuriteko, sillä levystä on vuosien varrella tehty erilaisia painoksia niin CD:nä kuin LP:näkin, joista osaa on edelleen saatavilla. Tämä ei kuitenkaan vähennä itse alkuperäisen julkaisun merkitystä, sillä Skitsofrenia kuuluu kotimaisen hardcoren tärkeimpiin merkkipaaluihin mm. Laman ainoiksi jääneiden kahden studioalbumin kanssa.

Nuorten miesten energia ja intensiteetti on läpi levyn hurjaa ja se mikä monipuolisuudessa vähän puuttuu, on korvattu onnistuneesti asenteella ja vimmaisella ulosannilla. Kun repäisyt eivät juurikaan kestä paria minuuttia kauempaa, on 24 minuutin kesto täysin optimaalinen niin mielelle kuin korville: vanhemmankin alkaa tehdä mieli nousta barrikadeille kapinoimaan maailman lukuisia epäkohtia vastaan.

Ulkoiselta olemukseltaan julkaisu näyttää halvasti toteutetulta, mutta yksinkertainen kansilipare sisältää sentään sanoitukset. Onneksi sisältö sentään on huomattavasti rikkaampaa.

Sons of Otis

Seismic

Small Stone

3,5

20 vuoden trippailu vahvasti stonerilta tuoksahtavan ja myös vähän dronea sisältävän doomin parissa kuuluu Sons of Otisin musiikissa sulavana ja melkoisen tanakkana sekä lämminhenkisenä vyörytyksenä, joka ottaa kuuntelijansa heti alkutahdeista lempeään karhunsyleilyyn vain ponnistaakseen satunnaisen säännöllisesti leijailemaan kohti korkeuksia. Seismisen toiminnan ja kosmisten vibojen yhteistyötä siis.

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva, mutta samaan aikaan itseään hivenen liikaa toistava muutaman tempun hyvin osaava groove-hirviö. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaisen tilan luomiseen ja saavuttamiseen, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine ei siihen kuitenkaan tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.

Puutteistaan huolimatta Sons of Otis on silti kiehtova poppoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Taitoa sekin vaatii ja sitä bändiltä löytyy jo viiden aiemman albumin mitalta.

Spiders

Flash Point

Crusher

4

Spidersin heti alkuvuodesta 2011 julkaistu neljän biisin 10” oli kaikessa 70-lukulaisessa fiilistelyssään mainio ensijulkaisu, mutta kesän jälkeen ilmestynyt kiihkeästi rokkaava Fraction 7” (kääntöpuolella kelvollinen joskin turhan alkuperäisuskollinen Alice Cooper coveri Under My Wheels) laajensi hämiksien repertuaaria oivasti ja osoitti samalla, että niin riffeissä kuin tyylitajussakin löytyy.

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostavat. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla ja hienosti aikakauden aito ja rosoinen joskin erittäin lämminhenkinen tunnelma onkin levyllä tavoitettu aina tuotantoa myöten. Paikka paikoin pienen lähinnä soundillisen potkun puutteen voi helposti korvata volume-nupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Spidersin keulahahmossa Ann-Sofie Hoylesissa yhdistyy kiehtovalla tavalla räväkkyys ja rokkikissamaisuus naapurintyttömäiseen herkkyyteen ja tällaisella keulahahmolla ja biisiarsenaalilla varustettu nelikko tuleekin taatusti paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella. Vaikka bändillä ei olekaan heti ensikerrasta päähän soimaan jääviä hittejä levyltäkin löytyvän em. Fractionin lisäksi, on sillä silti täysi nippu monipuolisia menneen ajan kyllästämiä rokkibiisejä, joihin ajan hammas ei pysty tulevaisuudessakaan.

Väärinkäsitys

Päivän tunnit 7"

Omakustanne

3,5

Bändin MySpacesta löytyvä kuvaus ”Hankasalmi Hardcore since 1996” kiteyttää mainiosti mistä Väärinkäsityksessä on kysymys. Kohtuullisen pitkästä urastaan huolimatta punkkitrio on julkaissut harvakseltaan omia tuotoksiaan ja vaikka tämäkin EP on taltioitu jo reilut kaksi vuotta sitten, saa se julkaisunsa vasta nyt. Liekö viivästymiseen syynä sitten julkaisijaongelmat, saamattomuus vaiko rahapula, viimeistä myyntipäivää ei yhtyeen esittämälle klassisen ajattomalle punk/HC:lle kuitenkaan kannata asettaa.

Sanoitusten teeseinä käytetyt päihteiden väärinkäyttö, uskontokriittisyys, sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, jokapäiväisessä oravanpyörässä kieppuminen, isoveljen valvonta ja kapitalismin vallan vastustaminen ovat genren peruskauraa ja samaa voi todeta myös sopivan räkäisesti ja räyhäkkäästi esitetystä ja tallennetusta musiikista. Neljä viisua puolellaan reiluun viiteen minuuttiin istuu myös täysin mallikkaasti punk-pienjulkaisuissa usein käytettyyn sabluunaan.

Sen verta kelvollisesti & kokemuksella toteutettua Väärinkäsityksen kantaaottavuus ja musiikillinen räkiminen kuitenkin on, että mitään uniikkia lähestymistapaa ei jää kaipaamaan. Kyllä hyvä ruisleipäkin maistuu vuodesta toimeen ilman että siihen tarvitsee alkaa mitään karpaloita lisäämään.

Ward & True Lords Of Vatican
S/T (kasetti)
Johnny Park Avenue/Black Floyd's Tapes
3,5

Syvällä undergroundissa mateleva Ward julkaisee seuraajan viime vuonna ilmestyneelle 7” splitille ja tällä kertaa formaattina on puolestaan alan piireissä comebackin tehnyt c-kasetti. Tälläkin kertaa mukana julkaisulla on kaveri, mutta nyt voimat on eriytymisen sijaan yhdistetty True Lords of Vaticanin huolehtiessa musiikin värittämisestä elektronisin keinoin.

Wardin kehityskaari sojottaa ylöspäin selkeässä erektiokulmassa ensiseiskaansa verrattuna, vaikka tyyli ja tehokeinot ovat edelleen samat. Sysimustaa lähestyvä, osin sludgea sisältävä doom vyörytys on varsin alkukantaisella tavalla ahdistavaa ja piinaavaa, johon oman lisänsä tuo etenkin molempien biisien outromainen elekro-feedback. Mine nousee kuitenkin kappalekaksikon selkeäksi voittajaksi herkemmällä ja melodisemmalla otteellaan, joka tarjoaa sopivasti jännitteitä ja vastakohtia tutulle runnomiselle.

Ward ei vielä tunnu löytäneen aivan kaikkea potentiaaliaan, sillä esimerkiksi Paralyzedin olisi voinut antaa kasvaa lisää pituutta muuttaen sen massiiviseksi kaiken alleen ruhjovaksi monsteriksi. Yhteistyö TLoV:n kanssa on toimivaa, joskin hieman perään liimatun oloista. Tästäkin kollaboraatiosta olisi huolellisemmalla sovituksella saatu paremmin kokonaisuutta palveleva. Toivon mukaan tähän mennessä suoritut esilämmittelyt johtavat seuraavalla julkaisulla kohti kliimaksia: slow, deep and hard!