Inferno #113/2014

Corrections House

Last City Zero

Neurot

3,5

Vaikka nyt debyyttinsä julkaisevasta Corrections Housesta vain neljäsosa on Neurosiksesta (kitaristi Scott Kelly), kuulostaa lopputulos silti suurelta osin miehen pääbändiltä miksattuna pieneen osaan herran pelkistetyn kaunista soolotuotantoa. Sen verran vahvan persoonallisuuden omaavaa ja tunnistettavaa yhtyeen musiikki on muutoksista huolimatta ollut lähes 30 vuotta. Mutta juuri loput eli pääasiassa konemusiikista tutut loopit ja rumpubiitit antavat tälle myös Eyehategod, Yakuza ja Minsk -ukot sisältävälle kollaboraatiolle riittävästi omaa ilmettä.

Albumin hitaasti starttaava, mutta kiehtovan hypnoottisen junttaavaksi yltyvä ServeOr Survive antaa musiikista hivenen helpomman kuvan kuin mitä levy lopulta on. Aluksi kokonaisuus vaikuttaa tyypilliseen projektiluontoiseen tapaan hieman sekavahkolta, vaikka yhtenäistä kaikille kappaleille onkin alati vahvasti läsnä oleva urbaanin yksilön ahdistuksen tunne. Myös sanoituksia on syytä kuunnella ja pohtia yön pimeinä tunteina aina aamun sarastukseen saakka.

Jos yksilöt aluksi lähes hyljeksivät lähestyjäänsä ensimmäisillä kuuntelukerroilla, nivoo pitkäjänteisempi tutustuminen kahdeksaa painostavaa kappaletta huomattavasti yhtenäisemmäksi huolimatta niiden keskinäisistä paikoin isoistakin erilaisuuksista. Corrections Housesta löytyykin tunnelmaltaan paljon samaa ja nykyään taas kiinnostavalta kuulostavaa kuin 90-lukulaisesta industrial metalista Godflesh etunenässään.

Lurk

Kaldera

Doomentia

4

Lurkin kakkosalbumilla ahdistustekijät alkavat olla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen normaalin henkilövaa'an asteikko enää riitä. Kaldera tempaakin heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä siinä missä heti vuoden 2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan nappaamisen sijasta.

Niin paljon kuin yhtye vertailuja inhoaakin, ei ole suuri yllätys huomata että englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar siinä missä suomenkielisessä versiossa se on taas jätetty kokonaan pois. Samankaltaista aikuisten miesten päälle rullaavaa maailman tuskaa löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka ulkoiselta habitukseltaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa onkin enemmän ympäröivästä maailmasta kumpuavaa kaamosmaista kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän etelän hiostavaa pääosin ihmissuhteiden aiheuttamaa angstisuutta.

Etenkin levyn alkunelikko on kaikessa tehokkaassa rujoudessaan ja jopa sieltä täältä esiinpilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttavaa, mutta ei jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Kalderan kuristusote on siinä vaiheessa vain jo niin tiukka, että kohtaloonsa on alistuttu eikä vastaan pysty enää rimpuilemaan.

Mikäli Kumikamelin kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin saada voimaa. Tämänkin teesin perusteella Lurk on toisella albumillaan vallan vahva yhtye.

Realmbuilder

Blue Flame Cavalry

I Hate

1,5

Eipä ole Realmbuilder juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone Throwers -debyyttinsä ja tokkopa väliin jäänyt kaksi vuotta sitten julkaistu kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect sekään mikään mestariteos on. Duo kuulostaa ja näyttää kansikuvissaan edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin alakoululaisen bändiporukan orkkareeneissä spontaanisti tapahtuva larppaussessio.

Blue Flame Cavalry on kaikin puolin köppäinen kuin huono demo, on tarkastelun alla sitten elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat sekä tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Albumin päättävässä levynnimikappaleessa muovitorven törähdykset jaksavat herättää hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta muistuttaen samalla siitä, ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa camp-viihdettä.

Ainoastaan kiekon suht räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti yli seitsemän minuuttia tunnelmoiva Adrift Upon the Night Ocean ovat kokonaisuutena siedettäviä. Tällaisiakin mahtuu genren tusinaan yli kolmetoista.

Remissions

Survivalist LP

Omakustanne

4

Koko tarkkaan vuosi ehtiä kulua Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä, mutta moiset pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo vuosikymmeniä sitten myllyt pyörimään pistänyt vihainen hardcore-mekkalointi on käytännössä lähes ikuisesti säilyvää aivan kuten vanikkakin.

Alle 20 minuuttinen albumi ei sisällä yhtään millään lailla mullistavaa materiaalia. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on katetta jaettavaksi vaikka tässä genressä erityisesti kunnostautuneille amerikkalaisille asti. Tässä erityisesti anonyymiksi jäävä aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä vokalisti tekee todellisen miehen työn.

Ja kun vallan metallisenaja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua näin poikkeuksellisen tymäkästi, niin veikkaanpa että melkoisen suurella luudalla saa hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta lakaista pois kaikkensa antanutta yleisöä myös keikkojen jälkeen

Remissions ei pyydä, vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Jos sillä vain olisi enemmän hivenen enemmän teroitettuja versioita Fail Safen tai Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, voisi Jamey Jastankin shortsin puntista alkaa valua haisevan vetelää tavaraa.

Riistetyt

Korppien paraati

Stupido

3

Melkoisen tymäkän niin biiseiltään kuin soundeiltaan kuin Kuolonhymnejä-levyn (2009) jälkeen Korppien paraati nojaa selvästi enemmän 80-luvun alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen kerran. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea eivätkä tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan millä saralla kolmessakymmenessä vuodessa. Myös riistokapitalismia ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti sanoituksissa aivan kuten aina ennenkin.

Niin säpäkkä paketti muotokieleltään kuin albumi onkin, tuntuu veteraanit silti menevän hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Satunnaisesti esiin pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan ymppäämällä mukaan edes vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton pahaenteisestä tunnelmasta.

Vaikka Korppien paraatin kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä sillä ole mittaa kuin oikeaoppiset vajaat 32 minuuttia, toimisi se 7” EP:nä huomattavasti iskevämmin. Biisilistalta tulisi tällöin löytyä Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä noin 1,5 minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta.

The Vintage Caravan

Voyage

Nuclear Blast

3,5

Ilahduttavinta viime vuosina on ollut huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret soittajat ovat löytäneet toisensa. Triona paukuttava The Vintage Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä koko ikänsä kuunnelleet Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia riskisti rhythm bluesista ammentaneita jytärockartisteja.

Musiikkia mukavasti kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti eikä edes tuore julkaisu. Kaverusten debyytti kun julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja seuraaja loppuvuodesta 2012. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin suurin levy-yhtiö, The Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa taatusti paremmin Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä ja aivan syystäkin.

Laulaja-kitaristi Óskar Login ääni on miellyttävä ja iän tuoman kokemuksen myötä kaverista voi kehittyä vielä melkoinen oraalinen tulkitsija rockin saralla. Monella tapaa bändin musiikki muistuttaa australialaista Wolfmotheria, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään seitsemän vuotta sitten. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja puleerattuja biisejä ei Voyagelta kumminkaan onneksi löydy.

Erityisen tehokkaan alunjälkeen albumi optimaalinen lopetus olisi ollut leppoisasti leijuva seiskabiisi Winterland, jonka jälkeen Midnight Meditationin pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12 minuuttinen The Kings Voyage -järkäle eivät jaksa enää innostaa.

Nuorten miesten käsittelyssä monien mielestä ummehtunut, 60-70 lukujen taitteeseen jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rock-musiikki onnistuu kuulostamaan elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. The Vintage Caravan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli näyttääkin närhen munat monelle tiukasti hetkessä elävälle modernille musiikille. Saapas nähdä kestääkö porukan into ja kasvaako osaaminen yleisesti erityisen vaikealle pidetylle kolmannelle albumille.

Inferno #108/2013

Ape Skull

Ape Skull

Heavy Psych Sounds

4

Nyt aletaan olla lunkiuden ytimessä ja vieläpä heti ensijulkaisulla. Onhan italiaanoilla tosin varsin kyseenalainen maine hieman laiskanpulskeana ja tehdään asiat vähän sinne päin -kansana, mutta skarpin Ape Skull trion musiikissa nämä asiat on osattu kääntää voimavaroiksi.

Kuten jo levy-yhtiön nimikin antaa hieman osviittaa, kauhoo orkesteri innoituksensa suurella kuupalla 70-luvun taitteen rockista, jossa kunnostautuivat niin amerikkalaiset kuin eurooppalaisetkin yhtyeet. Raskaahkolla kädellä vaivatusta seoksesta löytyy sekä blues- että boogie louhimasta ripauksella psykedeliaa, johon jantterit ovat saaneet loihdittua kauttaaltaan vähän helvetillisen svengin päälle. Ja tällähän ei sitten ole niin mitään tekemistä salatieteiden kanssa flirttailevan ja trendiksi leimatun musiikin kanssa, vaan kyse on ehdasta tavarasta.

Kun korvillakin on ajankuvaa mainiosti kuvaavien soundien puolesta karkkipäivä ja silmät lepäävät Marcello ”Rise Above” Crescenzin kansitaiteessa, on Ape Skull heittämällä yksi parhaista kesälevyistä tänä vuonna. Tämän pitäisi käydä varsin selväksi kaikista paksukalloisimmallekin kuuntelijalle jo muutamalla kuuntelukerralla, mutta modernien metalliapinoiden on turha vaivautua.

Bastards

Maailma palaa

Propaganda

3

Propaganda Records, tuo hardcoren/punkin Poptori, julkaisee kotimaisen hardcoren ensimmäisen aaltoon 80-luvun alussa kuuluneen Bastardsin sekavahkon kokoelman, jonka perusrunkona on orkesterin ensimmäinen Maailma palaa ja kuolee kymmenen biisin EP. Lafkalle tyypilliseen tapaan kappalejärjestys on kauttaaltaan iloisesti sekaisin ja 18 muun kappaleen alkuperän eteen saakin jo tehdä hieman salapoliisityötä ja siltikin osa jää hämärän peittoon. Biisejä on lisäksi ainakin kokoelmilta Propaganda - Russia Bombs Finland, Propaganda – Hardcore '83 sekä Propaganda live.

Jos tamperelainen mölyporukka olikin yksi ensimmäisistä tämän lajin mekastajista Suomessa, ei se kuitenkaan kuulunut kovimpien ja merkittävimpien joukkoon aivan samoin kun em. EP ei kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Räkäistä, vauhdikasta ja äänekästä se toki on minuutin molemmin puolin kellottavissa rykäisyssään kuten HC:n tuleekin olla. Bastardsin niin musiikin kuin tekstien suurin ongelma tulee vain tälläkin kokoelmalta hyvin selväksi: ne eivät ole koskaan olleet kovinkaan innovatiivisia tai intensiivisiä verrattuna genren huippuihin. Paljon melua, joskaan ei aivan täysin tyhjästä, josta loppupuoliskolta löytyvä tuoreempi materiaali antaa paremmin osviittaa.

Kun Bastardsilta on julkaistu jo 90-luvulla kaksikin eri kokoelmaa, joista Kråklundin julkaisema 37 biisin ja kolmen eri julkaisun niputus on edelleenkin se paras ja kattavin, voi tämän hieman puolivillaisesti kasaan sössityn kokisen julkaisemista hieman kyseenalaistaa. Toisaalta onhan se pelkästään hyvä juttu, että Bastardsiakin saa yhä edelleen CD-muodossa kohtuu huokeaan hintaan kuultavakseen, sillä Vaasan velikultien julkaisua ei helpolla eikä halvalla enää löydä.

Cutdown

Harsh Reality 7” EP

Full House

3

Kyllä Suomen tsadissakin osataan olla kovaa jätkää ja uhota suuren maailman eli New Yorkin malliin. Ja mikäs on patsastellessa kaduilla ja keikkalavoilla, kun esitettävänä on näinkin painavaa ja pätevästi toimitettua asiaa kuin Cutdownilla.

Orkesterin keskitempoinen ja metallinen hardcore kajahtaa EP:n seitsemällä kappaleella sekä raskaasti että uskottavasti ja kunniansa saavat kuulla niin maan rakoon toisia polkevat, nykyinen maailman meno, paskanpuhujat kuin petturitkin eli koko genren peruskuvasto on kauttaaltaan katettu niin biiseissä kuin sanoituksissakin.

Jos yhtyeen ulosanti onkin pätevää, on se samalla myös varsin yksioikoista. Kappaleisiin kaipaisi toisinaan enemmän räyhäkkyyttä ja vauhtia, seikka joka tulee erityisen selvästi seiskan puolta käännettäessä. B-puoli kolmikko kun ei juurikaan eroa hyvässä saati pahassa oikein millään tavalla avauspuolesta.

Vaan eipä näille hyvällä asenteella varustetuille miehille uskalla alkaa vittuilla pikkuvioista, kunnon myllytystä kun varmasti on luvassa törmää bändiin sitten sisätiloissa instrumentit kaulassa tai ulkona ilman niitä.

Evangelist

Doominicanes

Doomentia

2,5

Useat bändit haluavat välttää saarnaamista, mutta Evangelist julistaa yläkerran herran sanaa lähes kirjaimellisesti kakkoseepoksellaan Doominicanes. Eeppisen/perinteisen doomin piireissähän nämä aiheet eivät ole mitenkään vieraita, sillä samoista aihepiireistä ja tarinoista ovat ammentaneet jo aikanaan niin Black Sabbath, Count Raven kuin Candlemasskin, joista jälkimmäinen on epäilemättä myös musiikiltaan näille evankelistoille hyvinkin merkittävä.

Puolan hyvien paimenien julistamisen lahja ei kuitenkaan oikein vakuuta, sillä vaikka itse sana hallussa onkin, ei musiikille äärimmäisen olennainen hurmoshenki laskeudu missään vaiheessa seurakuntalaisten keskuuteen. Anonyyminä pysyttelevä porukka latelee melankolisia ja raskaita psalmejaan ja tekstejään sen verran perusasetuksilla, että ikioman ristin sijasta kannettaankin enemmän muiden ja matka Golgatallekin jää puolitiehen.

Doominicanes ei ole lähtökohdiltaan ollenkaan huono, mutta hippusen hoilauksen puolelle lipeävän saarnamiehen johdolla siltä puuttuu paljon karismaa ja tunnetta. Pikkuruisissa syvästi genreä palvovissa seurakunnissa sen sanoma saattaa vielä upota hedelmälliseen maaperään, mutta tapauskovaisten arvostamaksi TV-saarnaajaksi siitä ei ole.

Horse Latitudes

Black Soil LP

Doomentia

4,5

Kun luonto on pitkän ja runsaslumisen talven alkanut jälleen vihertää, juhlistaa Horse Latitudes ajankohtaa julkaisemalla Black Soil nimisen albuminsa. Kevät todellakin koittaa Heidille, Vellulle ja Harrille, kertoohan tästä jo pelkästään levyn tuhti päätöskappalekin Eternal Spring, sillä levy on laaja-alaisinta, tarttuvinta ja yhtenäisintä laahausta mitä bändi on tähän mennessä tehnyt ilman että se olisi menettänyt persoonallisesta ulosannistaan yhtään mitään, vaan enneminkin päinvastoin.

Jos Horse Latitudesin kappaleet onkin edelleen varsin pelkistettyjä, piilee sen yksinkertaisuudessa erittäin vahvoja tunnetiloja. Synkkä jynkytys on muuntautunut kohti pahaenteistä kaihoisuutta, mikä avaa kokonaan uusia ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia yhtyeen musiikissa. Trio pistää sopivan hillitysti kakkosta silmään niin tempoissa kuin laulusuorituksissakin ja säästeliäästi juuri oikeissa paikoissa käytetyt aidot kirkkourut ja puheosuudet vain korostavat jylhää kokonaisuutta.

Myös soundillisesti levy on suorastaan huikea. Äänimaailma on kauttaaltaan sekä erittäin lämmin, selkeä että yksinkertainen ja koko komeuden kruununa ja selkärankana on kahden alataajuussoittimen todella jykevän lempeä möyrintä. Onnistunut tuotanto korostaa oivasti minimalistisuuden pohjalta kumpuavaa vahvaa ilmapiiriä entisestään, ilman että se olisi yksin siitä vastuussa esimerkiksi kuuntelijan alleen jyräävällä säröisellä äänivallilla.

Jos uskoisin numerologiaan, olisi kolmonen selkeästi yhtyeen luku. Muodostuuhan se kolmesta jäsenestä, joka julkaisee kolmannen kolmesta kappaleesta koostuvan levynsä, joka on tähän mennessä heidän selvästi paras julkaisunsa. Kolmas kerta todellakin toden sanoo, vaikka ei Gathering (2010) tai Awakening (2012) nekään mitään kukkupuheita sisällä.

Riistetyt

Raiskattu tulevaisuus (reissue)

Propaganda

3,5

Lisää uusioita Propagandalta ja tällä kertaa sieltä hieman tarpeellisemmasta päästä, tamperelaisen Riistettyjen toista täyspitkää vuodelta -84 kun ei olekaan aiemmin ollut CD:nä saatavilla. Miksi alkuperäinen biisijärjestys on pitänyt pistää uusiksi tälläkin julkaisulla ei käy selväksi, mutta onpahan vihkoseen saatu sentään mukaan yhden biisin sanat sekä yhden taitteen verran enemmän kuvia normaaliin verrattuna.

Alkuaikojen kipakka ja raivokas hardcore on järkevöitynyt ja siistiytynyt selvästi, jota uudelleenmasterointi vielä entisestään korostaa. Samoin biiseissä on jo havaittavissa myös Riistettyjen seuraajan Pyhät Nuket/Holy Dolls -yhtyeen kevyempiä ja musiikillisesti laaja-alaisempia sävyjä. Onpahan levyn loppuun tällätty myös jostain syystä bonukseksi Pyhien Nukkien alun perin oikein singlenäkin julkaistu turhahko renkutus italialaisesta partisaanilaulusta Bella Ciao.

Eihän Raiskattu tulevaisuus mikään Valtion vankina (1982) tai Skitsofrenia (1983) ole, mutta sen verran omalaatuiselta ja pätevältä se edelleen kuulostaa niin Riistettyjen kuin koko kotimaisen HC:n katalogissa, että uusintajulkaisu puolustaa hyvinkin paikkaansa.

VHK

Veled Haraptat Csillagot!

Ektro

4,5

Äärimmäisen harvoin vastaan tulee enää levyjä, jotka sekoittavat omat ennakkoluulot ja käsitykset musiikista sen verran tehokkaasti, että kaiken tarjotun sisäistäminen vaatii melkoisesti kärsivällisyyttä ja ponnisteluja mutta ennen kaikkea halua antaa mahdollisuus normeista poikkeavalle musiikille. Unkarilaisen, jo 70-luvun puolivälissä perustetun VHK:n aka Galloping Coronersin paluulevy onkin varsin vaativa, mutta lopulta sen verran säväyttävä kokemus, että jokaisen musiikkia harrastavan ja vähänkään länsimaiseen perinteiseen rock-musiikkiin kyllästyneen tulisi siihen avoimin mielin tutustua.

VHK on luonut vankan albumikokonaisuuden, jonka sisältö tuo pikemminkin mieleen seitsemän shamanistista rituaalia kuin perinteistä musiikkikappaletta. Äidinkielellä tulkituissa, vahvasti kotimaansa kansanmusiikkiin pohjautuvissa, mutta suurimmalta osin perinteisin rock-instrumentein esitetyissä viisuissa alati vahvat tunnelmat vaihtuvat tempojen mukaan rauhallisen hartaista vauhdikkaan vimmaisiin, mutta yhteistä niille kaikille on äärettömän väkevä aitouden ja läsnäolon tunne.

Intensiivinen musiikki pakottaa kuuntelijan reagoimaan fyysisen tason lisäksi myös henkisesti ja vanhakantainen perinteisiin pohjautuva muuttuu yhtyeen käsittelyssä ajattomaksi. Oman kotimaansa kulttuurin kautta samankaltaiseen lopputulokseen ovat pyrkineet myös norjalainen Wardruna levyllään Runaljod - Yggdrasil (2013) sekä romanialainen Dordeuh Dar De Duh -debyytillään (2012), mutta aivan näin syvällisen onnistuneita ne eivät kuitenkaan ole.

Veled Haraptat Csillagot! eli kolmannella kotimaisella kielellä ymmärrettävämmin Bite the Stars! on niitä harvinaisia levyjä, joka nasevassa 41 minuutin mitassaan tuntuu loppuvan kesken ennen aikojaan ja jättävän kuulijan kuin kiusallaan vaille loppuhuipennusta. Onneksi albumin hinkkaamisen haluaa useimmiten aloittaa aina alusta uudestaan ilman välitöntä puutumisen vaaraa.

Yhdyntä

Iloista mieltä EP

Omakustanne

4

Kysymykseen mitä on (hardcore) punk, voi vastauksena tarjota perinteisten klassikkojen sijasta pohjois-karjalaisen Yhdyntä-yhtyeen ensimmäistä virallista tuotosta Iloista mieltä. Sen seitsemässä yhteiskestoltaan karvan alle kymmenen minuuttia kestävissä kappaleissa kiteytyy juuri oikean härskillä ja karskilla tavalla, mistä genressä voi parhaimmillaan olla kysymys: oikeanlaisella haistakaa paska -asenteella esitetystä mekkalasta, joka ei kaipaa minkäänlaista innovatiivista tai ei millilleen vaan just -soitettua lähestymistapaa musiikkiin osuakseen maaliinsa. Osin naivistisille ja täysin inhorealistisille päihteidenkyllästyttämille sanoituksillekaan ei voi missään kohtaa nauraa, vaan pikemminkin monille karujen arkipäivien käsittelyt herättävät ajatuksia.

Yhden suomipunkin hienoimpiin orkestereihin lukeutuvan Maho Neitsyen niin musiikillinen kuin sanoituksellinen perintö kuuluu selvästi, mikä tulee katsoa pelkästään positiiviseksi asiaksi. Oman lisävärinsä eri biiseihin tuo jokaisen ääntelyyn osallistuvan bändijäsenen erilainen tulkintatapa, alkaen Jarkon puliölinästä kulkien Jannen kireän rääkymisen kautta Hennan ärähtelyyn ja hermoja kiristivään kiljuntaan, jota ei missään vaiheessa voi kutsua herkän naiselliseksi.

Avausnelikko Kaljaa, Lämmittää,Rahaa ja rauhoittavia sekä Kaljan kusettava vaikutus on selkeä, joskaan ei selvä hittiputki, johon loppupuolisko Pelko, Nussijat ja Vaskelandia ei yllä. Tämäkään selkeä laskusuhdanne ei silti onnistu juurikaan huonontamaan mainiota kokonaisuutta.

Kolmikko itse toteaa EP:nsä olevan ”omaks iloksi ja muiden riesaksi!”, mutta kyllä tästä monen muunkin asianharrastajan on helppo riemua repiä.

Inferno #100/2012

Abrahma

Through the Dusty Paths of Our Lives

Small Stone

2,5

Näemmä normaalisti omasta kulttuuristaan ja maastaan hyvin ylpeät ranskalaisetkin osaavat arvostaa ja toteuttaa mukavan mureaa, tummaa ja raskasta 70-lukulaista stoner/space/desert rockia, josta löytyy pakollinen kelpo annos Amerikan etelän boogieta ja jumittavaa tunnelmointia.

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä se myöskään uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan laiskanpulskeaksi, jossa osasyypää on hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Abrahman puitteet ovat kyllä oikeanlaiset ja tanakasti omilla jaloillaan seisovat, mutta musiikillisten suuntaviivojen fokusoinnin kanssa sillä on vielä suuria joskaan ei välttämättä kovinkaan vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia.

Bullet

Full Pull

Nuclear Blast

3

Bulletin mopo keuli varsin lupaavasti jo 2006 julkaistulla Heading for the Top -debyytillä ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Bite the Bulletilla kehityssuunta oli edelleenkin nousujohteista. Vaikka viime vuonna pihalle pukattu Highway Pirates olikin ainakin osittain oikeinkin hyvä, polki se silti osittain paikoillaan ollen selkeästi pieni notkahdus ruotsalaisten uralla. Nyt julkaistavalla Full Pull -albumilla yhtye ei edelleenkään jaksa edetä täyttä 100 metrin matkaa, vaan meno hyytyy puolivälin jälkeen tehojen loppuessa.

Bändillä on edelleen vahva näkemys tehdä 80-luvun AC/DC:stä ja Acceptista ammentavaa heavy rockia, jota täydentää hyvin Hell Hoferin omaperäisen repivä, joskin em. esikuvien tutuksi tekemä laulutyyli. Musiikkiin on tullut mukaan aimo annos tervetullutta ilmavuutta myös soundillisesti, mikä ei kuitenkaan tarkoita varsinaista löystymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä Rolling Homen perusrock, jonka loppufiilistely toimii hienosti. Biisit kuulostavat myös aiempaa yksinkertaisimmilta ja enemmän rockilta kuin metallilta, mikä ei sekään ole huono asia.

Niin hyvin kuin livenäkin sympaattinen orkesteri taitaa hommansa, pitäisi tämän genren rallit vain olla just eikä melkein kohdallaan mitä kokonaisuuteen tulee. Nyt Bulletin massikka kiiltelee vahattuna komeasti ja käy tasaisesti, mutta kaasua painettaessa vääntöä ei tahdo löytyä riittävästi ja tiukaksi pakkaantuneella savisella pellolla rapa ei lennä tarpeeksi korkealle. Pakko bändistä on silti pitää, vaikka herroilla on edessään yhä pitkä matka huipulle Nuke-kiinnityksestä huolimatta.

Derrida

Tule ja katso 12” EP

Psychedelica/Räävi/Ruori/Distroy/Rämekuukkeli/Rusto-Osiris

3

Voisi helposti luulla, että perinnetietoiseksi genreksi lusein luokiteltu hardcoren karsinassa seinät olisivat likellä toisiaan ja niihin törmäily suotavaa niin kauan kun läpi ei mennä. Nyt jo kuopattu Abduktio kuitenkin osoitti, että HC:tä voi esittää niin tekstillisesti kuin musiikillisesti täysin omalla uniikilla ja älykkömäisellä tavallaan säilyttäen uskottavuutensa ja silti ajautumatta liian kauaksi genren ytimestä.

Kotimaista Derridaa voisi kutsua ylöjärveläisten hengenheimolaiseksi, vaikka varsin selkeitä sisällöllisiä yhteneväisyyksiäkin löytyy. Yhtye antaa mukavasti ajattelemisen aihetta niin teksteillään kuin musiikillaan, mutta paketti ei silti ole täysin onnistuneesti kasassa. Vaikka takana on pari pienempää julkaisua ja neljä vuotta sitten julkaistu täyspitkä, ei bändi tunnu silti olevan vielä täysin sinut nykyisen tyylinsä kanssa.

Vartin mittaisella EP:llä bändi rimpuilee varsin idearikkaasti kaikissa kuudessa kappaleessaan, mutta niiden sisältämät eri oivallukset olisi voinut jalostaa ja viedä vieläkin pidämmälle. Vastapainoksi kepeämmälle kokeellisuudelle jää myös kaipaamaan hivenen aggressiivisempaa otetta etenkin kitara- ja riffiosastolla. Tule ja katso kannattaa silti ennemmin kuin katua.

Lynyrd Skynyrd

Last of a Dyin' Breed

Roadrunner

4

Tokkopa nykymaailmaan enää syntyy tai muodostuu Lynyrd Skynyrdin kaltaisia aidosti ikonisia bändejä, joiden syvän etelän periamerikkalaisuuteen perustuva rock kuulostaa täysin ajattomalta ja hienolta, vaikka kultakauden levytyksistä alkaakin olla jo lähes 40 vuotta aikaa. Edes vahvasti yhtyeeseen liitetty The Stars and Stripes Forever -asenne ei ärsytä, vaan sitä jopa kunnioittaa tässä tapauksessa. Viimeisiä lajissaan todellakin.

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta 13. studioalbumillaan veteraanit ovat taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennon letkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy mihinkään jäähdyttelyyn, sillä he käyvät edelleen lämpiminä.

Last of a Dyin' Breed on kaikin puolin onnistunut ja hienosti tässä ajassa kiinni oleva kokonaisuus, jossa kuitenkin yhä kuuluu bändin alkuaikojen musiikkiperimä vuosien aikana tapahtuneista suurista kokoonpanovaihdoksista huolimatta. Oi jospa joulupukki tänä vuona toisi haluamani lappuhaalarit ja punaisen takaluukulla varustetun kokovartalokerraston.

Nightstalker

Dead Rock Commandos

Small Stone

3,5

Voisin melkein luvata syöväni hatullisen sitä ihteään, jos nämä Kreikan pojat eivät ole koskaan kuulleet Dopes to Infinityn ja sitä seuranneen kolmen albumin aikaisesta Monster Magnetista. Vaan eipä asiasta voi alkaa liiemmin motkottamaankaan, kun noinkin hieno bändi on esikuvaksi otettu ja yli kahdenkymmenen vuoden ja kolmen aiemman albumin kokemuksella osataan tehdä mukavan letkeitä ja tasapainoisesti vellovia stoner-kappaleita koko levyllinen.

Dave Wyndorfin jo pelkästä äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, mutta vahvaa tyylitajua sekä hyviä sävellysideoita että tanakkaa osaamista kylläkin. Siksi jääkin oikein todella kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota, vaikka muut musiikilliset puitteet ovatkin lähes täysin kohdallaan.

Musiikissa vaikeasti kuvailtavat fiilikseen perustuvat asiat ovat usein vähästä kiinni. Pienellä amerikkalaisen ammattimiehen viilauksella Dead Rock Commandos olisi kuitenkin ollut melko varmasti pistettä parempi levy.

Riistetyt

Skitsofrenia (reissue)

Propaganda

4

Uusintapainos yhä edelleen aktiivisen tamperelaisen Riistettyjen kakkosalbumista vuodelta -83 ei ole mikään vuosikymmenen kulttuuriteko, sillä levystä on vuosien varrella tehty erilaisia painoksia niin CD:nä kuin LP:näkin, joista osaa on edelleen saatavilla. Tämä ei kuitenkaan vähennä itse alkuperäisen julkaisun merkitystä, sillä Skitsofrenia kuuluu kotimaisen hardcoren tärkeimpiin merkkipaaluihin mm. Laman ainoiksi jääneiden kahden studioalbumin kanssa.

Nuorten miesten energia ja intensiteetti on läpi levyn hurjaa ja se mikä monipuolisuudessa vähän puuttuu, on korvattu onnistuneesti asenteella ja vimmaisella ulosannilla. Kun repäisyt eivät juurikaan kestä paria minuuttia kauempaa, on 24 minuutin kesto täysin optimaalinen niin mielelle kuin korville: vanhemmankin alkaa tehdä mieli nousta barrikadeille kapinoimaan maailman lukuisia epäkohtia vastaan.

Ulkoiselta olemukseltaan julkaisu näyttää halvasti toteutetulta, mutta yksinkertainen kansilipare sisältää sentään sanoitukset. Onneksi sisältö sentään on huomattavasti rikkaampaa.

Sons of Otis

Seismic

Small Stone

3,5

20 vuoden trippailu vahvasti stonerilta tuoksahtavan ja myös vähän dronea sisältävän doomin parissa kuuluu Sons of Otisin musiikissa sulavana ja melkoisen tanakkana sekä lämminhenkisenä vyörytyksenä, joka ottaa kuuntelijansa heti alkutahdeista lempeään karhunsyleilyyn vain ponnistaakseen satunnaisen säännöllisesti leijailemaan kohti korkeuksia. Seismisen toiminnan ja kosmisten vibojen yhteistyötä siis.

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva, mutta samaan aikaan itseään hivenen liikaa toistava muutaman tempun hyvin osaava groove-hirviö. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaisen tilan luomiseen ja saavuttamiseen, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine ei siihen kuitenkaan tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.

Puutteistaan huolimatta Sons of Otis on silti kiehtova poppoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Taitoa sekin vaatii ja sitä bändiltä löytyy jo viiden aiemman albumin mitalta.

Spiders

Flash Point

Crusher

4

Spidersin heti alkuvuodesta 2011 julkaistu neljän biisin 10” oli kaikessa 70-lukulaisessa fiilistelyssään mainio ensijulkaisu, mutta kesän jälkeen ilmestynyt kiihkeästi rokkaava Fraction 7” (kääntöpuolella kelvollinen joskin turhan alkuperäisuskollinen Alice Cooper coveri Under My Wheels) laajensi hämiksien repertuaaria oivasti ja osoitti samalla, että niin riffeissä kuin tyylitajussakin löytyy.

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostavat. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla ja hienosti aikakauden aito ja rosoinen joskin erittäin lämminhenkinen tunnelma onkin levyllä tavoitettu aina tuotantoa myöten. Paikka paikoin pienen lähinnä soundillisen potkun puutteen voi helposti korvata volume-nupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Spidersin keulahahmossa Ann-Sofie Hoylesissa yhdistyy kiehtovalla tavalla räväkkyys ja rokkikissamaisuus naapurintyttömäiseen herkkyyteen ja tällaisella keulahahmolla ja biisiarsenaalilla varustettu nelikko tuleekin taatusti paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella. Vaikka bändillä ei olekaan heti ensikerrasta päähän soimaan jääviä hittejä levyltäkin löytyvän em. Fractionin lisäksi, on sillä silti täysi nippu monipuolisia menneen ajan kyllästämiä rokkibiisejä, joihin ajan hammas ei pysty tulevaisuudessakaan.

Väärinkäsitys

Päivän tunnit 7"

Omakustanne

3,5

Bändin MySpacesta löytyvä kuvaus ”Hankasalmi Hardcore since 1996” kiteyttää mainiosti mistä Väärinkäsityksessä on kysymys. Kohtuullisen pitkästä urastaan huolimatta punkkitrio on julkaissut harvakseltaan omia tuotoksiaan ja vaikka tämäkin EP on taltioitu jo reilut kaksi vuotta sitten, saa se julkaisunsa vasta nyt. Liekö viivästymiseen syynä sitten julkaisijaongelmat, saamattomuus vaiko rahapula, viimeistä myyntipäivää ei yhtyeen esittämälle klassisen ajattomalle punk/HC:lle kuitenkaan kannata asettaa.

Sanoitusten teeseinä käytetyt päihteiden väärinkäyttö, uskontokriittisyys, sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, jokapäiväisessä oravanpyörässä kieppuminen, isoveljen valvonta ja kapitalismin vallan vastustaminen ovat genren peruskauraa ja samaa voi todeta myös sopivan räkäisesti ja räyhäkkäästi esitetystä ja tallennetusta musiikista. Neljä viisua puolellaan reiluun viiteen minuuttiin istuu myös täysin mallikkaasti punk-pienjulkaisuissa usein käytettyyn sabluunaan.

Sen verta kelvollisesti & kokemuksella toteutettua Väärinkäsityksen kantaaottavuus ja musiikillinen räkiminen kuitenkin on, että mitään uniikkia lähestymistapaa ei jää kaipaamaan. Kyllä hyvä ruisleipäkin maistuu vuodesta toimeen ilman että siihen tarvitsee alkaa mitään karpaloita lisäämään.

Ward & True Lords Of Vatican
S/T (kasetti)
Johnny Park Avenue/Black Floyd's Tapes
3,5

Syvällä undergroundissa mateleva Ward julkaisee seuraajan viime vuonna ilmestyneelle 7” splitille ja tällä kertaa formaattina on puolestaan alan piireissä comebackin tehnyt c-kasetti. Tälläkin kertaa mukana julkaisulla on kaveri, mutta nyt voimat on eriytymisen sijaan yhdistetty True Lords of Vaticanin huolehtiessa musiikin värittämisestä elektronisin keinoin.

Wardin kehityskaari sojottaa ylöspäin selkeässä erektiokulmassa ensiseiskaansa verrattuna, vaikka tyyli ja tehokeinot ovat edelleen samat. Sysimustaa lähestyvä, osin sludgea sisältävä doom vyörytys on varsin alkukantaisella tavalla ahdistavaa ja piinaavaa, johon oman lisänsä tuo etenkin molempien biisien outromainen elekro-feedback. Mine nousee kuitenkin kappalekaksikon selkeäksi voittajaksi herkemmällä ja melodisemmalla otteellaan, joka tarjoaa sopivasti jännitteitä ja vastakohtia tutulle runnomiselle.

Ward ei vielä tunnu löytäneen aivan kaikkea potentiaaliaan, sillä esimerkiksi Paralyzedin olisi voinut antaa kasvaa lisää pituutta muuttaen sen massiiviseksi kaiken alleen ruhjovaksi monsteriksi. Yhteistyö TLoV:n kanssa on toimivaa, joskin hieman perään liimatun oloista. Tästäkin kollaboraatiosta olisi huolellisemmalla sovituksella saatu paremmin kokonaisuutta palveleva. Toivon mukaan tähän mennessä suoritut esilämmittelyt johtavat seuraavalla julkaisulla kohti kliimaksia: slow, deep and hard!