Inferno #108/2013

Ape Skull

Ape Skull

Heavy Psych Sounds

4

Nyt aletaan olla lunkiuden ytimessä ja vieläpä heti ensijulkaisulla. Onhan italiaanoilla tosin varsin kyseenalainen maine hieman laiskanpulskeana ja tehdään asiat vähän sinne päin -kansana, mutta skarpin Ape Skull trion musiikissa nämä asiat on osattu kääntää voimavaroiksi.

Kuten jo levy-yhtiön nimikin antaa hieman osviittaa, kauhoo orkesteri innoituksensa suurella kuupalla 70-luvun taitteen rockista, jossa kunnostautuivat niin amerikkalaiset kuin eurooppalaisetkin yhtyeet. Raskaahkolla kädellä vaivatusta seoksesta löytyy sekä blues- että boogie louhimasta ripauksella psykedeliaa, johon jantterit ovat saaneet loihdittua kauttaaltaan vähän helvetillisen svengin päälle. Ja tällähän ei sitten ole niin mitään tekemistä salatieteiden kanssa flirttailevan ja trendiksi leimatun musiikin kanssa, vaan kyse on ehdasta tavarasta.

Kun korvillakin on ajankuvaa mainiosti kuvaavien soundien puolesta karkkipäivä ja silmät lepäävät Marcello ”Rise Above” Crescenzin kansitaiteessa, on Ape Skull heittämällä yksi parhaista kesälevyistä tänä vuonna. Tämän pitäisi käydä varsin selväksi kaikista paksukalloisimmallekin kuuntelijalle jo muutamalla kuuntelukerralla, mutta modernien metalliapinoiden on turha vaivautua.

Bastards

Maailma palaa

Propaganda

3

Propaganda Records, tuo hardcoren/punkin Poptori, julkaisee kotimaisen hardcoren ensimmäisen aaltoon 80-luvun alussa kuuluneen Bastardsin sekavahkon kokoelman, jonka perusrunkona on orkesterin ensimmäinen Maailma palaa ja kuolee kymmenen biisin EP. Lafkalle tyypilliseen tapaan kappalejärjestys on kauttaaltaan iloisesti sekaisin ja 18 muun kappaleen alkuperän eteen saakin jo tehdä hieman salapoliisityötä ja siltikin osa jää hämärän peittoon. Biisejä on lisäksi ainakin kokoelmilta Propaganda - Russia Bombs Finland, Propaganda – Hardcore '83 sekä Propaganda live.

Jos tamperelainen mölyporukka olikin yksi ensimmäisistä tämän lajin mekastajista Suomessa, ei se kuitenkaan kuulunut kovimpien ja merkittävimpien joukkoon aivan samoin kun em. EP ei kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Räkäistä, vauhdikasta ja äänekästä se toki on minuutin molemmin puolin kellottavissa rykäisyssään kuten HC:n tuleekin olla. Bastardsin niin musiikin kuin tekstien suurin ongelma tulee vain tälläkin kokoelmalta hyvin selväksi: ne eivät ole koskaan olleet kovinkaan innovatiivisia tai intensiivisiä verrattuna genren huippuihin. Paljon melua, joskaan ei aivan täysin tyhjästä, josta loppupuoliskolta löytyvä tuoreempi materiaali antaa paremmin osviittaa.

Kun Bastardsilta on julkaistu jo 90-luvulla kaksikin eri kokoelmaa, joista Kråklundin julkaisema 37 biisin ja kolmen eri julkaisun niputus on edelleenkin se paras ja kattavin, voi tämän hieman puolivillaisesti kasaan sössityn kokisen julkaisemista hieman kyseenalaistaa. Toisaalta onhan se pelkästään hyvä juttu, että Bastardsiakin saa yhä edelleen CD-muodossa kohtuu huokeaan hintaan kuultavakseen, sillä Vaasan velikultien julkaisua ei helpolla eikä halvalla enää löydä.

Cutdown

Harsh Reality 7” EP

Full House

3

Kyllä Suomen tsadissakin osataan olla kovaa jätkää ja uhota suuren maailman eli New Yorkin malliin. Ja mikäs on patsastellessa kaduilla ja keikkalavoilla, kun esitettävänä on näinkin painavaa ja pätevästi toimitettua asiaa kuin Cutdownilla.

Orkesterin keskitempoinen ja metallinen hardcore kajahtaa EP:n seitsemällä kappaleella sekä raskaasti että uskottavasti ja kunniansa saavat kuulla niin maan rakoon toisia polkevat, nykyinen maailman meno, paskanpuhujat kuin petturitkin eli koko genren peruskuvasto on kauttaaltaan katettu niin biiseissä kuin sanoituksissakin.

Jos yhtyeen ulosanti onkin pätevää, on se samalla myös varsin yksioikoista. Kappaleisiin kaipaisi toisinaan enemmän räyhäkkyyttä ja vauhtia, seikka joka tulee erityisen selvästi seiskan puolta käännettäessä. B-puoli kolmikko kun ei juurikaan eroa hyvässä saati pahassa oikein millään tavalla avauspuolesta.

Vaan eipä näille hyvällä asenteella varustetuille miehille uskalla alkaa vittuilla pikkuvioista, kunnon myllytystä kun varmasti on luvassa törmää bändiin sitten sisätiloissa instrumentit kaulassa tai ulkona ilman niitä.

Evangelist

Doominicanes

Doomentia

2,5

Useat bändit haluavat välttää saarnaamista, mutta Evangelist julistaa yläkerran herran sanaa lähes kirjaimellisesti kakkoseepoksellaan Doominicanes. Eeppisen/perinteisen doomin piireissähän nämä aiheet eivät ole mitenkään vieraita, sillä samoista aihepiireistä ja tarinoista ovat ammentaneet jo aikanaan niin Black Sabbath, Count Raven kuin Candlemasskin, joista jälkimmäinen on epäilemättä myös musiikiltaan näille evankelistoille hyvinkin merkittävä.

Puolan hyvien paimenien julistamisen lahja ei kuitenkaan oikein vakuuta, sillä vaikka itse sana hallussa onkin, ei musiikille äärimmäisen olennainen hurmoshenki laskeudu missään vaiheessa seurakuntalaisten keskuuteen. Anonyyminä pysyttelevä porukka latelee melankolisia ja raskaita psalmejaan ja tekstejään sen verran perusasetuksilla, että ikioman ristin sijasta kannettaankin enemmän muiden ja matka Golgatallekin jää puolitiehen.

Doominicanes ei ole lähtökohdiltaan ollenkaan huono, mutta hippusen hoilauksen puolelle lipeävän saarnamiehen johdolla siltä puuttuu paljon karismaa ja tunnetta. Pikkuruisissa syvästi genreä palvovissa seurakunnissa sen sanoma saattaa vielä upota hedelmälliseen maaperään, mutta tapauskovaisten arvostamaksi TV-saarnaajaksi siitä ei ole.

Horse Latitudes

Black Soil LP

Doomentia

4,5

Kun luonto on pitkän ja runsaslumisen talven alkanut jälleen vihertää, juhlistaa Horse Latitudes ajankohtaa julkaisemalla Black Soil nimisen albuminsa. Kevät todellakin koittaa Heidille, Vellulle ja Harrille, kertoohan tästä jo pelkästään levyn tuhti päätöskappalekin Eternal Spring, sillä levy on laaja-alaisinta, tarttuvinta ja yhtenäisintä laahausta mitä bändi on tähän mennessä tehnyt ilman että se olisi menettänyt persoonallisesta ulosannistaan yhtään mitään, vaan enneminkin päinvastoin.

Jos Horse Latitudesin kappaleet onkin edelleen varsin pelkistettyjä, piilee sen yksinkertaisuudessa erittäin vahvoja tunnetiloja. Synkkä jynkytys on muuntautunut kohti pahaenteistä kaihoisuutta, mikä avaa kokonaan uusia ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia yhtyeen musiikissa. Trio pistää sopivan hillitysti kakkosta silmään niin tempoissa kuin laulusuorituksissakin ja säästeliäästi juuri oikeissa paikoissa käytetyt aidot kirkkourut ja puheosuudet vain korostavat jylhää kokonaisuutta.

Myös soundillisesti levy on suorastaan huikea. Äänimaailma on kauttaaltaan sekä erittäin lämmin, selkeä että yksinkertainen ja koko komeuden kruununa ja selkärankana on kahden alataajuussoittimen todella jykevän lempeä möyrintä. Onnistunut tuotanto korostaa oivasti minimalistisuuden pohjalta kumpuavaa vahvaa ilmapiiriä entisestään, ilman että se olisi yksin siitä vastuussa esimerkiksi kuuntelijan alleen jyräävällä säröisellä äänivallilla.

Jos uskoisin numerologiaan, olisi kolmonen selkeästi yhtyeen luku. Muodostuuhan se kolmesta jäsenestä, joka julkaisee kolmannen kolmesta kappaleesta koostuvan levynsä, joka on tähän mennessä heidän selvästi paras julkaisunsa. Kolmas kerta todellakin toden sanoo, vaikka ei Gathering (2010) tai Awakening (2012) nekään mitään kukkupuheita sisällä.

Riistetyt

Raiskattu tulevaisuus (reissue)

Propaganda

3,5

Lisää uusioita Propagandalta ja tällä kertaa sieltä hieman tarpeellisemmasta päästä, tamperelaisen Riistettyjen toista täyspitkää vuodelta -84 kun ei olekaan aiemmin ollut CD:nä saatavilla. Miksi alkuperäinen biisijärjestys on pitänyt pistää uusiksi tälläkin julkaisulla ei käy selväksi, mutta onpahan vihkoseen saatu sentään mukaan yhden biisin sanat sekä yhden taitteen verran enemmän kuvia normaaliin verrattuna.

Alkuaikojen kipakka ja raivokas hardcore on järkevöitynyt ja siistiytynyt selvästi, jota uudelleenmasterointi vielä entisestään korostaa. Samoin biiseissä on jo havaittavissa myös Riistettyjen seuraajan Pyhät Nuket/Holy Dolls -yhtyeen kevyempiä ja musiikillisesti laaja-alaisempia sävyjä. Onpahan levyn loppuun tällätty myös jostain syystä bonukseksi Pyhien Nukkien alun perin oikein singlenäkin julkaistu turhahko renkutus italialaisesta partisaanilaulusta Bella Ciao.

Eihän Raiskattu tulevaisuus mikään Valtion vankina (1982) tai Skitsofrenia (1983) ole, mutta sen verran omalaatuiselta ja pätevältä se edelleen kuulostaa niin Riistettyjen kuin koko kotimaisen HC:n katalogissa, että uusintajulkaisu puolustaa hyvinkin paikkaansa.

VHK

Veled Haraptat Csillagot!

Ektro

4,5

Äärimmäisen harvoin vastaan tulee enää levyjä, jotka sekoittavat omat ennakkoluulot ja käsitykset musiikista sen verran tehokkaasti, että kaiken tarjotun sisäistäminen vaatii melkoisesti kärsivällisyyttä ja ponnisteluja mutta ennen kaikkea halua antaa mahdollisuus normeista poikkeavalle musiikille. Unkarilaisen, jo 70-luvun puolivälissä perustetun VHK:n aka Galloping Coronersin paluulevy onkin varsin vaativa, mutta lopulta sen verran säväyttävä kokemus, että jokaisen musiikkia harrastavan ja vähänkään länsimaiseen perinteiseen rock-musiikkiin kyllästyneen tulisi siihen avoimin mielin tutustua.

VHK on luonut vankan albumikokonaisuuden, jonka sisältö tuo pikemminkin mieleen seitsemän shamanistista rituaalia kuin perinteistä musiikkikappaletta. Äidinkielellä tulkituissa, vahvasti kotimaansa kansanmusiikkiin pohjautuvissa, mutta suurimmalta osin perinteisin rock-instrumentein esitetyissä viisuissa alati vahvat tunnelmat vaihtuvat tempojen mukaan rauhallisen hartaista vauhdikkaan vimmaisiin, mutta yhteistä niille kaikille on äärettömän väkevä aitouden ja läsnäolon tunne.

Intensiivinen musiikki pakottaa kuuntelijan reagoimaan fyysisen tason lisäksi myös henkisesti ja vanhakantainen perinteisiin pohjautuva muuttuu yhtyeen käsittelyssä ajattomaksi. Oman kotimaansa kulttuurin kautta samankaltaiseen lopputulokseen ovat pyrkineet myös norjalainen Wardruna levyllään Runaljod - Yggdrasil (2013) sekä romanialainen Dordeuh Dar De Duh -debyytillään (2012), mutta aivan näin syvällisen onnistuneita ne eivät kuitenkaan ole.

Veled Haraptat Csillagot! eli kolmannella kotimaisella kielellä ymmärrettävämmin Bite the Stars! on niitä harvinaisia levyjä, joka nasevassa 41 minuutin mitassaan tuntuu loppuvan kesken ennen aikojaan ja jättävän kuulijan kuin kiusallaan vaille loppuhuipennusta. Onneksi albumin hinkkaamisen haluaa useimmiten aloittaa aina alusta uudestaan ilman välitöntä puutumisen vaaraa.

Yhdyntä

Iloista mieltä EP

Omakustanne

4

Kysymykseen mitä on (hardcore) punk, voi vastauksena tarjota perinteisten klassikkojen sijasta pohjois-karjalaisen Yhdyntä-yhtyeen ensimmäistä virallista tuotosta Iloista mieltä. Sen seitsemässä yhteiskestoltaan karvan alle kymmenen minuuttia kestävissä kappaleissa kiteytyy juuri oikean härskillä ja karskilla tavalla, mistä genressä voi parhaimmillaan olla kysymys: oikeanlaisella haistakaa paska -asenteella esitetystä mekkalasta, joka ei kaipaa minkäänlaista innovatiivista tai ei millilleen vaan just -soitettua lähestymistapaa musiikkiin osuakseen maaliinsa. Osin naivistisille ja täysin inhorealistisille päihteidenkyllästyttämille sanoituksillekaan ei voi missään kohtaa nauraa, vaan pikemminkin monille karujen arkipäivien käsittelyt herättävät ajatuksia.

Yhden suomipunkin hienoimpiin orkestereihin lukeutuvan Maho Neitsyen niin musiikillinen kuin sanoituksellinen perintö kuuluu selvästi, mikä tulee katsoa pelkästään positiiviseksi asiaksi. Oman lisävärinsä eri biiseihin tuo jokaisen ääntelyyn osallistuvan bändijäsenen erilainen tulkintatapa, alkaen Jarkon puliölinästä kulkien Jannen kireän rääkymisen kautta Hennan ärähtelyyn ja hermoja kiristivään kiljuntaan, jota ei missään vaiheessa voi kutsua herkän naiselliseksi.

Avausnelikko Kaljaa, Lämmittää,Rahaa ja rauhoittavia sekä Kaljan kusettava vaikutus on selkeä, joskaan ei selvä hittiputki, johon loppupuolisko Pelko, Nussijat ja Vaskelandia ei yllä. Tämäkään selkeä laskusuhdanne ei silti onnistu juurikaan huonontamaan mainiota kokonaisuutta.

Kolmikko itse toteaa EP:nsä olevan ”omaks iloksi ja muiden riesaksi!”, mutta kyllä tästä monen muunkin asianharrastajan on helppo riemua repiä.

Horse Latitudes on kääntöpiirien tuolla puolen

Näin keväisin luonto herää talven jäljeltä ja alkaa pursuta elämää. Helmikuussa herätyksen kokivat myös jyräävänsynkän doom metalin ystävät Horse Latitudesin julkaistessa toisen albuminsa Awakeningin.

 Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #95/2012

Horse Latitudes

Awakening

Doomentia

4 Kitaran korvaaminen bassolla ei sinällään ole mikään uusi idea, vaikka harvemmin tällaiseen ratkaisuun törmääkin. Helsingistä kotoisin olevan Horse Latitudes triolla kahden basson käyttö on täysin ymmärrettävä ratkaisu, sillä sen esittämä tanakka ja tumma doom metal kuulostaa entistäkin synkemmältä ja alkukantaisemmalta alataajuuskielisoittimilla tulkittuna ilman minkäänlaista tunneta itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä omalaatuiseen soundiin.

Orkesterin toinen albumi on läpeensä kiehtovaa ja painavaa julistusta, jonka sävellyksellinen ja soundillinen yksinkertainen lanaus on saatu valjastettua oivasti voimavaraksi. Levyltä löytyy yhtymäkohtia tunnetasolla niin Skepticismiin kuin Reverend Bizarreen, joiden omaa polkua kulkevaksi primitiivisemmäksi sekasikiöksi kolmikon musiikkia voisi myös kuvailla. Rumpali-vokalistin(!) puhdas ja vahva tulkinta on hyvä tehokeino ja mukavaa jännitettä luova vastapaino synkälle tunnelmalle, jonka korostamiseksi monet muut yhtyeet olisivat valjastaneet murinaa ja örinää.

Awakening ei tuudita uneen, vaan pikemminkin se herättää nimensä mukaisesti pitkillä hypnoottisilla biiseillään miettimään syntyjä syviä ja maailman murheita. Yksinkertaisuus on useimmiten kaunista ja sitä voi olla myös rumakin. Horse Latitudesissa nämä kaksi adjektiivia kohtaavat hienosti.

Mad Max

Another Night of Passion

SPV

3 Niinpä vain ovat nämäkin 30 vuotta sitten yhtyeensä perustaneet sakemannit ehtineet julkaista enemmän musiikkia vuoden 1999 comebackinsa jälkeen kuin ennen hajoamistaan vuonna 1989. Another Night of Passion kun on jo 10. kiekko eikä tällaiselle pitkäjänteisyydelle ja periksi antamattomuudelle voi vain kuin vetää kättä lippaan. Suurimman kunnian ansaitsee tosin vokalisti-kitaristi Michael Voss, joka ei vain ole kynäillyt suurimman osan biiseistä ja muutaman tekstinkin, mutta onpahan myös tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut koko kiekon. Todellinen ammattimies siis jos kuka.

Eikä ole herr Voss yhtään hullumpi kitaristi, laulaja ja säveltäjä, sillä melkoisen leppoisaa ja vahvasti 80-lukuun kallellaan päin olevaa melodista hard rockia löytyy levyltä viisu toisensa jälkeen. Eipähän tämä tosin aikoinaankaan julkaistuna olisi sen parempaa tai huonompaa kuin nyt herran vuonna 2012, mutta kaikessa sympaattisessa ajattomuudessaan levyä kuuntelee hymynkare suupielessä ihan mielellään, vaikka itse musiikki ei vahvaa keskitasoa paremmaksi kohoakkaan.

Mad Maxille on aika vaikea kuvitella ostavaa yleisöä kotimaansa ulkopuolelta ja/tai alle 35-vuotiaista, mikä sinällään on sääli, koska kylmä, kova ja suorittamista arvostava moderni maailma tarvitsee Mad Maxin kaltaisia yhtyeitä monessakin eri mielessä. Ehkä saksalaisilla sittenkin voi ainakin satunnaisesti olla hyvä maku.

 

Ufo

Seven Deadly

SPV

3,5 Jo vuonna 1969 aloittaneen hard rock yhtye Ufon ura on varsin komea, vaikkei porukan ura olekaan koskaan lähtenyt yhtä korkeaan lentoon genren jättiläisten lailla. 70-80 lukujen taitteeseen mahtuu kuitenkin jonkinnäköistä menestystä ja jokunen arvostettu julkaisu, mutta niin vain yhtye porskuttaa edelleen. Miehistöä on tullut ja mennyt kuin ostajia Prisman ovista ruuhka-aikana konsanaan, mutta kolmikolla Mogg-Parker-Raymond on pitkä historia yhtyeen kanssa ja onpahan 80-luvun kitarasankari Vinnie Moorekin ehtinyt olemaan bändissä jo kahdeksan vuotta.

21. studioalbumi Seven Deadly on leppoisan relevantti julkaisu veteraaneilta. Yhtyeen klassisessa ja pääosin verkkaisesti etenevässä hard rockissa on letkeää groovea, jonka jotkut kuuloelimet voisivat todeta laiskanpulskeaksi yhdistettynä Phil Moggin venyttelevään laulutyyliin. Eipähän kiekolta ikuiseksi ajoiksi elämään jääviä iskusävelmiä löydy, mutta hienon melankolinen puoliballadi Burn Your House Down on koskettavaa ja uskottavaa kuunneltavaa ja tämän seuraaja boogie-pala The Fear osuu myös maaliinsa.

Britit taatusti tietävät asian jos toisenkin seitsemästä kuolemansynnistä sekä rockista ja mukavasti nämä onkin saatettu naitettua yhtyeen. Onneksi maailmassa ja musiikissa on yhä perusasioita, jotka pysyvät ja joihin voi aina ainakin jossain määrin luottaa.