Mystinen Mother Susurrus

Jyhkeästä debyytti-ep:stä albumimittaan viime keväänä kasvanut Mother Susurrus on yhtye, jonka toimintaa ja musiikkia leimaa maanläheinen mystisyys. Täyspitkä Maahaavaa pyrkii parantamaan jo arpeutuneita vammoja niiden auki repimisen sijaan.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Ranger palauttaa vaarantunteen metalliin

Kun bändi nimeää itsensä Rangeriksi, sen kaksi ensimmäistä julkaisua on nimetty rehellisesti demoiksi ja formaattina on vieläpä vanha tuttu C-kasetti, ei tarvitse arvailla, miltä vuosikymmeniltä yhtyeen asenne ja vaikutteet ovat peräisin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #108/2013

Ape Skull

Ape Skull

Heavy Psych Sounds

4

Nyt aletaan olla lunkiuden ytimessä ja vieläpä heti ensijulkaisulla. Onhan italiaanoilla tosin varsin kyseenalainen maine hieman laiskanpulskeana ja tehdään asiat vähän sinne päin -kansana, mutta skarpin Ape Skull trion musiikissa nämä asiat on osattu kääntää voimavaroiksi.

Kuten jo levy-yhtiön nimikin antaa hieman osviittaa, kauhoo orkesteri innoituksensa suurella kuupalla 70-luvun taitteen rockista, jossa kunnostautuivat niin amerikkalaiset kuin eurooppalaisetkin yhtyeet. Raskaahkolla kädellä vaivatusta seoksesta löytyy sekä blues- että boogie louhimasta ripauksella psykedeliaa, johon jantterit ovat saaneet loihdittua kauttaaltaan vähän helvetillisen svengin päälle. Ja tällähän ei sitten ole niin mitään tekemistä salatieteiden kanssa flirttailevan ja trendiksi leimatun musiikin kanssa, vaan kyse on ehdasta tavarasta.

Kun korvillakin on ajankuvaa mainiosti kuvaavien soundien puolesta karkkipäivä ja silmät lepäävät Marcello ”Rise Above” Crescenzin kansitaiteessa, on Ape Skull heittämällä yksi parhaista kesälevyistä tänä vuonna. Tämän pitäisi käydä varsin selväksi kaikista paksukalloisimmallekin kuuntelijalle jo muutamalla kuuntelukerralla, mutta modernien metalliapinoiden on turha vaivautua.

Bastards

Maailma palaa

Propaganda

3

Propaganda Records, tuo hardcoren/punkin Poptori, julkaisee kotimaisen hardcoren ensimmäisen aaltoon 80-luvun alussa kuuluneen Bastardsin sekavahkon kokoelman, jonka perusrunkona on orkesterin ensimmäinen Maailma palaa ja kuolee kymmenen biisin EP. Lafkalle tyypilliseen tapaan kappalejärjestys on kauttaaltaan iloisesti sekaisin ja 18 muun kappaleen alkuperän eteen saakin jo tehdä hieman salapoliisityötä ja siltikin osa jää hämärän peittoon. Biisejä on lisäksi ainakin kokoelmilta Propaganda - Russia Bombs Finland, Propaganda – Hardcore '83 sekä Propaganda live.

Jos tamperelainen mölyporukka olikin yksi ensimmäisistä tämän lajin mekastajista Suomessa, ei se kuitenkaan kuulunut kovimpien ja merkittävimpien joukkoon aivan samoin kun em. EP ei kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Räkäistä, vauhdikasta ja äänekästä se toki on minuutin molemmin puolin kellottavissa rykäisyssään kuten HC:n tuleekin olla. Bastardsin niin musiikin kuin tekstien suurin ongelma tulee vain tälläkin kokoelmalta hyvin selväksi: ne eivät ole koskaan olleet kovinkaan innovatiivisia tai intensiivisiä verrattuna genren huippuihin. Paljon melua, joskaan ei aivan täysin tyhjästä, josta loppupuoliskolta löytyvä tuoreempi materiaali antaa paremmin osviittaa.

Kun Bastardsilta on julkaistu jo 90-luvulla kaksikin eri kokoelmaa, joista Kråklundin julkaisema 37 biisin ja kolmen eri julkaisun niputus on edelleenkin se paras ja kattavin, voi tämän hieman puolivillaisesti kasaan sössityn kokisen julkaisemista hieman kyseenalaistaa. Toisaalta onhan se pelkästään hyvä juttu, että Bastardsiakin saa yhä edelleen CD-muodossa kohtuu huokeaan hintaan kuultavakseen, sillä Vaasan velikultien julkaisua ei helpolla eikä halvalla enää löydä.

Cutdown

Harsh Reality 7” EP

Full House

3

Kyllä Suomen tsadissakin osataan olla kovaa jätkää ja uhota suuren maailman eli New Yorkin malliin. Ja mikäs on patsastellessa kaduilla ja keikkalavoilla, kun esitettävänä on näinkin painavaa ja pätevästi toimitettua asiaa kuin Cutdownilla.

Orkesterin keskitempoinen ja metallinen hardcore kajahtaa EP:n seitsemällä kappaleella sekä raskaasti että uskottavasti ja kunniansa saavat kuulla niin maan rakoon toisia polkevat, nykyinen maailman meno, paskanpuhujat kuin petturitkin eli koko genren peruskuvasto on kauttaaltaan katettu niin biiseissä kuin sanoituksissakin.

Jos yhtyeen ulosanti onkin pätevää, on se samalla myös varsin yksioikoista. Kappaleisiin kaipaisi toisinaan enemmän räyhäkkyyttä ja vauhtia, seikka joka tulee erityisen selvästi seiskan puolta käännettäessä. B-puoli kolmikko kun ei juurikaan eroa hyvässä saati pahassa oikein millään tavalla avauspuolesta.

Vaan eipä näille hyvällä asenteella varustetuille miehille uskalla alkaa vittuilla pikkuvioista, kunnon myllytystä kun varmasti on luvassa törmää bändiin sitten sisätiloissa instrumentit kaulassa tai ulkona ilman niitä.

Evangelist

Doominicanes

Doomentia

2,5

Useat bändit haluavat välttää saarnaamista, mutta Evangelist julistaa yläkerran herran sanaa lähes kirjaimellisesti kakkoseepoksellaan Doominicanes. Eeppisen/perinteisen doomin piireissähän nämä aiheet eivät ole mitenkään vieraita, sillä samoista aihepiireistä ja tarinoista ovat ammentaneet jo aikanaan niin Black Sabbath, Count Raven kuin Candlemasskin, joista jälkimmäinen on epäilemättä myös musiikiltaan näille evankelistoille hyvinkin merkittävä.

Puolan hyvien paimenien julistamisen lahja ei kuitenkaan oikein vakuuta, sillä vaikka itse sana hallussa onkin, ei musiikille äärimmäisen olennainen hurmoshenki laskeudu missään vaiheessa seurakuntalaisten keskuuteen. Anonyyminä pysyttelevä porukka latelee melankolisia ja raskaita psalmejaan ja tekstejään sen verran perusasetuksilla, että ikioman ristin sijasta kannettaankin enemmän muiden ja matka Golgatallekin jää puolitiehen.

Doominicanes ei ole lähtökohdiltaan ollenkaan huono, mutta hippusen hoilauksen puolelle lipeävän saarnamiehen johdolla siltä puuttuu paljon karismaa ja tunnetta. Pikkuruisissa syvästi genreä palvovissa seurakunnissa sen sanoma saattaa vielä upota hedelmälliseen maaperään, mutta tapauskovaisten arvostamaksi TV-saarnaajaksi siitä ei ole.

Horse Latitudes

Black Soil LP

Doomentia

4,5

Kun luonto on pitkän ja runsaslumisen talven alkanut jälleen vihertää, juhlistaa Horse Latitudes ajankohtaa julkaisemalla Black Soil nimisen albuminsa. Kevät todellakin koittaa Heidille, Vellulle ja Harrille, kertoohan tästä jo pelkästään levyn tuhti päätöskappalekin Eternal Spring, sillä levy on laaja-alaisinta, tarttuvinta ja yhtenäisintä laahausta mitä bändi on tähän mennessä tehnyt ilman että se olisi menettänyt persoonallisesta ulosannistaan yhtään mitään, vaan enneminkin päinvastoin.

Jos Horse Latitudesin kappaleet onkin edelleen varsin pelkistettyjä, piilee sen yksinkertaisuudessa erittäin vahvoja tunnetiloja. Synkkä jynkytys on muuntautunut kohti pahaenteistä kaihoisuutta, mikä avaa kokonaan uusia ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia yhtyeen musiikissa. Trio pistää sopivan hillitysti kakkosta silmään niin tempoissa kuin laulusuorituksissakin ja säästeliäästi juuri oikeissa paikoissa käytetyt aidot kirkkourut ja puheosuudet vain korostavat jylhää kokonaisuutta.

Myös soundillisesti levy on suorastaan huikea. Äänimaailma on kauttaaltaan sekä erittäin lämmin, selkeä että yksinkertainen ja koko komeuden kruununa ja selkärankana on kahden alataajuussoittimen todella jykevän lempeä möyrintä. Onnistunut tuotanto korostaa oivasti minimalistisuuden pohjalta kumpuavaa vahvaa ilmapiiriä entisestään, ilman että se olisi yksin siitä vastuussa esimerkiksi kuuntelijan alleen jyräävällä säröisellä äänivallilla.

Jos uskoisin numerologiaan, olisi kolmonen selkeästi yhtyeen luku. Muodostuuhan se kolmesta jäsenestä, joka julkaisee kolmannen kolmesta kappaleesta koostuvan levynsä, joka on tähän mennessä heidän selvästi paras julkaisunsa. Kolmas kerta todellakin toden sanoo, vaikka ei Gathering (2010) tai Awakening (2012) nekään mitään kukkupuheita sisällä.

Riistetyt

Raiskattu tulevaisuus (reissue)

Propaganda

3,5

Lisää uusioita Propagandalta ja tällä kertaa sieltä hieman tarpeellisemmasta päästä, tamperelaisen Riistettyjen toista täyspitkää vuodelta -84 kun ei olekaan aiemmin ollut CD:nä saatavilla. Miksi alkuperäinen biisijärjestys on pitänyt pistää uusiksi tälläkin julkaisulla ei käy selväksi, mutta onpahan vihkoseen saatu sentään mukaan yhden biisin sanat sekä yhden taitteen verran enemmän kuvia normaaliin verrattuna.

Alkuaikojen kipakka ja raivokas hardcore on järkevöitynyt ja siistiytynyt selvästi, jota uudelleenmasterointi vielä entisestään korostaa. Samoin biiseissä on jo havaittavissa myös Riistettyjen seuraajan Pyhät Nuket/Holy Dolls -yhtyeen kevyempiä ja musiikillisesti laaja-alaisempia sävyjä. Onpahan levyn loppuun tällätty myös jostain syystä bonukseksi Pyhien Nukkien alun perin oikein singlenäkin julkaistu turhahko renkutus italialaisesta partisaanilaulusta Bella Ciao.

Eihän Raiskattu tulevaisuus mikään Valtion vankina (1982) tai Skitsofrenia (1983) ole, mutta sen verran omalaatuiselta ja pätevältä se edelleen kuulostaa niin Riistettyjen kuin koko kotimaisen HC:n katalogissa, että uusintajulkaisu puolustaa hyvinkin paikkaansa.

VHK

Veled Haraptat Csillagot!

Ektro

4,5

Äärimmäisen harvoin vastaan tulee enää levyjä, jotka sekoittavat omat ennakkoluulot ja käsitykset musiikista sen verran tehokkaasti, että kaiken tarjotun sisäistäminen vaatii melkoisesti kärsivällisyyttä ja ponnisteluja mutta ennen kaikkea halua antaa mahdollisuus normeista poikkeavalle musiikille. Unkarilaisen, jo 70-luvun puolivälissä perustetun VHK:n aka Galloping Coronersin paluulevy onkin varsin vaativa, mutta lopulta sen verran säväyttävä kokemus, että jokaisen musiikkia harrastavan ja vähänkään länsimaiseen perinteiseen rock-musiikkiin kyllästyneen tulisi siihen avoimin mielin tutustua.

VHK on luonut vankan albumikokonaisuuden, jonka sisältö tuo pikemminkin mieleen seitsemän shamanistista rituaalia kuin perinteistä musiikkikappaletta. Äidinkielellä tulkituissa, vahvasti kotimaansa kansanmusiikkiin pohjautuvissa, mutta suurimmalta osin perinteisin rock-instrumentein esitetyissä viisuissa alati vahvat tunnelmat vaihtuvat tempojen mukaan rauhallisen hartaista vauhdikkaan vimmaisiin, mutta yhteistä niille kaikille on äärettömän väkevä aitouden ja läsnäolon tunne.

Intensiivinen musiikki pakottaa kuuntelijan reagoimaan fyysisen tason lisäksi myös henkisesti ja vanhakantainen perinteisiin pohjautuva muuttuu yhtyeen käsittelyssä ajattomaksi. Oman kotimaansa kulttuurin kautta samankaltaiseen lopputulokseen ovat pyrkineet myös norjalainen Wardruna levyllään Runaljod - Yggdrasil (2013) sekä romanialainen Dordeuh Dar De Duh -debyytillään (2012), mutta aivan näin syvällisen onnistuneita ne eivät kuitenkaan ole.

Veled Haraptat Csillagot! eli kolmannella kotimaisella kielellä ymmärrettävämmin Bite the Stars! on niitä harvinaisia levyjä, joka nasevassa 41 minuutin mitassaan tuntuu loppuvan kesken ennen aikojaan ja jättävän kuulijan kuin kiusallaan vaille loppuhuipennusta. Onneksi albumin hinkkaamisen haluaa useimmiten aloittaa aina alusta uudestaan ilman välitöntä puutumisen vaaraa.

Yhdyntä

Iloista mieltä EP

Omakustanne

4

Kysymykseen mitä on (hardcore) punk, voi vastauksena tarjota perinteisten klassikkojen sijasta pohjois-karjalaisen Yhdyntä-yhtyeen ensimmäistä virallista tuotosta Iloista mieltä. Sen seitsemässä yhteiskestoltaan karvan alle kymmenen minuuttia kestävissä kappaleissa kiteytyy juuri oikean härskillä ja karskilla tavalla, mistä genressä voi parhaimmillaan olla kysymys: oikeanlaisella haistakaa paska -asenteella esitetystä mekkalasta, joka ei kaipaa minkäänlaista innovatiivista tai ei millilleen vaan just -soitettua lähestymistapaa musiikkiin osuakseen maaliinsa. Osin naivistisille ja täysin inhorealistisille päihteidenkyllästyttämille sanoituksillekaan ei voi missään kohtaa nauraa, vaan pikemminkin monille karujen arkipäivien käsittelyt herättävät ajatuksia.

Yhden suomipunkin hienoimpiin orkestereihin lukeutuvan Maho Neitsyen niin musiikillinen kuin sanoituksellinen perintö kuuluu selvästi, mikä tulee katsoa pelkästään positiiviseksi asiaksi. Oman lisävärinsä eri biiseihin tuo jokaisen ääntelyyn osallistuvan bändijäsenen erilainen tulkintatapa, alkaen Jarkon puliölinästä kulkien Jannen kireän rääkymisen kautta Hennan ärähtelyyn ja hermoja kiristivään kiljuntaan, jota ei missään vaiheessa voi kutsua herkän naiselliseksi.

Avausnelikko Kaljaa, Lämmittää,Rahaa ja rauhoittavia sekä Kaljan kusettava vaikutus on selkeä, joskaan ei selvä hittiputki, johon loppupuolisko Pelko, Nussijat ja Vaskelandia ei yllä. Tämäkään selkeä laskusuhdanne ei silti onnistu juurikaan huonontamaan mainiota kokonaisuutta.

Kolmikko itse toteaa EP:nsä olevan ”omaks iloksi ja muiden riesaksi!”, mutta kyllä tästä monen muunkin asianharrastajan on helppo riemua repiä.

Kolmikasvoinen Alghazanth

Reilut 2,5 vuotta sitten ilmestyneen mainion "Vinum Intus" -albumin jälkeen Alghazanthin solistiksi on palannut demoilla sekä debyytillä ääntään raastanut ja sittemmin pelkästään kitaristina toiminut Thasmorg. Kaikessa hiljaisuudessa on valmistunut myös orkesterin 7. täyspitkä albumi, joka tullaan tuntemaan nimellä "The Three-faced Pilgrim". Julkaisupäivää ei toistaiseksi vielä ole annettu, mutta odotusta lieventää sitä ennen ilmestyvä EP, joka sisältää kaksi eksklusiivista kappaletta. Tämänkin ilmestymisestä tullaan tiedottamaan hiukan myöhemmin.

Nyt Soundcloudissa julkaistu "AdraMelekTaus"-kappale jatkaa tutun laadukasta Alghazanth linjaa. Jyväskylästä ei kiehtova pimeys näemmä kaikkoa mihinkään.

Messua Saarnastuolista

Imperiumin Doom-metal -viestiketjua lukiessani seuraava postaus kiinnitti huomioni:

"Saarnastuolin viimeisimmästä ja tähän mennessä raskaimmasta äänitteestä on kulunut hieman yli 20. vuotta aikaa. Nyt on kuunneltu C-kasetit puhki ja saatu nauhat poikki, joten oli aika tuottaa uutta materiaalia.

Doomista kaikki aikoinaan lähti eikä alalajeja tunnettu. Moni voi linjasta olla tällä hetkellä eri mieltä, kun verrataan moniin edellä mainittuihin bändeihin, mutta, mutta... sitä itseään ja olkaa jotain mieltä. Tuomiota kehiin."

Tekstin perässä oli vielä Soundcloud-linkit kahteen kappaleeseen, joita huomasin pian kuuntelevani kerta toisensa jälkeen useampana päivänä peräkkäin ja teen yhä edelleenkin niin. Erityisesti "Luinen syli" teki suuren vaikutuksen, vaikka biisissä sinällään ei mitään kamalan ennenkuulematonta tai mullistavaa musiikillisesti olekaan. Vähemmän tämän tyylistä suomeksi esitettyä lanausta ja tunnelmointia kuitenkaan on vuosien varrella tehty, vaikka jonkinlaista Spiritus Mortisin hengenheimolaisuutta olenkin havaitsevani.

Pientä mystistä ilmapiiriä kapaleiden ympärille loi myös viittaus 90-luvun alkuun, jolloin yhtye alunperin oli toiminut. Internetistä ei kuitenkaan minkäänlaista infoa löytynyt (Facebook-sivukin perustettiin vasta muutama päivä sitten), mutta pienen Sherlock Holmesmaisen -työrupeaman jälkeen onnistuin tavoittamaan yhtyeen kitaristin Sami Suomisen, joka valottikin mukavan runsassanaisesti yhtyeen historiaa sekä nykytilaa. Samin luvalla Saarnastuolin historiikki on nyt luettavissa myös tässä blogissa. Hyvät ihmiset, ottakaa hyvä lukuasento ja antakaa luisen sylin ottaa teidät hellään syleilyynsä...




SAARNASTUOLIN HISTORIIKKI

Saarnastuoli lähti aikoinaan 90-luvun alussa liikkeelle siitä, että jonkun terapiaprojektin tiimoilta halusimme soittaa jotenkin äärimmäisempää ja alavireisempää osastoa, tuolloin lähtökohta kun oli Napalm Deathin ja Carcassin tyyppisessä ulosannissa. Aikamme jaksoimme hassutella tuon tyyppisen musiikin kanssa,  kunnes pitkälti Candlemassin marssi skandinaavimetallin eturiviin sytytti ilmiliekkiin sen iänikuisen Black Sabbathin alkuun laittaman kipinän. Eikä mennyt kauaakaan, kun joku Cathedralin varhainen biisi Dark Passages -kokoelmalta soi Klasun Metalliliitossa. Tästä viimeistään sitten lähti ajatus nopeusrajoitusten alittamisesta ja jumituksesta. Vaan eihän jumitus loppupeleistä ollut silloinkaan meidän vahvuusalueella ja biiseihin piti saada melodisia koukkuja. Tämähän on ollut sittemmin aina jonkinlainen punainen lanka Saarnastuolin nimissä tehdyssä musiikissa.

Bändin pyörittäminen alkoi kuitenkin osoittautua tuolla porukalla vaikeaksi joskus vuoden '93 tienoilla. Jäsenet muuttivat eri kaupunkeihin, yhteistä aikaa treenikämpälle ei enää löytynytkään, veri alkoi vetämään indie/kitaramusiikin pariin ja sillä tiellä oltiinkin pitkään. Vaan kyllä levyhyllystä sieltä kevyemmän musiikin vieressä löytyivät edelleen ne samat klassikkobändit jotka olivat vaikuttajia alusta alkaen olleet: Candlemass, Saint Vitus, Carnivore, Type O Negative, Cathedral, Black Sabbath, Venom, Bathory, Xysma, Entombed, Zeppelin, Kiss jne.

Syksyllä 2011 oltiin sitten aika liikuttuneissa tunnelmissa laulaja Tapani Tenhiälän kanssa Saint Vitusin keikalla Nosturissa ja samaisena huuruisena iltana päätettiin kahteen pekkaan tehdä ihan omaksi ratoksi Saarnastuolin nimissä jotain uutta. Keskeisenä ajatuksena oli, että nyt tulee sitten kunnolla hidasta, jumittavaa ja synkkää materiaalia. Noilta ajoilta löytyy ensimmäinen Soundcloudissakin oleva kotidemo eikä tuosta mennyt aikaakaan, kun jo soiteltiin muillekin jäsenille että mitäs jos roudaisimme luumme treenikselle soittimien kera ikäänkuin oluenjuonnin sivutuotteeksi. Olimme demotelleet kahdestaan parikin varsin lupaavaa rallia ja ainakin omasta mielestämme meno oli jokseenkin mahtava. Iän myötä asioita osasi katsoa myös vähän eri vinkkelistä.

Lopulta saatiin sen verran rotia privaattielämän aikatauluihin, että saimme kasattua pariin biisiin löyhän rungon ja eikun äänityshommiin T. Vilmusen studiolle Hämeenlinnaan. Tiedossa oli, että hämeenlinnalainen Dead In The Water oli tuolla synkkää äänimaisemaa tuottanut useampaankin otteeseen. Aikataulujen kanssa pelaaminen oli lopulta kuitenkin todella vaikeaa, mutta todettiin vaan että hitaasti hyvä tulee, erityisesti jotain doom-henkistä luotaessa. Ja kyllähän noihin biiseihin saatiin puhallettua mielestäni jotain ihan omaa ja kiinnostavaa kulmaa. Emme myöskään pitäneet kiinni alkuperäisestä ajatukeesta tehdä tiukasti genrerajojen sisään jäävää yrmistelyä, vaan otettiin rohkeasti sellainen lähestymistapa, että koukkuja ja melodiaa on myös oltava. Eikä ujosteltu käyttää mellotronia, hammondia tai rhodesia. Ajanpuutteen takia saksofonia ei tosin kuulla Luisen sylin lopussa.

Nyt olemme tilanteessa, missä ihan aidosti ajatuksena on saada jonkinlaista treenitilaa ja yhteistä musiikkiaikaa sekä raapia näistä meikäläisen loputtomista riffiaihiokirjastoista pari uutta raitaa ja jos materiaali sen suo, niin tallentaa ne samalla herra Vilmusen studiolla. Ja onhan tuolla odottamassa pari aika hyvää runkoa, missä härskisti raskaisiin elementteihin yhdistetään yllättävämpää kulmaa.

KOKOONPANO
Tapani Tenhiälä - murina
Sami Suominen - kitara
Jukka Lauhia - basso
Juri Kaskela - rummut

Sessiojäsenet:
Nexus 6 - laulu
Mika Latvala - koskettimet

DISKOGRAFIA
Presidentti (C-kasetti, 1992)
Luinen Syli (TBA, 2013)

Warp Transmission pyörii oikealla kiertoradalla

Kaksi viikkoa sitten Laikunlavalla kaikista näkemistäni ja entuudestaan tuntemattomien yhtyeiden keikoista parhaiten esille nousi Warp Transmissionin samaan aikaan sekä letkeällä että raskaalla kädellä rappaama psykedelinen rock-tuokio. Vaikka aivan Tampereen keskustassa pidetyssä ilmaiskonsertissa ja picnic-henkisessä tapahtumassa aurinko helotti kuuman kesäisesti ja porukka nautiskeli omiaan varsinaisen katsomoalueen ulkopuolella lavan edustan ammottaessa tyhjyyttään, impaisi porukan musiikki mukaansa hieman kauempaakin katsottuna. Onhan sitä tämänkin sortin Hawkwindin suuntaan syvästi kumartavaa musiikkia tehty jo iät ja ajat, mutta maistuuhan se hyvä ruisleipäkin aina vuodesta toiseen.

"Accidents & Madness" debyytti(?) seiskatuumainen on ollut tuloillaan koko kesän, mutta onhan tässä elokuuta vielä muutama viikko jäljellä. Kappaleita pääsee onneksi makustelemaan Soundcloudista.

Haunted by the Swamps of St.Michel "S/T" EP

1. Prelude to Omega
2. Reflections After Dark
3. Mountain High
4. (Interlude)
5. Come to Sleep

Kokonaiskesto: 20:48






Syntymäkaupungistani Mikkelistä ponnistavan kaksikon ympärilleen kasaama projekti on kolme vuotta kestäneissä talkoissaan saanut urakoitua ja taltioitua ihan fyysiselle formaatille saakka reilu 20 minuuttia musiikkia, jota se itse kutsuu dark acoustic folkiksi. Mistään rempseästä oluensärpimisrämpytyksestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä melankolisten ja tummasävytteisten, joskaan ei synkkien, kappaleiden juuret voi jäljittää jopa 70-luvulle saakka. Porukkaa ei kuitenkaan voi syyttää retroilusta, vaan se onnistuu kuulostamaan täysin ajattomalta.

Vaikka akustiset kappaleet ovat tässäkin tapauksessa varsin yksinkertaisia, on niiden rakenne ja yllättävänkin monipuolinen sisältö kuitenkin erityisen tarkkaan harkittua ja sovitettua. Kauniit melodiat ja näppärät näppäilyt onnistuvat luomaan lähes koskettavan harrasta tunnelmaa ja harvakseltaan käytetyt lisäinstrumentit kuten koskettimet, piano ja sello antavat oikeanlaista lisäväriä vetämättä kuitenkaan liiallista huomiota itseensä. Myös laulajavalinnat Mari Björklundissa ja Maja Normingissa ovat osuneet kohdalleen. Molempien äänissä on miellyttävää kuulautta ja lämpöä ilman minkäänlaista ärsyttävän hempeää keijukaisefektiä.

EP:n ehdoton tähtihetki on huuliharpun oivallisesti värittämä "Mountain High", jossa lauluvastuussa olevan Marin äänessä on voimaa ja korvia hivelevää tummaa sävyä selvästi "Prelude to Omegaa" enemmän. Muutenkin muihin kappaleisiin verrattuna hivenen ronskimmin vedettynä se onnistuu kuulostamaan kummallisen kiehtovalta sekoitukselta folia bluesia. Tämän suuntaista tulkintaa projektilta soisi kuulevansa lisääkin.

HbtSoSM avaus on varsin väkevä ja juuri oikeassa mitassa. Toivon mukaan intoa ja inspiraatiota luoda lisää löytyy jatkossakin, vaikka siihen menisikin toiset kolme vuotta tai enemmän.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Mörbid Vomitin helvetillinen kakkoshönkäys

© Toni Salminen / Metalscope

Loppukesästä 2012 ilmestyneestä Mörbid Vomitin ensidemosta tuli intoiltua kovastikin ja sen ensi kuussa virallisesti julkaistavaa seuraajaa "I Breathe Hell" EP:tä kuunnellessa käy heti selväksi, ettei debyytti ollut suinkaan mikään yksittäinen mainiosti onnistunut vahingonlaukaus. Lahtelaisten jo aiemminkin tehokkaasti kalmaa sylkevä kanuuna on nyt kalibeeriltaan entistäkin järeämpi, sen osumatarkkuus on parantunut selvästi ja ammusvalikoimastakin löytyy vieläkin laaja-alaisemmin ja letaalimmin tuhoa tekevää kranaattia.

Kuten aiemminkin, myös tältä julkaisulta löytyy neljä mureaa death metal -kappaletta. Jos veisujen keskipituus onkin tällä kertaa venähtänyt hieman aiempaa pidemmäksi, löytyy niistä nyt myös enemmän aiempaa harkitumpaa ja paremmin sovitettua sisältöä sekä hienoja melodioita ilman että Mörbid Vomit olisi karannut liian kauaksi juuriltaan tai menettänyt tippaakaan iskukyvystään. Itse asiassa sen astetta sivistyneempi ulosanti yhdessä sopivasti terävöityneimpien soundien kanssa tekee bändistä vain entistä julmemman ja tehokkaamman kuuloisen.

Orkesteri on reilussa vuodessa saanut hierottua pakettinsa pelkästään hyvässä mielessä niin tiukan ammattimaiseksi, ettei parannettavaa jää kuin korkeintaan pienten ja todennäköisesti lähes kuulemattomien detaljien hienosäädössä. Nyt kahden harjoittelujulkaisun jälkeen seuraava ja ainut järkevä etappi on alkaa työstämään täyspitkää albumia, josta kiinnostuneita varmasti myös löytyy.

Tulevan julkaisun avausraita "Engulfed by the Plague":

Ainoastaan netissä julkaistava "I Breathe Hell" -sessioiden bonuskappale, lainaversio Ghostin Prime Moverista, on sekin taipunut MV:n käsittelyssä täysin kivuttomasti bändin itsensä kuuloiseksi:

Inferno #107/2013

Au Pair

Olen pahaa unta

Secret Entertainment

4

Au Pairin joutsenlauluksi jäänyt Olen pahaa unta osoittaa selvästi, että Jyväskylässä osataan olla yhtä kummallisia kuin Porissakin. Bändin neljäs albumi kun muistuttaa suuresti Circlen omintakeisesti maalailevaa Rautatie-albumia vuodelta 2010. Mielleyhtymä on alkuun jopa niin vahva, että se on muodostua melkoiseksi riippakiveksi, mutta pintaa syvemmälle tunkeutumalla Au Pairin omat kasvotkin alkavat hahmottua.

Au Pairin mieltäminen punkin räimeeksi uuden albumin perusteella on virheliike, sillä yhtyeen veikeästi vinksahtaneelta kuulostava ulosanti ammentaa vahvasti psykedeliasta ja progerokista. Tästäkin huolimatta voi silti tuntea, kuinka bändin omaehtoisessa musisoimisessa myös punk-asenne ja tausta edelleen löytyy.

Biisimateriaalin suurin vahvuus on, että kaikesta kiemuroinnistaan huolimatta ne onnistuvat kuulostamaan yksinkertaisilta, herkiltä, hypnoottisilta ja svengaavilta ilman ilmeisiä melodioita tai kertosäkeitä. Tomi Tuomelan erikoinen lausuva laulusoundi ja tyyli voi toki joitain ärsyttää, mutta on melkoisen vaikea kuvitella millä muulla tavalla kummallisia kiehtovan dadaistisia tarinoita sisältäviä sanoituksia voisi osuvammin tulkita.

Jos porilaiset eivät olisi julkaisseet em. maan mainiota albumiaan, olisi Olen pahaa unta entistäkin oivaltavampi testamentti kaikille luoville kylähulluille, jotka vaeltavat omia musiikillisia polkujaan.

Black Star Riders

All Hell Breaks Loose

Nuclear Blast

3

Niin hyvin kuin kuulemani mukaan jo vuosia Thin Lizzynä kiertänyt porukka onkin tonttinsa keikoilla ilman vuonna 1986 edesmennyttä Phil Lynottia hoitanut, oli Laihan Lissun kaikilla kulta-ajan levyillä Nightlifesta (1974) viimeiseksi jääneeseen Thunder And Lightningiin (1983) kitaroineelta Scott Gorhamilta oli lopulta täysin oikea päätös julkaista uutta materiaalia Black Star Riders-nimellä. Useita klassisen rockin merkkipaaluja levyttäneen bändin nimi kun on helpompi painaa lokaan väistämättä klassikkoja heikommaksi jäävillä uusilla biiseillä kuin legendaarisiksi nousseita vanhoja veisuja ammattitaitoisesti vetämällä.

All Hell Breaks Loose on yllättävänkin hyvä yritys kuulostaa Thin Lizzyltä sellaisena kuin se tutuksi tuli yksinkertaisten hienojen melodioidensa, vastustamattoman letkeän, mutta samaan aikaan vahvoja tunnetiloja herättävän groovensa sekä monipuolisesti vaikkapa niin bluesista kuin kotimaansa Irlannin musiikkiperinteestä ammentavien vaikutteiden ansiosta. Kaikkia näitä elementtejä kuullaan myös koko uuden levyn mitalla ja parhaimmillaan kuten vaikkapa päätöskaksikossa Before the War ja Blues Ain't So Bad unohtaa melkein, että kyse on 2010-luvulla sävelletystä uudesta materiaalista eikä jostain 35 vuoden takaisista pöytälaatikon uumenista yllättäen löydetyistä ennen julkaisemattomista biiseistä.

Kappaleiden suurin heikkous on Ricky Warwick, joka asiansa ajavana, mutta vain ihan ok-laulajana on kuitenkin aika kaukana karismaattisesta, samettisen pehmeällä äänellä hienosti erilaisia tunnetiloja tulkitsevasta Lynottista. Ja vaikka musiikki varsin tasalaatuista onkin, puuttuu myös soitosta milloin enemmän, milloin vähemmän sellaista mystistä magiaa ja sielukkuutta, joiden ansiosta hyvät biisit kohoavat muiden yläpuolelle aina klassikkojen joukkoon.

All Hell Breaks Loose on levy, josta haluaisi sen kuultuaankin pitää enemmän kuin mitä lopulta voi. Vaikka se ei niinkään yllättävästi lunasta odotuksia kuin korkeintaan puolittain, ei sitä siltikään voi pitää kovinkaan suurena pettymyksenä. Pikemminkin se on pieni positiivinen yllätys, joka ilman minkäänlaista menneisyyden painolastia ja tulokkaan esikoisjulkaisuna kirvottaisi todennäköisesti enemmänkin kehuja. Niin vahva mielikuvien voima vain on, ja rock taidemuotona jos mikä nojaa niihin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin.

Lighthouse Project

Enne 7"

Omakustanne

3,5

Suomessa sanoma menee parhaiten perille silloin kun sitä levitetään omalla kielellämme. Tähän lopputulokseen on tullut ilmeisesti myös Lighthouse Project useiden täyspitkien ja pikkujulkaisujen jälkeen. Kieltämättä bändin kaoottinen, maaninen ja äänekäs hardcore sekä inhorealistiset, elon ja maailmanmenon negatiivisia puolia käsittelevät suomeksi huudetut tekstit ovatkin tehokas ja toinen toistaan parempaan yllyttävä parivaljakko. Äiti maa kriisissä vegaanisissa kengissä -kaltaista monimerkityksellistä ja nasevan oivaltavaa riimittelyä olisikin erittäin vaikeaa tehdä englanniksi.

Tämä porukka ei usko Irinan teeseihin, vaan se hyökkää heti intromaisella avauskappaleellaan Mykkä ote keskelle toimintaa. Muissakaan biiseissä B-osat eivät seuraa A-osia eikä väkisin kaaliin taottavia kertosäkeitä tunnusteta missään vaiheessa. Tarkasti kontrolloitu poukkoileva sekamelska yhdistettynä solistin hysteriaa lähentelevään vakuuttavaan tulkintaan saa aikaiseksi melko intensiivisesti piinaavan tunnelman, joka samalla sekä vetää kuuntelijaa puoleensa että tyrkkii pois.

Juuri kaikkialla oleva ristiriitaisuus tekee Lighthouse Projectista nykyisellään mielenkiintoisen ja muista erottuvan bändin. Parhaimmillaan tämä kiteytyy kappaleessa Myöhemmin, joka nousee neljän biisin kokonaisuudesta selkeimmin esille. Suuremmissa erissä tämän kaltainen mekkalointi alkaisi jo kääntyä mitä todennäköisimmin itseään vastaan.

Mausoleum Gate

Obsessed by Metal 7"

Semisti Miinuksella

3

Lisää kuopiolaista metallihulluutta jo aiemmin tunnetuksi tulleiden joukkoon, tällä kertaa tosin tyylipuhtaan käppäisen perinnehevin muodossa. Mausoleum Gaten kolme vuotta sitten julkaistu ensidemo Gateways for the Wicked oli lähtökohtaisesti kiinnostava, mutta toteutukseltaan melkoisen karu ja raakilemainen.

Minkäänlaista kehitystä tai muutosta aiempaan verrattuna ei ole tapahtunut ensimmäisellä virallisella julkaisulla. Tätä alleviivaavat etenkin rumpujen osalta myös melkoisen tuhnut, mutta samaan aikaan hellyttävät reenikämppäsoundit sekä ylänuotteja hapuileva puhdas laulutyyli että hivenen kulmikkaasti mukaan sovitetut urkuosuudet seiskan nimikappaleessa. Vaan kun asenteen ja innon kuulee kitaran vonkuessa sooloissa melko maukkaasti, on helppo antaa anteeksi useampikin pieni puute.

Kääntöpuolen osin lähes doom-henkinen Infernal on A-puolen rullaavaa, mutta osin ontoksi jäävää kliseistä heavy metal -anthemia selvästi synkempi. Laululinjat palvelevat asiaankuuluvaa 80-luvun alkuajoilta tuttua mystistä ilmapiiriä huokuvaa biisiä vallan hyvin ja sovituksellisesti kokonaisuus on huomattavasti Obsessed by Metalia harkitumpi ja toimivampi aina puolivälistä alkavaa temmon- ja tunnelmanvaihtoa myöten. Tässäkin kappaleessa soolokitaristi osaa loistaa juuri oikealla tavalla ja oikeissa paikoissa.

Mausoleum Gatella on vielä paljon sekä mietittävää että työstettävää linjassaan, vaikka koko lailla mallikkaasti kuosissaan oleva Infernal onkin ehdottomasti sen koko diskografian paras kappale. Toivottavasti metalli pysyy viisikon pakkomielteenä myös jatkossakin.

Officium Triste

Mors Viri

Hammerheart

4

Officium Triste on yksi niistä bändeistä, jotka eivät aivan ehtineet seilaamaan uuden genren ensiaallolla, ja jonka alkupään tuotokset eivät myöskään ihan olleet pioneerien julkaisujen tasolla. Sitkeästi hollantilaiset ovat kuitenkin jyränneet eteenpäin lähes 20 vuotta, vaikka yhtye kertaalleen jo haudattiin ja kaivettiin pian ylös maan povesta sillä seurauksella, että miehistöä vaihtui ja oman tyylin kanssa oltiin useampi vuosi hukkateillä. Uutta albumiakin on saatu odotella kuutisen vuotta, mutta sitkeästi vuosi toisena jälkeen murheen alhossa napottavat veteraanit ovat Mors Virillä erittäin viriilin kuuloisia veitikoita.

Varsin sitkeästi bändi on kaikki nämä vuodet pitänyt kiinni doom-deathistaan eikä tähän tule muutosta tällä viidennellä täyspitkälläkään. Usein läsnä olevat koskettimet pimpottelevat melankolisia kuvioita, kitarat murahtelevat kaiken aikaa raskaasti ja surumielisesti eikä muhkea murinakaan ilmennä iloa missään kohtaa. Ilahduttavina uusina väripilkkuina toimivat kuitenkin siellä täällä peruskaavaa rikkovat ja mainion luontaisesti kokonaisuuteen istutetut yksinkertaiset melodiat ja osuudet, jotka pääosin on lainattu muista genreistä mm. goottimusiikin puolelta.

Vaikka musiikin kaikki em. elementit ja kikat ovat niin bändille kuin koko tyylilajille tuttuakin tutummat, on kokonaisuus silti ilahduttavan ilmavaa ja monipuolista, josta löytyy oikeissa suhteissa niin alakuloa,kauneutta kuin tarttuvuuttakin. Näin hyvin tehtynä ei tällaisessa järeämmässä tunnelmoinnissa ole mitään vastaavaa pitkiin aikoihin kuultu.

Antaa suurelta osin tylsän uuden musiikin osin kyynistämälle melkoista ilon aihetta huomata, että on vielä olemassa pitkä linjan veteraaneja, jotka pystyvät loihtimaan yksinkertaisista perusaineksista ilman turhia kikkailuja uransa parhaan albumin. Mors Viri yhdessä The Fall of Every Seasonin mainion Amendsin tekevät selvästi tietä mörinätuomion mahdolliselle uudelle tulemiselle.

Sodom

Epitome of Torture

SPV

4

Yli 30 vuotta rässiä keskeytyksettä on kova suoritus, johon ei ole tainnut pystyä kukaan muu kuin Sodom. Niin monien aikalaistensa lailla yhtyeen klassikot on tehty jo 80-luvun loppupuoliskolla (kivenkova kaksikko Persecution Mania-Agent Orange) 90-luvun julkaisujen ollessa lähinnä vaihtelevantasoisia eloonjäämistaisteluita grungea ja muuta MTV:n salamasodan lailla tuuttaamaa pseudoraskasrokkia vastaan.

Vuonna 1999 julkaistu Code Red kuitenkin osoitti, etteivät sakemannit aio antautua. Kun vielä kaksi vuotta myöhemmin yhtye pystyi tekemään parhaimmistoonsa nousseen M-16:sta kaltaisen täsmäiskun sekä tämänkin jälkeen pitäneen tinkimättömän linjansa niin Sodomilla (2006) kuin In War And Piecesillä (2010), kuuluisi Thomas ”Tom Angelripper” Suchille ehdottomasti rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja timanteilla menneiden vuosikymmenten aikana osoitetusta urhoollisuudesta ja johtajuudesta.

Niin tymäköitä kuin kaksi edeltävää kiekkoa ovatkin olleet, on niitä silti vaivannut jonkinlainen jähmeys ja tunkkaisuus. Tilanne on selkeästi parantunut mukavan ilmavalla, mutta silti tanakasti etenevällä Epitome of Torturella, jossa tassua paiskaavat tuttu ja turvallinen rätväkkä rässäys sekä runsasmelodinen sopivasti modernisoitu kipakka tykitys. Samankaltaisen onnistuneen kehityskaaren on läpikäynyt myös maanmiehensä Kreator, joka sekin Sodomin lailla elää 2000-luvulla uutta renessanssia vailla minkäänlaista tarvetta eläköitymiseen.

Vanha räksyttävä rakkikoira on kuin onkin oppinut muutaman uuden tempun, joihin leiki kuollutta ei edelleenkään kuulu. Kolmikon järjestyksessään 14. studioalbumi Epitome of Torture on oiva osoitus bändin vahvasta taisteluhalusta sekä onnistuneesta sotastrategiasta, joiden ansiosta se nouseekin kolmikon viiden parhaimman levyn joukkoon. Pränikällä palkitsemisen arvoinen suoritus tämäkin.

Tombstone Highway

Ruralizer

Agonia

3,5

Ei ole kovinkaan ihmeellistä kuunnella italiaanoja soittamassa southern rockista vahvasti vaikutteita ottanutta stoneria, tulihan Sergio Leonekin tunnetuksi jo 60-luvulla elokuvahistorian tunnetuimpiin kuuluvien spagettiwesternien ohjaajana. Forgotten Tombista puolestaan tutuksi tullut Herr Morbid ei näemmä olekaan mikään täyspäiväinen synkistelijä, sillä sama mies löytyy H.M. Outlaw nimellä myös Tombstone Highwaysta rokkaamassa pääbändiään huomattavasti letkeämmin ja rouheammin.

Ruralizerin selkeät, mutta miellyttävän luonnolliselta ja raskaalta kuulostavat soundit ovat lähes esimerkilliset, etenkin mitä tulee kitaroihin. Sama pätee myös mainiosti kappaleisiin istuviin ja hyvällä tyylitajulla vedettyihin sooloihin. Eikä itse sävellyksistäkään löydy mitään puutteita edes etsimällä, vaikka ne samasta tutuksi käyneestä ja osin väljähtyneestä laarista ammentavat kuin vaikkapa rokki ajan Corrosion of Conformity.

Banjolla yksinkertaisen hauskasti väritetty avauskappale Old Blood vetää suupieltä väkisinkin hymyyn ja hyvää mieltä ylläpitävät myös heti perässä ravaavat Acid Overlord ja Graveyard Blues. Iloinen nousuhumala ei kuitenkaan aivan jaksa kantaa loppuun saakka, vaikka tarjoiltu tuliliemi onkin kauttaaltaan täysin samaa, suhteellisen laadukasta olutta ja viskiä. Mountain-klassikko Mississippi Queenin valinta lainakappaleeksi kertoo sekin jo paljon bändin tyylistä ja vaikutteista.

Kun tavallisesta poikkeavaan soitinrepertuaariin kuuluvat niin banjo kuin urutkin, ja niitä myös on parissa kohtaa mallikkaasti käytetty, jää niiden tuomaa lisäväriä kaipaamaan enemmänkin. Nyt harmaassa on eri sävyjen lisäksi kyllä mukana myös mustaa väriksi, mutta laaja-alaisempaa ruskeaa kokonaispaletista jää kaipaamaan. Muuten Ruralizer on täynnä perin amerikkalaista ja miehistä musiikkia, josta myös Suomessa on helppo nauttia.

Vidunder

Vidunder

Crusher

2,5

Nykymaailman menoon kuuluu, että heti kun muutama bändi keksii jonkun ”uuden” musiikkityylin ja saavuttaa vieläpä vähän suosiota underground-musiikkinörttipiirien ulkopuolella, aletaan oitis puhua trendistä. Siitäkin huolimatta, että maailmalla vähänkään skenen ulkopuolella tunnettavuutta saavuttaneita orkestereita on yleensä yhden käden sormien lukumäärä ja että nämäkin harvat ja valitut täyttävät yleisöllä Suomessa käydessään parhaimmillaankin vain keskikokoisia rockklubeja. Kaikesta tästä ärsyttävän yleisestä ylireagoinnista huolimatta nyt esikoisensa julkaisevaa malmölaistrioa tekee mieli itsekin osoittaa sormella ja syyttää perässä hiihtämisestä.

Vidunderia sekä näyttää että kuulostaa täysin 70-lukulaiselta ja sen selvät vaikutteet on tuon ajan blues-sävytteisessä hard rockissa eli retrorockissa kuten sitä nykyään tavataan nimittää. Bändin vikana ei ole ulkokultaisuus, sillä kaikesta sen tekemisestä henkii aitous ja tosissaan oleminen. Sen sijaan leveälahjehippien suurin ongelma on se, että sen musiikki kuulostaa todella häiritsevän paljon samalta kuin mainiot Witchcraftin Firewood (2005) tai Graveyardin nimetön vuonna 2007 julkaistu debyytti. Eikä tässäkään nyt vielä lähtökohtaisesti olisi mitään täysin ylitsepääsemätöntä, mutta kun Vidunderin biisit eivät vain lähde missään vaiheessa sellaiseen komeaan liitoon kuin ilmeisten esikuviensa.

Alle kaksi vuotta kasassa olleen bändin olisi ollut syytä miettiä musiikillista visioitaan ja hioa sävellyksiään hieman pidemmälle, sillä nyt kaikki jää hyvästä pohjaosaamisesta huolimatta ikävän apinoidun ja tunneköyhän oloiseksi. Kun tarjolla jo kerran on mainiosti homman sisältäneitä ja toteuttaneita partajehuja, ei ihan kiva enää riitä kovinkaan pitkälle.

Inferno #106/2013

Appendix

Extraneus

Propaganda

3

Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkossa diskografiassa kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti ja jolta suuremmin elämään ei ole jäänyt kuin sen nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältävän oikean studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle.

Vuoden takainen albumiklassikot sarjassa tehty keikka Tampereella yhdessä ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa poripunkkareiden kunnosta. Meininki kun oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei kuitenkaan ole läheskään niin onneton kuin mitä etukäteen pelkäsin sen olevan.

16 kappaleen joukkoon ei mitään klassikkohittejä ole saatu luotua, vaan eipä sieltä hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi löydy, jos mukaan ei lasketa ”Vihainen kun koira, yhteiskunnan orja” tai ”Eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa” -tyylistä riimittelyä. Onneksi itse biisit ovat nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-levytysten malliin.

Appendixin hardcore-punk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Puolet lyhyemmäksi ja noin vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa.

The Fall of Every Season

Amends

Grau

4,5

90-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuuttoon kuoleminen uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle.

Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä esimerkiksi em. isoiksi kasvaneet nimet ovat jo siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti aitoa progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsilla lyhyellä pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi se on kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu.

Kaikissa neljässä ja toistakymmentä minuuttia kestävissä runsasmelodisissa alakulokappaleissa kuullaan sekä mureaa murinaa että puhdasta tulkintaa kuin myös mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovatkin jokaisessa biisissä samat, ovat herkän hienoja melodioita täynnä olevat yksilöt kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Kaiken komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla.

Amends on samaan aikaan vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin kuin ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys.

Funeral

Oratorium

Grau

3

Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa Funeral ei ole ehtinyt julkaista kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista kitaristi-, basisti- että laulajavaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä ensijulkaisua Tragedies voidaan jopa pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuukin siitä, että se julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan.

Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai saavuttamatta varsinaista hyvyyttä. Tyylillisesti hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka etenkin Oratoriumilla tuo ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa.

Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästäbiisistä on mittaa yli 10 minuuttia ja säännöllisesti käytettyjen urkumattojen lisäksi tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että kööreinä vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on toki myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa.

Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin läpi koko kiekon, on lopputulos kuitenkin hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on houkan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää radion toivekonsertissa Oratoriumia olisi mukava tosin kuulla.

  

Hero Dishonest

Alle lujaa

If Society

3,5

Alle lujaa onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi siinä kuitenkin joku vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä, pääasiallisesti 1-2 minuutin mittaisina purskeina räväkästi vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeiden omaisesti sätkivä hardcore on kuitenkin selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Sanoitusten laatija osaa joko pelottavan hyvin asettua päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen.

Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen Puren itseäni ettei tääkin ois unta ja Pekkaspäivä kohdalla, joiden 12+ minuutin yhteiskeston aikana laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa alkaa. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan.

Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä tarvetta suuremmiksi.

Kadavar
Abra Kadavar

Nuclear Blast

4

On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. Pelkän kansitaiteen muodostamat vahvat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Sakemannien tyyli kun on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua.

Melkoisen taikatempun yhtye tekeekin toisella täyspitkällä julkaisullaan Abra Kadavarilla, sillä näin autenttisen hienosti, mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa harvoin tulee vastaan. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan em. kaksikon tuotannosta lainattua, kun ripaus hawkwindmaista psykedeliaa mukaan sekoittamalla on kuitenkin saatu luotua hyvinkin tutuista aineksista jotain uutta, jollaista ei liikaa nykyaikana kuule.

Levyn kaikki yhdeksän kappaletta rullaavat mainiosti huolimatta mukavasti polveilevista biisirakenteista, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei olekaan kysymys, on kappaleiden pohjavire kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun vielä leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, ei levyltä varsinaisia vikoja löydy etsimälläkään.

Aivan timanttisia viisuja ei Kadavar osaa vielä kuitenkaan tehdä, mutta pelottavan lähellä ja jo nyt klassikoksi nostettavia sen sävellykset alkavat olla. Abra Kadavar on silti levy, jonka kaltaisen heavy metalin pioneerin Black Sabbathin ensi kesäkuussa ilmestyvän ”13” -albumin toivoisi olevan. Pelkäänpä kuitenkin pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa.

Mourning Beloveth

Formless

Grau

3

Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana ja aina 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut, mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doom-death porukka Mourning Beloveth vain vahvistaa käsitystä. Formless kun ei juurikaan kuulosta erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellettyä kuusi, mutta CD:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14 minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa.

Tämän sortin tuomionjulistus nojaa yhä edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin eikä niin bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua eikä oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Massiiviset ja pitkät biisit sekä raskas ja hidas lanaus että melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, aina laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless.

Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Pääasiassa Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikkot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti ja mestarillisesti, että nykyään Formlession kaltaiset perushyvät levyt harvemmin pystyvät enää lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi poislukien todelliset genreintoilijat.

Ocean Chief

Sten

I Hate

3,5

Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta reilun vuosikymmenen kokemuksella sisävesilaivurit kuljettavat järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen. Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva ja toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville.

Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone- ja jopa stoner sävyjä sisältävä massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia, joiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset.

Neljän perusaineksista koostetun ja näinkin massiivisten sekä mittavien teoksien säveltäminen ja niistä vielä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei tässä genressä ole helppoa. Stenillä yhtye tässä kuitenkin jo varsin hyvin onnistuu, vaikka luksusristeilyn laatutasoa se ei aivan vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on silti jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief!

Orchid

The Mouths of Madness

Nuclear Blast

4

Jos oli Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa niin biisillisesti kuin tuotannollisesti, on kahden EP:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness kokonaisvaltaisesti lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin siinä missä esikuvallaan albumista alkoi tasainen hajoamista kohti viettävä alamäki.

Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, jäi kappaleista kuitenkin puuttumaan sama hillitömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön niin riffien kuin kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä ajattomia todellisia klassikoita. Siinä missä Sapatti ei uudistuessaan kuitenkaan aivan täysin onnistunut, tuntuu amerikkalaiset taas monipuolistuneen ja löytäneen jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara -ja bassokuviot sekä rytmikikkailut ovat edelleen lähes suoraan lainattu Iommi-Butler-Ward kolmikolta.

Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu aina soundeja myöten istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Birminghamin nelikon vaikutusta joka käänteessä on edelleen täysin mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy heidänkin tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessista paremmaksi.

Regarde Les Hommes Tomber

Regarde Les Hommes Tomber

LADLO

3

Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä ainakin ajatuksentasolla ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen.

RLHT:n luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta yhtä lailla mukana on myös samassa määrin melankolisen synkkää doom-pohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Yksinkertaisen metal -genremäärittelyn eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei allergioita aiheuta.

Niin hyvin kuin paketti fransmanneilla onkin kasassa jo esikoisellaan, ei sinällään helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus koskaan syvene sellaisille tasoille, joihin tämän kaltaisin musiikin pitäisi pelkän kurottelun sijasta päästä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni, mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet siihen olisi.

Rejected

South Karelia Night 7"

Business City Music Promotions

4

Ei ole 15 vuoden reenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta mennyt hukkaan Lappeen Rantalaisella Rejectedilla. Nyttemin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin South Karelia Night seiskalla, joka onkin läpeensä vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punk rockia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle laittaisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Etenkin sinkulan nimiraita varustettuna hyvillä melodioilla ja sooloilla kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset on jo nyt aistittavissa.

Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alle kolmen ja lähemmäs kahta minuuttia alkaa pientä lurpahtamista tapahtua, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin, joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa onkin jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua.

Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus.

Satan

Life Sentence

Listenable

4,5

Saatana on herra! Ainakin lähes kaikille niille NWOBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satanin esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Kyseessä kun sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ehdottomasti ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Headin debyytti Lightining to the Nations. Tämä kaksikko kun on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset.

On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä sillä kaikista legendaarisimmalla kokoonpanolla jolla se debyyttinsä teki. Käsittämättömämpää on kuitenkin se, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan jäi ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua.

Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat, mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin on 100% ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia puhumattakaan omalaatuisesta lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselle juuri siinä piilee koko homman viehätys. Puhumattakaan kovista biiseistä.

Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on yhä edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa ja kaksikon Steve Ramsey-Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita sekä riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytmin perusta on lähes karua, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuvaa.

Life Sentence on toisen vanhan lähes unohduksiin jääneen legendan Ozin comebackin-kiekon Burning Leather (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee.

Seal of Beleth

Slow Music for Dead People

omakustanne

4

Kolme miestä ja doomi. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta sloganista Fast Music for Slow People väännetty levyn nimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmän kankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään.

Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa em. kaksikkoa selkeästi alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu kuitenkin synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, jonka ansiosta albumin useimmat, pitkälti yli toistakymmentä minuuttia kestävät kappaleet kantavat loppuun asti. Myös juuri sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin ilman että eksyttäisiin vahvasti esille vyörytetystä musiikillisesta missiosta harhaoppineisuuden pariin.

Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kuitenkaan kulkevat. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä.