Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10

TAISTELUPARIT IV: MARCO HIETALA (TAROT, NIGHTWISH) & JANNE JOUTSENNIEMI (SUBURBAN TRIBE)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?

Marco: Olin jotain 12-13 vanha kun aloitin eli joskus vuonna '79. Kyllä mä oon soittanut kitaraa kaikki nämä samat vuodet eli toisin sanoen en ole mikään sooloilija, mutta kyllä meikäläisestä saisi armottoman komppikitaristin bändiin.

Janne: Aivan parivuotiaasta asti hakkasin kaiken maailman leikkirumpua ja kattiloita, kunnes faija alkoi ostamaan mulle rumpuja synttäri- ja joululahjoiksi parin vuoden ajan tsekaten pysyykö innostus. Olin jotain 5-vuotias kun faija opetti mulle myöskin kitaran alkeet ekana biisinä enteellisesti Suuret Setelit . Bassoa aloin soittamaan, kun Stonea perustettiin joskus 15-vuotiaana sillä perusteella, että Suomessa voi olla vain yksi Remu. Basso oli myöskin luonnollinen jatke rummuille, sillä se on kitaraa miehekkäämpi lyömäsoitin!

Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

M: Suurempia syitä oli varmaan se, että faija soitteli aikanaan akustista himassa ja broidi Saku rupesi kanssa soittelemaan. Kun 9-vuotiaana sekosin muutenkin Black Sabbathiin ja sitä myötä Deep Purpleen, Status Quoon ja vanhaan Rainbow’hun, niin niistä se kipinä lähti. Jos miettii tällaisia basisteja kuten Geezer Butler Sabbathista tai Bob Daisley, joka veti Rainbown Long Live Rock ’n’ Rollilla ja Ozzy Osbournen parilla ekalla, niin ne on musta edelleenkin äärettömän kovia ja jämäköitä rytmisoittajia.

J: Soittaminen tuli verenperintönä faijalta ja ukilta, jotka olivat molemmat muusikoita. Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen viisivuotiaana, joten eiköhän se Remu ollut mun eka idoli. Muutama vuosi myöhemmin tuli Pelle Miljoona. Basisteja en ole juuri erikseen diggaillut, mutta kyllä Geezer Butler, Bob Daisley, John Entwistle, Cliff Williams, Lemmy Kilmister, Cliff Burton ja Fieldy ovat omalla sarallaan loistavia persoonallisuuksia. Ja suomalaisista tietty Cisse Häkkinen!

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?

M: Ensin oli pari tällaista yläastebändihässäkkää parin kaverin kanssa, sitten myöhemmin Saku lyöttäytyi kimppaan. Nimiä nyt oli Sabotage ja Purgatory riippuen vähän ketä jätkiä siinä oli mukana mun ja Sakun ympärillä. Myöhemmin siitä sitten tuli Tarot, kun Kinnarin Spede ja herra Mako O tulivat mukaan kuvioihin ja ruvettiin tekemään levyjä. Onhan tässä ennen Nightwishia tullut käytyä Sinergyssä ja ollut mukana näissä meidän hupiprojekteissa kuten Metal Gods, jossa on vaan soitettu vanhoja klassikoita.

J: Eka bändi mulla ja Roopella oli jo viisivuotiaina, kun soitimme kitarat lappeellaan sylissä biisejä kuten En voi sietää Elvistä ja Tarzan panee Janee . Eka oikea bändi oli myöskin kahden hengen punk-orkesteri Clever Boys, eli huumorin kukka kukki jo alkuaikoina varsin vahvasti. Pikkuhiljaa punk vaihtui heviksi, miehet ja nimet vaihtuivat muutamaankin otteeseen ja lopulta syntyi Stone, jonka jälkeen tuli Suburban Tribe. Kaikenlaista pikkuprojekteja on ollut bändien lomassa ja välissä, mutta vain terapialuonteisesti.

Mikä tekee hyvän basistin ja mikä on basistin tärkein ominaisuus?

M: Basistin tärkein ominaisuus on se, että kykenee soittamaan vankkaa suoraa A:ta vaikka biisi menisi C-molliin. Ei nyt ihan vakavasti, mutta sellaiseksi mä asian näen, että osaa soittaa vähäeleisesti suoraa tavaraa niin, että se todella kulkee ja niin että se on jämäkkää.

J: Kyllä se on armoton tyylitaju ja päänsekoittaminen. Kunhan vielä muistaa, että bassokin on lyömäsoitin, niin se on jo puoli ruokaa. Hiplailu kuuluu ihan muihin hommiin! Jos vielä viihtyy baarissa bändin rumpalin kanssa, niin sitten se alkaakin olla jo siinä.

Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?

M: Kun kuitenkin tulee niin paljon keikkailtua, niin treenaus painottuu niihin ja sen lisäksi tulee tietysti soitettua tsekkejä ja pieniä lämmityksiä. Enemmän mä kyllä kotona soitan jostain syystä kitaraa, se on jotenkin antoisampaa, koska siinä tulee myös samalla sävellettyä kaikenlaista pikku tavaraa.

J: En koskaan treenaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta soitan lähes päivittäin, useimmiten en kylläkään bassoa. Varsinkin biisejä tehdessä tulee rämpytettyä kitaraa päivittäin järjettömiä aikoja, mutta sellaista määrätietoista tekniikan kehittämistä tai skaalojen sahaamista en harrasta enää ollenkaan. Mä en ole myöskään harjoitellut basistien ainoaa pätemismahdollisuutta eli peukutusta, koska en ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Tärkein pointti mun mielestä on kumminkin, että pystyy soittamaan bändin kanssa tiukasti, ei se, kuinka monta nuottia pystyy soittamaan sekunnissa.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

M: Nuotteja osaan lukea hyvin huonosti, koska se taito on ruostunut enkä siihen koskaan ole tullut hirveästi paneuduttua. Kävin musalukion Kuopiossa ja sen jälkeen vielä 1,5 vuotta Oulunkylää, missä tietysti tuli kanssa luettua teoriaa. Sanoisin kyllä, että semmoinen tietty määrä oma-aloitteisuutta varsinkin siinä vaiheessa kun aloittaa on ihan hyväksi, lähtee etsimään niitä juttuja omalla tavalla. Sellainen jättää sulle huomattavasti varmemmat ja vankemmat lähtökohdat inspiroimiseen ja juttujen soittamiseen lonkalta. Sen sijaan jälkeenpäin kun on jo soittanut jonkin aikaa, niin teoriatuntien ottaminen ja eri instrumenttien soittaminen esimerkiksi mulle toi kitaran ja vähän kiippareiden soittaminen on valaissut huomattavasti enemmän mistä se musa koostuu ja minkälaisia sointujuttuja siellä on. Mikä antaa taas huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sille minkälaisia kuvioita ja fillejä tekee bassolla.

J: Teoriasta on toki hyötyä musiikin ymmärtämiseen matemaattisena asiana, pystyy visualisoimaan itselleen melodiakulut ja vastaavat, mutta täydellinenkään teorian taitaminen ei tuo yhtään lisää tunnetta musiikkiin, mikä on kuitenkin musiikin tärkein tehtävä! Ei teoriasta ole tietenkään haittaa, jos se pysyy hyvänä renkinä eikä isäntänä, sillä musiikki on laeista vapaata aluetta. Osaan nuotit, mutten pysty enää soittamaan Primavistaa kuten pikkupoikana pianolla osasin. Jos pitää blokata joku biisi, niin opettelen sen korvakuulolta enkä ala etsimään netistä tabloja.

Minkälaista bassoa käytätte ja onko bassossanne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Soitatteko sormin vai plektralla ja miksi?

M: Tällä hetkellä pääinstrumentti on Warwickin Infinity-malli. En nyt tiedä onko siinä varsinaisesti hirveästi mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi että siinä on f-aukot. Siinä on siis jonkin verran onttoa lankkua, mikä tietysti antaa sille semmoista puunväriä siihen sointiin mistä mä ainakin itse tykkään. Onhan siinä tietty se pirullinen erikoisuus, ettei siihen ihan kaikkien rahat riitä. Soitan plektralla ihan vaan sen takia, että kun aloittelin niin soitin sekä kitaraa että bassoa plektralla. Periaatteessa mä en tunnusta kumpaakaan koulukuntaa paremmaksi, molemmissa on puolensa. Ja mikäli treenaa itsensä riittävän pitkälle, niin molemmilla pystyy hoitamaan hommansa ihan täydellisesti.

J: Tällä hetkellä mulla on käytössä pari ESP:n LTD viisikielistä bassoa, kun meillä on nykyään toi Ö-vire. Edellisen levyn aikoihin käytin nelikielisiä Jacksoneita, mutta viritys oli oudohko, sillä mulla oli G:n tilalla paksu H. Onhan mulla yksi tavallisuudesta poikkeava basso, siinä on Kallen lukijoiden omista kuvista mallinnettu maalaus alasti pyllistävästä äijästä ja sen kikkelistä. Olen alusta saakka soittanut plektralla, sillä olen aivan paska sormilla enkä ole jaksanut sitä treenata. Sormissa ja plekussa on aivan eri soundi ja soittotyylikin on eri, riippuu oikeastaan musiikin lajista kumpi sopii paremmin.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon bassoa hankkiessa?

M: Heti ensimmäiseksi kannattaa miettiä mitkä on sen hetkiset kyvyt, mahdollinen motivaatio ja sen mukaan sitten katsella niitä hintaluokkia. Totta kai kun mennään vankkoihin merkkeihin ja tyyriisiin bassoihin, niin niiden hyvyyteen pitäisi kyetä luottamaan. Halvemmissa hintaluokissa bassoja pitää vähän tutkia, koska siellä on sekä maanantaikappaleita että parempia versioita. Yleensä hyvä testi millä itsekin kuuntelen bassoja on, että painaa korvan kiinni puuhun ja kokeilee. Jos se soi hyvin akustisesti eli siinä on hyvä flängi ja murina, niin jo se ratkaisee hyvin paljon.

J: Kunhan se vaan on coolin näköinen, toki soittomukavuus on plussaa. Jos kaula on suora ja kielten ei tarvitse leijua parin sentin päässä kaulasta eli sitä on helppo soittaa. Ja tarpeeksi pitkä hihna! Jos haarusväli näkyy basson alapuolella, kannattaa etsiä uusia kivoja harrastuksia vaikka urheilun puolelta.

Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle basistille?

M: Kannattaa miettiä mikä on se motivaatio, koska tämä on niin äärimmäisen epävarma ala ja parhaimmillaan niin helvetin ankea. Meikäläinenkin on käynyt aika pitkän tien, että on päässyt siihen asemaan että voi elättää itsensä ja perheensä soittamisella. Ilman hyvin vankkaa sisukkuutta tie ei kyllä aukene.

J: Mahdollisimman nopeasti bändi pystyyn kavereiden kanssa, siitä treenikämpälle ja sitten keikoille! Yhteissoitto on se, millä oikeasti on mitään merkitystä. Vaikka osaisi kaikki maailman skaalat ja ihan sairaan nopeasti, sillä ei ole mitään merkitystä jos soittaa rumpalin kanssa eri biisiä. Tekniikka ja soiton ymmärtäminen kehittyy pikkuhiljaa soittamisen lomassa, ei heti tarvitse olla virtuoosi. Mielummin vähäeleisesti ja yksinkertaisesti vankalla tatsilla kuin tilulilua räpeltäen hennolla otteella. Tatsi on täysin omissa sormissa, siinä ei styrkkarit tai säröt paljon auta, jos homma mättää jo äänen alkulähteellä.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi basistin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?

 M: Eipä oikeastaan. Pakko on myöntää, että näinä päivinä hankin ja kuuntelen hyvin vähän musaa, muuta kuin sellaista millä on itselle retrohengessä merkitystä. Meikäläisen updeittaus musan suhteen on aika kehno, koska joutuu olemaan niin paljon musiikin kanssa tekemisissä, ettei himassa enää oikein jaksa keskittyä siihen.

J: Eipä tule paljon mitään mieleen, harvemmin kuuntelen musiikkia basistin näkökulmasta... Musen Absolutionissa on vankkaa bassosoundia reippaalla otteella.

Julkaistu Inferno #23/2004

NICOLE - SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN

Seitsemän vuotta ja seitsemän äänitejulkaisua tahkonnut kotimainen Nicole on löytämässä oman linjansa. Tästä hyvä osoituksena on listan sijalla 37 piipahtanut toinen täyspitkä Suljetut ajatukset, jolle Inferno soi marraskuun kuukauden levy arvonimen.


Lauantai-iltapäiväksi klo 15:sta sovitun haastattelun aloitus venähtää hiukan, sillä kitaristi Olli Ketola kertoo laulusta ja toisesta kitarasta vastaavaan Ilkka Laitalan vetelevän vielä sikeitä. Edellisenä iltana Seinäjoen Bar 15:sta heitetty keikka on vaatinut veronsa.

– Kyllähän levyn menestyminen tuli meille vähän yllätyksenä, vaikka huomattiin olevamme itsekin levyyn tyytyväisiä. Eihän se kyllä vielä mikään älytön levy ole. Satsattiin kumminkin tällä kertaa tähän hommaan vähän enemmän ja isommalla mittakaavalla kuin ennen, aloittaa Olli juttutuokion.
Kehitystä on vuosien varrella tapahtunut, mutta siinä missä yleensä suosiotaan kasvattaneet bändit ovat yleensä pehmentäneet linjaansa, on Nicole mennyt vain rankempaan suuntaan.

Olli: – Jos lähdetään meidän ekasta pikku EP:stä ja tullaan tähän päivään, niin jokainen levy on ollut toistaan rankempi. Kehitys on vaan tapahtunut meidän omien musamieltymysten mukaan. Näköjään se on niin, että mitä musiikkia sitä itse kuuntelee, niin sellaista sitä myös haluaa soittaa.

Aivan pelkkää mättöä ei Nicole kuitenkaan tarjoile, vaan dynamiikkaa laajentaa etenkin melodiset ja tarttuvat kertosäkeet. Sovituksiin onkin kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota.

Olli: – Sovitusjutuilla on juuri haettu sitä, että musiikki vetää turpaan silloin kun pitää, mutta varsinkin tälle levylle haettiin myös vähän sellaisia kuuntelijaystävällisempiä kertosäkeitä. Joku kyllä jo sanoikin, että tällä levyllä olisi vähän liikaakin tuota hempeilyosastoa, mutta itse olen sitä mieltä, että on tämä kuitenkin aika paahtolevy.

Korviin pistävintä levyllä on laulaja Laitalan erittäin kireän murea äänenkäyttö, joka kuitenkin voi hetkessä muuttua hyvinkin herkäksi tulkinnaksi. Suorituksellaan mies on helppo nostaa lähelle Suomen ykkösmurisijoiden kärkikastia.

Ilkka: – Kyllähän aluksi olikin hyvä, jos edes puolet keikasta jaksoi huutaa niin ettei ääni lähde ja seuraavana aamuna ei yleensä saanut edes puhetta suusta. Nyt vaan on tullut pirusti reenattua ja käytyä keikoilla, niin ehkä se on pakottanut äänen tulemaan sieltä kurkusta.

Olli: – Studiossa tuo Ilkka huusi aivan täysillä 4-5 päivää putkeen 10 tuntia päivässä ja kolmantena päivänä ääni alkoi olla niin hyvässä kunnossa, että rupesi tulemaan kunnon mörinää. On aivan uskomatonta miten tuon äijän ääni kestää.

Levyn jyräbiisejä tukee hyvin jämäkkä soundipolitiikka, joka on lähes kokonaan yhden miehen käsialaa.

Olli: – Meidän miksaaja Sami ”Hannu” Koivisto on hyvin pitkälti kuudes jäsen tässä bändissä ja hän niin äänitti, tuotti, miksasi kuin masteroikin koko levyn Vaasan Midas studiossa. Levyn soundimaailmaan yritettiin saada sellaista Amerikan saundia ja jossain määrin siinä onnistuttiinkin. Olemme aina yrittäneet soundienkin puolesta kuulostaa kansainvälisemmältä.

Ilkka: – Nyt ainakin ollaan aika lähellä.

Päätä seinään ja läpi 

 Nicole on alusta asti jaksanut uskoa omiin tekemisiinsä ja kovalla työllä puskenut sinnikkäästi eteenpäin.

Olli: –Tulin itse bändiin vuonna 98 ja hokasin jo silloin, että jätkissä on potentiaalia ja että koko orkesteri oli jo silloin hirveän valmis tällaiseksi kellaribändiksi Teuvalta. Siitä vaan on sitten joka vuosi tehty uutta levyä, kasvatettu kuuntelijakuntaa eikä mitään hyytymistä ole tullut missään vaiheessa. Joskus vuonna 2001 käytiin ulkopuolisen levy-yhtiön kanssa keskusteluja mihin suuntaan bändiä pitäisi alkaa kehittämään, että meidät voitaisiin kiinnittää. Silloin alettiin kyllä vähän hetkiseksi epäillä koko hommaa.

Kun neuvottelut eivät johtaneet levytyssopimukseen, pistivät herrat pystyyn oman levy-yhtiön Biotech Recordsin, jonka kautta omat levyt on sitten julkaistu. Näin nuorat pysyvät tietysti omissa käsissä.

Olli: – Joskus noihin samoihin aikoihin luin Soundista juttua, jossa viiden monikansallisen levy-yhtiön tuotantopäälliköltä oli kysytty, montako bändiä heille oli kiinnitetty demojen perusteella. Kaikki muut paitsi yksi vastasivat ettei yhtään. Diilit kuulemma syntyvät suhteilla ja tuon jälkeen heitettiin pillit pussiin promoamisesta ulkopuoliselle levy-yhtiölle.

Olli: – Viisi vuotta sitten kukaan ei oikeastaan puhunut pikkulafkoista ja nyt on oikein valtamedioissa ruvettu puhumaan, kuinka indie-lafkoille on Suomessa tilaa ja selkeitä markkina-alueita. Uskoisin, että porukka ehkä hieman helpommin sisäistää meidänkin meiningin ja mentaliteetin, tajuttuaan että ihan tavalliset heviurpothan tätä hommaa tekee.

Orkesteri ei laulukielen valinnassa ole hypännyt mihinkään trendikelkkaan, sillä suomeksi laulaminen on bändille ollut alusta alkaen itsestäänselvyys.

Olli: – Se on vaan sellainen juttu, että ei sitä paljoa viitsi englanniksi lähteä murisemaan. Kuulostaisihan se tosi siistiltä, jos biisin nimi voisi olla vaikka joku ”Destruction”, mutta nyt kun me laitetaan siihen joku Suunta, niin ei se paljoa tätä touhua rajoita.

Ilkka: – Kuten tuo Otto jossain haastattelussa sanoinkin: ”Suomi on niin kaunis kieli”

Olli: – Meidän ex-basisti Rantanen teki kaikkien aikaisempien levyjen sanat ja vielä tälle uudellekin vaikkei varsinaisesti bändissä enää olekaan. Hänen sanoituksensa ovat kauhean fiilisteleviä ja maalailevia, eikä niistä oikein meinaa saada mitään tolkkua. Jos taas vertaa muihin suomeksi laulaviin bändeihin, niin eihän meidän sanoitukset ole niin suoraviivaisia kuin vaikka esimerkiksi Kotiteollisuudella. Meillä ei riitä junttiutta laulamaan niin arkisista asioista eikä meitä sellainen edes varsinaisesti kiinnosta. Tai siis toki meitä kiinnostaa kertoa niistä arkisista asioista, mutta tosi monen mutkan kautta.

Tavatonta ei nykyään ole myös löytää vinyylinraaputtajaa metallibändistä. Nicolessa tätä virkaa ja muita koneita hoitaa vakiojäsenenä Otto Seppelin, jonka panos uusimmalla levyllä on kuitenkin jäänyt hieman vähäiseksi.

Olli: – Meillä ei oikein ollut aikaa tehdä uudelle levylle Oton kanssa juttuja niin paljon kuin olisi haluttu. Otto on kuitenkin livenä tosi tärkeä elementti ja tuo musiikkiin paljon lisää mausteita, mitä ilman voisi ehkä pärjätä, mutta jotka vaan kuulostavat todella hyviltä. Koko hommahan lähti ihan scratchi-pohjalta ja levareiden pyörittelystä, mutta nyt herran arsenaali on vähän kasvanut ja mukana on sampleria yms. Oton käyttö on kuitenkin vielä kasvamaan päin ja ruvetaan varmasti kehittelemään musiikin sekaan yhä enemmän kaikkia ääniä ja pörähdyksiä.

Julkaistu Inferno #23/2004

KREATOR - SOTAA JA APATIAA VASTAAN

Ilman Kreatoria thrash metal olisi genrenä huomattavasti nykyistä köyhempää, vaikka yksikään bändi ei vuosien saatossa ole halunnut tai edes onnistunut kuulostamaan moneen genreen vaikuttaneelta esikuvalta. Langan päässä pyhästä sodasta ja muista mukavista asioista oli juttelemassa Essenin pieni vihainen mies Miland ”Mille” Petrozza.

Vaikka Millen niin sanoitukset kuin ääni tihkuvat aggressiota ja vihaa, osoittautuu hän tällä kertaa varsin lupsakaksi hevimöröksi, jolta useimmiten tulee tekstiä ilman nyhtämistä. Kreatorin nokkamiehellä ei olekaan mitään medioille puhumista vastaan, niin kauan kuin kyse on musiikkia tai metallia ymmärtävistä tahoista. Marraskuun puolen välin tienoilla herra oli kuitenkin hieman erilaisessa tilanteessa: puhumassa lapsille metallista saksalaisella KinderKanal TV-kanavalla.

– Minua pyydettiin mukaan ohjelmaan puhumaan lapsille metallista parinkymmenen minuutin ajan. Oli aika hankalaa yrittää selittää niin lyhyessä ajassa, mistä metallissa on pohjimmiltaan kysymys, joten pidin vastaukseni aika lyhyinä. Visiitti oli silti erittäin hauska ja kaiken vaivan arvoinen, jos yksikin nappula alkaa kuunnella metallia.

Opitko itse sitten mitään yleisöltäsi?

– Lapsien touhuja on mukava seurailla, koska he ovat niin puhtaita ja vapaita kaikista ennakkoluuloista. He ovat yleensä avoimia kaikille uusille asioille ja tuosta jokainen voisi ottaa oppia. Lapset innostuvat kaikesta uudesta ja ovat valmiita kokeilemaan kaikkea ja vaikka he eivät tienneetkään mitään metallista, osoittivat he sitä kohtaan runsaasti kiinnostusta.

Kreatorin edellinen levy Violent Revolution julkaistiin kolme vuotta sitten ja tuon jälkeen bändi on keikkaillut erittäin ahkerasti ympäri maailmaa sekä julkaissut tupla liven sekä kattavan DVD-paketin. Pitkäksi venähtänyt tauko ei huolettanut Milleä missään vaiheessa.

– En usko, että ihmiset ovat unohtaneet meidät, vaikkemme olekaan julkaisseet uutta levyä kolmeen vuoteen. Olisihan se järkevää julkaista uusi levy 1-1,5 vuoden välein ja jos niin kävisi, niin hyvä homma. Minusta olisi silti väärin julkaista levyjä vain julkaisemisen vuoksi, koska kaikista tärkein asia näissä hommissa on kuitenkin musiikki itse. Joskus on vaan pakko pitää hieman taukoa, jotta voi reflektoida hieman itseään ja tekemisiään. Elää normaalia elämää, hakea siitä inspiraatiota ja vasta sitten kirjoittaa kokemuksistaan. Ei kiertueilla ollessa voi inspiroitua mistään, se on kyllä osa tätä hommaa, mutta ei sillä ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa.

Vielä viime kesänä bändillä oli suunnitelmissa julkaista neljän biisin EP ennen varsinaista täyspitkää, mutta ajan madellessa eteenpäin suunnitelma päätettiin haudata.

– Äänitimme studiossa 12 kappaletta ja tarkoituksena oli laittaa yksi noista kappaleista sitten EP:lle. Meillä oli myös ylijääneet liveraidat Toxic Tracesta sekä nopea versio Coma of Soulsista ja kaikki olikin jo miksausta myöten valmista. Emme kuitenkaan osanneet päättää minkä kappaleen jättäisimme levyltä pois, joten päätimme olla julkaisematta koko EP:tä.

Sikisi pyhästä sodasta

Tammikuussa julkaistava 11. studiolevy kantaa nimeä Enemy of God. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole hyökkäys uskontoja vastaan, vaan levyn eräänlaisena keskeisenä teemana on pyhä sota Jihad ja siihen liittyvät ilmiöt. Amerikan presidentti George ”Tupla-W” Bush on julistanut Al-Qaidan Jumalan viholliseksi, mutta samaa sanovat myös järjestön jäsenet Amerikasta ja sen presidentistä.

– Olen todella vihainen siitä kylmästä tosiasiasta, että vuonna 2004 käydään yhä uskonnollissävytteisiä sotia. Emme elä enää missään keskiajalla ja inkvisitionkin ajat ovat jo kauan sitten olleet ohitse. Ihmiskunnan pitäisi elää edistyksen eikä taantumuksen aikaa. Osa valtaapitävistä ihmisistä ja jopa hallituksista käyttävät uskontoa hyväkseen kertoen olevansa Jumalan asialla ja näin ollen oikeutettuja hyökkäämään toisiin maihin.

– Levyn nimi ei siis viittaa vain kristittyjen Jumalaan, vaan kaikkiin maailman viiden pääuskonnon Jumaliin. Toki levyllä on hyvin ”metalliselta” kuulostavat nimi, mutta se ei todellakaan ole mitenkään Jumalan vastaiseksi tarkoitettu, vaan enemmänkin sillä viitataan auktoriteetteihin.

Milleä ei pelota tulla väärinymmärretyksi levyn nimen suhteen.

– Ihmiset jotka kuuntelevat metallia, ymmärtävät kyllä mistä levyllä ja sen nimessä on kysymys. Emme me sävellä biisejä tai tee tekstejä niitä varten, jotka eivät kuuntele Kreatoria ja siksi eivät tiedä mistä levyssä on kysymys. Ihmiset jotka haluavat kritisoida metallia, halveksua sitä tai hyökätä kaikkea anti-kristillistä vastaan tulevat joka tapauksessa tekemään niin huolimatta siitä, mistä me laulamme. Meidän kohdeyleisömme on hevi-ihmiset, eikä meitä kiinnosta tippaakaan miten ulkopuoliset meitä tulkitsevat, joten siksi on aivan turha pohdiskella kuinka levyn nimi tullaan ottamaan vastaan.

– Mitä kristittyihin tulee, niin kyllähän ihminen voi hyvin olla kristitty ja kuunnella metallia. Minutkin on kasvatettu kristityksi, mitä minä en todellakaan ole, sillä en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään. Olisi kuitenkin erittäin kliseemäistä sanoa, että kaikki kristityt olisivat liian tyhmiä tajutakseen levynnimen ja todellisuuden välisen eron.

Herra Petrozzan mukaan meneillään oleva sota vaikuttaa niin hänen kuin jokaisen ihmisen päivittäiseen elämään.

– Käynnissä oleva sota on muuttanut ympärillämme olevaa todellisuutta, pelkästään junaan tai lentokoneeseen nouseminen on muuttunut todella paljon sodan ansioista. Vaikka terrorismia on ollut olemassa yli 20 vuotta, vasta nyt jokaisen on tarvinnut alkaa pelkäämään sitä joka hetki, koska nyt terrori-iskuja voi tapahtua missä vain, koska vain. Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat kammottavia sotia, mutta tällä kertaa vastassa on vihollinen, jota ei voi osoittaa sormella, koska se on kaikkialla. Ei ole olemassa mitään kohteita tai minkäänlaista kontrollia koko sodasta ja tämä uusi todellisuus vaikuttaa meihin kaikkiin.

– Aina on ollut olemassa uskonnollisia fanaatikkoja, mutta nyt he ovat vain paljon radikaalimpia. Muistat varmaan tämän tapauksen hollantilaisesta ohjaajasta, joka tapettiin koska hän oli ohjannut musliminaisista kertovan elokuvan. Asiat ovat tällä hetkellä todella huonosti, terrorin uhka ei ole enää mikään etäinen asia, vaan siitä on tollut todellisuutta.

Pala palalta 

Levyn kansitaiteesta vastaa Joachim Luetke, joka sai varsin vapaat kädet toteuttaa näkemyksiään Millen alustavan idean pohjalta.

– Annoin Joachimille pari luonnosta ja kerroin, että maskotiksemme noussut pää pitää olla kuvissa. Joachimilla inspiroitui tästä ja loi kuvia maailmasta, jossa vallitsee kaiken täydellinen hallinta. Minusta levyn kansitaiteen pitää jäädä kuitenkin tulkinnalle avoimeksi, koska jokainen kumminkin kokee erilaisia tuntemuksia sen nähdessään ja muodostaa sanoja lukiessaan oman käsityksensä siitä.
Jos levyn kansitaiteet syntyivät varsin luontevasta ilman ponnisteluja, oli bändillä itsellään käytössä varsin samanlainen menetelmä kappaleita työstäessä.

– Teimme biisit luottaen vaistoomme emmekä pohtineet miltä levyn pitäisi kuulostaa. Siksi ennen levytyksiä vertasin materiaalia Pleasure to Kill-albumiin, koska olimme nyt yhtä avoimia kaikille asioille kuin noihin aikoihinkin. Kirjoittaessamme Pleasure to Killiä meillä ei ollut mitään rajoituksia, koska emme naiiveina nuorina ymmärtäneet sellaisista mitään. Nytkin me vain päätimme, että ei ole mitään väliä jos kappaleesta tulee 7-8 minuutin mittainen tai jos yhteen kappaleeseen tulisi hidas, melodinen ja äärimmäisen raskas osuus peräkkäin. Halusimme, että levystä tulee meidän paras ja teimme sen ilman että olisimme miettineet lopputulosta päämme puhki.

Pitkistä kappaleista tulee heti mieleen levyn päättävä varsin erilaiselta Kreator raidalta kuulostava The Ancient Plaque.

– Kappaleen on oikeastaan tarkoitus olla The Pestilence part 2. Sanoituksien puolesta nimi on metafora mielen rappeutumisille, jota siis vertaan muinaiseen vitsaukseen on kyseessä sitten rutto tai joku muu kulkutauti. Jos biisiä kuuntelee tarkasti, niin siitä löytyy aika radikaali sanoma. Musiikillisesti se on aika aavemainen ja sen aikana tapahtuu paljon, jossain mielessä se on jopa aika eeppinen raita.

Levyn avaava nimikappale ja Dystopia edustavat puolestaan hieman tyypillisempää Kreatoria, josta löytyy kuitenkin jotain uutta.

– Säilyttääksemme oman tyylimme uusien biisien pitää samaan aikaan kuulostaa sekä Kreatorilta että jollain tapaa uudelta. Tuo saattaa kuulostaa aika helpolta hommalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Olemme uramme aikana ehtineet tehdä yli 100 kappaletta ja uusien tekeminen on tullut vain vaikeammaksi, koska emme halua toistaa itseämme mutta emme myöskään halua kuulostaa keneltäkään muulta.

Levyn puolivälistä löytyvä Murder Fantasies on sekin hieman erilaista Kreatoria, ainakin hypnoottisen tarttuvalta kertosäkeeltään. Levyn ainoa vierailija on soolon kappaleeseen vetäissyt Arch Enemystä tuttu Michael ”Mike” Amott.

– Jos totta puhutaan, niin alkuperäinen ideani oli tehdä biisiin hieman Judas Priest-tyylinen soolo, jonka Sami aloittaisi ja minä seuraisin ja jonka jälkeen soittaisimme yhdessä melodisen osuuden, mutta minulta loppuivat ideat kesken. Andy ehdotti tuolloin, että kutsuisimme Miken paikalle ja hän suostuikin heti. Lähetimme hänelle biisin ja hän keksi siihen soolon, joka on aivan mainio ja kuulostaa häneltä itseltään.

Luontevaa toimintaa 

Mitä sitten pitäisit suurimpana erona kahden uusimman levyn välillä?

– Suurimpana erona edelliseen levyymme on tuotanto ja uskon, että eron kuulee varmasti jokainen. Vaikka Violent Revolution kertoo myös tosielämästä, se tehtiin kuitenkin kolme vuotta sitten ennen syyskuun 11. tapahtumia. Tuon jälkeen monet asiat ovat muuttuneet niin paljon, että Enemy of Godista tuli paljon radikaalimpi ja äärimmäisempi kuin mitä edellinen levy oli. Toki levyillä on paljon yhteneväisyyksiäkin, koska molemmilla levyillä soittaa kumminkin Kreator.
Tuotannosta puheen ollen tällä kertaa Andy Sneapin luonnehtima äänimaailma kuulostaa hyvässä mielessä varsin pelkistetyltä ja raa’alta, mitä monet fanit ovat kaivanneet tuotannoltaan hieman kliinisemmän edellisen albumin jälkeen.

– Tällä levyllä emme tehneet mitään päällekkäisäänityksiä, levyltä kuuluu vain kaksi kitaraa, rummut ja basso. Soolo-osuuksissa on kyllä käytössä kolme tai joskus jopa neljäkin kitaraa. Heti sessioiden alussa kerroin Andylle, että halusin levylle luonnollisen kuuloiset rummut ja mukavan kitarasoundin ja työskentelimme kovasti saavuttaaksemme asettamamme tavoitteen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli myös äänittää kaikki analogisesti, mutta ei siinä loppujen lopuksi olisi ollut mitään järkeä. Andy sai kuitenkin lopputuloksen kuulostamaan analogiselta 80-luvun tuotannolta.

Andy Sneapia kuuluu siis kiittäminen onnistuneesta lopputuloksesta, mutta oli miehellä sormensa myös pelissä itse kappaleissakin.

– Biisit olivat kyllä valmiita hän astuessa kuvaan mukaan, mutta 90 % hänen vaikutuksesta koski kappaleiden saamiseksi kuulostamaan hyvältä eikä niinkään itse biiseihin koskemisesta. Hän myös antoi minulle joitain ideoita sanoituksia ja niiden muotoilua varten. Soolojen ja yleensäkin kitaratyöskentelyn suhteen hän oli todella luova ja työskenteli läheisessä yhteistyössä minun ja Samin kanssa.

Kuinka paljon modernia studioteknologiaa sitten käytettiin äänitysvaiheessa, sillä varsinkin bändin rumpalin Jürgen ”Ventor” Reilin työskentely kuulostaa yllättävänkin napakalta ja tarkalta?

– Toki me käytimme Pro-Toolsia korjataksemme joitain mokia, jos äänitys muuten oli tunnelman osalta onnistunut, mutta itse äänitysprosessi oli erittäin luonnollinen. Täytyy sanoa, että Jürgen on saanut asiansa järjestykseen ja hän on paljon tyytyväisempi siihen mitä me teemme nyt verrattuna hieman kokeellisempaan materiaalin jota soitimme yhteen aikaan. Hän tietää tasan tarkkaan kuinka tällaista musiikkia soitetaan. Tämä on 100 % Kreatoria ja 100 % häntä.

Kritiikistä 

Koska levy julkaistaan vasta tammikuussa, ei arvosteluja ole lehdissä ehtinyt vielä näkymään. Milleä ei levyn saama vastaanotto kuitenkaan suuremmin askarruta.

– Onhan uuden levyn saama vastaanotto aina arvoitus, mutta se on kuitenkin sellainen asia mihin ei pysty itse vaikuttamaan. Ainoa asia mitä voit tehdä, on tehdä levy ja jäädä odottelemaan sen saamaa palautetta. Edellisellä levyllä saimme joukon uusia faneja, jotka eivät olleet kuuntelemassa meitä 80-luvulla. Jokaisen levyn julkaisemisen jälkeen saamme aina uusia kuuntelijoita, vanhat saattaa ruveta pitämään meistä uudestaan tai sitten eivät. Näin vain käy kun takana on pitkä ura eikä asialle oikein voi tehdä mitään.

Itse näkisin 2000-luvun eräänlaisena Kreatorin toisena tulemisena, varsinkin kun nyt thrash metal on ollut pienoisessa nosteessa parisen vuotta. Mille yhtyy osittain näkemykseeni.

– Minusta koko 90-luku oli huonoa aikaa metallille, tuolloin oli käynnissä jonkin sortin identiteettikriisi. Useimmiten bändit tekivät hieman kokeellisempaa kamaa me mukaan lukien. Minusta me kuitenkin hyödyimme tuosta, sille teimme tuolloinkin hyvää musiikkia. Metallin kannalta oli tärkeää, että se määriteltiin ja löydettiin uudestaan, koska nyt metalliskene on entistä vahvempaa. Nyt kun metalli on ikään kuin palannut takaisin, koko skene ei tule enää katoamaan kuten aikanaan tapahtui grungen toimesta.

– Olemme myös muusikkoina nykyisin paljon ammattimaisempia kuin ennen ja toki olemme paremmin tietoisia siitä keitä me olemme. Nykisin olen myös täysin vakuuttunut siitä, että Kreator on yksi tiukimmista bändeistä, mutta aina en ole uskaltanut sanoa tätä ääneen. Yhteen aikaan mekin kävimme läpi identiteettikriisin, mutta nyt se kuuluu menneisyyteen.

Jos metalliskene onkin entistä vahvempi, on uhkat muuttuneet hieman toisenlaisiksi. Nettipiratismia vastaan taistellakseen yhä useampi levy-yhtiö julkaisee levyjä erilaisilla bonuksilla varustettuna. Enemy of Godista on niinkään tulossa rajoitettu digipack-painos, joka sisältää levyn lisäksi bonus DVD:n.

– Levy-yhtiöt haluavat jotain ekstraa, mutta sehän vain antaa artisteille mahdollisuuksia olla entistä luovempi. En olisi voinut kersana uneksiakaan levyistä, joissa olisi ollut bonuksena jotain kulissien takaista toimintaa esimerkiksi levynteosta. DVD:ltä löytyy dokumenttia äänityksistä, videoklippi Impossible Brutalitystä sekä klipit julkaisemaltamme live DVD:ltä kappaleista Violent Revolution ja Phobia ja vielä jotain pressimateriaalia sähköisessä muodossa.

– Impossible Brutalityn video on aika tiivistunnelmainen ja se muistuttaa hieman TV-sarjaa Twin Peaks. Se näyttää aika kummalliselta, erilaisia ihmisiä soittelee siinä ja me vedämme sellaisessa oudolta näyttävässä baarissa. Video voisi olla aivan hyvin jostain Dave Lynchin elokuvasta.

Maailmanlopun julistusta 

 Millen tekstit eivät koskaan ole olleet aihepiireiltään kovinkaan lohdullisia ja niissä on useampaankin kertaan povattu tuhoa maailmalle. Valoa tunnelin päässä ei kuulemma vieläkään ole näkyvissä, ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti menossa kohti helvettiä.

– Ihmisen perusluonteeseen kuuluu tuhoaminen, jälleenrakentaminen ja saman syklin toistaminen alusta ja näin on koko ihmiskunnan historian ajan toimittu. Ei tässä ole kyse pessimismistä, mutta uskon vakaasti, että maailma voi pelastua vain maailmanlaajuisen sodan, vitsauksen tai jonkin muun radikaalin katastrofin kautta. Toivonpilkahdus on olemassa, mutta tällä hetkellä ei näkyvissä ole juurikaan muita kuin huonoja uutisia. Totta kait jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin ja ehkä asiat muuttuvat parempaan suuntaan seuraavien vuosien kuluessa, mutta juuri nyt ei oikein näytä siltä.

Maailmanlopun lisäksi Millen teksteissä kunniansa ovat saaneet useasti kuulla myös valehtelevat ihmiset. Taidat todella vihata valheita, joten mikä on suurin valhe jonka olet viime aikoina kuullut? Mille purskahtaa hersyvään nauruun.

– Valheita kuulee nykyisin kaikkialla joka päivä, mutta suurimpia viimeaikaisia kuulemiani valheita on, että maailmasta tulee paljon turvallisempi paikka Irakin sodan päätyttyä. Tämähän on suurta potaskaa, sillä asiat ovat muuttuneet vain huonompaa suuntaan.

Irakin sodasta ja Amerikasta puheen olleen, luuletko että yksi ihminen pystyy muuttamaan asioita esimerkiksi vaikka äänestämällä?

– Aina kannattaa äänestää, jos ei anna ääntään, ei ole mitään syytä valittaa jälkeenpäin mistään. Tänä päivänä tapahtuu kuitenkin niin paljon korruptiota ja manipulaatiota, että kuka tietää rekisteröityykö äänesi mihinkään. En yhtään ihmettelisi, jos esimeriksi Amerikan presidentinvaaleja olisi manipuloitu.

Sinullahan on syntymäpäivät joulukuun 18., haluaisitko kenties toivoa lahjaksi rauhaa maailmaan?

– Paskat maailmanrauhasta! Mille nauraa sydämellisesti. Olisihan se hieno syntymäpäivälahja, mutta aivan yhtä realistinen kuin että joku antaisi minulle miljoona euroa. Ja jos maailmaan tulisikin rauha, niin kaikki alkaisi vain taas uudestaan alusta.

Eikä rauhan koittaessa sinulla olisi enää mitään mistä kirjoittaa?

- Aivan niin!

SAMIN SANOIN 

Reilun kolme vuotta orkesterissa viihtynyt kakkoskitaristi Sami Yli-Sirniö kertoo Enemy of Godin synnyttämisestä. 

– Eihän mitään biisejä olisi olemassa, jos Milleä ei olisi, naurahtaa Sami kysyttäessä uuden levyn kappaleiden syntyperää. Mille on kitaristina itseoppinut, mutta äärimmäisen luova ja häneltä syntyy koko ajan riffejä, joka on tärkeintä musiikin teossa. Eihän hän mistään musiikin teoriasta hirveästi tiedä, mutta eihän sekään haittaa, koska silloin muut voivat keskittyä siihen enemmän. Millen kanssa on kumminkin erittäin hauskaa musisoida ja meillä on bändissä erittäin rento meininki.

Tällä kertaa kappaleita hierottiin valmiiksi treenikämpällä huomattavasti aiempaa enemmän ja Samillakin oli mahdollisuus osallistua kappaleiden synnyttämiseen, vaikka pääasiallinen tekovastaa on yhä Millellä.

– Ostettiin treenikämpälle sellainen digitaalinen kovalevymoniraituri, jota saksalainenkin hevari osaa käyttää. Edellistä levyä tehdessä en ollut treeneissä mukana ollenkaan, vaan menin suoraan studioon. Tällä kertaa Esseniin tuli matkustettua treenaamaan aika useasti ja siellä sitten soviteltiin kappaleita paljon ja läheteltiin materiaalia CD:llä edes takaisin. Demoja kertyi hirmuinen kasa ja meillä onkin aika monta biisiä, jotka eivät päätyneet levylle asti.

– Ei voi sanoa, että levyllä olisi mun tekemiä biisejä, mutta riffejä, melodioita ja kaikkia päällekkäisjuttuja kylläkin. Tällä kertaa tehtiin aiempaa enemmän esituotantoa, ohjelmoitiin klikkejä, päätettiin miten pitkään tietyt kohdat kestää ja kuka soittaa sooloa mihinkin jne.

Kuten Violent Revolution, uutukainen nauhoitettiin Andy Sneapin kanssa viime vuodenvaihteen tienoilla uusituissa tiloissa avatussa Backstage Studiolla.

– Paikkahan on todella hieno ja se on itse asiassa Derbyn lähellä oleva vanha maatila, jonka yhteydessä on asuintilat. Studio itsessään on rakennettu vanhaan 1600-luvun alussa rakennettuun kivirakennukseen. Äänityssessioissa kävimme kaikki yksitellen, vaikka olinkin paikan päällä pari viikkoa yhtä aikaa Millen kanssa. Muulloin oli Andyn vuoro sitten vahtia, että kaikki menee oikein.

Jos Samin osuus on kasvanut entisestään niin sävellysvaiheessa, on rooli myös studiossa aiempaa selkeästi isompi.

– Studiossa menin jossain vaiheessa sekaantumaan komppiraitoihin, sillä viime kerrallahan en soittanut niitä yhtään. Kaikki puhtaat kitarat on mun käsialaa, samoin osa sooloista, kompeista ja stemmoista. Andyltä tuli paljon hyviä ideoita stemmoihin, sillä hänhän on myös kitaristi. Tällä kertaa valmistauduin itse aika hyvin levytyksiin, sillä viime kerralla tuli mentyä aika kylmiltään studioon.
Enemy of God kuulostaa tuotannoltaan edellistä levyä pelkistetymmältä ja syy tähän on hieman erilaisessa lähestymistavassa kitaroiden suhteen.

– Olen itse vähän liian lähellä koko levyä, joten on hieman vaikea verrata levyn tuotantopuolta aikaisempiin levyihin. Violent Revolutionilla oli neljä kitaraa, jotka soittivat samaa ja nyt on vain kaksi, joten ehkä levy siksi kuulostaa vähän raaemmalta. Musta tämä oli kyllä hyvä ratkaisu, koska nyt musiikki kuulostaa aiempaa selkeämmältä. Kokonaisuus kun saattaa mennä helposti liian tukkoon johtuen liiallisten komppiskebojen käytöstä.

Kuinka sitten itse näet levykokonaisuuden?

– Kyllähän levy on aiempia kierompi ja kimurantimpi sekä varmaan myös vaikeampi soittaa livenä. Enemy of God on myös huomattavasti monimutkaisempi ja teknisempi kuin edelliset levyt ja sovitusvaiheessa juttuja on mietitty paljon aiempaa enemmän. Vaikka levyä onkin vaikea verrata edellisiin, niin onhan se jollain tapaa samalla lailla tekninen kuin vaikka esimerkiksi Extreme Aggression.

– Mä olisin laatinut levyn biisijärjestyksen ehkä hieman toisella tavalla, sillä ensimmäinen varsinainen hengähdystaukohan tulee vasta levyn puolessa välissä kuutoskappaleen kohdalla. Toisaalta taas eihän tässä ikinä mitään balladeja ole vedetty, joten miksipä sitä muuttaa tässäkään vaiheessa, Sami hekottaa.

Julkaistu Inferno #23/2004

Hamara #6/2004

3 Inches of Blood
Advance And Vanquish
Roadrunner
3/5

Jos orkesteri laulaa merirosvoista, miekoista, cyborgeista sekä tappeluista, ei kyseessä juurikaan voi olla mikään muu genre kuin heavy metal ja aikakautena 80-luku. Poikkeuksena tietysti Running Wild joka on laulanut samoista asioista jo viimeiset 20 vuotta tyyliään juurikaan muuttamatta. 3 Inches of Blood laulaa kyllä em. asioista ja soittaa heavy metallia, mutta bändi on kuitenkin perustettu vasta neljä vuotta sitten.

Aidolla ja hyvällä asenteella orkesterin hemmot vääntävät täysin 80-luvun metalliin pohjautuvaa musiikkiaan ja kappaleet rullaavatkin kivan aggressiivisesti hyvällä tempolla eteenpäin. Kahden laulajan käyttö toimii mukavasti, toisen vedellessä räkäisellä huudolla taustoja pääasiallisen solistin keskittyessä kireän puhtaaseen narinalauluun. Musiikista löytyy moderneja elementtejä lähinnä joistain riffeistä sekä thrash-genren puolelta, mutta kyllähän lopputulos on silti varsin puhdasta ja tarttuvaa old-school metallia.

Vaikeahan tästä on olla pitämättä, mutta kun kaikki 13 kappaletta ovat pastisseja samoista perusaineksista varsin vähin muutoksin, ei biisien yksilöllisyys tahdo päästä riittävän hyvin esille. 50 minuuttia metallia menee ohi hujauksessa, mutta lähes mahdoton on sanoa mikä viisu kulloinkin soi.

Die Apokalyptischen Reiter
Samurai
Nuclear Blast
2/5

Eihän tätäkään voisi kukaan muu keksiä kuin saksalainen, jotka eivät ole kuuluisia hyvästä huumorintajustaan. Sekoittaa nyt erilaisia tyylilajeja estottomasti toisiinsa aina black metallista johonkin iloisesti kulkeviin hoilausralleihin ja toki vielä osittain saksan kielellä laulettuna. Kumma kyllä neljä vuotta sitten julkaistulla All You Need Is Love –lätyllä hommat vielä toimi mukavasti, mutta nyt Samurain katana viuhtoo kyllä tehottomanlaisesti ilmaa.

Die Apokalyptischen Reiterilla ei ole minkäänlaista ongelmaa sekoittaa puhdasta mieslaulua ja ärjähtävämpää osastoa kappaleisiin, joista löytyy runsaasti koskettimia ja ärsyttävän simppeleitä mutta äärimmäisen tarttuvia melodioita. Koko hommasta huokuu vahvasti jonkinlainen kornius ja huumorin leima, jota luultavasti kukaan muu kuin toinen saksalainen ei pysty ymmärtämään. Eikö kyseessä ole nyt pelkkä kielimuuri. Eihän sitä tarvitse tiukkapipoinen olla musiikin suhteen ja hevissäkin voi olla huumoria, mutta kun bändille ei yksinkertaisesti oikein pysy paletti kasassa. Hyvin toteutettuja ideoita on paljon, mutta ei tämä rallattelumeininki ja pseudo-raskaalta kuulostava musiikki nyt vaan toimi.

Pahin pohjakosketus tapahtuu Lazy Day rallissa joka nimensä mukaisesti kuulostaa kesäisen letkeältä ja äyrsyttävältä pop-kappaleelta. Onnistumista lähinnä ollaan syntsa-bläkkiä lähestyvässä Der Teufelissa sekä sitä seuraavassa mukavan raskaassa Reitermaniacs kipaleessa loppujen ollessa sitten enempi vähempi linjana linjattomuus huttua.

Mana Mana
Kuolla elävänä – live 2001
Riemu
2/5

Neljä vuotta sitten julkaistu Murheen laakso oli kelvollinen testamentti Jouni Mömmön muistolle tuoden tarjolle taitelijan poismenon johdosta keskenjäänyttä materiaalia. Toista muistokirjoitusta tarjoillaan nyt livelätyn muodossa ja turhaan.

Vaikka levyssä ei teknisesti olekaan mitään vikaan niin soundi- kuin soittopuolella, ei liveäänite pysty tarjoamaan mitään uutta studiolevyihin verrattuna. Jounin Mömmön vimmainen ahdistus ja synkkyys loistavat täydellisesti poissaolollaan eikä solisti Kaltsu pysty tulkitsemaan tasapaksulla äänellään hienoja kappaleita kovinkaan vakuuttavasti. Kaikkia kappaleita leimaa yleinen mitäänsanomattomuus eikä keikkapaikalla mahdollisesti koettua intensiteettiä ole saatu ainakaan tallennettua levylle. Viimeiseksi jääneen studiolevyltä napattujen biisien kohdalta tämän vielä ymmärtäisi, mutta koska valta osa setistä on Totuus palaa levyltä, on tällainen flegmaattisuus anteeksiantamatonta.

Eihän levyn hinta päätä huimaa, mutta ei kyllä sisältökään. Ja miten helvadan järkeä on laittaa levylle piilobiisi samaan raitaan viimeisen kappaleen kanssa ja viisi minuuttia tyhjää väliin?

Sacred Crucifix
Aeon Of Chaos
Poison Arrow
3/5

Vuodesta -87 asti edestakaisin hajoamisen ja useiden demojen julkaisun kanssa vehdannut Sacred Crucifix on vihdoin tehnyt sen, mitä sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo reilu vuosikymmen sitten: julkaista debyyttitäyspitkä. Ei niinkään siksi, että materiaali olisi tasoltaan yhä loistavaa vaan siksi, että 90-luvun alussa sille olisi ollut kysyntää taatusti enemmän kuin nyt.

Levyn käsin piirretty kansitaide on musiikkiin ja sen mieleen tuomaan aikakauteen erittäin osuvaa ja asettaa tunnelman oikeanlaiseksi. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ei levyn tasaisen tylsiltä kuulostavat rallit tahdo tehdä minkäänlaista vaikutusta, mutta tarkemman tutustumisen kautta nyansseja ja hyviä jippoja alkaa joitain löytyä. Bändin vanhakantainen ja kalmankatkuinen death metal on tunnelmaltaan kieron synkkää eikä sillä ole onneksi juurikaan mitään tekemistä 90-luvun alan tunnetumman ruotsi dödön kanssa. Osaltaan tähän saattaa syynä olla vanhoilta demoilta levylle päätyneet raidat, mutta ei uudempi materiaalikaan sen tuoreemmalta kuullosta.

Jos kitaratyöskentely on ilahduttavan erilaista ja genrelle epätyypillistä, on tasaista kähinää oleva hieman potkuton äänenkäyttö levyn heikoimpia lenkkejä. Kokonaisuus yltään keskikastin yläpäähän muutaman hyvän kappaleen ansioista, mutta loput raidat koittavat raahaavat sitä tiukasti keskinkertaiseen tylsyyteen.

Inferno #22/2004

AARNI
Bathos
Firedoom Music

Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.

Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa. Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti toistoa ja asiaan paneutumista.

Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin sfääreihin. 8/10 

FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music

Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10 

LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord 

Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän, toteutus pari pykälää heikompi. 5/10 

MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania

Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi, kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin. Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.

Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä. Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se tiedetään.

Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10 

MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music

Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.

Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin. Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti. Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10 

STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne 

Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10

Inferno #21/2004

CALLENISH CIRCLE
Forbidden Empathy
Karmageddon Media

Tuplalevy Forbidden Empathy sisältää orkesterin musiikillisen historian vuosilta 95-99 eli demon, EP:n ja pari täyspitkää. Siinä missä Callenish Circlen uudet levyt ovat kiukkuista melodista death metallia, on ura alkanut huomattavasti hitaamman ja sävykkäämmän metallin parissa. Vaikka ero tyylillisesti onkin varsin suuri, ei laadussa ole juurikaan eroa kummankaan aikakauden eduksi. Vaikka käänteisen kronologisesti etenevä tutustuminen voikin tuoda kuuntelijoille mukanaan yllätyksiä, löytyy pakkauksesta varmasti iloa niin faneille kuin vasta orkesteriin tutustuville. 7/10

EARTH
Star Condemn'd
Iron Fist

Omaperäisellä nimellä ei orkesteri häikäise, sillä samaa nimeä on kantanut ainakin kolme erilaista kokoonpanoa. Star Condemn'd ei myöskään tarjoile kovin originelliä materiaalia, sillä tällaista tehtiin Ruotsissa jo 15 vuotta sitten Entombedin ja kumppaneiden toimesta. Karkeasti yleistettynä Earth on tehnyt levyllisen variaatioita klassisesta Left Hand Path –rallista. Osiin purettuna tämä tarkoittaa hieman kevennettyä ruotsisävytteistä DM:ää, jota väritetään koskettimilla ja hitaammilla osuuksilla. Ideoita saa kuitenkin aina varastaa, jos varastaa niitä hyviltä ja näin Earth on tehnyt. Hellyttävän toimivaa. 6/10 

HEATHEN
Breaking the Silence
Combat / 1987

Loppuvuodesta -84 perustettu Heathen nousi tietoisuuteen San Francisco Bay Area thrash metallin toisessa aallossa. Pari vuotta myöhemmin julkaistu Prey for Death –demo poiki heti levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa ja vuonna -87 orkesteri sai valmiiksi debyyttinsä Breaking the Silence . Levyn singlevalintaa coveria Sweetin Set Me Free :stä voidaan pitää hieman omituisena, mutta tällä bändi sai kuitenkin näkyvyyttä eri medioissa.

Vaikka Breaking the Silence myikin mukavasti 100000 kappaleen verran, ei orkesteri silti ole koskaan tullut kamalan usein esille puhuttaessa 80-luvun speed metallista. Heathenin debyytti edustaa genreä puhtaimmillaan, mutta mukaan on myös sotkettu paljon bändin vanhasta heavy metallista haettuja vaikutteita. Debyytin ehdotonta huippua edustaa timanttinen avauskaksikko Death by Hanging ja Goblin's Blade . Vaikka albumin loppupuoli sisältääkin vähemmän tarttuvia koukkuja ja enemmän kompleksisuutta, ei se häviä laadussa paljoakaan alkuosalle.

Levyn CD–versio oli koko 90-luvun erittäin hankalasti saatavilla, mutta onneksi Century Median uudelleenjulkaisu paikkasi tilanteen vuosituhanteen vaihtuessa. Vaikka levyä löytääkin nyt helpohkosti, voivat pihit ja epäilijät ladata koko tuotoksen Heathenin viralliselta kotisivulta osoitteesta www.heathenmetal.com yhdessä vuonna -91 julkaistun kakkoslevyn Victims of Deception in kanssa.

HORRICANE
The Lynch-Lawyers' Death Squad
Omakustanne

Bändi itse kutsuu vajaa puoli tuntia kestävää viiden biisin omakustannettaan demoksi, mutta levy on kansia ja saatekirjettä myöten tehty vimosen päälle. Kun levyn soundipolitiikkakin on kunnossa ja jälki erittäin selvää ja jyhkeää, pesee julkaisu ison liudan virallisia levy-yhtiön pihalle laittamia levyjä ainakin ulkoisilta ominaisuuksilta.

Horricanen takana on liuta virolaisia nuoria miehiä, joilla on aikaisempaa kokemusta muista orkestereista. The Lynch-Lawyers' Death Squad on parisen vuotta sitten perustetun kokoonpanon ensimmäinen julkaisu ja rima on heti alusta alkaen korkealla. Horricanen musiikkia voisi luonnehtia koneiden värittämäksi hieman industrialin kanssa flirttailevaksi futuristiseksi ja hidastempoiseksi death metalliksi. Avausraidasta tulee etäisesti mieleen Morbid Angelin God of Emptiness , eikä vähiten solisti Erx:n samankaltaista alarekisteriäänenkäytöstä. Tällä konseptilla mennäänkin sitten kaikki viisi kappaletta läpi ilman suurempia muutoksia eikä kavereita voi ideoiden tai kunnianhimon puutteesta moittia.

Musiikki jyrää massiivisena ja särmikkäänä kuulijaa alleen ja koskettimet vuorotellen joko keventävät tai synkentävät tunnelmaa. Lopputulos on ahdistavan mielenkiintoinen tovi synkissä tunnelmissa, harmi vain että painostava tunnelma muuttuu parin biisin jälkeen pienoiseksi tylsistymiseksi. 6/10

INFERNAL MAJESTY
One Who Points to Death
Black Lotus Records

Infernal Majesty ei ole yksi niistä monista vanhoista jarruista, jotka haikailevat nuoruutensa perään ja tylsän toimistotyön ja perheen vastapainoksi ovat päättäneet soittaa thrashia aivan kuten ennen vanhaan. Uskomatonta mutta kyllä orkesteri on pysynyt kasassa aina vuodesta -86 saakka, vaikka One Who Points to Death on järjestyksessään vasta neljäs studioalbumi.

Iästään huolimatta thrash-vanhus on yllättävänkin tomerassa ja äkäisessä kunnossa. Aggressioita ja menoa piisaa kuin junnuilla ikään eikä lopputulos ole mitenkään tekopirteä. Toki vanhan koulukunnan opit ovat musiikissa yhä havaittavissa. Selvimmin tämä on kuultavissa yllättävänkin moniosaisissa kappalerakenteissa, joissa vaihdetta saatetaan tapauskohtaisesti kesken kaiken survoa joko entistä pienemmälle tai suuremmalle. Keskitempoiset jyräysosuudet piristävät kokonaisuutta mukavasti, mutta turhan usein bändi sortuu harhailemaan hieman liian kauaksi alkuperäisestä ideasta. Poukkoileva kitaratyöskentely jatsailee metallisissa sfääreissä mielenkiintoisesti ja onkin piristävä poikkeus tämän päivän suoraviivaisemmassa soittotyylissä.

Vaikka kappaleiden ideat ovatkin hyviä, ei silti voi välttyä ihmettelemästä niiden viiden-kuuden minuutin kestoa. Lähes jokaisen kappaleen aikana alkaa viimeistään neljän minuutin tienoilla vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kappaleen päättymistä. Tällaisten levyjen kohdalla alkaa väkisinkin pohtimaan levyllä häärinen tuottajan ammattitaitoa. 6/10 

JON OLIVA'S PAIN
Tage Mahal
SPV

Savatagen solistina tunnettu John Oliva on sen verran tuottelias, että materiaalia on syntynyt pääbändin lisäksi myös sooloalbumille. Ylijäämämateriaalista ei ole kysymys, sillä vaikka levy lähenee kestoltaan megalomaanisia mittoja, on biisit kauttaaltaan tasaisen vahvoja. Musiikissa on mukana tuttua Savatage henkeä, mutta parisen piirua synkempänä. Vaihtelevatunnelmaiset kappaleet nitoutuvat toisiinsa sen verran vahvasti, että kyseessä vaikuttaisi olevan jonkin sortin teemalevy tai rock-opera. Kokonaisuus on hyvällä tyylitajulla toteutettu, eikä se sorru missään vaiheessa omaan mahtipontisuuteensa. 8/10 

RAMMSTEIN
Reise, Reise
Universal

Äitiä ei tarvitse enää huutaa apuun, sillä lähes hajoamisen partaalla ollut germaaniorkesteri on saanut koottua niin rivinsä kuin ideansa uudestaan. Lopputulos on sitten sitä paljon puhuttua uudistunutta Rammsteinia niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka orkesteri itse on haastatteluissa väittänyt, että Reise, Reise on kitaravetoisempi levy aiempaan verrattuna, voisin itse väittää lähes päinvastaista. Vaikka ensimmäinen singlejulkaisu Mein Teil edustaakin perinteistä Rammsteinia junttausriffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen, on koko levyn painopiste siirtynyt entisestään kauemmaksi nykypäivän saksalaisesta marssimusiikista. Kappaleiden koukut rakentuvat pääsääntöisesti enemmän koneiden, koskettimien ja laulusuoritusten varaan kuin aiemmin, mutta ei kitaroitakaan täysin ole unohdettu. Näistä seikoista johtuen kokonaisuus kuulostaa paljon eläväisemmältä ja ilmavammalta kuin ennen, mikä varmasti lisää niin orkesterin kuin levyn elinkaarta. Kokonaan uusia aluevaltauksia ovat rohkeat siellä täällä esiintyvät saksalaisen kierot rytmit, minimalistisemmat taustat sekä hempeät melodiat. Ja kyllä se saksan kieli laulettuna kuulostaa yhä miehekkäältä, mutta samalla myös perverssiltä.

Levyltä löytyy heti ensikuuntelulla lukuisia iskusäveliä singlevalintojen lisäksi. Mukaan mahtuu toki muutamia tasaisen varmaa perusmateriaalia, sekä takuulla mielipiteitä kahtia jakavaa kokeellisempaa Rammsteinia. Vaikka uusiutuminen on tässä vaiheessa orkesterin uraa tullut tarpeeseen, on se samalla myös menettänyt jotain olennaista itsestään ja astunut pikkiriikkisen askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Nähtäväksi vain jää, osoittautuuko muutos kannattavaksi ja alkaako bändi seuraamaan jatkossa muita vai muut sitä. 8/10

SHAPE OF DESPAIR
Illusion's Play
Spikefarm

Edellisestä Angels of Distress täyspitkästä on ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, mutta epätoivoa ei näemmä kokonaan ole heitetty kaivoon, sillä syyskuun lopussa julkaistiin kolmas täyspitkä Illusion's Play . Massiivisia muutoksia ei tauon aikana ole tapahtunut, sillä tyylilaji on edelleen melankolinen murinalaululla varustettu rauhaisa doom metal.

Reilun tunnin mittaisen levyn täyttää kuusi kappaletta eli ulkoiset puitteet ovat musiikille kohdallaan. Kokonaisuus on kuitenkin äärettömän helppo kuunnella läpi, sillä sen verran korvalle miellyttävästi ja sujuvasti teokset soljuvat osuudesta ja kappaleesta toiseen. Kappaleet laahaavat haikeiden kitaramelodioiden tahdissa ja raskautta tuovaa laulajan perusmurinaa pehmennetään kosketinmatoin ja säästeliäästi käytetyin puhtain vokaalein. Musiikkia voisikin luonnehtia jonkin sortin doom metallin hissimusiikiksi, sillä sen verran vaivatonta sen kuunteleminen on.

Periaatteessa kaikki oikeanmalliset osaset ovat oikeilla paikoillaan, mutta lopputulos kuulostaa hieman liian tutulta ja turvalliselta. Levyn tahdissa on helppo suorittaa syksyinen elonkorjuu, mutta seuraavaa satokautta varten olisi syytä löytää uusia lajeja ja viljelymetodeja. 7/10 

SPIRIT DISEASE
Redemption Denied
Vortex Motions

Nyt tullaan nurkan takaa ja lujaa. Spirit Diseasen nimisen rähinäremmin seitsemän biisin MCD ei ehkä ole pituudella pilattu, mutta laatu ei ennenkään ole korvannut määrää. Vaikka kyseessä on suht nuoren orkesterin debyyttituotos, löytyy musikanttien takaa paljon aiempaa kokemusta tiukan metallin soitossa ja sen kuulee sokeakin otsallaan.

Spirit Diseasen tyylilajina on aggressiivinen metalli, joka on saanut vaikutteensa niin death kuin thrash metallistakin ja onpa mukana hitunen grindiä ja jopa black metallia. Näistä on saatu kasaan erittäin mallikkaasti kulkevaa armotonta turpasaunaa, jonka intensiteettiä voi helposti verrata Impaled Nazareneen. Kuka tahansa osaa kaahata päättömästi, mutta tarkoitukselleni kaahaus yhdistettynä tarttuviin koukkuihin ja kykyyn himmailla tarvittaessa vaatii sovitustaitoa. Tätä orkesterilta löytyy samoin kun valjastaa brutaalius palvelemaan omia tarkoitusperiä menettämättä tippaakaan alkukantaista voimaa.

Vaikka muutama levyn raidoista ei aivan täydellinen napakymppi olekaan, ovat nekin helposti parempia kuin mihin monet saman genret orkesterit koskaan kykenevät. Levyn päättävään Death lainaan Evil Dead on onnistuttu puhkumaan niin paljon energiaa, että tältä se varmasti olisi kuulostanut jos Chuck olisi elossa vuonna 2004 ja vasta nyt julkaisemassa Scream Bloody Gorea. 9/10

UPPERCUT
Reanimation of Hate
G.U.C.

Aivan eilisen teutooniteeren poikien kokoonpano ei Uppercut ole, sillä takana on jo pari aiempaa julkaisua. Bändi vetelee letkeän ilmavalla otteella thrashia, josta aika ajoin kuultaa ohuesti läpi merkillisellä tavalla myöhempien aikojen Carcass. Kappaleet puksuttavat junan lailla tasaisesti eteenpäin eikä matkalla pysähdellä yhdellekään väliasemalle. Varsinaisia heikkouksia musiikista on erittäin vaikea löytää, mutta sama pätee myös vahvuuksiin. Vaikka kappaleissa on asennetta ja usein myös ideaa, jää viimeinen päähän taottu naula puuttumaan. Parempi kuin keskinkertainen mutta ei vielä hyvä. 6/10 

VARIOUS
Doom Capital
Crucial Blast

Marylandin/Washington D.C.:n metallipäät tuntuvat olevan sen verta kotiseuturakkaita, että paikallisista orkestereista on päätetty koota oikein kokoelma. Aivan turhaa henkselienpaukuttelua ei kokoelman julkaisija harrasta, sillä alueelta on yli 30 vuoden ajan tullut genressään merkittäviä nimiä. Tämä selviää varsin hyvin kansivihkosessa olevasta kattavasta alueen musiikillisesta historiikista, jossa vilisee tunnettuja nimiä kuten Pentagram, The Obsessed, Iron Man, Revelation, Spirit Caravan ja Clutch.

Vaikka kokoelman nimessä esiintyykin sana doom, ei kyseessä silti ole varsinainen doom metal kokoelman. Mielenkiintoinen havainto levystä on, että vaikka siltä löytyy 14 erilaista kokoonpanoa, on kaikilla silti joitain musiikillisia yhteneväisyyksiä. Tyypillistä kaikille biiseille on raskas poljento, jalkaa vipattava groove ja ainoastaan adjektiivilla rouhea kuvattava saundi. Loput määrittelyt ovat enempi vähempi hienosäätöä rokkaavampaan tai synkempään suuntaan. Taso kokoelmalla on kauttaaltaan yllättävän hyvä, eikä skipattavia biisejä varsinaisesti löydy yhtään.

Parhaiten korvakarvoja tuulettaa Leviathan AD:n vanhan Cathedralinin kaltainen murina, Earthriden Mötörhead-henkinen biker rock ja Life Beyondin rullaava 70-lukulainen raskasrock. Kun vihkosen pieneen tilaan on vielä ängetty varsin napakat infopaketit jokaisesta orkesterista, ei kenellekään pitäisi enää jäädä epäselväksi miksi Crucial Blast pitää Marylandia jenkkien doom keskuksena. 7/10

TAISTELUPARIT II: JASKA RAATIKAINEN (CHILDREN OF BODOM) & KAI HAHTO (ROTTEN SOUND)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?

Jaska: - Aloittelin rumpujen soiton 12-vuotiaana, jolloin soitin käyrätorvea jo neljättä vuotta musiikkiopistossa. Pianoa olen itse opiskellut 5-vuotiaasta asti, joten harrastajana osaan jonkin verran sitä soittaa.

Kai: - Ekan rumpusettini sain n. 6–vuotiaana, mutta ekan rummun sain kyllä jo aikaisemmin. Rumpujen lisäksi soitan myös perkussioita, jonkin verran pianoa ja marimbaa. Kitaraakin tulee joskus tapailtua, mutta se on tosi vähäistä.

Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

J:- Innostukseni torven soittoon alkoi hiipua noihin aikoihin ja rummut ja rytmi tuntuivat vain jotenkin hyvältä ja "coolilta". Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin mm. Guns ’n’ Roses ja Metallica, hieman myöhemmin tulivat mm. Florida death metal jne.

K: - Suurin syy soittamisen aloittamiseen on varmasti tullut ihan luonnollisesti, koska jo ihan pienenä kolistelin äidin kattiloita ja pannuja. Motivaatio tuli sitten kuunnellessa Iron Maidenia, Kissiä, Acceptia ja muita 80 luvun hevibändejä. Soitin levyjen mukana aika ahkerasti ja muutenkin tuli opeteltua kaikenlaista ihan korvakuulolta. Aikaisemmat vaikuttajat olivat Nicko McBrain ja Peter Criss ehkä suurimpina. Nykyisiä esikuvia on törkeästi, mutta muutamia nimiä mainitakseni: Dave Weckl, Mike Mangini, Morgan Ågren, Sean Reinert, Gene Hoglan, Dave Culross, Virgil Donati ja Buddy Rich.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?

J: - Tietysti koulussa etenkin yläasteella ja lukiossa koulun pakollinen musiikkitoiminta. Sen jälkeen erilaiset bändit ihan laidasta laitaan. Tärkein kuitenkin on Aleksin kanssa kuudennella luokalla perustettu vieläkin toimiva heavypumppu, tosin luonnollisesti hieman eri muodossa kuin tänä päivänä.

K: - Yläasteella tuli aloitettua bänditouhut ja sen jälkeen tuli soitettua kaikenlaisissa bändeissä mm. Cartilage, Vomiturition, Misantropia, Wings, Agressor, Enochian Crescent jne. Tämänhetkisiä kokoonpanoja on mm. Rotten Sound, Wintersun, Max on the Rox sekä liuta kaikenlaisia jazz kokoonpanoja dixielandistä fuusiojazziin. Teen myös jonkun verran tuurauskeikkoja eli häitä, tanssimusaa jne. Opetan myös rumpuja/lyömäsoittimia yksityisesti sekä Vaasan Kuula-opiston avoimella osastolla.

Mikä tekee hyvän rumpalin ja mikä on rumpalin tärkein ominaisuus?

J: - Muiden kuunteleminen on erittäin tärkeää, vaikka liiallinen provosoituminen voikin olla vaarallista. Rummuthan ovat eräänlainen bändin koossapitävä voima, selkäranka, jonka ryhti (tarkkuus ja tyyli) tietysti vaikuttaa koko bändiin.

K: - Hyvällä rumpalilla on vahva rytmiikka, tempokäsitys, dynamiikka, luova hulluus sekä kyky tuoda oma leimansa musiikkiin tyylilajista riippumatta. Rumpalin tärkein ominaisuus on taas heittää pelastusliivit kehiin kun lautta uppoaa mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?

J: - Pyrin treenaamaan päivittäin jonkin verran sekä tekniikkaa, että esim. tulevia keikkoja varten etenkin omaa suoritusta ja sen heikkouksia. Uusia asioita treenatessani analysoin kaiken mahdollisen perusteellisesti. Liike lähtee rytmin hahmottamisesta. Keikkoja ja etenkin studiota varten treenaus lisääntyy ja muuttuu luonnollisesti paljon. Ilmarummutan kuulemma usein myös unissani.

K: - Yritän harjoitella joka päivä n. 2-3 tuntia, jolloin käyn läpi tiettyjä rutiineja tarkoituksena parantaa minussa ilmeneviä puutteita. Harjoittelen myös jonkin verran levyjen mukana sekä käytän peiliä fyysisen olemuksen apuvälineenä. Äänitän myös omaa soittoani sekä pidän päiväkirjaa seuratakseni omaa kehitystä.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea (rumpu)nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

J: - Olin musiikkilinjalla koko kouluaikani, joten teoriaopintoja on kertynyt pakostakin jonkin verran. Ymmärrän kyllä rumpunuotteja, mutta olen niiden kanssa hidas. Kuunteleminen ja tekeminen ovat mielestäni teorian rinnalla aivan yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiäkin, ja niiden kautta perusteoriakin aukeaa ennemmin tai myöhemmin. Aika-arvojen tunteminen rumpujensoitossa helpottaa kyllä asioiden hahmottamista, joten tämän takia suosittelen teorian perusteita kaikille.

K: - Opiskelin 90-luvun lopulla klassista ja pop-jazz teoriaa paikallisessa konservatoriossa. Opettelin myös aikoinaan lukemaan rumpunuotteja joka taas mahdollisti monen keikan klaaraamisen. Kerrankin menin yhdelle hääkeikalle tuuraamaan ja viikossa piti opetella 60 biisiä. Ilman rumpunuottien kirjoitustaitoa olisin varmasti unohtanut puolet keikalla, mutta laitoin tärkeimmät kompit ja iskut nuoteiksi ja keikka hoitui hienosti. Suosittelen teorian ja nuottien opiskelua muun treenauksen yhteydessä, koska se on oiva apuväline tallentaa omia komppeja ja fillejä sekä siinä oppii yhden tavan lisää opetella soittamista.

Minkälaista rumpupatteria käytätte ja onko setissänne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Mikä on rumpalin tärkein apuväline?

J: - Omistan melko yksinkertaisen heavysetin ja jos jotain erikoista pitää mainita, niin molemmilla puolilla on sekä ride että haitsu, joista oikeanpuolinen haitsu on koko ajan kiinni. Apuvälineistä korkeimmalle arvostan tervettä ruumista, hyviä korvatulppia ja käteen sopivia kapuloita.

K: - Mulla on kolme settiä: Yamahan jazzsetti, Sonorin setti sekä käsintehty Kumun tuplasetti, jota käytän suurimman osan ajastani eri bändien kanssa. Settiin kuuluu kaksi basaria, kuusi tomia ja virveli. Tomien määrä on yleensä maksimissaan neljä kerralla. Peltejä löytyy Sabiania, Zildjiania, Ufipia ja Wuhania. Joskus tulee myös sotkettua kaikenlaisia perkussioita ja ihme sälää settiin eli kaikki mikä kuulostaa hyvältä toimii! Käytän myös aika peilikuvamaista ajattelua setissäni eli molemmilla puolilla on haitsut, komppipellit, crashit, splashit, chinat jne. Koska olen alun perin vasenkätinen, mutta soittanut aina kuin oikeakätinen, kyllästyin tavallisen rumpusetin tuomaan rajoittuneisuuteen ja halusin avata soittoani uudella tavalla. Nyt voin käyttää sekä oikeaa että vasenta puoltani luovemmin.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon rumpusettiä hankkiessa?

J: - Budjetti ja käyttötarkoitus tulee ensimmäisinä mieleen. Fiilis on myös tärkeää. Jos kunnianhimoa löytyy ja tavoitteet ovat korkealla, voi tietenkin vakavasti harkita parempaa ja laadukkaampaa (kalliimpaa): hyvältä saundaava hieno setti tuo tietenkin motivaatiota ja oma soittokin kuulostaa mahdollisesti paremmalta.

K: - Rumpusettiä hankkiessa kannattaa tietenkin miettiä, onko kyseessä eka setti vai onko soittanut jo jonkin aikaa ja haluaa vain uudet pannut. Tietenkin kaikki riippuu kukkaron syvyydestä ja siitä, kuinka paljon on valmis erkkejä settiin sijoittamaan. On lukuisia eri mahdollisuuksia rummun puumateriaalien suhteen ja markkinoilla on paljon eri peltimerkkejä ja rumpuvalmistajia. Kannattaa toki myös miettiä mikä on se oma juttu jota tekee. Jos tykkäät esimerkiksi soittaa rock-heavy osastoa, ei välttämättä ole paras idea ostaa jazz-settiä pienillä tomeilla ja bassorummulla. Kannattaa jutella musaliikkeiden myyjien ja rumpaliystävien kanssa, kerätä tietoa eri vaihtoehdoista ja käydä paikanpäällä testaamassa. Vaikka rummut näyttäisivät katalogeissa kuinka hienoilta, niin lopputulos ilman kokeilua ei välttämättä sitten tyydytäkkään.

Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle rumpalille?

J: - Tavoitteita olisi hyvä olla ja tekemisen kautta oppii. Suosikkikappaleiden mukana soittaminen on hyvää treeniä, kuten myös mielikuvaharjoittelu tai pöytärummutus. Eri musiikkityyleille kannattaa olla avoin. Suosittelen jonkin musiikillisen instrumentin esimerkiksi pianon tai kitaran harrastamista rumpujen soiton ohella.

K:- Aloittelevan rumpalin kannattaa heti yrittää saada hyvä opettaja, joka opettaa perusasiat kerralla kuntoon. Ettei käy niin kuin mulle, että ensin soittaa 10 vuotta päin helvettiä ja sitten vasta tajuaa että näinhän ne kapulat pysyy paremmin hanskassa. Itseopiskelu on tietenkin tärkeää ja avoin mieli uusille asioille sekä myös kokeilun halu. Ostakaa videoita, käykää keikoilla ja menkää nyppimään rohkeasti suosikkirumpalianne hihasta ja pyytäkää neuvoja.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi rumpalin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?

J: - Ei ole tullut. Uutta Rotten Soundia odotellessa.

K:- Diablon Eterniumia tuli kuunneltua aika ahkerasti sen tultua ulos. Heikki pistelee muutaman aika pahan sillä levyllä.

Julkaistu Inferno #21/2004

INFERNAL MAJESTY – EI MIKÄÄN HIM

80-luvulla Kanada ei juurikaan päässyt speed/thrash-bändeillään kehuskelemaan. Razorin ja VoiVodin lisäksi löytyi kuitenkin myös Infernal Majesty, joka tänäkin päivänä jaksaa veivata vanhan liiton hengessä. Kommentteja laukoo kitaristi ja perustajajäsen Kenny Hallman.


Eräs suomalainen nyttemmin megamenestyksen saavuttanut orkesteri operoi uransa alkutaipaleellaan nimellä His Infernal Majesty, joka hyvin pian lyhennettiin kolmeen tutuksi tulleeseen kirjaimeen. Päätöstä voi pitää varsin järkevänä, vaikka musiikin suhteen sekaantumisen vaaraa ei taatusti olisikaan ollut. Kenny muistaa tapauksen hyvin.

– Ai juu, olenhan minä heistä kuullut. Kyllähän se taisi olla kaikkien kannalta parasta, että he valitsivat tuon lyhenteen nimekseen, koska kummankin orkesterin fanien keskuudessa olisi saattanut esiintyä pienimuotoista hämminkiä. Tosin mehän keksimme tuon nimen ensimmäisenä.

18–vuotisen uran aikana Infernal Majestyn musiikkia on luokiteltu moneen kertaan niin thrashiksi kuin jopa death metalliksikin. Kenny itse ei näe asiaa aivan näin mustavalkoisena.

– Olen aina pitänyt raskaammasta musiikista ja vartuin kuuntelemalla bändejä kuten Iron Maiden, Judas Priest, Mercyful Fate jne. Opeteltuani kitaransoiton oli aika luonnollista alkaa tekemään ja soittamaan ainoastaan heavy metallia. Inhoan kategorisointia – olemme vain bändi, joka tekee raskasta musiikkia. Minusta meillä on oma saundimme ja se on meille ainut merkitsevä asia. Steve ja minä olemme soittaneet tämän kaltaista musiikkia varsin pitkän aikaa ja uskonkin, että ihmiset tietävät mitä tuleman pitää kun he kuuntelevat Infernal Majestya.

Orkesterin logon virallinen ulkoasu sisältää tosiaan ä–kirjaimet, joka on hieman kummallista ottaen huomioon orkesterin kotimaan. Tähän löytyy kuitenkin varsin yksinkertainen selitys ilman kummempaa mystiikkaa.

– Uramme alussa meillä oli useita ehdotuksia bändin nimeksi kuten Overlord, LSD, Infernal Presence, mutta mikään niistä ei oikein kuulostanut hyvältä. Eräänä päivänä sitten treeneissä keksin nimen Infernal Majesty ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä. Kun aloimme kehitellä logoa, jotain nimestä kuitenkin tuntui puuttuvan. Tuolloinen rumpalimme Rick Nemes keksi lisätä ä:n pisteet ja siinä se oli. Olemme siitä lähtien käyttäneet tuota muotoa logossa.

Vuonna 1986 perustettu orkesteri on pysynyt sinnikkäästi tyylilleen uskollisena. Vaikka uusissa promo-kuvissa näkyy runsaasti niittiä ja nahkaa kuin 80-luvulla konsanaan, ei Kennyn mukaan kyse ole kuitenkaan haikailusta vanhoihin hyviin aikoihin.

– Emme me pukeudu tällä tavalla kunnioittaaksemme menneisyyttä, vaan yksinkertaisesti siksi, että sellaiset kuteet tuntuvat päällä kotoisalta ja kaiken lisäksi ne myös näyttävät hyvältä. Sitä paitsi olen aina pitänyt enemmän bändeistä, jotka haluavat tehdä keikoista erityisiä tapahtumia eivätkä näytä siltä, että he olisivat tulleet lavalle suoraan tekemästä autoremonttia.

Ajan lyhyt historia 

 Infernal Majestyn ydinryhmä muodostuu Kennyn lisäksi solisti Chris Baileysta ja kitaristi Steve Terrorista, jotka ovat alusta lähtien pitäneet yhtä muun miehistön vaihtuessa.

– Bändi on meille kaikille kolmelle tärkein asia elämässä ja me kaikki tiedostamme sen. Olemme saaneet niskaan kaikenlaista paskaa vuosien varrella ja pysyneet silti parhaimpina kaveruksina. Infernal Majestya ei voi olla olemassa ilman minua, Chrisia tai Stevea.

Pitkästä urasta huolimatta bändi ei kuitenkaan ole julkaissut kuin neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Edellisestä Unholier Than Thou –levystäkin on ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta. Kenny myöntääkin, että pitkät tauot julkaisujen välillä eivät ole olleet suunniteltuja.

– Olisihan se mukavaa, jos olisimme pystyneet julkaisemaan vaikka kymmenen levyä tähän päivään mennessä, mutta niin ei vain ole käynyt. Meille on aina tapahtunut jotain ikävää, joka on sekoittanut suunnitelmia, mutta tästäkin huolimatta olemme yhä kuvioissa mukana. Kenny Harrisonin lähdettyä bändistä -98 oli hankalaa löytää hänen tilalleen ketään. Muutimme tuolloin Torontosta Vancouveriin, josta onnistuimme löytämään uudellakin levyllä paukuttavan kovan kaverin nimeltä Kris Deboer.

– Steve ja minä teemme kaikki biisit kahdestaan emmekä suinkaan lakanneet säveltämästä edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Suurin osa ajasta kului miehistöongelmien selvittämiseen ja tämän lisäksi Steve ja minä olemme aina maksaneet kaikki äänityksistä koituvat kulut joten taloudellisillakin seikoilla on ollut oma osuutensa viivästymisiin.

Infernal Majestyn debyyttiä None Shall Defy on pidetty jonkin sorttisena underground klassikkona. Kennyn mukaan tämä ei kuitenkaan ole koskaan muodostunut minkäänlaiseksi taakaksi orkesterille uutta materiaalia tai keikkoja tehtäessä.

– Ei tuo klassikkostatus ole koskaan ollut meille minkäänlainen taakka, ennemminkin siitä on ollut meille hyötyä. Toki monet kuuntelijat saattavat verrata uutta materiaaliamme ensimmäiseen levyymme, mutta kyllä minä pystyn moisen kanssa elämään. Olen helvetin ylpeä tuosta levystä ja siitä, jos se on jättänyt jälkensä metalliskeneen.

Tuoretta näkemystä

Tuoreimmalla levyllään Infernal Majesty yllättää siinä mielessä, että lopputulos kuulostaa yllättävänkin modernilta thrashilta, vaikka musiikin lähtökohdat ovat silti vahvasti mukana.
– Steve ja minä tiedämme tarkkaan, mihin pyrimme, minä ruokin häntä ja hän minua. Meidän työskentelytapamme on alusta asti ollut tällainen eikä sitä ole mitään syytä muuttaa. Toki muiltakin kavereilta tulee ideoita ja toki me käytämme niitä jos ne vain ovat hyviä. On pelkästään hyvä asia, jos muilta jäseniltä tulee tuoreita ideoita ja siksi uudella levyllämme on esimerkiksi blast beatteja rumpalimme Krisin ideoimana.

One Who Points to Death –levyllä huomio kiinnittyy helposti 5-6 minuutin mittaisiin kappaleisiin, joista osa tuntuisi kaipaavan hieman tiivistämistä. Sävellysvastuun jakava Kenny ei kuitenkaan yhdy näkemykseeni.

– Meillä ei ole mitään käsitystä kappaleiden pituuksista ennen kuin ne ovat lopullisesti valmiita. Emme me istahda pohtimaan, että hei nyt tehdä neljän minuutin viisu. Meidän kappaleemme ovat vähän kuin tarinoita ja tarinan kertomiseen menee aina oma aikansa. Vaikka tarkastelisit mitä tahansa vanhaa biisiämme, yksikään niistä ei ole alle viisi minuuttia.

– Kaavailimme alun perin muuten levylle nimeä The History of Hell, mutta päädyimme tuohon lopulliseen nimeen, koska se kuulosti paremmalta. Suurin osa levyn sanoituksista perustuu tositapahtumiin ja asioihin, jotka kiinnostavat meitä. Vaikka osa biisien nimistä voikin vaikuttaa hieman hassuilta, ymmärrettyäsi musiikin ja sanoitukset kappaleiden nimien pitäisi alkaa valjeta.
Euroopan markkinoilla julkaistun version kansitaide eroaa hiukan Pohjois-amerikkalaisesta, mutta miksi näin on käynyt ei Kennykään osaa sanoa.

– Pidämme enemmän Galy Recordsin Pohjois-Amerikassa julkaistun version kannesta, mutta ehkä Black Lotus halusi jotain hieman erilaista. Musiikki kuitenkin on molemmissa sama ja se on ainut asia jolla on väliä.

Infernal Majestyn oli alunperin tarkoitus tulla Eurooppaan rundille syksyllä, mutta nyt kiertue on siirretty ensi vuoden tammikuuhun.

– Emme saaneet tarvittavia työlupia ajoissa, joten kiertue oli pakko siirtää ensi vuoden alkuun. Tulimme juuri kahden kuukauden ja noin 40 keikan Kanadan kiertueelta joten onhan hommat Euroopassa hieman helpompia, kun etäisyydet kaupunkien välillä ovat pienempiä. Viime elokuussa meidän oli tarkoitus kiertää W.A.S.P.:in kanssa ja se vaikuttikin hyvältä idealta, koska olisimme varmasti saavuttaneet hieman laajemman yleisön tuolla kiertueella kuin normaalisti. Loppujen lopuksi kiertue kuitenkin peruuntui meidän osalta, koska W.A.S.P.:in keikkamyyjä piti meitä liian raskaina.

Julkaistu Inferno #21/2004

DORO – HEVIKISSA VIEKÖÖN

Warlockin pienenä mutta ääneltään pippurisena laulajana tunnetuksi tullut Doro on yhä iskussa ja täynnä intoa rakastamaansa musiikkia kohtaan. Yhä hehkeässä kunnossa niin ulkomuodoltaan kuin laulajana oleva neiti kertoili kuiskaavan viehkeällä äänellä viime aikojen kuulumisia.


Doron uutukainen Classic Diamonds on hieman erilainen levy. Albumikokonaisuus koostuu pääasiallisesti orkestraaliseen kuosiin puetuista vanhoista Warlock-klassikoista ja neidin omasta soolotuotannosta. Samalla levy on myös ensimmäinen Doro–levy uudelle levy-yhtiölle AFM:lle. Minkäänlaisesta varman päälle pelaamisesta uuden sopimuksen kannalta ei kuitenkaan ollut kysymys.

– En ajattele koskaan musiikkiin liittyvistä asioista tuolla tavalla. Olen erittäin iloinen siitä, että uusi levy-yhtiö uskalsi ottaa riskin julkaisemalla jotain hieman erilaista kuin mitä minulta on totuttu kuulemaan.

– Oletko nähnyt jokin aika sitten julkaistun DVD:ni?

Vastattuani kielteisesti Doro kertaa intoa tihkuvalla äänellä mistä idea vanhojen biisien uudelleensovittamisesta sai alkunsa.

– Esiinnyin ensimmäisen kerran orkesterin kanssa Düsseldorfissa vuonna 2001 ja vaikka olimme vähän epäileväisiä asian suhteen, kaikki sujui kuitenkin hienosti. Pari vuotta sitten tein Saksassa konsertin eläinten hyväksi, mutta alkuperäinen idea esiintyä eri muusikoiden kanssa ei onnistunut, koska kaikilla oli omia kiireitä tai asia ei heitä kiinnostanut. Lopulta olin esiintymässä kahdestaan Axel Rudi Pellin kanssa ja oli hänen ideansa soittaa 5-6 biisiä muutaman sijasta. Orkesterinjohtaja teki sovitukset kappaleisiin kuten Für Immer ja I Rule the Ruins ja lopputulos oli mielestäni aivan upea. Orkesteriin kuului vielä nuoria soittajia ympäri maailmaa ja he kaikki tiesivät mistä rockissa ja metallissa on pohjimmiltaan kysymys. Monilla oli yllään Metallica–paitoja ja he tunsivat kuka olen, joten minun ei tarvinnut selvitellä heille mitään.

Lopun voidaankin sanoa olevan jonkinlaista historiaa. Aivan helpolla levy ei kuitenkaan syntynyt.

– Kerroin AFM:lle, että ennen seuraavaa soololevyäni haluan tehdä tällaisen levyn, jossa olisi vähän vanhaa materiaalia, vähän uutta ja ehkä joku lainakappale. Heidän vastauksensa oli, että jos todella haluat tehdä tämänkaltaisen levyn, niin siitä vaan, me olemme sinun tukenasi. Nykyaikana kaikki aina sanovat, että ei ole varaa olla idealisti, joten levy-yhtiön suhtautuminen oli todella reilua.

– Levy-yhtiöistä puheen ollen, olin erittäin tyytyväinen edelliseen lafkaani SPV:hen ja olinkin vaikean valinnan edessä. Vaikka AFM on pienempi levy-yhtiö kuin SPV, he lupasivat hyvittää tuon paiskimalla kaksin verroin töitä ja asettamalla minut heidän ykkösprioriteetikseen. Nyt minulla on varaa keskittyä pelkästään musiikkiin ja olla miettimättä minkäänlaisia bisnesasioita.

Sovitusapua levyn kappaleisiin löytyi yllättävältä ja läheiseltä taholta – omasta bändistä.

– Luulimme, että kukaan orkesteristamme ei osaa lukea nuotteja ja ettei meistä olisi juurikaan mitään apua sovitusten tekemisessä. Kosketinsoittajamme– ja kitaristimme Oliver Palotai oli kuitenkin opiskellut musiikkia ja hänestä oli erittäin paljon apua loppujen kappaleiden sovittamisessa. Teimme kolme erilaista sovitusversioita demoille jokaisesta kappaleesta ja valitsimme niistä sitten mieleisemme. Tarkoituksena ei ollut niinkään muuttaa alkuperäisten kappaleiden luonnetta, vaan vahvistaa niitä. Mielestäni saimmekin niihin enemmän tunnetta mukaan eikä lopputulos kuulosta yhtään oudolta tai kömpelöltä. Kuvittelimme saavamme kaiken valmiiksi parissa kuukaudessa mutta aikaa kuluikin kahdeksan kuukautta.

Valinnan vaikeus

 Doro on 20 vuoden aikana ehtinyt levyttää aika liudan kappaleita eikä tästä joukosta ollut helppoa valta mitkä päätyvät uudelleensovitettaviksi.

– Kappaleiden valitseminen ei todellakaan ollut helppoa ja päädyinkin poimimaan biisejä, jotka tiesin fanieni haluavan kuulla uusina sovituksina. Tämän lisäksi annoin heidän valita pari kappaletta ja päädyimme levyttämään alkuperäisinä hieman oudolta kuulostavat kappaleet kuten Love Me in Black ja 1000x Gelebt. Teimme myös pari uutta kappaletta joista yhden saimme valmiiksi vasta pari viikkoa sitten eikä sitä siis ole edes promo-versiossa.

Esimakua täyspitkästä antoi elokuussa julkaistu hempeä Let Love Rain on Me -EP, joka englanninkielisen version lisäksi sisältää myös ranskan- ja espanjankieliset versiot nimikappaleesta. Doro on erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja syytä on ollakin, sillä se ponkaisi saksan singlelistan sijalle 65.

– Ajattelin, että olisi mukava tehdä erikielisiä versioita ja pidän espanjankielisestä kaikkien eniten. Tiedätkö muuten, että se on Espanjan top10:ssä tällä hetkellä? Kappaletta ei valittu mahdollisen listapotentiaalinsa takia, vaan siksi että se on uusi kappale. Levy-yhtiö olisi tosin halunnut jonkun vanhan tunnetumman kappaleen.

Albumin lainakappaleeksi päätyi Judas Priestin klassikko Breaking the Law, sekin uudelleensovitettuna ja varsin yllättävänä, mutta erittäin toimivana versiona. Doron kanssa versiolla laulaa Saksan toinen kultakurkku Udo Dirkschneider.

– Tuo kappale on eräs suosikeistani ja sillä on minulle erittäin suuri merkitys. Olin kova Priest-fani ja teimme heidän kanssaan kiertueenkin Warlockin kanssa vuonna -86 josta on jäänyt paljon hyviä muistoja. Emme halunneet tehdä kappaleesta hiilipaperikopioita, vaan päätimme muuttaa sovitusta hiukan. Törmäsin Udoon kuvatessamme materiaalia hänen DVD:tään varten ja tämän seurauksena hän päätyi studioon ja laulamaan kanssani tuon kappaleen. Let Love Rain on Me -EP:llä on muuten eri versio kappaleesta ja siinä Udo ei ole mukana.

Kuinka paljon sitten erilainen lähestymistapa kappaleisiin sai sinut muuttamaan omaa laulutyyliäsi?

– Kuten itsekin varmaan voit kuulla, ei laulutyylissäni ole paljoakaan eroa. En edes yrittänyt laulaa eri tavalla vaan annoin kaikkeni. Minusta musiikin ja eri instrumenttien pitäisi tukea laulua, mutta ei yrittää muuttaa sitä. Jos tunsin laulaessani kappaleita studiossa, että jotain puuttui, niin lisäsimme mukaan eri instrumentteja ja osia jotta pääsisimme parhaaseen lopputulokseen laulun kannalta.

Äidyin kehumaan Dorolle hänen ääntään, joka on säilynyt vähintäänkin yhtä hyvänä ellei jopa mennyt parempaan suuntaan uran alkuajoista.

– Mitä enemmän käytän ääntäni, sitä vahvempi se on. Muilla laulajilla saattaa olla erilaisia näkemyksiä asiasta, mutta jos olen parikin kuukautta laulamatta, ääneni kuulostaa aivan kamalalta ja joudun kuntouttamaan sitä päästäkseni samalle tasolle.

Rakkautta muttei piikkilankaa

Lähes jokaisella Doron soololevyllä on ollut lauluja rakkaudesta ja Classic Diamonds –levylle niitä on päätynyt kolme kappaletta. Elämänkumppanin Dorolle on korvannut musiikki.

– Musiikki on ainut asia mitä rakastan ja olenkin päättänyt, että haluan tehdä musiikkia perheen perustamisen sijaan. En ole naimisissa eikä minulla ole lapsia. Ihmissuhteen ylläpitäminen on hankalaa, jos on kiertueella ja studiossa suurimman osan vuodesta. Ihmissuhteet tuntuvat myös aina päättyvän, kun palaa kotiin pitkään kestäneeltä kiertueelta. Ei todellakaan ole helppoa löytää ihmistä, joka pystyisi ymmärtämään ja hyväksymään tämänkaltaisen elämäntavan, murehtii Doro.

Kun naisten juttuja päädyttiin puhumaan, niin pitääkö ”Diamonds are girls best friends” –sanonta paikkansa kohdallasi?

– Levyn nimi on tietenkin symbolinen ja minulle kappaleet ovat arvokkainta maailmassa ja siksi vertaan niitä timantteihin. En ole yhtään materialisti, kulutan kaiken musiikista saamani rahat aina seuraavaan kiertueeseen tai levyntekoon. Ajan vanhalla autonrämällä ja asun pienessä asunnossa, sijoitin jopa henkivakuutusrahani kiertueeseen Dion kanssa, koska levy-yhtiö ei tukenut minua, mutta halusin välttämättä tehdä tuon kiertueen.

Uudesta materiaalista neiti Peschillä ei vielä ole tarkkaa käsitystä, mutta hän kuitenkin suostuu raottamaan hiukan salaisuuden verhoa.

– On minulla pari kappaletta valmiina, mutta haluan ensin tehdä tämän kiertueen alta pois ja vasta sitten miettiä uutta materiaalia joskus marras-joulukuun tienoilla. Ehkä siitä tulee jotain Warlockin Triumph And Agonyn kaltaista materiaalia, koska pidän tuota levyä eräänlaisena ohjenuorana. Levyllä on paljon hienoa lauluja, niin herkkiä balladeja kuin raskaampiakin kappaleita.

Lopuksi Doro lupailee myös tulevansa Suomeen keikalle, koska kiinnostuneita tahoja kuulemma on ollut. Yllättäen hän kysyy, olinko kenties katsomassa Warlockia Helsingissä vuonna -86 ja heti perään mahdoinko olla edes syntynyt tuolloin. Kunpa olisinkin ollut paikalla.

Julkaistu Inferno #21/2004