Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?
Marco: Olin jotain 12-13 vanha kun aloitin eli joskus vuonna '79. Kyllä
mä oon soittanut kitaraa kaikki nämä samat vuodet eli toisin sanoen en
ole mikään sooloilija, mutta kyllä meikäläisestä saisi armottoman
komppikitaristin bändiin.
Janne: Aivan parivuotiaasta asti hakkasin kaiken maailman leikkirumpua
ja kattiloita, kunnes faija alkoi ostamaan mulle rumpuja synttäri- ja
joululahjoiksi parin vuoden ajan tsekaten pysyykö innostus. Olin jotain
5-vuotias kun faija opetti mulle myöskin kitaran alkeet ekana biisinä
enteellisesti Suuret Setelit . Bassoa aloin soittamaan, kun
Stonea perustettiin joskus 15-vuotiaana sillä perusteella, että Suomessa
voi olla vain yksi Remu. Basso oli myöskin luonnollinen jatke
rummuille, sillä se on kitaraa miehekkäämpi lyömäsoitin!
Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?
M: Suurempia syitä oli varmaan se, että faija soitteli aikanaan
akustista himassa ja broidi Saku rupesi kanssa soittelemaan. Kun
9-vuotiaana sekosin muutenkin Black Sabbathiin ja sitä myötä Deep
Purpleen, Status Quoon ja vanhaan Rainbow’hun, niin niistä se kipinä
lähti. Jos miettii tällaisia basisteja kuten Geezer Butler Sabbathista
tai Bob Daisley, joka veti Rainbown Long Live Rock ’n’ Rollilla ja Ozzy Osbournen parilla ekalla, niin ne on musta edelleenkin äärettömän kovia ja jämäköitä rytmisoittajia.
J: Soittaminen tuli verenperintönä faijalta ja ukilta, jotka olivat
molemmat muusikoita. Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen
viisivuotiaana, joten eiköhän se Remu ollut mun eka idoli. Muutama vuosi
myöhemmin tuli Pelle Miljoona. Basisteja en ole juuri erikseen
diggaillut, mutta kyllä Geezer Butler, Bob Daisley, John Entwistle,
Cliff Williams, Lemmy Kilmister, Cliff Burton ja Fieldy ovat omalla
sarallaan loistavia persoonallisuuksia. Ja suomalaisista tietty Cisse
Häkkinen!
Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?
M: Ensin oli pari tällaista yläastebändihässäkkää parin kaverin kanssa,
sitten myöhemmin Saku lyöttäytyi kimppaan. Nimiä nyt oli Sabotage ja
Purgatory riippuen vähän ketä jätkiä siinä oli mukana mun ja Sakun
ympärillä. Myöhemmin siitä sitten tuli Tarot, kun Kinnarin Spede ja
herra Mako O tulivat mukaan kuvioihin ja ruvettiin tekemään levyjä.
Onhan tässä ennen Nightwishia tullut käytyä Sinergyssä ja ollut mukana
näissä meidän hupiprojekteissa kuten Metal Gods, jossa on vaan soitettu
vanhoja klassikoita.
J: Eka bändi mulla ja Roopella oli jo viisivuotiaina, kun soitimme kitarat lappeellaan sylissä biisejä kuten En voi sietää Elvistä ja Tarzan panee Janee
. Eka oikea bändi oli myöskin kahden hengen punk-orkesteri Clever Boys,
eli huumorin kukka kukki jo alkuaikoina varsin vahvasti. Pikkuhiljaa
punk vaihtui heviksi, miehet ja nimet vaihtuivat muutamaankin otteeseen
ja lopulta syntyi Stone, jonka jälkeen tuli Suburban Tribe. Kaikenlaista
pikkuprojekteja on ollut bändien lomassa ja välissä, mutta vain
terapialuonteisesti.
Mikä tekee hyvän basistin ja mikä on basistin tärkein ominaisuus?
M: Basistin tärkein ominaisuus on se, että kykenee soittamaan vankkaa
suoraa A:ta vaikka biisi menisi C-molliin. Ei nyt ihan vakavasti, mutta
sellaiseksi mä asian näen, että osaa soittaa vähäeleisesti suoraa
tavaraa niin, että se todella kulkee ja niin että se on jämäkkää.
J: Kyllä se on armoton tyylitaju ja päänsekoittaminen. Kunhan vielä
muistaa, että bassokin on lyömäsoitin, niin se on jo puoli ruokaa.
Hiplailu kuuluu ihan muihin hommiin! Jos vielä viihtyy baarissa bändin
rumpalin kanssa, niin sitten se alkaakin olla jo siinä.
Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?
M: Kun kuitenkin tulee niin paljon keikkailtua, niin treenaus painottuu
niihin ja sen lisäksi tulee tietysti soitettua tsekkejä ja pieniä
lämmityksiä. Enemmän mä kyllä kotona soitan jostain syystä kitaraa, se
on jotenkin antoisampaa, koska siinä tulee myös samalla sävellettyä
kaikenlaista pikku tavaraa.
J: En koskaan treenaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta soitan
lähes päivittäin, useimmiten en kylläkään bassoa. Varsinkin biisejä
tehdessä tulee rämpytettyä kitaraa päivittäin järjettömiä aikoja, mutta
sellaista määrätietoista tekniikan kehittämistä tai skaalojen sahaamista
en harrasta enää ollenkaan. Mä en ole myöskään harjoitellut basistien
ainoaa pätemismahdollisuutta eli peukutusta, koska en ole kokenut sitä
tarpeelliseksi. Tärkein pointti mun mielestä on kumminkin, että pystyy
soittamaan bändin kanssa tiukasti, ei se, kuinka monta nuottia pystyy
soittamaan sekunnissa.
Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja
osaatteko lukea nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua
itseopiskelun sijaan/rinnalla?
M: Nuotteja osaan lukea hyvin huonosti, koska se taito on ruostunut enkä
siihen koskaan ole tullut hirveästi paneuduttua. Kävin musalukion
Kuopiossa ja sen jälkeen vielä 1,5 vuotta Oulunkylää, missä tietysti
tuli kanssa luettua teoriaa. Sanoisin kyllä, että semmoinen tietty määrä
oma-aloitteisuutta varsinkin siinä vaiheessa kun aloittaa on ihan
hyväksi, lähtee etsimään niitä juttuja omalla tavalla. Sellainen jättää
sulle huomattavasti varmemmat ja vankemmat lähtökohdat inspiroimiseen ja
juttujen soittamiseen lonkalta. Sen sijaan jälkeenpäin kun on jo
soittanut jonkin aikaa, niin teoriatuntien ottaminen ja eri
instrumenttien soittaminen esimerkiksi mulle toi kitaran ja vähän
kiippareiden soittaminen on valaissut huomattavasti enemmän mistä se
musa koostuu ja minkälaisia sointujuttuja siellä on. Mikä antaa taas
huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sille minkälaisia kuvioita ja
fillejä tekee bassolla.
J: Teoriasta on toki hyötyä musiikin ymmärtämiseen matemaattisena
asiana, pystyy visualisoimaan itselleen melodiakulut ja vastaavat, mutta
täydellinenkään teorian taitaminen ei tuo yhtään lisää tunnetta
musiikkiin, mikä on kuitenkin musiikin tärkein tehtävä! Ei teoriasta ole
tietenkään haittaa, jos se pysyy hyvänä renkinä eikä isäntänä, sillä
musiikki on laeista vapaata aluetta. Osaan nuotit, mutten pysty enää
soittamaan Primavistaa kuten pikkupoikana pianolla osasin. Jos pitää
blokata joku biisi, niin opettelen sen korvakuulolta enkä ala etsimään
netistä tabloja.
Minkälaista bassoa käytätte ja onko bassossanne jotain
"tavallisuudesta" poikkeavaa? Soitatteko sormin vai plektralla ja miksi?
M: Tällä hetkellä pääinstrumentti on Warwickin Infinity-malli. En nyt
tiedä onko siinä varsinaisesti hirveästi mitään tavallisuudesta
poikkeavaa, paitsi että siinä on f-aukot. Siinä on siis jonkin verran
onttoa lankkua, mikä tietysti antaa sille semmoista puunväriä siihen
sointiin mistä mä ainakin itse tykkään. Onhan siinä tietty se pirullinen
erikoisuus, ettei siihen ihan kaikkien rahat riitä. Soitan plektralla
ihan vaan sen takia, että kun aloittelin niin soitin sekä kitaraa että
bassoa plektralla. Periaatteessa mä en tunnusta kumpaakaan koulukuntaa
paremmaksi, molemmissa on puolensa. Ja mikäli treenaa itsensä riittävän
pitkälle, niin molemmilla pystyy hoitamaan hommansa ihan täydellisesti.
J: Tällä hetkellä mulla on käytössä pari ESP:n LTD viisikielistä bassoa,
kun meillä on nykyään toi Ö-vire. Edellisen levyn aikoihin käytin
nelikielisiä Jacksoneita, mutta viritys oli oudohko, sillä mulla oli G:n
tilalla paksu H. Onhan mulla yksi tavallisuudesta poikkeava basso,
siinä on Kallen lukijoiden omista kuvista mallinnettu maalaus alasti
pyllistävästä äijästä ja sen kikkelistä. Olen alusta saakka soittanut
plektralla, sillä olen aivan paska sormilla enkä ole jaksanut sitä
treenata. Sormissa ja plekussa on aivan eri soundi ja soittotyylikin on
eri, riippuu oikeastaan musiikin lajista kumpi sopii paremmin.
Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon bassoa hankkiessa?
M: Heti ensimmäiseksi kannattaa miettiä mitkä on sen hetkiset kyvyt,
mahdollinen motivaatio ja sen mukaan sitten katsella niitä hintaluokkia.
Totta kai kun mennään vankkoihin merkkeihin ja tyyriisiin bassoihin,
niin niiden hyvyyteen pitäisi kyetä luottamaan. Halvemmissa
hintaluokissa bassoja pitää vähän tutkia, koska siellä on sekä
maanantaikappaleita että parempia versioita. Yleensä hyvä testi millä
itsekin kuuntelen bassoja on, että painaa korvan kiinni puuhun ja
kokeilee. Jos se soi hyvin akustisesti eli siinä on hyvä flängi ja
murina, niin jo se ratkaisee hyvin paljon.
J: Kunhan se vaan on coolin näköinen, toki soittomukavuus on plussaa.
Jos kaula on suora ja kielten ei tarvitse leijua parin sentin päässä
kaulasta eli sitä on helppo soittaa. Ja tarpeeksi pitkä hihna! Jos
haarusväli näkyy basson alapuolella, kannattaa etsiä uusia kivoja
harrastuksia vaikka urheilun puolelta.
Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle basistille?
M: Kannattaa miettiä mikä on se motivaatio, koska tämä on niin
äärimmäisen epävarma ala ja parhaimmillaan niin helvetin ankea.
Meikäläinenkin on käynyt aika pitkän tien, että on päässyt siihen
asemaan että voi elättää itsensä ja perheensä soittamisella. Ilman hyvin
vankkaa sisukkuutta tie ei kyllä aukene.
J: Mahdollisimman nopeasti bändi pystyyn kavereiden kanssa, siitä
treenikämpälle ja sitten keikoille! Yhteissoitto on se, millä oikeasti
on mitään merkitystä. Vaikka osaisi kaikki maailman skaalat ja ihan
sairaan nopeasti, sillä ei ole mitään merkitystä jos soittaa rumpalin
kanssa eri biisiä. Tekniikka ja soiton ymmärtäminen kehittyy pikkuhiljaa
soittamisen lomassa, ei heti tarvitse olla virtuoosi. Mielummin
vähäeleisesti ja yksinkertaisesti vankalla tatsilla kuin tilulilua
räpeltäen hennolla otteella. Tatsi on täysin omissa sormissa, siinä ei
styrkkarit tai säröt paljon auta, jos homma mättää jo äänen
alkulähteellä.
Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi basistin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?
M: Eipä oikeastaan. Pakko on myöntää, että näinä päivinä
hankin ja kuuntelen hyvin vähän musaa, muuta kuin sellaista millä on
itselle retrohengessä merkitystä. Meikäläisen updeittaus musan suhteen
on aika kehno, koska joutuu olemaan niin paljon musiikin kanssa
tekemisissä, ettei himassa enää oikein jaksa keskittyä siihen.
J: Eipä tule paljon mitään mieleen, harvemmin kuuntelen musiikkia basistin näkökulmasta... Musen Absolutionissa on vankkaa bassosoundia reippaalla otteella.
Julkaistu Inferno #23/2004
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti