Death Hawks ja Kadavar Tampereen Klubilla 6.11.2013

Partojen väpinää ja punttien tutinaa oli odotettavissa, kun vastikään Eurooppaa yhdessä kiertäneet suomalainen Death Hawks ja huhtikuussa julkaistun kakkosalbuminsa Abra Kadavarin jälkeen basistia vaihtanut saksalainen Kadavar löysivät tiensä Tampereen Klubille.

Lue raportti Infernon nettisivuilta

Inferno #110/2013

Blues Pills

Devil Man EP

Nuclear Blast

4,5

Onhan näitä retro-rock bändejä ollut etenkin viime vuosina jos vaikka minkälaista niin hyvässä kuin pahassakin, mutta sekä tuolta että tältä puolelta Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-EP:llään suoraan kärkikastiin. Tämän aidommin ja paremmin ei todennäköisesti ole nykyaikana 60- ja 70-lukujen blues-jytämenoja näet tehty.

Heti avauskappaleen DevilManin ensisekunneista alkaen huomio kiinnittyy laulajatar Elin Larsson ääneen. Neitokaisen palkeista lähtee nimittäin melkoisella voimalla sen verran rosoisen sielukasta tulkintaa, että esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista vahvaäänisistä naisista. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin vielä nautittava, mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan räkäsoundin kuin mitä Janisilla oli.

Vaan eipä Blues Pillsin musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. EP:n neljästä kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä, vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa, kuin vaikkapa Creamilla aikoinaan. Yhtye osaa sekä fiilistellä että rokata raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista sekä täysin mukaansa tempaavaa.

Jos yhtye pystyy tekemään kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, on Graveyardin, Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden pantava parastaan pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä.

Hintit

Eliittikumppanit 7"

Woimasointu/Pupu's Bistro/Mauski/Punk ja Pillu

2

Jos suomalaisen ramopunk-skenen pioneereja Ne Luumäet ja Pojat-orkestereita ei lasketa mukaan, en koskaan ole pitänyt juurikaan yhdestäkään kuulemastani genren edustajasta. Ne kun eivät yksinkertaisesti ole koskaan kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän hauskoilta ja oivaltavilta, vaan ovat aina kierrättäneet liiaksi samoista pohjamudista esiinkaivettuja kliseitä. Hintit eivät tee sääntöön poikkeusta.

Aiemmin ainakin kerran demottanut ja nyt ensimmäisen seiskansa julkaisevat Hintit (öhö, öhö) eivät leiki edelleenkään. Seitsemän eliittikumppania soihivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä osaltaan tuo mieleen Klamydian uran alkuajat etenkin pienjulkaisun B-puolella. Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo melkoisen karmeaa jollotusta.

Aloituspuoli on temmoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä sinällään on pelkästään hyvä asia, sillä vähänkään hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina taatusti metsään ja pitkälle. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo auttaa, sillä nelikon jokaisessa yksilössä nuotit ovat lähes samoja.

Eliittikumppaneissa on kyllä tekemisen meininkiä, mutta sisällöltään erittäin epätasaisena se sisältää selvästi enemmän aloittelevalle orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Jatkossa hakemalla balanssia edes vähänkään enemmän kohdalleen jälki parantuisi taatusti rutosti.

Horros

Iron Birds 7"

Face Your Gods/K.Tuotanto

2,5

Saahan hardcore ja punk siristä ja pöristä levylautasella, mutta suomalais-japanilaisena yhteistyönä julkaistu Horroksen toinen seiska menettää perin ikävästi tehoja johtuen ohuen kämyisistä soundeista. Lähtökohtaisesti kun lafkan/orkesterin itsensä hevi/morbid crustiksi määrittelemä ja tarkasti genrerajojen sisäpuolella pysyttelevä mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on pätevän oloista.

Sodan kauhuja kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities ovat vallan lyhykäisiä sekä ripeitä vetoja, kun taas B-puolen käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa hidastempoisena sekä kaoottisena. Näin lyhyessä mitassa puoliskojen vastakohtaisuus täydentää toisiaan mukavasti.

Pienellä sävellysten järkevöittämisellä ja suuremalla soundien siistimisellä Iron Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Nyt se heiluu heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden.

Leviticus

The Strongest Power REISSUE

Ektro

3,5

Kolmannessa Mooseksen kirjassa, Leviticus 19:sta jakeessa 14 sanotaan: ”Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, muut eksentrisestä julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alunperin vuonna 1985 ilmestyneen, albumin uudelleenjulkaisusta. Kavereiden halveksuntaa ei myöskään kannata pelätä tai musiikin suhteen yksioikoisen kuuroina ja sokeina kompastua ilman sanoituksiakin selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan.

The Strongest Power on näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä siitä huokuu vienosti aina kansia myöten hellyttävä käppäisyyden tunne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sisältö olisi millään tavoin huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia on kyse sitten raskaamminen revittelevästä Deborah And Barakista tai kepeimmistä TheWinneristä tai On the Rockista. Em. avauskolmikko onkin selkeästi kiekon parasta julistusta, josta loput jäävät selvästi joskaan ei liiallisesti jälkeen.

Tällä julkaisulla tuskin on kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia ainakaan Suomessa, mutta inflaatiosta kärsinyt kulttuuritekoansiomerkin levy-yhtiö on ansainnut. Praise Jeebus!

Ranger

Knights of Darkness MLP

Ektro

5

Nykymaailman meno on sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja naureskellen. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi täydellinen hipster-yhtye. Sen kaikissa tekemisissä esille tunkeva kokonaisvaltainen asenne ja näkemys itse biiseistä puhumattakaan on kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä seuraavilla huonot lurahtaisivat taatusti punttiin viimeistään ensimmäisen kiljahduksen myötä.

Ranger olisi aivan hyvin voinut olla olemassa jo noin 30 vuotta sitten ajassa, jolloin lähes kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Kun raskaampi musiikkikin on nykyisin suurelta osin taantunut homogeeniseksi, särmättömäksi ja vaarattomaksi, kurkottaa nelikko täydellisen onnistuneesti aikoihin, jolloin metallissa oli vielä mukana rutkasti energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti suuren yleisön halveksunta. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole, mutta äärimmäisen harvoin sitä on maailmallakaan näin vakuuttavasti tehty.

Tätä debyyttijulkaisua edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästikin, vaikka oikeaoppiset ja mainiosti biisejä tukevat soundit ovatkin edelleen karskin kolisevat ainakin pelkässä digimaailmassa elävien korville. Tältä he kuitenkin säästyvät, sillä sekä Ranger että levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä.

Vaikka vanhoista kappaleista mukaan on kelpuutettu ainoastaan kaksi ja nekin aiemmin tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, tuntuu skaalan ääripäät venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Biisien thrash-osat kun ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta samalla taas heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Tämä kahden suhteellisen erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti yhteen kaikissa minijulkaisun viidessä kappaleessa huikeimpana esimerkkinä julkaisun avaava nelikon oma nimikappale.

Yhtyeen hienoimpia ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön asennoituminen, jonka takia se onnistuu vetämään tyylikkään toimivasti yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Ei siis mikään ihme, että orkesterin keikoilla vallitsee aina melkoinen mylläkkä ja hilsemyrsky niin lavalla kuin yleisössäkin.

The Reality Show

Liberation Eschatalogy LP

Face Your Gods/Eternal Now

1,5

Hardcoren ei kuuluisi junnata hitaasti/keskitempoisesti ja jos se niin tekee, tulisi jokaisen sävelen takana olla tosi rutosti päälle käyvää intensiteettiä ja painostavuutta. Näin ei todellakaan ole Turku-Riihimäki-akselilla toimivan The Reality Show'n ensimmäisellä täyspitkällä, vaan levyn kaikki 10 kappaletta polkevat todellatympeästi paikoillaan.

Toki kolmikko osaa kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne aina laulajan ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Tasapaksun lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan ei erotu edukseen kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin ennalta-arvattavat osuudet, joista ei kokonaisia hyvä repäisyjä ole saatu tehtyä.

Liberation Eschatalogyn harvoja hyviä puolia on, että 45rpm kierrosnopeudella soitettuna sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Vielä parempi tietysti olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän, ja sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta.

Sokea Piste

Oire 7" REISSUE

Face Your Gods/Karkia Mistika

3,5

Vallan messevän Välikäsi-albuminsa heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta Pisteeltä on aiemmin ehtinyt tulla niin pieni kuin isompikin vinyylijulkaisu. Vaikka Oire seiskatuumainen julkaistiinkin alunperin vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, löytyy se kuitenkin Ajatus Karkaa LP:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäden CD-painokselta. Näistä lähtökohdista katsottuna vasta nyt julkaistava Suomi-versioOireesta tuntuu varsin turhalta, vaan olisikohan käynyt niin, että julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästänyt suunnitellusta.

Uusintajulkaisu-status ei kuitenkaan vaikuta millään lailla itse sisällön hyvyyteen, viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä musiikilla harvemmin on olemassa. A-puolen avauskappale Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi ja se menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleen kuuntelua. Älä ajattele kuolema on niin tempoltaan kuin tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle erittäin ominainen vahvan ahdistunut ja synkkä tunnelma siitäkin löytyy.

B-puolen kokonaan täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisena ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle lausuttuna loppua kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Seiskan ehdoton helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen kanssa.

Sokean Pisteen angstisen kiero ja äänekäs punk/rock on etenkin näin jälkijättöisesti tarkasteltuna ollut alusta pitäen omintakeista ja vahvasti vain parempaan suuntaan kehittyvää. Siltikin kahden kotimaisen pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei luultavasti ole kovinkaan kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille.

Speedtrap

Powerdose

Svart

3,5

Heti ensimmäisellä Heavy Metal Raid demollaan (-08) sekä pitkälti tähän pohjautuvalla vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal EP:llään ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt ensimmäisen täyspitkän tekemisen kanssa. Tästäkin huolimatta Powerdose on pienoinen pettymys, jolta löytyy muutama perustavaa laatua oleva virhe.

Noin Reign in Bloodin mittainen Powerdose on kieltämättä vallan naseva pläjäys vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy – ja osin jopa lähes speedmetallia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle puhumattakaan mustista alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista. Lappeenrantalaisten asenne, energia ja osaaminen puskee läpi biiseistä aina lauluja Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin varsinaisella taidolla vedettyä suoritusta myöten eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan siistimään vapaaksi kaikista rosoista.

Levyllä on vain kaksi suurempaa vikaa. Toinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen äänimaailma, jossa ärsytyskynnyksen rajamailla kumisee todella pintaan miksatut basarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta biisistä, joissa usein hyviä riffejä kiirehditään turhaan tarttuvuuden kustannuksella. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksultakin.

Ei tosin ole epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa keikoilla. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä, jossa rumpua paukuttaa Speedtrapin basisti Markus Hietamies?

  

Tohtori Koira

Tohtori koira 7”

Blast of Silence/Räkälevyt

4

Kyllähän se on aina perin sympaattista ja usein vielä mieltä lämmittävääkin, kun musiikissa vielä joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa suorasanaisesti valtaa pitäville kuten esimerkiksi Tohtori Koira tekee heti ensiseiskansa avauskappaleessaan Päivi: ”Päivi Päivi painu vittuun”. Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne identifioida, kyseessä kun on punk-yhtye.

Kolmen nuoren miehen muodostaman koplan esittämässä vallan simppelissä punkissa on asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla siinä on myös roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Avauspuolen Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru jää niille paljoakaan jälkeen. B-siivulta ei vastaavia selkeitä hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ainoastaan puoliskon päättävä trion nimikappale onnistuu muihin verrattuna kuulostamaan jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin renkutukselta.

Jäsenten ilmeisen nuori ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta ainoastaan ja vain positiivisena asiana. Vanhempien ja väsyneempien punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki, mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on tulevaisuutta.

Wolvserpent

Perigaea Antahkarana 2CD

Relapse

3,5

Lukumagiassa kaksi lienee Wolvserpentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen toinen täyspitkä. Ja vielä jos ykköslevyn selkeää ja ja muuhun materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, löytyy molemmilta lätyiltä kaksi kappaletta kustakin, jotka kaikki mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Kaksi jopa yli kaksikymmentä minuuttia.

Wolvserpentin ulosanti on sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Biisien pitkät kestot selittyvät sillä, että niin tunnelmaltaan kuin tyyliltäänkin liikutaan sujuvasti läpi kummankin levyn hitaasti raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekääänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. Niin laajalta kuin skaala vaikuttaakin, toivoisi lopputulokselta samaan aikaan sekä tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas toisistaan.

Syvintä vakoa kylmään ja mustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and Soilissa kun taas hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppua melkoisen kaoottiseksi piinapenkiksi. Within the Light of Firen raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkejä, kun taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä laskee hermoja raastamaan käyvä turhan pitkäksi venytetty loppuvingutus.

Perigaea Antahkarana on perin vaativa, mutta samalla myös kiehtova kiekko vaikkei se täysin selvää jälkeä onnistukaan saamaan aikaiseksi. Ehkä hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla.

Slaughterfest 2013 – Tantara, Master, M-pire of Evil ja Onslaught Tampereen Klubilla 29.10.2013

On melkoinen ihme, että Slaughterfestin neljän bändin karavaani saapui Suomeen ja Tampereelle, vaikka maamme sopivasti matkan varrelle Ruotsista Latviaan sattuikin. Tiistai nyt ei ole keikkapäivänä lähellekään parasta A-luokkaa, ja samaa voi sanoa Slaughterfestin lineupista, vaikka joka bändillä toki omat meriittinsä onkin.

Lue raportti Infernon nettisivuilta

Solacide "Waves of Hate" MCD

1. Waves of Hate
2. Your Worst Enemy
3. After the Fall
4. God on Fire (Live)
5. Nothing Weak Survives (Live)

Kokonaiskesto: 31:19

Jo pitkään, joskin eri nimellä, olemassa ollut Solacide julkaisee nyt vasta toisen EP:nsä. Hieman erikoiseksi asian tekee se, että kahta livebonaria lukuun ottamatta biisit ovat samoja kuin vuonna 2006 julkaistulla saman nimisellä demolla, kokonaan uusiksi äänitettyinä toki. Noh, onhan tässä laulaja toki vaihtunut välillä ja visiokin oletettavasti seitsemässä vuodessa jalostunut, joten viimeistä käyttöpäivämäärää ei materiaalilla ole olemassa.

Lahtelaisten black metal soi erittäin melodisesti eikä se myöskään kaihda tehdä mutkia tai eksyä genren ytimestä kohti laitoja. Pitkä kokemus kuuluukin mainiosti soljuvissa sovituksissa sekä kauttaaltaan korvaa miellyttävissä kitaralinjoissa. Niin hyvin kuin paketti onkin kasassa, pientä karsimista olisi voinut tehdä niin kuuden minuutin rajapyykin ylittävässä EP:n nimikappaleessa kuin nippa nappa kahdeksan minuutin ylittävässä Your Worst Enemyssäkin.

Niin osaava kuin Solacide julkaisullaan onkin, jonkinlainen selkeä ja päällekäyvä ominaisilme siltä kuitenkin puuttuu. Serpentin Imperiumin arviossa mainitsema, osin puhtain lauluinkin varustettu ja "vain" viiden minuutin mittainen After the Fall on kieltämättä EP:n TJEU-raita, jonka erilaisia musiikillisia puolia ja ääripäitä hyvin hyödyntävä sävellys on juuri sitä mitä yhtye kaipaa erottuaakseen. 

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM+ = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Inferno #109/2013

Beelzefuzz

Beelzefuzz

The Church Within

4

70-luvulla ja osin vielä 80-luvun alussakin oli käytössä mainio heavy rock termi, joka on yhä edelleenkin varsin käyttökelpoinen kuvaillessa raskaalla kädellä soitettua rock-jytää. Hard rock kun mielletään usein virheellisesti pelkästään 80-luvun tukkahevibändeihin ja heavy metal sekä sen synkempi alalaji doom metal taas sekin on ainoastaan noin 30 vuotta vanha keksintö, vaikka esi-isät toki löytyvätkin edelliseltä vuosikymmeneltä. Beelzefuzz-trion kahden demon jälkeen julkaisema ensimmäinen täyspitkä jos mikä on varsin tyylipuhdasta heavy rockia ilman minkäänlaista retroilun tai salatieteiden värittämää tympeää leimaa.

Orkesteri soi lähes täydellisen korvanmukaisilla soundeilla varustettuna erittäin painavasti ja vaikka kappaleiden yleissävy onkin melko melankolinen, ei mistään klassisesta doom metalistakaan voida oikeastaan puhua. Veikeintä kokonaisuudessa kuitenkin on erittäin lunki tunnelma ja soitonletkeä yleisote, jota myös grooveksi voisi kutsua. Oman oivallisen lisänsä kokonaisuuteen tuo vielä laulaja-kitaristi Dana Orttin mainio puhdas laulu, jossa on kaikessa omaperäisessä yksinkertaisuudessaan miellyttävää rentoutta.

Mitaltaan kompaktin kiekon puolivälistä löytyvä albumin pisin kappale, seitsemän minuutin mittainen jyhkeä Hypnotize toimii hyvänä esityksenä sekä vedenjakajana levyn annista: perinteitä kunnioittavasta, mutta silti ajattomalta kuulostavasta raskasrockista, josta löytyy sopivasti vaihtelua myös tunnelmien ja vauhdin suhteen.

Brutus

Behind the Mountains LP

Svart

3

(2 x retro+3 x blues x hard rock+ｽ x psykedelia)-tunnelma2=Behind the Mountain. Tämän Brutusin musiikkia kuvaavan kaavan ymmärtäminen ei vaadi minkäänlaisia korkeamman matikkametallin erityisopintojaksoja, vaan vanhankantaisen raskaan rockin perusaritmetiikan sisäistäminen riittää.

Brutus kuulostaa selkeänruotsalaiselta, vaikka mukana häärää myös jokunen norjalainen. Selkeimpänä osasyinä tähän ovat laulajan sinällään pätevä, hivenen narisevan venyttelevä ulosanti, josta aksentti kuultaa kuitenkin läpi, mutta ennen kaikkea monen muun jo maineittakin niittäneen maanmiehensä tavoin läpeensä omaksuttu 70-lukulainen raskas rock-musiikki, jonka väkevästi inspiroimana on taidolla lähdetty luomaan omaa jo toisen levyllisen verran.

Ellei yhtye olisi näin taitava lähes joka osa-alueella, olisi se varsin sietämätöntä kuunneltavaa. Nyt sen yksinkertaisen toimivat soundit ovat juuri kohdallaan, soitossa kuuluu mukavan ronski tatsi ja monipuolisista biiseistä löytyy vielä rutkasti jykevän tarttuvaa boogieta. Vain henkimaailman puolella eli tunnelmassa meininki jää ikävästi hieman puolitiehen.

Brutus voi hyvinkin parannella asemiaan ja tunnettavuuttaan tulevaisuudessa, mikäli se vain saa panostettua tunnelataukseen enemmän paukkuja. Siltikin sen suurena, joskin osaltaan turhaan monen kaulaan ripustamana riippakivenä tulee aina olemaan kulkeminen Witchcraftin ja Graveyardin perässä näiden suuremmalle yleisölle tutuksi tekemiä kulku-uria.

Dark Buddha Rising

Dakhmandal

Svart

3,5

Jos ovat kolme aiemmin ainoastaan tuplavinyyleinä julkaistua Dark Buddha Risingiä olleet jyhkeitä tapauksia, on Dakhmandal suorastaan järkälemäinen mammutti. Yli 80 minuutin mittaisena se täyttää jo kolme vinyyliä ja ilmestyessään nyt myös CD:nä tarvitaan niitäkin kaksi kappaletta. Massiivuutta löytyy kokonaiskeston lisäksi myös itse levyjen sisällöstä, vaikka mitään kevyesti keskellä päivää -tyylistä musiikkia ei yhtye ennenkään ole esittänyt.

Jälleen selkeästi yli kymmenenminuutin rajapyykin ylittävissä kappaleessa pyritään rituaali-ja transsimaisesti kautta saavuttamaan jonkinasteinen katarsis ja valaistuminen, joskin käytetyt keinot ja sävelet ovat äärimmäisen painostavia ja jopa rujoja. DBR:n minimalistinen ja osin nihilistinenkin tyyli yhdistää niin yksittäisissä kappaleissa kuin levykokonaisuuksissa ambienttia ja drone-henkistä murinaa erittäin hitaaseen doom-laahaukseen on varsin äärimmäistä. Tämä korostuu etenkin Dakhmandalilla, joka on edeltäjiinsä verrattuna paria pykälää raa'empi ja tunnelmaltaan selkeästi synkempi.

Niin pelottavan ehdottomalta ja vakuuttavalta kuin levy kuulostaakin, on se kuitenkin hivenen liian tuhti paketti sisäistettäväksi. Albumin fokus kun ei tahdo kohdentua täysin tarkasti mihinkään sen kuudesta arkkiveisusta. Epäilemättä Dakhmandal on kuitenkin itse yhtyeelle monen merkittävän syyn ja seurauksen luonnollinen lopputulos ja tärkeä merkkipaalu matkalla kohti nirvanaa.

Feastem

Avaritia Humanae LP

L'inphantile Collective

4

”If you are not angry, you are not paying attention” julistaa Feastem tuoreimman albuminsa sisäpussissa. Ihmisen loputon ahneus ja yksilönvapauden kaventaminen ovat vain muutamia niistä asioista, joista niin suomeksi kuin englanniksikin meuhkaava nelikko on hyvin, hyvin vihainen ja vieläpä täysin aiheesta. Ja kun sekä aggressiota että kantaaottavaa sanottavaa löytyy näinkin paljon, ei ole mikään yllätys, että tyylilajiksi on valikoitunut erittäin kipakka crustin ja grindcoren seos.

Orkesterin 3. täyspitkä on täyttä tykitystä alusta loppuun, sillä sen kaikki 20 repäisyä ovat kestoltaan minuutin ja kahden välimaastossa ja jopa alle. Pelkkää vauhtisokeaa paahtoa kappaleet eivät kuitenkaan ole, vaikka turhan pintaan miksatut rummut papattavatkin alituiseen täydellä sarjatulella. Vähäeleisiä melodioita, sävyjä ja temmonvaihdoksia löytyy oikeaoppisesti siellä ja täällä ylläpitäen mielenkiintoa käännellä puolta jopa useamman kerran peräkkäin.

Niin jämäkästi toimivan paketin kuin Feastem tarjoaakin, jää levyltä silti kaipaamaan hitusen enemmän omaa ilmettä ja/tai tarttumapintaa maanmainion Famine Yearin maliin, jossa Pete myös räyhäkkäästi raastaa kurkkuaan. Music for the Masses -rykäyksen riveissä ”This may not have the commercial appeal but at least it has the heart” kiteytyy Avaritia Humanaen sisältämän musiikin syvin olemus, vaikka kyllähän tämän alan pienissä piireissä pitäisi hyvin kaupaksi myös käydä.

Goatess

Goatess LP

Svart

3,5

Tarkastellessa nyt ensimmäisen levynsä julkaisseen Goatessin kokoonpanoa ei tuttuja nimiä neljästä ole kuin yksi: Christian ”Chritus” Linderson, ruotsalainen laulaja, joka jo yli 20 vuotta sitten tuli tutuksi sellaisista nykyisellään kanonisoiduista doom metal kokoonpanoista kuin Count Raven ja Saint Vitus. Viime vuosina herran pääbändinähän on toiminut mainio Lord Vicar. Pelkästään näistä vähäisistä lähtökohdista on helppoa päätellä, että hitaasti ja raskaasti edetään myös tälläkin julkaisulla.

Chrituksen helposti tunnistettavaa, osin ozzymaisesti korkeita nuotteja hätyyttelevää laulua on aina ollut mukava kuunnella ja niin myös nytkin. Bändi soittaa orgaanisella ja todella raskaalla groove-otteella doomia, mutta biisien pohjalla on myös erittäin paljon stoner-pohjaista aavikkojumitusta sekä satunnaisia harharetkiä psykedelian puolelle. Tämä jos mikä on musiikkia, joka tulisi fyysisesti kokea livenä sopivasti päihtyneenä ja tarpeeksi kovalla volyymillä soitettuna.

Pitkähköksi venyneiden kappaleiden heikkous ja vahvuus piilee juuri niiden jamipohjaisuudessa. Jykevästi moukaroidut, mutta silti letkeän transsimaisesti ja mukavan vapautuneesti etenevät biisit kaipaisivat rinnalleen tarkemmin jäsennöidympää vastapainoa, etenkin kun kokonaiskestoa levyllä on toista tuntia. Selkeämmät työstörupeamat siellä täällä nostattaisivat Oracle pt. 1: The Mist ja Oracle pt.2 kaltaisten hienojen siestahetkien arvostusta entisestäänkin.

Kreator

Dying Alive DVD

Nuclear Blast

3,5

Monikaan orkesteri ei nykyisellään julkaise enää niin minkäänlaisia konserttitaltiointeja, mutta ahkerana työmyyränä tutuksi tullut ja 30 vuotta melskanneet teutoonithrashari Kreator tekee poikkeuksen. Yhtye kun on julkaissut tällä vuosituhannella peräti kolme DVD-tallennetta, joista legendaarisin on alun perin vuonna 1990 VHS-kasetilla julkaistu ja aikoinaan jopa Suomen televisiossakin nähty At the Pulse of Kapitulation - Live in East Berlin 1990 konserttitallenne viiden vuoden takaa. Ja olihan tuhti Live Kreation - Revisioned Glory DVD (2003) sekin melkoista nannaa yhtyeen faneille.

Ei ole mikään yllätys, että nelikon kotikentällä juuri ennen viime jouluaattoa taltioitu keikka painottuu viidellä kappaleellaan samana vuonna julkaistuun kelpo kiekkoon Phantom Antichrist, vaikka muutamaa ralli setissä per levy on toki myös 2000-luvulta julkaistulta mainiolta albumitriolta Violent Revolution-Enemy of God-Hordes of Chaos (2001, 2005 ja 2009). Eikä Kreator yksinkertaisesti voi esiintyä kertaakaan soittamatta 80-luvun hittejään kuten Endless Pain, Flag of Hate, Pleasure to Kill, Extreme Aggression tai Betrayer eikä niin käy tälläkään kertaa. Vajaa 90-minuuttia on siis täynnä vanhaa ja uutta muttei muutama poikkeusta lukuunottamatta mitään uran keskivaiheilta, joka kieltämättä oli myös näille sekamanneille hieman vaisumpaa aikaa.

Puitteet isoine ja näyttävinetausta- ja sivulakanoineen ovat komeat ja rässiliiveihin pukeutunutta sekä vallan mukavasti erilaista konserttiliikuntaa harrastavaa jürgenia on paikalla runsaasti. Vaikka Kreator kovassa iskussa livenä onkin, on se samalla myös varsin staattinen porukka. Tätä on selvästi yritetty kompensoida melkoisilla adhd-leikkauksilla, joka etenkin tappotahtia etenevissä biiseissä käy melkoisen rasittavaksi katseltavaksi, sekä erikoisempia kuvakulmia tarjoavin moshpit- ja rumpupatterikameroin.

Yhteismitaltaan vajaan puolen tunnin bonuksista paras on minidokumentti, jossa ääneen pääsevät yhtyeen sijasta kiertuehenkilökunta. Kaksi musiikkivideota kun eivät suuriakaan elämyksiä tarjoa Phantom Antichrist videon tekemisestä kuvattu pätkä on lähes täysin vailla sisältöä. Lisäviihdettä tarjoaa englanninkielinen tekstitys biisien sanoituksien lisäksi myös Millen saksankielisiin välispiikkeihin, jotka eivät muuten vanhojen veisujen kohdalla ole reilussa 20 vuodessa muuttuneet juuri yhtään.

Jos on settilista tallenteella hyvinkin kohdallaan, samaa laatua ovat myös kuva ja ääni. Onpahan paketissa mukana toki sama keikka myös kahdella viisi bonusraitaa sisältävillä CD:llä ja formaattivaihtoehtona löytyy myös blu-ray. Latomalla lisää euroja tiskiin saakeikan myös earbookina, jossa lisänä demo- ja reeniversioita sisältävä bonus-CD ja hellitäämpä vinyylinystäviäkin vielä kolmella erivärisellä LP:llä.

Dying Alive on aivan kelpo paketti Kuojan ystäville, vaikka se onkin yhtyeen kuvatuista keikkataltioinneista kokonaisuutena heikoin.

Lingua Mortis Orchestra

LMO

Nuclear Blast

3,5

Konseptialbumit ja rock-ooppeerat ovat lähtökohtaisesti lähes aina tuhoontuomittuja, sillä harvalla kiekujalla tai rämpyttäjällä löytyy riittävästi lahjakkuutta myös kirjallisuuden tai säveltämisen saralla toteuttaa normaalia suurempia ja toisiinsa läheisesti liittyviä visioita ja kokonaisuuksia. Kun mukaan lisätään vielä lähes surullisen kuuluisa ja pettämätön saksalainen tyylitaju, ovat odotusarvot lähes aina pohjalukemissa. Koska olen lähes ylpeä suhteellisen terveellä pohjalla olevista ennakkoluuloistani musiikin suhteen, osaan myös iloita niiden kumoutuessa kuten esimeriksi LMO kykenee tekemään.

Pitkän uran speed-, heavy ja jopa power metalin parissa tehnyt Rage kokeili siipiään orkestraatioiden kanssa jo vuonna 1996 Lingua Mortis -levyllään, ja ilmeisesti lopputulos yhdessä Rock Hard festareilla 2010 vedetyn vastaavanlaisen keikan kanssa tyydytti nokkamies laulaja-basisti Peavy Wagneria, että lisää tuli ja tullee jatkossakin. Projekti kun on nyt nimetty Lingua Mortis Orchestraksi (feat. Rage) pääbändin jatkaessa puhtaasti metallisemmilla linjoilla.

Jos runsaslukuiset kosketin- ja orkesteriosuudet ovatkin täysin luonteva osa itsemusiikkia, eivät nekään lähemmin tarkasteltuna ole sen ihmeellisempiä kuin varsinainen metallijunttaus, riffittely ja vyöyrytys joista bändi on jo aiemmin hyvinkin tutuksi tullut. Vaan kun tositarinaan perustuvasta noitavainosta vuodelta 1599 kertova 60+ minuuttinen kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva ja yksinkertaisilta melodioiltaan vallan tarttuva ja hyvin soljuva sekä vielä Peavyn että kahden eri naislaulajan laululinjoiltaan erityisen onnistunut, on jälki yllättävänkin hienoa ja oikeasti kerronnallisen kuuloista.

Jos tätä edeltävän Strings to a Webin (2010) selkeästi paras raita oli 17 minuuttinen ja osin varsin sinfoninenkin eepos Empty Hollow, en jaksa ymmärtää miksi levyjä pitää julkaista kahdella eri nimellä, musiikillinen ero kun ei lopulta ole kovinkaan radikaali ja jälki tuntuu olevan parempaa mitä enemmän bändi itseään haastaa. Ei pääasiallisesti kitaristi Victor Smolskin kynäilemästä teoksesta miksikään heavy metalin merkkipaaluksi ole, mutta vähiten fyllinkiä sisältävänä julkaisuna selkeästi parasta 2000-luvun Ragea se silti on.

Mansion

We Shall Live MLP

omakustanne

2,5

Mansionin idea rakentaa erityisesti Satakunnassa 1920-50-luvuilla vaikuttaneesta synkästä hihhulikultti kartanolaisuudesta itselleen kokonaisvaltainen konsepti aina bändin nimeä myöten on hyvä. Musiikkinsa kun juontuu salatieteisiin viittaavaan 70-lukulaiseen synkempään rokkiin. Kuusihenkisessä porukassa onkin paljon samaa aina naislaulaja Almaa myöten kuin niin ikään kotimaisessa Jess And the Ancient Onessa sillä erotuksella, että jälkimmäinen on paljon syvemmällä niin biiseillään kuin teksteillään omassa jutussaan.

Niin mielenkiintoinen kuin Mansionin lähtökohta onkin, on sen musiikki vielä varsinraakelemaista ja selvästi vähemmän harkittua kuin itse imago. Debyytin neljä kappaletta tuntuvat turhan heppoisilta ja pitkiltä sisältöönsä nähden, vaikka elementit itsessään ovatkin oikeanlaisia. Kokonaisuudesta jää väkisinkin hieman halju kuva, jota asettelultaan äärettömän yksinkertaiset valkoiset kannet korostavat.

Mansion tuntuu turhaan kiirehtineen julkaisunsa kanssa, vaikka kyseessä ei ole edes täyspitkä. Tällaisenaan mahdollisella seuraavski julkaistavalla täyspitkällä sen heikkoudet korostuisivat entisestään, mutta toisaalta taas se voi hyvinkin pienin ja yksinkertaisin muutoksin saada aikaan huomattavasti vakuuttavampaa jälkeä.

Rankka Päivä

Katkeraan loppuun saakka 7”

Tajuttomat Levyt

3,5

Michael Douglasin tähdittämässä mainiossa Rankka Päivä -leffassa (Falling Down, 1993) päähenkilö kokee erilaisia arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, joiden seurauksena pelkällä D-fens nimellä tunnetulla sankarilla pää sanoo prii. Tästä alkaakin yhden miehen pitkä kotiinpaluumatka tytätterensä syntymäpäiville, jonka aikana mies vastaa jokaiseen näkemäänsä vääryyteen väkivallalla. Oletettavasti vastaavanlaisia tilanteita läpikäynyt hardcore-yhtye Rankka Päivä tyytyy sen sijaan heiluttamaan pelkkää mukavassa terässä olevaa sanan säilää lentopallomailan sijasta kymmenen repäisyn verran.

Kokeneen jäsenistön, mutta yhtyeenä kokemattomamman ensijulkaisuina Katkeraan loppuun saakka räyhää kyllä 13 minuuttia rouheasti ja ytimekkäästi, mutta jonkinlaista kokonaisvaltaisempaa selkeyttämistä niin sävellys- kuin soundipuolella se silti kaipaisi. Nyt vaihtelua löytyy kappaleista hyvin, mutta aivan kaikissa kohdissa yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan omimmillaan.

Etupuolelta esiin pomppaavat keskivaiheen kolmikko, joista Bileet etenee osuvasti tekstinsä mukaisesti rennon rokisti, Tavallisia ollessa taas lähes silkkaa metallista rullausta ja Junttien kumartaessa Terveiden Käsien kieron tumman tunnelman suuntaan. Vaikka seiskan perspuoli onkin A:ta kokonaisuutena tasaisempi, ei nelikosta viitsi erityismainintaa antaa kuin vahvasti Ydinperhettä niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaan muistuttavalle Epäpoliittista-biisille.

Toivon mukaan nämä neljä tamperelaista jaksavat kuitenkin painaa loppuun saakka, on se sitten kuinka katkera tahansa. Epäoikeudenmukaisuus kun tarjoaa laulujen aiheita loputtomiin ja oikeansuuntaista elämöintiä asiasta poppoo tuntuu osaavan esittää jo nyt. Rankkuuteen sen ei kuitenkaan enempää kannata panostaa, sillä esimerkiksi Kaduttaa ja Sedatiivin paahtopurskeissa Rankka Päivä on selvästi tylsimmillään.

True Widow

Circumambulation

Relapse

2,5

Circumambulationista on pahuksen hankala muodostaa selkeää mielipidettä. Huolimatta tasapainoisesta sisällöstään se taiteilee niin monella erilaisella raja-aidalla välillä onnistuen hyvinkin ja toisinaan taas selkeästi horjahdellen, että levystä tahtoo jäädä joka kerta eri syistä johtuvia ristiriitaisia mielikuvia.

Teksasilaistrion kolmas albumi on samanaikaisesti raukea mutta tummasävytteinen sekä kepeä muttakuitenkin tanakka. Yhtyeen itsensä stonegazeksi ristimä musiikki kiteyttääkin yhtyeen tyylin oivallisesti. True Widow kun tykkää tuijotella ujosti kengänkärkiinsä yhdistellessään rauhallisesti ja yksinkertaisesti kauttaaltaan samoin tehokeinoin maustetuissa kappaleissaan tunnelmia melankolisen popin puolelta soitettuna stonermaisesti lämpimällä otteella ja raskaalla kädellä.

Trendikästä? Ehkä. Aitoa? Kyllä. Hyvää? Kyllä ja ei. Parhaimmillaan edustamaansa musiikkiin sopivan lakonista mies sekä naistulkintaa käyttävä True Widow on yksittäisissä kappaleissa sekä etenkin levyn alkupuoliskossa, mutta levyn loppua kohden musiikin yleinen kiehtovuus alkaa rapista nopeasti ja viittä minuuttia lähentelevät kappaleet alkavat tuntumaan liiankin pitkiltä samasta muotista valettuun sisältöönsä nähden.

Puolikkaana julkaisuina Circumambulation kietoisi pauloihinsa selkeästi paksummin lemmen köysin kuin mihin se 44 minuuttia kestävänä täyspitkänä kykenee. Nyt se tahtoo jäädä pelkäksi lyhyeksi kesäromanssiksi.

Unkind

Pelon juuret

Relapse

4

Unkind on mainio yhtye, joka vain paranee vanhetessaan. Sen suurin hienous piilee siinä, että vaikka se ei ole musiikillisesti lähelläkään d-beatilla polkevan hardcoren rankimpia porukoita, yhtye kuulostaa silti pirun intensiiviseltä ja jopa pelottavan uskottavalta. Tälle viisikolle ei väitetä vastaan, vaan sanomansa tulee kuunnella korvat höröllä ja omaksua ainakin niiltä osin, mikä oman ajatteluprosessin jälkeen on suotavaa.

Vaan eipä bändi ole mitenkään tiukasti koskaan genren perinteisiin juurtunut ja Pelon juurillarajoja on puskettu taas hiukan etäämmäksi aiempaan verrattuna. Kappaleista puskee erittäin väkevästi esille niin ympäröivän maailman aiheuttama epätoivoisuus kuin tyytymättömyys arjessa vastaan tuleviin asenteisiin ja tilanteisiin. Unkind ei kuitenkaan tyydy pelkästään räyhäämään nopeasti ja väkivaltaisesti, vaan osaa värittää osuvan vaihtelevasti biisejään korostaen entisestään niiden sisältämiä fiiliksiä.

Seitsemän viisun alle puolituntinen kiekko on juuri sellainen aggressionosoitus, jonka pasifistikin haluaa ottaa mielellään vastaan ja jakaa aatteena eteenpäin. Mustelmia ei kroppaan ilmesty, vaikka sieluun voikin alkaa sattua. Pienellä soundien selkeytyksellä ja muutamalla lisäkoukulla varustettuna Pelon juuret olisi todennäköisesti vuoden rankin julkaisu.

Vektor

Black Future REISSUE

Earache

4

Yrityskaupan myötä Earache sai oikeudet julkaista uusioina amerikkalaisen sci-fi thrash -yhtyeen Vektorin molemmat albumin. Perse edellä kuuhun -taktiikkaa noudattaen aiemmin tänä vuonna julkaistiin ensin kakkosalbumi Outer Isolation alun perin vuodelta 2011 ja nyt perään niin ikään bonukseton uusintapainos Black Future -debyytistä (2009). Alkujaan Heavy Artillery levy-yhtiön löytö ansaitsee uusintapainoksensa ilman muuta, sillä tälle intensiiviselle ja kekseliäälle yhtyeelle suo mielellään suurempaa näkyvyyttä kaikin keinoin.

Vektorhan on bändi, jonka yhteydessä tuntuu olevan lähes mahdotonta olla mainitsematta VoiVodia, vaikka omaa yhtyeellä onkin silti konseptissaan enemmän kuin lainattua. Jos kaikin puolin haastava ja tekninen Outer Isolation on Vektorin oma Dimension Hatröss, voi Black Futuren puolestaan sanoa olevan nelikon Killing Technology. Kiemuraa javauhtia piisaa riittämiin jo tällä ensimmäisellä täyspitkälläkin, mutta seuraajansa verrattuna meno on silti alkukantaisempaa ja raaempaa ja sitä kautta myös aavistuksen verran helpommin lähestyttävää.

Juuri em. syystä Black Future on periaatteessa kiehtovampi tapaus kuin Outer Isolation, jonka puolesta taas puhuu lähes äärimmilleen kaikin puolin viety musiikillinen linja. Arvottaessa näitä kahta julkaisua näin jälkikäteen ja vielä käänteisessä järjestyksessä on helpompaa sanoa, että parhaillaan työn alla oleva kolmas albumi määrittänee aikanaan yhtyeen koko diskografian lopullisen parhaimmuusjärjestyksen.

Kylmyyttä, pimeyttä ja saastaa syksyyn

Blogissani olen hehkuttanut ja nostanut esille yksinomaan kotimaisia bändejä. Ei siksi, että ne ovat Suomesta, vaan siksi, että ne ovat yksinkertaisesti olleet maininnan arvoisia. Lähes sama tilanne on vallinnut jo vuosia valittaessa henkilökohtaista top 5 -listaa Infernoon. Joku aikoinaan esittikin jossain päin nettiä ehkä sinällään ihan aiheellisenkin kysymyksen "Eikö se Kuusinen kuuntele mitään muuta kuin kotimaista musiikkia?" Kyllähän minä kuuntelen, mutta jostain syystä jo pitkään härmäläisten käden jälki on vain miellyttänyt näitä kuuloelimiä ja niiden takana olevaa harmaata massaa enemmän ihan genrestä riippumatta.

Nyt viime henkosiaan vetelevässä syyskuussa huomaan intoilleeni niin saksalaisten kuin amerikkalaisten tekemästä mekkalasta. Mistään genreä mullistavista levyistä tai tulevista klassikoista ei ole kysymys, mutta olen monta monituista kertaa huomannut kuunnelleeni näitä promoja uudestaan ja uudestaan.

Hivenen pöljähköllä Darkmoon Warrior -nimellä varustetusta yhtyeestä ei aiemmin ole ollut hajuakaan, mutta marraskuun 11. julkaistava toinen täyspitkä "Nuke'em All" kiehtoo konstailemattomalla ja suoraviivaisella black metalillaan, josta löytyy juuri sopivasti tarttumapintaa. Vastikään näytteenä julkaistu "Storm of Feces" ei edusta levyn parhaimmistoa, ajaa se silti asiansa. Oma valintani olisi kohdistunu joko avauskappaleeseen "Fuck Off" tai levyn nimiraitaan.

EDIT 27.9.2013 Toiveihini näemmä vastattiin:


Samoihin aikoihin eli marraskuun 8. ilmestyy myös aiemmin jämäbändinä pitämäni Endstillen kahdeksas levy "Kapitulation 2013". Aiemmista ei kovinkaan mairittelevista kuulohavainnostani johtuen tämä albumi jos mikä tuli puskista yllättäen housut kintuissa.  Levystä tai itse biisistä ei sen enempää sanottavaa ole kuin mitä Infernon uutisoinnissa kommentoin.

Pahin ja paras saasta on säästetty viimeiseksi. Nekrofilth ei sekään ole aiemmin korviini kantautunut, mutta lokakuun viimeinen päivä julkaistava kakkoskiekko "Devil's Breath" on vallan mainiota ja kaikesta turhasta ja ylimääräisestä karsittua Venom/Slaughter/Repulsion -osaston palvontaa. Eikä orkesterilla menekään kuin 26 minuuttia 13 biisin läpitakomiseen ja se on kiitos ja morjens!

Unkind - peloista pahin

Keskellä kuuminta kesää kuudennen albuminsa julkaissut Unkind venytti jälleen maanisesti d-beattisena soivan hardcorensa raja-aitoja, mutta palasi samalla juurilleen, jotka kumpuavat pelosta. Asioiden ytimessä pannumies Saku ja kuusikielisen kurittaja Tumppi.

Lue haastattelu Imperiumista

Scumrise! "Super Hits!" EP

1. At the Bar 01:55
2. Today Everyday 02:21
3. Old And Cold 01:47
4. All I Need 02:51
5. Katkeruus 02:24

Kokonaiskesto: 11:18

"Se on ku vitun lottovoitto kun saa asuu Kouvolassa." ylistää Kakkahätä-77 entistä Kymenläänin pääkaupunkia, josta myös kaksimiehinen, mutta ainakin toistaiseksi sessiorumpalin kanssa operoiva Scumrise! ponnistaa. Viime vuonna perustettu poppoo ehti julkaista vielä samana vuonna "Ite tein ja säästin" -demon, ja nyt uudet hitit on saatu tallennettua kasetti-EP:lle.

Esikoismateriaaliin verrattuna kappaleiden pituuksista on karsittu lähes puolet pois ja temmotkin ovat samalla melkein kaksinkertaistuneet. Meininki onkin huomattavasti räväkämpää ja punkimpaa rokkia aiemman osin stoner-henkisen jumituksen ja laahamisen sijaan ja tämä muutos istuukin yhtyeen pirtaan selvästi paremmin. Perussoinnuista ja rakenteista kasatuissa kappaleissa on silti sekä letkeyttä että tarttuvuutta, joihin Toni Kukkolan osuvasti revittelevä ja äänijänteitä säästelemätön laulutyyli tuo omanlaistaan kaivattua ekstrapotkua.

EP:n viidestä repäisystä selkeimmiksi hiteiksi nousevat rokit heti täysillä käyntiin potkaiseva "At the Bar" ja mainiota pienimutoista himmailua täysillä jytäämisen vastapainoksi esittelevä "All I Need". Ei jäljelle jäävä kolmikko sekään kauaksi taakse jää, lähimpänä vauhtia ja vaaratilanteita sekä levähdyspaikkoja sisältävä "Old And Cold".

Scumrise! osoittaa yhdessä mm. Kivareiden ja viime viikolla hehkuttamani Monster Mulletin  kanssa, että erilainen rock-musiikki elää ja voi jopa hämmästyttävän hyvin kaupungissa, jonka sanotaan olevan olemassa vain VR:n armosta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Saattoväen raskas matka

"Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan..." lauloi Antti "Irwin" Hammarberg -vainaa eli päivän toinen blogipostaus. Vanhan koulukunnan death metalia runnova Saattoväki Tampereelta julkaisi alkuvuodesta "Cryptborn Creation" -nimisen EP:nsä kasettina, joka on yhtyeen toinen tuotos. Nyt nuo seitsemän kappaletta ovat sekä kuunneltavissa että hankittavissa hieman modernimmassa formaatissa Bandcampista. Melko multaista ja ytimekästä menoa ilman turhia kikkailuja kauttaaltaan, vaikka loppupuolisko ei aivan alun tasolle pääsekään.

Seuraavan kerran yhtye raahustaa luutarhan hiekkakäytäviä Tampereen Cinolassa 28.9.2013 yhdessä Wömit Angelin ja Blastanuksen kanssa. Kalmakekkerit jatkuvat heti perään läheisessä Varjobaarissa Kouristuksen, Deathmarchedin ja Horroksen tahdittamana.

3 x Jussi Lehtisalo

© Sami Sänpäkkilä

Jussi Lehtisalosta ja pyörittämästään Ektro Recordsista ovat varmasti kuulleet lähes kaikki, jotka vielä ostavat harvoista jäljellä olevista levykaupoista useita levyjä vuodessa ja joista yhtäkään ei ole buffattu TV:ssä tai paskalehdistössä. Monille herran eksentrinen ja laaja musiikkimaku sekä musiikilliset kiinnostuksen kohteet saattavat olla myös tuttuja, julkaiseehan herra aktiivisesti levyjä Circlen lisäksi mm. Arkhamin Kirjaston, Pharaoh Overlordin, Steel Mammothin ja Rättö ja Lehtisalon nimissä. Tästäkin pitkään jatkuneesta eri artistinimien, julkaisujen ja tuotteliaisuuden sekamelskasta huolimatta Jussin tekemiset jaksavat lähes poikkeuksetta ihmetyttää ja yllättää, vaikka ne eivät aina häränsilmään osuisikaan.

Vielä tämän vuoden aikana uutta materiaalia pitäisi olla tulossa niin Aktorilta, Circleltä kuin Falconiltakin (ex-Circle). Sanokaapa yksikin toinen muusikko, joka operoisi samaan aikaa näinkin laajalla skaalalla?

Tulevat & tuoreet Lehtisalo-julkaisut Top 3: