Remissions

Tamperelainen Remissions lahjoitti Suomen kansalle ensimmäisen täyspitkänsä juuri viime vuoden jouluksi. Harva varmasti osasi valmistautua vuoden kovimpiin hardcore-paketteihin osoittautuneeseen Survivalist-levyyn, ehtihän äänitysten ja julkaisun välissäkin kulua noin vuoden päivät.

Lue haastattelu Imperiumista

Inferno #113/2014

Corrections House

Last City Zero

Neurot

3,5

Vaikka nyt debyyttinsä julkaisevasta Corrections Housesta vain neljäsosa on Neurosiksesta (kitaristi Scott Kelly), kuulostaa lopputulos silti suurelta osin miehen pääbändiltä miksattuna pieneen osaan herran pelkistetyn kaunista soolotuotantoa. Sen verran vahvan persoonallisuuden omaavaa ja tunnistettavaa yhtyeen musiikki on muutoksista huolimatta ollut lähes 30 vuotta. Mutta juuri loput eli pääasiassa konemusiikista tutut loopit ja rumpubiitit antavat tälle myös Eyehategod, Yakuza ja Minsk -ukot sisältävälle kollaboraatiolle riittävästi omaa ilmettä.

Albumin hitaasti starttaava, mutta kiehtovan hypnoottisen junttaavaksi yltyvä ServeOr Survive antaa musiikista hivenen helpomman kuvan kuin mitä levy lopulta on. Aluksi kokonaisuus vaikuttaa tyypilliseen projektiluontoiseen tapaan hieman sekavahkolta, vaikka yhtenäistä kaikille kappaleille onkin alati vahvasti läsnä oleva urbaanin yksilön ahdistuksen tunne. Myös sanoituksia on syytä kuunnella ja pohtia yön pimeinä tunteina aina aamun sarastukseen saakka.

Jos yksilöt aluksi lähes hyljeksivät lähestyjäänsä ensimmäisillä kuuntelukerroilla, nivoo pitkäjänteisempi tutustuminen kahdeksaa painostavaa kappaletta huomattavasti yhtenäisemmäksi huolimatta niiden keskinäisistä paikoin isoistakin erilaisuuksista. Corrections Housesta löytyykin tunnelmaltaan paljon samaa ja nykyään taas kiinnostavalta kuulostavaa kuin 90-lukulaisesta industrial metalista Godflesh etunenässään.

Lurk

Kaldera

Doomentia

4

Lurkin kakkosalbumilla ahdistustekijät alkavat olla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen normaalin henkilövaa'an asteikko enää riitä. Kaldera tempaakin heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä siinä missä heti vuoden 2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan nappaamisen sijasta.

Niin paljon kuin yhtye vertailuja inhoaakin, ei ole suuri yllätys huomata että englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar siinä missä suomenkielisessä versiossa se on taas jätetty kokonaan pois. Samankaltaista aikuisten miesten päälle rullaavaa maailman tuskaa löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka ulkoiselta habitukseltaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa onkin enemmän ympäröivästä maailmasta kumpuavaa kaamosmaista kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän etelän hiostavaa pääosin ihmissuhteiden aiheuttamaa angstisuutta.

Etenkin levyn alkunelikko on kaikessa tehokkaassa rujoudessaan ja jopa sieltä täältä esiinpilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttavaa, mutta ei jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Kalderan kuristusote on siinä vaiheessa vain jo niin tiukka, että kohtaloonsa on alistuttu eikä vastaan pysty enää rimpuilemaan.

Mikäli Kumikamelin kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin saada voimaa. Tämänkin teesin perusteella Lurk on toisella albumillaan vallan vahva yhtye.

Realmbuilder

Blue Flame Cavalry

I Hate

1,5

Eipä ole Realmbuilder juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone Throwers -debyyttinsä ja tokkopa väliin jäänyt kaksi vuotta sitten julkaistu kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect sekään mikään mestariteos on. Duo kuulostaa ja näyttää kansikuvissaan edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin alakoululaisen bändiporukan orkkareeneissä spontaanisti tapahtuva larppaussessio.

Blue Flame Cavalry on kaikin puolin köppäinen kuin huono demo, on tarkastelun alla sitten elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat sekä tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Albumin päättävässä levynnimikappaleessa muovitorven törähdykset jaksavat herättää hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta muistuttaen samalla siitä, ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa camp-viihdettä.

Ainoastaan kiekon suht räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti yli seitsemän minuuttia tunnelmoiva Adrift Upon the Night Ocean ovat kokonaisuutena siedettäviä. Tällaisiakin mahtuu genren tusinaan yli kolmetoista.

Remissions

Survivalist LP

Omakustanne

4

Koko tarkkaan vuosi ehtiä kulua Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä, mutta moiset pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo vuosikymmeniä sitten myllyt pyörimään pistänyt vihainen hardcore-mekkalointi on käytännössä lähes ikuisesti säilyvää aivan kuten vanikkakin.

Alle 20 minuuttinen albumi ei sisällä yhtään millään lailla mullistavaa materiaalia. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on katetta jaettavaksi vaikka tässä genressä erityisesti kunnostautuneille amerikkalaisille asti. Tässä erityisesti anonyymiksi jäävä aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä vokalisti tekee todellisen miehen työn.

Ja kun vallan metallisenaja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua näin poikkeuksellisen tymäkästi, niin veikkaanpa että melkoisen suurella luudalla saa hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta lakaista pois kaikkensa antanutta yleisöä myös keikkojen jälkeen

Remissions ei pyydä, vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Jos sillä vain olisi enemmän hivenen enemmän teroitettuja versioita Fail Safen tai Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, voisi Jamey Jastankin shortsin puntista alkaa valua haisevan vetelää tavaraa.

Riistetyt

Korppien paraati

Stupido

3

Melkoisen tymäkän niin biiseiltään kuin soundeiltaan kuin Kuolonhymnejä-levyn (2009) jälkeen Korppien paraati nojaa selvästi enemmän 80-luvun alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen kerran. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea eivätkä tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan millä saralla kolmessakymmenessä vuodessa. Myös riistokapitalismia ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti sanoituksissa aivan kuten aina ennenkin.

Niin säpäkkä paketti muotokieleltään kuin albumi onkin, tuntuu veteraanit silti menevän hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Satunnaisesti esiin pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan ymppäämällä mukaan edes vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton pahaenteisestä tunnelmasta.

Vaikka Korppien paraatin kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä sillä ole mittaa kuin oikeaoppiset vajaat 32 minuuttia, toimisi se 7” EP:nä huomattavasti iskevämmin. Biisilistalta tulisi tällöin löytyä Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä noin 1,5 minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta.

The Vintage Caravan

Voyage

Nuclear Blast

3,5

Ilahduttavinta viime vuosina on ollut huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret soittajat ovat löytäneet toisensa. Triona paukuttava The Vintage Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä koko ikänsä kuunnelleet Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia riskisti rhythm bluesista ammentaneita jytärockartisteja.

Musiikkia mukavasti kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti eikä edes tuore julkaisu. Kaverusten debyytti kun julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja seuraaja loppuvuodesta 2012. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin suurin levy-yhtiö, The Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa taatusti paremmin Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä ja aivan syystäkin.

Laulaja-kitaristi Óskar Login ääni on miellyttävä ja iän tuoman kokemuksen myötä kaverista voi kehittyä vielä melkoinen oraalinen tulkitsija rockin saralla. Monella tapaa bändin musiikki muistuttaa australialaista Wolfmotheria, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään seitsemän vuotta sitten. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja puleerattuja biisejä ei Voyagelta kumminkaan onneksi löydy.

Erityisen tehokkaan alunjälkeen albumi optimaalinen lopetus olisi ollut leppoisasti leijuva seiskabiisi Winterland, jonka jälkeen Midnight Meditationin pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12 minuuttinen The Kings Voyage -järkäle eivät jaksa enää innostaa.

Nuorten miesten käsittelyssä monien mielestä ummehtunut, 60-70 lukujen taitteeseen jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rock-musiikki onnistuu kuulostamaan elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. The Vintage Caravan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli näyttääkin närhen munat monelle tiukasti hetkessä elävälle modernille musiikille. Saapas nähdä kestääkö porukan into ja kasvaako osaaminen yleisesti erityisen vaikealle pidetylle kolmannelle albumille.

Harvest Bell "Wheel of Foretaste" MCD

1. Salutation
2. Afterglow
3. Too Hard A Habit

Kokonaiskesto: 16:29

Kovasti haikailee turkulainen Harvest Bell vanhoihin hyviin aikoihin neljänkymmenen vuoden taakse ja kauemmaksikin tällä kakkosjulkaisullaan. Yhtye kuulostaa tietävän varsin hyvin mistä se tulee, vaikka menosuunnan koordinaatit eivät tunnukkaan olevan vielä aivan yhtä tarkat. Miksikään salatieteitä syleileväksi rokiksi tai heviksi bändiä on turha edes olettaa, sillä vaikka biisikolmikossa onkin niin tummaa doomailuhenkeä kuin riuskempaa stoneriakin, löytyy taustalta myös selkeitä tuon ajan rock- ja jopa tunnelmallisia progehäivähdyksiä, joita nykyisellään voi kutsua jopa klassiseksi rockiksi.

Vaikka EP:n kolme keskenään varsin erilaista kappaletta onkin hyvä osoitus yhtyeen kyvyistä ja näkemyksestä luoda monipuolisia biisejä, tuntuu se silti olevan enemmän kotonaan mukavan melankolisessa ja rauhallisessa Afterglow:ssa kuin lyhyemmin ja räväkämmin rokkaavassa Too Hard A Habitissa. Johonkin näiden kahden biisin väliin sijoittuvassa avausraita Salutationissa voisi sen sisältämiä musiikillisia ääripäitä vetää entistäkin rohkeammin erilleen, mutta etenkin tuontopuolella dynamiikan tehokkaammalla hyödyntämisellä lopputulos olisi luultavasti parantunut hipauksellisen verran enemmän. Ei olekaan mikään ihme, että nyt kuun lopussa julkaistavalle vinyyliseiskalle onkin päätynyt juuri em. kaksi tämän minijulkaisun selkeästi parasta raitaa.

Miten kellot soivat jatkossa on mielenkiintoinen kysymys, johon kannattaa odottaa vastausta. Kenelle ne soivat saa vastauksen jo nyt kuuntelemalla Wheel of Foretasten kokonaan läpi levy-yhtiönsä Bloodrockin bandcampista.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM+ = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Inferno #112/2013

Beastmilk

Climax

Svart

4,5

Karuhkoon demoon ja kolkkoon sekä kulmikkaaseen viime vuonna julkaistuun 7” EP:hen verrattuna Beastmilk on kypsynyt maukkaasti ensimmäiselle täyspitkälleen. Osa ansiosta kuulunee epäilemättä tuottajana häärineelle Converge-kitaristi Kurt Balloulle, mutta luulenpa, että monessa erilaisessa bändissä häärinyt laulaja Mathew ”Kvohst” McNerney on silti imenyt jo äidinmaidossaan vaikutteita kotimaansa 80-luvun alun kohteliaita post punk ja goottisynkistelijöiltä etunenässään Joy Division, The Cure ja The Sisters of Mercy puhtaita lähinnä inspiraation lähteitä punk/HC-tyyleistä unohtamatta. Oma merkityksensä helsinkiläisen yhtyeen soundissa on epäilemättä myös kotimaamme synkistelygenren pioneerit kuten Musta Paraati tai Mana Mana.

Orkesterin itsensä lanseeraama apokalyptinen post-punk -genremääritys on vallan osuva, koska se samalla yhdistää selkeästi niin yhtyeen juuret kuin miltä se itse kuulostaa vuonna 2013. Beastmilk kun on samaan aikaan viileää mutta lämminhenkistä, konemaisen tarkasti kulkevaa mutta myös hillittömästi svengaavaa sekä etäiseltä vaikuttavaa mutta silti vahvasti läsnä olevaa.

Albumin tahdissa voi hukuttautua parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin niin pulloon kuin omiin ajatuksiinsa, mutta toisaalla Genocidal Crushin tai Love in a Cold Worldin tahtiin voisi helposti kuvitella myös joraavansa samanhenkisten tuntemattomien seurassa niin keikalla kuin jatkoillakin. Musiikin samanaikainen herkkyys ja rajuus kohtaisivat kummassakin tilanteessa osuvasti.

Huikeimmillaan Climax synnyttää äärimmäisen vahvan ulkopuolisuuden tunteen ja siitä löytyy sellaisia sielukkaita ja tummanpuhuvia sävyjä, joihin moni bändi genreistä riippumatta on pyrkinyt vain epäonnistuakseen raskaasti. Eräänlaisesta Beastmilkin yllä juuri nyt leijuvasta trendikkyyden aurasta huolimatta bändin aitous mutta myös sydämellisyys on helposti aistittavissa, vaikka aivan pelkkiä superhittejä ei pituudeltaan naseva levy sisälläkään. Niin orkesterin kuin koko levyn imu muodostuukin juuri tästä monipuolisuuden ja ristiriitaisuuden tiiviistä yhdistelmästä, jonka vietäväksi on helppo antautua etenkin parhaillaan vallitsevassa vuodenajassa.

Endstille

Kapitulation 2013

Season of Mist

4

Black metalin nostoväkeen koko 2000-luvun kestäneen uransa kuulunut teutoniryhmä Endstille tekee melkoisen ryhtiliikkeen kahdeksannelle rynnäkölleen. Blitzkriegiksi en tätä silti aivan vielä kutsuiksi, vaikka eteneminen eri asialajien tukemana onkin yllättävän monipuolista, varsin tehokasta ja erittäin vauhdikasta.

Toisen maailmansodan aikaan niin Saksassa kuin Neuvostoliitossakin vallinnut totalitarismi asettaa albumikonseptille oman hyytävän tunnelmansa. Jo alkuasetelmiltaan ilmapiiriä tukee oivasti levyn piirretty kansikuva Kenraali Talven pieksemistä jonossa etenevistä saksalaistaistelijoista yllään punatähtinen neuvostosotilas sekä Polikarpov-laivue. Jatkoa seuraa osin saksaksikin lauletuissa kappaleissa, joiden etunenässä marssii säntillisesti Reich an Jugend. Kansankiihotuspuheella käynnistyvä ja saksalaiseen nuorison laulamaan marssilauluun päättyvä viisu toimii myös mainiona esittelynä levyn lyhyimmälle, vaivaiset 1:50 kestävälle Sick Heil -repäisylle, jossa yhtye onkin räväkimmillään ja suoraviivaisimmillaan.

Kiekon puoliväliin sijoitettu lainaversio Sodomin Blasphemerista lähes 30 vuoden takaa voi kuulematta tuntua huonolta idealta ja melkoiselta tyylirikolta, mutta ihmeen saumattomasti erittäin timmisti vedetty klassikko kokonaisuuteen istuu kuulostaen melkein jopa bändin omalta kappaleelta.

Saksalaisten samaan aikaan melodisesti mutta yksinkertaisesti surisevissa kitarasahauksissa on jotain hypnoottista ja melkoisen kaoottiseksi meno yltyy rumputulen liittyessä mukaan. Kappaleiden hyökkäysstrategiat ovat kuitenkin sen verran tarkkaan mietittyjä ja jopa ovelia, että Endstillen paikoilleen jämähtänyt asemasota kääntyy voitoksi valloittamalla pitkät pätkät vastustajan etulinjaa Kapitulation 2013:sta. Black Metal ist Krieg!

Famine Year

Ja kaiken kruunaa kuolema LP

Filthy Rat/If Society/Face Your Gods/Make a Difference/Build a Pipe Bomb

4,5

Viime syksynä lähes timangisen Tervetuloa tilastoihin 7” EP:n julkaissut Famine Year on siirtynyt pitkäsoittoasteelle. Kuten olettaa saattaakin, pitkä on hyvin suhteellinen käsite puhuttaessa todella ärhäkästä crust punk/hardcore/grindcore -myllytyksestä eikä helsinkiläisnelikon albumin läpipyöräytykseen kulukaan 19 minuuttia kauempaa. Siinä ajassa yhtye ehtii kuitenkin paremmin kuin hyvin pakottamaan kuuntelijan korvista ja kurkusta alas kaiken painavan sanottavansa.

Aiempaan verrattuna musiikissa mikään ei ole muuttunut ja tämä pätee onneksi myös lopputuloksen laatuun. Vaikka kappalemäärä onkin lähes tuplaantunut viiteentoista, pysyy jokainen veto intensiivisyydessään ja tarttuvuudessaan toisten kanssa samalla korkealla tasolla. Vaikka edustamansa genren rajat ovatkin periaatteessa varsin lähellä toisiaan, on Famine Year onnistunut tekemään läpeensä yllättävänkin monipuolisia kappaleita samaan malliin kuin Rotten Soundin armoton pieksentä vuonna 2005 julkaistulla Exitillä. Mielikuvaa vahvistaa myös englannin ja suomen sekoittaminen esityskielenä, joista enemmistössä oleva äidinkielemme vie kuitenkin voiton etunenässään Viides kuolemansynti ja Ensimmäisenmaailman ongelmia -eepos.

Ja kaiken kruunaa kuolema toimisi uljaana muistikirjoituksena bändille, vaikka sillä mitä todennäköisemmin on vielä tulevaisuudessakin paljon mielenkiintoista sanottavaa ja tarjottavaa. Pelkkä levyn läpikuuntelu muistuttaa kevyttä liikuntasuoritusta eikä kaukana ole kunnon hien saaminenkaan pintaan musiikin aiheuttaessa lähes tahdosta riippumattomia pakkoliikkeitä koko kropassa kuunteluolosuhteista riippumatta. Kiropraktikoille aiheutuneekin lisätöitä levyn ostaneista ja keikoilla käyneistä.

Foreseen

Structural Oppression 7"

Take It Back/Collision

3,5

Foreseenin tekemisissä paistaa positiivinen ja vahva ”ite ku tekee, niin saa just sellaisen ku sattuu tulemaan” -asenne, jota ei voi olla arvostamatta. Ekstrapiste sille tekisi mieli antaa jo pelkästään isohkolle pahvin palalle kirjoitetusta sympaattisesta saatekirjeestä, joka on koristeltu pääkallolla. Vaan eipä yhtye sellaisia tarvitse, sillä yhtyeen meuhkaamisella on selkeät musiikilliset arvonsa muutenkin.

Tällä seiskalla pääkaupunkilaiset antavat esimakua tulevasta täyspitkästä, jonka julkaisuun vain kolme vuotta kasassa ollut ja yhden demon sekä splitin aiemmin tehnyt, mutta paljon keikkaillut porukka tuntuukin olevan valmis. Musiikkinsa on varsin helppo jäljittää Yhdysvaltoihin ja 80-luvun thrashiin, joka osaltaan lainasi karskin asenteensa ja ulosantinsa myös hardcoren puolelta. Vertailut omissa kirjoissani legendaariseen Nuclear Assaultiin eivät ole mitenkään liiallisia, sillä samankaltaista omanlaistaan kolkkoutta ja rumuutta löytyy molemmista.

Niin pitkähkössä nimikappaleessa kuin kääntöpuolen selvästi lyhyemmässä Absorb-repäisyssä otetaan perinteisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Lähinnä huomio kiinnittyy kuitenkin oikeaoppisen pitkiin ja tuhteihin mosh-osuuksiin sekä reheviin että maukkaisiin sooloihin, jotka tuovatkin lukuisia kertoja aiemmin kuultuun rääpimiseen ja paukutukseen juuri niiden vastapainoksi kaipaamaa syvyyttä ja mielenkiinnon ylläpitäjää.

Vaikka Foreseen onkin lähes perusasioiden keskeisimmässä ytimessä, hoitaa se leiviskänsä silti osaavasti ja ilman minkäänlaista turhaa keekoilua. Niinpä sen voikin sanoa olevan tuhti ruislimppu croissantien seassa. Päälle kun saisi levitettyä vielä vähän lisää kunnon meetvurstia sekä suolakurkkua, niin johan nälkä lähtisi eikä vain siirtyisi.

Leash Eye

Hard Truckin' Rock

Metal Mind

3,5

Tutustuessa Leash Eyen taustoihin voisi olettaa, että Hard Truckin' Rock haisisi perunalle, kaalille ja vodkalle, mutta heti korkkaamisesta aistinelimiin tunkeutuukin miellyttävä viskin, mallasjuoman ja grilliribsien tuoksu. Eipä tullut heti ensimmäisenä saati toisenkaan mieleen, että kokeneiltakaan puolalaisilta taittuisi näin hyvin juureva Amerikan etelän mallinen rockin ja metallin sekoitus.

Bändin kokonaissoundi on varsin muhkea ja vallan letkeä, mutta ennen kaikkea aito. Hammondinraikaaminen luontevana osana kokonaisuutta on oiva lisä, joka antaakin ekstra boogieboostin lähtökohtaisestikin melko tarttuville kappaleille. Polakkien tyylitajua täytyy kehua vielä siinäkin, etteivät he sorru koko ajan tykittämään testosteroninkyllästämään rockia, vaan himmailulle ja jopa jamittelullekin löytyy levyltä oma tilansa.

Levyn kannessakin oleva rekan nuppi uhkuu voimaa ja vääntöä aivan kuten Leash Eyen musiikkikin ja kuvan ulkopuolelle jäävä koko helahoito eli ”18 wheeleri” on lastattu juuri oikeanlaisilla kulutushyödykkeillä. Jos komeutta olisi vain käytetty sopivan asiantuntijan virityspajalla Atlantin tuolla puolen, olisi Megadynamometrin ilmoittamat lukemat taatusti vähintäänkin nelosella alkavia. Vaan hyvin kulkee näinkin, ajaa sitten päivin tai öin tai sekä että.

Ward

Ward LP

Tuska & Ahdistus/Pupu's Bistro/Rämekuukkeli/Johnny Park Avenue

3,5

Harvakseltaan kuljettuja kivisiä polkuja kahdeksan vuotta laahustanut Ward ei suurissa määrin ole taltioinut jälkipolville hengentuotoksiaan, sillä reissurepusta löytyy vain kaksi splittiä niin vinyylinä kuin kasettinakin. Kievareissa ympäri Suomea on elävän yleisön edessä sen sijaan soitettu jokunen kerta enemmän.

Hitaasti kiiruhtaminen tuntuu sopivan yhtyeelle, sillä julkaisu julkaisulta sen ulosanti on alkanut saada yhä enemmän omia tunnistettavia ja oikeista paikoista koskettavia piirteitä. Viisikko kyntää perinteisin metodein täyspitkällään neljä uraa kylmään ja mustaan multaan maamiehen tietolaarista ammennetuin opein, ja vaikka vako voisi olla vieläkin syvempi, onnistuu itäminen kuitenkin hyvin ilman apupaskan levitystä.

Jos albumi alkaakin hieman yksitotisesti Anonymous Callerilla, käynnistää seuraava sellolla väritetty In Denial levyn selkeän kasvupyrähdyksen. Tuottoisin sato korjataan kuitenkin heti B-puolen alussa, jossa äidinkielellämme tulkittu lähes kymmenminuuttinen Riisuttu on juuri sellaista perusjuuresta, joka maistuu ja vie nälän. Ekstra-askeleen verran lopulta muita monipuolisemmin ja vauhdikkaammin etenevä Self Made Hell nitoo kokonaisuuden napakasti yhteen samoin keinoin kuin edeltäjänsäkin.

Debyytillään tamperelaiset alkavat olla jo lähes valmis doomin sekä myös osin sludgesta että death metalista kuin crust punkistakin ammentava ahdistunut jyräryhmä, vaikka enemmänkin erilaisia tummansävyjä ja/tai tuhdimpaa murskausta se voisikin vielä kappalerepertuaariinsa lisätä.

Warrion

Awakening the Hydra

Pure Steel

3

Perustajansa kitaristi Ron Ravi Warrionin mukaan nimetty pumppu jatkaa kunniakkaita vahvasti 80-lukuun kiinnittyneen amerikkalaisen power metalin perinteitä mm. Halloweenin, Abattoirin, Agent Steelen, Obsessionin ja Omenin hengessä. Kovin suuri ihme ei olekaan huomata, että levyllä veivaa ja vierailee useita em. yhtyeiden jäseniä, tosin ainoastaan 2000-luvun inkarnaatioista mutta kumminkin.

Toisin kuin eurooppalaisesta versiosta, US power metalista ei puutu voimaa eikä metallia ja näin ei myöskään ole Warrionin kohdalla. Biiseistä löytyy niin ikään genrelle erittäin tyypillinen haikea ja mystinen ilmapiiri eivätkä kitaristit Tim Thomasin johdolla pihtaile riffeissä tai sooloissa. Kun monesta tuttu Mike Vescerakin vetää vielä kovaa kurottaen tarpeen tulle myös korkealle, käy pian selväksi, että voimakuusikko tietää mitä tekee ja osaa sen myös toteuttaa. Parhaiten tämä kuuluu heti levyn alkuun tällätyssä nimikappaleessa, josta saa lähes samankaltaisia viboja kuin Fates Warningin alkupään tuotannosta.

Awakening the Hydran suurin vika on kuitenkin nuhainen tuotanto sekä kahdeksan varsinaisen kappaleen että niiden sovitusten epätasaisuus, kokonaisuus kun ei aivan tahdo jaksaa kantaa edes rapiaa puolituntista. Etenkin basarit painuvat lähes täydellisesti taustalle pelkkänä etäisenä kuminana ja häviääpä kitaratkin tehossa pintaan miksatulle laululle.

Oikeankaltaiset eväät sielussaan yhtyeellä jo on, mutta leuhkoiksi niitä ei voi kutsua. Toivon mukaan heput eivät kuitenkaan lannistu, vaikka reppunsa risaisia ovatkin.

Lurk - alati kokeilua, alati kehitystä

Toisen albuminsa Kalderan helmikuun alussa julkaiseva tamperelainen Lurk on tarponut niin Amerikan Syvän Etelän vetisissä hetteiköissä kuin patikoinut Norjan vuonoja ympäröivillä vuorilla, suomalaisessa murheenalhossa kahlaamista unohtamatta. Näillä matkoilla kohdattujen luonnonvoimien taltioinnista syntyy yhtyeen sludgesta, deathistä ja doom metalista ammentava musiikki.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Shrapnel Storm "We Come in Peace..." promo

1. Detracked 4:36
2. Deathroller 3:53

Kokonaiskesto: 8:29

Sotaisten teemojen naittaminen vanhan koulukunnan jyräävän jyhkeään death metaliin on tehty Bolt Throwerin toimesta niin hyvin jo 25 vuoden ajan, että periaatteessa muita yrittäjiä ei tähän genreen enää edes tarvittaisi. Hail of Bullets pääsee tosin jo aika lähelle samoja taistelutantereita, mutta em. kahteen lähes täydelliseksi rakennettuihin sotakoneisiin verrattuna kotimaisten jo täyspitkän julkaiseen Deathmarchedin kuin vielä demoja julkaisevan Shrapnel Storminkin sota on lähinnä pienimuotoista sanallista nahistelua ja nyrkkien puimista.

Kolme aiempaa demoa julkaisseet tamperelaiset ovat mitä ilmeisemmin alkaneet löytää omaa tyyliään, sillä alkuaikojen thrash-vaikutteet ovat julkaisu julkaisulta painautuneet death metalin tieltä entistä syvemmälle maaperään. Tässä tamppauksessa bändi tuntuukin olevan enemmän kotonaan, vaikka uran kyntäminen vielä varsin alkutekijöissään onkin.

"We Come in Peace..." promon/demon biisikaksikko kuulostaa demomaiselta eikä vain kumisevilta ja ohuilta soundeiltaan, joihin kaivataan selvästi jytinää enemmän. Avauskappaleen "Detracked" tulitus hajoaa sovituksellisesti turhan laajalle alueelle, seikka jotka pitkähkö kesto vain korostaa. Selkeästi "Pultinnakkaajalta" lähes suoraan lainattua jyräämistä sisältävä "Deathroller" osuu sen sijaan tauluun jo paremmin, vaikka omat rakenteelliset kolhoutensa silläkin on.

Perustavaalaatua olevista ongelmistaan huolimatta ei Shrapnel Storm ole missään nimessä täysin toivoton tapaus. Aivan kuten rynnäkkökiväriin tähtäimien säädössäkin, oikeaan suuntaan tehdyillä pienillä napsuilla bändin osumatarkkuus voi parantua huomattavastikin ja sitä myötä kappalestakasasta voi tulla selvästi tiukempi. Tällä hetkellä Shrapnel Storm kuitenkin kuulostaa vielä vain selvästi demobändiltä, joka ei harmaasta rivistöstä edukseen erotu millään tavalla.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM+ = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Kuuntele Loathia ja ihastu

Tänä vuonna perustettu Loath ei ole jäänyt jahkailemaan debyyttinsä tekemisen kanssa, sillä 10 biisiä on pistetty purkkiin melkoisen nopeasti eikä kyse ole nyt pelkistä kappaleiden tempoista. Kokonaisuus löytyy Bandcampista sekä kahden biisin verran YouTubesta ("The Common God" ja "Xeroxed", mutta CD:täkin on kuuleman mukaan tulossa ja hyvä niin, vaikka vinyylihän se tällekkin julkaisulle olisi paras mahdollinen muoto.

Niin orkesterin logo kuin nimikin kertovat musiikin sisällöstä jo aika paljon, sillä hempeitä rakkaus- tai tuutulauluja ei "Total Peace" -kiekolla kuulla, vaan ahdistuneisuudesta ja misantropiasta kumpuava painostava syljentä on julmaa julistusta alusta loppuun. Varsin tutuista crust & grindcore/hardcore-aineksistahan Loathin soppa on keitetty, mutta sen verran tuhtia ja vakuuttaavaa lusikoitavaa levy on, että satunnaisia maukkaita sattumiakin sisältävää keitosta lappaa mielellään korvakäytäviinsä. Yksin pimeässä tottakait. Onneksi juuri nyt vallitseva vuodenaika tarjoaa siihen runsaasti mahdollisuuksia.

Inferno #111/2013

Aktor

I Am the Psychic Wars 7”

Full Contact

4,5

Kun yhdistetään porilainen outous (Lehtisalo&Leppänen) amerikkalaiseen Blue Öyster Cultin kaltaiseen melodisen kepeään hard rockiin, jota tulkitsee mainiosti underground heavy metalissa kannuksensa ansainnut myyttinen hahmo Professor Black, on tuloksena jotain erityisen hienoa sekä kiehtovaa.

Aktorin kumpaisenkin kappaleen ainutlaatuisuus löytyy sen tavasta yhdistää yksinkertaista ja pirun tarttuvaa sekä melodista, vahvasti 80-luvun alkupuolelle tuoksahtavaa kevyt hard rockia/metalia, ja ympätä mukaan ennakkoluulottomasti aimo annos psykedeelisyyttä ja hyppysellinen jos toinenkin melankolisuutta. Ajattomalta kuulostava seos ei kuitenkaan jää vellomaan rauhallisesti paikallaan pienelle piirille tarkoitetussa omassa hienoudessaan, vaan se kurkottaa avoimesti ja kutsuvasti ulospäin kohti suuria yleisömassoja.

Leppoisasti viime minuutille saakka laukkaavalle nimikappaleelle viimeisen silauksen antaa lähes alati taustalla oleva mielipuolinen kosketinpimputus, joka erillisenä raitana kiristäisi vain hermoja. Kääntöpuolen Buried by the Sea on eri osuuksineen ja rytmityksineen jo lähes progea ja selkeästi A-puolta haastavampaa ja häiriintyneempää, vaikka pohjimmiltaan senkin juuret ovat samasta lähteestä.

Nähtäväksi jää, julkaiseeko Aktor koskaan täyspitkää albumia ja jos, niin pystyykö se ammentamaan mieliensä syövereistä täyden joukon näin sopivasti toisistaan eroavia, mutta silti yhtenäistä kokonaisuutta tukevia Top 40 -ominaisuudella ja omituisuudella varustettuja kappaleita.

Avatarium

Avatarium

Nuclear Blast

3,5

Doom metalin legendan Candlemassin parin vuoden takainen päätös lopettaa levytysuransa Psalms for the Deadiin (2012) kuulostaa näin jälkikäteen hieman kummalliselta, sillä nyt sen pääasiallinen biisinikkari Leif Edling julkaisee vastaavanlaista materiaalia reilusti alle vuoden kasassa olleen Avatariumin nimissä. Bändikavereiksi on saatu jamppoja, jotka ovat tulleet tutuksi mm. Evergreyn ja Tiamatin riveistä, mutta nimeltä mainitsemisen arvoinen kaikista on vahvaääninen Jennie-Ann Smith.

Viisikon musiikista pitäisi kuulua niin Jethro Tull, Blue Öyster Cult, Rainbow kuin 60-luvun musiikkia ja pop, ja kyllähän muutamasta riffistä kuuluu Black Sabbath lähes suoraan puhumattakaan Ritchie Blackmorea kunnioittavista kitarasooloista tai Jethro Tullin kaltaisista akustisista pätkistä. Avatarium ei kuitenkaan rokkaa trendikkään retrosti, vaan se paiskoo vallan raskaalla otteella klassista doom metalia aivan kuten Candlemasskin teki 30 vuotta. Myös laulajattaren laaja-alainen äänenkäyttö muistuttaa Ruotsin ykköstuomionjulistajan parhaimpia solisteja ja kehtaanpa vielä lisäksi väittää, ettei perinnedoomia ole naisen toimesta näin komeasti laulettu varmaan koskaan.

Niin jylhästi ja sujuvasti kuin porukka leiviskänsä hoitaakin aina mainion massiivisesta Moonhorse-avauskappaleesta loppuun saakka, jää kappaleilta kuitenkin kaipaamaan vieläkin uskaliaampia irtiottoja, syvemmälle vaikutteisiinsa sukeltamista sekä seoksen tehokkaampaa hämmentämistä. Osaamisesta tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, ainoastaan uskalluksesta ja maltista kehitellä kappaleita ajan kanssa. Nähtäväksi jää, onko Avatarium sittenkin pelkkä projekti, vai onko siitä jopa genrepioneerin manttelinperijäksi.

The Country Dark

Dead Man's Handjob

Big Money Recordings

3

Reilu vuosi sitten yksi Suomen kieroimmista ja punaniskaisimmista orkestereista julkaisi oudolla tavalla maittavan ja kiihdyttävän debyyttinsä. Nyt baareissa ja teurastamoissa tapahtuneista lahtaus- ja abduktiohommista on siirrytty pornobaareissa ja syrjäisissä mökeissä tapahtuviin erilaisiin tavallisuudesta poikkeaviin rakkaudenosoituksiin, jotka kuuluvat jokaisen kunnon rivologin päiväunelmiin.

The Country Darkin omalaatuinen tulkinta kantrista psycho/rockabilly ja garage rock -vaikuttein on jalostunut ja perversiöitynyt huomattavasti entisestään ja löytyypä sieltä täältä myös jopa surf rockiakin. Jos kehitys onkin lähes aina tervetullut asia, jää Dead Man's Handjobilla luu vetävän käteen silti aiempaa useammin. Ikään kuin kaikkien tuntemasta ja sosiaalisesta kylähullusta olisi tullut huhujen kohteena oleva erakoitunut vanhapoika, johon lyhytkestoisen, vain puolituntia kestävän kontaktinkin solmiminen on hankalaa.

Härskeiten levyltä toimivat heti alussa ytimeen porautuva Buttplug, Shemale, Cockteasin' Chick, Raving Mad sekä leppoisa lopetus Wank Alone. Näiden väliin jäävät kuusi muuta pornopiisiä eivät aivan samanlaista kiihotuksen tilaa pysty nostattamaan. Dead Man's Handjob tuntuu väkisinkin hiukan kylmältä, vaikka ammattilaisen ottein se asiansa hoitaakin.

Hell

Curse And Chapter

Nuclear Blast

4,5

Vuonna 2011 ilmestynyt Hellin yhdistetty debyytti&comeback-levy osoitti, että melkein heavy-historian hämäriin unohtuneella veteraanilla on nykyäänkin painavaa ja ihan relevanttia esitettävää kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeenkin. On melkoisen hämmentävää, että vaikka pelkkiä uusiksi vedettyjä vanhoja veisuja sisältävä Human Remains lupailikin hyvää, on puolet uutta ja vanhaa sisältävä Curse And Chapter näinkin timanttinen kiekko.

Brittien tyyli muistuttaa edelleen vahvasti 80-luvusta, mutta niin kitaristin kuin albumituottajankin pestiä hoitavan Andy Sneapin ansiosta lopputulos soi kerrankin onnistuneen modernisti ja erittäin jämäkästi. Curse And Chapter on edeltäjäänsä huimasti teatraalisempi ja se muistuttaakin niin kappaleiltaan kuin kokonaisuudeltaan sekä kauhumaisella ilmapiiriltään teema-albumia, vaikka näin ei ilmeisesti olekaan.

Suurta osaa tässä vaikutelmassa näyttelee myös David Bowerin omalaatuisen osuva laulutyyli, josta voi löytää jopa Geddy Leetä, mutta ennen kaikkea King Diamondia ja Lizzy Bordenia. Edellämainitun kaksikon musiikkiin löytyy myös selkeitä yhteneväisyyksiä musiikin monipuolisuuden, vahvojen melodioiden sekä tarttuvien kertosäkeiden muodossa, joista yhtenä parhaimpana esimerkkinä eeppisesti ja massiivisesti jyräävä sekä takuuvarman tarttuvan kertosäkeen sisältävä Darkhangel.

Levyn avauskolmannes on todella vakuuttava hittikimara, jonka jälkeiset kappaleet eivät ole yhtään sen huonompia, mutta vaativat vain paneutumista alkua enemmän. Seuraavalle julkaisulle jää parantamisen varaa ainoastaan pikkiriikkisen verran: usein viiden minuutin pintaan ja reilusti ylikin menevistä biiseistä voisi höylätä pois muutaman hennon lastun sieltä täältä, jolloin tunnin mittaisesta kokonaisuudestakin saisi entisestäkin nasevamman.

Helvetti soikoon, tällaista herkkuyhdistelmää ei tällä vuosituhannella ole näin onnistuneesti tehty.

Lord Fist

Wordless Wisdom of Lord Fist MLP

Full Contact

4

Mainion Spark for the Night -debyyttidemon viime vuonna julkaissut Lord Fist julkaisee uudet neljä kappaletta, mutta nyt taakse on saatu Ektron sisarlafka Full Contact ja formaatiksi vinyyli. Äärimmäisen perinnetietoista heavy metalia soittavien mikkeliläisten päätyminen porilaisen huomaan ei varsinaisesti yllätä, toimiihan porukka pitkälti musiikkinsa suhteen samanlaisella tinkimättömällä asenteella ja pieteetillä kuin vaikkapa Solitaire tai Ranger.

Minikiekon avaavassa Lordof the Nightissa on jotain samankaltaista vastustamatonta ja vauhdikasta tarttuvuutta kuin demon käynnistäneessä Super Sailorissa, vaikka piirun verran jälkeen jäädäänkin. Muutoinkin musiikin suuntaviivat on pitkälti samat kuin aiemminkin, mutta sävellyksiä on selkeästi pähkäilty enemmän korottaen samalla yleistä haastavuus- ja vaikeuskerrointa. Näin toimenpiteiden seurauksena yhtyeen oma ilme on entistä erottuvampi ja vakavampi.

Wordless Wisdom of Lord Fist ei soi nykyajalle tyypilliseen tapaan ahdettuna ja täysillä, vaan vapaasti täysin hengittäen ja iSukupolven mielestä epäilemättä auttamattoman kämäisesti. Laulaja-kitaristi Perttu Koivusen ääntä tai kitarointia yhdessä Niko Kolehmaisen kanssa voi kuvailla jopa ujoksi ja herkäksi, mutta osaamisen puutteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyseessä on ennen kaikkea kokonaisuutta palveleva tyylikeino 80-luvun suurelta yleisöltä pimentoon jääneiden hämärämpien esikuvien mukaisesti.

Lord Fistin nuorten miesten musiikki onnistuu kaikessa vanhakantaisuudessaan kuulostamaan tuoreelta, koska sitä tehdään jääräpäisesti ja mitään häpeilemättä täydellä sydämellä. Kuinka monesta jo paikkansa vakiinnuttaneesta vanhasta jäärästä tai tuoreesta modernista yrittäjästä voi sanoa samaa?

  

Wasted

Here Comes the Darkness

Combat Rock Industry

4,5

Lähes täysikäiseksi ehtinyt Wasted on kypsynyt todella tyylikkäästi viidennelle levylleen unohtamatta kuitenkaan poikamaista virnistystään. Yhtyeen punk rockissa painopiste on nyt siirtynyt askeleen verran kohti jälkimmäistä määritelmää, mutta edelleen kaiken lähtökohtana olevasta ensin mainitusta genrestä jäljellä ovat mm. napakkuus ja usein myös tempo.

Porukan soitto- ja äänityshommista vuosien varrella keräämä runsas kokemus näkyy Here Comes the Darknessilla siinä, että sen 25 minuutista ei löydy yhtään turhaa eikä sen kymmenessä kappaleessa ole yhdessäkään mitään ylimääräistä. Kaikki sanottava esitetään niin kiihkeästi, napakasti ja sellaisilla koukuilla varustettuna, että saalis liikkuu takuuvarmasti ja käy pyydykseen on kyseessä sitten hilpeämmin tai melankolisemmin soiva rokkipala tahi punkkirepäisy. Juuri muikeasti vaihteleva, mutta silti saumattomalta kuulostava kokonaisuus tekee julkaisuista julmetusti kuuntelua kestävän vaikka sitten useaan kertaan peräkkäin toistettuna.

Pimeyden keskellä kirkkaimpina kiintotähtinä loistavat avausrepäisy ConcereteWasteland, Death Bells, levyn nimiraita, Tragedy sekä komeuden päättävä How Did I Get Here? Näiden nostaminen esille ei kuitenkaan millään muotoa vähennä loppuviisikon valovoimaisuutta.

Here Comes the Darknessista huokuva aitous ja mukaansatempaavuus on sitä luokkaa, että on sääli jos se jäisi ainoastaan suomalaisten tai punkkareiden tietoisuuteen.

Death Hawks ja Kadavar Tampereen Klubilla 6.11.2013

Partojen väpinää ja punttien tutinaa oli odotettavissa, kun vastikään Eurooppaa yhdessä kiertäneet suomalainen Death Hawks ja huhtikuussa julkaistun kakkosalbuminsa Abra Kadavarin jälkeen basistia vaihtanut saksalainen Kadavar löysivät tiensä Tampereen Klubille.

Lue raportti Infernon nettisivuilta

Inferno #110/2013

Blues Pills

Devil Man EP

Nuclear Blast

4,5

Onhan näitä retro-rock bändejä ollut etenkin viime vuosina jos vaikka minkälaista niin hyvässä kuin pahassakin, mutta sekä tuolta että tältä puolelta Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-EP:llään suoraan kärkikastiin. Tämän aidommin ja paremmin ei todennäköisesti ole nykyaikana 60- ja 70-lukujen blues-jytämenoja näet tehty.

Heti avauskappaleen DevilManin ensisekunneista alkaen huomio kiinnittyy laulajatar Elin Larsson ääneen. Neitokaisen palkeista lähtee nimittäin melkoisella voimalla sen verran rosoisen sielukasta tulkintaa, että esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista vahvaäänisistä naisista. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin vielä nautittava, mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan räkäsoundin kuin mitä Janisilla oli.

Vaan eipä Blues Pillsin musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. EP:n neljästä kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä, vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa, kuin vaikkapa Creamilla aikoinaan. Yhtye osaa sekä fiilistellä että rokata raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista sekä täysin mukaansa tempaavaa.

Jos yhtye pystyy tekemään kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, on Graveyardin, Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden pantava parastaan pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä.

Hintit

Eliittikumppanit 7"

Woimasointu/Pupu's Bistro/Mauski/Punk ja Pillu

2

Jos suomalaisen ramopunk-skenen pioneereja Ne Luumäet ja Pojat-orkestereita ei lasketa mukaan, en koskaan ole pitänyt juurikaan yhdestäkään kuulemastani genren edustajasta. Ne kun eivät yksinkertaisesti ole koskaan kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän hauskoilta ja oivaltavilta, vaan ovat aina kierrättäneet liiaksi samoista pohjamudista esiinkaivettuja kliseitä. Hintit eivät tee sääntöön poikkeusta.

Aiemmin ainakin kerran demottanut ja nyt ensimmäisen seiskansa julkaisevat Hintit (öhö, öhö) eivät leiki edelleenkään. Seitsemän eliittikumppania soihivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä osaltaan tuo mieleen Klamydian uran alkuajat etenkin pienjulkaisun B-puolella. Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo melkoisen karmeaa jollotusta.

Aloituspuoli on temmoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä sinällään on pelkästään hyvä asia, sillä vähänkään hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina taatusti metsään ja pitkälle. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo auttaa, sillä nelikon jokaisessa yksilössä nuotit ovat lähes samoja.

Eliittikumppaneissa on kyllä tekemisen meininkiä, mutta sisällöltään erittäin epätasaisena se sisältää selvästi enemmän aloittelevalle orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Jatkossa hakemalla balanssia edes vähänkään enemmän kohdalleen jälki parantuisi taatusti rutosti.

Horros

Iron Birds 7"

Face Your Gods/K.Tuotanto

2,5

Saahan hardcore ja punk siristä ja pöristä levylautasella, mutta suomalais-japanilaisena yhteistyönä julkaistu Horroksen toinen seiska menettää perin ikävästi tehoja johtuen ohuen kämyisistä soundeista. Lähtökohtaisesti kun lafkan/orkesterin itsensä hevi/morbid crustiksi määrittelemä ja tarkasti genrerajojen sisäpuolella pysyttelevä mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on pätevän oloista.

Sodan kauhuja kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities ovat vallan lyhykäisiä sekä ripeitä vetoja, kun taas B-puolen käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa hidastempoisena sekä kaoottisena. Näin lyhyessä mitassa puoliskojen vastakohtaisuus täydentää toisiaan mukavasti.

Pienellä sävellysten järkevöittämisellä ja suuremalla soundien siistimisellä Iron Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Nyt se heiluu heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden.

Leviticus

The Strongest Power REISSUE

Ektro

3,5

Kolmannessa Mooseksen kirjassa, Leviticus 19:sta jakeessa 14 sanotaan: ”Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, muut eksentrisestä julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alunperin vuonna 1985 ilmestyneen, albumin uudelleenjulkaisusta. Kavereiden halveksuntaa ei myöskään kannata pelätä tai musiikin suhteen yksioikoisen kuuroina ja sokeina kompastua ilman sanoituksiakin selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan.

The Strongest Power on näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä siitä huokuu vienosti aina kansia myöten hellyttävä käppäisyyden tunne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sisältö olisi millään tavoin huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia on kyse sitten raskaamminen revittelevästä Deborah And Barakista tai kepeimmistä TheWinneristä tai On the Rockista. Em. avauskolmikko onkin selkeästi kiekon parasta julistusta, josta loput jäävät selvästi joskaan ei liiallisesti jälkeen.

Tällä julkaisulla tuskin on kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia ainakaan Suomessa, mutta inflaatiosta kärsinyt kulttuuritekoansiomerkin levy-yhtiö on ansainnut. Praise Jeebus!

Ranger

Knights of Darkness MLP

Ektro

5

Nykymaailman meno on sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja naureskellen. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi täydellinen hipster-yhtye. Sen kaikissa tekemisissä esille tunkeva kokonaisvaltainen asenne ja näkemys itse biiseistä puhumattakaan on kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä seuraavilla huonot lurahtaisivat taatusti punttiin viimeistään ensimmäisen kiljahduksen myötä.

Ranger olisi aivan hyvin voinut olla olemassa jo noin 30 vuotta sitten ajassa, jolloin lähes kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Kun raskaampi musiikkikin on nykyisin suurelta osin taantunut homogeeniseksi, särmättömäksi ja vaarattomaksi, kurkottaa nelikko täydellisen onnistuneesti aikoihin, jolloin metallissa oli vielä mukana rutkasti energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti suuren yleisön halveksunta. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole, mutta äärimmäisen harvoin sitä on maailmallakaan näin vakuuttavasti tehty.

Tätä debyyttijulkaisua edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästikin, vaikka oikeaoppiset ja mainiosti biisejä tukevat soundit ovatkin edelleen karskin kolisevat ainakin pelkässä digimaailmassa elävien korville. Tältä he kuitenkin säästyvät, sillä sekä Ranger että levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä.

Vaikka vanhoista kappaleista mukaan on kelpuutettu ainoastaan kaksi ja nekin aiemmin tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, tuntuu skaalan ääripäät venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Biisien thrash-osat kun ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta samalla taas heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Tämä kahden suhteellisen erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti yhteen kaikissa minijulkaisun viidessä kappaleessa huikeimpana esimerkkinä julkaisun avaava nelikon oma nimikappale.

Yhtyeen hienoimpia ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön asennoituminen, jonka takia se onnistuu vetämään tyylikkään toimivasti yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Ei siis mikään ihme, että orkesterin keikoilla vallitsee aina melkoinen mylläkkä ja hilsemyrsky niin lavalla kuin yleisössäkin.

The Reality Show

Liberation Eschatalogy LP

Face Your Gods/Eternal Now

1,5

Hardcoren ei kuuluisi junnata hitaasti/keskitempoisesti ja jos se niin tekee, tulisi jokaisen sävelen takana olla tosi rutosti päälle käyvää intensiteettiä ja painostavuutta. Näin ei todellakaan ole Turku-Riihimäki-akselilla toimivan The Reality Show'n ensimmäisellä täyspitkällä, vaan levyn kaikki 10 kappaletta polkevat todellatympeästi paikoillaan.

Toki kolmikko osaa kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne aina laulajan ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Tasapaksun lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan ei erotu edukseen kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin ennalta-arvattavat osuudet, joista ei kokonaisia hyvä repäisyjä ole saatu tehtyä.

Liberation Eschatalogyn harvoja hyviä puolia on, että 45rpm kierrosnopeudella soitettuna sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Vielä parempi tietysti olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän, ja sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta.

Sokea Piste

Oire 7" REISSUE

Face Your Gods/Karkia Mistika

3,5

Vallan messevän Välikäsi-albuminsa heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta Pisteeltä on aiemmin ehtinyt tulla niin pieni kuin isompikin vinyylijulkaisu. Vaikka Oire seiskatuumainen julkaistiinkin alunperin vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, löytyy se kuitenkin Ajatus Karkaa LP:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäden CD-painokselta. Näistä lähtökohdista katsottuna vasta nyt julkaistava Suomi-versioOireesta tuntuu varsin turhalta, vaan olisikohan käynyt niin, että julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästänyt suunnitellusta.

Uusintajulkaisu-status ei kuitenkaan vaikuta millään lailla itse sisällön hyvyyteen, viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä musiikilla harvemmin on olemassa. A-puolen avauskappale Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi ja se menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleen kuuntelua. Älä ajattele kuolema on niin tempoltaan kuin tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle erittäin ominainen vahvan ahdistunut ja synkkä tunnelma siitäkin löytyy.

B-puolen kokonaan täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisena ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle lausuttuna loppua kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Seiskan ehdoton helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen kanssa.

Sokean Pisteen angstisen kiero ja äänekäs punk/rock on etenkin näin jälkijättöisesti tarkasteltuna ollut alusta pitäen omintakeista ja vahvasti vain parempaan suuntaan kehittyvää. Siltikin kahden kotimaisen pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei luultavasti ole kovinkaan kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille.

Speedtrap

Powerdose

Svart

3,5

Heti ensimmäisellä Heavy Metal Raid demollaan (-08) sekä pitkälti tähän pohjautuvalla vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal EP:llään ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt ensimmäisen täyspitkän tekemisen kanssa. Tästäkin huolimatta Powerdose on pienoinen pettymys, jolta löytyy muutama perustavaa laatua oleva virhe.

Noin Reign in Bloodin mittainen Powerdose on kieltämättä vallan naseva pläjäys vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy – ja osin jopa lähes speedmetallia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle puhumattakaan mustista alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista. Lappeenrantalaisten asenne, energia ja osaaminen puskee läpi biiseistä aina lauluja Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin varsinaisella taidolla vedettyä suoritusta myöten eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan siistimään vapaaksi kaikista rosoista.

Levyllä on vain kaksi suurempaa vikaa. Toinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen äänimaailma, jossa ärsytyskynnyksen rajamailla kumisee todella pintaan miksatut basarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta biisistä, joissa usein hyviä riffejä kiirehditään turhaan tarttuvuuden kustannuksella. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksultakin.

Ei tosin ole epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa keikoilla. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä, jossa rumpua paukuttaa Speedtrapin basisti Markus Hietamies?

  

Tohtori Koira

Tohtori koira 7”

Blast of Silence/Räkälevyt

4

Kyllähän se on aina perin sympaattista ja usein vielä mieltä lämmittävääkin, kun musiikissa vielä joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa suorasanaisesti valtaa pitäville kuten esimerkiksi Tohtori Koira tekee heti ensiseiskansa avauskappaleessaan Päivi: ”Päivi Päivi painu vittuun”. Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne identifioida, kyseessä kun on punk-yhtye.

Kolmen nuoren miehen muodostaman koplan esittämässä vallan simppelissä punkissa on asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla siinä on myös roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Avauspuolen Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru jää niille paljoakaan jälkeen. B-siivulta ei vastaavia selkeitä hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ainoastaan puoliskon päättävä trion nimikappale onnistuu muihin verrattuna kuulostamaan jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin renkutukselta.

Jäsenten ilmeisen nuori ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta ainoastaan ja vain positiivisena asiana. Vanhempien ja väsyneempien punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki, mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on tulevaisuutta.

Wolvserpent

Perigaea Antahkarana 2CD

Relapse

3,5

Lukumagiassa kaksi lienee Wolvserpentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen toinen täyspitkä. Ja vielä jos ykköslevyn selkeää ja ja muuhun materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, löytyy molemmilta lätyiltä kaksi kappaletta kustakin, jotka kaikki mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Kaksi jopa yli kaksikymmentä minuuttia.

Wolvserpentin ulosanti on sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Biisien pitkät kestot selittyvät sillä, että niin tunnelmaltaan kuin tyyliltäänkin liikutaan sujuvasti läpi kummankin levyn hitaasti raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekääänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. Niin laajalta kuin skaala vaikuttaakin, toivoisi lopputulokselta samaan aikaan sekä tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas toisistaan.

Syvintä vakoa kylmään ja mustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and Soilissa kun taas hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppua melkoisen kaoottiseksi piinapenkiksi. Within the Light of Firen raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkejä, kun taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä laskee hermoja raastamaan käyvä turhan pitkäksi venytetty loppuvingutus.

Perigaea Antahkarana on perin vaativa, mutta samalla myös kiehtova kiekko vaikkei se täysin selvää jälkeä onnistukaan saamaan aikaiseksi. Ehkä hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla.