Inthraced ja Joensuun herätysjuhlat

Olen jo viime vuonna ilahtuneena pannut merkille, kuinka jo vuosia sitten täydellisen tylsäksi taantunut melodic death metal -genre on taas alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä. Vuoden 2012 loppukolmanneksessa julkaistut mainiot Pain Confessorin "Incarcerated" sekä Mors Principium Estin "...And Death Said Live" näyttivät, että härmässä ei ole unohdettu mitä sanat melodic, death ja metal genressä oikein tarkoittavatkaan. Antaa niiden ruotsalaisten ja muiden hoidella kaikenlainen tissinläpsyttely ja miehisten genitaalien suuntaan hönkiminen mitä metalliin tulee. Enkä nyt ala tässä väittelemään death metalin syvimmästä olemuksesta tai mikä on oikeaa ja väärää DM:ää. Kyllä minä ainakin tiedän ja teidänkin pitäisi tietää.

Joensuulainen Inthraced-nelikko osoittaa viime vuoden puolella julkaistulla EP:llään, että nuorissa voi hyvinkin olla metallin tulevaisuus. Kolmen biisin "The New Awakening" on juuri oikealla tavalla sekä taidokasta, vauhdikasta että ärhäkkää ja vieläpä niin, että siltä löytyy yllättävänkin paljon omaa ilmettä jo tässä vaiheessa uraa. Jos nyt pieniä Insomnium, Children of Bodom ja jopa Dissection viboja onkin kuultavissa siellä täällä, on yhtyeen musiikki esimerkiksi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin mihin ainoastaan kiertueiden takia identtisen tylsällä sapluunalla uusia levyjä tehtaileva CoB on sinällään kelvollisen "Hate Crew Deathrollin" (2003) jälkeen pystynyt.

Vaikka pieniä sovituksellisia ja tuotannollisia raakilemaisuuksia EP:ltä löytyykin, kuulostaa yhtye muuten varsin valmiilta ja ennen kaikkea varmasti vielä tästäkin musiikillisesti kehittyvältä tapaukselta. Kummasti näitä kolmea kipaletta on tämän tekstin synnyttämisen aikana jaksanut useamman kerran putkeen kuunnella, jaksathan siis sinäkin?

Salamyhkä: Bethlehem "Dark Metal" (1994)

PIMEYDEN YTIMESSÄ

Kaikkea se saksalainen ahdistunut muusikko keksii, kuin uuden metalligenren.

Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen

Siinä missä Venomin Black Metal -albumi (1982) määritteli uudenlaisen musiikkityylin Possessedin Death Metal -kappaleen (1985) yhdessä Death-orkesterin kanssa nimetessä kokonaisen genren, on Bethlehem pitkälti yksin vastuussa dark metalin synnystä. Eikä vain kastamalla sitä debyyttialbuminsa mukaan, vaan antamalle sille myös merkittävän musiikillisen alkusykäyksen, jossa pimeys oli kaukana hämärästä. Dark Metalilla päivä painuu mailleen ja koko sen keston ajan vallitsee yön musta ja lohduton pimeys.

Thrashia veivanneesta Morbid Visionista lätkimään lähteneet basisti Jürgen Bartschin sekä kitaristi Klaus Mattonin lähipiirissä osin oman käden kauttakin tapahtuneet useat kuolemantapaukset sekä yleinen masentava ja urbaani ilmapiiri että henkinen lamaantuminen imaisivat kaksikon mustaan aukkoon. Ainoa pakotie ja selviytymiskeino syvistä sielun syövereistä kohti valoa oli luoda musiikkia, joka kumpuaisi suoraan alitajunnasta. Alkoholi ja tupakka saivat kilpailevan ja äärimmäisen tehokkaan luonnonmukaisen lääkkeen, jonka ansiosta rumasta syntyikin jotain kaunista ja lohduttavaa.

Kolmen demon ajan kypsynyt visio kristallisoitui vuonna 1994 julkaistulle Dark Metal -debyytille. Vaikka albumilla yhdistyykin hidas ja painostava doom metal omanlaisensa tunnelmalisänsä tuoviin black metal -elementteihin, ei musiikissa ole kuitenkaan kyse usein niin tyypillisesti käsitellystä pahuudesta, vaan nimenomaan henkilökohtaisen mentaalitason pimeydestä. Tästä dark metalissa on kysymys.

Albumin ajaton vahvuus piilee siinä, että vaikka se on niin tuotannoltaan kuin biiseiltäänkin varsin yksinkertaista ja ajoittain jopa hiukan kömpelöä, piilee sen melodioissa ja yleisessä raskaassa ilmapiirissä omalaatuista syvälle porautuvaa tenhoa. Tähän päästäkseen yhtyeen ei tarvinnut käyttää mitään ylimääräisiä kuorrutuksia kuten naislauluja tai edes juurikaan koskettimia, sillä perinteisellä kitara-basso-rummut-laulu kombinaatiolla luodut tunnelmat ovat enemmän kuin riittäviä.

Osasta Dark Metalin kappaleista löytyy myös yllättävät hetkensä, ja yleensä juuri silloin kun sen tasaiseen piinaavaan mateluun on alkanut uppoutua. Bändi saattaa herättää kuuntelijansa takaisin reaalimaailmaan vetelemällä avokämmenellä ympäri korvia lyhyellä blast beat-kaahauksella tai yllättävällä, jopa lohdullisia säveliä sisältävällä tunnelmanmuutoksella vain palatakseen takaisin luojiensa omaan päänsisäisen ahdistavan olotilan kuvailuun. On helppoa kuvitella, että juuri tällaiselta syvä masennus tuntuu niine harvoine hyvine hetkineen.

Jos musiikki onkin selkeästi korvin kuultavassa ahdistuneisuudessaan painostavaa, onnistuu se jollain ihmeen keinoilla lääkitsemään myös kuuntelijaansa. Esimerkiksi Funereal Owlbloodia kuunnellessa on helppo ymmärtää Bartschin ajatusmaailmaa omien samaa kehää pyörien yöllisten ja painostavien ajatusten purkautuessa syksyisen aamun sarastuksessa.



Esikoisensa jälkeen orkesteri on laajentanut levy levyltä niin musiikillista kuin sanoituksellista repertuaariaan uppoutumalla entistä syvemmälle hulluuteen ja surrealistisiin teemoihin molemmilla saroilla. Seuraajallaan Dictius Te Necarella (1996) (latinaa, suomeksi sinun tulee/pitää tappaa itsesi) oli vielä kiehtova julkaisu, mutta lukuisten miehistönvaihdosten myötä (mm. kolme rumpalia ja kitaristia sekä yhdeksän eri laulajaa) bändi tuntuu kadottaneen näkemyksensä pahan kerran. Tai ehkä sen ainoalla alkuperäisellä jäsenellä Jürgen Bartschilla menee vain nykyään liian hyvin, sillä Bethlehemin tapauksessa taide syntyi todellakin kärsimyksestä ilman minkäänlaista romantisointia.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että mm. omien sisäisten demoniensa kanssa pitkään kamppaillut ja niitä musiikiksi kääntänyt Niklas Kvarforth on nimennyt Dark Metalin yhdeksi suurista vaikuttajistaan. Tämä on varsin selkeästi aistittavissa etenkin Shiningin alkupään tuotannossa ja onpahan Niklas ehtinyt vaikuttamaan Bethlehemin vokalistinakin vuosina 2009-2011 kahdella toistaiseksi uusimalla julkaisuilla

Julkaistu Inferno #102/2012

Inferno #102/2012

Mors Principium Est

...And Death Said Live

AFM

4,5

On melkoisen merkillistä, kuinka upean Liberation=Termination -levyn (2007) jälkeen useiden kitaristien- ja biisintekijävaihdosten kanssa vuosia kamppailleet porilaiset kuulostavat edelleen ainoastaan ja vain itseltään. Hienointahan tässä kaikessa on kuitenkin se, että ...And Death Said Live on näinkin kova kokonaisuus. Uusien jäsenten suhteen merta edemmäs on todellakin kannattanut mennä kalaan.

Mors Principium Est on edelleen melkoista ilotulitusta melodisen death metalin saralla, mutta se ei monien muiden lailla tyydy pelkkiin pikkunätteihin pamauksiin, vaan tykittää räväkästi ja melkoisella vauhdilla ilmoille massiivisen näytöksen täynnä toinen toistaan komeampia ja äänekkäämpiä muodostelmia. Lukuisia eri sävyjä sisältävällä väriloistolla ei kuitenkaan peitellä muuten köyhää sisältöä, sillä niin riffeissä ja etenkin hienoissa melodioissa löytyy enemmän kuin mitä ruotsalaisten virkaveljien viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuilta tuotoksilta yhteensä.

Oletettavasti lähellä kuolemaa käyneelle bändille tämä neljäs albumi on nimensä mukaisesti uusi uljas alku. Samalla se on myös, jos ei nyt melodödögenren selkeä virstanpylväs, niin ainakin melkoinen persauksiin tökätty piristysruiske yhdessä pieni tovi sitten julkaistun Pain Confessorin Incarceratedin kanssa.

Shining

Redefining Darkness

Spinefarm

4,5

Reilu viisitoista vuotta maailmaa ja itseään musiikilla piinannut Niklas Kvarforth on kasvanut pojasta mieheksi yhdessä tunnetuimman luomuksensa Shiningin kanssa. Yhtyeen alkupuoliskon julkaisuilla ilmoille oksennettu suoraviivainen angsti ja pahaolo on jalostunut levy levyltä lähes vaivihkaa huomattavasti kontrolloidummaksi synkistelyksi, jonka monitahoisuus ja totaalisuus on selkeästi aiempaa vaikuttavampaa myös musiikiltaan. Keulahahmon luovuutta ruokkivat henkilökohtaiset ongelmat eivät siis edelleenkään vaikuta kadonneen mihinkään, mutta niistä on opittu ammentamaan ja puhumaan entistäkin vapautuneemmin.

Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna viime keväänä julkaistu neljän biisin Lots of Girls Gonna Get Hurt cover EP antoi jo viitteitä siitä mitä tuleman pitää, vaikka se sisällöllisesti ja toteutukseltaan olikin selkeä välityö. Shining ei nimittäin koskaan aiemmin ole ollut näin kepeä, monipuolinen ja jopa osittain kokeellinenkin, vaikka toki sen musiikki on edelleen syvän melankolista ja tummaa sisältäen yhä selkeitä viittauksia myös black metalin suuntaan. Uusiutunut tyyli istuu sille täysin luontevasti ja osoittaapa albumi vielä samalla, ettei yhtye edelleenkään seuraa ketään, vaan etenee vakaasti itsenäisenä mihin suuntaan kulloinkin sattuu haluamaan.

Viiden varsinaisen kappaleen sekä Olli ”Puppe” Ahvenlahden soittama vaikuttava pianoinstrumentaali Det Stora Grå muodostavat intensiivisen kokonaisuuden, joka onnistuu poikkeuksellisesti herättämään erilaisia ajatuksia ja tunnetiloja kerta toisensa jälkeen. Tähän harva nykylevytys enää pystyy.

Sons of Kings

Emersion

Omakustanne

3,5

Kotimaista alkuperää oleva Sons of Kings yrittää puhtaasti instrumentaalisen musiikkinsa voimin saada kuuntelijansa levitoimaan ja onnistuukin siinä osittain. Albumin kahteen lähes samanmittaiseen pitkään kappaleeseen uppoutumalla jalat tahtovatkin irtautua maasta vaaksan verran, mutta maan vetovoiman voittaminen ja korkeimpiin sfääreihin tempaiseminen ei siltä ainakaan vielä onnistu.

Turkulaisnelikon avaruusalus käyttää polttoaineenaan sekä kraut- että spacerokkia kuin psykedeliaa ja ambientia, ja tämän sekoituksen avulla se nouseekin hitaasti ja varmasti kohti korkeuksia määränpäänään tuntemattomien planeettojen epäsäännölliset kiertoradat. Rauhallisella tempolla etenevä musiikki on puettu näennäisen pelkistettyyn ulkoasuun, josta löytyy myös häivähdys epämääräistä uhkaavuutta ilman synkän ja painostavan tunnelman läsnäoloa. Rakennuspalikkoina on käytössä lähes hypnoottisuuteen taipuvainen toisto ja jumitus, jonka päälle on kirjailtu pienin, improvisaatiolta kuulostavin kitara- ja kosketinmelodioin kudottua äänimattoa. Epämääräisestä muodostaan huolimatta niin kappale- kuin levykokonaisuuskin pysyy silti jämäkästi kasassa.

Orkesterin kakkosalbumi Emersion onkin kiehtova kokemus, jolta silti toivoisi ja odottaisi osittain räväkämpää ja vieläkin syvemmälle erilaisten musiikillisten ulottuvuuksien syövereihin heittäytyvää lähestymistapaa. Sons of Kings on jo hyvää matkaa korkeuksissa, mutta määränpää sillä ei ole vielä täysin selvinnyt.

Vortech

Devoid of Life

Omakustanne

3

Kunnioitettavan ahkerasti ja itsepintaisesti Vortech julkaisee itse albumeitaan Devoid of Lifen ollessa jo viides täyspitkä tänä vuonna kahdettatoista elinvuottaan viettävältä kotimaiselta porukalta. Levyä ja etenkin edukseen erottuvaa The Apocalypse-Grains of Reality päätöskaksikkoa kuunnellessa käy selväksi, että hiljaa hyvä tulisi. Enkä nyt puhu äänenvoimakkuudesta.

Musiikki etenee pääosin erittäin kiivaalla tempolla rumpujen nakuttaessa kuin MG-42 konsanaan muiden instrumenttien ja suu vaahdossa käskyjä ärisevän vokalistin tukiessa kiivasta kuolemaan saakka johtavaa musiikillista salamasotaa.

Vortechin koneistettua tunnelmaa sisältävä death metal ei loppujen lopuksi kuitenkaan eroa paljoakaan useista moderneista ja viimeiseen saakka tuotannollisesti tuunatuista sekä soundillisesti kiristetyistä äärimetalliyhtyeistä. Mäiskeen kun toivoisi olevan joko entistä rohkeammin ja syvemmälle koneiseen sekaantuvaa vehkeilyä tai selkeästi rehellisempää ja rujompaa brutalopaukutusta. Nyt siellä täällä hyviäkin ideoita väläyttelevä, joskin osin vauhtisokeudesta kärsivä musiikki jää näiden kahden ääripään väliseen epämääräiseen limboon leijumaan.

Devoid of Life on turhankin intensiivinen ja tuhti paketti sellaisenaan nautittavaksi. Orkesterista tällaisenaan pitävät saavat kyllä rahoilleen vastinetta, sillä varsinaisen yhdeksän biisin lisäksi saa bonuksena kaupan päälle kokonaiskeston lähes tuplaavat kahdeksan live- sekä demoraitaa.

Black Crucifixion naulitsee kuuljansa paikoilleen

Vaikka rovaniemeläislähtöisellä Black Crucifixionilla onkin ikää jo yli 20 vuotta, on yhtye epäilemättä jäänyt monelle black metaliin syvemmällekkin sukeltaneelle hieman vieraaksi johtuen rauhallisesta julkaisu- sekä keikkatahdista, mutta myös bändin varsin omaehtoisesta tavasta toimia musiikin suhteen.

Vuonna 2006 ilmestyneellä "Faustian Dream" -täyspitkällä käynnistynyt "comeback" sekä sen jälkeiset keikat että puolet uutta materiaalia ja toisen puolen liveä sisältänyt "Hope of Retaliation" (2011) keräsivät mukavasti kehuja. "Hope of Retaliation" on niitä harvinaisia levyjä, joihin olen useamman kerran halunnut ja yrittänyt paneutua, mutta koskaan se ei ole laskenut minua sisäänsä. Aivan kuin se hyljeksisi minua. 8.3.2013 ilmestyvän kolmannen pitkäsoiton "Coronation of King Darkness" kanssa tilanne on täsmälleen päinvastainen. Se imaisi heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta pauloihinsa eikä ole sen jälkeen höllännyt otettaan piirun vertaa.

Inferno uutisoi vähän aika takaperin nettisivuillaan, kuinka Black Crucifixion tulevalla albumilla kuullaan  myös suomalaisen progen legendoihin kuuluvasta Wigwamista tutuksi tulleen Pekka "Rekku" Rechardtin kitarointia.  Vierailun taustoja selvitellään tarkemmin myös tammikuun lopussa ilmestyneessä Inferno #1/2013, ja kuten jutustakin selviää, kyse ei ole minkäänlaisesta harkitusta kuriositeettia julkaisua kohtaan aiheuttavasta julkisuustempusta.

"Coronation of King Darkness" on heti ensikokemuksesta lähtien äärimmäisen kiehtova ja tarttuva julkaisu, jossa on alati läsnä omanlaisensa alkukantainen, synkkä ja vahva tunnelataus. Tunnelmassa, joskaan ei niinkään itse musiikissa, on paljon samaa kuin aikalaisensa Beheritin erittäin väkevässä, vuonna 2009 ilmestyneessä "Engramissa". Vaikka mistään proge-vaikutteisesta black metalista ei olekaan kysymys, on musiikki todella monipuolista ja polveilevaa niin kappaleiden välillä kuin niiden sisälläkin. Bändi ei myöskään missään vaiheessa sorru haahuilemaan joutavanpäiväisesti kauaksi juuristaan eikä ole alkanut myöskään sekoitella trendeikkäästi eri genrejä toisiinsa. Jos atmosfääri ei aina aivan pikimusta olekaan, on siinä paljon korvia miellyttäviä sävyjä 90-luvun dark metalin puolelta. Myös normaalisti hieman vierastamani suomen ja englannin kielen sotkeminen kappaleiden sanoitusten välillä kuulostaa täysin luonnolliselta ratkaisulta sanoman esilletuonnissa.

"Hope of Retaliation oli verryttelyä tätä varten ja sillä löytyi suunta nykyisen Black Crucifixionin soundille, jota olimme ensimmäistä kertaa bändin historiassa pystyneet hiomaan myös keikoilla ja kitaristimme E.R.Killin kanssa. Siksi sillä levyllä oli omat puoliskonsa paitsi uudelle studiomateriaalille niin myös vanhemman kaman uusille live-versioille. Halusimme avata jutun juonen myös ulkopuolisille.
Ehkä uusi levykin on vain näkemyksemme siitä, miltä black metal voisi - tai miltä sen pitäisi - tänä päivänä kuulostaa. Itselleni Coronation of King Darkness on suoraa jatkumoa vuoden 1992 The Fallen One of Flamesille."

Yhtyeen käskynhaltijan Fornin Megan Metallille esittämää lausuntoa on helppo uskoa. "What the Night Birds Sang" maistiainen laulakoon Black Crucifixionin ja "Coronation of King Darknessin" puolesta.

Yleislakko koskettaa monia

Turun tauti -nimityksen saanut ilmiö riivasi Yleislakon kotikaupunkia 80-luvulla. Mikäli tämä punk-nelikko olisi ollut olemassa jo tuolloin, olisi se epäilemättä antanut sanan säilänsä sivaltaa tarkasti kohti asiaan sotkeutuneita paikallispolitiikkoja. Loppuvuodesta 2012 julkaistulla Maailmanpolitiikan arkipäivää -nimisellä kolmannella levyllään huutia saavat niin koti- kuin ulkomaanpolitiikka ja sen tekijät.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

The Ragged Saints - Ei mitään hard rockin resupekkoja

Vuoden 2011 lopussa perustetun helsinkiläisen The Ragged Saintsin erittäin letkeästi ja tarttuvasti rullaava, klassisia linjoja noudattava kepeä hard rock on erittäin piristävä tapaus sarallaan. Tällaista näin hyvin tehtyä ehtaa tavaraa kun ei ainakaan täällä härmässä ole liiemmin tehty. Ei ainakaan niin, että kaikenlainen laskelmointi ja hitiksi väkisinkin puleeraaminen loistaisi täydellisesti poissaolollaan ja jäljellä olisi vain selkeästi kuultavissa oleva tanakka osaaminen soittaa ja palava halu tehdä vahvasti 80-luvun kulta-aikaan sidottua rokkia. Yhtyeen itsensä mainitsemat Whitesnake, Ratt, Cinderella ja Def Leppard vaikutteet ovat täysin allekirjoitettavissa, vaikka selkeitä suoria lainauksia ei olekaan kuultavissa.

Täysin yllätyksenä biisien kova taso ei tule, onhan bändissä mm. laulajana Status Minorin Markku Kuikka ja kitarassa osaamistaan jo Million Dollars Beggarsissa väläytellyt Toni Bite. Soundcloudissa kokonaan kuultavissa oleva kolmen biisin promo EP on taattua laatua alusta loppuun, saapas nähdä saako porukka tehtyä parhaillaan työn alla olevan täyspitkällisen verran vastaavalle tasolle yltävää materiaalia. Jos se siinä onnistuu, on kyseessä aikamoinen paukku ihan kansainvälisellä mittapuullakkin tarkasteltuna.

Äideistä parhain: Mother Susurrus

Mother Susurruksen reilu kaksi vuotta sitten syksyllä julkaistusta debyytti-EP:stä tuli intouduttua aika tavalla. Inferno #80/2010 kirjoittamassani arviossa kiteytin orkesterin  musiikin yhdellä lauseella seuraavasti:
"Mother Susurrus on onnistunut erittäin hienosti jo debyyttijulkaisullaan valjastamaan sludge ja post metalista tutun jumittavan otteen tehokkaasti ja vieläpä omien musiikillisten näkemysten ehdoilla."

Kuunnellessani nyt pitkän tauon jälkeen EP:n kahta kappaletta huomaan, ettei niiden viehätys ole edelleenkään kadonnut mihinkään.

Jopa  shamanistisia viboja säteilevä tamperelaisbändi luottaa musiikissaan raskaan rauhalliseen etenemiseen eikä sillä näytä olleen kiire uuden materiaalin julkistamisen kanssakaan. Vaan nyt joskus helmi-maaliskuun kintailla pitäisi "Maahaavaa" nimisen albumin tärähtä kauppoihin Ektron julkaisemana. Mahtavaa!

Ja kuten nykypäivänä tapana on, musiikkinäytettä tulevasta on tarjolla jo nyt. "Superposition" on kaikessa muhkeudessaan tutun jyhkeää ja komeaa kuunneltavaa, mutta vaatii upotakseen vähintäänkin sen 2-3 pyöräytystä. Sen hypnoottiseen olotilaan pyrkivä raskaslaahaus vaatii ja ennen kaikkea ansaitsee.



Kaupan päälle Mother Susurrusin soundcloudista löytyy kolme vanhempaakin kappaletta, joista etenkin rouheaa sludgemaisuutta ja kepeää tunnelmointia ovelasti yhdistävä "Whoremonger" toiminee parhaimpana ensikosketuksena yhtyeen musiikkiin.

Ilman soossia ei rässi soi

2000-luvun alkupuoliskolla oli Suomessa käynnissä thrash metalin isompikin esiinmarssi "Ilman soossia ei rässi soi" -sloganin Infernon haastattelussa lanseeranneen Deathchainin johdolla, mutta aivan viime vuosina ei taas kovaa kotimaista pieksentää ole vastaan liiemmin tullut. Vaan vuosi 2013 lähteekin liikkeelle sitäkin räväkämmin, sillä Rangerin "Metal Gear 2012" demo on vallan hillittömän huikeata meininkiä.

Yhtye kohkaa juuri oikeanlaisen suttuisilla köppäsoundeilla varustetut kolme kappaletta läpi tolkuttumaan ylitempoon, jossa hienosti kiljahtelevalla ja ärähtelevällä laulajalla on täysi työ yrittää pysytellä perässä. Paketti on koko ajan vaarassa levitä täysin käsiin, mutta ei, ja lopputulos sätkii raivokkaasti kuin epileptisen kohtauksen moshpitissä saanut ADHD-nuori. Tämmöistä on kuulkaas se oikea "rässi" eikä mitään silkkimuniin puhaltelua ja pumpulitissien läpsyttelyä!

Sympaattisen kuvaavaa muuten on, että bandcampissa kaikki kolme kappaletta "Metal Gear/ They Live/Taken by the Night" tuutataan samaan putkeen. Ja tokihan tuotosta saa myös fyysisenä julkaisuna formaatin ollessa C-kasetti. Mikäpäs muukaan.

Vaan eipä tarvitse kuopiolaisen Brainthrashin hävetä meininkiään Rangeriin verrattuna. Jos temmot nyt eivät aivan yhtä tapissa olekaan, niin oikeaa asennetta löytyy kyllä "Mental Combat" EP:stäkin aivan riittämiin. Tällä hetkellä ainoastaan kitaristi Total Nevastationion ja laulamisesta sekä rummutuksesta vastaavan Kamikazernobyn varassa toimiva porukka pieksee Bay Arean suuntaan haiskahtavaa vanhan liiton thrashia, jossa kieltämättä on kuultavissa kaksikon itsensä mainitsemat Exodus ja Vio-lence vaikutteet.

Aiemmin yhtye on ehtinyt julkaista yhden demon ja hajotakin kertaalleen, mutta viiden vuoden tauon jälkeen mättäminen on näemmä alkannut taas kiinnostuu tuottaen kolme uutta kappaletta. Thrash or be thrashed!

Pohjoinen tulee etelästä

Tuoreehko helsinkiläisyhtye Pohjoinen julkaisi männä vuoden alkupuoliskolla kolme ensimmäistä demokappalettaan, mutta miksi ihmeessä kuulen näistä vasta nyt? Yhtyehän olisi ehdottomasti pitänyt mainita heti ensimmäisenä suomalaisen stoner/psykedeelisen raskasrockin pintaraapaisussani!

Pohjoisen musiikissa on mahtavan lämmin ja rouhea soundi, mutta sen suurimmat vahvuudet ovat yksinkertaisen hillittömässä groovessa sekä tarttuvuudessa, josta Vasara käy parhaimpana esimerkkeinä. Astetta raskaampi ja synkempi Black Sabbath henkinen poljento löytyy taas Lopun Alku kappaleesta, joka tuo mieleen ilmeisesti jo nyt edesmenneen hienon Sähköinen Ekstaasi yhtyeen (jonka mainiota tuotantoa on kuultavissa ja ladattavissa Mikseri.net:ssä). Vaihtelevatempoinen Rituaali pelaa hienosti lanaamisen ja vastustamattomasti etenevän rokkaavuuden luomilla jännitteillä ja lopun mystinen tunnelma peilaa nimeä osuvasti.

Bändin kruununa ovat kuitenkin laulaja-kitaristi Tuomo "Tumppi" Kososen mainiosti kokonaisuuteen istuva puhdas valittava lauluääni sekä hänen tulkitsemansa suomenkieliset sanoitukset, jotka tuovat musiikkiin omanlaisen värinsä antavan pohjoisen ulottuvuuden.

Näillä kappaleilla jos millä on hyvä aloittaa vuosi 2013.