Lord Fist nostattaa nyrkit ilmaan

Debyyttidemonsa Spark for the Night loppukesästä julkaissut perinneheviorkesteri Lord Fist lyö nyrkkiä pöytään tuodakseen Mikkelin Suomen metallikartalle. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Sainpaul "Le Reproche" demonäyte

Vaikka eilin tulikin osallistuttua mainioon Punk partyyn, jossa Nyrkkitappelu veti erittäin riehakkaan keikan ja Yleislakkokin oikein energisen ja hyvän, joskin turhankin lyhyen vedon, tekee ajomiehen silti fiilistellä Sunday Morning Coming Downia. Jos eilinen blogi-postaus esitteli jyhkeää kotimaista jyräystä, on nyt vuorossa jotain aivan muuta.

Sainpaul on Fursy Teyssierin uusi bändi, jonka musiikki ei tunnelmaltaan poikkea kamalasti herran pääbändistä Les Discretsistä. Sen soundi ja lähestymistapa musiikkiin on kuitenkin yhden julkaistun "Le Reproche" -demokappaleen perusteella huomattavasti sekä elektronisempaa että popimpaa ja ah, niin periranskalaista. Vaan kyllähän tämä ainakin näin sunnuntaina maistuu kera tuhdin punaviinin ja tuoreen patongin sekä hyvien juustojen.

Earthbound Machinen mylly murisee

Metalpit-blogissa pohdittiin viikko sitten omaperäisyyden merkitystä ja olemusta musiikissa. Megafaktahan™ on, että omaperäisyyden tavoittelu ei saa olla mikään itseisarvo, mutta tärkeintä kuitenkin on kuitenkin musiikin "hyvyys" on se sitten tuttua peruskauraa tai uniikkia taidetta. Edellämainitun näkemykseni perusteella musiikkikriitikot, jotka perustelevat julkaisun huonoutta pelkästään omaperäisyyden puutteella ovat joko laiskoja tai kykenemättömiä ilmaisemaan itseään riittävän ammattitaitoisesti. Hyvän, tuttuja latuja hiihtelevän biisin tai levyn tekeminen on aivan yhtä vaikeata kuin uusia uria avaavan, "avantgardeistisen" tai poikkitaiteellisen musiikin luominenkin.

Helsinkiläisnelikko Earthbound Machine on raskaan rockin perusasioiden äärellä ja paino on todellakin sanalla "raskaan". Halutessaan musiikkia voisi kutsua myös doom- tai jopa stoner rockiksi, mutta määrittelyt hiiteen. "Plain Delusionissa" on vähän helvetin hieno ja murakka kitara & bassosoundi, jonka ansiosta biisi jyrää yksinkertaisen vastustamattomasti alusta loppuun. Myös kantavan äänen omaavan laulajan suoritus istuu kokonaisuuteen mallikkaasti:



"Hungerland"  lanaa sekin raskaasti luoden hienosti toimivan kontrastin entistä korkeampiin sfääreihin kurottavan solistin kanssa:



Kappalekaksikon lisäksi bändi on taltioinut samoissa sessioissa kaksi muutakin rallia. Nyt olisi maitillaan, joten mistä saa lisää?

Mörbid Vomit oksentaa kuolemaa

Loppukesästä julkaistu Mörbid Vomitin ensipromo oli verrattain sakeaa ja runsaasti sattumia sisältävää kalman katkuista laatoitusta. Mitä bändi oli ennen tuotostaan nauttinut? Tähän ja muutamaan muuhun kysymykseen vastasi yhtyeen kitaraa soittava solisti Ville Ryöti. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Pari näytettä lisää Baptismilta

Baptismin "As the Darkness Enters" -albumi on nyt nähnyt päivän valon ja yön pimeyden. "Esoteric Spheres" -singlen lisäksi nautittavissa on nyt pari kappaletta lisää.

"The Prayer" -veisussa äänessä Lord Sarcofagianin lisäksi myös Hornasta ja Sotajumalasta tuttu Infection:

"Casus in Tenebris" -kappaleessa vierailee puolestaan true Black Dawnista tuttu Wrath:



Levy tilattavissa suoraan levy-yhtiöltä Northern Heritagelta tai Levykauppa Äxästä

Shoraiders on melko cool

Tuore tamperelainen rokkinelikko Shoraiders nappasi kiinni heti ensimmäisellä kuuntelukerralla "Just Try to Keep My Cool" -kappaleellaan. Reilussa kahdessa minuutissa on kaikki olennainen muttei mitään liikaa todistaen jälleen kerran, että yksinkertainen on kaunista. Tunnelmaltaan lakonisen coolisti toteavassa ja soundillisesti mukavasti kolisevassa biisissä on hajujälkiä QotSA:n ja kumppaneiden suuntaan, mikä ilolla todettakoon. Teaseriksi nimetty ralli kiusotteleekin kivasti ja kasvattaa nälkää kuuleman mukaan joulukuussa ilmestyvän EP:n suhteen.

 Pääjehutar Maria Morjes kertoo ympärilleen kasaamastaan poppoosta seuraavasti:

"Shoraiders on syksyllä 2012 matkaan lähtenyt audiokaravaani. Kyytiin hyppäsivät Antti-Pekka Rikhard Palmu (rummut), Panu Raatikainen (kitara) ja Jussi Pohjanniemi (basso). Herkullisesti pörisevän karavaanin keulilla tietä raivaan minä laulaen ja kitaroiden. Kyseessä on muikea sekoitus tamperelaisia stoner-päitä; rumpali Antti muistetaan Goatridesta, Panu Razorblendistä ja Jussi sekä minä Foxy Flammablesta.

"Foxy hiipui viime keväänä mikä oli mulle henkilökohtaisesti kova paikka. Samaan hengenvetoon mun sydän särkyi pillun päreiksi. Oli pakko pelastautua. Shoraiders on ennen kaikkea sitä, että uskaltaa jatkaa matkaa."

Meidän esikuvia on mm. Kyuss ja Hurriganes. Marraskuun alussa julkaistu "Just Try To Keep My Cool" vahvistaa väittämäni. Tiukkaan kaksiminuuttiseen teaseriin on pakattu onnistuneesti fuzzia ja hiomatonta vanhan liiton rock-asennetta. Mun kuvaama ja leikkaama ajovideo Intiasta tukee mainiosti matkalla olemisen tuntua. TAKE A RIDE!"

Ääninäytteitä Vapaan Maan kympistä

Viime vuoden joulukuussa esikoisseiskansa pihalle pukannut Vapaa Maa kasvattaa nyt julkaisukokoaan kymmeneen tuumaan. Edellisellä kerralla tarjoillut ennakkomaistiaiset saivat aikaan ostopäätöksen, mutta julkaisu ei kuitenkaan aivan osoittautunut yhtä maittavaksi kokonaisuudeksi kuin mitä toivoa saattoi.

Bändin musiikillinen maailma tuntuu selkeästi kirkastuneen vuodessa. Sen punk/hardcore-seoksessa on nyt enemmän sekä omaa ilmettä että erilaista ja kimuranttiakin tarttumapintaa, jotka synnyttävät jopa osittaisia mielleyhtymiä hienoon, mutta nyttemmin kuopatun Abduktion suuntaan. Asiaan ei tosin voi olla täysin vaikuttamatta vokalisti Mikko Suikkasen tunnistettava ääni, joka oli sanoituksiensa ohella tärkeä osa myös Abduktion personaallista soundia.

Juuri julkaistut kaksi kappaletta ovat sen verran mielenkiintoisia, että pukin kontista voi itselle löytyä hyvinkin mieluinen yllätys. Toivon mukaan koko kymppi ei petä.

Jos värillä on väliä, saa Combatista ennakkotilattua jo nyt vihreää vinyyliä. Bändin kautta ostettavaksi tulee aikanaan erikoissettinä keltaista kiekkoa jäljelle jäävien kauppiaiden tyytyessä kauppamaan perinteisempää mustaa kultaa.


Ja jos kahdesta täysimittaisista näytteestä ei saanut tarpeekseen, on tarjolla vielä reilun minuutin mittainen teaser-video:

Mega ja 10x10 @ Inferno #100

Syyskuussa 2012 julkaistussa sadannessa Infernossa kyseltiin kymmeneltä lehden aktiiviavustajalta listaa kymmenestä kovimmasta pitkäsoitosta lehden ilmestymisen ajalta. Jotkut kuulemma tuskailivat listojensa kanssa pitkäänkin, mutta itse valitsin seuraavat kymmenen kiekkoa suht nopeassa tahdissa ja puhtaasti fiilispohjalta. Itse asettaminani periaatteina ja rajoituksina listalle kuitenkin oli, että tänä vuonna julkaistuja levyjä en mukaan ota (jääköön ne vuoden 2012 parhaat julkaisut listaan) ja että julkaisut jakaantuisivat mahdollisimman tasaisesti vuosien 2001-2011 välille. Toisessa mielentilassa tai hetkessä lista saattaisi näyttää hieman toisenlaiselta, mutta tällainen siitä lopulta tuli.

Katatonia ”Last Fair Deal Gone Down” (2001)

"Herkistyneessä mielentilassa tippa saattaa vieläkin tulla silmäkulmaan tätä levyä kuunnellessa. Katatoniaa aidoimmillaan ja melankolisimmillaan."

Arch Enemy "Wages of Sin" (2002)

"Arch Enemy määritti neljännellä albumillaan uusiksi koko melodeath-genren, eikä ole sen jälkeen itsekään pystynyt tätä tuotosta ylittämään. Olympialaista tuttu latinankielinen fraasi pätee tähän albumiin paremmin kuin hyvin: Citius, altius, fortius."

King Diamond "The Puppet Master" (2003)

"Kuninkaan selkeästi vahvin levy niin musiikillisesti kuin teemallisesti sitten mahtikolmikon Abigail-Them-Conspiracy. Nukeilla leikkiminen ei näemmä ole vain tyttöjen juttuja."

Kreator "Enemy of God" (2005)

”Violent Revolution (2001) pöläytti "Kuojan” 90-luvun kuivahkon kauden jälkeen  hilseet kerralla pois, mutta Enemy of God jumittaa edelleen niskalihakset jokaisella kuuntelukerralla. Sen verta kova kiekko, että kokoelmista löytyy neljä eri versiota levystä ja farkkutakistakin selkälippu."

Pain Confessor "Fearrage" (2006)

"Hämeenlinnalaisten toinen levy osuu maaliinsa. Tätä paremmin ei melodioilla ja tarttuvuudella varustettua kipakampaa metallia ollut aiemmin Suomessa tehty. Samoihin aikoihin alkoi laadukkaan kotimaisen metallin tuleminen lähestulkoon joka genressä."

ReverendBizarre ”III: So Long Suckers” (2007)

"Reverend Bizarre nousi perinteisen doom metalin kärkikastiin heti debyytillään, mutta kolmas ja viimeiseksi jäänyt täyspitkä on niin mitaltaan kuin sisällöltään painavinta ja mielipuolisinta julistusta mitä tässä maassa on koskaan kuultu. Haistakaa huilu -asenteesta ja nimestä ekstraplussat."

Diablo "Icaros" (2008)

"Icaros kuvaa hienon monitasoisesti niin pohjanmaalaisuutt kuin suomalaisuuttakin, mutta tavalla, joka ei ammenna iänikuisesta kalevalaisesta koivuntuohimelankoliasta, vaan käskee purra hammasta entistä tiukemmin yhteen, kapsahtaa kuuseen kurkottaessaan katajaan sitten kuinka monta kertaa tahansa. Ulkokallassa tuntuu käyvän ikuinen pohjoinen puhuri."

Ghost Brigade "Isolation Songs" (2009)

"Suomalaiset ovat osanneet nauttia kautta aikojen yksinolosta ja synkistelystä, ja näitä olotiloja Ghost Brigaden kakkonen kuvaa kaikessa herkkyydessään mestarillisesti. Parhaimmillaan nautittuna kuulokkeilla pimeässä."

BlackMagic Six "Doomsday Bound" (2010)

"BM6:n musiikissa haisee rehellisesti niin garage rock, hiki, punk, mallas, blues kuin bensakin perin miehisellä tavalla. Kaksikko onnistui tiivistämään näistä elementeistä kaiken olennaisen."

Kakkahätä-77 ”Huoltoasemalleunohdettu mies” (2011)

"Kakkiksen joutsenlauluksi jääneen debyyttitäyspitkän voi jo nyt julistaa suomirockin klassikoksi. Perkeleellisen tarttuvia mutta kuuntelua kestäviä vanhan liiton punk rock -ralleja, jotka koskettavat monessa kohtaa myös teksteillään"

Inferno #100/2012

Abrahma

Through the Dusty Paths of Our Lives

Small Stone

2,5

Näemmä normaalisti omasta kulttuuristaan ja maastaan hyvin ylpeät ranskalaisetkin osaavat arvostaa ja toteuttaa mukavan mureaa, tummaa ja raskasta 70-lukulaista stoner/space/desert rockia, josta löytyy pakollinen kelpo annos Amerikan etelän boogieta ja jumittavaa tunnelmointia.

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä se myöskään uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan laiskanpulskeaksi, jossa osasyypää on hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Abrahman puitteet ovat kyllä oikeanlaiset ja tanakasti omilla jaloillaan seisovat, mutta musiikillisten suuntaviivojen fokusoinnin kanssa sillä on vielä suuria joskaan ei välttämättä kovinkaan vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia.

Bullet

Full Pull

Nuclear Blast

3

Bulletin mopo keuli varsin lupaavasti jo 2006 julkaistulla Heading for the Top -debyytillä ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Bite the Bulletilla kehityssuunta oli edelleenkin nousujohteista. Vaikka viime vuonna pihalle pukattu Highway Pirates olikin ainakin osittain oikeinkin hyvä, polki se silti osittain paikoillaan ollen selkeästi pieni notkahdus ruotsalaisten uralla. Nyt julkaistavalla Full Pull -albumilla yhtye ei edelleenkään jaksa edetä täyttä 100 metrin matkaa, vaan meno hyytyy puolivälin jälkeen tehojen loppuessa.

Bändillä on edelleen vahva näkemys tehdä 80-luvun AC/DC:stä ja Acceptista ammentavaa heavy rockia, jota täydentää hyvin Hell Hoferin omaperäisen repivä, joskin em. esikuvien tutuksi tekemä laulutyyli. Musiikkiin on tullut mukaan aimo annos tervetullutta ilmavuutta myös soundillisesti, mikä ei kuitenkaan tarkoita varsinaista löystymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä Rolling Homen perusrock, jonka loppufiilistely toimii hienosti. Biisit kuulostavat myös aiempaa yksinkertaisimmilta ja enemmän rockilta kuin metallilta, mikä ei sekään ole huono asia.

Niin hyvin kuin livenäkin sympaattinen orkesteri taitaa hommansa, pitäisi tämän genren rallit vain olla just eikä melkein kohdallaan mitä kokonaisuuteen tulee. Nyt Bulletin massikka kiiltelee vahattuna komeasti ja käy tasaisesti, mutta kaasua painettaessa vääntöä ei tahdo löytyä riittävästi ja tiukaksi pakkaantuneella savisella pellolla rapa ei lennä tarpeeksi korkealle. Pakko bändistä on silti pitää, vaikka herroilla on edessään yhä pitkä matka huipulle Nuke-kiinnityksestä huolimatta.

Derrida

Tule ja katso 12” EP

Psychedelica/Räävi/Ruori/Distroy/Rämekuukkeli/Rusto-Osiris

3

Voisi helposti luulla, että perinnetietoiseksi genreksi lusein luokiteltu hardcoren karsinassa seinät olisivat likellä toisiaan ja niihin törmäily suotavaa niin kauan kun läpi ei mennä. Nyt jo kuopattu Abduktio kuitenkin osoitti, että HC:tä voi esittää niin tekstillisesti kuin musiikillisesti täysin omalla uniikilla ja älykkömäisellä tavallaan säilyttäen uskottavuutensa ja silti ajautumatta liian kauaksi genren ytimestä.

Kotimaista Derridaa voisi kutsua ylöjärveläisten hengenheimolaiseksi, vaikka varsin selkeitä sisällöllisiä yhteneväisyyksiäkin löytyy. Yhtye antaa mukavasti ajattelemisen aihetta niin teksteillään kuin musiikillaan, mutta paketti ei silti ole täysin onnistuneesti kasassa. Vaikka takana on pari pienempää julkaisua ja neljä vuotta sitten julkaistu täyspitkä, ei bändi tunnu silti olevan vielä täysin sinut nykyisen tyylinsä kanssa.

Vartin mittaisella EP:llä bändi rimpuilee varsin idearikkaasti kaikissa kuudessa kappaleessaan, mutta niiden sisältämät eri oivallukset olisi voinut jalostaa ja viedä vieläkin pidämmälle. Vastapainoksi kepeämmälle kokeellisuudelle jää myös kaipaamaan hivenen aggressiivisempaa otetta etenkin kitara- ja riffiosastolla. Tule ja katso kannattaa silti ennemmin kuin katua.

Lynyrd Skynyrd

Last of a Dyin' Breed

Roadrunner

4

Tokkopa nykymaailmaan enää syntyy tai muodostuu Lynyrd Skynyrdin kaltaisia aidosti ikonisia bändejä, joiden syvän etelän periamerikkalaisuuteen perustuva rock kuulostaa täysin ajattomalta ja hienolta, vaikka kultakauden levytyksistä alkaakin olla jo lähes 40 vuotta aikaa. Edes vahvasti yhtyeeseen liitetty The Stars and Stripes Forever -asenne ei ärsytä, vaan sitä jopa kunnioittaa tässä tapauksessa. Viimeisiä lajissaan todellakin.

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta 13. studioalbumillaan veteraanit ovat taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennon letkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy mihinkään jäähdyttelyyn, sillä he käyvät edelleen lämpiminä.

Last of a Dyin' Breed on kaikin puolin onnistunut ja hienosti tässä ajassa kiinni oleva kokonaisuus, jossa kuitenkin yhä kuuluu bändin alkuaikojen musiikkiperimä vuosien aikana tapahtuneista suurista kokoonpanovaihdoksista huolimatta. Oi jospa joulupukki tänä vuona toisi haluamani lappuhaalarit ja punaisen takaluukulla varustetun kokovartalokerraston.

Nightstalker

Dead Rock Commandos

Small Stone

3,5

Voisin melkein luvata syöväni hatullisen sitä ihteään, jos nämä Kreikan pojat eivät ole koskaan kuulleet Dopes to Infinityn ja sitä seuranneen kolmen albumin aikaisesta Monster Magnetista. Vaan eipä asiasta voi alkaa liiemmin motkottamaankaan, kun noinkin hieno bändi on esikuvaksi otettu ja yli kahdenkymmenen vuoden ja kolmen aiemman albumin kokemuksella osataan tehdä mukavan letkeitä ja tasapainoisesti vellovia stoner-kappaleita koko levyllinen.

Dave Wyndorfin jo pelkästä äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, mutta vahvaa tyylitajua sekä hyviä sävellysideoita että tanakkaa osaamista kylläkin. Siksi jääkin oikein todella kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota, vaikka muut musiikilliset puitteet ovatkin lähes täysin kohdallaan.

Musiikissa vaikeasti kuvailtavat fiilikseen perustuvat asiat ovat usein vähästä kiinni. Pienellä amerikkalaisen ammattimiehen viilauksella Dead Rock Commandos olisi kuitenkin ollut melko varmasti pistettä parempi levy.

Riistetyt

Skitsofrenia (reissue)

Propaganda

4

Uusintapainos yhä edelleen aktiivisen tamperelaisen Riistettyjen kakkosalbumista vuodelta -83 ei ole mikään vuosikymmenen kulttuuriteko, sillä levystä on vuosien varrella tehty erilaisia painoksia niin CD:nä kuin LP:näkin, joista osaa on edelleen saatavilla. Tämä ei kuitenkaan vähennä itse alkuperäisen julkaisun merkitystä, sillä Skitsofrenia kuuluu kotimaisen hardcoren tärkeimpiin merkkipaaluihin mm. Laman ainoiksi jääneiden kahden studioalbumin kanssa.

Nuorten miesten energia ja intensiteetti on läpi levyn hurjaa ja se mikä monipuolisuudessa vähän puuttuu, on korvattu onnistuneesti asenteella ja vimmaisella ulosannilla. Kun repäisyt eivät juurikaan kestä paria minuuttia kauempaa, on 24 minuutin kesto täysin optimaalinen niin mielelle kuin korville: vanhemmankin alkaa tehdä mieli nousta barrikadeille kapinoimaan maailman lukuisia epäkohtia vastaan.

Ulkoiselta olemukseltaan julkaisu näyttää halvasti toteutetulta, mutta yksinkertainen kansilipare sisältää sentään sanoitukset. Onneksi sisältö sentään on huomattavasti rikkaampaa.

Sons of Otis

Seismic

Small Stone

3,5

20 vuoden trippailu vahvasti stonerilta tuoksahtavan ja myös vähän dronea sisältävän doomin parissa kuuluu Sons of Otisin musiikissa sulavana ja melkoisen tanakkana sekä lämminhenkisenä vyörytyksenä, joka ottaa kuuntelijansa heti alkutahdeista lempeään karhunsyleilyyn vain ponnistaakseen satunnaisen säännöllisesti leijailemaan kohti korkeuksia. Seismisen toiminnan ja kosmisten vibojen yhteistyötä siis.

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva, mutta samaan aikaan itseään hivenen liikaa toistava muutaman tempun hyvin osaava groove-hirviö. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaisen tilan luomiseen ja saavuttamiseen, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine ei siihen kuitenkaan tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.

Puutteistaan huolimatta Sons of Otis on silti kiehtova poppoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Taitoa sekin vaatii ja sitä bändiltä löytyy jo viiden aiemman albumin mitalta.

Spiders

Flash Point

Crusher

4

Spidersin heti alkuvuodesta 2011 julkaistu neljän biisin 10” oli kaikessa 70-lukulaisessa fiilistelyssään mainio ensijulkaisu, mutta kesän jälkeen ilmestynyt kiihkeästi rokkaava Fraction 7” (kääntöpuolella kelvollinen joskin turhan alkuperäisuskollinen Alice Cooper coveri Under My Wheels) laajensi hämiksien repertuaaria oivasti ja osoitti samalla, että niin riffeissä kuin tyylitajussakin löytyy.

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostavat. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla ja hienosti aikakauden aito ja rosoinen joskin erittäin lämminhenkinen tunnelma onkin levyllä tavoitettu aina tuotantoa myöten. Paikka paikoin pienen lähinnä soundillisen potkun puutteen voi helposti korvata volume-nupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Spidersin keulahahmossa Ann-Sofie Hoylesissa yhdistyy kiehtovalla tavalla räväkkyys ja rokkikissamaisuus naapurintyttömäiseen herkkyyteen ja tällaisella keulahahmolla ja biisiarsenaalilla varustettu nelikko tuleekin taatusti paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella. Vaikka bändillä ei olekaan heti ensikerrasta päähän soimaan jääviä hittejä levyltäkin löytyvän em. Fractionin lisäksi, on sillä silti täysi nippu monipuolisia menneen ajan kyllästämiä rokkibiisejä, joihin ajan hammas ei pysty tulevaisuudessakaan.

Väärinkäsitys

Päivän tunnit 7"

Omakustanne

3,5

Bändin MySpacesta löytyvä kuvaus ”Hankasalmi Hardcore since 1996” kiteyttää mainiosti mistä Väärinkäsityksessä on kysymys. Kohtuullisen pitkästä urastaan huolimatta punkkitrio on julkaissut harvakseltaan omia tuotoksiaan ja vaikka tämäkin EP on taltioitu jo reilut kaksi vuotta sitten, saa se julkaisunsa vasta nyt. Liekö viivästymiseen syynä sitten julkaisijaongelmat, saamattomuus vaiko rahapula, viimeistä myyntipäivää ei yhtyeen esittämälle klassisen ajattomalle punk/HC:lle kuitenkaan kannata asettaa.

Sanoitusten teeseinä käytetyt päihteiden väärinkäyttö, uskontokriittisyys, sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, jokapäiväisessä oravanpyörässä kieppuminen, isoveljen valvonta ja kapitalismin vallan vastustaminen ovat genren peruskauraa ja samaa voi todeta myös sopivan räkäisesti ja räyhäkkäästi esitetystä ja tallennetusta musiikista. Neljä viisua puolellaan reiluun viiteen minuuttiin istuu myös täysin mallikkaasti punk-pienjulkaisuissa usein käytettyyn sabluunaan.

Sen verta kelvollisesti & kokemuksella toteutettua Väärinkäsityksen kantaaottavuus ja musiikillinen räkiminen kuitenkin on, että mitään uniikkia lähestymistapaa ei jää kaipaamaan. Kyllä hyvä ruisleipäkin maistuu vuodesta toimeen ilman että siihen tarvitsee alkaa mitään karpaloita lisäämään.

Ward & True Lords Of Vatican
S/T (kasetti)
Johnny Park Avenue/Black Floyd's Tapes
3,5

Syvällä undergroundissa mateleva Ward julkaisee seuraajan viime vuonna ilmestyneelle 7” splitille ja tällä kertaa formaattina on puolestaan alan piireissä comebackin tehnyt c-kasetti. Tälläkin kertaa mukana julkaisulla on kaveri, mutta nyt voimat on eriytymisen sijaan yhdistetty True Lords of Vaticanin huolehtiessa musiikin värittämisestä elektronisin keinoin.

Wardin kehityskaari sojottaa ylöspäin selkeässä erektiokulmassa ensiseiskaansa verrattuna, vaikka tyyli ja tehokeinot ovat edelleen samat. Sysimustaa lähestyvä, osin sludgea sisältävä doom vyörytys on varsin alkukantaisella tavalla ahdistavaa ja piinaavaa, johon oman lisänsä tuo etenkin molempien biisien outromainen elekro-feedback. Mine nousee kuitenkin kappalekaksikon selkeäksi voittajaksi herkemmällä ja melodisemmalla otteellaan, joka tarjoaa sopivasti jännitteitä ja vastakohtia tutulle runnomiselle.

Ward ei vielä tunnu löytäneen aivan kaikkea potentiaaliaan, sillä esimerkiksi Paralyzedin olisi voinut antaa kasvaa lisää pituutta muuttaen sen massiiviseksi kaiken alleen ruhjovaksi monsteriksi. Yhteistyö TLoV:n kanssa on toimivaa, joskin hieman perään liimatun oloista. Tästäkin kollaboraatiosta olisi huolellisemmalla sovituksella saatu paremmin kokonaisuutta palveleva. Toivon mukaan tähän mennessä suoritut esilämmittelyt johtavat seuraavalla julkaisulla kohti kliimaksia: slow, deep and hard!

Mors Principium Est "…And Death Said Live" & maukas näyte

 

Maittavat maistiaiset tulevilta ja tuoreilta julkaisulta saavat tällä viikolla jatkoa tyylikkäästi melodisuutta, vauhdikkuutta ja ärhäkkyyttä yhdistävän Mors Principium Estin Euroopassa joulukuussa  julkaistavalta neljänneltä "…And Death Said Live" -albumilta. Vuonna 2007 mahtavan "Liberation=Termination" -levyn julkaissut porilaisporukka on viimeisten viiden vuoden aikana kärsinyt useista kitaristinvaihdoksista, joista vakavin lienee perustajajäsenen ja pääasiallisessa sävellysvastuussa olleen Jori Haukion poistuminen em. levyn valmistumisen jälkeen ennen sen julkaisua. Tämän jälkeen kitaristeja on tullut ja mennyt, mutta nyt ulkomaalaisvahvistuksien Andy Gillionin ja Andhe Chandlerin myötä kokoonpanon toivoisi vakiintuneen.

Lopettaminen on varmasti MPE-leirissä käynyt monesti mielessä levytystauon aikana, mutta onneksi bändi on silti sinnikkäästi päättänyt jatkaa. Toivon mukaan tuleva julkaisu on yhtyeen nimen mukainen uusi uljas alku epäilemättä lähellä kuoleman portteja käyneille porilaisille.

Vaikka biisintekijät ovatkin yhtyeessä vaihtuneet sitten edellisen levytyksen, niin kyllä nyt näytteenä tarjottava "Destroyer Of All" kuulostaa hieman yllättäenkin silti puhdasveriseltä Mors Principium Estiltä. Ei tässä nyt ihan vielä ylletä "Liberation=Termination" -kiekon monipuoliseen ja omalaatuiseen nerokkuuteen, mutta sen verran vahvaa taidonnäytettä kappale kuitenkin edustaa, että mikään suuri pettymys AFM:n kautta julkaistava uutukainen tuskin tulee olemaan.

"Destroyer Of All", olkaa hyvä:

Kappaleen tarjoaa nettisivusto Metal Injection