The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5
Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää
kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen
arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi.
Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana
Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat
orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa
egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri
huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.
Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi
myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita
viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään
ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän
tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista
inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva
puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on
osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.
Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen
11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja
tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha
mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä
varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.
Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5
Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata
maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi
merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka
löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä
merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin
kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan
menneet saalislaivoista ohi.
Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin,
kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja
kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista
sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin
toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole
muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla
turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti
raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.
Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi
kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja
taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää
muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän
takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta
viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa
ruskeisiin housuihin.
Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5
Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä
kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen
suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi
soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin
pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2
tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin
toimii.
Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret
Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen
Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat
epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan,
jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka
puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta.
Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin
lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on
sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen
kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti
ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta
saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin
Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet
saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee
vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien
hengen.
Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa
varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai
Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan
tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä
vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä
kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin
aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.
torstai 1. syyskuuta 2005
Centinex
World Declension
Regain
6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.
Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.
Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.
Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above
7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.
Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.
Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.
Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache
6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.
Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.
Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.
Witchcraft
Firewood
Rise Above
8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.
Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.
Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.
Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow
Omakustanne
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”
Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.
Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.
World Declension
Regain
6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.
Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.
Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.
Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above
7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.
Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.
Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.
Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache
6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.
Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.
Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.
Witchcraft
Firewood
Rise Above
8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.
Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.
Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.
Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow
Omakustanne
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”
Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.
Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.
DESTRUCTION - RÄKSYTTÄVÄT RÄSSIKOIRAT
Teutoni-thrash voi yhä vahvasti, kiitos Kreatorin ja
Destructionin kaltaisten vanhojen pierujen. Jälkimmäinen ei ole
lähtenyt keksimään pyörää uudestaan missään vaiheessa uraansa;
tuoreella Inventor Of Evil -kiekollaankin Destruction käsittelee
pahuuden olemusta.
Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.
– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.
– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.
Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.
Elokuun lopussa ilmestynyt Inventor Of Evil on 21 vuotta sitten
ensimmäisen tuotoksensa julkaisseen Destruction kahdeksas täyspitkä
studiolevy. Samaa riffisampoa trio ei kuitenkaan ole suostunut levy
levyltä hyödyntämään, ja tuore platta kuulostaakin edeltäjäänsä
verrattuna monipuolisemmalta ja teknisemmältä.
– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.
– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.
Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.
– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.
Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?
– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.
– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.
– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.
Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.
– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.
Vuonna 2000 paluun All Hell Breaks Loose -levyllä tehnyt Destruction
palauttaa "hullun teurastajan" levynsä kanteen ihmisten
kauhisteltavaksi. Liha-alan työläisestä on kyllä ehditty laulaa
viimeisten vuosien aikana, mutta muuten herra on pysytellyt
taka-alalla.
– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.
– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.
Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?
– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.
Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?
– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.
Mihin sinä itse sitten uskot?
– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.
Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.
– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.
Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?
– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.
Julkaistu Inferno #29/2005
Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.
– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.
– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.
Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.
RUSH-THRASH
– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.
– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.
Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.
– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.
Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?
– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.
– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.
– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.
Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.
– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.
PAHUUDEN YTIMESSÄ
– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.
– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.
Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?
– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.
Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?
– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.
Mihin sinä itse sitten uskot?
– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.
Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.
– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.
Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?
– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.
Julkaistu Inferno #29/2005
keskiviikko 1. kesäkuuta 2005
Inferno #28/2005
ELEPHANT BELL
Electric Shoes
Omakustanne
7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.
Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.
ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer
Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.
Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.
Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.
PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic
5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.
Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.
REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm
7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.
Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.
Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.
TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom
8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.
Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.
Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.
Electric Shoes
Omakustanne
7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.
Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.
ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer
Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.
Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.
Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.
PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic
5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.
Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.
REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm
7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.
Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.
Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.
TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom
8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.
Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.
Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.
SWALLOW THE SUN - MUSTAN AURINGON VARJOSSA
Juuri nyt Suomi tuomitsee ankarammin kuin koskaan aikaisemmin etunenässään Swallow the Sun ja Reverend Bizarre. Alkukesän kynnyksellä näkemyksiään tuomioista ja rangaistuksista kertovat doom-death orkesteri Swallow the Sunin solisti Mikko Kotamäki, kitaristi Juha Raivio ja kosketinsoittaja Aleksi Munter valamiehistönään Reverend Bizarren Albert Witchfinder.
Swallow the Sun trio vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseensa. Pari vuotta sitten julkaistu debyytti keräsi runsaasti ylistystä ja elokuun lopussa ilmestyvältä toistaiseksi vielä nimeämättömältä täyspitkältä lohkaistu Forgive Her… -single keikkuu neljättä viikkoa Suomen virallisella singlelistalla. Moinen suoritus on yllättänyt orkesterin herratkin housut kintuissa tai ainakin puolitangossa.
Juha: - Täytyy kyllä myöntää, että kun sinkku nousi listalle ja vielä pienen levy-yhtiön toimesta, niin kyllä siinä sai olla ylpeä suomalaisesta metalliporukasta ja Fireboxin uskosta meihin. Nöyräksihän tämä vetää, mutta samalla ylpeäksi siitä, että tässä on menty täysin omilla ehdoilla eteenpäin.
Luulenpa että suomalainen metalli-ihminen on keskimäärin laajakatseisempi kuin ennen ja se antaa myös meidän tyyliselle bändille mahdollisuude
.
Mikko: - Joku kait ostavaa yleisöä vaivaa. En minä doom metallin suosioon osaa oikein mitään sanoa. Kai se on nyt kova homma, koska Imperiumin messulaudalla niin sanotaan.
Aleksi: - Mehän saatiin hyvin huomiota jo debyytin julkaisun aikaan varmaan osittain senkin takia, että se sattui osumaan hyvään saumaan. Tuntuu, että siinä tuli hirveästi thrash- ja death/thrash-bändejä, eikä ollenkaan tällaista hitaampaa, raskaampaa ja synkempää kamaa. Suunnilleen samasta syystä voi johtua myös doomin tämän hetkinen näkyvyys. Doom metal kun ei missään vaiheessa ole ollut varsinaisesti pinnalla ja kun metallityylejä on viime vuosina vähän kierrätetty, niin doom saattaa tuntua tuoreelta.
Vuonna 2000 aloittaneen bändin ura voidaan sanoa olleen yhtä nousukiitoa heti ensimmäisestä demosta alkaen. Ko. julkaisulla orkesteri nappasi heti levytyssopimuksen kotimaisen Fireboxin kanssa ja vielä samana vuonna 2003 julkaistiin kovastikin kehuja kerännyt The Morning Never Came -debyytti. Kuluneet pari vuotta ovat pistäneet trion mietteliääksi jopa siinä määrin, että ne ovat vaikuttaneet hienoiseltaan jopa kakkoslevyn synnyttämiseen.
Mikko: - Näitä musiikkitouhuja on tullut tehtyä aika monta vuotta ilman juuri minkäänlaisia saavutuksia, niin ei tällaista osannut odottaa yhtään millään tapaa. Eka levy kuulosti omaan korvaan hyvältä ja tiedettiin ettei se ole paskaa, mutta ei käynyt edes mielessä, että siitä muutkin pitäisivät näin paljon. Eihän tämä juttu mielestäni vieläkään mitenkään isollaan ole, mutta tässä on tullut tehtyä sellainen pohja mistä on hyvä jatkaa eteenpäin. Ei kai kukaan muu meistä myönnä ottaneensa paineita tulevan levyn suhteen, mutta kyllä muutamaan otteeseen ainakin omassa päässä pyöri että mitenhän tässä käy. Kun levy saatiin sitten valmiiksi, en oikein silloinkaan ollut vielä varma tuliko siitä parempi kuin ekasta. Nyt kun olen kuunnellut levyä rauhassa muutaman kuukauden, olen melko varma ettei sen pitäisi tuottaa pettymyksiä.
Juha: - Kaikki lähti rullaamaan niin nopeaa vauhtia ensimmäisen demon jälkeen, että on itse asiassa vaikea tajuta että kohta julkaistaan jo toinen Swallow the Sun -levy. Mitään paineita ei ollut uusien biisien kanssa, paitsi että piiskasin kyllä kieltämättä itseäni aika ankarasti viimeisen puoli vuotta sen antiikkisen neliraiturini ja akustisen kanssa.
Kuinka näinkin hidasta ja raskasta musiikkia on mahdollista säveltää ns. unpluggedina?
Juha: - Olen tullut siihen tulokseen että jos biisin saa toimimaan akustisella, toimii se myös aika varmasti treeneissä. Tietokoneella saisi tehtyä hienon kuuloisia juttuja, mutta sitten tulisi takuuvarmasti ylilyöntejä ja niitä biisejä ei pystyisi soittamaan kohta kukaan. Neliraiturissanikin takasinkelaus-nappula ja stoppi ovat enää ehjinä, muuten joudun työntämään sormen koneen sisälle, että saan painettua muita nappuloita edes jotenkin. Sähköjohtoonkin tein kunnon patentin ja klikin olen hoitanut seinäkelloa nauhoittamalla ja sitten nauhanopeutta muuttamalla. Tässä kunnon pirkkaniksi kotistudiota varten!
Vastikään orkesterille tarjottiin myös mahdollisuus valloittaa Amerikan manner, sillä yhtyeen debyytti julkaistiin rapakon takana Olympic Recordsin toimesta. Levyn saama hyvä vastaanotto ei johtune amerikkalaisesta peruskohteliaisuudesta.
Juha: - Kiinnostuksen takaamiseksi jenkkiversioon olisi kannattanut ehkä pyytää joku täyteen tatuoitu ja lävistetty kaveri vetämään parit läpät lippis vinossa, mutta aika hienosti tuo on kuulemma lähtenyt myymään ja arvostelut ovat olleet järjestään huikeita. Onhan siellä sitä jengiä niin tajuttomasti, että tällekin musalle löytyy varmasti iso kuulijakunta.
Aleksi: - Keikkatoiveet tuonne valtameren toiselle puolen ovat ehkä vähän kaukaisia tässä vaiheessa johtuen ihan jo älyttömistä kustannuksista, mutta ainakin tuolla saa lisää kytköksiä esimerkiksi Century Mediaan päin.
Juha: - Meidän musiikkiahan käytettiin eräässä baletissa ja nyt he haluaisivat meidät soittamaan livenä ensi vuonna New Yorkissa. Vaan eiköhän haetut apurahat mene jonkin ison levy-yhtiön tylsän trendibändin kiertueeseen. Eikä meitä varmaan nyt edes päästettäisi jenkkeihin, kun Mikko näyttää jo nyt ihan terroristilta.
Mikko: – Paitsi että viime viikonloppuna tuli vähän päissään taas heilutettua partakonetta, eli ei tässä enää ihan terroristilta näytetä. Onneksi tolkkua riitti sen verran, että pensselit jäivät ajamatta.
TUNTEITA JA KUOLLEITA NAISIA
Swallow the Sunin niin musiikista kuin sanoituksista on tähän mennessä vastannut yksin herra Raivio, eikä tilanne ole muuttunut dramaattisesti tulevallakaan levyllä. Juha tunnustaakin tietävänsä tarkkaan mitä musiikilta haluaa, vaikka sovitusvaiheessa treenikämpällä jokaisella jäsenellä onkin sanansa sanottavana.
Juha: - Kyllä mä haluan pitää nuorat käsissä aika tarkkaan, kun mulla on ollut tästä musasta selkeä kuva aivan alusta lähtien. Uudella levyllä on tosin yksi Aleksin tekemä kappale ja se tekee kyllä kieltämättä ihan hyvää kokonaisuudelle. Varmasti tulevaisuudessa on myös muiden biisejä mukana, kunhan niissä on sitä jotain mitä mä vaadin myös itseltäni.
Aleksi: - Uudella levyllä Fragile on mun käsialaa ja jonkin verran lisääkin olisi puolivalmiita pohjia ja sanoituksia. Ei muiden osallistuminen säveltämiseen ole koskaan ollut poissuljettua, mutta Juha on niin tuottelias, ettei muiden panokselle ole vielä ollut sen enempää tarvetta.
Juha: - Sovitusvaiheessa jokainen tuo kumminkin niin kovan oman panoksensa ja soundinsa noihin biiseihin, että jos mä tekisin näitä yksin kotona jollakin tietokoneella valmiiksi, niin ne luultavasti kuulostaisivat kamelin pieruilta nykyiseen lopputulokseen verrattuna.
Orkesterin musiikista on helposti aistittavissa doom metalin kumpuavia tuttuja tunnetiloja kuten melankolisuus, masentuneisuus ja suru. Juha ja Aleksi tunnustavatkin käyttävänsä musiikkia kanavana, johon sisintään on hyvä purkaa. Vain Mikko tuntuu olevan asiasta hieman eri mieltä.
Juha: - Mulle musiikki toimii todellakin puhdistavana tekijänä. Musiikissa täytyy olla jotain, joka viiltää ja repii sydäntä auki. Kaikkihan tietää sen tunteen, kun kuulee jonkun melodian tai
sanoituksen ja se tuntuu mahassa asti. Silloin musiikki on toiminut varmasti jonkinlaisena kanavana.
Aleksi: - En itsekkään osaa soittaa "vain" musiikkia, koska en pysty soittamaan mitään mikä ei herätä vahvoja tunteita minussa itsessäni. Vaikken tosiaankaan ole kovin surumielinen ihmisenä, niin silti melankolinen ja rankka musiikki on se luontevin tapa ilmaista itseäni. Musiikkia on tullut kumminkin jossain muodossa tehtyä jo niin pitkään, ettei mulla ole mitään hajua mitä sitä tekisi jos ei sitä.
Mikko: - Kyllä se pääasiassa mulle on ”vain” musiikkia, kun ei meillä tässä mukana kuitenkaan ole mitään syvällistä sanomaa. Saan toki meidän musiikista kylmiä väreitä ja tuntemuksia, mutta itse käsitän "musiikin joka ei ole vain musiikkia”-käsitteen esim. punkkina tai black metallina. Asiahan olisi varmasti toisenlainen, jos kirjoittaisin sanat biiseihin. Silloinhan musiikki olisi varmasti paljon henkilökohtaisempaa. Toisaalta hetkeen ei ole juuri mitään tekstiä tullutkaan joka varmaan johtuu siitä, että lähiaikoina asiat ovat menneet aika ikävänkin hyvin. Tulevaisuus näyttää tuleeko mun sanoituksiani koskaan tälle bändille.
Tulevan levyn biisilistan perusteella naiset tuntuvat toimivan monella tapaa innoituksen lähteenä, vaikka yleensä varsin murheellisilla tavoilla.
Aleksi: - Taitaapa nyt olla niin, että kaikki meidän kappaleet käsittelevät joko naisia tai maailmanloppua. Hyviä teemojahan nuo ovat, mutta ehkä me sitten kolmannelle levylle keksitään joitakin muita aiheita.
Juha: - Monissa meidän biiseissä naiset tuppaavat pääsemään hengestään ja kun noita kummittelutarinoitakin mahtuu mukaan, niin fiktioksihan tekstit väkisinkin vetää. Voisi ehkä sanoa, että puolet mun sanoituksista on tuollaisia kauhutarinoita ja toisessa puoliskossa sitten ryvetään oikeasti siellä murheen alhossa. Sen kummemmin en niistä sanoituksista rupea kuitenkaan puhumaan.
Mikko: - Kuolleet naiset ovat jotenkin mystisesti nousseet aika isoon osaan meidän sanoituksissa. Kyllä kai naisista joka miehelle välillä harmia on, mutta ilmankaan ei voi olla.
Olisiko se sitten niin, että kuollut nainen on paras nainen?
Mikko: - Ei nyt sentään lähdetä ihan noin jyrkälle linjalle. Kuolleet naiset taisivat olla kuitenkin enemmän tuon Ted Bundyn heiniä.
Parhaana esimerkkinä kuolleiden naisten ja kummitustarinoiden yhdistelystä käy tulevan kakkoslevyn kuudes kappale Ghost of Laura Palmer, joka nimellään viittaa varsin vahvasti David Lynchin ohjaamaan kulttisarjaan Twin Peaks. Kaikki ei kuitenkaan aina ole ihan sitä miltä ensisilmäykseltä vaikuttaa.
Juha: - Twin Peaks -sarja oli sävyiltään juuri sellainen, mitä myös itse tavoittelen biisien tunnelmissa. Eka levy saavutti sitä fiilistä jo aika hyvin ja uusi jatkaa siitä vielä paremmin. Ghost of Laura Palmer -biisillä ei ole Twin Peaksin kanssa mitään tekemistä muuta kuin henki, mikä hallitsee kappaletta. Biisi on ylistystä naisen kauneudelle mutta kaikkihan myös muistavat mikä Laura oli pohjimmiltaan. Selkeä kesähitti jos levy julkaistaisiin nyt kesällä.
Aleksi: - Vaikka kappale nivoutuukin Twin Peaksiin vähemmän kuin nimi antaa ymmärtää, niin miten se nivoutuu siihen tuo biisille aivan uuden tulkinnallisen tason. Sanat tulevat tällä kertaa levylle asti mistä niitä sitten voi tavata.
Debyytin kansiinhan kappaleiden lyriikoita ei ole painettu, joten voiko tämän tulkita niin, että mikäli ne olisivat kaikkien luettavissa, katoaisi niistä jokin mystinen aura vai niin, että ne ovat vain liian henkilökohtaisia kaiken kansan jaettavaksi?
Juha: - Mä olen huomannut sen, että kun joutuu luomaan oman kuvan biisistä, niin se todellakin saa paljon enemmän syvyyttä kuin mitä valmiiksi selitetty kappale tekee. Olen myös pohjimmiltani sellainen perusjurpometsäsuomalainen, että en halua lähteä avautumaan sen enempää kuin mitä sanat antavat ymmärtää. Sen verran piti kyllä antaa periksi, että noista eka levyn sanoituksista puolet löytyy meidän kotisivuilta.
PAREMMIN JA HITAAMMIN
Tulevaa levyä kuunnellessa on selvää, että kehittymistä on tapahtunut, vaikka radikaaleista muutoksista ei voidakaan puhua. Bändi itse ei kuitenkaan ota turhaa stressiä siitä, kehittyykö vai jalostuuko musiikki.
Aleksi: - Uusia biisejä tehdessä kävi välillä kyllä mielessä, että onkohan nyt tulossa vähän liian mystistä progea edelliseen verrattuna, mutta helvetin hyvä jatke levystä tuli debyytille. Sopivasti erilainen mutta silti tunnistettavasti samanlainen.
Juha: - Tässä rupeaa nyt olemaan aika hyvä ote siitä, miten bändi toimii yhteen ja musiikkikin lähenee kokoajan täydellistä Swallow the Sun-soundia. Itse olen yrittänyt karsia paljon pois soitosta, että kokonaisuus toimisi paremmin. Toisaalta niin kauan kuin musiikkia tekee sydämestään, niin se pysyy rehellisenä ja sittenhän sitä voi tehdä vaikka kolmekymmentä saman kuuloista levyä. Joten kyllä AC/DC ja Maiden ovat aina olleet oikeassa!
Vaikka vertailujen tekeminen levyjen välillä ei koskaan tunnu olevan muusikoille helppoa, on trio selkeästi pohtinut asiaa myös tältä kantilta.
Mikko: - Suurin ero mielestäni on se, että tämä uusi levy on tehty paljon huolellisemmin. Biisejä hiottiin aika paljon ja rakenteet kerkesivät muuttua matkan varrella moneen kertaan. Laulusovitukset jäivät taas toisaalta melko viime tippaan ja noin puolet lauluista äänitinkin studiossa vähän improvisoiden. Olen niihin kuitenkin tyytyväinen enkä juurikaan muuttaisi mitään näin jälkikäteen.
Juha: - Debyytti on aivan liian nopea, joten siihen on tullut vähän parannusta jo tällä uudella levyllä. Musiikkia on nyt venytetty vähän joka suuntaan, joten levy on entistä raskaampi ja melodisempi. Levystä tuli juuri niin synkkä ja kaunis kuin pitikin.
Aleksi: - Tulevalla levyllä on enemmän ääripäitä. Välillä on vähän helvetin äkäistä runttausta ja välillä taas herkistellään ja leijutaan enemmän kuin ensimmäisellä levyllä kertaakaan. Syvemmältä levyltä tuo tuntuu, siinä on enemmän löydettävää.
Ääripäiden käyttö tulee selkeimmin ehkä esille myös Mikon lauluosuuksissa, joissa massiivisen murinan lisäksi kuullaan entistä enemmän ja rohkeammin käytettyä puhdasta laulua.
Mikko: - Tylsäksihän se helposti kävisi, jos laulut olisivat tasaista korinaa alusta loppuun. Laulusovituksista teen ehkä noin 90 % itse ja ne syntyvät melko vaivattomasti. Muutaman kerran kun kuuntelee biisin sanoja lukien, niin se on siinä. Enkä mä edes osaa availla ääntäni, yleensä poltan tupakin ja rykäisen sitten oman osuuteni nauhalle mahdollisimman nopeasti ilman turhia viilailuita. Näin laulamisessa säilyy aidompi tunne ja tietty rosoisuus.
Keikkatilanteissa niin murinat kuin puhtaat vokalisoinnin tuntuvat irtoavan herra Kotamäeltä aivan yhtä vaivattomasti kuin levylläkin. Pienoisesta esiintymiskammosta huolimatta.
Mikko: - Yleensä parin ekan biisin kohdalla on aina pieni ahdistus päällä, mutta kyllä se siitä sitten aina helpottaa. Kaikenlaistahan siinä kerkiää keikan aikana pohtia, viimeksi taisin muistaakseni miettiä, että onpa joku neito tuossa eturivissä laittanut melko runsaasti hajuvettä. Noita biisejä on kuitenkin sen verran veivattu, että niitä ei tarvitse paljoa mietiskellä, ne vain tulevat.
Laulun ohella toinen yleisesti käytetty elementti niin doom metalissa kuin Swallow the Suninkin musiikissa ovat koskettimet. Vaikka ne eivät dominoikaan itse musiikkia, ei niitä voisi poiskaan ottaa.
Juha: - Meillä kaikki rakentuu kaikkien ympärille joten heti jos jättää vaikka toisen kitaran tai koskettimet pois, niin bändi kuulostaa taas kamelin pierulta.
Aleksi: - Mulla on yleensä lähestymistapana se, että synien tulisi jotenkin punoa biisien eri osat yhteen ja lisätä vähän kaarta biiseihin. Juuri tästä syystä niistä ei paljon löydy sellaisia kolmisointu-automaatti-mattoja, koska ne ovat yleensä ihan yhdentekeviä. Kappaleet eivät yleensä lähde kehittymään koskettimien ympärille, koska Juha säveltää kitaralla, mutta joitain juttuja sieltä sitten on poimittu synan hoidettavaksi.
OON SUN SAMURAI
Uusi levy on ehtinyt olla valmiina jo muutaman kuukauden, mutta alkuperäisistä suunnitelmista poiketen julkaisua siirrettiin kesäkuusta elokuun loppuun. Vaikka odottavan aika on tunnetusti pitkä tai katsantokannasta riippuen leveä, järkisyyt puoltavat ilmestymispäivän siirtoa.
Juha: - Levyn julkaisua siirrettiin sen takia, kun Fireboxilla oli keväälle jo viisi julkaisua tulossa ja haluttiin hoitaa asiat levyn ympärillä hyvin. Koska kesän keikat olisivat joka tapauksessa olleet menetettyjä, niin nyt niitä ja mahdollista Euroopan kiertuetta voi sitten rauhassa järkkäillä syksylle. Kyllähän tuo polttelee odotella levynjulkaisua kun tietää millainen levy on tulossa ja tekisi mieli jo päästä vetämään niitä biisejä livenä. Swallowhan toimii kyllä Suomen suvessa aivan loistavasti varsinkin jos sattuu vielä auringonpimennyskin kohdille.
Mikko: - Totta kai syksy on otollisempaa aikaa kuunnella tällaista musiikkia. Nyt vain kerkiää tehdä sille rajoitetulle painoksellekin videot valmiiksi ja miettimään vielä levyn nimeä.
Kevään korvilla pikkulinnut ehtivät jo livertelemään, että levyn nimeksi olisi harkittu Dark Samuraita, mutta eihän tämä nyt voi pitää paikkaansa, eihän?
Juha: - Dark Samurai olisi kyllä kuuma nimi! Etukannessa samuraiasuinen Mikko olisi lyömässä meiltä miekalla päät irti ja takakannessa mies teroittaa miekkaansa, kun muut pitävät kärsien niskastaan kiinni. Noh, ehkä se on kuitenkin joku muu.
Aleksi: - Luonnostelin tuohon nimeen pohjaten oikein hienot kannetkin, mutta taitavatpa jäädä käyttämättä. Levylle on muutamia nimiehdotuksia, mutta tässä niitä vielä vähän tunnustellaan.
Kyseenalaisen sopivasta nimiehdotuksesta tulee väkisinkin mieleen miesten väkevämmän osuus tämänkin idean syntymisessä. Swallow the Sunin herratkaan kun eivät tunnu tunnetusti tuoppiin syljeskelevän.
Aleksi: - Onhan tuo viinan juominen hienoa puuhaa paitsi että Raiviolle ei maistu, mutta ei se kuitenkaan ole olennainen osa bändiä. Bänditoiminta vaan tarjoaa niin paljon otollisia tilanteita olla päissään, ettei niitä voi olla käyttämättä.
Juha: - Keikan jälkeen on aina huvittavaa katsoa sitä kilpajuoksua takahuoneeseen, ettei vaan yhtään pulloa mene väärään osoitteeseen. Seuraavana aamuna kyllä sitten yleensä näkee, että tuomiondrinkkejä on nautittu.
Mikko: - Kyllähän meille osalle tosiaan maistuu eikä sitä tarvitse pöydän alle pistää. Oma suosikkini on Beetlehem eli vodkaa, omenalikööriä ja karpalomehua. Tuosta on ihan hyvä lähteä, mutta toisaalta eipä ole keskioluen voittanutta.
Beetlehemissähän taisi kuuleman mukaan syntyä parituhatta vuotta sitten eräs pitkätukkainen puuseppä, joka nykyisessä ammatissaan tuomitsee eläviä ja kuolleita. Jos teillä olisi nyt tuo sama valta, kenet te tuomitsisitte?
Mikko: - Tämä on kyllä vaikea kysymys, koska tappolistani on sen verran pitkä. George W. Bushin lahtaaminenkaan ei varmaan auttaisi mitään, samanlainen uusi apina sinne tilalle kumminkin tulisi.
Aleksi: - Vitut Jeesuksesta, Judge Death määrää! Syyllisiä ovat kaikki, rikoksenaan elämä ja rangaistuksena on kuolema.
Juha: - Saman tien lähtisi tämä lasten sankari Hilarius-Hiiri syvimpään helvetin rotkoon mikä löytyy. Hinku ja Vinku takaisin televisioon, siinä on duumia kun suursyömäri ottaa pultit!
Mikko: - Hilarius-hiiren kotihan sijaitsee itse asiassa täällä Jyväskylässä, joten tulisi tehtyä kotikaupungille palvelus. Ei enää jeesushippeilyä perheen pienimmille.
YKSINÄINEN ALBERT
Swallow the Sunin listoillekin kivunneelta Forgive Her… -singleltä löytyy myös Candlemass-cover Solitude. Mikko Kotamäen sijasta kappaleen tulkitsee kuitenkin toisen listajyrän Reverend Bizarren solisti Albert Witchfinder. Albertin mukaan idea biisin coveroimisesta on täysin lähtöisin Swallow the Sunin puolelta ja pienten alkusähellysten kautta pyörät alkoivat pyörimään.
- Meillä oli keikka Turussa Reverendin kanssa ja hengailtiin siinä takahuoneessa, kun kitaristimme Peterin puhelin pirahti ja Swallow the Sunin rumpali Pasanen alkoi vahingossa esittää asiaan hänelle. Peter vastasi, että käyhän sekin että hän laulaa tuon, mutta saattaisiko kuitenkin olla niin, että se on tuo Albert jota siihen halutaan. Kävin Pasasen kanssa mielenkiintoisen puhelun aiheesta ja lupauduin heti mukaan. Joitakin aikoja myöhemmin lähdin junalla Jyväskylään, jossa tapasin ukkelit ensimmäistä kertaa ja uskallan sanoa, että heti tultiin juttuun ja sessiot olivat miellyttävät ja varsin humaltuneet.
Nippelitietona mainittakoon, että Solitudesta löytyy myös Mikon yksin laulama versio, joka löytyy vastikään julkaistulta The Morning Never Camen jenkkipainokselta bonusraitana. Mutta minkälainen suhde Albert sinulla on Candlemassiin ja mikä on sinulle SE Candlemassin levy?
- Täytyy tunnustaa, että vaikka Candlemass on eittämättä merkittävä yhtye koko doom metal -genrelle, ei se ole koskaan ollut minulle mikään ykkösbändi. Kasaillessani Reverend Bizarrea Candlemass ei kuulunut siihen esikuvien jengiin, joiden perinnön varaan rakensimme oman musiikkimme perustuksia. Hyviä biisejä heillä kuitenkin on paljon ja varsinkin nähtyäni Tavastian reunion-keikan avautui niiden voima täysillä. Solitude on ensimmäinen biisi, jonka bändiltä aikoinaan kuulin joskus 90-luvun alussa, mutta sanoisin siltikin, että Nightfall on se kovin levy minulle. Tämä uusin albumi on kyllä mieluisa yllätys ja saattaa pidemmän kuuntelun jälkeen nousta jopa sinne kolmen kärkeen.
Albert tunnustaa halunneensa laulaa Solituden jo pidemmän aikaa, vaikka ehdoton suosikki Candlemassin tuotannosta onkin orkesterin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Samarithan. Pyynnön tullessa Albert olikin heti valmis yrittämään hommaa, vaikka tiedossa oli klassikoihin koskemisen vaikeus.
- Solitude on kaikista merkittävimpiä doom metal biisejä ikinä. Tämä tietoisuus toi omat paineensa sessioihin ja voinkin sanoa, että vähän hirvitti yrittää tätä biisiä laulaa. Enemmän olin kuitenkin huolissani, että pilaan Swallow the Sunin tekemät hienot pohjat määkimiselläni.
- Lähdin siitä, että pyrin saamaan lauluihini kaiken sen mitä alkuperäiseen versioon on sävelletty. Treenasin biisin niin, että kykenin saavuttamaan alkuperäisen sovituksen yksityiskohdat ainoana pyrkimyksenäni kuitenkin vetäistä koko hoito tunteella sisään. Koen voittavani tunteessa sen minkä häviän tekniikassa. Laulaessani uppoudun aina biisiin, oli se mikä tahansa ja jos en kykene uppoutumaan, en edes laula. En enää muista mikä tunnetila minulla oli Solitudea purkittaessani, mutta kaipa tavallaan lähestyin kappaletta omien kuolemanhimojeni kautta ja löysin sieltä tarvittavan fiiliksen. Sanoituksissa on myös kuvailtu sellaisia tuntemuksia, jotka itsekin tunnistan ja olen kokenut.
Pienoisista vaikeuksista huolimatta lopputulos on varsin komeaa kuultavaa eikä ole yhtään liioiteltua sanoa Albertin yltävän tulkinnassaan parhaimpaansa. Herra on itse syystäkin pienoisella varauksella tyytyväinen suoritukseensa.
- En ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään mitä olen tehnyt, mutta tähän versiointiin olen varsin tyytyväinen. Ainoastaan biisin alku vaivaa vähän, sen voisin vetää nyt varmemmin, mutta ehkä hieman hain vielä sitä tunnetta siinä. Heviosuudet menevät miltei juuri niin hyvin kuin mihin pystyn. Omaa suhtautumista on helpottanut myös se, että tuosta biisistä on tullut hyviä kommentteja. Silloin tavallaan luottaa itsekin siihen enemmän. Onneksi sain tehdä hommia pätevän bändin kanssa, jonka panos kappaleeseen on mahtava!
Reverend Bizarre on itsekin ehtinyt esittämään omia versioitaan muiden kappaleista, mutta Albertia ei harmita, että Candlemassin tuotantoon ehti joku muu koskemaan ensin. Herralla kun on aivan muut metkut mielessä lainakappaleiden suhteen.
- En näe kovinkaan paljon mieltä siinä, että coveroisimme bändejä jotka ovat näinkin lähellä meidän musiikkiamme. Mieluummin teemme näitä BM-covereita, joihin voimme antaa oman panoksemme.
Julkaistu Inferno #28/2005
Swallow the Sun trio vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseensa. Pari vuotta sitten julkaistu debyytti keräsi runsaasti ylistystä ja elokuun lopussa ilmestyvältä toistaiseksi vielä nimeämättömältä täyspitkältä lohkaistu Forgive Her… -single keikkuu neljättä viikkoa Suomen virallisella singlelistalla. Moinen suoritus on yllättänyt orkesterin herratkin housut kintuissa tai ainakin puolitangossa.
Juha: - Täytyy kyllä myöntää, että kun sinkku nousi listalle ja vielä pienen levy-yhtiön toimesta, niin kyllä siinä sai olla ylpeä suomalaisesta metalliporukasta ja Fireboxin uskosta meihin. Nöyräksihän tämä vetää, mutta samalla ylpeäksi siitä, että tässä on menty täysin omilla ehdoilla eteenpäin.
Luulenpa että suomalainen metalli-ihminen on keskimäärin laajakatseisempi kuin ennen ja se antaa myös meidän tyyliselle bändille mahdollisuude
.
Mikko: - Joku kait ostavaa yleisöä vaivaa. En minä doom metallin suosioon osaa oikein mitään sanoa. Kai se on nyt kova homma, koska Imperiumin messulaudalla niin sanotaan.
Aleksi: - Mehän saatiin hyvin huomiota jo debyytin julkaisun aikaan varmaan osittain senkin takia, että se sattui osumaan hyvään saumaan. Tuntuu, että siinä tuli hirveästi thrash- ja death/thrash-bändejä, eikä ollenkaan tällaista hitaampaa, raskaampaa ja synkempää kamaa. Suunnilleen samasta syystä voi johtua myös doomin tämän hetkinen näkyvyys. Doom metal kun ei missään vaiheessa ole ollut varsinaisesti pinnalla ja kun metallityylejä on viime vuosina vähän kierrätetty, niin doom saattaa tuntua tuoreelta.
Vuonna 2000 aloittaneen bändin ura voidaan sanoa olleen yhtä nousukiitoa heti ensimmäisestä demosta alkaen. Ko. julkaisulla orkesteri nappasi heti levytyssopimuksen kotimaisen Fireboxin kanssa ja vielä samana vuonna 2003 julkaistiin kovastikin kehuja kerännyt The Morning Never Came -debyytti. Kuluneet pari vuotta ovat pistäneet trion mietteliääksi jopa siinä määrin, että ne ovat vaikuttaneet hienoiseltaan jopa kakkoslevyn synnyttämiseen.
Mikko: - Näitä musiikkitouhuja on tullut tehtyä aika monta vuotta ilman juuri minkäänlaisia saavutuksia, niin ei tällaista osannut odottaa yhtään millään tapaa. Eka levy kuulosti omaan korvaan hyvältä ja tiedettiin ettei se ole paskaa, mutta ei käynyt edes mielessä, että siitä muutkin pitäisivät näin paljon. Eihän tämä juttu mielestäni vieläkään mitenkään isollaan ole, mutta tässä on tullut tehtyä sellainen pohja mistä on hyvä jatkaa eteenpäin. Ei kai kukaan muu meistä myönnä ottaneensa paineita tulevan levyn suhteen, mutta kyllä muutamaan otteeseen ainakin omassa päässä pyöri että mitenhän tässä käy. Kun levy saatiin sitten valmiiksi, en oikein silloinkaan ollut vielä varma tuliko siitä parempi kuin ekasta. Nyt kun olen kuunnellut levyä rauhassa muutaman kuukauden, olen melko varma ettei sen pitäisi tuottaa pettymyksiä.
Juha: - Kaikki lähti rullaamaan niin nopeaa vauhtia ensimmäisen demon jälkeen, että on itse asiassa vaikea tajuta että kohta julkaistaan jo toinen Swallow the Sun -levy. Mitään paineita ei ollut uusien biisien kanssa, paitsi että piiskasin kyllä kieltämättä itseäni aika ankarasti viimeisen puoli vuotta sen antiikkisen neliraiturini ja akustisen kanssa.
Kuinka näinkin hidasta ja raskasta musiikkia on mahdollista säveltää ns. unpluggedina?
Juha: - Olen tullut siihen tulokseen että jos biisin saa toimimaan akustisella, toimii se myös aika varmasti treeneissä. Tietokoneella saisi tehtyä hienon kuuloisia juttuja, mutta sitten tulisi takuuvarmasti ylilyöntejä ja niitä biisejä ei pystyisi soittamaan kohta kukaan. Neliraiturissanikin takasinkelaus-nappula ja stoppi ovat enää ehjinä, muuten joudun työntämään sormen koneen sisälle, että saan painettua muita nappuloita edes jotenkin. Sähköjohtoonkin tein kunnon patentin ja klikin olen hoitanut seinäkelloa nauhoittamalla ja sitten nauhanopeutta muuttamalla. Tässä kunnon pirkkaniksi kotistudiota varten!
Vastikään orkesterille tarjottiin myös mahdollisuus valloittaa Amerikan manner, sillä yhtyeen debyytti julkaistiin rapakon takana Olympic Recordsin toimesta. Levyn saama hyvä vastaanotto ei johtune amerikkalaisesta peruskohteliaisuudesta.
Juha: - Kiinnostuksen takaamiseksi jenkkiversioon olisi kannattanut ehkä pyytää joku täyteen tatuoitu ja lävistetty kaveri vetämään parit läpät lippis vinossa, mutta aika hienosti tuo on kuulemma lähtenyt myymään ja arvostelut ovat olleet järjestään huikeita. Onhan siellä sitä jengiä niin tajuttomasti, että tällekin musalle löytyy varmasti iso kuulijakunta.
Aleksi: - Keikkatoiveet tuonne valtameren toiselle puolen ovat ehkä vähän kaukaisia tässä vaiheessa johtuen ihan jo älyttömistä kustannuksista, mutta ainakin tuolla saa lisää kytköksiä esimerkiksi Century Mediaan päin.
Juha: - Meidän musiikkiahan käytettiin eräässä baletissa ja nyt he haluaisivat meidät soittamaan livenä ensi vuonna New Yorkissa. Vaan eiköhän haetut apurahat mene jonkin ison levy-yhtiön tylsän trendibändin kiertueeseen. Eikä meitä varmaan nyt edes päästettäisi jenkkeihin, kun Mikko näyttää jo nyt ihan terroristilta.
Mikko: – Paitsi että viime viikonloppuna tuli vähän päissään taas heilutettua partakonetta, eli ei tässä enää ihan terroristilta näytetä. Onneksi tolkkua riitti sen verran, että pensselit jäivät ajamatta.
TUNTEITA JA KUOLLEITA NAISIA
Swallow the Sunin niin musiikista kuin sanoituksista on tähän mennessä vastannut yksin herra Raivio, eikä tilanne ole muuttunut dramaattisesti tulevallakaan levyllä. Juha tunnustaakin tietävänsä tarkkaan mitä musiikilta haluaa, vaikka sovitusvaiheessa treenikämpällä jokaisella jäsenellä onkin sanansa sanottavana.
Juha: - Kyllä mä haluan pitää nuorat käsissä aika tarkkaan, kun mulla on ollut tästä musasta selkeä kuva aivan alusta lähtien. Uudella levyllä on tosin yksi Aleksin tekemä kappale ja se tekee kyllä kieltämättä ihan hyvää kokonaisuudelle. Varmasti tulevaisuudessa on myös muiden biisejä mukana, kunhan niissä on sitä jotain mitä mä vaadin myös itseltäni.
Aleksi: - Uudella levyllä Fragile on mun käsialaa ja jonkin verran lisääkin olisi puolivalmiita pohjia ja sanoituksia. Ei muiden osallistuminen säveltämiseen ole koskaan ollut poissuljettua, mutta Juha on niin tuottelias, ettei muiden panokselle ole vielä ollut sen enempää tarvetta.
Juha: - Sovitusvaiheessa jokainen tuo kumminkin niin kovan oman panoksensa ja soundinsa noihin biiseihin, että jos mä tekisin näitä yksin kotona jollakin tietokoneella valmiiksi, niin ne luultavasti kuulostaisivat kamelin pieruilta nykyiseen lopputulokseen verrattuna.
Orkesterin musiikista on helposti aistittavissa doom metalin kumpuavia tuttuja tunnetiloja kuten melankolisuus, masentuneisuus ja suru. Juha ja Aleksi tunnustavatkin käyttävänsä musiikkia kanavana, johon sisintään on hyvä purkaa. Vain Mikko tuntuu olevan asiasta hieman eri mieltä.
Juha: - Mulle musiikki toimii todellakin puhdistavana tekijänä. Musiikissa täytyy olla jotain, joka viiltää ja repii sydäntä auki. Kaikkihan tietää sen tunteen, kun kuulee jonkun melodian tai
sanoituksen ja se tuntuu mahassa asti. Silloin musiikki on toiminut varmasti jonkinlaisena kanavana.
Aleksi: - En itsekkään osaa soittaa "vain" musiikkia, koska en pysty soittamaan mitään mikä ei herätä vahvoja tunteita minussa itsessäni. Vaikken tosiaankaan ole kovin surumielinen ihmisenä, niin silti melankolinen ja rankka musiikki on se luontevin tapa ilmaista itseäni. Musiikkia on tullut kumminkin jossain muodossa tehtyä jo niin pitkään, ettei mulla ole mitään hajua mitä sitä tekisi jos ei sitä.
Mikko: - Kyllä se pääasiassa mulle on ”vain” musiikkia, kun ei meillä tässä mukana kuitenkaan ole mitään syvällistä sanomaa. Saan toki meidän musiikista kylmiä väreitä ja tuntemuksia, mutta itse käsitän "musiikin joka ei ole vain musiikkia”-käsitteen esim. punkkina tai black metallina. Asiahan olisi varmasti toisenlainen, jos kirjoittaisin sanat biiseihin. Silloinhan musiikki olisi varmasti paljon henkilökohtaisempaa. Toisaalta hetkeen ei ole juuri mitään tekstiä tullutkaan joka varmaan johtuu siitä, että lähiaikoina asiat ovat menneet aika ikävänkin hyvin. Tulevaisuus näyttää tuleeko mun sanoituksiani koskaan tälle bändille.
Tulevan levyn biisilistan perusteella naiset tuntuvat toimivan monella tapaa innoituksen lähteenä, vaikka yleensä varsin murheellisilla tavoilla.
Aleksi: - Taitaapa nyt olla niin, että kaikki meidän kappaleet käsittelevät joko naisia tai maailmanloppua. Hyviä teemojahan nuo ovat, mutta ehkä me sitten kolmannelle levylle keksitään joitakin muita aiheita.
Juha: - Monissa meidän biiseissä naiset tuppaavat pääsemään hengestään ja kun noita kummittelutarinoitakin mahtuu mukaan, niin fiktioksihan tekstit väkisinkin vetää. Voisi ehkä sanoa, että puolet mun sanoituksista on tuollaisia kauhutarinoita ja toisessa puoliskossa sitten ryvetään oikeasti siellä murheen alhossa. Sen kummemmin en niistä sanoituksista rupea kuitenkaan puhumaan.
Mikko: - Kuolleet naiset ovat jotenkin mystisesti nousseet aika isoon osaan meidän sanoituksissa. Kyllä kai naisista joka miehelle välillä harmia on, mutta ilmankaan ei voi olla.
Olisiko se sitten niin, että kuollut nainen on paras nainen?
Mikko: - Ei nyt sentään lähdetä ihan noin jyrkälle linjalle. Kuolleet naiset taisivat olla kuitenkin enemmän tuon Ted Bundyn heiniä.
Parhaana esimerkkinä kuolleiden naisten ja kummitustarinoiden yhdistelystä käy tulevan kakkoslevyn kuudes kappale Ghost of Laura Palmer, joka nimellään viittaa varsin vahvasti David Lynchin ohjaamaan kulttisarjaan Twin Peaks. Kaikki ei kuitenkaan aina ole ihan sitä miltä ensisilmäykseltä vaikuttaa.
Juha: - Twin Peaks -sarja oli sävyiltään juuri sellainen, mitä myös itse tavoittelen biisien tunnelmissa. Eka levy saavutti sitä fiilistä jo aika hyvin ja uusi jatkaa siitä vielä paremmin. Ghost of Laura Palmer -biisillä ei ole Twin Peaksin kanssa mitään tekemistä muuta kuin henki, mikä hallitsee kappaletta. Biisi on ylistystä naisen kauneudelle mutta kaikkihan myös muistavat mikä Laura oli pohjimmiltaan. Selkeä kesähitti jos levy julkaistaisiin nyt kesällä.
Aleksi: - Vaikka kappale nivoutuukin Twin Peaksiin vähemmän kuin nimi antaa ymmärtää, niin miten se nivoutuu siihen tuo biisille aivan uuden tulkinnallisen tason. Sanat tulevat tällä kertaa levylle asti mistä niitä sitten voi tavata.
Debyytin kansiinhan kappaleiden lyriikoita ei ole painettu, joten voiko tämän tulkita niin, että mikäli ne olisivat kaikkien luettavissa, katoaisi niistä jokin mystinen aura vai niin, että ne ovat vain liian henkilökohtaisia kaiken kansan jaettavaksi?
Juha: - Mä olen huomannut sen, että kun joutuu luomaan oman kuvan biisistä, niin se todellakin saa paljon enemmän syvyyttä kuin mitä valmiiksi selitetty kappale tekee. Olen myös pohjimmiltani sellainen perusjurpometsäsuomalainen, että en halua lähteä avautumaan sen enempää kuin mitä sanat antavat ymmärtää. Sen verran piti kyllä antaa periksi, että noista eka levyn sanoituksista puolet löytyy meidän kotisivuilta.
PAREMMIN JA HITAAMMIN
Tulevaa levyä kuunnellessa on selvää, että kehittymistä on tapahtunut, vaikka radikaaleista muutoksista ei voidakaan puhua. Bändi itse ei kuitenkaan ota turhaa stressiä siitä, kehittyykö vai jalostuuko musiikki.
Aleksi: - Uusia biisejä tehdessä kävi välillä kyllä mielessä, että onkohan nyt tulossa vähän liian mystistä progea edelliseen verrattuna, mutta helvetin hyvä jatke levystä tuli debyytille. Sopivasti erilainen mutta silti tunnistettavasti samanlainen.
Juha: - Tässä rupeaa nyt olemaan aika hyvä ote siitä, miten bändi toimii yhteen ja musiikkikin lähenee kokoajan täydellistä Swallow the Sun-soundia. Itse olen yrittänyt karsia paljon pois soitosta, että kokonaisuus toimisi paremmin. Toisaalta niin kauan kuin musiikkia tekee sydämestään, niin se pysyy rehellisenä ja sittenhän sitä voi tehdä vaikka kolmekymmentä saman kuuloista levyä. Joten kyllä AC/DC ja Maiden ovat aina olleet oikeassa!
Vaikka vertailujen tekeminen levyjen välillä ei koskaan tunnu olevan muusikoille helppoa, on trio selkeästi pohtinut asiaa myös tältä kantilta.
Mikko: - Suurin ero mielestäni on se, että tämä uusi levy on tehty paljon huolellisemmin. Biisejä hiottiin aika paljon ja rakenteet kerkesivät muuttua matkan varrella moneen kertaan. Laulusovitukset jäivät taas toisaalta melko viime tippaan ja noin puolet lauluista äänitinkin studiossa vähän improvisoiden. Olen niihin kuitenkin tyytyväinen enkä juurikaan muuttaisi mitään näin jälkikäteen.
Juha: - Debyytti on aivan liian nopea, joten siihen on tullut vähän parannusta jo tällä uudella levyllä. Musiikkia on nyt venytetty vähän joka suuntaan, joten levy on entistä raskaampi ja melodisempi. Levystä tuli juuri niin synkkä ja kaunis kuin pitikin.
Aleksi: - Tulevalla levyllä on enemmän ääripäitä. Välillä on vähän helvetin äkäistä runttausta ja välillä taas herkistellään ja leijutaan enemmän kuin ensimmäisellä levyllä kertaakaan. Syvemmältä levyltä tuo tuntuu, siinä on enemmän löydettävää.
Ääripäiden käyttö tulee selkeimmin ehkä esille myös Mikon lauluosuuksissa, joissa massiivisen murinan lisäksi kuullaan entistä enemmän ja rohkeammin käytettyä puhdasta laulua.
Mikko: - Tylsäksihän se helposti kävisi, jos laulut olisivat tasaista korinaa alusta loppuun. Laulusovituksista teen ehkä noin 90 % itse ja ne syntyvät melko vaivattomasti. Muutaman kerran kun kuuntelee biisin sanoja lukien, niin se on siinä. Enkä mä edes osaa availla ääntäni, yleensä poltan tupakin ja rykäisen sitten oman osuuteni nauhalle mahdollisimman nopeasti ilman turhia viilailuita. Näin laulamisessa säilyy aidompi tunne ja tietty rosoisuus.
Keikkatilanteissa niin murinat kuin puhtaat vokalisoinnin tuntuvat irtoavan herra Kotamäeltä aivan yhtä vaivattomasti kuin levylläkin. Pienoisesta esiintymiskammosta huolimatta.
Mikko: - Yleensä parin ekan biisin kohdalla on aina pieni ahdistus päällä, mutta kyllä se siitä sitten aina helpottaa. Kaikenlaistahan siinä kerkiää keikan aikana pohtia, viimeksi taisin muistaakseni miettiä, että onpa joku neito tuossa eturivissä laittanut melko runsaasti hajuvettä. Noita biisejä on kuitenkin sen verran veivattu, että niitä ei tarvitse paljoa mietiskellä, ne vain tulevat.
Laulun ohella toinen yleisesti käytetty elementti niin doom metalissa kuin Swallow the Suninkin musiikissa ovat koskettimet. Vaikka ne eivät dominoikaan itse musiikkia, ei niitä voisi poiskaan ottaa.
Juha: - Meillä kaikki rakentuu kaikkien ympärille joten heti jos jättää vaikka toisen kitaran tai koskettimet pois, niin bändi kuulostaa taas kamelin pierulta.
Aleksi: - Mulla on yleensä lähestymistapana se, että synien tulisi jotenkin punoa biisien eri osat yhteen ja lisätä vähän kaarta biiseihin. Juuri tästä syystä niistä ei paljon löydy sellaisia kolmisointu-automaatti-mattoja, koska ne ovat yleensä ihan yhdentekeviä. Kappaleet eivät yleensä lähde kehittymään koskettimien ympärille, koska Juha säveltää kitaralla, mutta joitain juttuja sieltä sitten on poimittu synan hoidettavaksi.
OON SUN SAMURAI
Uusi levy on ehtinyt olla valmiina jo muutaman kuukauden, mutta alkuperäisistä suunnitelmista poiketen julkaisua siirrettiin kesäkuusta elokuun loppuun. Vaikka odottavan aika on tunnetusti pitkä tai katsantokannasta riippuen leveä, järkisyyt puoltavat ilmestymispäivän siirtoa.
Juha: - Levyn julkaisua siirrettiin sen takia, kun Fireboxilla oli keväälle jo viisi julkaisua tulossa ja haluttiin hoitaa asiat levyn ympärillä hyvin. Koska kesän keikat olisivat joka tapauksessa olleet menetettyjä, niin nyt niitä ja mahdollista Euroopan kiertuetta voi sitten rauhassa järkkäillä syksylle. Kyllähän tuo polttelee odotella levynjulkaisua kun tietää millainen levy on tulossa ja tekisi mieli jo päästä vetämään niitä biisejä livenä. Swallowhan toimii kyllä Suomen suvessa aivan loistavasti varsinkin jos sattuu vielä auringonpimennyskin kohdille.
Mikko: - Totta kai syksy on otollisempaa aikaa kuunnella tällaista musiikkia. Nyt vain kerkiää tehdä sille rajoitetulle painoksellekin videot valmiiksi ja miettimään vielä levyn nimeä.
Kevään korvilla pikkulinnut ehtivät jo livertelemään, että levyn nimeksi olisi harkittu Dark Samuraita, mutta eihän tämä nyt voi pitää paikkaansa, eihän?
Juha: - Dark Samurai olisi kyllä kuuma nimi! Etukannessa samuraiasuinen Mikko olisi lyömässä meiltä miekalla päät irti ja takakannessa mies teroittaa miekkaansa, kun muut pitävät kärsien niskastaan kiinni. Noh, ehkä se on kuitenkin joku muu.
Aleksi: - Luonnostelin tuohon nimeen pohjaten oikein hienot kannetkin, mutta taitavatpa jäädä käyttämättä. Levylle on muutamia nimiehdotuksia, mutta tässä niitä vielä vähän tunnustellaan.
Kyseenalaisen sopivasta nimiehdotuksesta tulee väkisinkin mieleen miesten väkevämmän osuus tämänkin idean syntymisessä. Swallow the Sunin herratkaan kun eivät tunnu tunnetusti tuoppiin syljeskelevän.
Aleksi: - Onhan tuo viinan juominen hienoa puuhaa paitsi että Raiviolle ei maistu, mutta ei se kuitenkaan ole olennainen osa bändiä. Bänditoiminta vaan tarjoaa niin paljon otollisia tilanteita olla päissään, ettei niitä voi olla käyttämättä.
Juha: - Keikan jälkeen on aina huvittavaa katsoa sitä kilpajuoksua takahuoneeseen, ettei vaan yhtään pulloa mene väärään osoitteeseen. Seuraavana aamuna kyllä sitten yleensä näkee, että tuomiondrinkkejä on nautittu.
Mikko: - Kyllähän meille osalle tosiaan maistuu eikä sitä tarvitse pöydän alle pistää. Oma suosikkini on Beetlehem eli vodkaa, omenalikööriä ja karpalomehua. Tuosta on ihan hyvä lähteä, mutta toisaalta eipä ole keskioluen voittanutta.
Beetlehemissähän taisi kuuleman mukaan syntyä parituhatta vuotta sitten eräs pitkätukkainen puuseppä, joka nykyisessä ammatissaan tuomitsee eläviä ja kuolleita. Jos teillä olisi nyt tuo sama valta, kenet te tuomitsisitte?
Mikko: - Tämä on kyllä vaikea kysymys, koska tappolistani on sen verran pitkä. George W. Bushin lahtaaminenkaan ei varmaan auttaisi mitään, samanlainen uusi apina sinne tilalle kumminkin tulisi.
Aleksi: - Vitut Jeesuksesta, Judge Death määrää! Syyllisiä ovat kaikki, rikoksenaan elämä ja rangaistuksena on kuolema.
Juha: - Saman tien lähtisi tämä lasten sankari Hilarius-Hiiri syvimpään helvetin rotkoon mikä löytyy. Hinku ja Vinku takaisin televisioon, siinä on duumia kun suursyömäri ottaa pultit!
Mikko: - Hilarius-hiiren kotihan sijaitsee itse asiassa täällä Jyväskylässä, joten tulisi tehtyä kotikaupungille palvelus. Ei enää jeesushippeilyä perheen pienimmille.
YKSINÄINEN ALBERT
Swallow the Sunin listoillekin kivunneelta Forgive Her… -singleltä löytyy myös Candlemass-cover Solitude. Mikko Kotamäen sijasta kappaleen tulkitsee kuitenkin toisen listajyrän Reverend Bizarren solisti Albert Witchfinder. Albertin mukaan idea biisin coveroimisesta on täysin lähtöisin Swallow the Sunin puolelta ja pienten alkusähellysten kautta pyörät alkoivat pyörimään.
- Meillä oli keikka Turussa Reverendin kanssa ja hengailtiin siinä takahuoneessa, kun kitaristimme Peterin puhelin pirahti ja Swallow the Sunin rumpali Pasanen alkoi vahingossa esittää asiaan hänelle. Peter vastasi, että käyhän sekin että hän laulaa tuon, mutta saattaisiko kuitenkin olla niin, että se on tuo Albert jota siihen halutaan. Kävin Pasasen kanssa mielenkiintoisen puhelun aiheesta ja lupauduin heti mukaan. Joitakin aikoja myöhemmin lähdin junalla Jyväskylään, jossa tapasin ukkelit ensimmäistä kertaa ja uskallan sanoa, että heti tultiin juttuun ja sessiot olivat miellyttävät ja varsin humaltuneet.
Nippelitietona mainittakoon, että Solitudesta löytyy myös Mikon yksin laulama versio, joka löytyy vastikään julkaistulta The Morning Never Camen jenkkipainokselta bonusraitana. Mutta minkälainen suhde Albert sinulla on Candlemassiin ja mikä on sinulle SE Candlemassin levy?
- Täytyy tunnustaa, että vaikka Candlemass on eittämättä merkittävä yhtye koko doom metal -genrelle, ei se ole koskaan ollut minulle mikään ykkösbändi. Kasaillessani Reverend Bizarrea Candlemass ei kuulunut siihen esikuvien jengiin, joiden perinnön varaan rakensimme oman musiikkimme perustuksia. Hyviä biisejä heillä kuitenkin on paljon ja varsinkin nähtyäni Tavastian reunion-keikan avautui niiden voima täysillä. Solitude on ensimmäinen biisi, jonka bändiltä aikoinaan kuulin joskus 90-luvun alussa, mutta sanoisin siltikin, että Nightfall on se kovin levy minulle. Tämä uusin albumi on kyllä mieluisa yllätys ja saattaa pidemmän kuuntelun jälkeen nousta jopa sinne kolmen kärkeen.
Albert tunnustaa halunneensa laulaa Solituden jo pidemmän aikaa, vaikka ehdoton suosikki Candlemassin tuotannosta onkin orkesterin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Samarithan. Pyynnön tullessa Albert olikin heti valmis yrittämään hommaa, vaikka tiedossa oli klassikoihin koskemisen vaikeus.
- Solitude on kaikista merkittävimpiä doom metal biisejä ikinä. Tämä tietoisuus toi omat paineensa sessioihin ja voinkin sanoa, että vähän hirvitti yrittää tätä biisiä laulaa. Enemmän olin kuitenkin huolissani, että pilaan Swallow the Sunin tekemät hienot pohjat määkimiselläni.
- Lähdin siitä, että pyrin saamaan lauluihini kaiken sen mitä alkuperäiseen versioon on sävelletty. Treenasin biisin niin, että kykenin saavuttamaan alkuperäisen sovituksen yksityiskohdat ainoana pyrkimyksenäni kuitenkin vetäistä koko hoito tunteella sisään. Koen voittavani tunteessa sen minkä häviän tekniikassa. Laulaessani uppoudun aina biisiin, oli se mikä tahansa ja jos en kykene uppoutumaan, en edes laula. En enää muista mikä tunnetila minulla oli Solitudea purkittaessani, mutta kaipa tavallaan lähestyin kappaletta omien kuolemanhimojeni kautta ja löysin sieltä tarvittavan fiiliksen. Sanoituksissa on myös kuvailtu sellaisia tuntemuksia, jotka itsekin tunnistan ja olen kokenut.
Pienoisista vaikeuksista huolimatta lopputulos on varsin komeaa kuultavaa eikä ole yhtään liioiteltua sanoa Albertin yltävän tulkinnassaan parhaimpaansa. Herra on itse syystäkin pienoisella varauksella tyytyväinen suoritukseensa.
- En ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään mitä olen tehnyt, mutta tähän versiointiin olen varsin tyytyväinen. Ainoastaan biisin alku vaivaa vähän, sen voisin vetää nyt varmemmin, mutta ehkä hieman hain vielä sitä tunnetta siinä. Heviosuudet menevät miltei juuri niin hyvin kuin mihin pystyn. Omaa suhtautumista on helpottanut myös se, että tuosta biisistä on tullut hyviä kommentteja. Silloin tavallaan luottaa itsekin siihen enemmän. Onneksi sain tehdä hommia pätevän bändin kanssa, jonka panos kappaleeseen on mahtava!
Reverend Bizarre on itsekin ehtinyt esittämään omia versioitaan muiden kappaleista, mutta Albertia ei harmita, että Candlemassin tuotantoon ehti joku muu koskemaan ensin. Herralla kun on aivan muut metkut mielessä lainakappaleiden suhteen.
- En näe kovinkaan paljon mieltä siinä, että coveroisimme bändejä jotka ovat näinkin lähellä meidän musiikkiamme. Mieluummin teemme näitä BM-covereita, joihin voimme antaa oman panoksemme.
Julkaistu Inferno #28/2005
NECRODEATH – MUSTAAKIN MUSTEMPI VIHA
Kerrotaan, että italialaisissa tankeissa on yksi vaihde eteen ja viisi taakse ja että maailman ohuin kirja on "Italialaiset sotasankarit". 20-vuotias death-thrashin sanansaattaja Necrodeath on kuitenkin toista maata. Se hyökkää suoraan silmille tagliatellimaisin kiharoin.
Orkesterin syntysanat lausuttiin 1980-luvun puolessavälissä. Samoihin aikoihin bändi tallensi neljän kappaleen verran tuotoksiaan The Shining Pentagram -demolle. Demoa seuranneet täyspitkät Into The Macabre (1987) ja Fragments Of Insanity (1989) keräsivät kehuja ja kiinnostusta, mutta kaikesta huolimatta bändi päätti panna pillit pussiin. Basisti John selventää ainoana englannin kieltä taitavana Necrodeath-jäsenenä hajoamisen ja kymmenen vuotta myöhemmin tapahtuneen uudelleensyntymisen syitä.
– Syitä hajoamiseen oli monia. Emme saaneet minkäänlaista tukea medialta, silloinen lafkamme oli huono eikä heillä ollut kunnollisia jakelukanavia. Yleensäkin rockmusiikki voi tuolloin huonosti Italiassa. Bändin kuoppaamisen jälkeen rumpalimme Peso perusti Sadistin, jonka kanssa hän soittelikin pitkään, aina johonkin vuoteen -97 saakka. Noihin aikoihin kitaristimme Claudia otti Pesoon yhteyttä kysellen olisiko tällä kiinnostusta herätellä Necrodeath taas henkiin. Kiinnostusta Pesolta löytyi, mutta vanhalta vokalistilta Ingolta ja basisti Paololta taas ei, joten siksi minä ja Flegias astuimme mukaan remmiin.
Italialaisen rockin ja heavyn lama tuntuu jatkuvan yhä, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei maasta ole montaa laajemmin tunnettua orkesteria tullut.
– Vaikka Italia on suuri maa, rockmusiikki ei yksinkertaisesti ole täällä yleisesti suosittua. Siksi Lacuna Coilin lisäksi suuri yleisö maamme rajojen ulkopuolella ei tunne kuin muutaman täkäläisen power metal -orkesterin. Necrodeath on ug-bändi tai - kuten jotkut sanovat - kulttibändi, emmekä ole koskaan saavuttaneet suurta yleisöä. Ei breikkaaminen ole italialaisille bändeille täysin mahdotonta, mutta bändin pystyttäminen, musiikin säveltäminen, levytysdiilin hommaaminen, keikkailu ja promotointi vie aina oman aikansa, eikä Italiassa kukaan ole auttamassa tässä prosessissa. Jos haluat pysytyllä leivän syrjässä kiinni ja maksaa laskusi, tarvitset työpaikan, joka puolestaan vie aikaa pois soittohommilta.
Oletteko koskaan harkinneet italiaksi laulamista, sehän saattaisi tuoda hommaan mukaan mukavan eksoottisen säväyksen?
– Emme, tekstimme ovat englanniksi ja joskus latinaksi, koska englanti vain yksinkertaisesti sopii paremmin rockiin kuin italia. Klassisessa musiikissa italian kieli on toimivaa, mutta rockin puolella se kuulostaa aivan kamalalta.
KAHDEN KAUDEN KOOTUT
Necrodeath ehti olla kymmenen vuotta kuopattuna, minkä jälkeen on syntynyt neljä studiossa tehtyä täyspitkää, viimeisimpänä 2003 julkaistu Ton(e)s Of Hate. Pitkästä paussista huolimatta musiikissa ei ole havaittavissa kovinkaan dramaattisia muutoksia, sillä säveltäjätiimi Peso-Claudio on yhä sama kuin 80-luvulla.
– Studiotekniikka ja äänitysmetodit ovat aivan erilaisia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jo tästäkin syystä Necrodeathin soundi on nykyisin hieman erilainen kuin ennen vanhaan, vaikka periaatteessa musiikkimme onkin samanlaista. Tsekkaapa vaikka The Flag viimeisimmältä studiolevyltämme. Kyseessä on vanha biisi uudelleensoitettuna, ja jos vertailet näitä kahta eri versiota toisiinsa, et usko korviasi! Uusi versio kuulostaa aivan erilaiselta, vaikka emme muuttaneet sillä nuottiakaan.
Minun korviini edellä mainittu Ton(e)s Of Hate kuulostaa kyllä hieman erilaiselta verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistuun Black As Pitchiin - eikä vain soundeiltaan. Oliko teillä tarkoituskin tehdä albumista hieman erilainen ja kokeellisempi?
– Kyllä, sillä kaksi edellistä levyämme oli nauhoitettu Ruotsissa ja niissä on ruotsalainen soundi. Tällä kertaa halusimme kuitenkin hieman erilaista äänimaailmaa ja päätimme nauhoittaa levyn täällä Italiassa, Novembren rumpalin Giuseppe Orlandon Outer Sounds -pajalla. Toki sävellyksetkin ovat hieman erilaisia, ne painottuvat rumpuihin ja lauluun kitaroiden kustannuksella.
Orkesteri tuntuu vihaavan vähän kaikkea, sillä sen verran taajaan hate-sanaa viljellään niin levyjen, kotivideon kuin kappaleidenkin nimissä. Mikä saa teidät kirjoittamaan vihasta noinkin paljon ja mitä sinä itse vihaat eniten?
– Viha vain yksinkertaisesti sopii musiikkimme tunteista parhaiten. Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa juuri nyt, että se saa meidät vihaamaan kaikkea entistäkin enemmän. Henkilökohtaisesti vihaan eniten tietämättömyyttä ja sen aiheuttamia seuraamuksia.
20-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistiin aiemmin keväällä 20 Years Of Noise -nimeä kantava kokoelma, joka sisältää ensimmäisen ja ainoan demon lisäksi materiaalia tasaisesti kaikilta levyiltä.
– Kappaleiden valitseminen levylle oli todella vaikeata, koska halusimme antaa ihmisille kattavan otoksen Necrodeathin diskografiasta. Alun perin ideana oli valita levylle demon lisäksi kolme biisiä joka levyltä, ennen julkaisematon Black Sabbath -coveri sekä lätkäistä päälle vielä vuosien varrella tehdyt videot. Ikävä kyllä olemme pienen budjetin bändi, joten jouduimme karsimaan kappaleita kahteen per levy ja jättämään pois nuo videot. Ehkä voimme kuitenkin julkaista täydellisen antologian kun orkesteri tulee 30 vuoden ikään!
Mitä teillä on 20 vuoden jälkeen yhä annettavana metallille?
– Hauskanpitoa. Soitan itse, koska se on hauskaa ja koska ihmiset kuuntelevat levyjämme ja tulevat keikoille pitämään hauskaa. Homma nimi on rock’n’roll!
Julkaistu Inferno #28/2005
Orkesterin syntysanat lausuttiin 1980-luvun puolessavälissä. Samoihin aikoihin bändi tallensi neljän kappaleen verran tuotoksiaan The Shining Pentagram -demolle. Demoa seuranneet täyspitkät Into The Macabre (1987) ja Fragments Of Insanity (1989) keräsivät kehuja ja kiinnostusta, mutta kaikesta huolimatta bändi päätti panna pillit pussiin. Basisti John selventää ainoana englannin kieltä taitavana Necrodeath-jäsenenä hajoamisen ja kymmenen vuotta myöhemmin tapahtuneen uudelleensyntymisen syitä.
– Syitä hajoamiseen oli monia. Emme saaneet minkäänlaista tukea medialta, silloinen lafkamme oli huono eikä heillä ollut kunnollisia jakelukanavia. Yleensäkin rockmusiikki voi tuolloin huonosti Italiassa. Bändin kuoppaamisen jälkeen rumpalimme Peso perusti Sadistin, jonka kanssa hän soittelikin pitkään, aina johonkin vuoteen -97 saakka. Noihin aikoihin kitaristimme Claudia otti Pesoon yhteyttä kysellen olisiko tällä kiinnostusta herätellä Necrodeath taas henkiin. Kiinnostusta Pesolta löytyi, mutta vanhalta vokalistilta Ingolta ja basisti Paololta taas ei, joten siksi minä ja Flegias astuimme mukaan remmiin.
Italialaisen rockin ja heavyn lama tuntuu jatkuvan yhä, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei maasta ole montaa laajemmin tunnettua orkesteria tullut.
– Vaikka Italia on suuri maa, rockmusiikki ei yksinkertaisesti ole täällä yleisesti suosittua. Siksi Lacuna Coilin lisäksi suuri yleisö maamme rajojen ulkopuolella ei tunne kuin muutaman täkäläisen power metal -orkesterin. Necrodeath on ug-bändi tai - kuten jotkut sanovat - kulttibändi, emmekä ole koskaan saavuttaneet suurta yleisöä. Ei breikkaaminen ole italialaisille bändeille täysin mahdotonta, mutta bändin pystyttäminen, musiikin säveltäminen, levytysdiilin hommaaminen, keikkailu ja promotointi vie aina oman aikansa, eikä Italiassa kukaan ole auttamassa tässä prosessissa. Jos haluat pysytyllä leivän syrjässä kiinni ja maksaa laskusi, tarvitset työpaikan, joka puolestaan vie aikaa pois soittohommilta.
Oletteko koskaan harkinneet italiaksi laulamista, sehän saattaisi tuoda hommaan mukaan mukavan eksoottisen säväyksen?
– Emme, tekstimme ovat englanniksi ja joskus latinaksi, koska englanti vain yksinkertaisesti sopii paremmin rockiin kuin italia. Klassisessa musiikissa italian kieli on toimivaa, mutta rockin puolella se kuulostaa aivan kamalalta.
KAHDEN KAUDEN KOOTUT
Necrodeath ehti olla kymmenen vuotta kuopattuna, minkä jälkeen on syntynyt neljä studiossa tehtyä täyspitkää, viimeisimpänä 2003 julkaistu Ton(e)s Of Hate. Pitkästä paussista huolimatta musiikissa ei ole havaittavissa kovinkaan dramaattisia muutoksia, sillä säveltäjätiimi Peso-Claudio on yhä sama kuin 80-luvulla.
– Studiotekniikka ja äänitysmetodit ovat aivan erilaisia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jo tästäkin syystä Necrodeathin soundi on nykyisin hieman erilainen kuin ennen vanhaan, vaikka periaatteessa musiikkimme onkin samanlaista. Tsekkaapa vaikka The Flag viimeisimmältä studiolevyltämme. Kyseessä on vanha biisi uudelleensoitettuna, ja jos vertailet näitä kahta eri versiota toisiinsa, et usko korviasi! Uusi versio kuulostaa aivan erilaiselta, vaikka emme muuttaneet sillä nuottiakaan.
Minun korviini edellä mainittu Ton(e)s Of Hate kuulostaa kyllä hieman erilaiselta verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistuun Black As Pitchiin - eikä vain soundeiltaan. Oliko teillä tarkoituskin tehdä albumista hieman erilainen ja kokeellisempi?
– Kyllä, sillä kaksi edellistä levyämme oli nauhoitettu Ruotsissa ja niissä on ruotsalainen soundi. Tällä kertaa halusimme kuitenkin hieman erilaista äänimaailmaa ja päätimme nauhoittaa levyn täällä Italiassa, Novembren rumpalin Giuseppe Orlandon Outer Sounds -pajalla. Toki sävellyksetkin ovat hieman erilaisia, ne painottuvat rumpuihin ja lauluun kitaroiden kustannuksella.
Orkesteri tuntuu vihaavan vähän kaikkea, sillä sen verran taajaan hate-sanaa viljellään niin levyjen, kotivideon kuin kappaleidenkin nimissä. Mikä saa teidät kirjoittamaan vihasta noinkin paljon ja mitä sinä itse vihaat eniten?
– Viha vain yksinkertaisesti sopii musiikkimme tunteista parhaiten. Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa juuri nyt, että se saa meidät vihaamaan kaikkea entistäkin enemmän. Henkilökohtaisesti vihaan eniten tietämättömyyttä ja sen aiheuttamia seuraamuksia.
20-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistiin aiemmin keväällä 20 Years Of Noise -nimeä kantava kokoelma, joka sisältää ensimmäisen ja ainoan demon lisäksi materiaalia tasaisesti kaikilta levyiltä.
– Kappaleiden valitseminen levylle oli todella vaikeata, koska halusimme antaa ihmisille kattavan otoksen Necrodeathin diskografiasta. Alun perin ideana oli valita levylle demon lisäksi kolme biisiä joka levyltä, ennen julkaisematon Black Sabbath -coveri sekä lätkäistä päälle vielä vuosien varrella tehdyt videot. Ikävä kyllä olemme pienen budjetin bändi, joten jouduimme karsimaan kappaleita kahteen per levy ja jättämään pois nuo videot. Ehkä voimme kuitenkin julkaista täydellisen antologian kun orkesteri tulee 30 vuoden ikään!
Mitä teillä on 20 vuoden jälkeen yhä annettavana metallille?
– Hauskanpitoa. Soitan itse, koska se on hauskaa ja koska ihmiset kuuntelevat levyjämme ja tulevat keikoille pitämään hauskaa. Homma nimi on rock’n’roll!
Julkaistu Inferno #28/2005
sunnuntai 1. toukokuuta 2005
Inferno #27/2005
AGENT STEEL
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet
Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.
Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.
Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.
GZR
Ohmwork
Mayan
5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.
Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.
HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet
2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.
HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music
7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.
Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.
Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.
ISOLE
Forevermore
I Hate Records
6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipuliteemakkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.
NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet
7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.
NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records
8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.
Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään.
REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm
8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.
SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox
8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.
KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005
Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.
Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.
Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.
KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005
MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.
Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet
Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.
Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.
Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.
GZR
Ohmwork
Mayan
5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.
Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.
HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet
2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.
HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music
7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.
Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.
Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.
ISOLE
Forevermore
I Hate Records
6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipuliteemakkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.
NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet
7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.
NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records
8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.
Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään.
REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm
8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.
SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox
8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.
KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005
Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.
Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.
Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.
KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005
MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.
Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.
ZUUL FX – RISTIN VARJOSSA
Debyyttilevytyksiä voi harvemmin kuvata sanalla mullistava, mutta
sanapari ”yllättävän hyvä” sopii jo huomattavasti useampaan
ensituotokseen. Näin myös ranskalaisen koneita ja koskettimia
metalliinsa yhdistelevän Zuul FX:n By the Cross kohdalla.
Zuul FX:n perustaja ja vokalisti Steeve aka Zuul on aikaisemmin kurittanut äänijänteitään teknisen death/thrash metallin parissa operoivan No Returnin kahdella levyllä ennen kuin sai pestistä tarpeekseen.
– No Returnissa minulla ei ollut minkäänlaista päätäntävaltaa mihinkään, vaikka monet luulevatkin minun olleen bändin johtaja. Syyt eroamiseeni liittyvät puhtaasti motivaatioon ja sen kadottamiseen. Bändi halusi kierrellä harvakseltaan, kun minä taas tykkään heilua lavalla kaiken aikaa. Minulla ei myöskään ollut yhtään sanavaltaa moneen bändin tulevaisuuden kannalta tärkeään asiaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin, että nyt on oikea hetki siirtyä eteenpäin tekemään jotain uutta ja perustin Zuul FX:n. Ajatus tästä bändistä oli muhinut jo jonkin aikaa ja tiesin tarkalleen miltä sen pitäisi kuulostaa ja minkälainen ilmapiiri musiikista pitäisi välittyä. Nyt olen todella tyytyväinen, koska minulla on vierelläni ahkerat ja loistavat muusikot, jotka myös kuulostavat hyvältä livenä, Zuul hehkuttaa.
– No Returnilla on oma tyylinsä ja kunnioituksesta faneja kohtaan en halunnut alkaa muuttamaan sitä millään tavalla. Oli aika ilmeistä, ettei minulla ollut mahdollisuutta ilmaista itseäni 100% No Returnissa, kun nyt taas voin seikkailla kokonaan uusilla musiikin alueilla.
Zuulilla on tarkka näkemys niin musiikista sekä mihin hän sillä pyrkii.
– Jokaisella biisilläni on oma teemansa, mutta tästä huolimatta albumikokonaisuus pysyy koherenttina. Musiikin harmonisella tasolla halusin matalalle viritettyjen kitaroiden täyttävän laajan alan tappavilla, mutta sisältörikkailla riffeillä. Rumpujen pitää takoa millimetrin tarkasti, mutta niiden ei pidä olla teknisesti rajoittuneita mihinkään tiettyyn musiikkityyliin. Äänenkäyttöni on myös paljon laaja-alaisempaa kuin No Returnissa ja koenkin sen instrumenttina, jota voin säädellä sen mukaan haluanko laulaa vai murista.
Murina ja ärinä Zuulilta irtoaakin mallikkaasti, mutta ei puhtaissa lauluissakaan mitään vikaa ole. Hieman yllättäen herra kertookin laulaneensa aiemmin hieman erilaista musiikkia kuin mitä nykyisin.
– Tämä saattaa kuulosta sinusta ehkä hieman huvittavalta, mutta aloitin urani laulamalla useissa bändeissä mm. Skid Rown, Van Halenin ja Queenin kovereita. Kaikkein hankalintahan on löytää oikea äänilaji, joka sopii laulutyyliisi parhaiten. Ei myöskään ole aivan helppoa siirtyä huutamisesta laulamiseen, koska se on äänijänteille aika äkkinäinen muutos ja on helppo pilata äänensä, jos ei hallitse oikeaa tekniikkaa.
Zuul FX:n musiikki on siis kaikkea tätä, mutta mistä sinä ja sitä kautta bändi on alun perin oikein saanut nimensä?
– Zuul on ollut ystävieni käyttämä lempinimeni aina siitä saakka, kun ryhdyin tekemään musiikkia. Se on väännös Zulusta, joka tarkoittaa muinaista afrikkalaista soturia. Normandiassa sijaitsevassa kotikaupungissani kyläläiset eivät vain erottaneet pitkätukkahevaria afrikkalaisesta.
– Värvättyäni muusikot bändiini ehdotin heille tätä nimeä ja he pitivät siitä. Inhoan nimiä, jotka kuulostavat liian tavallisilta, pidän enemmän asioista jotka eivät ole minkään standardin mukaisia. Minusta Zuul FX on aika epätavallinen nimi metallissa ja koska minusta metalli itsessään on epätavallista, täytyy sen myös pysyä sellaisena. Eihän tuo nimi kaikkia tietenkään miellytä ja eräässä brittiläisessä radiohaastattelussa meiltä kysyttiinkin syytä näin typerän nimen valintaan. Tähän basistimme tokaisi, että onhan teilläkin The Beatles ja Rolling Stones, jonka jälkeen toimittaja meni hiljaiseksi ja jatkoi suoraan seuraavaan kysymykseen, Zuul muistelee huvittuneena.
Zuul-filosofiaa
Sanoitusten ja musiikin analysointi on tuttua puuhaa muusikoille, sillä näitä asioitahan heiltä yleisesti kysellään. Zuulilta tuleekin varsin kattava selonteko debyytin sanoituksellisista teemoista.
– By the Cross ilmentää useita erilaisia inhimillisiä näkökohtia ja tunnetiloja kuten epäoikeudenmukaisuus, viha, raivo, kosto, kärsimys sekä jokaisesta ihmisestä syvältä löytyvää melankoliaa ja surua. Halusin käsitellä noita tunteita niin musiikissa kuin sanoituksissa ja puhua jokapäiväisistä kokemuksistamme yhteiskunnassa, joka perustuu juutalaiskristillisiin sääntöihin ja niiden ympärillä pyöriviin asioihin.
– Puhun näistä asioista, koska tulen itsekin em. kaltaisesta ympäristöstä ja halusin kuvata tätä asiaa myös levyn kannessa. Siinä kaltereista kiinni pitävät kädet ovat symboli kontrolloinnille, jota yhteiskunta harrastaa. Taustalla oleva Kristus kuvastaa häviämätöntä alati läsnä olevia häpeätahroja. Oletpa sitten ateisti tai mitä tahansa uskontoa tunnustava henkilö, kannen esittämä aihepiiri käsittää silti koko maailmankuvan.
– Levy itsessään ei kerro uskonnoista, vaan siitä kuinka me elämme uskonnon dominoivassa läntisessä maailmassa. Ns. vääräuskoisia kuten sinua tai minua sattuu sisimmässä, koska joudumme elämään yhteiskunnan ehdoilla aivan kuten kuka tahansa ilman todellista mahdollisuutta rikkoa asetettuja rajoja. Jos meidän kaltaisilla ihmisillä olisi voimaa etsiä asioita mihin todella uskomme, epäilisin että olisimme ällikällä löytyjä ja peloissamme aukenevista mahdollisuuksista. Hyvin pian kuitenkin huomaisimme, että toimemme estettäisiin jos haluaisimme poiketa odotetuista toimintamalleista, Zuul filosofoi.
Jos sanoitusten kompleksiset teemat yllättävät, tulee monille ainakin musiikista heti mieleen Fear Factory. Zuul on kuullut tämän vertauksen ennenkin.
– Sanoisin ennemminkin, että musiikkimme kumpuaa 90-luvun metalliskenestä aina Sepulturasta, Soulflyn, Fear Factoryn kautta Bay Area thrashiin, death metalliin, hardcoreen ja oikeastaan kaikkiin olemassa oleviin metallityyleihin. Olemme uusi bändi, mutta menneisyytemme ja vaikutteemme ovat tuoneet meidät siihen miltä me nyt kuulostamme. Kaikki bändit ovat saaneet vaikutteita jostain, mutta me eroamme monista siinä, että meidän musiikkimme groovaa eikä se ole mekaanista.
– Joidenkin ihmisten mielestä kuulostan Max Cavaleralta ja toisten mielestä taas Burton C. Belliltä, mutta en minä ole leimannut bändiämme miksikään, vaan media on ja tämä on kaksi aivan eri asiaa. Onhan meitä verrattu myös bändeihin, josta en ole ikinä kuullutkaan. Emme ole imarreltuja Fear Factory–vertauksista, mutta ovathan he kieltämättä yksi suurista vaikuttajistamme, Zuul tunnustaa.
Zuul FX maustaa musiikkiaan säästeliäästi hyvällä maulla taustaväriä tuovilla koskettimilla.
– Käytämme koskettimia ja sampleja taustalla tarkoituksellisen vähäisissä määrin luomaan tunnelmaa metallin ollessa kumminkin se pääasia. Emme kuitenkaan aseta itsellemme mitään rajoituksia musiikillisessa mielessä kunhan vain lopputulos osoittautuu toimivaksi. Jos päätämme käyttää vaikka enemmän sampleja jossain kappaleessa, teemme sen siksi, että se kuulostaa hyvältä. Mainitsemasi Behind the Light ja Cabal ovat kappaleita, joissa piano on tärkeässä roolissa ja se onkin tavallaan meidän tavaramerkkimme, koska voit kuulla sitä jokaisessa biisissämme.
Cabalista puheen ollen kappaleesta on juuri valmistunut varsin mielenkiintoinen video, joka on ladattavissa levy-yhtiönne Equilibre Musicin kotisivuilta.
– Ko. kappale on syntynyt Clive Barkerin samannimisen kirjan ja siitä tehdyn elokuvan inspiroimana. Novelli on tavattoman kiehtova kertomus yön kansasta, joka asuu Midian-nimisen hautuumaan alapuolella. Videolla ja elokuvalla ei kyllä ole paljoakaan mitään yhteistä, koska jouduimme pätkimään videotamme napattuamme leffasta sensuroituja kohtauksia mm. pätkän, jossa leffassa esiintyvän kaveri menettää heppinsä.
Jos tämä kuvaus ei vielä saa lukijoita kiinnostumaan videosta, niin mainittakoon että sen pääosassa sulojaan näyttelee aikuisviihteen parissa työskentelevä Angela Tiger.
– Olen tuntenut Angelan hyvin jo useamman vuoden ajan, voisiko sanoa että jopa perinpohjaisesti, Zuul vihjaa. Alun perin hän on kotoisin Texasista, mutta hän on asunut Ranskassa jo kolmentoista vuoden ajan. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kun hän vielä esiintyi bändissä, joka on lämmitellyt mm. Nine Inch Nailia Jenkkilässä. Tuon jälkeen hän siirtyi porno-bisnekseen ja nykyisin hän kirjoittaa käsikirjoituksia ranskalaisen poikaystävä-ohjaajansa kanssa. Valitsimme hänet videoomme kyllä puhtaasti hänen näyttelijäkykyjensä ansiosta, koska hän on oikea näyttelijätär, joka osaa mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. On kyllä aivan totta, että kuka tahansa näyttelijätär ei varmasti olisi suostunut esiintymään videossamme. Sääli vain, että se sensuroitiin koska se on myös oikeasti pelottava video.
Julkaistu Inferno #27/2005
Zuul FX:n perustaja ja vokalisti Steeve aka Zuul on aikaisemmin kurittanut äänijänteitään teknisen death/thrash metallin parissa operoivan No Returnin kahdella levyllä ennen kuin sai pestistä tarpeekseen.
– No Returnissa minulla ei ollut minkäänlaista päätäntävaltaa mihinkään, vaikka monet luulevatkin minun olleen bändin johtaja. Syyt eroamiseeni liittyvät puhtaasti motivaatioon ja sen kadottamiseen. Bändi halusi kierrellä harvakseltaan, kun minä taas tykkään heilua lavalla kaiken aikaa. Minulla ei myöskään ollut yhtään sanavaltaa moneen bändin tulevaisuuden kannalta tärkeään asiaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin, että nyt on oikea hetki siirtyä eteenpäin tekemään jotain uutta ja perustin Zuul FX:n. Ajatus tästä bändistä oli muhinut jo jonkin aikaa ja tiesin tarkalleen miltä sen pitäisi kuulostaa ja minkälainen ilmapiiri musiikista pitäisi välittyä. Nyt olen todella tyytyväinen, koska minulla on vierelläni ahkerat ja loistavat muusikot, jotka myös kuulostavat hyvältä livenä, Zuul hehkuttaa.
– No Returnilla on oma tyylinsä ja kunnioituksesta faneja kohtaan en halunnut alkaa muuttamaan sitä millään tavalla. Oli aika ilmeistä, ettei minulla ollut mahdollisuutta ilmaista itseäni 100% No Returnissa, kun nyt taas voin seikkailla kokonaan uusilla musiikin alueilla.
Zuulilla on tarkka näkemys niin musiikista sekä mihin hän sillä pyrkii.
– Jokaisella biisilläni on oma teemansa, mutta tästä huolimatta albumikokonaisuus pysyy koherenttina. Musiikin harmonisella tasolla halusin matalalle viritettyjen kitaroiden täyttävän laajan alan tappavilla, mutta sisältörikkailla riffeillä. Rumpujen pitää takoa millimetrin tarkasti, mutta niiden ei pidä olla teknisesti rajoittuneita mihinkään tiettyyn musiikkityyliin. Äänenkäyttöni on myös paljon laaja-alaisempaa kuin No Returnissa ja koenkin sen instrumenttina, jota voin säädellä sen mukaan haluanko laulaa vai murista.
Murina ja ärinä Zuulilta irtoaakin mallikkaasti, mutta ei puhtaissa lauluissakaan mitään vikaa ole. Hieman yllättäen herra kertookin laulaneensa aiemmin hieman erilaista musiikkia kuin mitä nykyisin.
– Tämä saattaa kuulosta sinusta ehkä hieman huvittavalta, mutta aloitin urani laulamalla useissa bändeissä mm. Skid Rown, Van Halenin ja Queenin kovereita. Kaikkein hankalintahan on löytää oikea äänilaji, joka sopii laulutyyliisi parhaiten. Ei myöskään ole aivan helppoa siirtyä huutamisesta laulamiseen, koska se on äänijänteille aika äkkinäinen muutos ja on helppo pilata äänensä, jos ei hallitse oikeaa tekniikkaa.
Zuul FX:n musiikki on siis kaikkea tätä, mutta mistä sinä ja sitä kautta bändi on alun perin oikein saanut nimensä?
– Zuul on ollut ystävieni käyttämä lempinimeni aina siitä saakka, kun ryhdyin tekemään musiikkia. Se on väännös Zulusta, joka tarkoittaa muinaista afrikkalaista soturia. Normandiassa sijaitsevassa kotikaupungissani kyläläiset eivät vain erottaneet pitkätukkahevaria afrikkalaisesta.
– Värvättyäni muusikot bändiini ehdotin heille tätä nimeä ja he pitivät siitä. Inhoan nimiä, jotka kuulostavat liian tavallisilta, pidän enemmän asioista jotka eivät ole minkään standardin mukaisia. Minusta Zuul FX on aika epätavallinen nimi metallissa ja koska minusta metalli itsessään on epätavallista, täytyy sen myös pysyä sellaisena. Eihän tuo nimi kaikkia tietenkään miellytä ja eräässä brittiläisessä radiohaastattelussa meiltä kysyttiinkin syytä näin typerän nimen valintaan. Tähän basistimme tokaisi, että onhan teilläkin The Beatles ja Rolling Stones, jonka jälkeen toimittaja meni hiljaiseksi ja jatkoi suoraan seuraavaan kysymykseen, Zuul muistelee huvittuneena.
Zuul-filosofiaa
Sanoitusten ja musiikin analysointi on tuttua puuhaa muusikoille, sillä näitä asioitahan heiltä yleisesti kysellään. Zuulilta tuleekin varsin kattava selonteko debyytin sanoituksellisista teemoista.
– By the Cross ilmentää useita erilaisia inhimillisiä näkökohtia ja tunnetiloja kuten epäoikeudenmukaisuus, viha, raivo, kosto, kärsimys sekä jokaisesta ihmisestä syvältä löytyvää melankoliaa ja surua. Halusin käsitellä noita tunteita niin musiikissa kuin sanoituksissa ja puhua jokapäiväisistä kokemuksistamme yhteiskunnassa, joka perustuu juutalaiskristillisiin sääntöihin ja niiden ympärillä pyöriviin asioihin.
– Puhun näistä asioista, koska tulen itsekin em. kaltaisesta ympäristöstä ja halusin kuvata tätä asiaa myös levyn kannessa. Siinä kaltereista kiinni pitävät kädet ovat symboli kontrolloinnille, jota yhteiskunta harrastaa. Taustalla oleva Kristus kuvastaa häviämätöntä alati läsnä olevia häpeätahroja. Oletpa sitten ateisti tai mitä tahansa uskontoa tunnustava henkilö, kannen esittämä aihepiiri käsittää silti koko maailmankuvan.
– Levy itsessään ei kerro uskonnoista, vaan siitä kuinka me elämme uskonnon dominoivassa läntisessä maailmassa. Ns. vääräuskoisia kuten sinua tai minua sattuu sisimmässä, koska joudumme elämään yhteiskunnan ehdoilla aivan kuten kuka tahansa ilman todellista mahdollisuutta rikkoa asetettuja rajoja. Jos meidän kaltaisilla ihmisillä olisi voimaa etsiä asioita mihin todella uskomme, epäilisin että olisimme ällikällä löytyjä ja peloissamme aukenevista mahdollisuuksista. Hyvin pian kuitenkin huomaisimme, että toimemme estettäisiin jos haluaisimme poiketa odotetuista toimintamalleista, Zuul filosofoi.
Jos sanoitusten kompleksiset teemat yllättävät, tulee monille ainakin musiikista heti mieleen Fear Factory. Zuul on kuullut tämän vertauksen ennenkin.
– Sanoisin ennemminkin, että musiikkimme kumpuaa 90-luvun metalliskenestä aina Sepulturasta, Soulflyn, Fear Factoryn kautta Bay Area thrashiin, death metalliin, hardcoreen ja oikeastaan kaikkiin olemassa oleviin metallityyleihin. Olemme uusi bändi, mutta menneisyytemme ja vaikutteemme ovat tuoneet meidät siihen miltä me nyt kuulostamme. Kaikki bändit ovat saaneet vaikutteita jostain, mutta me eroamme monista siinä, että meidän musiikkimme groovaa eikä se ole mekaanista.
– Joidenkin ihmisten mielestä kuulostan Max Cavaleralta ja toisten mielestä taas Burton C. Belliltä, mutta en minä ole leimannut bändiämme miksikään, vaan media on ja tämä on kaksi aivan eri asiaa. Onhan meitä verrattu myös bändeihin, josta en ole ikinä kuullutkaan. Emme ole imarreltuja Fear Factory–vertauksista, mutta ovathan he kieltämättä yksi suurista vaikuttajistamme, Zuul tunnustaa.
Zuul FX maustaa musiikkiaan säästeliäästi hyvällä maulla taustaväriä tuovilla koskettimilla.
– Käytämme koskettimia ja sampleja taustalla tarkoituksellisen vähäisissä määrin luomaan tunnelmaa metallin ollessa kumminkin se pääasia. Emme kuitenkaan aseta itsellemme mitään rajoituksia musiikillisessa mielessä kunhan vain lopputulos osoittautuu toimivaksi. Jos päätämme käyttää vaikka enemmän sampleja jossain kappaleessa, teemme sen siksi, että se kuulostaa hyvältä. Mainitsemasi Behind the Light ja Cabal ovat kappaleita, joissa piano on tärkeässä roolissa ja se onkin tavallaan meidän tavaramerkkimme, koska voit kuulla sitä jokaisessa biisissämme.
Cabalista puheen ollen kappaleesta on juuri valmistunut varsin mielenkiintoinen video, joka on ladattavissa levy-yhtiönne Equilibre Musicin kotisivuilta.
– Ko. kappale on syntynyt Clive Barkerin samannimisen kirjan ja siitä tehdyn elokuvan inspiroimana. Novelli on tavattoman kiehtova kertomus yön kansasta, joka asuu Midian-nimisen hautuumaan alapuolella. Videolla ja elokuvalla ei kyllä ole paljoakaan mitään yhteistä, koska jouduimme pätkimään videotamme napattuamme leffasta sensuroituja kohtauksia mm. pätkän, jossa leffassa esiintyvän kaveri menettää heppinsä.
Jos tämä kuvaus ei vielä saa lukijoita kiinnostumaan videosta, niin mainittakoon että sen pääosassa sulojaan näyttelee aikuisviihteen parissa työskentelevä Angela Tiger.
– Olen tuntenut Angelan hyvin jo useamman vuoden ajan, voisiko sanoa että jopa perinpohjaisesti, Zuul vihjaa. Alun perin hän on kotoisin Texasista, mutta hän on asunut Ranskassa jo kolmentoista vuoden ajan. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kun hän vielä esiintyi bändissä, joka on lämmitellyt mm. Nine Inch Nailia Jenkkilässä. Tuon jälkeen hän siirtyi porno-bisnekseen ja nykyisin hän kirjoittaa käsikirjoituksia ranskalaisen poikaystävä-ohjaajansa kanssa. Valitsimme hänet videoomme kyllä puhtaasti hänen näyttelijäkykyjensä ansiosta, koska hän on oikea näyttelijätär, joka osaa mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. On kyllä aivan totta, että kuka tahansa näyttelijätär ei varmasti olisi suostunut esiintymään videossamme. Sääli vain, että se sensuroitiin koska se on myös oikeasti pelottava video.
Julkaistu Inferno #27/2005
TAISTELUPARIT VIII: Jarkko Petosalmi (Trio Niskalaukaus & Wherevictimslie) & Jari Mäenpää (Wintersun)
Taisteluparien kahdeksannessa osassa esittelyssä kaksi
kuusikielisten kurittajaa. Toinen on Niskalaukaus jynkytyksestä
tututuksi tullut Jarkko Petosalmi ja toinen vauhdikkaan Wintersunin
materiaalin parissa viihtyvä Jari Mäenpää.
Koska ja minkä ikäisenä olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?
Jarkko: – Vuosi taisi olla –88, kun alkoi tuo kitaran soitto kiinnostamaan kahdentoista vuoden iässä. Muistaakseni ensimmäisen kitarani sain tosin vasta vuotta myöhemmin. Isäni vei vaihdossa rumpusettinsä (jota olin nuorempana paukuttanut huonolla menestyksellä) paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja mukaan lähti erittäin huono Yamaha–kitara ja vielä huonompi combo–vahvistin, mutta silloin ne olivat kovia juttuja. Hauskinta tässä kuitenkin on se, että törmäsin siihen samaiseen rumpusettiin muutama vuosi sitten treenikämpillä täällä Jyväskylässä.
Jari: – Sain joskus 6–vuotiaana sähköurut ja aloin soittamaan niillä. Kiinnostus vaan loppui kumminkin aika pian. Tuolloin soitin koskettimia itse asiassa paremmin kuin nyt. Nykyään olen aika hyvä soittamaan syntikkaa rumpukoneeni pad–nappuloilla. Kitaransoiton aloitin kun olin 9. luokalla siinä 14–15 ikävuoden kieppeillä ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat tai ovat yhä edelleen suurimmat esikuvanne?
Jarkko: – Muistan kun kävin katselemassa niitä harvoja Kuusamossa järjestettyjä keikkoja tyyliin A.R.G., Mengele, Sacred Crucifix, Stone yms. Niistä keikoista jäi semmoinen fiilis, että tuon täytyy olla maailman hienointa hommaa. Siitä se varmaan sitten lähti, vaikka hankalahan se on näin jälkeenpäin sanoa. Silloin tuli kyllä kuunneltua kaikenlaista meteliä, eikä minulla ollut mitään selkeitä esikuvia, mutta kyllä sen aikaiset Kreator, Death, Sodom, Metallica, Anthrax, Stone upposivat siihen malliin, että jotain jälkiä ovat taatusti jättäneet. Hyviä kitaristeja, joita arvostan on pitkä liuta, mutta jotain mainitakseni: Chuck Shuldiner, Kerry King, Jeff Hanneman, Andy La Roque, Darrel Abbot, Marty Friedman, Roope Latvala, Zakk Wylde ja Alexi Laiho.
Jari: – Aloin diggailemaan Metallicaa ja samaan aikaan kaverini Oliver Fokin sai kitaran ja vahvistimen. Oliver soitteli ja näytti mulle jotain noita Metallican Enter Sandmanin ja Master of Puppetsin klassikkoriffejä. Ajattelin, että "Vau! Pakko opetella itsekkin". Isäni oli tehnyt minulle jo muutama vuosi aikaisemmin puoliakustisen kitaran, joten poimin sen huoneen nurkasta, puhalsin pölyt pois ja aloin treenaamaan.
Mitkä kaikkea soittohistoriaanne kuuluu bändien yms. projektien lisäksi?
Jarkko: – Eka bändi jossa olen soittanut oli Decay, joka oli sellainen kahden miehen viritelmä. Sen jälkeen olen ollut sellaisissa yhtyeissä kuin Impalement, Behemoth, Sacred Crucifix, Paraxism, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Tällä hetkellä työn alla on Wherevictimslie ja pari muuta nimeltä mainitsematonta projektia.
Jari: – Meillä oli Oliverin kanssa aluksi tämmöinen kahden miehen heviorkesteri nimeltä Immemorial, josta ei sitten kuitenkaan tullut koskaan mitään. Liityin vuonna –96 Ensiferumiin ja se oli ensimmäinen oikea bändi missä olin. Sitten liityin mustempaa metallia soittavaan Arthemesiaan muistaakseni vuonna 1998). Ja nykyisin soitan omassa bändissäni nimeltä Wintersun.
Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on mielestänne kitaristin tärkein ominaisuus?
Jarkko: – Ehdottomasti tyylitaju. Ainahan voi kaahata tuhatta ja sataa, mutta loppupelissä sillä ei ole merkitystä, jos se kuulostaa väkinäiseltä ja paskalta. Tietenkin arvostan myös tekniikkaa, jossa itselläkin on ihan helvetisti petrattavaa.
Jari: – Hyvän kitaristin voi määritellä monella tavalla, koska loppupeleissä hyvä kitaristi on vain mielipideasia. Mutta omasta mielestäni sävellystaito omalla instrumentilla on tärkein. Tietenkin voi myös olla hyvä kitaristi, vaikkei koskaan olisi tehnyt biisin biisiä. Muita tärkeitä ominaisuuksia ovat hyvä improvisaatiokyky, tekniikka ja teoriatuntemus. Nämä ominaisuudet auttavat myös säveltämistä. Myös originaali ja tunnistettava tyyli on erittäin hyvä asia. Ja vau!–efekti, eli jos saat ihmisten leuat loksahtamaan soitollasi, niin se ei voi olla huono asia.
Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte soittamista?
Jarkko: – Minulla oli sellainen parin vuoden hiljaisempi jakso tuossa 90-luvun puolessa välissä, kun ei ollut itsellä mitään bändiä. Viime vuosina olen yrittänyt soittaa päivittäin ja nyt olen jotenkin taas löytänyt intoa kotona soittamiseen. Itselläni ei ole mitään treeni-ohjelmaa tms., ainoastaan silloin tällöin pidän tekniikka-treenejä. Lähinnä teen riffejä ja soittelen mitä mieleen tulee.
Jari: – Itse treenaaminen sanan varsinaisessa merkityksessä on jäänyt vähemmälle viime aikoina. Aika kuluu enemmän biisien tekemiseen tai muuhun säätöön. Päivittäin sitä tulee kyllä soiteltua, mutta en näe soittamista treenaamiseksi.
Osaatteko lukea nuotteja ja onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista sekä suositteletteko niitä itseopiskelun rinnalle?
Jarkko: – Itsellä on jäänyt teoriat opiskelematta, mikä on kyllä harmittanut jo jonkin aikaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näin vanhoilla päivillä vielä innostuisi. Totta kai nuottien lukutaidosta on hyötyä, mutta myös itse opiskelemalla oppii sekä löytää paljon.
Jari: – Osaan hiukan nuotteja. Ne tuppaa vain aina unohtumaan, kun en niitä ikinä tarvitse. Olen melkein kokonaan itseoppinut, mutta satunnaisia lyhytaikaisia teoria/kitaratunteja on menneisyydessä ollut. Kyllä teoriatuntien ottaminen kannattaa, jos itse on vain kiinnostunut siitä. En suosittele tekemään mitään, jos jokin ei kiinnosta. Kyllähän sitä heviä voi ilman teoriaakin soittaa, mutta itseäni on vaan aina kiinnostanut kaikki skaalat, moodit, arpeggiot jne.
Millaista kitaraa sekä laitteistoa sen kanssa käytätte ja miksi sekä mikä on kitaristin tärkein apuväline?
Jarkko: – Itseltäni löytyy kaksi kappaletta ESP–Customshop KHV–mallia ja droppi–vireisiin käytän ESP Ltd series Viper Baritonea, joissa kaikissa S.Duncanin SH-5 mikit. Kotoa löytyy vielä pari kappaletta Jackson Kelly–pro:ta, joista toinen on yli 11 vuotta vanha. Vahvistimina on Peaveyn Triple X ja 5150 model II, sekä kaapit Peaveyn 5150. Itse haluan, että kitarat ovat tollaisia "hevisuunnikkaita" (Viper on poikkeus). Peaveyn kamoja olen käyttänyt studio–sessioissa ja todennut ne toimiviksi, joten se merkki oli luontainen valinta myöskin live käyttöön. Kitaristin tärkein apuväline on hyvä viritysmittari!
Jari: – Plektra on aika tärkeä kitaristille. Itselläni on Jackson ja Tokai Telecaster, joita kumpaakin luukutan Mesan Triaxis etuasteella ja Simul–Class 2:90 päättärillä. Marshalin kaapin kautta lähtee ihan OK soundi, mutta kunpa saisi joskus vielä Mesan kaapin, niin se olisi THUNDER AND LIGHTNING! Kotinauhoituksiin ja sooloihin olen toistaiseksi käyttänyt Pod Prota.
Mitä asioita kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?
Jarkko: – Hyvin harvoin hyvä ja halpa kulkee käsikädessä, mutta tärkeintä on, että kitara on sitä mitä sinä haet. Kitara pitää olla hyvä soittaa, sen elektroniikka pitää toimia ja kepin pitää pysyä vireessä.
Jari: – Aina kannattaa itse kokeilla soittotouchi kitarasta ja soundi. Joskus halvempikin kitara voi olla parempi kuin kalliimpi, joten kärsivällisesti vain testailemaan. Itselle tärkeä piirre on, että joka nuotti kitaran kaulalla on täysin vireessä eli säädöt pitää olla hyvät.
Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloitteleville kitaristeille?
Jarkko: – Kannattaa asettaa itselle realistiset tavoitteet, edetä sitten niiden mukaan ja muistaa, että soittamisen pitää olla hauskaa. Bänditoiminta kannattaa aloittaa myös aikaisessa vaiheessa, koska siinä oppii huomattavasti enemmän kuin pelkästään kotona soittaessa.
Jari: – Hanki tabulatuureja ja harjoittele paljon. Myöhemmin voit alkaa myös itse opettelemaan biisejä korvakuulolta. Harjoittelussa on tärkeää, että harjoittelet sellaista musiikkia mistä itse pidät, jotta mielenkiinto soittoon säilyy. Itse suosittelen kyllä treenaamaan tekniikkaa ja teoriaa, vaikka aina se ei saata olla niin hauskaa. Suosittelen myös opettelemaan monia eri tyylejä. Esimerkiksi Extremen Nuno Bettencourtin rock/funk-tyylin treenaaminen toi paljon omaan soittooni ja antoi paljon sitä "touchia" myös sinne metallin puolelle.
Onko viime aikoina julkaistu yhtään levyä, joka olisi saanut leukanne loksahtamaan kitaristin ominaisuudessa?
Jarkko: – Stam1nan uusi sai kyllä hymyn huulille, siitä jotenkin välittyi aito soittamisen ilo. Myös Mors Principium Estin kitaristeilla on helvetin hyviä juttuja, mutta eiköhän tässä kuitenkin odotella Slayerin kesän keikkaa ja anneta vanhojen miesten näyttää mistä se trash-riffi on tehty, itse yleisön joukossa seisten ja kyyneliä poskelta pois pyyhkien.
Jari: – Viimeksi Hahdon Kaitsu näytti sellaista bändiä kuin Necrophagist. Oli kyllä niin tiukkaa soittoa, että huh! Soolot lähtivät helvetin hyvällä soundilla, puhtaasti ja tarkasti. Musiikki ei ihan täysin uppoa makuuni, mutta kyllä tuollaista teknistä sporttiheviä on mukava välillä kuunnella.
Julkaistu Inferno #27/2005
Koska ja minkä ikäisenä olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?
Jarkko: – Vuosi taisi olla –88, kun alkoi tuo kitaran soitto kiinnostamaan kahdentoista vuoden iässä. Muistaakseni ensimmäisen kitarani sain tosin vasta vuotta myöhemmin. Isäni vei vaihdossa rumpusettinsä (jota olin nuorempana paukuttanut huonolla menestyksellä) paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja mukaan lähti erittäin huono Yamaha–kitara ja vielä huonompi combo–vahvistin, mutta silloin ne olivat kovia juttuja. Hauskinta tässä kuitenkin on se, että törmäsin siihen samaiseen rumpusettiin muutama vuosi sitten treenikämpillä täällä Jyväskylässä.
Jari: – Sain joskus 6–vuotiaana sähköurut ja aloin soittamaan niillä. Kiinnostus vaan loppui kumminkin aika pian. Tuolloin soitin koskettimia itse asiassa paremmin kuin nyt. Nykyään olen aika hyvä soittamaan syntikkaa rumpukoneeni pad–nappuloilla. Kitaransoiton aloitin kun olin 9. luokalla siinä 14–15 ikävuoden kieppeillä ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat tai ovat yhä edelleen suurimmat esikuvanne?
Jarkko: – Muistan kun kävin katselemassa niitä harvoja Kuusamossa järjestettyjä keikkoja tyyliin A.R.G., Mengele, Sacred Crucifix, Stone yms. Niistä keikoista jäi semmoinen fiilis, että tuon täytyy olla maailman hienointa hommaa. Siitä se varmaan sitten lähti, vaikka hankalahan se on näin jälkeenpäin sanoa. Silloin tuli kyllä kuunneltua kaikenlaista meteliä, eikä minulla ollut mitään selkeitä esikuvia, mutta kyllä sen aikaiset Kreator, Death, Sodom, Metallica, Anthrax, Stone upposivat siihen malliin, että jotain jälkiä ovat taatusti jättäneet. Hyviä kitaristeja, joita arvostan on pitkä liuta, mutta jotain mainitakseni: Chuck Shuldiner, Kerry King, Jeff Hanneman, Andy La Roque, Darrel Abbot, Marty Friedman, Roope Latvala, Zakk Wylde ja Alexi Laiho.
Jari: – Aloin diggailemaan Metallicaa ja samaan aikaan kaverini Oliver Fokin sai kitaran ja vahvistimen. Oliver soitteli ja näytti mulle jotain noita Metallican Enter Sandmanin ja Master of Puppetsin klassikkoriffejä. Ajattelin, että "Vau! Pakko opetella itsekkin". Isäni oli tehnyt minulle jo muutama vuosi aikaisemmin puoliakustisen kitaran, joten poimin sen huoneen nurkasta, puhalsin pölyt pois ja aloin treenaamaan.
Mitkä kaikkea soittohistoriaanne kuuluu bändien yms. projektien lisäksi?
Jarkko: – Eka bändi jossa olen soittanut oli Decay, joka oli sellainen kahden miehen viritelmä. Sen jälkeen olen ollut sellaisissa yhtyeissä kuin Impalement, Behemoth, Sacred Crucifix, Paraxism, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Tällä hetkellä työn alla on Wherevictimslie ja pari muuta nimeltä mainitsematonta projektia.
Jari: – Meillä oli Oliverin kanssa aluksi tämmöinen kahden miehen heviorkesteri nimeltä Immemorial, josta ei sitten kuitenkaan tullut koskaan mitään. Liityin vuonna –96 Ensiferumiin ja se oli ensimmäinen oikea bändi missä olin. Sitten liityin mustempaa metallia soittavaan Arthemesiaan muistaakseni vuonna 1998). Ja nykyisin soitan omassa bändissäni nimeltä Wintersun.
Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on mielestänne kitaristin tärkein ominaisuus?
Jarkko: – Ehdottomasti tyylitaju. Ainahan voi kaahata tuhatta ja sataa, mutta loppupelissä sillä ei ole merkitystä, jos se kuulostaa väkinäiseltä ja paskalta. Tietenkin arvostan myös tekniikkaa, jossa itselläkin on ihan helvetisti petrattavaa.
Jari: – Hyvän kitaristin voi määritellä monella tavalla, koska loppupeleissä hyvä kitaristi on vain mielipideasia. Mutta omasta mielestäni sävellystaito omalla instrumentilla on tärkein. Tietenkin voi myös olla hyvä kitaristi, vaikkei koskaan olisi tehnyt biisin biisiä. Muita tärkeitä ominaisuuksia ovat hyvä improvisaatiokyky, tekniikka ja teoriatuntemus. Nämä ominaisuudet auttavat myös säveltämistä. Myös originaali ja tunnistettava tyyli on erittäin hyvä asia. Ja vau!–efekti, eli jos saat ihmisten leuat loksahtamaan soitollasi, niin se ei voi olla huono asia.
Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte soittamista?
Jarkko: – Minulla oli sellainen parin vuoden hiljaisempi jakso tuossa 90-luvun puolessa välissä, kun ei ollut itsellä mitään bändiä. Viime vuosina olen yrittänyt soittaa päivittäin ja nyt olen jotenkin taas löytänyt intoa kotona soittamiseen. Itselläni ei ole mitään treeni-ohjelmaa tms., ainoastaan silloin tällöin pidän tekniikka-treenejä. Lähinnä teen riffejä ja soittelen mitä mieleen tulee.
Jari: – Itse treenaaminen sanan varsinaisessa merkityksessä on jäänyt vähemmälle viime aikoina. Aika kuluu enemmän biisien tekemiseen tai muuhun säätöön. Päivittäin sitä tulee kyllä soiteltua, mutta en näe soittamista treenaamiseksi.
Osaatteko lukea nuotteja ja onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista sekä suositteletteko niitä itseopiskelun rinnalle?
Jarkko: – Itsellä on jäänyt teoriat opiskelematta, mikä on kyllä harmittanut jo jonkin aikaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näin vanhoilla päivillä vielä innostuisi. Totta kai nuottien lukutaidosta on hyötyä, mutta myös itse opiskelemalla oppii sekä löytää paljon.
Jari: – Osaan hiukan nuotteja. Ne tuppaa vain aina unohtumaan, kun en niitä ikinä tarvitse. Olen melkein kokonaan itseoppinut, mutta satunnaisia lyhytaikaisia teoria/kitaratunteja on menneisyydessä ollut. Kyllä teoriatuntien ottaminen kannattaa, jos itse on vain kiinnostunut siitä. En suosittele tekemään mitään, jos jokin ei kiinnosta. Kyllähän sitä heviä voi ilman teoriaakin soittaa, mutta itseäni on vaan aina kiinnostanut kaikki skaalat, moodit, arpeggiot jne.
Millaista kitaraa sekä laitteistoa sen kanssa käytätte ja miksi sekä mikä on kitaristin tärkein apuväline?
Jarkko: – Itseltäni löytyy kaksi kappaletta ESP–Customshop KHV–mallia ja droppi–vireisiin käytän ESP Ltd series Viper Baritonea, joissa kaikissa S.Duncanin SH-5 mikit. Kotoa löytyy vielä pari kappaletta Jackson Kelly–pro:ta, joista toinen on yli 11 vuotta vanha. Vahvistimina on Peaveyn Triple X ja 5150 model II, sekä kaapit Peaveyn 5150. Itse haluan, että kitarat ovat tollaisia "hevisuunnikkaita" (Viper on poikkeus). Peaveyn kamoja olen käyttänyt studio–sessioissa ja todennut ne toimiviksi, joten se merkki oli luontainen valinta myöskin live käyttöön. Kitaristin tärkein apuväline on hyvä viritysmittari!
Jari: – Plektra on aika tärkeä kitaristille. Itselläni on Jackson ja Tokai Telecaster, joita kumpaakin luukutan Mesan Triaxis etuasteella ja Simul–Class 2:90 päättärillä. Marshalin kaapin kautta lähtee ihan OK soundi, mutta kunpa saisi joskus vielä Mesan kaapin, niin se olisi THUNDER AND LIGHTNING! Kotinauhoituksiin ja sooloihin olen toistaiseksi käyttänyt Pod Prota.
Mitä asioita kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?
Jarkko: – Hyvin harvoin hyvä ja halpa kulkee käsikädessä, mutta tärkeintä on, että kitara on sitä mitä sinä haet. Kitara pitää olla hyvä soittaa, sen elektroniikka pitää toimia ja kepin pitää pysyä vireessä.
Jari: – Aina kannattaa itse kokeilla soittotouchi kitarasta ja soundi. Joskus halvempikin kitara voi olla parempi kuin kalliimpi, joten kärsivällisesti vain testailemaan. Itselle tärkeä piirre on, että joka nuotti kitaran kaulalla on täysin vireessä eli säädöt pitää olla hyvät.
Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloitteleville kitaristeille?
Jarkko: – Kannattaa asettaa itselle realistiset tavoitteet, edetä sitten niiden mukaan ja muistaa, että soittamisen pitää olla hauskaa. Bänditoiminta kannattaa aloittaa myös aikaisessa vaiheessa, koska siinä oppii huomattavasti enemmän kuin pelkästään kotona soittaessa.
Jari: – Hanki tabulatuureja ja harjoittele paljon. Myöhemmin voit alkaa myös itse opettelemaan biisejä korvakuulolta. Harjoittelussa on tärkeää, että harjoittelet sellaista musiikkia mistä itse pidät, jotta mielenkiinto soittoon säilyy. Itse suosittelen kyllä treenaamaan tekniikkaa ja teoriaa, vaikka aina se ei saata olla niin hauskaa. Suosittelen myös opettelemaan monia eri tyylejä. Esimerkiksi Extremen Nuno Bettencourtin rock/funk-tyylin treenaaminen toi paljon omaan soittooni ja antoi paljon sitä "touchia" myös sinne metallin puolelle.
Onko viime aikoina julkaistu yhtään levyä, joka olisi saanut leukanne loksahtamaan kitaristin ominaisuudessa?
Jarkko: – Stam1nan uusi sai kyllä hymyn huulille, siitä jotenkin välittyi aito soittamisen ilo. Myös Mors Principium Estin kitaristeilla on helvetin hyviä juttuja, mutta eiköhän tässä kuitenkin odotella Slayerin kesän keikkaa ja anneta vanhojen miesten näyttää mistä se trash-riffi on tehty, itse yleisön joukossa seisten ja kyyneliä poskelta pois pyyhkien.
Jari: – Viimeksi Hahdon Kaitsu näytti sellaista bändiä kuin Necrophagist. Oli kyllä niin tiukkaa soittoa, että huh! Soolot lähtivät helvetin hyvällä soundilla, puhtaasti ja tarkasti. Musiikki ei ihan täysin uppoa makuuni, mutta kyllä tuollaista teknistä sporttiheviä on mukava välillä kuunnella.
Julkaistu Inferno #27/2005
SAPATTIVUOSI – LAINATUT RASKAAT SÄVELET
Black Sabbathin coveroiminen ei ole niitä kaikista omaperäisimpiä
ideoita ja kun soppaan lisätään vielä sanoitusten suomentaminen, on
hetteikköön uppoaminen vaarallisen lähellä. Sapattivuoden kakkoslevy
Vol. 2 osoittaa kuitenkin, että rakkauden osoittaminen heviklassikkoja
kohtaan voi olla myös intohimoisen hellää väkisinmakuun sijaan.
Black Sabbathin biisien soittamisen ovat huomanneet hauskaksi niin lukemattomat isot kuin pienemmätkin bändit aloittelevista puhumattakaan. Sapattivuoden herrat Hannu Paloniemi (laulu), Janne Halmkrona (kitara, piano), Antero Aunesluoma (basso) sekä Simo Vehmas (rummut, lyömäsoittimet) ovat huomanneet Black Sabbathin hienouden jo aikoja sitten ja soittamisen riemun viimeistään pari vuotta sitten julkaistulla yhtyeen debyytillä. Black Sabbath ja lukuiset yhtyeen klassikot jaksavat yhä viehättää jopa niin paljon, että toinen Sapattivuoden levy kannatti julkaista.
Janne: – Black Sabbath on yhä suurin ja mahtavin kaikista. Ja suivaannuimme siitä, että ihmiset pitivät Sapattivuotta projektiorkesterina. Toisen levyn julkaiseminen osoittaa, että tästä ei ole kyse.
– Black Sabbath on täysin ajatonta musiikkia, ja sekä meidän että saamamme palautteen mukaan Vol 2. jynkyttää vielä entistäkin pätevämmin. Pari vuotta keikkasetissämme olleet laulut kuten Sotasiat kypsyivät levylle vasta pidemmän sulattelun jälkeen, Hannu täydentää Jannea.
Sapattivuoden saama vastaanotto jos ei nyt ole ollut pelkkää ylistystä, niin vähintäänkin neutraalia. Ilmeisesti ihmiset ovat osanneet ottaa orkesterin oikealla tavalla vastaan eikä tuomita sitä muiden maineella ja kappaleilla rahastamiseksi?
– Ihmisillä on onneksi yleensä sen verran sisältöä elämässään, etteivät vaivaudu hermostumaan meidän kivanpidostamme, Simo toteaa tyynesti.
Hannu: – Itse en saa esimerkiksi käännösteksteistä mitään korvauksia, vaan se menee tekemämme sopimuksen perusteella suoraan BS:lle. Hyödyllinen olohan siitä tulee, olen maksanut käännöksilläni ehkä Sharonin koiran psykiatrilaskun tai jotain.
Vokalisti Hannu Paloniemi on yksin vastuussa varsin hienosti onnistuneista suomennetuista sanoituksista. Herra kuitenkin myöntää, ettei urakka ole ollut niin kaikista helpoimpia.
Hannu: – 70-luvun klassiset hevibiisit ovat koko kuulijakunnan yhteistä alitajuntaa. Jos esimerkiksi laulun tavujen pituuksia muuttaa liikaa, ne alkavat mennä kaikkien mielestä väärin. Tässä mielessä käännöstyö ei ole ollut helppoa. Olen tosin häiriintyneen pedantti ihminen muutenkin. Kääntäessäni kuuntelen ja luen alkuperäistä tekstiä niin kauan, että sen tunnelma vyöryy päälle ja omat rajoittuneet luomisen esteet poistuu. Kun alkuperäistekstin laittaa pois silmistä, sen olennainen viesti pysyy alitajunnassa, jos siinä sellainen on. Sitten vain painitaan. Jos jää mattoon, ei saa luovuttaa. Pitää olla yleensä suorempi ja tehdä aivan uusi, ovelampi versio.
Mutta kuka/mikä ihme on Kierteen arkkitehti?
– Oletko koskaan kokenut ajautuneesi johonkin kierteeseen? Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä? Nykyhetki katoaa helvetilliseen merkityksettömyyteen? Kuka sitä pyörää silloin pyörittää? Minun tehtäväni tässä sopassa on tosin herättää tunteita, ei selittää niitä.
Vaikeita kysymyksiä, joihin ei vastauksia hevistäkään löydy.
Tuottajan piikkiin
Ei liene ole kovinkaan yllättävää, että Sapattivuosi on keskittynyt pääasiassa Sabbathin tunnetuimpiin veisuihin, vaikka Vol. 2:lla positiivisen yllätyksen tarjoavatkin näkemykset hieman vähemmän tunnetuista kappaleista kuten albumin avausraita Ei saa luovuttaa (Never Say Die) sekä levyn päättävä Tarvin pimuu (Dirty Women). Orkesteri itse myöntää olevan vastuussa kaikista biisivalinnoista, vaikka bändin kotisivuilla fanit saivatkin kilpailun muodossa arvuutella ja toivoa mitä kappaleita kakkoskiekolle päätyy.
Janne: – Fanien mielipiteitä ei voi kuunnella tällaisessa asiassa. Biisit valittiin herrasmiesmäisen keskustelun ja painikilpailun perusteella.
Antero: – Kappaleita valittiin yksitellen, aina kun löydettiin sellainen biisi joka osattiin soittaa ja johon Hannu loihti hyvän tekstin. Ja nyt kun tuon kisan tuloksia katsoo, niin aika moni levytetyistä biiseistä löytyy myös tuolta fanien toivelistan kärjestäkin. Kertonee varmaan siitä, että käsityksemme hyvistä Sabbath–biiseistä ovat aika samansuuntaiset!
Simo: – Meillä ei minun ymmärtääkseni edes ole mitään faneja. On toki ihmisiä, jotka pitävät meidän versioimastamme BS:sta. Faneja tai ei, niin ei. Ulkopuoliset eivät ole vaikuttaneet biisivalintoihin.
Tämä on meidän projekti ja myös määräysvalta on meillä mitä nyt sinkun valinnasta väännettiin kättä levy-yhtiön kanssa.
Hannu: – Ainoa ulkopuolinen vaikuttava taho oli Gabi Hakanen, sillä hän sanoi maksavansa Kierteen arkkitehdin viulut.
Miksi sitten Kännin piikkiin (Sweet Leaf) – singlen kakkosraita Supernautti (Supernaut) jäi itse levyltä pois?
Janne: – Joskus joutuu luopumaan hyvistäkin yksittäisistä kappaleista parhaan albumikokonaisuuden luomiseksi. Ja tuottaja G. Hakanen oli sitä mieltä, että kappale ei svengaa käsissämme. Taisi olla oikeassa.
– Ja sitä paitsi Supernautin perkussioväliosasta tuli vähän herjan kuuloinen, sehän kuulostaa melkein joltain afrodiskopornolattarilta, Simo leukailee ja on oikeassa. Sapattivuoden alkuperäisen kappaleen huuruisan väliosan tulkinnassa on todellakin jokin perverssi sävy.
Sapattivuoden tulkinnat seuraavat varsin orjallisesti alkuperäisiä versioita aina soundeja myöten, mutta kappaleisiin on silti onnistuttu saamaan mukaan alkuperäisten versioiden svengi. Tähän eivät ole monet pystyneet.
– Minusta me emme ole miettineet kopioimisen tai sovituksen asteita juuri lainkaan. On tietysti mukava kuulla, jos levymme svengiä tai sovituksen linjaa pidetään onnistuneena. Se johtuu kuitenkin ehkä pitkästä suhteesta Sabbathin musiikkiin tai monivuotisesta treenaamisesta ennemmin kuin tarkasta "kopioimisesta" tai linjanvedoista. Ei saa luovuttaa tuntui laulettuna mahtavalta kun tuon kertosäkeen käännöksen sai lopulta valmiiksi. Siihen tuntuu tulevan melko lailla henkilökohtaista tunnetta mukaan, mikä on hyvä merkki. Sama tapahtui Hautuumaan lapsien kohdalla viime levyllä, Hannu pohtii ja muut täydentävät.
Janne: – Nativity in Black –kokoelmat osoittavat, että Sabbathin uudelleensovittaminen on turhaa.
Simo: – Sabbathia on syytä soittaakin suhteellisen uskollisena alkuperäisversioille. Vapauksia voi ottaa lähinnä soolo- ja jammailuosioissa, joissa niitä on syytä ottaakin jo pelkästään mielekkyyden vuoksi.
Antero: – Kyllä studiossa ja keikoilla pyritään mahdollisimman lähelle originaalihenkeä, mutta kyllä sinne mahtuu mukaan paljon tulkintaa ja improvisaatiota, varsinkin live-versiomme Matka universumista on toisinaan aikamoinen avaruusmatka.
Vaikka takana on kaksi onnistunutta levyä ja useita käsittelemättömiä BS-klassikoita olisikin vielä jäljellä, on bändi julkisesti jo mediassa ilmoittanut, että kolmatta levyä ei ainakaan näillä näkymin enää ole tulossa.
Janne: – Suuria hittejä on jäljellä vaikka kuinka. Mutta parempi on sanoa, että enää ei tule lisää. Takinkääntö on aina tyylikästä.
Hannu: – Sabbathin hitit eivät lopu, mutta minulta loppuu valitettavasti terveys. Asumme nykyään myös universumin äärilaidoilla, mikä on tämän homman pyörittämisen kannalta aivan mahtava lähtökohta.
Antero: – Keikkoja saatamme tehdä kyllä myöhemminkin.
Olisiko seuraavaksi kiinnostusta sitten lähteä tekemään vaikka toista legendaarista bändiä Judas Priestiä suomeksi?
– Ei olla harkittu. Ei pitäisi. Ei todellakaan. Jo pelkästään sen vuoksi, ettei Judas Priest ole musiikillisesti tarpeeksi mielenkiintoinen ja moni-ilmeinen orkesteri, Simo täräyttää.
Hannu: – Sovittaisiinko, että jumalattoman korkealta laulavien homojen pappien kääntäminen on kyllä muita porukoita varten.
Janne: – Jonkun kyllä pitäisi ehdottomasti tehdä Priestiä suomeksi. Muttei meidän.
Musiikillinen perintö
Luuletteko, että olette saaneet uusia ihmisiä käännytettyä Sapattivuoden avulla tutustumaan myös Black Sabbathiin?
Janne: – Haluaisin uskoa niin. Pelottavan moni jotain kirkonpoltto- tai vauhtimetallia kuunteleva ei ole koskaan kuullutkaan Sabbathista. Historia haltuun, lapset!
Antero: – Kyllähän Black Sabbath kuuluu jokaisen hevanderin perusoppimäärään ja jos jollakin on vielä tässä vaiheessa rästejä sielläpäin, niin mars levykauppaan!
Onko edes mahdollista kuunnella raskasta rokkia tai heviä ilman että ei tuntisi Black Sabbathia?
Simo: – Teknisesti on täysin mahdollista kuunnella heviä/raskasta rokkia ilman Sabbath–tuntemusta. Sisällöllisesti moinen on vain kovin köyhää.
Mikä teille sitten on SE Black Sabbathin kappale ja miksi?
Antero: – War Pigs, tulee aina kylmät väreet kun sen kuulee.
Hannu: – Black Sabbath. Ukkonen, kirkonkellot ja Ozzyn määkiminen säväytti aikoinaan torniolaista pikkupoikaa, siis että viedäänkö tuota laulajaa uhrattavaksi vai mistä tässä on kysymys.
Janne: – Spiral Architect. Sabbath Bloody Sabbath oli ensimmäinen Sabbath-levy jonka sain ja sen juhlava päätösraita osoitti että yhtye on todellakin kaikkea muuta kuin Paranoid.
Simo: – Thrill of it all. Varmaan siksi, että se kuulosta The Who:lta.
Sapattivuoden herrat eivät tunnusta, että legendan tuotanto olisi millään tavoin pyhää. Jokaiseen kappaleeseen uskallettaisiin tarvittaessa koskea, mutta aina kaikkia ei vain ole saatu bändin keskuudessa toimimaan.
Simo: – Ei siellä mitään pyhää ole, ei mikään musiikki ole pyhää. Mutta sellaisen musiikin soittaminen, johon ei taito tai tyylitaju ulotu on pöljää. Sabbath Bloody Sabbath on yksi BS:n hienoimpia kipaleita, mutta sitä ei varmaan saisi toimimaan millään – jo pelkästään sen vuoksi, että laulumelodia menee Ozzyllekin liika korkealta.
Janne: – Paranoid on niin epäpyhä, että siihen emme kajoa. Into the Voidin alkuriffi on vaikea saada kuulostamaan hyvältä. Vain Iommi osaa sen ja kaikki coveroijat ovat epäonnistuneet siinä.
Hannu: – Behind the Wall of Sleepiä on joskus soitettu, mutta se ei jostain syystä rokannut eikä rullannut.
Black Sabbath tulee alkuperäisessä kokoonpanossaan esiintymään Suomeen heinäkuussa ja teidät kaikki voi varmasti bongata tuolta keikalta. Onko teillä kenties tarkoitus ojentaa Vol.2 Black Sabbathin herroille?
Janne: – Levypaketit on jo postitettu Sabbathin managementiin, joten luultavasti miehillä on jo levyt kovassa soitossa. Saa nähdä kehtaako sitä takahuoneeseen ängetä, vaikka tilaisuus olisikin.
Julkaistu Inferno #27/2005
Black Sabbathin biisien soittamisen ovat huomanneet hauskaksi niin lukemattomat isot kuin pienemmätkin bändit aloittelevista puhumattakaan. Sapattivuoden herrat Hannu Paloniemi (laulu), Janne Halmkrona (kitara, piano), Antero Aunesluoma (basso) sekä Simo Vehmas (rummut, lyömäsoittimet) ovat huomanneet Black Sabbathin hienouden jo aikoja sitten ja soittamisen riemun viimeistään pari vuotta sitten julkaistulla yhtyeen debyytillä. Black Sabbath ja lukuiset yhtyeen klassikot jaksavat yhä viehättää jopa niin paljon, että toinen Sapattivuoden levy kannatti julkaista.
Janne: – Black Sabbath on yhä suurin ja mahtavin kaikista. Ja suivaannuimme siitä, että ihmiset pitivät Sapattivuotta projektiorkesterina. Toisen levyn julkaiseminen osoittaa, että tästä ei ole kyse.
– Black Sabbath on täysin ajatonta musiikkia, ja sekä meidän että saamamme palautteen mukaan Vol 2. jynkyttää vielä entistäkin pätevämmin. Pari vuotta keikkasetissämme olleet laulut kuten Sotasiat kypsyivät levylle vasta pidemmän sulattelun jälkeen, Hannu täydentää Jannea.
Sapattivuoden saama vastaanotto jos ei nyt ole ollut pelkkää ylistystä, niin vähintäänkin neutraalia. Ilmeisesti ihmiset ovat osanneet ottaa orkesterin oikealla tavalla vastaan eikä tuomita sitä muiden maineella ja kappaleilla rahastamiseksi?
– Ihmisillä on onneksi yleensä sen verran sisältöä elämässään, etteivät vaivaudu hermostumaan meidän kivanpidostamme, Simo toteaa tyynesti.
Hannu: – Itse en saa esimerkiksi käännösteksteistä mitään korvauksia, vaan se menee tekemämme sopimuksen perusteella suoraan BS:lle. Hyödyllinen olohan siitä tulee, olen maksanut käännöksilläni ehkä Sharonin koiran psykiatrilaskun tai jotain.
Vokalisti Hannu Paloniemi on yksin vastuussa varsin hienosti onnistuneista suomennetuista sanoituksista. Herra kuitenkin myöntää, ettei urakka ole ollut niin kaikista helpoimpia.
Hannu: – 70-luvun klassiset hevibiisit ovat koko kuulijakunnan yhteistä alitajuntaa. Jos esimerkiksi laulun tavujen pituuksia muuttaa liikaa, ne alkavat mennä kaikkien mielestä väärin. Tässä mielessä käännöstyö ei ole ollut helppoa. Olen tosin häiriintyneen pedantti ihminen muutenkin. Kääntäessäni kuuntelen ja luen alkuperäistä tekstiä niin kauan, että sen tunnelma vyöryy päälle ja omat rajoittuneet luomisen esteet poistuu. Kun alkuperäistekstin laittaa pois silmistä, sen olennainen viesti pysyy alitajunnassa, jos siinä sellainen on. Sitten vain painitaan. Jos jää mattoon, ei saa luovuttaa. Pitää olla yleensä suorempi ja tehdä aivan uusi, ovelampi versio.
Mutta kuka/mikä ihme on Kierteen arkkitehti?
– Oletko koskaan kokenut ajautuneesi johonkin kierteeseen? Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä? Nykyhetki katoaa helvetilliseen merkityksettömyyteen? Kuka sitä pyörää silloin pyörittää? Minun tehtäväni tässä sopassa on tosin herättää tunteita, ei selittää niitä.
Vaikeita kysymyksiä, joihin ei vastauksia hevistäkään löydy.
Tuottajan piikkiin
Ei liene ole kovinkaan yllättävää, että Sapattivuosi on keskittynyt pääasiassa Sabbathin tunnetuimpiin veisuihin, vaikka Vol. 2:lla positiivisen yllätyksen tarjoavatkin näkemykset hieman vähemmän tunnetuista kappaleista kuten albumin avausraita Ei saa luovuttaa (Never Say Die) sekä levyn päättävä Tarvin pimuu (Dirty Women). Orkesteri itse myöntää olevan vastuussa kaikista biisivalinnoista, vaikka bändin kotisivuilla fanit saivatkin kilpailun muodossa arvuutella ja toivoa mitä kappaleita kakkoskiekolle päätyy.
Janne: – Fanien mielipiteitä ei voi kuunnella tällaisessa asiassa. Biisit valittiin herrasmiesmäisen keskustelun ja painikilpailun perusteella.
Antero: – Kappaleita valittiin yksitellen, aina kun löydettiin sellainen biisi joka osattiin soittaa ja johon Hannu loihti hyvän tekstin. Ja nyt kun tuon kisan tuloksia katsoo, niin aika moni levytetyistä biiseistä löytyy myös tuolta fanien toivelistan kärjestäkin. Kertonee varmaan siitä, että käsityksemme hyvistä Sabbath–biiseistä ovat aika samansuuntaiset!
Simo: – Meillä ei minun ymmärtääkseni edes ole mitään faneja. On toki ihmisiä, jotka pitävät meidän versioimastamme BS:sta. Faneja tai ei, niin ei. Ulkopuoliset eivät ole vaikuttaneet biisivalintoihin.
Tämä on meidän projekti ja myös määräysvalta on meillä mitä nyt sinkun valinnasta väännettiin kättä levy-yhtiön kanssa.
Hannu: – Ainoa ulkopuolinen vaikuttava taho oli Gabi Hakanen, sillä hän sanoi maksavansa Kierteen arkkitehdin viulut.
Miksi sitten Kännin piikkiin (Sweet Leaf) – singlen kakkosraita Supernautti (Supernaut) jäi itse levyltä pois?
Janne: – Joskus joutuu luopumaan hyvistäkin yksittäisistä kappaleista parhaan albumikokonaisuuden luomiseksi. Ja tuottaja G. Hakanen oli sitä mieltä, että kappale ei svengaa käsissämme. Taisi olla oikeassa.
– Ja sitä paitsi Supernautin perkussioväliosasta tuli vähän herjan kuuloinen, sehän kuulostaa melkein joltain afrodiskopornolattarilta, Simo leukailee ja on oikeassa. Sapattivuoden alkuperäisen kappaleen huuruisan väliosan tulkinnassa on todellakin jokin perverssi sävy.
Sapattivuoden tulkinnat seuraavat varsin orjallisesti alkuperäisiä versioita aina soundeja myöten, mutta kappaleisiin on silti onnistuttu saamaan mukaan alkuperäisten versioiden svengi. Tähän eivät ole monet pystyneet.
– Minusta me emme ole miettineet kopioimisen tai sovituksen asteita juuri lainkaan. On tietysti mukava kuulla, jos levymme svengiä tai sovituksen linjaa pidetään onnistuneena. Se johtuu kuitenkin ehkä pitkästä suhteesta Sabbathin musiikkiin tai monivuotisesta treenaamisesta ennemmin kuin tarkasta "kopioimisesta" tai linjanvedoista. Ei saa luovuttaa tuntui laulettuna mahtavalta kun tuon kertosäkeen käännöksen sai lopulta valmiiksi. Siihen tuntuu tulevan melko lailla henkilökohtaista tunnetta mukaan, mikä on hyvä merkki. Sama tapahtui Hautuumaan lapsien kohdalla viime levyllä, Hannu pohtii ja muut täydentävät.
Janne: – Nativity in Black –kokoelmat osoittavat, että Sabbathin uudelleensovittaminen on turhaa.
Simo: – Sabbathia on syytä soittaakin suhteellisen uskollisena alkuperäisversioille. Vapauksia voi ottaa lähinnä soolo- ja jammailuosioissa, joissa niitä on syytä ottaakin jo pelkästään mielekkyyden vuoksi.
Antero: – Kyllä studiossa ja keikoilla pyritään mahdollisimman lähelle originaalihenkeä, mutta kyllä sinne mahtuu mukaan paljon tulkintaa ja improvisaatiota, varsinkin live-versiomme Matka universumista on toisinaan aikamoinen avaruusmatka.
Vaikka takana on kaksi onnistunutta levyä ja useita käsittelemättömiä BS-klassikoita olisikin vielä jäljellä, on bändi julkisesti jo mediassa ilmoittanut, että kolmatta levyä ei ainakaan näillä näkymin enää ole tulossa.
Janne: – Suuria hittejä on jäljellä vaikka kuinka. Mutta parempi on sanoa, että enää ei tule lisää. Takinkääntö on aina tyylikästä.
Hannu: – Sabbathin hitit eivät lopu, mutta minulta loppuu valitettavasti terveys. Asumme nykyään myös universumin äärilaidoilla, mikä on tämän homman pyörittämisen kannalta aivan mahtava lähtökohta.
Antero: – Keikkoja saatamme tehdä kyllä myöhemminkin.
Olisiko seuraavaksi kiinnostusta sitten lähteä tekemään vaikka toista legendaarista bändiä Judas Priestiä suomeksi?
– Ei olla harkittu. Ei pitäisi. Ei todellakaan. Jo pelkästään sen vuoksi, ettei Judas Priest ole musiikillisesti tarpeeksi mielenkiintoinen ja moni-ilmeinen orkesteri, Simo täräyttää.
Hannu: – Sovittaisiinko, että jumalattoman korkealta laulavien homojen pappien kääntäminen on kyllä muita porukoita varten.
Janne: – Jonkun kyllä pitäisi ehdottomasti tehdä Priestiä suomeksi. Muttei meidän.
Musiikillinen perintö
Luuletteko, että olette saaneet uusia ihmisiä käännytettyä Sapattivuoden avulla tutustumaan myös Black Sabbathiin?
Janne: – Haluaisin uskoa niin. Pelottavan moni jotain kirkonpoltto- tai vauhtimetallia kuunteleva ei ole koskaan kuullutkaan Sabbathista. Historia haltuun, lapset!
Antero: – Kyllähän Black Sabbath kuuluu jokaisen hevanderin perusoppimäärään ja jos jollakin on vielä tässä vaiheessa rästejä sielläpäin, niin mars levykauppaan!
Onko edes mahdollista kuunnella raskasta rokkia tai heviä ilman että ei tuntisi Black Sabbathia?
Simo: – Teknisesti on täysin mahdollista kuunnella heviä/raskasta rokkia ilman Sabbath–tuntemusta. Sisällöllisesti moinen on vain kovin köyhää.
Mikä teille sitten on SE Black Sabbathin kappale ja miksi?
Antero: – War Pigs, tulee aina kylmät väreet kun sen kuulee.
Hannu: – Black Sabbath. Ukkonen, kirkonkellot ja Ozzyn määkiminen säväytti aikoinaan torniolaista pikkupoikaa, siis että viedäänkö tuota laulajaa uhrattavaksi vai mistä tässä on kysymys.
Janne: – Spiral Architect. Sabbath Bloody Sabbath oli ensimmäinen Sabbath-levy jonka sain ja sen juhlava päätösraita osoitti että yhtye on todellakin kaikkea muuta kuin Paranoid.
Simo: – Thrill of it all. Varmaan siksi, että se kuulosta The Who:lta.
Sapattivuoden herrat eivät tunnusta, että legendan tuotanto olisi millään tavoin pyhää. Jokaiseen kappaleeseen uskallettaisiin tarvittaessa koskea, mutta aina kaikkia ei vain ole saatu bändin keskuudessa toimimaan.
Simo: – Ei siellä mitään pyhää ole, ei mikään musiikki ole pyhää. Mutta sellaisen musiikin soittaminen, johon ei taito tai tyylitaju ulotu on pöljää. Sabbath Bloody Sabbath on yksi BS:n hienoimpia kipaleita, mutta sitä ei varmaan saisi toimimaan millään – jo pelkästään sen vuoksi, että laulumelodia menee Ozzyllekin liika korkealta.
Janne: – Paranoid on niin epäpyhä, että siihen emme kajoa. Into the Voidin alkuriffi on vaikea saada kuulostamaan hyvältä. Vain Iommi osaa sen ja kaikki coveroijat ovat epäonnistuneet siinä.
Hannu: – Behind the Wall of Sleepiä on joskus soitettu, mutta se ei jostain syystä rokannut eikä rullannut.
Black Sabbath tulee alkuperäisessä kokoonpanossaan esiintymään Suomeen heinäkuussa ja teidät kaikki voi varmasti bongata tuolta keikalta. Onko teillä kenties tarkoitus ojentaa Vol.2 Black Sabbathin herroille?
Janne: – Levypaketit on jo postitettu Sabbathin managementiin, joten luultavasti miehillä on jo levyt kovassa soitossa. Saa nähdä kehtaako sitä takahuoneeseen ängetä, vaikka tilaisuus olisikin.
Julkaistu Inferno #27/2005
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)