Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records

2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records

7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music

Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist

5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast

7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer

7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music

7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic

8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.

MALICIOUS DEATH - THRASHAAVAT SOTAKONEET

Helsinkiläinen Malicious Death on vanhan liiton thrash-kollektiivi nimiään ja ytimiään myöten. Kakkoskiekko War And Powerilla taotaan riivattuja riimejä ja rupisia riffejä basisti Bilibalduksen ja kitaristi Obadion käskyttäminä.

Kokonaisvaltaisesti 80-lukulaiselta kuulostava orkesteri ei koe tyylilajiaan rajoittavaksi. Musiikki kun valitsi miehet eivätkä miehet musiikkia.

– Itse en ainakaan osaa soittaa moderneja riffejä saati tehdä niitä. Hirveästi yritän tehdä Black Sabbathia, mutta aina joku lisää siihen vauhtia, ja pikkuhiljaa meillä on taas uusi thrash-biisi, Bilibaldus pohtii asiaa.

– Eihän tämä 80-lukulainen thrash-leima ole meille ollut millään tavalla rasitteena. Päinvastoin olemme ylpeitä saadessamme liputtaa tämän meille niin rakkaan musiikkityylin puolesta. Tämä sattuu vaan olemaan jotenkin luonnollinen tila meille, Obadio täydentää.

Hevihän on tunnetusti niin vakava asia, etteivät sen kuuntelijat ainakaan ääneen tunnusta sille koskaan nauravansa. Malicious Deathin herroilta löytyy kuitenkin myös pilkettä silmäkulmasta. ”Rässiä ilman ressiä” onkin noussut yhtyeen epäviralliseksi tunnuslauseeksi.

B: – Meillä on sen sortin huumorintaju tässä bändissä, että ei haittaa, vaikka meidät jätettäisiin sen takia noteeraamatta. Itsekin on välillä vaikea ottaa meitä vakavasti, ja joskus tuo huumori tulee ulos myös musiikillisissa ratkaisuissa.

Kumpikaan herroista ei pelkää, että vanhojen hyvien aikojen puolesta liputtava konsepti saattaisi jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan ja muuttua pelkäksi hassunhauskaksi vitsiksi.

O: – Joidenkin mielestä bändimme oli varmasti vanha vitsi jo syntyessään. Meillehän tämä ei ole ollut vitsi missään vaiheessa, vaikka hauskaa onkin ollut. Uskon, että meille tämä homma on antoisaa vielä hyvinkin pitkään. Musiikillisesti ja soitannollisesti olemme kehittyneet selvästi alkuajoista, ja mielenkiinto on pysynyt yllä. Antaa thrashin paukkua vaan!

”Itsensä kehittäminen” kuulostaa konsulttikieleltä ja naistenlehtien hömpötykseltä, mutta niin Obadio kuin Bilibalduskin tunnustavat sijaa kehittymiselle olevan.

O: – Soitamme aika pitkälti omien taitojemme ylärajoilla, eli haasteita riittää tuolla alueella toistaiseksi riittämiin. Studiotyöskentelyssä meillä on varmasti vielä paljon opittavaa, ja ehkä kaipaamme myös varmuutta live-tilanteisiin, jota saa ainoastaan ahkeralla keikkailulla.

B: – Jerkerin rumputyöskentely on kyllä meidän sydän. Sen mukaan me pumppaamme verta sotakoneisiimme ja mätämme thrash metal -luoteja ympärillemme. Vahvuutemme on kyky pystyä luomaan pienistä jutuista ilonaiheita itsellemme ja sitä myöten toivottavasti muillekin.

Mikä sitten on oikea thrash metal -luodin kaliiperi?

B: – Tekisi mieli sanoa, että Tom-Tom-Tom, mutta on niitä muitakin hyviä elementtejä kuin nuo kolme komeaa vokalistia. Ehdottomasti biisissä pitää olla riipiviä, repiviä ja raiskaavia sooloja eikä mitään melodista ja ennalta treenattua tuubaa. Mokia sopivasti ja väärinsoittoa tarkoituksella. Oman aksentin korostaminen on myös aina hienoa. Tempovaihteluita sekä lähes progeiluun asti osia ja oman soittotaidon rajoilla kulkemista.

Vauhdilla hyvä tulee 

Siinä missä debyyttilevy Devilization saatiin miksausta myöten valmiiksi 16 tunnissa ja julkaistiin ainoastaan omakustannevinyylinä, on kakkoslevyn tekemiseen uhrattu enemmän aikaa. Cd:n myös julkaisee ihan oikea levy-yhtiö Verikauha Records. Molemmat herrat ovat tilanteeseen tyytyväisiä.

O: – Tosiaan, kyllähän War And Powerin sessiot kestivät ainakin kaksi viikonloppua. Huolestuttavaa hifistelyä siis! Korjataan asia kolmannella lätyllä.

B: – Myimme itsemme ja olemme huoranneet persvakomme täysin markkinoille. Viimeksi kyseltiin cd:tä ja nyt vinyyliä, mitähän seuraavaksi?.

Albumin musiikki ehti odotella ilmestymistä lähes vuoden päivät, mutta bändistä riippumattomista syistä julkaisu venyi ja venyi. Toimettomina herrat eivät ole peukaloitaan pyöritelleet, ja uutta materiaalia onkin jo syntynyt. Suunnitelmat vain ovat hieman muuttuneet.

B: – Seuraavan levyn materiaali olisi jo valmis, mutta aloimme muokata sitä ja tehdä uuden suunnitelman mukaan. Meiltä jäi yli siis vain nelisen biisiä, jotka ehkä päätyvät seuraavalle levylle. Sen julkaisua täytyy tosin odottaa, mutta toivottavasti siitä tulee hivenen erilainen, odottamisen arvoinen paketti.

Uusista kappaleista Thrash ’til Death kuulostaa hyvinkin tutulta Destructionin raidalta, eikö tämä ole jo hieman liian härskiä lainailua?

O: – Itse asiassa lainasimme nimen Tankardilta, joka puolestaan lainaisi sen Onslaughtilta.

B: – Kyllä lainata saa ihan niin suoraan kuin kukin kehtaa. Tätähän me ollaan harrastettu biisien nimissä alusta alkaen.

War And Power -nimestäkin on helppo vetää mielleyhtymiä ainakin edesmenneen Piggyn omalaatuiselle kitaroinnille perustuneeseen VoiVodiin.

B: – Yhdistimme VoiVodin War And Pain ja Whiplashin Power And Painin debyyttialbumien nimet ihan kunnioituksesta molempia kohtaan. Olen miettinyt VoiVodin biisin coveroimista, mutta sovimme jo alkuaikoina, että bändiä kunnioitetaan ja jätetään yhtye rauhaan, koska se on pyhä. Uusissa biiseissä on kyllä VoiVodia muistuttavia riffejä, mutta eiväthän ne koskaan ole niin hyviä kuin alkuperäiset.

Julkaistu Inferno #31/2005

Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records

9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records

6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions

7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records

6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records

Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache

8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer

6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

WITHERED - KAIKKI KUOLEE POIS

Memento Mori – ”muista kuolevasi” – on sen verran hyvä neuvo, että Atlantin takaa Atlantasta ponnistava Withered on nimennyt tuolla latinan kielen fraasilla ankaran debyyttialbuminsa. Näin syksyllä, luonnon kuihtuessa kitaristi/vokalisti Mike Thompson pohtii äärimetallia ja jakaa elämänohjeita.

Kesällä 2003 yhdessä musisoineille Mike Thompsonille ja Chris Freemanille ei enää riittänyt crustpunk/grindcore-bändi Social Infestation, vaan heillä oli hinku päästä yhdistelemään myös muita äärimetallin eri genrejä: black-, death- ja doom metalia. Tuloksena syntyi kokonaan uusi orkesteri Withered ja vuotta myöhemmin viiden kappaleen ep, joka päätettiin levydiilin myötä laajentaa parilla lisäkappaleella täyspitkäksi.

Mike kertoo, että bändin hybridiäärimetalli-tyyli löytyi kuin itsestään sisälle patoutuneen musiikin alkaessa virrata kappaleiksi. Witheredin musiikissa kuuluu sen kitaristikaksikon pitkä ura rankemman metallin parissa, ja Thompson myöntääkin, että ilman tuota musiikillista historiaa ja elämänkokemusta Witherediä ei voisi olla olemassa. Lopputuloksen omaperäisyyteen kitaristi ei kuitenkaan ota kantaa.

– Tiedä siitä, olemmeko jonkinlaisia pioneereja musiikkimme kanssa, mutta eipä sellainen edes välttämättä ole meidän aikomuksemme. Pidämme monesta eri bändistä ja halusimme yksinkertaisesti kunnioittaa heidän saavutuksiaan ja yhdistellä heidän edustamiaan tyylejä omiin crustpunk- ja grindcore-vaikutteisiimme.

Albumin raaka ja onton kuuloinen soundimaailma yhdistettynä suriseviin kitaroihin on kaukana kliinisestä ja muistuttaakin läheisesti monien black metal -levyjen tuotantoa. Ratkaisun ansiosta 38-minuuttinen kokonaisuus täydentyy erittäin intensiiviseksi kuuntelukokemukseksi.

– Halusimme nimenomaan vangita vanhan koulukunnan black metal- ja grind-levyjen tummanpuhuvan tunnelman, ja lopputulos on juuri halutun kaltainen. Minusta levy on juuri oikean mittainen, siinä ole yhtään täytemateriaalia, mutta kyllä pitkätkin levyt voivat osoittautua toimiviksi. Hyvään levyyn on nautinnollista uppoutua ja se saa ajatukset vaeltamaan aivan muualle, vähän kuin meditaatiossa.

Kiehtooko teitä black metalin ideologinen puoli?

– Meitä kiinnostaa vanhojen bm-bändien musiikki ja sen luoma uhkaava atmosfääri. Minusta suurin osa black metaliin liitetystä ideologiasta on naurettavaa ja osa jopa vastenmielistä, mutta sehän juuri onkin koko jutun idea. Tärkeintä black metalissa on juuri imago ja synkkä sävy, joiden avulla kuuntelijat saavat musiikista maksimaalisen säväyksen.

NAPPIA NAAMAAN JA ELÄMÄ HYMYILEE

Musiikkinsa näköiset, elämisen synkempää puolta käsittelevät sanoitukset ovat niistä vastaaville Mikelle ja Chrisille erittäin henkilökohtaisia ja toimivat purkautumisteinä heidän ajatuksilleen.

– Rustatessamme lyriikoita emme koskaan mieti minkälainen vaikutus niillä mahdollisesti on kuuntelijoihin. Emme toki halua aiheuttaa teksteillämme kenellekään mitään pahaa, pikemminkin toivomme, että kuuntelijat voisivat saada jonkinlaista lohtua sanoituksistamme.

Amerikassahan mielialalääkkeitä, kuten Prozacia, syödään kuin Suomessa ruisleipää. Olisiko teidän musiikistanne masennuslääkkeiden korvaajaksi?

– En ole mikään lekuri, mutta uskon, että ratkaisu masennuksen hoitoon on aika tapauskohtainen. Joitakin musiikinkuuntelu tai samasta asiasta kärsivän ihmisen tuki saattaa auttaa, ja jotkut taas voivat tarvita lääkitystä. Uskon kuitenkin, että lääkkeitä määrätään paljon enemmän kuin oikeasti olisi tarvetta, koska reseptien kirjoittaminen on lääkäreille helpoin ratkaisu potilaiden ongelmiin.

– Itse kärsin harvemmin masennuksesta, mutta silloin yritän ratkaista masennustilan aiheuttamat ongelmat logiikalla. Yritän myös pitää mielessä, että asiat voisivat aina olla vieläkin huonommin. Ja jos nuokaan konstit eivät auta, alan tehdä uusia biisejä tai menen treeneihin, koska nämä asiat tepsivät taatusti.

Levyn nimi Memento Mori ei sekään ole sieltä kaikista hilpeimmästä päästä. Mike haluaa muistuttaa sillä ihmisiä kuolevaisuudestaan, koska on itse joutunut painiskelemaan paljon asian kanssa.

– Suurin osa sanoituksistamme käsittelee kuolemaa ja sen kanssa toimeen tulemista, ja tässä valossa Memento Mori on hyvä nimi levylle. Olen menettänyt useita perheenjäseniä ja ystäviäni parin viime vuoden aikana, ja nämä kokemukset muistuttivat minua kuolemasta. Ajauduin pohtimaan kuolevaisuutta ja kaikkia niitä alkukantaisia käsitteitä, jotka läheisesti liittyvät kuoleman aiheuttamiin koettelemuksiin.

Kuolevaisuudesta muistuttamisen lisäksi herra Thompsonilla on myös muita hyviä elämänohjeita.

– Kaikkiin asioihin kannattaa suhtautua avoimin mielin ja harkita tarkkaan jokaista tarjolla olevaa tiedonjyvästä. Yrittäkää ajatella omilla aivoillanne älkääkä nielkö purematta kaikkea mitä media teille yrittää syöttää. Pitäkää ajatus mukana jokaisessa päivittäisessä asiassa ja miettikää myös kuinka kohtelette muita ihmisiä, sillä jo huomenna he saattavat olla poissa. Muistakaa myös kuunnella ja tukea rankempaakin musiikkia, koska siitä on ollut paljoa apua elämässäni ja niin voi myös olla teille.

Julkaistu Imferno #30/2005

HATESPHERE - HURTILLA HUUMORILLA

Syksyisin flunssavirukset ja muut pöpöt alkavat usein jyllätä. Tanskalaisen Hatespheren leirissäkin tauti kalvaa sisintä. Solisti Jacob Bredahl paljastaa kuitenkin kyseessä olevan itse aiheutettu sairaus, joka on monelle suomalaisellekin erittäin tuttu. 

– Uuden albumimme nimi kertoo todellakin kaikissa meissä olevasta sairaudesta, joka ei ole lääketieteellisessä merkityksessä varsinainen tauti. Jotkut ihmiset vain tekevät kaikenlaisia kieroutuneita asioita, koska ovat sellaisia mieliltään. Levyn nimibiisi kertoo kylläkin kaiken aikaa maksimikänneissä olemisesta ja letaaleista krapulatiloista, jotka melkein vievät sinulta hengen, valottaa varsin iloluontoiselta veikkoselta vaikuttava Jacob ideaa The Sickness Within -nimen taustalla.

Kukapa ei joskus alkoholia elämässään juonut olisi moista myrkytystilaa kokenut, mutta mistä muusta sanoitukset sitten kertovat kuin erilaisista taudeista?

– Kaikki tekstimme kertovat kuolemasta, verestä, hävityksestä ja tietenkin juopottelusta, näitä tyypillisiä metallikliseitä, tiedäthän. Olemme orkesteri, joka laulaa kaikista ikävistä ja pelottavista asioista. Ei meitä kiinnosta saarnata ihmisille maailman pelastamisesta tai siitä mikä on oikein tai väärin. Olemme mukana tässä bisneksessä yksinkertaisesti vain siksi, että se on hauskaa ja koska rakastamme metallia.

Kovin ovat tanskalaisten tekstit synkkiä ja vihaa tihkuvia, mutta Jacob kertoo olevansa kaikkea muuta kuin kaiken aikaa suupielet alaspäin ja koko ruumis raivosta vapisten kulkeva kaveri.

– Sanoitukset nyt vain ovat tuollaisia, koska se kuuluu tähän musiikkityyliin. Ei minua erityisesti mikään ärsytä, paitsi tietysti minua silloin tällöin kiusaavat bändikaverit. Olen vain luonteeltani aika rento kaveri, joka ei mieti asioita koskaan liikaa. Päivittäinen elämäni on aika normaalia ja koko bändi koostuu mukavista kavereista, mutta musiikkia tehdessämme ja soittaessamme päästämme sitten pedon irti.

Minkälaisesti pedosta sitten tällä kertaa oli kysymys, kun aloitte tehdä seuraajaa viime vuonna julkaistulle Ballet Of The Brute -täyspitkälle?

– Tarkoituksenamme on tehdä parasta mahdollista metallia ja yhdistellä erilaisia asioita, joista me metallissa pidämme. Lopputuloksesta yritämme tehdä aina mahdollisimman brutaalia hukkaamatta kuitenkaan tarttuvuutta. Mutta emme me kyllä koskaan pohdi liikoja tällaisia asioita. Jos treenikämpällä kehitellyt jutut kuulostivat heti hyviltä, niin ne säilytettiin. Tällä kertaa itseluottamuksemme oli tosin parempi kuin koskaan aiemmin.

The Coming Of Chaos ja Heaven Is Ready To Fall ovat ralleja, jotka parhaiten mielestäni edustavat koko levyä ja sitä mistä Hatespheressä yleensäkin on kysymys. Jacob äityy myös itse kehumaan jälkimmäistä valintaani erääksi omista suosikeistaan.

– Biisi on erittäin tarttuva, mutta siinä on samalla erittäin synkkä tunnelma. Seeds Of Shame erottuu myös joukosta, koska se ei ole tyypillinen Hatesphere-kappale. Veisussahan painellaan menemään alusta loppuun aika hitaalla kompilla. Mutta kaikki levyn rallithan ovat hyviä, joten mitä niistä yksittäisiä sen kummemmin valitsemaan.

Luottoa herrojen musiikkia kohtaan löytyy myös levy-yhtiön puolelta. The Sickness Within on orkesterin ensimmäinen täysmittainen albumi Steamhammerille ja jatkoa alkuvuodesta julkaistulle The Killing ep:lle.

– Julkaisimme edellisen lafkamme kautta kolme albumia ja yhden ep:n, joten meidän oli aika siirtyä eteenpäin. Olemme vallitsevaan tilanteeseen erittäin tyytyväisiä, olemme kamppailleet ja ryypiskelleet niin paljon päästäksemme tähän tilanteeseemme, jossa nyt olemme. Itse asiassa tarjouksia isommilta yhtiöiltä alkoi tulla jo toisen levymme jälkeen, mutta päätimme silti, että on parempi odotella hieman ja kerätä nimeä underground-ympyröissä. Keikkailimme paljon, ja yhtäkkiä tarjouksia alkoi sitten ropista toden teolla ja meillä oli jopa varaa valita niistä paras mahdollinen, Jacob kehuu.

– Steamhammer ilmaisi kiinnostuksensa meihin jo ennen edellistä levyämme. Heidän edustajansa tuli minulle kehumaan erästä Hampurin keikkaamme. Pysyimme yhteyksissä ja keskustelimme hänen kanssaan erilaisista asioista yli vuoden, samoin kuin bändin sisällä siitä, mikä meille olisi parasta. Nyt meillä on sitten heidän kanssaan koko maailman kattava sopimus.

Levyn kansitaiteessa nähdään hieman huonovointisen näköinen sydän, mutta onko se sinun suosikkielimesi? Jacob pohtii vastausta tovin verran ja laukaisee:

– Ei, kyllä se on vagina, ja tuskinpa minun tarvitsee asiaa sen kummemmin perustella, mies virnuilee.

SUOMI HALTUUN

Hatespheren nykyiset puitteet alkavat olla kohdallaan, joten niistä mahdollinen maailmanvalloitus ei jää kiinni. Mutta mikä sinusta, Jacob, tekee Hatespheresta sellaisen, että rankempaa musiikkia kuuntelevien kannattaisi tsekata teidät?

– Jaa, että minun pitäisi kertoa sinulle kuinka hyviä olemme, solisti naurahtaa. – Parasta, että tulet keikoille toteamaan asian itse, koska livenä me olemme parhaimmillamme niin minun kuin monien muidenkin mielestä. Lavalla ollessamme tiedämme, kuinka homma hoidetaan kotiin soittamalla jämäkästi aggressiivinen show, unohtamatta tietenkään naamalla värehtivää pientä hymynkaretta.

Lokakuun alkupuolella jokaiselle suomalaisella aukenee mahdollisuus todeta Jacobin sanat todeksi, sillä bändi kiertää yhdessä Soilworkin ja Constructdeadin kanssa neljällä paikkakunnalla. Soilwork tunnetaan sen verran kovana livepoppoona, että Hatesphere saa todellakin pistää parastaan, mikäli meinaa pistää pääaktin koville.

– Jääköön keinomme siihen salaisuudeksi, hekottaa Jacob mutta jatkaa, että bändi etenee normilinjalla pitämällä hauskaa lavalla ja päästämällä metallihelvetin irti.

Kun nyt rantaudutte ensimmäistä kertaan Suomeen ja Tampereelle, niin mitä aiotte ensimmäisenä tänne tullessanne tehdä?

– Odotuksemme kiertuetta kohtaan ovat kovia, mutta ei minulla ole hajuakaan mitä odottaa Suomen-minikiertueelta. Mutta siinähän jutun hauskuus juuri piileekin! Eiköhän me ensimmäisenä tilata drinkit ja sitten kierrellä vähän kaupunkia. Nautimme taatusti jokaisesta hetkestä, ja toivottavasti te suomalaiset osaatte nauttia myös meistä ja musiikistamme. Kippis sille!

Julkaistu Inferno #30/2005

BESEECH - EI PAISTA PÄIVÄ RISUKASAAN

Länsinaapurimme goottimetalliporukka Beseech ei paistattele auringon kilossa, mutta tuoreen Sunless Days -albumin myötä heihin kohdistuu ainakin julkisuuden valokeila.

Beseechin kolmen keikan mittainen minirundi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä vaikeudet alkoivat jo heti laivalta Suomeen saavuttaessa. Edellisen illan ja yön aikana orkesterilta olivat hommat karanneet väkijuomien suhteen hieman lapasesta, ja virkavalta joutuikin toteamaan aamutuimaan peräti kahteen eri otteeseen kuskeina olleiden henkilöiden tilan lainvastaiseksi. Kun kamojakin oli vielä onnistuttu reissussa hävittämään, ei ihme että laulaja Erik Molarin vaikutti Pellavarockin-keikan aikana hieman angstiselta.

Heti vedon jälkeen juttutuokiolle festarin taka-alueella sijaitsevaan uskolliseen ajoneuvooni saapuva kitaristi Robert Vintervind osaa kuitenkin jo hieman naureskella asialle. Hän pohtii virnuillen, mitä kaikkea kotimatkalla ehtiikään vielä tapahtua.

Beseechin viides albumi Sunless Days esittelee 13 vuoden ajan kypsyneen orkesterin, jonka alkuaikojen doom/death metal on vuosien saatossa jalostunut kuuntelijaystävällisempään goottimetallin suuntaan. Robertilta löytyykin selkeä näkemys siitä, miksi uusin levy on heidän parhaansa.

– Sunless Days on paljon ehjempi kokonaisuus kuin aiemmat levymme. Olemmekin tällä levyllä kokeilleet hieman erilaisia asioita ja yrittäneet samalla kurkottaa kokonaan uudelle tasolle. Levyn heikkouksien nimeäminen on vaikeaa, sillä jälkikäteen huomaa aina asioita, joita olisi voinut tehdä toisin. Juuri nyt olemme kuitenkin varsin tyytyväisiä levyyn ja sen kappaleisiin.

Kesän 2004 jälkeen orkesterin riveihin liittyi kitaristi Manne Engström, jonka meriitteihin kuuluvat esimerkiksi jäsenyydet Cemetary- ja Sundown-orkestereissa. Hääriipä herra vielä omistajana ja tuottajana Studio Megassa, jossa Beseechinkin levyt on äänitetty. Robert ei suoranaisesti myönnä Mannen vaikutusta uuden levyn kappalemateriaaliin, vaikka Sunless Daysin seitsemäs raita Last Obsession kuulostaa varsin paljon herran edellisten orkesterien tuotoksilta.

– Manne on vanha tuttumme, hyvä tyyppi ja vahva persoona, mutta tärkeintä on kumminkin, että kemiamme sopivat hyvin yhteen. Hän osaa suhtautua objektiivisemmin asioihin kuin me, koska hänellä on paljon kokemusta niin soittamisesta, äänittämisestä kuin tuottajana olemisestakin.

Vuonna 2002 julkaistulta Souls Highway -levyltä löytyvä ja keikallakin kuultu Abba-cover Gimme Gimme Gimme saa Sunless Daysilla seurakseen toisen lainakappaleen, Danzigin esittämän Devil’s Playthingin.

– Alkuperäinen versiohan on loistava, ja itse asiassa juuri Manne ehdotti meille tuon biisin coveroimista. Testasimme myös 3-4 muuta lainakappaletta, mutta emme saaneet puhallettua niihin oikeanlaista Beseechin musiikkiin sopivaa tunnelmaa. Versiomme Devil’s Playthingistä on meistä varsin onnistunut, ja minusta pystyimme tuomaan kappaleeseen myös hieman jotain uutta.

Kun Dali Burtonin kohtasi

Levyn yksittäisistä kappaleista puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään albumin avausraitaa Innerlane, josta on tehty varsin mielenkiintoinen, tavallisuudesta poikkeava musiikkivideo.

– Innerlane valittiin videoksi sen takia, että se esittelee kokonaan uuden puolen orkesterista. Biisin tarkoituksena on näyttää meidät puhtaaksi goottimetalliksi leimaaville ihmisille, että vaikutteinamme ovat myös Toolin ja A Perfect Circlen tapaiset orkesterit ja heidän luomansa tunnelmat.

– Niin kappaleessa kuin sanoituksessa on mukana paljon kieroutuneita asioita ja tunteita, jotka olisivat olleet erittäin hankalia tuoda esille perinteisessä soittovideossa. Animaation keinoin kappaleen tarina oli paljon helpompi kertoa, ja videosta tulikin erittäin mielenkiintoinen, "Salvador Dali kohtaa Tim Burtonin" -tyylinen pätkä.

Suomen-minikiertueen erikoisuutena toimivat Kuopiossa ja Turussa tehdyt puoliakustiset keikat, temppu jota orkesteri ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.

– Kokemus oli erittäin positiivinen ja opettavainen, koska biisit jouduttiin soittamaan hieman eri tavalla. Keikat antoivat bändille paljon uutta potkua, ja vanhoista tuhanteen kertaan soitetuista kappaleistakin avautui kokonaan uusia ulottuvuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistavalla dvd:llä kenties nähdään ja kuullaan myös noita akustisia versioita.

Beseechin musiikki, yhdessä naisvokalisti Lotan äänen kanssa, omaa potentiaalia huomattavasti isommillekin markkinoille, mutta orkesteria ei kiinnosta Within Temptationin jalanjäljissä kulkeminen.

– Kysymyshän on kokonaan siinä, haluaako myydä 10 000 vai 500 000 levyä. He ovat jossain vaiheessa uraansa päätöksensä tehneet ja valinneet popsävytteisen metallin soittamisen. Tiedämme omat vahvuutemme ja haluamme tehdä itsemme kaltaista musiikkia emmekä olla pelkkä levy-yhtiön tuote. Ja vaikka emme myisikään paljon levyjä, olemme ainakin pystyneet säilyttämään musiikkimme sielukkuuden.

Julkaistu Inferno #30/2005

Hamara #2/2005

The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5

Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi. Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.

Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.

Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen 11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.

Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5


Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan menneet saalislaivoista ohi.

Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin, kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.

Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa ruskeisiin housuihin.

Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5

Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2 tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin toimii.

Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan, jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta. Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien hengen.

Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.

Centinex
World Declension
Regain

6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.

Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.

Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.


Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above

7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.

Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.

Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.


Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache 

6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.

Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.

Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.

Witchcraft
Firewood
Rise Above

8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.

Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.


Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow 
Omakustanne
 
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”

Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.

Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.

DESTRUCTION - RÄKSYTTÄVÄT RÄSSIKOIRAT

Teutoni-thrash voi yhä vahvasti, kiitos Kreatorin ja Destructionin kaltaisten vanhojen pierujen. Jälkimmäinen ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan missään vaiheessa uraansa; tuoreella Inventor Of Evil -kiekollaankin Destruction käsittelee pahuuden olemusta.

Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.

– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.

– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.

Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.

RUSH-THRASH

Elokuun lopussa ilmestynyt Inventor Of Evil on 21 vuotta sitten ensimmäisen tuotoksensa julkaisseen Destruction kahdeksas täyspitkä studiolevy. Samaa riffisampoa trio ei kuitenkaan ole suostunut levy levyltä hyödyntämään, ja tuore platta kuulostaakin edeltäjäänsä verrattuna monipuolisemmalta ja teknisemmältä.

– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.

– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.

Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.

– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.

Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?

– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.

– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.

– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.

Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.

– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.

PAHUUDEN YTIMESSÄ

Vuonna 2000 paluun All Hell Breaks Loose -levyllä tehnyt Destruction palauttaa "hullun teurastajan" levynsä kanteen ihmisten kauhisteltavaksi. Liha-alan työläisestä on kyllä ehditty laulaa viimeisten vuosien aikana, mutta muuten herra on pysytellyt taka-alalla.

– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.

– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.

Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?

– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.

Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?

– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.

Mihin sinä itse sitten uskot?

– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.

Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.

– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.

Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?

– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.

Julkaistu Inferno #29/2005

Inferno #28/2005

ELEPHANT BELL
Electric Shoes
Omakustanne

7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.

Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.

ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer

Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.

Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.

Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.


PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic 

5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.

Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.

REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm

7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.

Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.

Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.


TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom

8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.

Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.

Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.