Purtenance - viriilit veteraanit vauhdissa

Nokialta ponnistavalla Purtenancella oli painava ja synkkä sanansa sanottavana 90-luvun alkupuolella. Vaikka julma death metal -möykkääminen katkesikin 20 vuodeksi heti kohta Member of Immortal Damnation -debyytin julkaisemisen jälkeen vuonna 1992, jatkui julistus kolme vuotta sitten Sacrifice the King EP:llä tasan siitä mihin aikoinaan jäätiin. Viimeisetkin unihiekat karistettiin kaikkien silmistä ja vaikut korvista Awaken from Slumber -täyspitkällä (2013) ja syyskuun 1. päivä kuluvaa vuotta ilmestynyt ...to Spread the Flame of Ancients osoittaa viimeistään, että ennen ei todellakaan ollut kaikki paremmin. Purtenance vuosimallia 2015 on enemmän elossa joka suhteessa kuin koskaan aikaisemmin.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #129/2015

Blizzard Hunter

Heavy Metal to the Vein

Pure Underground

3

Jääräpäinen, tarpeeksi ikääntyneiden perinteiden kunnioittaminen ja jopa suoranainen kopioiminen on lähes aina jonkinlaisella hellyttävällä tavalla arvostettavaa, vaikka lopputulos harvemmin nousee lähellekään pioneerien tasoa. Nuoremmat kuuntelijat voivat toki kokea musiikin toisinkin kuin me tuoreeltaan tuleviin klassikoihin tutustuneet nykyiset vanhat jäärät, joista ainakin osa yrittää välttää kaavoihin kangistumista.

Näin käy myös Blizzard Hunterin esikoisalbumin kohdalla. Vaikka bändi paikoitellen pystyykin varsin riemastuttavaan 80-lukulaiseen vauhtiheavyyn kuten esimerkiksi levyn nimibiisissä, ei vastaavantasoisia ilopilkkuja löydy kuin muutama yhdeksän muun kappaleen joukosta. Tämä on harmi, sillä Sebastian ”Dragon” Palman komeasti korkeuksiin yltävä ja dramaattisuuttakin sopivasti sisältävä tulkinta on kerrassaan huippuluokkaa.

Jos Heavy Metal to the Vein onkin perustuksiltaan kuosissa ja metalli virtaa mukavan vallattomasti perulaisten suonissa, voi vain toivoa että seuraavalla kerralla puroista on kasvanut kunnon kohiseva koski jota ei pidättele mikään.

Hammerhead

The Sin Eater

High Roller

3

Lähtötiedoiltaan ja nyt julkaistavan toisen albuminsa muutaman valikoidun biisin perusteella tämä brittiläinen Hammerhead on kaikista niistä maailmalla olevista kiinnostavampi tapaus teoriassa kuin mitä The Sin Eater lopulta käytännössä osoittaa olevansa. Tämä saattaa myös osaltaan selittää miksi jo vuonna -78 perustettu bändi hajosi vain kahden demon ja yhden singlen jälkeen ennen 80-luvun puoliväliä vain tullakseen uudelleenkasatuksi reilusti 2000-luvun puolella.

Levyllä on vallan runsaasti hyvää, mutta ideoiden toteutus tai loppuun vienti onnahtelevat lähes jokaisessa biisissä kummallisesti. Osin bluesiinpohjautuva hämyinen ja synkähkö tunnelma on kyllä usein hienosti kohdallaan ja näissä rauhallisissa hetkissä on vielä lisänä kiehtovaa herkkyyttä ja kauneutta. Mutta vastavuoroisesti useita biisejä onnistutaan enemmän tai vähemmän sössimään joko tönköillä sovituksilla, tylsillä junttauksilla, liiallisilla pituuksilla tai pahimmillaan kaikkien näiden kombona.

Juuri tästä syystä The Sin Eater onkin ärsyttävän ristiriitainen julkaisu. Se ikään kuin kiusoittelee koko ajan kovuudellaan paljastaen itsensä kuitenkin vain puolijäykäksi tapaukseksi. Tästäkin huolimatta se onnistuu lähes väkisin penetroitumaan mieleen ja nähtäväksi jääkin, minkä luonteinen ja kuinka pitkäkestoinen suhde levyyn muodostuu.

Hope Drone

Cloak of Ash

Relapse

3

Sanotaan, että nuorilla miehillä akti kestää keskimäärin 30 sekuntia veltosta velttoon. Näin hieman varttuneemmalla Hope Dronen ensimmäistä täyspitkää kuunnellessa efekti on likimain sama jokaisen kappaleen kohdalla. Albumi esileikityttää ensin muhkeat 20 minuuttia kun lopuille jynkytyksille riittää keskimäärin kymmenen minuuttia. Vaan eipä mieskunto kyllä kestäkään seitsemää varvia tuntiin ja varttiin, yksikin coitus on aivan riittävä on se näistä sitten mikä tahansa.

Monet tosimiehet- tai naiset eivät todennäköisesti koe näitä ausseja kovinkaan pornoina, sillä vaikka bändi ryskää ja sahaa black metalistatutuin rujoin ja tummin keinoin, sekoittaa se joukkoon myös paljon melodisempaa ja rauhallisempaa fiilistelyä. Kokonaisuus onkin kaukana alkuperäisestä puhtaasta mustasta manauksesta lähempänä jälkijättöisyyttä, jota katsantokannasta riippuen voi kutsua kehittymiseksi tai vesittymiseksi. Taitamattomia tai tylsiä ei orkesterin pitkät yksittäiset kudelmat kuitenkaan ole.

Cloak of Ash on genreuskollisesti joka suhteessa järkälemäinen teos, joka kuitenkin on aivan liikaa kerralla sulateltavaksi. Kiihkon se nostattaa parhaiten heti alussa, mutta melkoinen nymfomania tai satyriaasia saa ihmisellä genreä kohtaan olla, jos kokonaisuus kovia kiksejä koko ajan antaa kerta toisensa jälkeen.

Inkvisitor

Doctrine of Damnation

Haje

3

Sitten puolentoista vuoden takaisen esikoispikkuisensa Inkvisitor vaikuttaisi järkevöityneen ja kasvaneen isommaksi yksilöksi. Vaikka kyse onkin nykyajan perinteiden suuntaan nyökkivästä thrash metalista, jossa ainakin jonkin sortin aivojen narikkaan asettaminen ja kohkaaminen on musiikillisesti vähimmäisvaatimus, on keskimaalaisten kehitys edennyt silti oikeaan suuntaan.

Delirious Talesilla vielä näkynyt vauvankasvoinen pyöreys on Doctrine Damnationilla selkeästi kadonnut. Omat ilmeet ovat alkaneet hahmottua aiempaa selvemmin ja ilkeän irvistelyn seassa vilahtelee myös selkeää ilkikurisuutta. Mistään tätejä hurmaavasta herrantertusta ei kuitenkaan ole kysymys. Vaikka lapsi osaakin käyttäytyä genrelle asetettujen sääntöjen mukaisesti, löytyy siitä jo nyt sitä uhmakkuutta, joka teini-iässä voi puhjeta oikeanlaiseksi riehakkuudeksi.

Jos harmonia- ja soolopuoli ovatkin jo hyvällä mallillaan, kaipaisi sekä riffit että kertosäkeet lisää napakkuutta ja tarttuvuutta yleisestä rouheudesta puhumattakaan. Tällaisenaan levy lupaileekin enemmän kuin lopulta antaa aivan kuten entinen tyttökin. Kommunikaatioyhteys on kuitenkin avattu ja nimi on mielessä, mikä sekin on jo oikein hyvä alku.

Majestic Downfall

...When Dead

Pulverised

4

Perusasioiden äärellä oleminen on hienoa ainoastaan silloin, kun ne on sisäistetty riittävän hyvin ja mukaan osataan laittaa vielä sopivasti jotain omaa. ...When Deadin perusteella kaikesta rumpujen takomista lukuun ottamatta vastaava Jacobo Córdova on taatusti diggaillut pitkään vanhaa Paradise Lostia, Anathemaa ja muita aikalaisia genretovereita, sen verran väkevä 90-luvun doom-deathin kaiku tältä neljänneltä albumilta kumisee.

Levyssä viehättääkin eniten juuri sen sopivasti yllätyksiä sisältävä konstailemattomuus. Se laahustaa alati eteenpäin raskain askelin suoraviivaisesti mutta määrätietoisesti eteenpäin läpi karujen maisemien, joita tähdittävät niin yksinkertaisten kauniiden melodioiden muodostamat valonpilkahdukset kuin yhä syvemmälle murheen alhoon painavat black- ja death metal takaiskut. Introa seuraavissa neljässä pitkässä etapissa on kuitenkin osattu jättää mainiosti tilaa niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti huokaista syvään, painaa leukaa syvemmälle kohti rintaa ja jatkaa matkaa kohti uusia pettymyksiä.

Vahvoja tunnetilojen ääripäitä läpikäymällä ja hyödyntämällä syntyy usein kaunista musiikkia, joka käy kotikutoisena mielialalääkkeenä niin tekijälle kuin vastaanottajalle. Majestic Downfallin neljäs lohduttoman oloinen täyspitkä onkin samaan aikaan sekä toiveikas muistutus menneestä että hyvä osoitus musiikin ajattomuudesta.

Susivainaa

Susivainaa

Omakustanne

3,5

Asemansa jo vakiinnuttaneita muutamia kokoonpanoja lukuun ottamatta suomeksi laulettu raskas rock ei juuri nyt ole kovinkaan kiinnostavaa tai suosittua. Etenkään jos vielä muistaa vuosituhanteen alun lähes järjettömiin mittoihin paisuneen buumin, jolloin lähes kaikki kuuntelivat ansioituneen Niskalauksen jynkytystä ja muita vastaavia. Vaikka nopeasti sisällöllisestikin tympeäksi muuttunut ilmiö muutti lähtemättömästi kotimaista populaarimusiikkikenttää, on genre tuottanut kovin harvakseltaan mitään kiinnostavaa.

Susivainaan esikoinen ei ole musiikillisesti mitenkään erityisen yllättävä, mutta silti sen biisit kiehtovat jollain mystisellä eteläkarjalaisella tavalla. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä on moniäänisen Kaisu Kärrin tummat tekstit ja niiden tumman tulkinta, jotka herättänevät myös tuntemuksia sekä puolesta että vastaan. Toki muutama lanttuun tarttuva kertosäe ja melodia levyltä löytyy, mutta ei Susivainaan musiikki helpon hitikästä ole tarkoituskaan olla, vaan se vaikuttaisi kumpuavan jostain aidommasta ja syvemmästä alkukantaisesta lähteestä.

Jos kokonaisuus ja osin kappaleet tuntuvatkin jollain lailla debyyteille ominaisella tavalla hajanaisilta, tuntuu se yhtä lailla olevan myös yhtyeen luonnollinen tyyli. Sen verran monessa ja pitkään mukana ovat nämäkin rokut olleet, että omat suuntaviivat on jo tässä vaiheessa hyvin hallussa. Loppu onkin enää pelkkää jalostamista, johon onkin vielä tarvetta mutta myös epäilemättä taitoa ja tahtoa.

Inferno #128/2015

Artizan

The Furthest Reaches

Pure Steel

2,5

Saksalaista Pure Steel ja tämän peräti viittä(!) alalafkaa täytyy kyllä arvostaa yrittämisestä sekä pienien että uusien bändien tukemisesta julkaisurintamalla siitäkin tosiasiasta huolimatta, että vähänkään laadukkaammat levyt ovat erittäin harvassa. Erityisesti kaukana valtavirran ja trendien ulkopuolella uivan jenkkimetallin esilletuonti säväyttää jostain syystä puljun toiminnasta eniten, jos tältäkään osastolta ei vaikutusta ole tehnyt kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Born on Firen Dead Winter Sun.

Artizanin kolmas lätty on hyvin tyypillinen Pure Steel julkaisu niin hyvässä kuin pahassa. Amerikan keijot esittämässä scifi konseptiin puettua melodista metalia kiinnostaa lähtökohtaisesti paljonkin, mutta lopputulos on pettymykseksi melkoisen vässykkä. Luvattua eeppisyyttä,progressiivisuutta ja raskautta löytyy aivan liian vähän ja miellyttävä-ääninen Tom Bradenkin tuntuu tontillaan pidättyväiseltä yhtyetovereidensa ja heidän sävellyksiensä lailla

The Furthest Reachesilla potentiaali on kyllä selvästi aistittavissa kaukaisessa horisontissa, mutta käyttöön siitä ei ole saatu kuin noin puolet. Tämä tuntuu perin ärsyttävältä, sillä vakavista puutteistaan huolimatta albumia on yllättävänkin vaivatonta kuunnella ja muukalaisten maapallonvaltauksesta hyvin myös musiikillisesti toteutetulle tarinalle olisi kyllä tilausta.

Axemaster

Overture to Madness

Pure Steel

1,5

30 vuoden aikana Axemaster on ehtinyt vaihtaa melkoisen nipun basisteja, laulajia sekä rumpaleita ja onpahan bändi kokeillut myös nimenvaihtoa ennen palaamistaan takaisin vanhaan hyväksi havaittuun. Kaikesta vaihtoruljanssista huolimatta muutama albumikin on saatu aikaiseksi sekä pieni nippu demoja, sinkkuja ja splittejä, mutta kovinkaan kaksisia biisejä ei ainakaan näin vuonna 2015 osata vielä tehdä.

Periaatteellisella tasolla bändin musiikki on ihan ok, sillä 80-lukulainen Amerikan heavy/power metal on lähes aina kiehtovaa erotessaan melkoisesti eurooppalaisesta iloluonteisesti tuku-tukusta raskaudellaan ja synkkyydellään. Näin myös Overture to Madnessilla, mutta siinä missä muutama yksittäinen keskitempoisesti marssiva rallikuulostaakin vielä ihan siedettävältä, alkaa identtisin kaavoin toteutettujen biisien läpikuuntelu lähes tunnin mittaiselta levyltä käymään tylsältä liukuhihnatyöltä hyvinkin nopeasti.

On hienoa, että setämiehet jaksavat puuhastella musiikin parissa vuodesta toiseen golfaamiseen siirtymisen sijasta, mutta Overture to Madnessia kuunnellessa ei ole mikään ihme, että Axemaster on jäänyt divaritasolle epäilemättä myös kotimaassaan. Sen verran huonolla tavalla köppäinen ja mitäänsanomattoman se on.

Demon Eye

Tempora Infernalia

Soulseller

3

Kovin moni on toitottanut olevansa totaalisen kyllästynyt kaikenlaiseen musaretroiluun jo aikoja sitten. Vaan niin kauan kuin itse musiikki on hyvää, on herttaisen yhdentekevää mitä genreä se edustaa tai kuinka moni siitä tykkää. Liekö kuitenkin ennakkoluulot menneet itsellä hetkellisesti kiinnostuksen edelle, sillä ensivaikutelman perusteella Tempora Infernalia vaikutti melkoisen yhdentekevältä onnistuen nostattamaan jopa pienoisen ärsytyksen pintaan.

Vaan eipä jenkkien kakkoskiekko nyt ole täysin silkkoa sisällöltään. Jos kolme julkaisua yhtä monessa olemassaolovuodessa kertovatkin ainakin tämän levyn perusteella enemmän hätiköinnistä ja intoilusta kuin varsinaisesta luovuudesta, paranee lopputulos kuitenkin lisäkierroksilla kohtuulliseksi. Tokihan kaikki Demon Eyessä nimeä lukuun ottamatta ovat velkaa Black Sabbathille ja etenkinPentagramille, mutta hyvältä voi ja kannattaa aina lainata kun taas paskoilta se ei kannata.

Kaiken modernin hömpötyksen seassa tällaisellekin helpolle ja mukavalle rennon synkästi rokkaavalle kuuntelumusalle on silloin tällöin aikansa ja paikkansa, vaikkei Tempora Infernaliaan tutustuminen missään määrin pakollista olekaan. Eihän kukaan pelkkää korvakarkkiakaan jaksa alituiseen itseensä tunkea.

Hard Action

Sinister Vibes

Svart

3,5

Hard Action on puhdas action rock -yhtye. Hyvä lisä siis tämän garage rock -perinteen jatkumoon, jonka tunnetuimpia seitsemän vuotta sitten instrumenttinsa keissihin pakannut ja lokerointia itse ihmetellyt The Hellacopters oli. Vaikka kotimaamme reeniksillä ja lavoilla energinen rokki raikanee tälläkin hetkellä, ei viime vuodet hiljaiseloa viettäneen Flaming Sideburnsin lisäksi isompaa nimeä itsestään ole pystynyt juuri kukaan uudempi yrittäjä tekemään. Vaan eipä tämä genre juuri nyt olekaan sitä kuuminta hottia toisin kuin vuosituhanteen vaihteessa.

Sitten viime syksynä julkaistuun ihan kivaan esikoisseiskaan verrattuna Sinister Vibesille kierroksia on nostettu selvästi. Napakan mittainen levy on läpeensäperusasioiden ytimessä olevaa rock'n'rollia, joka on sanoituksia, soittoa ja soundeja myöten tyylikkäästi toteutettu ja esitetty. Myös biiseissä on mukavasti etukenosta ja haara-asennosta huokuvaa energiaa, vaikkei juuri ennen levyyn tutustumista nähdyn keikan tasolle päästäkään. Tämä kertoo kuitenkin ainoastaan siitä faktasta, että Hard Action on kovempi keikoilla kuin levyllä, ja näin päinhän asioiden juuri pitääkin olla.

Niin vetävästi kuin albumi starttaakin, alkaa puolivälin tienoilla meininki tuntumaan hienoiseen alamäkeen lasettelulta. Suuri kauneusvirhe tämä ei missään nimessä ole, mutta tällaiselta musiikilta sitä vain odottaa tai pikemminkin vaatii koko ajan ylikierroksilla käymistä ilman yhtään ajattelu- tai hengähdystaukoa. Tähän Hard Action ei vielä pysty, mutta lähellä se on jo nyt. Vielä jos bändi pystyisi jatkossa suoltamaan muutaman oikeasti tarttuvan kovan hitin, koko genren toiminta saattaisi taas roihahtaa hiilloksesta liekkeihin.

Nightshock

Nightshock

Iron Shield

2

Nightshockin kerrotaan olevan raakaa ja likaista heavy/thrash metalia. Motörheadin ja Venomin kaltaisten genren esi-isien vaikutus toki kuuluu sekä bändin maanmiesten Bulldozerin, mutta ei tämä silti tee tästä sisarukset sisältävästä triosta kuin korkeintaan puoliksi yhtä hyvän.

Puolitoistavuotta kasassa olleen bändin debyytti on täynnä turhankin yksinkertaista mutta ennen kaikkea munatonta rämpyttelyä, jota korostaa entisestään turhan selkeät ja ponnettomat soundit. Kitaristi-laulaja yritys ärähdellä potkua biiseihin on sentään kohtalaista, muttei hänkään paljoa pysty pelastamaan.

Parasta ja uskottavinta levyssä ovatkin kappaleiden nimet kaikessa lajityypillisyydessään: Black Demise, Faith And Dishonor, Cemeterial City ja Funeral Chain näin muutamia mainitakseni. Ensi kerralla lisää vähän kaikkea mutta etenkin pimeyttä, räkää ja shokkeja niin johan alkaa kokonaisuus olla selkeästi paremmassa jamassa.

Lapinpolthajat

Vuosien saatossa etelää kohti valunut punkyhtye Lapinpolthajat ei tarvitse enää tikkuja ja bensaa, sillä kesän alussa julkaistulla kolmannella levyllään he ovat tulessa ja isolla liekillä. Kappaleet rullaavat entistäkin napakammin ja tarttuvammin puhumattakaan sanoituksissa entistäkin oivaltavammin ja koskettavammin kerrotuista ihmiskohtaloista.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #127/2015

Boar

Veneficae LP

Lost Pilgrims/Mikrofoni/Rämekuukkeli

4

Aiemmin julkaisuillaan lähinnä pieniin päin ollut Boar rynnistää nyt päälle täyspitkällään. 42 minuutin kestollaan Veneficae ei ole mikään mammutti, mutta yhtyeen nimen mukaista karjumaista jykevyyttä albumilta löytyy senkin edestä. Ja juuri näinhän asian pitääkin olla, oululaisten sorkkien tarpomaksi kun on nyt helppo haluta uudelleen ja uudelleen ilman että kokemus olisi liian tuskaisa ja uuvuttava.

Viime elokuussa näkemälläni keikalla yhtye teki vaikutuksen energisellä rymistelyllään, jossa oli mukana myös aimo annos death'n'rollia. Nyt jannut onnistuvat vakuuttamaan myös levyllä, jossa ei kuitenkaan tuoksu niinkään kalma vaan pikemminkin epämääräinen stoner-usva. Meininki on toki edelleen läpeensä maskuliinista raskaspörinää varustettuna ankaralla ja hikeä tihkuvalla svengillä, jota ainakin osittain voi kutsua myös psykedeeliseksi. Boar taitaa myös krautrockista tutun jumituksen, joka juuri sopivan vähäisissä määrin käytettynä luo herkullisen vastakohdan em. hippeilylle.

Veneficae on melkoisen vastustamaton pläjäys, josta yksilöitä ei voi tai ole edes minkäänlaista tarvetta nostaa esille. Levy onkin kokonaisuutena realistiselta tuntuva, Old Greysta alkava ja Wolf Lordiin päättyvätrippi myrkyllisen maagiseen maailmaan, joka kuitenkin haisee ja maistuu makealle. Näin epäilemättä myös livenä korotettuna toiseen potenssiin.

Demonic Death Judge/Coughdust

Split

Inverse

4

Aiemmin pelkästään kimppakeikoilla tiiviisti viihtyneet kotkalaiset ja tamperelaiset bondaavat nyt myös yhteisellä julkaisulla. Miesten musiikkia stoner ja sludge -genrejen liepeillä murjovat porukat ovat onnistuneet tekemisissään jo aiemminkin, mutta nyt samaan tiiviiseen pakettiin niputettuna jälki on entistäkin vakuuttavampaa niin lavalla kuin levylläkin.

Splitin sisältö on mielenkiintoista jo lähtökohdiltaankin. Molemmilta bändiltä kuullaan yksi kokonaan uusi biisi, jonka lisäksi tulkitaan vielä toisiaan sekä koveroidaan astetta jollei peräti kahtakin epätavallisempi kappale. Ja kaikki tämä rapiassa puolessa tunnissa, joka täyttää muttei vie täysin nälkää vaikka sisältö tuhtia onkin.

Demonic Death Judgen pörinä svengaa vastustamattoman letkeästi, on kyseessä sitten mikä tahansa splitin kolmesta kappaleesta. Eniten kulmakarvoja nostattaa ja korvakarvoja tuulettaa Miami Vicesta tuttu erityisen härski mutta vallan toimiva Jan Hammer -laina Crockett's Tears. Kasariestetiikka tihkuva kappale saa kokonaan uuden ja karskin ilmeen menettämättä kuitenkaan liikaa herkkyydestään ja tunnistettavuudestaan.

Myös Coughdust onnistuuomalla puoliskollaan mainiosti. Vaikka sen materiaali ei mahdottomia eroakaan kumppaninsa vastaavasta, on sen ote musiikkiin kuitenkin aavistuksen verran jyrkempi ja raskaampi tarjoten juuri sopivasti niin eroavaisuuksia kuin yhtymäkohtiakin. Kappalekolmikko on läpeensä takorautaa ja Jefferson Airplanen alkuperäinen The House at Pooneil Corners -hippeilykin saa isän kädestä niin että tuntuu aina munaskuita myöten.

Ensi kesän ja ehkä tulevinkien kesien soundtrack on nyt löytynyt.

Enemies

Bind Me a Wreath LP

Omakustanne

3,5

Totaalinen Enemies-neitsyys meni täysin sattumalta samana päivänä. Käpäliin kun sattui tarttumaan kaikin puolin tyylikäs sinimusta arviokappale orkesterin toisesta julkaisusta Bind Me a Wreathista ja kuulo- sekä näköelimiin tallentui ”vahingossa” myös yhtyeen keikka. Eka kerta voisi olla huomattavasti huonompikin eikä kokemusta varjostanut edes päihteet.

Elävänä ensin koettu yhtye osoittautui yllättävänkin raivokkaaksi tapaukseksi niin esiintymiseltään kuin musiikiltaan mikä hälvensi mukavasti ennakkoluulojani liiallisesta himmailusta ja taiteilusta hardcoren nimissä. Samaan intensiteettiin Enemies ei älpeellään aivan yllä, vaikka vahvat viitteet tästä ovatkin selvästi kuultavissa. Etenkin soundillisesti levy nimittäin kaipaisi ripauksen verran enemmän selkeyttä ja terävyyttä tuomaan paremmin esille live-energian ja vimman, joka nyt jää jonnekin taustalle.

Bind Me a Wreathin kappaleissa itsessään on kyllä sopivasti haastetta ja vaihtelua ilman sortumisesta post-HC:n perussyntiin eli tylsään ja sekavaan venkoiluun. Bändi osaa piiskata raivolla ja vauhdilla, mutta myös tarjota kokonaisuuteen luontevasti istuvia näpsäköitä tunnelmointimelodioita. Terävöinnille tälläkin saralla olisi toki tilaa, muttei läheskään niin paljoa kuin tuotannollisesti.

Ei bändi tällä levyllä vielä päähänsä laakeriseppelettä ansaitse muttei myöskään orjantappurakruunua.

The Howl

Death In Your Coffee

Omakustanne

3,5

Näin kevään kynnyksellä julkaistavan The Howlin levyllä ei ainakaan haise paska, vaan mukavasti makuhermoja hyväilevä tummapaahtoinen ja sopivan hapokas mokka. Sokeria tässä sumpissa ei ole eikä sitä myöskään tarvita, mutta luraus punaista maitoa mottiin on paikallaan.

Tämän kolmikon testosteronimenoa ja jääräpäistä tekemistä on tullut jo pidempään seurattua ja arvostettua, vaikka aivan samalla tasolle ei tykkäämisen taso ole koskaan noussutkaan. Death In Your Coffeella ero kavenee pykälällä, sillä nyt papuina on käytetty aiempaa aromirikkaampaa valikoimaa ja kofeiinipitoisuuskin on samalla kasvanut.

The Howlin tapa yhdistäädeath- ja thrash metalia, maustaa sitä kevyesti punkilla ja ajaaseos rokkimyllyn läpi svengaavaksi kokonaisuudeksi on juuri niin toimivaa kuin 17 vuoden kokemuksella voi olettaakin. Juuri käytetyn jälkiprosessoinnin ansiosta levy saa omaleimaista otetta, vaikka useamman mukillisen kumoamista tämän huomioiminen ja sisäistäminen vaatiikin alle.

Kolmikon kolmonen ei ole mikään markettien sisäänheittotuote muttei myöskään baristojen suosittelema hifistelyn kohde. Koti ja keikkaolosuhteissa nautittuna siitä on kuitenkin helppo pitää.

Night

Soldiers of Time

Gaphals

2,5

Kuten jo niin moneen kertaan on aiemmin tullut todettua, hurreja kaikenlainen retroilu tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen raskaamman rockin ja hevin saralla ja siinä he myös pääosin vähintäänkin kohtuullisia ovat. Triona toimiva Night lupsahtaa tähän jatkumoon muitta mukinoitta, vaikka sen nyt julkaistava kakkonen kovin ristiriitainen tapaus onkin.

Night haikailee häpeilemättä uuden aallon brittihevin alkuaikoihin sinne 70-80 lukujen taitteeseen. Se ei tosin yritä olla rankimmasta ja vauhdikkaammasta päästä oleva riffikone, vaan pikemminkin pari todellista klassikkoa aikoinaan pyöräyttäneen Demonin kaltainen melodioihin ja tarttuviin kertosäkeihin satsaava hevipophybridi. Bändi olisi myös helppo leimata käsittämättömänkin suurta suosiota musatavistenkin joukossa nauttivan maanmiestensä Ghostin (B.C.) pikkuveljeksi, tosin ilman vihtahousuimagoa. Selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä sen sijaan löytyy riittävästi, jonka lisäksi yhtyeet ovat myös rundanneet yhdessä ja käyttäneet myös samaa tuottajaa ja kansitaiteilijaa.

Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Soldiers of Time onnistuu jostain syystä ärsyttämään yllättävänkin paljon. Heveimmillään se kuulostaa huonolla tavalla sekä käppäiseltä että lepsulta ja riffeiltään ja ylipäätään sisällöltään varsin heppoiselta. Myös kitaransoiton ohessa solistin pestiä hoitava Oskar Andersson sortuu ajoittain hienoiseen yliyrittämiseen, vaikka perusääni ja taito miehellä kelvollisesti hallussa onkin. Samat em. puutteet vaivaavat lähes kaikkia vastaavanlaisia kappaleita.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdilla korvat ilmeisesti turtuivat riittävästi Nightille taannuttaen aivot leimaamaan levykokonaisuuden ihan kelvolliseksi joskin silti vahvan keskinkertaiseksi. Akkarivetoisissa Towards the Skyssä ja huvittavankin, vaiko kenties tarkoituksellakin, samankaltaisesti nimetyssä Stars in the Skyssä bändi sen sijaan onnistuu selkeästi muunlaisia veisujaan paremmin. Näiden perusteella jannujen olisi syytä kurkottaa entistäkin korkeammalle päästäkseen parempaan lopputulokseen.

The Night Flight Orchestra

Skyline Whispers

Coroner

4,5

Soilworkista parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70-80-lukujen taitteen periamerikkalaiseen siloteltuun iskärokkiin ja kykyyn tulkita tällaista mainiosti taas eivät. Ei vaikka niin ikään useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra onkin julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairs jo kolme vuotta sitten.

Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa siirappiakaan ei ole säästelty. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin ja juuri siksi niin mahtava, koska kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua. Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. On kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n ja ajoittain peräti hunajaisen soft rokin puolelle lipsuvista kevymelankolialle tuoksuvista stygeistä, kaikki jäävät lähes takuuvarmasti kerrasta soimaan pitkäksi aikaa päähän on se kuinka umpiluuta tahansa.

Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailemaan naisen perään ja hypätä vaikka 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen sen olevan pastellisävyinen 80-luvun urheiluauto. Yölliset Tampereen kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa. Vaikka mittaa onkin digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, vie musiikki mukanaan ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka missä ikinä se sijaitseekaan.

Nocturnalia

Above Below Within

Gaphals

3

Tästä samasta aviisista löytyvän Night-yhtyeen arvion kohdalla puhuin hurrien kiintymyksestä ja osaamisesta musaretroilun saralla. Nocturnalia on lisäys tähän samaan ryppääseen eikä aivan pelkkää sattumaa taida olla sekään, että molempien julkaisujen takana on sama ruotsalainen viitisen vuotta pyöritetty riippumaton levy-yhtiö.

Nocturnalian psykedeelisiä sävyjä sisältävä rock on, ei niinkään yllättävästi, hyvinkin 70-lukulaista. Suuta ei loksauta auki sekään seikka, että musiikki on kaikin puolen taiten tehtyä ja laulajan säännöllisesti korkeuksiin kurkottava hoilaus on sekin osaavaa. Kun kitaratkin tuuppaavat paikoitellen ilmoille hevimpääkin jytää, siintävät The Devil's Blood -mielleyhtymät väkisinkin horisontissa. Tosin sillä erotuksella, että Nocturnalia ei pysty luomaan lähellekään samankaltaista maagista ilmapiiriä.

Above Below Within on kaikkien musikanttien inhoaman ”ihan kiva” -sanaparin mukainen julkaisu. Sitä kuuntelee helposti ja jopa mielelläänkin, eikä siinä ole oikein mitään muuta suurempaa vikaa kuin se, että kuuntelijan mukaansa tempaava tunteenpalo jää johonkin puolitiehen. Tokkopa tämäkään kvintetti sentään trendien perässä on kirmaamassa, mutta vaikutteiden sisäistämisessä ja niistä omailmeisemmän musiikin luomisessa bändillä on vielä tekemistä.

Xibalba

Tierra Y Libertad

Southern Lord

3

Useammasta maailman Xibalbasta tämä on se nuorin, aktiivisin ja amerikkalaisin, jolta on kahdeksassa vuodessa ehtinyt ilmestyä kolme pienempää ja kolme suurempaa virallista julkaisua Tierra Y Libertad mukaan lukien. Ja jos ovat soittoniekat etninen yhdistelmä jenkkejä ja meksikaaneja, on sitä luonnollisesti myös itse musiikki. Alkuperäisiin sukujuuriin viittaavat sekä kappaleiden nimet että ainakin osa sanoitusten aiheista, vaikka isommassa osassa tuntuukin olevan erinäiset sosiologiset kannanotot niin kotimaansa asioihin kuin omiin henkilökohtaisiin tunnetiloihin.

Xibalban tymäkkyys on tasan puoliksi yhdistelmä hidas/keskitempoisen death metalinraskautta ja tummasävyisyyttä sekä hardcoren ankaruutta ettäjulistavuutta. Seos onkin ainesosiltaan ihan toimiva, mutta hieman yllättäenkin onnistuu silti kumisemaan liikaa tyhjyyttään. Osasyypää tähän on tosin eri instrumentit samalle tasolle latistava tuotanto, jossa rummut kuulostavat liikaa taustaläpsyttelyltä eivätkä kitarat ja laulukaan tule päin pläsiä niin kuin pitäisi.

Vaan kyllähän itse kappaleissakin on liikaa samankaltaisuuksia toisiinsa verrattuna, vaikka albumi ei ylimittainen olekaan. Erityisenä valonpilkahduksena Tierra Y Libertadilla toimii tosin sen päättävä, lähes 13 minuutin kestollaan melkein kolmanneksen kokonaisuudesta vievä massiivinen ja monipuolinen El Vacio, joka on silkkaa doom metalia. Tällaista enemmän pelkän kalma-HC jyräyksen vastapainoksi ja aletaan päästä mayojen tuonelan porttien sisäpuolelle.

Inferno #126/2015

Alcoholator

Escape from Reality

High Roller

2,5

Katoavan hetken verran todellisuuspakoahan viinanjuonti useimmiten tapaa olla, vaikka aina synkeän huomisen seuratessa karu arki iskee yleensä päälle kahta kauheammin. Kanadalaisella Alcoholatorilla on kakkoskiekollaan tarve perustella olevansa ihan oikea ja tiukka thrash-retkue eikä kuulemma mitään Tankardin tapaista pilerässiä, mutta kolmikon taiteilijanimet Oli Whiskey, Matt Butcher ja Phil Macht kertovat nekin silti omaa selvää kieltään bändin asenteesta musiikillisista vaikuttajista puhumattakaan.

Ja kyllähän bändin biisit yleisesti ottaen ihan nasevasti ja rivakasti rullaavatkin. Lyhyesti ja pikaisesti tarkasteltuna ulkokuori onkin oikeanlainen, mutta sen alta ei kuitenkaan tahdo löytyä oikein yhtään mitään. Sisällön heppoisuus tai pahimmillaan sen puute ei pahemmin vielä häiritse klassista vinyylimittaa noudattavan kiekon alkupuoliskolla, jossa kappaleet pysyttelevät ytimekkäinä ja keskimäärin reilusti alle neljän minuutin mittaisina. Loppua kohti edetessä mitta taas alkaa tulla kirjaimellisestikin täyteen, kun minuutteja kertyy veisuille vähintäänkin se neljä ja pahimmillaan viisi.

Escape from Reality muistuttaakin enemmän tympeää laskuhumalaa kuin riemukasta nousukänniä. Josko seuraavalla levyllä meininki kääntyisi uuteen nousuun.

Famine Year

Lopun alkua 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/If Society

4,5

Helsinkiläisellä Famine Yearilla tuntuu olevan käytössään melkoisen ihmeellinen runsaudensarvi, josta se ammentaa julkaisu julkaisulta kovatasoista kamaa. Eikä koollakaan tunnu olevan mitään väliä, sillä vuonna 2013 ilmestynyt Ja kaiken kruunaa kuolema -täyspitkä oli alusta loppuun saakka ihan yhtä timanttia kuin vuotta aiemmin ilmestynyt Tervetuloa tilastoihin seiskakin. Lopun alkua 7” ei sekään tee poikkeusta, sillä kaikki sen yhdeksän kappaletta aiheuttavat taattua aggressioden purkautumista yhdessä tahdottomien pakkoliikkeiden kanssa.

Periaatteessa bändin biisien kaava on edelleen täysin sama kuin aiemminkin eli sanoituksia myöten helvetillisen nasevaa ja intensiivistä d-beatia hyödyntävää hardcorea, jossa on myös vahva metallinen ote. Tällä pienjulkaisulla painopiste on kuitenkin siirtynyt poispäin tiukimmasta ja osin grindcorea lähestyneestä rypistyksestä enemmän kohti punkkia. Lopputuloksena jo ennestäänkin ytimekkäät kappaleet tuntuvat groovaavan ja hengittävän aiempaa paremmin ilman että ne antaisivat armoa yhtään enempää.

Myös säästeliäästi käytetyt, mutta sitäkin tehokkaammin päähän iskeytävät melodiat pääsevät aiempaa selkeämmin esille. Tästä parhaimpana esimerkkinä on pienjulkaisun päättävä 2,5 minuutin mittainen eeppos Ristilläroikkuja, joka kaikessa kylmäävässä lohduttomuudessaan on edeltävältä EP:ltä löytyvän Huominen-kappaleen veroinen hitti.

Famine Yearin kuuntelu nostattaa odotuksia entistäkin korkeammalle tasolle yhteiskuntarakenteiden romahtamista ja maailmanloppua kohtaan.

Mirror Queen

Scaffolds of the Sky

Tee Pee

2,5

Kreisorista Mirror Queeniksi muodonmuutoksen läpikäyneet nykiläiset sekä näyttävät että kuulostavat ja todennäköisesti myös haisevat ja maistuvat 70-luvulle. Käytännössä tämä tarkoittaa kevyen progesti polveilevaa tuon aikakauden huuruisempaa heavy rokkia, josta kuitenkaan ei selkeitä vaikuttajia pomppaa esille vaikka saate tunnettuja tekijöitä kovasti nimeääkin.

Tyylilaji ja soundi kokeneella bändillä ovatkin lähes just eikä melkein kohdallaan, mutta itse musiikki tuppaa jäämään kauttaaltaan vähän turhankin ohueksi. Jamittelulla vaikuttaisi olevan merkittävä osa bändin sävellysprosessissa, ja vaikka bändi sellaisissa soittotilanteissa varmasti hyvin viihtyykin, ei sama mukaansa tempaava vapauden tunne onnistu välittymään levyltä yhtä vahvana kuulijalle.

Grimmin satuja epäilemättä tukka pystyssä ja huonot housuissa paljon kuunnelleiden jannujen trippailulla on kyllä oma suhteellisen selvä suuntansa, mutta matkan päämäärää ei kuitenkaan koskaan saavuteta. Scaffolds of the Sky kurkottaa kuuseen, vain kapsahtaakseen katajaan joskaan ei pää kainalossa.

Razor

Violent Restitution/Shotgun Justice/Open Hostility

Relapse

4/3.5/3

18 vuotta sitten julkaistun tympeähkön Decibelsin seuraajaa odotellessa on hyvä palautella Razoria farkkuliivijannujen ja mirkkujen mieliin näillä kolmella uusiolla. Siinä missä vuonna 1988 ilmestynyt Violent Restitution päättää kanadalaisten viiden kovan heti Executioner's Song -debyyttialbumista (1985) alkaneen putken, ei sitä seuranneet Shotgun Justice (1990) ja vieläkin vaisumpi Open Hostility (1991) nekään silti mitään rapaa ole. Ovatpahan vain aiempiin liki klassikkoihin verrattuna selkeästi tasapaksumpia tuuttauksia.

Violent Restitution on ehditty julkaista useampaan kertaan myös CD:llä vuosien varrella, mutta nyt levy on em. kahden muun kanssa masteroitu uusiksi ja mukavina bonuksina tarjotaan vielä neljää hurjalla vimmalla vedettyä live-raitaa julkaisuvuoden keikalta. The Marshall Arts-Hypertension -kaksikko potkaisee thrash-sahauksen heti alusta täysille kierroksille eikä bändi hellitä ennen kuin kaikki 14 mottia ovat pinossa. Juuri tällainen intensiivinen myllytys onkin Razorin ominaisin tavaramerkki, joka tällä levyllä ei kuitenkaan enää omaa aivan yhtä tehokasta tarttumapintaa kuin mihin aiemmat levyt totuttivat.

Shotgun Justicen deluxe reissue puolustaa paikkaansa edeltäjäänsä hieman paremmin, levystä kun ei ilmestymisensä jälkeen ole uutta CD-painosta tehty. Sama ärhäkkä pieksentä jatkuu tälläkin levyllä, mutta aivan yhtä vesikauhuista se ei kuitenkaan ole eikä soundeihinkaan ole edes uudelleenkäsittelyn myötä saatu tuotua riittävästi kaivattua tymäkkyyttä. Kokonaisarvosanaa laskee vielä myös astetta tylsemmät biisit. Luksusta julkaisuun tuovat kuusi erilaista versioita albumin kappaleista, joita kuullaan niin karumpisoundisina live-, treeni- kuin alkuperäisenä miksaus- kuin kokonaan vaihtoehtoisina versioina. Mukavia joskaan ei täysin pakollisia lisiä.

Ruuvia on taas kiristetty inasen verran Open Hostilitylle, jonka senkin saatavuus alkuperäisenä CompactDisc-julkaisuna on aiemmin ollut haastavaa. Rumpukoneen tympeä nakutus ja muutenkin ohuehkot soundit yhdistettynä samasta massasta entistä pienemmin variaatioin louhittuihin biiseihin tekee albumista kuitenkin selvästi kolmikon heikoimman. Ei olekaan mikään ihme, että bändi löikin pillit pussiin julkaisua seuraavana vuonna vain palatakseen yhteen viisi vuotta myöhemmin keskinkertaisen Decibelsin (1997) myötä.

Peräti kahdeksan ekstraa ovat taas tämän setin parhaimmat: neljä aiemmin julkaisematonta biisiä vuoden -90 lopulta raakoina treenikämppäversioina potkivat paremmin kuin yksikään varsinaisen levyn biiseistä vaikkei puolissa lauluja edes ole. Myös levylle asti päässeiden kappaleiden instrumentaalidemoversiot ovat nekin kaikin puolin tykimpiä ja korvalle miellyttävämpiä.

Violent Restitutionilta löytyvän Taste the Floorin sanoituspätkä ”I'm not as younged as I used to be but I'll still be thrashing at a hundred and three (you'll see!)” toimikoon edelleen mottonani.

Wardenclyffe

Control All Delete

Ván

2,5

Kitaristi-laulaja Jacob Nordangårdin tohtorinväitöskirjalle soundtrackin luomisesta käynnistyneen Wardenclyffen virallinen esikoisjulkaisu on kaikin puolin kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta yllättävän haalea tuotos. Juuri sellaista, mitä ennakkokuuloisena ja epäileväisenä voi akateemiselta metallilta pessimistisesti olettaa.

Control All Delete ei sentään sekaannu omaan pikkunäppäryyteensä tai yritä epätoivoisesti haastaa kuulijaansa musiikillisella jargonilla, mutta sen perinteistäkin perinteisempiä elementtejä niin laulu- ja sovituspuolella sisältävä doom-death hybridi on vain kaikin puolin innotonta ja laiskaa. Steriilit melodiat eivät väräytä mitään elintä eikä astetta ronskimpi murjominenkaan synkennä mieltä yhtään. Sävellykset kuulostavatkin oppikirjamaisilta, mutta ilman selvää käsitystä siitä, kuinka teoriaa tulisi soveltaa käytäntöön.

Kyllä Control All Deletellä genren perusopinnoista läpi pääsee, mutta korkeintaan tyydyttävällä arvosanalla. Tässä vaiheessa koulutusta näiltä jo jatko-opintoihinsa ehtineiltä musikanteilta olettaisi kuulevansa jotain hieman uudenlaista tulokulmaa musiikkiin kuin nollatutkimukselta muistuttavaa itsestäänselvyyksien toistoa.

Aktor - Suomalais-amerikkalainen musiikkihullujenhuone

Kaksi vuotta sitten täysin puskista tulleen Aktorin debyyttiseiska I Am the Psychic Wars olisi ollut helppo nähdä vai yhtenä uutena projektinomaisena pienjulkaisuna porilaiselta musiikin renessanssimieheltä Jussi Lehtisalolta. Aktor on kuitenkin jotain enemmän kuten alkuvuodesta 2015 julkaistu täyspitkä Paranoia osoitti. Ja vaikka olisitkin vainoharhainen, se ei tarkoita etteikö tämä kolmikko seuraisi sinua, sillä lisää on luvassa.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Kasetti on uusi vinyyli

LP-vinyylin paluusta on mouhkattu ummet ja lammet medioissa ja muutaman vuoden ajan. Trendihemmot sekä hemmottaret yhdessä neljänkympin rajapyykkiä hätyyttävien kanssa ovat alkaneet haalia mustaa kultaa kaupoista, divareista ja kirppareilta yrittäen paikaten nuorena tekemiään hölmötyksiä. Silloin myytiin halvalla, koska CD oli niin kätevä ja parempi soundiltaan, nyt ostetaan takaisin samoja äänitteitä kalliilla, koska nostalgia ja lämmin analoginen äänimaailma. Näin musiikkimaailmakin menee sykleissä ja eiköhän vielä joskus 10 vuoden päästä CompactDiscit tee myös paluun jengin dumpatessa niitä nyt pilkkahintaan pois, koska streamaus on niin näppärää ja vinyylit <3 MiniDiscien paluu se vasta muuten trendikästä olisikin!

Oikeissa alan piireissä kasettihan on sitkutellut jo pidempään täysin relevanttina formaattina erilaisten pienjulkaisutujen kohdalla ja usein vieläpä ainoana saatavilla olevana fyysisenä tuotteena, vaikka yhä useammin rupeaa julkaisulistoissakin näkymään myös lyhenne MC LP:n ja CD:n ohessa. Ja miksei olisi, ihan kelpo ja helppokäyttöinenhän se on edelleen siinä missä vinyylikin. Ja kuten levysoitinkin on löytynyt taloudesta kaikki nämä vuodet, löytyy myös 90-luvulla hommattu kallis JVC:n kasettidekki, joka huollossakäyttämisen jälkeen supattaa edelleen mainiosti.

Tänä ja jo viime vuonna on erinäisiltä keikoilta tai muuten vaan suoraan bändeiltä tullut ostettua useampi C-kassu. Trendikästä eli ei, mutta koska musiikin ostaminen ainoastaan fyysisenä tuotteena on itselle ainut vaihtoehto, voi sen aivan hyvin ostaa myös kasettina jos muuta ei ole saatavilla. Kaikille julkaisuformaateillekun  on aikansa ja paikkansa tai pikemminkin käyttökohteensa ja lopulta itse sisältö määrää, ei missä muodossa se on julkaistu.

Tässä muuta esimerkki kasettiäänitteistä, jotka olen katsonut hankkimisen arvoisiksi pelkästään tämän alkuvuoden aikana:

Saattoväki "Carnal Liturgies" (2015)
Tamperelaista death metalia piskuisen puolalaisen lafkan piskuisena kasettipainoksena.

Infected Priest "Hammering Nails To Fragile Bones" EP (2015)
Taas Tampereelta ja osin samoja jannuja kuin em. Saattoväessä. Lyhyestä virsi kaunis -tyylistä konstailematonta vanhan liiton grindcorea/death metalia.

Jukka ja Jytämimmit "Jytää vaan" (2015)
Jos Jukka Nousiaisen tekemiset kiinnostavat, on kyseessä sitten Räjäyttäjät tai herran soolotuotanto, toimii taatusti myös kahden jytämimmin kanssa muodostetun trion "Jytää vaan" -julkaisu kanssa. Tästähän on tulossa jossain vaiheessa myös CD ja LP.

Kaos Kris & Helvete"Kaos sa jag, idiot!" (2013)
Mukavan ankaraa ja tinkimätöntä ruotsalaista hardcore/d-beat myllytystä.

RamoNeu! "S/T" (2014)
Kukahan ihme on mahtanut keksiä yhdistää Ramonesin hälläväliä punkin ja krautockin jumituksen?

Hipoxia/Gangrened "Split" (2013)
Mainion piinaavan "We Are Nothing" -levyn loppuvuodesta 2014 julkaissut Gangrened ehti kiduttaa jo vuotta aiemmin Hipoxian kanssa yhteiskasettijulkaisulla.

Inferno #125/2015

Arska & Hakkapeliitat

Rock for North MLP

This Means War/Hakkapeliitta

2

Ironbird

Pentagrammi & Tursaansydän LP

Vainovalkeat/Hakkapeliitta

2,5

Ari Honkosen jo 25 vuotta jatkunutta periksi antamattomuutta musiikin maailmassa on pakko kunnioittaa. Suurempaa mainetta ei ole saavutettu millään kokoonpanolla vaikka tokkopa sitä on edes haluttu tai odotettu. Itsensä ilmaisemisen pakottava tarve on synnyttänyt vuosien varrella mm. Morningstarin, Minotaurin, Heathen Hoofin ja Kalevalan Viikingit kuin edelleen aktiiviset toimijat Kareliaanin, Ironbirdsin sekä Arska & Hakkapeliitatkin. Alkuaikojen black-, heavy- ja doom metalista on siirrytty määrätietoisesti kohti kansallisromanttista itse määriteltyä Hakkapeliittarokkia, jota tämäkin kaksikko pienehköin vivahde-eroin edustaa.

Kuten kaikkia muitakin Honkosen tekemisiä, myös miehen Rock for North -sooloalbumia kuvaa kauttaaltaan parhaiten adjektiivi kotikutoisuus. Katsontokannasta sekä biisistä riippuen tämän voi kokea joko negatiivisesti köpöisyytenä tai positiivisesti alkuvoimaisena. Rallienglannilla vedetty Midnight Lion ei kestä kuuntelua, mutta Suomes' on woimaa ja Kalevan soturi -biiseissä primitiivinen lähestymistapa taas kuuluu jopa osin kiehtovana aitoutena ja väkevyytenä. Sama linja ongelmineen ja hyvine puolineen löytyvät identtisinä myös B-siivulta.

Ironbird on kaksikosta jämäkämpi ja metallisempi, vaikka niin toteutus kuin tuotanto muuten hyvin pitkälti samankaltaisia ovatkin Arska & Hakkapeliittoihin verrattuna. Biisimateriaali on vain selvästitasalaatuisempaa ja tyylitellympää sanoitukset mukaan lukien, vaikka melodiakulut ja aihepiirit hyvin pitkälti samoista lähteistä kumpuavatkin. Osin parin instrumentaalin per puoli ansiosta tunnelma on piirun verran sooloa vahvempi, joskaan taas yksilöitä ei selkeästi muiden yläpuolelle Pentagrammi tai Tursaansydän puolilta kohoa.

Kättä lippaan Arskalle sinnikkyydestä, vaikka muutamista kelpo kappaleista huolimatta musiikkinsa ei edelleenkään suurempaa vaikutusta tee. Tätä elettäni ei pidä kuitenkaan sekoittaa oikean käden kainalon tuuletukseen, mistä näidenkään julkaisujen sisällössä ei ole kysymys.

Evil

Shoot the Messenger

Mighty

2,5

Tanskassa kulttistatuksen saavuttamiseksi riittää näemmä yhden EP:n julkaiseminen 30 vuotta sitten. Maan kevyehköksi jääneen hevihistorian huomioon ottaen tämä ei sinällään ole yllättävää kuten ei myöskään se, että niin monen muun ”vanhan legendan” comeback-albuminkin kohdalla myös Shoot the Messenger on aika heppoinen tapaus.

Oikeaoppinen muotokieli Evilillä on toki lähes kohdallaan, mutta erityisesti sitä pilaavat yritys kuulostaa samaan aikaan sekäperinnetietoiselta että modernilta ja lämminhenkiseltä ettärajulta niin soundeissa kuin sävellyksissä. Pahin esimerkki tästä on kökköä junttariffeilyä ja ylikiristettyä laulua tarjoava Move, vaikka näiden ympärillä tapahtuvat muut biisielementit ihan mukavia ovatkin kuten muuallakin levyllä.

Laulua lukuun ottamatta kaikesta sävellys- ja soittovastuussa oleva Freddie Wolf on haukannut liian ison palan ja kokonaisuutta leimaa yliyrittäminen sekä ihan kelvollisista lähtöasetelmista huolimatta puolivillaiseksi jääneet biisit. Tokkopa tällainen levy olisi aikoinaankaan niin ihmeelliseltä kuulostanut puhumattakaan 2010-luvusta.

Haapoja/Dephosphorus

Collaboration LP

7 Degrees/Handshake Inc/Nerve Altra

3

Viime aikoina on taas puhuttu paljon Suomen lainasta Kreikalle, mutta musiikin puolella lainausta tapahtuu molempiin suuntiin. Yhteistyökin tuntuu sujuvan sutjakammin kuin isojen herrojen leikeissä, mistä todisteena on kolmen eri lafkan julkaisema kollaboraatiovinyyli kotimaisen ja kreikkalaisen bändin välillä. Sidettä kaksikon välille on lujitettu vielä entisestäänkin tällä julkaisulla lainaamalla toiselle sekä biisi että muusikoita tämän tulkitsemiseksi.

Toisin kuin voisi ehkä olettaa, eroavaisuudet näiden kahden yhtyeen välillä ovat yllättävän pienet. Molempien musiikki kuulostaa aluksi sekavalta selkiintyen kuuntelukertojen myötä kaoottiseksi, piinaavaksi ja äänekkääksi hybridiksi eri genrejä. Pohjalla on rujoa hardcoremaista tulkintaa, mutta ei grindaus tai thrash-pieksentä nekään täysin vieraita elementtejä biiseissä ole bläkysävyistä puhumattakaan.

Omalla puoliskollaan Haapojan suurelta osin vauhdikas mekkalointi kuulostaa riivatulta ja riitaisalta, mikä ei tee siitä kovinkaan helposti sisäistettävää. Em. skitsofreenimainen sekavuus voi kuitenkin toimia vangitsevana elementtinä niille, joiden ei pidä saada heti kaikkea tässä ja nyt. Näennäisen kakofonian seasta kun alkaa löytyä keskittymällä tinkimätöntä tarttuvuuttakin aivan riittävissä määrin.

Dephosphorusin itsensä määrittelemä astrogrind on sekin intensiivistä, mutta julkaisukumppaniaan helpompaa ja selkeämpää. Kieroutta ja räävitöntä riekkumista siltäkin toki löytyy, mutta riffimyllynsä jauhaa metallisia perinteitä enemmän kunnioittaen tasaisesti ja tehokkaasti jopa sludgeen päin viittaillen.

Komeisiin kuoriin pakattu LP on kaikkinensa haasteellinen paketti, vaikka kesto alle puolen tunnin jääkin. Tiukka musiikillinen ydin molemmilla mukanaolijoilla on napakasti hanskoissaan, mutta sen laajentamisessa ja ääripäiden tehokkaammassa hyödyntämisessä molempien ote vielä lipsuu.

Lähdön Aika

II LP

Rämekuukkeli/Rusto-Osiris/Doomed To Misery

3,5

Lähdön Aika se vain paranee julkaisu julkaisulta, vaikka neljä vuotta sitten ensimmäisenä tältä yhtyeeltä arvostelemaani seiskaan verrattuna varaakin on toki ollut aika tavalla. Voisipa myös sanoa, että yksinkertaisesti nimetyllä toisella täyspitkällään yhtye ei enää kuulosta aivan niin tinkimättömältä kuin ennen. Tämä muutos on kuitenkin charmantisti toteutettu ja ehdottomasti hyväksi orkesterille.

Kakkosella kappaleisiin on hiipinyt mukaan aiempaa enemmän karskin yksinkertaista melodisuutta, joka sekä alleviivaa tehokkaasti että tarjoaa sopivaa vastapainoa alati läsnä olevalle painostavalle ahdistuneisuudelle. Aiempaa selvästi perusteellisempi valmistautuminen demottamisineen ja oikeiden ammattimiesten valitseminen kuhunkin julkaisun työstövaiheeseen kantaa hedelmää, sillä yhtyeen painava junttaus on mielenkiintoisempaa ja vakuuttavampaa kuin koskaan ennen ilman että se olisi menettänyt mitään identiteetistään.

Yli toistakymmentä vuotta kestäneellä ja lähes yhtä monta julkaisua sisältävällä taipaleellaan Lähdön Aika tuntuu vasta nyt löytäneen oman tyylinsä millä se erottuu edukseen muihin kolleegoihinsa verrattuna. Etenkin molempien puoliskojen avaukset Kuolemalle ja Ei koskaan tiivistävät tarttuvimmin, mistä bändin sludgesta ammentavassa doomailussa on pohjimmiltaan kyse.

Jos tästä pystytään vielä hiukan ulosantia omine keinoineen jalostamaan, noustaan mahdollisella ”kolmosella” jo parhaimpaan viidennekseen.

Macabre Omen

Gods of War – at War

Ván

4

Black metalinsa kuunnelleelle Macabre Omenin kotimaa olisi sokkotestissä kohtuu helppo arvata jo pelkän avauskappaleen perusteella, sillä sen verran tunnistettava helleeninen ote sillä on monien maanmiestensä lailla. Busukit eivät sentään levyllä soi, mutta melkoisen kattavaa joukkoa erilaisia perinneinstrumentteja duona toimiva bändi luontevana osana musiikkiaan käyttää.

Vaan eipä kreikkalaiset onneksi sentään minkäänlaiseen halpaan pillipiiparointiin syyllisty, musiikkinsa on ehtaa mustaa metallia, joka usein etenee jopa hiukan kaoottisena ja ehdottoman vauhdikkaana. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään bändin pääjehun Alexandrosin korkeuksissa hoilottava tuskainen rääkynä, jolle ulvova myllärikin olisi kateellinen. Toki mukana melodioissa sekä eri osuuksissa on aimo annos kiehtovaa pakanallista eeppisyyttä eivätkä temmotkaan aina maksimissa huitele. Tämän ansiosta kauttaaltaan pitkähköt ja haasteelliset biisit pitävät mielenkiintoa vaivattomasti yllä.

ISee, the Sea! sekä kappalekaksikko Alexandros - Ode A' ja Alexandros- Ode B' avaavat ja päättävät albumin kiehtovasti ja tarttuvasti kuin hyvän tarinan konsanaan millainen Gods of War – at War ehdottomasti onkin. Kymmenen vuoden kypsyttely on tosiaankin kannattanut, vaikka samoista aineksista olisi mahdollisuus ollut taatusti luoda vieläkin huikeampi musiikkieepos.

Niin hyvin ja vahvalla visiolla toteutettua kuin kappaleet ja koko levy onkin, olisi pienellä soundien ja sovitusten viilauksella saanut puristettua teoksesta todellisen timantin. Nyt levy jää historian kirjoihin ainoastaan yhtenä vuoden 2015 mielenkiintoisimmista black metal -julkaisuista.

Ruby the Hatchet

Valley of the Snake

Tee Pee

4,5

Johan meinaa alkaa housunetumus jöpöttämään ja heti perään kostumaan, kun Ruby the Hatchet polkaisee esikoistäyspitkänsä käyntiin Heavy Blanketilla. Onhan tätä vanhan ajan psykedeelistä huuruiludoomia kuultu viime vuosina jos vaikka minkälaista niin tyylillisesti kuin laadullisestikin, mutta näin hurmaavaa ja samalla sekä letkeää että jyräävää poljentoa en muista kuulleeni sitten vuonna 2008 ilmestyneen Jex Thothin debyytin.

Yhtymäkohtia em. genren pioneeriin on muutenkin paljon, sillä myös Ruby the Hatchet hyödyntää hienosti naissolistinsa Jillian Taylorin korvakäytäviä hivelevää ja viettelevää ääntä sekä urkujen ulinaa tunnelmanluojina tummasävyisessä maailmassaan, joka sijaitsee jossain nykyajan tuolla puolen. Albumin vahvuus on myös kaikkien kuuden kappaleen erilaisuus, sillä yhtye osaa olla hippimäisen kepeä ja maalaileva mutta myös raskaasti Black Sabbathin hengessä rullaava ja salatieteitä julistava.

Timangisen alun jälkeen meno muuttuu loppua kohden pelkästään kultaiseksi, mutta levyn draaman kaaren kannalta tämä on kuitenkin onnistunut ratkaisu. Vauhdikkaan avauskaksikon jälkeen tunnelma jäädytetään puolivälissä kiekkoa painavammaksi ja tummemmaksi loppukolmanneksen mennessä lämmön ja valon palauttamisessa takaisin ruumiseen ja sieluun.

Valley of the Snake onaito, vahva ja ytimekäs kokonaisuus. Kerrassaan mainio siirtyminen alun pienistä kohti suurempaa. Tämän julkaisun valossa tulevaisuus näyttäytyykin yhtyeelle samaan aikaan sekä loistavana että tuntemattomana.

Scorpions

Return to Forever

Sony

3

Eläkkeellä oloon kyllästyneellä Scorpionsilla on kova halu osoittaa edelleenkin haluavansa vain rokata, sillä ainoastaan yhtä kappaletta lukuun ottamatta kaikki levyn 12 biisiä kertovat enempi vähempi suoraan rockin soittamisesta ja tien päällä olemisesta. Ja jos sivuuttaa pari pakollista balladia, ovat itse biisit myös modernin jämäkkiä rock-viisuja, tyypillisellä scorpionsmaisella tatsilla esitettynä toki.

Jos viisi vuotta sitten ilmestynyt Sting in the Tail oli ihan kelpo kiekko ja tätä edeltävä Humanity: Hour I (2007) oikeinkin hyvä, vajoaa Return to Forever 2000-luvun avanneen Unbreakablen tasolle. Ei kunnioitettavat lähemmäs puoli vuosisataa saksalaista hard rockia maailmalla tutuksi tehneet miehet ole osanneet umpisurkeita levyjä tehdäkään. Eikä jälki nytkään ole missään vaiheessa luokatonta, on kyseessä sitten Rudolf Schenkerin tai Klaus Meinen kynäilemät rallit puhumattakaan ulkopuolisten säveltäjien teoksista, joita kaikista on lähemmäs puolet.

Return to Forever onkin takuuvarma, mutta samalla hititön levy. Monet näistä biiseistä kelpaisi silti taatusti useammallekin jo mainetta saavuttaneelle rokkiretkueelle, mutta Scorpionsilta saa ja etenkin pitää vaatia enemmän.

Inferno #124/2015

0 X í S T 

One Aeon

Death Shrine Offerings

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor

Paranoia

High Roller

4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt

Split 7”

Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail

3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb

Fool's Gold

High Roller

3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial

Vessel

High Roller

2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.