Inferno #129/2015

Blizzard Hunter

Heavy Metal to the Vein

Pure Underground

3

Jääräpäinen, tarpeeksi ikääntyneiden perinteiden kunnioittaminen ja jopa suoranainen kopioiminen on lähes aina jonkinlaisella hellyttävällä tavalla arvostettavaa, vaikka lopputulos harvemmin nousee lähellekään pioneerien tasoa. Nuoremmat kuuntelijat voivat toki kokea musiikin toisinkin kuin me tuoreeltaan tuleviin klassikoihin tutustuneet nykyiset vanhat jäärät, joista ainakin osa yrittää välttää kaavoihin kangistumista.

Näin käy myös Blizzard Hunterin esikoisalbumin kohdalla. Vaikka bändi paikoitellen pystyykin varsin riemastuttavaan 80-lukulaiseen vauhtiheavyyn kuten esimerkiksi levyn nimibiisissä, ei vastaavantasoisia ilopilkkuja löydy kuin muutama yhdeksän muun kappaleen joukosta. Tämä on harmi, sillä Sebastian ”Dragon” Palman komeasti korkeuksiin yltävä ja dramaattisuuttakin sopivasti sisältävä tulkinta on kerrassaan huippuluokkaa.

Jos Heavy Metal to the Vein onkin perustuksiltaan kuosissa ja metalli virtaa mukavan vallattomasti perulaisten suonissa, voi vain toivoa että seuraavalla kerralla puroista on kasvanut kunnon kohiseva koski jota ei pidättele mikään.

Hammerhead

The Sin Eater

High Roller

3

Lähtötiedoiltaan ja nyt julkaistavan toisen albuminsa muutaman valikoidun biisin perusteella tämä brittiläinen Hammerhead on kaikista niistä maailmalla olevista kiinnostavampi tapaus teoriassa kuin mitä The Sin Eater lopulta käytännössä osoittaa olevansa. Tämä saattaa myös osaltaan selittää miksi jo vuonna -78 perustettu bändi hajosi vain kahden demon ja yhden singlen jälkeen ennen 80-luvun puoliväliä vain tullakseen uudelleenkasatuksi reilusti 2000-luvun puolella.

Levyllä on vallan runsaasti hyvää, mutta ideoiden toteutus tai loppuun vienti onnahtelevat lähes jokaisessa biisissä kummallisesti. Osin bluesiinpohjautuva hämyinen ja synkähkö tunnelma on kyllä usein hienosti kohdallaan ja näissä rauhallisissa hetkissä on vielä lisänä kiehtovaa herkkyyttä ja kauneutta. Mutta vastavuoroisesti useita biisejä onnistutaan enemmän tai vähemmän sössimään joko tönköillä sovituksilla, tylsillä junttauksilla, liiallisilla pituuksilla tai pahimmillaan kaikkien näiden kombona.

Juuri tästä syystä The Sin Eater onkin ärsyttävän ristiriitainen julkaisu. Se ikään kuin kiusoittelee koko ajan kovuudellaan paljastaen itsensä kuitenkin vain puolijäykäksi tapaukseksi. Tästäkin huolimatta se onnistuu lähes väkisin penetroitumaan mieleen ja nähtäväksi jääkin, minkä luonteinen ja kuinka pitkäkestoinen suhde levyyn muodostuu.

Hope Drone

Cloak of Ash

Relapse

3

Sanotaan, että nuorilla miehillä akti kestää keskimäärin 30 sekuntia veltosta velttoon. Näin hieman varttuneemmalla Hope Dronen ensimmäistä täyspitkää kuunnellessa efekti on likimain sama jokaisen kappaleen kohdalla. Albumi esileikityttää ensin muhkeat 20 minuuttia kun lopuille jynkytyksille riittää keskimäärin kymmenen minuuttia. Vaan eipä mieskunto kyllä kestäkään seitsemää varvia tuntiin ja varttiin, yksikin coitus on aivan riittävä on se näistä sitten mikä tahansa.

Monet tosimiehet- tai naiset eivät todennäköisesti koe näitä ausseja kovinkaan pornoina, sillä vaikka bändi ryskää ja sahaa black metalistatutuin rujoin ja tummin keinoin, sekoittaa se joukkoon myös paljon melodisempaa ja rauhallisempaa fiilistelyä. Kokonaisuus onkin kaukana alkuperäisestä puhtaasta mustasta manauksesta lähempänä jälkijättöisyyttä, jota katsantokannasta riippuen voi kutsua kehittymiseksi tai vesittymiseksi. Taitamattomia tai tylsiä ei orkesterin pitkät yksittäiset kudelmat kuitenkaan ole.

Cloak of Ash on genreuskollisesti joka suhteessa järkälemäinen teos, joka kuitenkin on aivan liikaa kerralla sulateltavaksi. Kiihkon se nostattaa parhaiten heti alussa, mutta melkoinen nymfomania tai satyriaasia saa ihmisellä genreä kohtaan olla, jos kokonaisuus kovia kiksejä koko ajan antaa kerta toisensa jälkeen.

Inkvisitor

Doctrine of Damnation

Haje

3

Sitten puolentoista vuoden takaisen esikoispikkuisensa Inkvisitor vaikuttaisi järkevöityneen ja kasvaneen isommaksi yksilöksi. Vaikka kyse onkin nykyajan perinteiden suuntaan nyökkivästä thrash metalista, jossa ainakin jonkin sortin aivojen narikkaan asettaminen ja kohkaaminen on musiikillisesti vähimmäisvaatimus, on keskimaalaisten kehitys edennyt silti oikeaan suuntaan.

Delirious Talesilla vielä näkynyt vauvankasvoinen pyöreys on Doctrine Damnationilla selkeästi kadonnut. Omat ilmeet ovat alkaneet hahmottua aiempaa selvemmin ja ilkeän irvistelyn seassa vilahtelee myös selkeää ilkikurisuutta. Mistään tätejä hurmaavasta herrantertusta ei kuitenkaan ole kysymys. Vaikka lapsi osaakin käyttäytyä genrelle asetettujen sääntöjen mukaisesti, löytyy siitä jo nyt sitä uhmakkuutta, joka teini-iässä voi puhjeta oikeanlaiseksi riehakkuudeksi.

Jos harmonia- ja soolopuoli ovatkin jo hyvällä mallillaan, kaipaisi sekä riffit että kertosäkeet lisää napakkuutta ja tarttuvuutta yleisestä rouheudesta puhumattakaan. Tällaisenaan levy lupaileekin enemmän kuin lopulta antaa aivan kuten entinen tyttökin. Kommunikaatioyhteys on kuitenkin avattu ja nimi on mielessä, mikä sekin on jo oikein hyvä alku.

Majestic Downfall

...When Dead

Pulverised

4

Perusasioiden äärellä oleminen on hienoa ainoastaan silloin, kun ne on sisäistetty riittävän hyvin ja mukaan osataan laittaa vielä sopivasti jotain omaa. ...When Deadin perusteella kaikesta rumpujen takomista lukuun ottamatta vastaava Jacobo Córdova on taatusti diggaillut pitkään vanhaa Paradise Lostia, Anathemaa ja muita aikalaisia genretovereita, sen verran väkevä 90-luvun doom-deathin kaiku tältä neljänneltä albumilta kumisee.

Levyssä viehättääkin eniten juuri sen sopivasti yllätyksiä sisältävä konstailemattomuus. Se laahustaa alati eteenpäin raskain askelin suoraviivaisesti mutta määrätietoisesti eteenpäin läpi karujen maisemien, joita tähdittävät niin yksinkertaisten kauniiden melodioiden muodostamat valonpilkahdukset kuin yhä syvemmälle murheen alhoon painavat black- ja death metal takaiskut. Introa seuraavissa neljässä pitkässä etapissa on kuitenkin osattu jättää mainiosti tilaa niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti huokaista syvään, painaa leukaa syvemmälle kohti rintaa ja jatkaa matkaa kohti uusia pettymyksiä.

Vahvoja tunnetilojen ääripäitä läpikäymällä ja hyödyntämällä syntyy usein kaunista musiikkia, joka käy kotikutoisena mielialalääkkeenä niin tekijälle kuin vastaanottajalle. Majestic Downfallin neljäs lohduttoman oloinen täyspitkä onkin samaan aikaan sekä toiveikas muistutus menneestä että hyvä osoitus musiikin ajattomuudesta.

Susivainaa

Susivainaa

Omakustanne

3,5

Asemansa jo vakiinnuttaneita muutamia kokoonpanoja lukuun ottamatta suomeksi laulettu raskas rock ei juuri nyt ole kovinkaan kiinnostavaa tai suosittua. Etenkään jos vielä muistaa vuosituhanteen alun lähes järjettömiin mittoihin paisuneen buumin, jolloin lähes kaikki kuuntelivat ansioituneen Niskalauksen jynkytystä ja muita vastaavia. Vaikka nopeasti sisällöllisestikin tympeäksi muuttunut ilmiö muutti lähtemättömästi kotimaista populaarimusiikkikenttää, on genre tuottanut kovin harvakseltaan mitään kiinnostavaa.

Susivainaan esikoinen ei ole musiikillisesti mitenkään erityisen yllättävä, mutta silti sen biisit kiehtovat jollain mystisellä eteläkarjalaisella tavalla. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä on moniäänisen Kaisu Kärrin tummat tekstit ja niiden tumman tulkinta, jotka herättänevät myös tuntemuksia sekä puolesta että vastaan. Toki muutama lanttuun tarttuva kertosäe ja melodia levyltä löytyy, mutta ei Susivainaan musiikki helpon hitikästä ole tarkoituskaan olla, vaan se vaikuttaisi kumpuavan jostain aidommasta ja syvemmästä alkukantaisesta lähteestä.

Jos kokonaisuus ja osin kappaleet tuntuvatkin jollain lailla debyyteille ominaisella tavalla hajanaisilta, tuntuu se yhtä lailla olevan myös yhtyeen luonnollinen tyyli. Sen verran monessa ja pitkään mukana ovat nämäkin rokut olleet, että omat suuntaviivat on jo tässä vaiheessa hyvin hallussa. Loppu onkin enää pelkkää jalostamista, johon onkin vielä tarvetta mutta myös epäilemättä taitoa ja tahtoa.