Inferno #98/2012

Atom Notes

Visiting Hour/On Salary 7”

Hockey Champ

2,5 Turhan intohimottomasti soi kotimaisen punkin ns. tekijämiehistä koostuvan Atom Notesin uusin 7” single. Vaikka satunnaisia etiäisiä herrojen muista entisistä/nykyisistä bändeistä (Abduktio, Endstand, Manifesto Jukebox) voikin paikka paikoin olla kuulevinaan, on sisältö selkeästi enemmän punkista tunnelmaa ja sävyjä ottanutta rokkia kuin räyhäkkäästi rokkaavaa punkkia.

Seiskalla kuuluu kyllä selkeästi soittajien osaaminen ja näkemys siitä mitä halutaan soittaa, mutta ainakaan näihin kahteen biisiin ei energiaa saati tarttuvuutta ole saatu ladattua tarpeeksi. Tämä varmasti myös selittää sen, miksi kappaleet päätyivät alun perin viime vuonna julkaistun Spare Parts -debyytin CD-version bonareiksi, muttei sitä miksi nyt omaksi seiskaksi.

Death by Snoo Snoo

Tästä saat!

Creative Class War

4 Matt Groeningin nerokkaasta Futurama-animaatiosarjasta nimensä napannut Death by Snoo Snoon musiikki on taatusti useimmille helvetin ärsyttävää tekotaiteellista hassuttelua, mutta itse koen sen hyväntuulisen, naivistisen ja äkkiväärän tyylin ihastuttavana ja omaperäisenä ilman minkäänlaista havaintoa itsetarkoituksellisuudesta.

Nelikon musiikki pohjautuu vahvasti hardcoreen ja punkkiin, mistä osoituksena on mm. vauhdikkaan täyspitkän mitat 18 kappaletta ja 28 minuuttia. Em. genreille tyypillinen aggressiivisuus ja negatiivisuus ei kuitenkaan ole näiden pääosin oululaisten juttu, vaikka ihmissuhteiden ja päänsisäisten maailmoiden lisäksi muutama kappale ottaakin kantaa mm. eläinten hyvinvointiin ja ironisesti usein unohdettuihin nuijasodan veteraaneihin. Energiaa ja intensiivisyttä mutta ennen kaikkea vinkeää tarttuvuutta löytyy läpi koko julkaisun mukaan lukien myös astetta kevyemmin 

kulkevista enemmän rock kuin punk-henkisistä kappaleista.

Laulusta monipuolisesti vastaava Hanne on olennainen osa bändin soundia, sillä neiti pystyy hetkessä muuttumaan heleän herkästi tulkitsevasta keijukaisesta melkoiseksi lähes korvia piinaavaksi kimittäväksi naispiruksi, jollaista kukaan mies ei haluaisi riitakumppaniksi isoilla kirjaimilla puhuttaessa.

Tästä saat! - kiitos. Kesän 2012 virallinen räiskyvä soundtrack on tässä.

Gotthard

Firebirth

Nuclear Blast

3,5 Pitkä ja viime vuosina hieman kivikkoinenkin on sveitsiläisen Gotthardin vuonna 1992 startannut ura ollut. Yhtyeen alkuperäinen, miellyttävä-ääninen vokalisti Steve Lee menehtyi pari vuotta sitten moottoripyöräonnettomuudessa, mutta rockin täytyy soida ja shown jatkua. Firebirth onkin yhtyeen kymmenes albumi ja uusi solisti Nic Maeder osoittaa olevansa mies paikallaan. Onpahan herralla vielä yllättävänkin samankaltainen ääni edeltäjäänsä verrattuna.

Ei ole mikään ihme, että Gotthard on yksi kotimaansa menestyneimmistä bändeistä niin rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, vaikka tunnettavuus ei ikävä kyllä esimerkiksi meillä Suomessa ole kovinkaan hyvällä tolalla. Bändin vahvasti amerikkalainen ja 80-lukulainen melodinen hard rock on sen verran ammattimaista, letkeää, hyväntuulista ja tarttuvaa, että sitä on mahdotonta kuunnella mököttäen. Näin laadukkaaseen ja uskottavaan jälkeen ei taida yksikään jenkkibändin pystyä tänä päivänä.

Vaikka Firebirth onkin yllätyksetön ja kaikkia genren peruskuvioita aina muutamine balladeineen noudattava juuri sopivasti kaikin puolin hiottu albumi, on se silti äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa. Aivan yhtä kovaa hittimateriaalia ja tasalaatuisuutta siltä ei löydy kuin esimerkiksi viiden vuoden takaiselta Domino Effectiltä, mutta laadukas jatkumo se yhtyeen diskografiaan silti on.

Graveyard Dirt

For Grace Or Damnation

Ashen

3 On makuasia haluaako näiden irkkujen ensimmäistä täyspitkää kutsua aikamatkaksi 90-luvun alkupuolelle, jolloin melankolinen doom-death löi itsensä läpi Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin johdattama vaiko ajastaan jäljessä olevaksi pioneerien perässähiihtäjäksi. Äärimmäisen vahvoja musiikillisia samankaltaisuuksia ainakin bändillä on naapuri saaren suuren kolmikon alkupään tuotantoon.

On myös täysin mahdollista, että alun perin jo vuonna 1994 perustetun, mutta vasta vuonna 2010 tämän ensialbuminsa julkaissut ja välillä ilmeisen pitkällä tauollakin ollut porukka on kynäillyt laahausveisunsa jo aikoja sitten, mutta levyttänyt ne lähes toistakymmentä vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin aina kansikuvaa ja tekstejä myöten oppikirjamainen tapaus siitä, kuinka tällaista massiivista, melankolista ja synkistely doomia tehdään. Harmi vain, ettei itse musiikista löydy mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikoinaan tehty moneen kertaan vähintäänkin yhtä hyvin ja useimmiten jopa paremmin.

Genreä vähänkään tunteva muttei siihen täysin hurahtanut ei paljoa uutta tai ihmeellistä saa irti julkaisuista, mutta jos Serenades, Gothic tai As the Flower Withers on kulutettu aivan läpipuhki, saattaa For Grace Or Damnationista olla hetken lohduttajaksi.

Moonless

Calling All Demons

Doomentia

3,5 Vahvaa perusosaamista vahvojen perusasioiden äärellä. Vaikka noin voisi kiteyttää juuttien ensijulkaisun. Black Sabbathistahan nämäkin kaverit ovat inspiraatiota riskisti ammentaneet, mutta mukana on myös rutkasti kiireetöntä groovea ja stoner-otetta. Biisit etenevät keskitempoisesti, letkeästi, raskaasti ja varmasti aina kuuden minuutin korville ja ylikin, mutta jämäkästi kuuden biisin ytimekäs levykokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa.

Kun levyn soundit ovat vielä lämpimän muhkeat ja vokalistin äänessäkin on voimaa ja mukavan pientä raspia, ei musiikista löydy varsinaisia heikkoja lenkkejä. Jonkinlaista irtiottoa ja riehakasta mukaansa tempaavuutta Calling All Demonsilta jää silti kaipaamaan. Helvetin seitsemästä portista neljä on jo auki ja yksi raollaan, mutta loput kaksi pysyvät Moonlessilta ainakin toistaiseksi tiukasti säpissä.

Running Wild

Shadowmaker

SPV

1,5 Eipähän ehtinyt Running Wildin pääkallolippu heilua puolitangossa kuin reilut kaksi vuotta, kun taas veti vesille venhosen mieli. Yhtyeen itseoikeutettu kippari Rock 'n' Rolf on monessa yhteydessä kertonut, kuinka kappaleet syntyvät kuin itsestään eikä minkään säveltämiseen ole kulunut puolta tuntia kauempaa. Tämä on helppo uskoa, sillä vaikka raskaan rockin historia tunteekin useita varttitunnissa sutaistuja mutta klassikoiksi muodostunutta kappaletta, kuulostaa Shadowmakerin biisit lähes poikkeuksetta juurikin vain muutaman varsin heppoisen idean ympärille nopeasti sävelletyiltä kyhäelmiltä. Tästä levyn kammottava kansikuva yrittänee jo varoittaa.

Köppäistä kokonaisvaikutelmaa korostaa entisestään miksauksessa ehkä tietoisestikin varsin taustalle jätetyt melkoiset pilipali-riffit, joita levy on täynnä alusta loppuun. Rolf Kasparekin tunnistettava ääni tuntuu sentään yhä olevan kunnossa, mutta kovinkaan kummoisia kertosäkeitä ei mies kuitenkaan ole tälle levylle onnistunut luomaan. Perinnetietoiset kitarasoolot irtoavat sentään kappaleessa kuin kappaleessa ihan mukavasti, mutta vaikka kokonaisuus onkin kaikin puolin ehtaa Running Wildia, ollaan varsin kaukana niistä kovista standardeista mitkä bändi itselleen asetti etenkin 80-luvun mutta myös 90-luvun alkupuolen tuotannollaan. Levyn päättävä Draculassa aletaan sentään olla lähempänä klassikkolevyjen keskinkertaisempia ralleja.

Minkäänlaista uhmakkuutta tai voimaa ei albumilta löydy lopputuloksen ollessa melkoista köpöttelynä etenevää zombie-draamaa. Mukana tulevan DVD:n 12 minuuttinen making of -dokumenttikin on täysin jonninjoutava, jota ei pysty edes nykyisillä laitteilla kelaamaan tarpeeksi nopeasti kyllästymättä eikä Rolfin biisi biisiltä kuvaukset nekään tarjoa kummoistakaan lisäinfoa. Tekstityksen lukuisat kielioppi- ja kirjoitusvirheet sentään jaksavat vähän huvittaa.

Vanhana Running Wild fanina eli Runkkarina olisin niin mieluusti halunnut nostaa punaisen lipun mastoon bändin paluun kunniaksi, mutta nyt käteen on vedettävä vain ruskea hanska Shadowmakeria käsitellessä.

Swarm

Born to Ruin/Santiago 7”

De:Nihil

3,5 Kun kokoonpanoon kuuluu trio näinkin ärhäkkäistä yhteyksistä tuttuja miehiä kuin Tuffe-Uffe Cederlund (Disfear, ex-Entombed), Marcus (Disfear) ja Johan (Victims), on melko helppoa ja turvallistakin vedellä etukäteen johtopäätöksiä musiikin laadusta ja sisällöstä. Eikä Swarmin ensijulkaisu suuresti yllätä tai petä.

Born to Ruin on hitaahkosti etenevää ja painavaa julistusta, jossa kuuluu niin tekijöiden hardcore-juuret kuin aikuisten miesten ahdistus sekä raskas groove vanhemman Neurosiksen hengessä. Santiago on puolestaan astetta kepeämpi ja rullaavampi 80-lukulaista välinpitämättömyyttä henkivä hypnoottinen ralli, jonka simppeli kertosäe jää helposti pipodiskoon repeatille.

Internet-osoite sswwaarrmm.bandcamp.com tarjoaa seiskan molemmat kappaleet kuunneltavaksi ja ladattavaksi, mikäli vinyylikieputinta ei löydy tai musiikista ei halua maksaa. Onpahan tarjolla vielä painostavasti lanaava Get Me Through This -murjonta, joka ei kuitenkaan aivan yllä muun kaksikon tasolle.

Zerstörer

Panzerfaust Justice

Ashen

3 Zerstörer-niminen porukka, jossa soittaa jäsenet Kremator, Nekroschwanz ja Barrage Beast, julkaisee Panzerfaust Justice nimeä kantavan levyn. Albumin kannesta löytyy jonkinlaisen ydinammuksen singolla ampuva viikatemies ja mm. Atomic Humiliation sekä Goatworship Kommando nimiset kappaleet. Omien sanojensa mukaan Pure panzer metalia vuodesta 1998 soittaneen porukan tyylisuuntaa ja kotimaata ei liene kauhean vaikea ole arvata näiden vinkkien perusteella.

En tiedä miksi jo vuonna 2010 julkaistusta albumista promo tulee vasta nyt, mutta onneksi itse musiikillinen sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään aikaan sidottu eikä edes kirvoita minkäänlaista hymynkaretta suupieliin kuten em. ulkoiset tekijät. Yhteen raaka ja suoraviivainen, osin hieman rässääväkin black metal ei ole kaikista nekroimmasta päästä, mutta sopivan energisesti ja uskottavasti se kuitenkin räyhää. Vokalistin raakunta sekä juuri sopivanlainen lofi-tuotanto täydentävät nasevanlaisen kokonaisuuteen, joka kuitenkin tuppaa taantua perusasioiden äärellä hyvin mutta tutuin kuvioin pyöriväksi vahvaksi keskinkertaisuudeksi.

Tylsimmillään yhtye on vauhdikkaissa ja viivasuoraan etenevissä Lost in the Trenchin kaltaisissa kaahauksissa ja parhaimmillaan taas hitaimmissa ja osin hieman rokkiakin sisältävissä vedoissa nimikappaleen malliin. Materiaalia typistämällä sekä osin hidastamalla että varioimalla Zerstörerillä olisi arsenaalissa paukut parempaankin.

Inferno #97/2012

The Great Old Ones

Al Azif

Ladlo

3 Kun yhtye viittaa julkaisullaan näinkin suoraan klassiseen kauhukirjailijaan H.P. Lovecraftin (1890-1937) ja hänen luomaansa Cthulhu-myyttiin, sitä odottaisi musiikista löytyvän samankaltaista kolossaalisuutta, kosmisuutta ja pahaenteistä tunnelmaa mitä kirjailijan tekstitkin huokuvat. Näitä elementtejä ei The Great Old Onesin ensimmäiseltä täyspitkältä kuitenkaan löydy, vaikka varsin onnistuneesti sävellettyä, vahvaa post-henkeä sisältävää black metalia onkin.

Pitkähköissä, mukavaa doom-henkistä synkistelyä sekä tunnelmointia että räväkämpää melankolista vauhtihurjastelua sisältävät kappaleet pysyvät mainiosti kasassa, mutta näinkin monipuolinen musiikki vaatii toimiakseen entistä vahvempaa latausta tunnepuoleen noustakseen toisiin ulottuvuuksiin. Puhtaasti henkimaailman asioitahan tämä on, mutta musiikin suhteen en ole agnostikko.

Hour of 13

333

Earache

3,5 Vokalisti Phil Swansonin omalaatuisen kuuluako-bändiin-vai-ei jahkauksen kohteena ollut Hour of 13 on mennyt pari vuotta uuden täyspitkän tekemisessä. Suuria musiikillisia muutoksia ei yhtyeelle kuulu tapahtuneet sitten The Ritualist -albumin, mitä nyt tarttuvuuden määrässä on menty mukavasti eteenpäin. Muuten yhtyeen linja perustuu edelleen vahvasti pääasiassa amerikkalaiseen 80-luvun tummasävyiseen hämyheviin, jonka petikumppanina on myös tuomitsevampi metallin osasto. Brocas Helm, Cirith Ungol ja mitä näitä nyt onkaan.

Vaikka bändin kuin bändin kolmannen levyn kohdalla on viimeistään kiristettävä kritiikkiruuvia hiukan, on ilo todeta etteivät nämä amerikaanot ole taantuneet paikalleen tai menneet alaspäin, vaan kehitystä on tapahtunut juuri niillä osa-alueilla joissa aiemmin oli heikkouksia. Nyt 333:lta löytyy mukavaa pikkunäppärää melodiaa sekä leppoisaa rullaavuutta, vaikka mistään omaperäisyyden tai svengin riemujuhlasta ei voidakaan puhua.

Hour of 13 on kaikin tavoin underground-uskottava porukka, jota suurempi yleisö tuskin tulee koskaan löytämään saati ymmärtämään. Genren kärkeen sillä on vielä paljon matkaa, mutta ainakin tämän levyn perusteella se on oikeaan suuntaan etenemässä.

Naam

The Ballad of the Starchild

Teepee

4 Johan alkaa usvaa tulvimaan ämyreistä, kun Naamin EP:n läväyttää Compact Disc – soittimeen ja viimeistään neljännen, yli kymmenen minuuttia kestävän The Starchildin -kappaleen kohdalla alkaa harmittaa, ettei julkaisun koko ole 12” ja väri musta. Trion 70-lukulainen soundi on erittäin vahvasti psykedeelinen Syd Barretin aikaisen Pink Floydin tai alkuaikojen Hawkwindin tapaan, mutta löytyypä siitä myös raskaampi ja synkempi puolensa a'la alkuaikojen Black Sabbath.

Korkeampia sfäärejä kurottavaa tunnelmaa vahvistaa myös minijulkaisun taitavasti pohdittu rakenne, sillä lähes kokonaan akustinen intro herkistää sopivasti tunnelman verkkaisesti leijuvalle Lands Unknownille. Pariminuuttinen hypnoottisten tribaaliperkussioiden varaan rakennettu History's Son toimii puolestaan oivana introna em. kaikki yhtyeen eri puolet esittelevälle kolossaaliselle The Starchildille, johon koko EP myös kulminoituu. Reilu neljä minuuttia kestävä, rauhallinen koskettimilla soitettu Exit Theme päättää nimensä mukaisesti julkaisun palauttaen kuuntelijan korkeuksista ja syvyyksistä takaisin maanpinnalle.

Alun pienoiset sisäistämisvaikeudet ratkesivat kasvattamalla sekä volyymiä että toistojen määrä. Pikkuhiljaa The Ballad of the Starchild imaisi sisäänsä eikä laskenut enää pois.

The Nimmo Brothers

Brother to Brother

Armadillo

2,5 Nimmon veljekset ole mitään märkäkorvaisia blues rokkareita, sen kuulee jo kaksikon soitosta. Mitä taas ei Brother to Brother -albumi aisti on innovatiivisuus ja sielukkuus, joista edes toista olisi syytä olla tämän genren musiikissa mukana. Nyt kaksikon musiikki etenee viivasuoraan syviksi kuluneita äärimmäisen tuttuja uria pitkin, joista ei osata tai edes haluta poiketa missään vaiheessa toisaalle. Sama etenemismalli on käytössä jokaisella kiekon kahdellatoista raidalla.

The Nimmo Brothersin arovaisesti rokkaava ja bluesahtava radioystävällinen musiikki kuulostaa ensimmäisen parin kappaleen ajan ihan mukiin menevältä, mutta häipyy jo parin seuraavan kipaleen jälkeen totaalisen harmittomaksi taustamusiikiksi vain muuttuakseen lähes täydellisen tasapaksuksi ja tylsäksi kohti levyn loppua. Genrediggarit saattaisivat ymmärtää armahtaa Stevien ja Alanin tuotoksen, minä en.

Scythe

Beware the Scythe

Primitive Reaction

3,5 Usurperin hajottua kitaristi Rick Scythe on valjastanut viikatemiehen hommiinsa ja varsin laaja-alaisesti ja terävästi herran instrumentti heiluukin ensijulkaisulla. Scythen esittämässä death metal ei ole mitään brutaalia mäiskettä, vaikka osaakin tarpeen tulle edestä myös varsin kipakasti. Sen sijaan bändi luottaa runsaaseen monipuolisuuteen, melodisuuteen ja kauhutunnelmaan, joista se saa loihdittua itsensä näköistä, muttei kovinkaan amerikkalaiselta kuulostavaa maistuvaa mäiskettä.

Paikka paikoin yhtye onnistuu merkillisesti kuulostamaan 2000-luvun Ruotsiin aikakoneella heitetyltä alkuaikojen Venomilta. Trion soundissa onkin yhtä paljon vanhaa kuin uuttaa eikä ero ole aina edes suuren suuri. Jos albumin alkupäästä löytyvät ne tarttuvimmat ja vauhdikkaimmat kappaleet, luottaa loppu enemmänkin tummaan tunnelmaan ja hitaampaan tempoon. Molemmissa puoliskoissa on omat hyvät osumansa, mutta tulevaisuuden kannalta tuonen viikatteen olisi liipattava likemmäs ja useammin eikä vain tyytyä huitomaan uhkaavasti turvallisen etäisyyden päästä.

Scythe of Orion

Sun-Dial

Omakustanne

3,5 Ilman minkäänlaista ylenkatsovaa asennetta Scythe of Orionin ensimmäistä täyspitkää ei voi kuvailla kuin adjektiiveilla hellyttävä ja mukava. Äärettömän kepeästi ja jopa yltiörauhallisesti eteenpäin soljuvassa osin pop, hiukan kiemuraa sekä pikkuriikkisen uusklassisuutta että vähän poweria ja akustisuutta sisältävässä musiikissa on mukana myös hyppysellinen goottisävyjä ja ripaus sinfonisuutta. Nämä elementit yhdistettynä hauraan heleästi tulkitsevaan naisvokalistiin ovat yleensä melkoista tervanjuontia kaikille muille paitsi haltioituneille keski-eurooppalaisille, mutta kas kummaa, tämä kotimainen melodiantajulla porukka saakin sekoituksensa toimimaan aika mukavasti.

Vaikka Sun-Dial onkin kauttaaltaan varsin taitavasti toteutettu tuotos, on siinä silti mukana paljon demomaisuutta, jota ilman kyseessä olisi paljon kovempi ja kansainvälisempi levy. Biiseissä tapahtuu kauttaaltaan paljon, mutta mitään ei silti ole varsinaisesti liikaa. Koskettimien, sellon, viulun, rytminvaihdosten ja eri osuuksien runsaasti värittämiä kappaleita olisi vain hiukan voinut hioa sovituksellisesti enemmän ja sama pätee myös vähän turhan latteaan ja tasapäistävään tuotantoon. Molemmilla osa-alueilla dynamiikkaa kasvattamalla ääripäiden välille olisi muodostunut enemmän nyt hiukan vajaaksi jäävää jännitettä.

Bändin ehdoton vahvuus on kuitenkin säveltämisvastuun kantavan kitaristin Petri Lamminsaaren hyvä tyylitaju, kyky yhdistää suuri joukko erilaisia elementtejä sekä tarkka korva yksinkertaisen tarttuville melodioille sortumatta missään vaiheessa liialliseen kliseisyyteen tai yliampuvuuteen. Scythe of Orioniolle toivoo pelkästään kaikkea hyvää, kovan työn ja onnistumisten kautta bändille voi helpostikin kuvitella suurempaakin tunnettavuutta.

Sektarism

Le Son De Stigmates

Daemon Worship

2 Eipä tahdo fransmannien Suuren Himskatin palvontamenot avautua härmäläiselle. Preludin jälkeiset kaksi parikymmenminuuttista improvisoitua messuamisraitaa ovat musiikillisesti hidastempoista ja suurelta osin black metalin vahvasti värjäämää junnausta, josta löytyy myös osin drone-kiertoa ja pörinää.

En epäile hetkeäkään etteikö teoksen henkinen puoli ole luojilleen jopa tärkeämpää kuin itse musiikki, mutta tavallisen kuolevaisen tätä on Sektarismista lähes mahdotonta aistia niin millään tasolla. Laulajan korinasta, muminasta ja vaikerruksesta kuuluu yritys tulkita koettua maailmantuskaa ja piinaavaa ahdistusta, mutta minkäänlaista (epä)pyhää hypnoottista tai ritualistista tunnetta ei nelikko onnistu luomaan.

Le Son De Stigmates jää ontohkoksi ja tylsäksi yritykseksi luoda aitoa, synkemmästäkin synkempää syvällistä ja alkukantaista musiikkia, mutta improvisointikin vaatii lahjakkuutta voimansa valjastukseen. Tältä levyltä sitä ei löydy.

Witchtrap

Vengeance Is My Name

Hell's Headbangers

2,5 Kolumbialaiskolmikko Witchtrapin ajatus yhdistää vanhan koulukunnan thrashia ja heavy metalia lähes tasaisessa suhteessa on lähtökohdaltaan hyvä, mutta kahdenkymmenen vuoden kokemuksesta huolimatta toteutus nilkuttaa ikävästi. Korvaa ja mieltä miellyttävillä köppäsoundeilla taltioidut rivakat sekä simppelit rallit eivät kompuroi edes soittoteknisesti, mutta niiden suurin ongelma on se, etteivät ne saa irti parhaita puolia kummastakaan genrestä. Vengeance Is My Namelta ei löydy melodisen tarttuvia kitarajuoksutuksia tahi sooloja, muttei myöskään thrashille olennaisen tärkeää intensiteettiä tai taidokasta sahausta. Lopputulos ei näin ollen ole mikään fiasko, vaan välimallin limboon juuttunut levytys.

Ydintuho/Kylmä Sota

Split 7" EP

Psychedelica

3,5 Nyt on pirun tymäkkää d-beat pauketta kahdelta kotimaiselta juuri sopivan kokoisena latauksena. Kitarat surisee ärhäkästi, rumpu paukkuu kiivaasti ja mies huutaa kurkku suorana. Tuotapa molempien porukoiden musiikki noin ytimekkäästi ilmaistuna on.

Vaan jos reaalimaailmassa kylmä sota olisi syy ja ydintuho seuraus, niin tällä pikkumustalla roolit kääntyvät juuri toisin päin. Ei Ydintuhon neljä repäisyäkään mitään lepsuilua ole, mutta käännettäessä puolta Kylmä Sota osoittaa jo heti ensimmäisellä Kuka kestää...? -repäisyllään, kuinka paljon intensiivisempi ja raivokkaampi porukka se on joka suhteessa. Eikä kyse ole pelkästä suomeksi tulkitsemisesta, vaikka toki sekin tuo oman pienen aggrolisänsä kokonaisuuteen.

Kylmä Sodan äärimäisen rivakan räyhäämisen rinnalla splittikaveri vain alkaa väkisinkin kuulostamaan turhan tavanomaiselta ja hivenen liian lepsulta. Soundillisesti seiska on muuten sen verran asiaankuuluvan karua kuultavaa, että kaikenlaisten hifistien on turha vaivautua. Kulttuuria tämä silti on, vaikka turkulaiset underground-keikkapaikan sulkeneet päättäjät saavatkin ansiosta osansa EP:n hitiksi nousevassa ”Anti-kulttuuri (R.I.P. TVO)” -kappaleessa.

Horse Latitudes on kääntöpiirien tuolla puolen

Näin keväisin luonto herää talven jäljeltä ja alkaa pursuta elämää. Helmikuussa herätyksen kokivat myös jyräävänsynkän doom metalin ystävät Horse Latitudesin julkaistessa toisen albuminsa Awakeningin.

 Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #96/2012

Evil-Lÿn

The Night of Delusions EP

Iron on Iron

4 Alan miesten ja naisten keskuudessa mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä on puhuttu jo pidempään, mutta tätä aiemmin yhtyeen perinneheviä ei ole voitu kuulla kuin keikoilla. Viiden biisin minijulkaisu onkin tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun avausraidaksi.

The Night of Delusionsin kohdalla on ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy metallista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. Tämä ei missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä, läpikotoisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen materiaali kauttaaltaan on aina visuaalista ilmettä myöten. Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia yllä, mutta keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyisen tunnelmaan saavat aikaan hyvän aikamatkan niin ikään 30-vuoden taakse, jolloin hevissä oli vielä usein edes pieni vaaran ja jännityksen tunne läsnä. EP on myös erittäin onnistunut äänimaailmaltaan, sillä leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on omiaan yhtyeelle.

Pienjulkaisua voi ainoastaan suomia suuremmin siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Niin mukavaääninen hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, toisi pieni äänijänteiden ekstravenytys lisää vibaa kuuntelijoiden punttiin. Evil-Lÿn onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWOBHM:n vuoteen 2012.

Horn of the Rhino

Grengus

Doomentia

3,5 Jos oli kahden vuoden takainen Horn of the Rhinon debyytti varsin rauhallista, mutta jokseenkin yllätyksetöntä perus-sludgea, ovat bilboalaiset laittaneet selkeän rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Nyt jyrätään ja kunnolla raskain käsin myös soundillisesti ja osin yllättämäänkin pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan peruslanaukseen.

Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja doomina etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä, herkän raskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissa amigon monipuolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin.

Horn of the Rhinon rujo, mutta samalla lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa. Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen, mutta tasainen kokonaisuus ei nouse miksikään genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen tarkemmalla korvalla seurattavien bändien listaan.

Ordo Obsidium

Orbis Tertius

Eisenwald

2,5 Kevätaurinko helottaa täydeltä terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa saman aikaisesti ämyreistä. Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä, mutta tätä tunnetilaa eivät amerikkalaiset pysty ensijulkaisullaan muuttamaan juuri yhtään. Trion 90-lukulaisen osin doom elementtejä sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä, melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu ainoastaan musiikin muttei tunnetasolla.

Orbis Tertius on julkaisu, josta ei löydy aitoa tunteen paloa eikä luomisen tuskaa, vaan ainoastaan genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia ratkaisuja. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä. Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo Obsidiumista nyt ole tämän tahtotilan muuttajaksi.

Overkill

The Electric Age

Nuclear Blast

4 Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna Overkillin ura ei 2000-luvulla ollut kovinkaan ihmeellistä, mutta kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisasten kivi tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eikä kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrash-veteraanit ole vanhentuneet ja löystyneet tippaakaan parissa vuodessa, sillä porukan 16. albumi The Electric Age on pirun energinen ja hyvän tuulinen pläjäys.

On hienoa todeta, että Bobby ”Blitz” Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki D. D. Vernin tanakka ja biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Bändillä on edelleen taito hyppysissä tehdä kepeän oloisesti rullaavia vauhtiveisuja avausraita Come And Get Itin tapaan, joissa raskaus on lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa ja jossa kummatkin ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. Rivakalle etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypillisen tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, joista esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon.

The Electric Agen ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Nyt pelkästään kymmenestä kiekon kappaleesta peräti puolet kellottaa kestoksi 5,5-6,5 minuuttia ja klassiseen ~40 minuutin LP-mittaan lyhennettynä intensiteetti olisi vieläkin hurjempaa ja nautittavampaa. Hyvä tosin näinkin, sanokaapa mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan?

Inferno #95/2012

Horse Latitudes

Awakening

Doomentia

4 Kitaran korvaaminen bassolla ei sinällään ole mikään uusi idea, vaikka harvemmin tällaiseen ratkaisuun törmääkin. Helsingistä kotoisin olevan Horse Latitudes triolla kahden basson käyttö on täysin ymmärrettävä ratkaisu, sillä sen esittämä tanakka ja tumma doom metal kuulostaa entistäkin synkemmältä ja alkukantaisemmalta alataajuuskielisoittimilla tulkittuna ilman minkäänlaista tunneta itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä omalaatuiseen soundiin.

Orkesterin toinen albumi on läpeensä kiehtovaa ja painavaa julistusta, jonka sävellyksellinen ja soundillinen yksinkertainen lanaus on saatu valjastettua oivasti voimavaraksi. Levyltä löytyy yhtymäkohtia tunnetasolla niin Skepticismiin kuin Reverend Bizarreen, joiden omaa polkua kulkevaksi primitiivisemmäksi sekasikiöksi kolmikon musiikkia voisi myös kuvailla. Rumpali-vokalistin(!) puhdas ja vahva tulkinta on hyvä tehokeino ja mukavaa jännitettä luova vastapaino synkälle tunnelmalle, jonka korostamiseksi monet muut yhtyeet olisivat valjastaneet murinaa ja örinää.

Awakening ei tuudita uneen, vaan pikemminkin se herättää nimensä mukaisesti pitkillä hypnoottisilla biiseillään miettimään syntyjä syviä ja maailman murheita. Yksinkertaisuus on useimmiten kaunista ja sitä voi olla myös rumakin. Horse Latitudesissa nämä kaksi adjektiivia kohtaavat hienosti.

Mad Max

Another Night of Passion

SPV

3 Niinpä vain ovat nämäkin 30 vuotta sitten yhtyeensä perustaneet sakemannit ehtineet julkaista enemmän musiikkia vuoden 1999 comebackinsa jälkeen kuin ennen hajoamistaan vuonna 1989. Another Night of Passion kun on jo 10. kiekko eikä tällaiselle pitkäjänteisyydelle ja periksi antamattomuudelle voi vain kuin vetää kättä lippaan. Suurimman kunnian ansaitsee tosin vokalisti-kitaristi Michael Voss, joka ei vain ole kynäillyt suurimman osan biiseistä ja muutaman tekstinkin, mutta onpahan myös tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut koko kiekon. Todellinen ammattimies siis jos kuka.

Eikä ole herr Voss yhtään hullumpi kitaristi, laulaja ja säveltäjä, sillä melkoisen leppoisaa ja vahvasti 80-lukuun kallellaan päin olevaa melodista hard rockia löytyy levyltä viisu toisensa jälkeen. Eipähän tämä tosin aikoinaankaan julkaistuna olisi sen parempaa tai huonompaa kuin nyt herran vuonna 2012, mutta kaikessa sympaattisessa ajattomuudessaan levyä kuuntelee hymynkare suupielessä ihan mielellään, vaikka itse musiikki ei vahvaa keskitasoa paremmaksi kohoakkaan.

Mad Maxille on aika vaikea kuvitella ostavaa yleisöä kotimaansa ulkopuolelta ja/tai alle 35-vuotiaista, mikä sinällään on sääli, koska kylmä, kova ja suorittamista arvostava moderni maailma tarvitsee Mad Maxin kaltaisia yhtyeitä monessakin eri mielessä. Ehkä saksalaisilla sittenkin voi ainakin satunnaisesti olla hyvä maku.

 

Ufo

Seven Deadly

SPV

3,5 Jo vuonna 1969 aloittaneen hard rock yhtye Ufon ura on varsin komea, vaikkei porukan ura olekaan koskaan lähtenyt yhtä korkeaan lentoon genren jättiläisten lailla. 70-80 lukujen taitteeseen mahtuu kuitenkin jonkinnäköistä menestystä ja jokunen arvostettu julkaisu, mutta niin vain yhtye porskuttaa edelleen. Miehistöä on tullut ja mennyt kuin ostajia Prisman ovista ruuhka-aikana konsanaan, mutta kolmikolla Mogg-Parker-Raymond on pitkä historia yhtyeen kanssa ja onpahan 80-luvun kitarasankari Vinnie Moorekin ehtinyt olemaan bändissä jo kahdeksan vuotta.

21. studioalbumi Seven Deadly on leppoisan relevantti julkaisu veteraaneilta. Yhtyeen klassisessa ja pääosin verkkaisesti etenevässä hard rockissa on letkeää groovea, jonka jotkut kuuloelimet voisivat todeta laiskanpulskeaksi yhdistettynä Phil Moggin venyttelevään laulutyyliin. Eipähän kiekolta ikuiseksi ajoiksi elämään jääviä iskusävelmiä löydy, mutta hienon melankolinen puoliballadi Burn Your House Down on koskettavaa ja uskottavaa kuunneltavaa ja tämän seuraaja boogie-pala The Fear osuu myös maaliinsa.

Britit taatusti tietävät asian jos toisenkin seitsemästä kuolemansynnistä sekä rockista ja mukavasti nämä onkin saatettu naitettua yhtyeen. Onneksi maailmassa ja musiikissa on yhä perusasioita, jotka pysyvät ja joihin voi aina ainakin jossain määrin luottaa.

Inferno #94/2012

Aivottomat

Ohjuksia ja aseita 7”

Bored Youth

2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan ”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella hardcorellaan.

Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa. Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin musiikillisia opinkappaleita.

Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.

The Country Dark

Slaughterhouse Party

Big Money

4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.

Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen tehokkaasti.

Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.

Domination Black

Dimension: Death

Kanki Rekords

4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut, vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä.

Heavy Metal Perseestä ja Merging Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.

Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.

Moloken

Rural

Discouraged

3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja kahden täyspitkän verran.

Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä huutolaulutkin.

Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä Eternal Kingdomilla -albumillaan.

Pantheon of Blood

Consociatio Solis Et Lunae 7”

Glorious North

3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.

A-puolen vauhdikas ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi kappaleeksi.

Pantehon of Blood omaa näkemystä, joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita bändiltä löytyvän.

Rage

21

Nuclear Blast

3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.

Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!) on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.

Biisit rullaavat mukavasti sekä ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.

Terrortory

The Seed Left Behind

Discouraged

2 Ennen vanhaa ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.

Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän matkaa.

Ei The Seed Left Behind ole silti mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.

Black Magic Six on teiden risteyksessä

Kaksi vuotta sitten raju rockduo Black Magic Six oli matkalla kohti tuomiopäivää. Nyt julkaistulla kolmannella albumilla soi raaka blues ja paholainen kurkkii olan takaa entistä tarkkaavaisemmin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #93/2012

The Black Keys

El Camino

Nonesuch

4,5 Periamerikkalainen jalkapalloäitien suosima Chryslerin puuviiluimitaatiolla varustettu tila-auto on helvetin ruma, mutta kun levynkanteen tällää pelkästään eri värivariaatioisia syslereitä, on jälki merkillisen tyylikästä. Pakkaus antaa hyvin myös osviittaa sisällöstä, sillä The Black Keys duon musiikki ammentaa vaikutteensa 50-, 60- ja 70-lukujen amerikkalaisesta musiikkiperinteestä modernisoiden sitä sopivasti, mutta säilyttäen silti miellyttävän retrohenkisen ilmapiirin.

Albumin soundia ja tyyliä voi kutsua trendikkääksi, mutta ainoastaan ja vain positiivisessa mielessä. Bändissä on paljonkin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, mutta The Black Keysin musiikki suuntautuu enemmän ulospäin, on tunnelmaltaan rennompaa ja sisällöltään monipuolisempaa kuin sittemmin eronneen avioparin muodostaman ja nyt jo hajonneen yhtyeen kätten jälki.

El Camino on kauttaaltaan letkeää ja kroppaa liikuttavaa kuunneltavaa, vaikka siltä löytyy usein myös melankolinen puolensa. Sopivasti rosoa sisältävän albumin hienous ja äärimmäinen kiehtovuus piilee kuitenkin siinä, kuinka saumattoman hienosti sen yksinkertaisissa ja tarttuvissa kappaleissa yhdistyy menneiden vuosikymmenten rock, pop, soul, blues, garage sekä americana lopputuloksen ollessa täysin ajatonta. Ei ihme, että Auerbach-Carney-kaksikon seitsemäs albumi on saanut suitsutusta osakseen, sillä se tulee täysin ansiosta.

Devastracktor

Warhorsepowers And a Megaton of Balls

No Sign of Life

3 Turkulaiset kehuvat palliensa olevan kuin hevosella konsanaan ja kyllähän Devastracktorin viisikon kassit vaikuttavatkin laskeutuneen jo kelpo tovi sitten ja siitä saakka myös rässi lienee soinut soittimissa ja osan aikaa myös omilla instrumenteilla. Tyylitaju tosin vaikuttaa jääneen aina naivististen melkein tyylikästä kansitaidetta myöten yli kahden vuosikymmen päähän, mutta tässä tapauksessa tätä voidaan pitää ainoastaan ja vain etuna.

Orkesterin ensijulkaisu soikin mukavan napakasti ja vanhakantaisen kevyt joskin tarkka äänimaailma miellyttää erityisesti korvaa tänä ääriahdettuna studiotaikuuden aikakautena. Kitarastit Järvinen ja Salmio osaavat tiukan perussahauksen, mutta erityisesti kaksikko kunnostautuu tyylikkään mieleenpainuvissa sooloissa ja melodiaosuuksissa. Vastaavanlaisia yhtä onnistuneita suorituksia tässä genressä harvemmin kuulee.

Yhtyeen heikoin lenkki on kuitenkin vokalistin tasapaksu ja osin ponnetonkin laulutyyli, joka tosin on lähempänä lausumista kuin todellista äänijänteiden repimistä. Myös kertosäkeet kaipaisivat enemmän iskevyyttä, sillä nyt niitä ei muiden säkeistöjen seasta tahdo erottaa. Hevosvoimia kavereilta tuntuukin löytyvän riittävästi jo nyt, mutta maksimaalinen vauhti jää saavuttamatta tehojen huvetessa osin pito-ongelmiin.

Famine Year/Hautaus

Split 7”

Omakustanne

4 Famine Year paiskoo tyrniä crust punk grindiään vakuuttavasti ja eikä neljään piisiin tuhlata aikaa kuin rapia neljä minuuttia. Biiseissä on aimo annos rujoa groovea eikä touhu ole pelkkää kohkaamista ja mekkalointia, vaan mukavasti basson käskyttämistä kappaleista löytyy hyvin sekä mielenkiintoa kohottavaa että ylläpitävää tarttuvuutta ja vaihtelevuutta. Orkesteri osaa olla sopivan äänekäs ja vauhdikas ilman että tämä olisi millään lailla itsetarkoituksellista. A-puoli vilahtaakin ohi ennen kuin hämäläisempi kuulija ehtii edes tajuta, mutta toistoja jää onneksi kaipaamaan lisää.

Vaihdettaessa B-puolelle kierrokset tippuvat melkoisesti jo ihan kirjaimellisestikin eikä vain mitä itse musiikkiin tulee. Hautaus antaa itsestään varsin mielenkiintoisen vaikutelman näin ensijulkaisullaan, sillä sen sludgemainen hidastelu on kiehtovaa ja osuvien vokalisointien osalta varsin häiriintyneen kuuloista riekkumista. Nimettömästä kappaleesta löytyy niin herkempää doom-fiilistelyä, rouheaa rokkaamista kuin synkkää lähes black metal tyylistä rienaamistakin. Tyylilajien kombo kulkee kuusi minuuttia täysin sujuvasti, mutta enemmän olisi jo liikaa.

Räväkkä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta underground toimijalta, jotka selkeistä musiikillisista eroavaisuuksistaan huolimatta muodostavat seiskan eri puolille jaoteltuna vahvan kokonaisuuden.

Lord Vicar

Signs of Osiris

The Church Within

4 Kolme vuotta debyytin jälkeen julkaistava Signs of Osiris on samaan aikaan sekä erittäin kiehtova mutta osaltaan myös hivenen ärsyttävä levy. Sen erittäin perinnetietoinen doom metal on aina soundeja ja kappaleita myöten erittäin hienosti toteutettua, mutta siltikin takaraivossa kutkuttaa jatkuvasti ajatus josko kokonaisuus voisi olla vieläkin iskevämpi. Aivan kuin nelikko ei olisi vieläkään käyttänyt sävellysvaiheessa kaikkia rahkeitaan, joiden olemassaoloa ei itse missään vaiheessa tule epäilleeksi.

Musiikillisesti Lord Vicar on suuresti velkaa vanhalle Black Sabbathille sekä tämän perintöä omalla tyylillään hienosti 80-luvulla jatkaneelle Count Ravenille eikä vähiten tämän debyytilläkin laulaneen Christian ”Chritus” Linderssonin tunnistettavan äänen takia. Komeasti herra edelleenkin suoriutuu tehtävästään aina rauhallisemmasta lämminsävyisestä tulkinnasta korkeuksia kohti yltävään voimakkaaseen ja valittavampaan laulutyyliin.

Kakkonen peittoaa ykkösen, vaikka ero ei lopulta niin suuri olekaan. Albumin päättävä vartin verran kellottava Sign of Osiris Risen on huikea ja monipuolinen eepos, jonka kaltaisia orkesterin toivoisi luovan jatkossa enemmänkin. Ko. kappale osoittaa Lord Vicarin karistaneen viimeisetkin Reverend Bizarren perinnön asettamat apinat selästään.

Orchid

Capricorn

The Church Within

3,5 Enpä ole yhtä taidokasta Black Sabbath imitaatiota kuullut 15 vuoteen sitten Sheavyn Blue Sky Mind -debyytin ja jos nämä amerikkalaiset olisivat julkaisseet Capricornin vuonna 1976, olisi se taatusti mennyt täydestä kuin väärä raha Sabotagen seuraajana Technical Ecstasyn sijasta.

Jos on itse biisit silkkaa doomin esi-isän klassikoiden palvontaa aina tunnelmaa ja bassosoundia myöten, on sitä myös vokalisti Theo Mindellin ääni joskaan ei aivan yhtä korkeana ja nasaalivoittoisena kuin Ozzylla. Eikä yhteneväisyydet jää tähän, sillä myös kappaleiden nimistä kuten Eyes Behind the Wall, Masters of It All tai Electric Father voi myös vetää varsin vahvoja assosiaatioita Sapattiin. Levyn päättävä rauhallinen Albatross ei ihme kyllä ole nimetty Planet Caravan part II:seksi.

Vaan ei Orchidia kaikesta matkimisesta huolimatta voi olla arvostamatta, sen verran hienosti ja tyylillä se kaiken tekee. Jos vain kappaleissa olisi vielä kunnon hoilaamaan pakottavat klassikkokertsit, olisin minä myyty lopullisesti. Tunnustettava tosin on, että enemmän odotan seuraavalta Orchidin levyltä kuin paluun tehneeltä alkuperäisen Black Sabbathin kokoonpanon seuraavalta mahdolliselta julkaisulta.

Seamount

III – Sacrifice

The Church Within

3,5 Jollain ovelalla tavalla Seamountin kolmas albumi kiehtoo, vaikka ensivaikutelma ei sen kummemmin korvakäytäviä kutkuta eikä julkaisun ansaitsemat ja vaatimat toistotkaan nosta levyä aivan kärkiviidennekseen. Sakemannien vanhakantaisen letkeä ja melankolinen doom metalin ja rockin hybridi on vain sen verran onnistuneesti tutuista palasista koottu, että esimerkiksi Saint Vitusin ystävien voisi kuvitella Seamountistakin pitävän.

Levyn kaksi vahvinta tekijää ovat ehdottomasti monessa mukana olleen Phil Swansonin omintakeinen puhdas lauluääni sekä kaihoisa tunnelma, joiden ansiosta se esille monet upottavasta tasapaksuuden hetteiköstä. Toki murea riffiosasto ja mieleenpainuvat kertosäkeet sekä yksinkertaiset melodiat ovat kiekolla myös hyvin esillä, vaikka läheskään jokaiseen kymmeneen biisiin niitä ei olekaan piisannut.

Kolmasosaa tiiviimpänä pakettina tai vastavuoroisesti enemmän alkukolmanneksen kuten avausraita The Ancientin kaltaisia kappaleita sisältävänä III – Sacrifice olisi kuluneen vuoden tuomiopäivän levyjä. Nyt se on sitä ainoastaan kuukausitasolla.

Sorcerer

S/T (reissue)

Forged in Fire/Brainticket

3 Ilmeisesti toissavuotisen comebackin takia ruotsalaisen jo 80-luvun puolivälissä perustetun mutta ilman suurempaa huomiota jääneen Sorcererin pari vuotta hajoamisen jälkeen julkaistu ainut täyspitkä vuodelta -95 julkaistaan nyt uusiksi pakollisella bonuskappaleella sekä uudella masteroinnilla. Tarkempi perehtyminen yhtyeen historiikkiin paljastaa debyytin koostuneen kokoonpanon ainoista demoista vuosilta -89 ja -92.

Jos Sorcererin eeppistä doom metalia a'la Candlemass tai Solitude Aeturnus olisi kuullut ensi kertaa 20 vuotta sitten, olisi itse musiikista ollut taatusti paljon innostuneempi kuin mitä nyt. Toki vokalistin korkealta ja kovaa vedetty laulu kuulostaa edelleenkin hyvältä eikä itse biisejäkään ole ajan hammas nakertanut, mutta sen verran yksinkertaisten perusasioiden ääressä tässä ollaan, että tämä kaikki on vain tehty jo aiemmin sekä myöhemmin paremmin ja mielenkiintoisemmin. Pelkkä kulttistatus kun ei automaattisesti takaa laatua.

Levyllä on toki varsin hyvätkin hetkensä, mutta vajaasta 80 minuutista niitä on ainoastaan vajaa puolet. Näistäkin suurin osa löytyy ensidemolta, vaikka jälkimmäisellä bändin yleisilme onkin astetta kypsempi. Jos tuomion julistaminen on genrenä henki ja elämä, kannattaa Sorcererilla täydentää äänitekokoelmaa. Nightfallin tai Into the Depths of Sorrowin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Soulfallen

The Promise of Hell

Grave New Music

3,5 Kaksi laadukasta täyspitkää julkaissut jyväskyläläisporukka on kokenut kohtalaisia muutoksia sitten Grave New World -albuminsa (2009), sillä levy-yhtiö on vaihtunut Offista omaksi ja pitkän linjan kitaristi Simo Rahikainen on poistunut kokoonpanosta uusimman albumin äänitysten jälkeen.

Em. muutoksilla on tuskin ollut vaikutusta itse musiikillisen linjan suunnanmuutokseen, mutta edellisiltä levyiltä tuttu tuhti, mahtipontinen, melodinen death/black hybridi on vaihtunut selkeästi kepeämpään, harkitumpaan ja melankolisempaan doomahtavampaan metalliin. Kaikuja menneisyydestä löytyy toki yhä runsaasti eikä orkesteri ole hylännyt murina-kärinä akselin vokalisointeja, joka istuu myös hyvin nykyiseen tyyliin. Koskettimien ja orkestraatioiden käyttö on aiempaa herkempää niiden toimiessa pikemminkin mausteena kuin perus raaka-aineena. Synkästä on tullut tummaa, josta kuitenkin löytyy sävyjä aiempaa enemmän.

Tarkkaan harkitut sekä paljon muttei liikaa sisältävät sävellykset vaativat kuulijalta aiempaa enemmän ja tyylinvaihdos onkin pääosin onnistunut. Jotain kiehtovaa Soulfallenista silti tuntuu kadonneen, vaikka sen omaperäisyysaste ei olekaan laskenut, vaan pikemminkin ehkä kasvanut. Ehkä jo seuraavalla levytyksellä päästään portteja pidemmälle kohti vanhan vihtahousun valtakuntaa.

Spiders ei pelästytä vaan ihastuttaa

Pari pientä vinyyliä julkaissut Spiders osoittaa, että retrohenkinen rock elää Ruotsissa hyvin myös The Hellacoptersin jälkeen ja Witchcraftin viettäessä hiljaiseloa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #92/2011

El Camino

The Satanik Magiik

Night Tripper

3 Paha se on lähteä tätäkään ruotsalaista orkesteria suuremmin kritisoimaan, vaikka kovin moneen kertaan aurattuja tasaisen maan stoner-latuja El Camino lykkiikin menemään ensimmäisellä albumillaan. Ainoan oikean eli perinteisen sivakoimistyylin valinnut bändi etenee mukavalla sykkeellä sekä rytmillä ja tekemisen meininki on irtonaista. Kun sekä soitossa, laulussa kuin soundeissakin on vielä sopivan pieni räkä poskella, on helppoa havaita että harjoittelukaudella on monta asiaa tehty oikein.

The Satanik Magiikissa on nimensä mukaisesti kyse vanhan kehnon miellyttämisestä osin myös vanhankantaisen heavy/doom metalin keinoin, mutta massiivinen kirottujen kuoro ulvoo helvetissä sen verran kovaa, että El Caminon täysin asiallisesti mutta perin yllätyksettömästi toteuttama peruspalvonta saa tuskin pirunparkaa lotkauttamaan korvaansa. Oikealla vasemman käden polulla yhtye kuitenkin on, joten kaikki mahdollisuudet sillä on tulla jatkossa saatanan hyväksi bändiksi.

Fastway

Eat Dog Eat

Steamhammer

3,5 Motörheadin kovimmat kiekot julkaisseessa kokoopanossa vuosina 1976-1982 kannuksensa kitaristina ansainneen Edward Allan Clarken perustama Fastway nautti jonkinmoista suosiota 80-luvulla julkaistulla viidellä albumillaan, mutta uutta materiaalia porukalta ei yli 20 ole vuoteen kuultu. Sittemmin liveä, kokoelmaa ja uusioita kyllä on julkaistu, vaan kyllähän Eat Dog East osoittaa että kuudenkympin rajapyykin ohittaneella Fast Eddiellä edelleen on sekä kitara että sävellyskynä tanakasti hyppysissään.

Albumin klassinen ja osin boogie sekä blues pohjainen pelkistetty hard rock soi erittäin leppoisasti, vaikka lipsahtaminen laiskan pulskean puolelle ei kaukana olekaan. Sekä basistin että vokalistin tontin hoitava ex-Little Angels jehu Toby Jepson on mies paikallaan ja panee parastaan molempien instrumenttiensa kanssa levyn parhaimmaksi nousevissa sielukkaassa Dead And Gonessa sekä yksinkertaisen tarttuvassa perusrokkipalassa Sick As a Dog.

Tämän lähemmäksi ei rokin perusarvoja sekä elementtejä voi oikeastaan päästä, mutta Clarken tyylikäs ja svengaava välähdyksittäin jopa Motörheadin mieleen tuova kitarointi pelastaa ja nostaa kiekon keskivertoa paremmaksi. Ammattimies on aina ammattimies.

Glyder

Backroads to Byzantium

Steamhammer

3 Kovin lunkia kuunneltavaa on näiden irkkujen klassisen pehmoinen hard rock, josta voi aistia myös häivähdyksiä AOR:n puolelta. Aiemmat kolme täyspitkää ovat keränneet jonkinmoista suosiota niin kotimaassaan kuin isommalla naapurisaarellakin ja onpahan muualla Euroopassakin keikkailtu mm. Dion, Thunderin, Blye Öyster Cultin sekä Fishin niin rundikamuina kuin lämppäreinäkin. Tästäkin pienoisesta sukseesta huolimatta musiikkibisneksen raadollisuuteen turhautuneina instrumentit ehdittiin kertaalleen jo laittaa naulaan viime vuonna, mutta niin vain sitä taas ollaan tien päällä kohta Bysantiaa matkalla.

Backroads to Byzantium on lähes täydellistä käyttömusiikkia autoiluun, sillä vaikka proteesin painumisesta kohti syyläriä ei ole pelkoa, tekee hyvää joskin hieman surumielistä fiilistä huokuvan levyn tahtiin kuitenkin mieli naputella ohjauspyörää sekä nyökytellä varovaisen hyväksyvästi päätään. Jos kappaleet etenevätkin varmasti ja letkeästi, kaikki osa-alueet ovat sekä kohdallaan että tasapainossa ja pikkunättejä koukkuja löytyy niin sieltä kuin täältäkin, ei albumi kuitenkaan pysty aiheuttamaan suurempia väristyksiä tai riemunkiljahduksia. Hyvin tehtyä, helposti unohdettua.

Obrero

Mortui Vivos Docent

Night Tripper

3,5 Rakkaan länsinaapurimme raskaasta ja vanhasta rokista tykkääviä musikantteja voi harvemmin haukkua Svea-mammanpojiksi, sillä niin monen guben instrumenteista tuntuu irtoavan vähintäänkin vallan kelvollista jälkeä, ja näin on myös Obreron ensimmäisen virallisen studioalbumin kanssa.

Jos yhtyeen tyyli ja kikat ovatkin yksinkertaisia ja tuttuja aina Black Sabbathin ajoilta, svengaa Mortui Vivos Docent kokonaisuutena hyvin. Levyn klassista doom-koulukuntaa edustavat raskaat sekä myös sopivam satunnaisia stoner-vaikutteita sisältävät biisit sekä synkähkö tunnelma osuvat tyylillisesti hyvin kohdalleen eikä toteutustakaan voi haukkua missään vaiheessa. Mm. saksalaisessa thrash-pumppu Protectorissa jo 80-luvulla vaikuttanut vokalisti Martin Missy on tuomari paikallaan, sillä herran eläytyvä, spontaaninoloinen ja osin myös epätoivoa henkivä puhdas laulutyyli on tulkinnallisesti miellyttävää kuunneltavaa.

Obrerosta on vaikea olla pitämättä, jos sen edustama genre yleensäkään miellyttää yhtään, sillä sen verran raskaamman musiikin historiaa tuntevalta, taitavalta sekä hyviä ideoita pursuavalta poppoolta se vaikuttaa. Yhtyeen edustama tyylilaji vain on kaikessa simppeliydessään sen verran haastava, että ainakin vielä näin debyytillään pienten mutta jyvät akanoista erottavien detaljien puute pitää bändin erossa parhaasta A-sarjasta. Suuret divaritason kärkeen vievät linjat Obrerolla sen sijaan on jo hyvin hallussa.

Riot

Immortal Souls

Steamhammer

2,5 Kyllä, Riot on juurikin se samainen 70-luvun puolivälistä lähes taukoamatta kasassa ollut bändi, jonka parhaimmiksi tituleerattujen Narita (1979) ja Fire Down Under (1981) albumien kansikuvat puolestaan ovat menestyneet huonompien levynkansien listauksissa. Yhtyeen maskottina kun sattuu olemaan mystinen hyljepäinen ihmishahmo Johnny nimeltään, joka etenkin näissä kahdessa helakan värisissä kannessa esiintyy varsin hämmentävissä valossa.

Alkuaikojen tuttu jämäkkä ja perinteinen heavy metal on muuttunut jo yli 20 vuotta sitten lähemmäksi power metalia, ja tuota vauhdikasta hölkkää kuullaan tälläkin levyllä turhankin paljon. Hitaammat ja lähempänä alkupään Riotin tyyliä olevat kappaleet kuten Crawling ja Fall Before Me ovat huomattavasti miellyttävämpää ja omailmeisempää kuin tylsäksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nopeammat tuhdisti tuku-tukua sisältävät rallatukset.

Ei käy kieltäminen, etteikö Riotin kitaristikaksikolta Mark Reale ja Mike Flyntz löytyisi taitoa ja näkemystäkin ainakin paikka paikoin, eikä Tony Moorekaan ole vokalistina pöllömpi. Omia korviani vain miellyttää enemmän amerikkalainen 80-lukulainen melodinen ja enemmän perinteiseen heavy metaliin perustuva voimametalli kuin tämän modernimpi eurooppalainen nopeampi ja sisältököyhempi vastineensa. Ensin mainitusta tyylistä on Immortal Soulsilla jäljellä vain rippeet, ikävä kyllä.

Soul Manifest

White Season

Night Tripper

4 Olisi erittäin helppoa erehtyä luulemaan Soul Manifestoa ruotsalaiseksi poppooksi, sillä sen verran hyvällä maulla se rakastaa ja tulkitsee 70-luvun raskaampaa rokkia. Yhteys länsinaapuriimme löytyy tosin levy-yhtiön kautta, vaikka yhtyeen omat juuret ovatkin sekä Ranskassa että Englannissa. Itse musiikki puhuu kuitenkin universaalia kieltään.

Debyyttilevyksi White Season on harvinaisen onnistunut julkaisu tarkastelee sitä mistä vinkkelistä tahansa. Vaikka levy onkin soundillisesti modernilla tapaa jämäkkä ja tuhti, on se samalla myös erittäin lämmin ja syvään hengittävä tuoden hienosti esille musiikin monet eri puolet. Orkesteri kun osaa niin psykedeelisen leijunnan siinä missä suoraviivaisemman rokin kuin raskaamman tunnelmoinninkin löytyvät nämä kohdat sitten vaihtelevasti joko samasta tai eri kappaleista. Jäsenistön tyylitajua ja osaamista täytyy myös ihastella, sillä mitään ei ole liikaa tai väärässä paikassa on kyse sitten sopivaa fiilistä sisältävistä laululinjoista tahi tismalleen oikeassa paikassa mukaan liittyvästä tai lopettavasta urkurista kitarasooloista nyt puhumattakaan.

Kieltämättä Witchcraftin tai Graveyardin tunnetuksi tekemää genreähän tässä ollaan varsin lähellä, mutta kopioksi leimaaminen olisi Soul Manifestin pahanlaista väheksymistä. Jos albumilta onkin vaikeaa nostaa esille yhtään varsinaista iskusävelmää, paikkaa tämän pienen puutteen äärimmäisen vahva ja kompakti kokonaisuus, josta ei turhaa täytetty löydy. Menneitä aikoja joka sekunnilla huokuva White Season on albumi, joka on läpeensä raikasta kuunneltavaa korville vailla ähkyn vaaraa.

Steel Mammoth

Nuclear Rebirth LP

Full Contact

2,5 Kovin muistuttaa porilaisten keksimä NWOFHM (New Wave of Finnish Heavy Metal) nykyisessä muodossaan 30 vuoden takaista brittiläistä vastinettaan ja etenkin sen rujompaa punk-henkistä suuntaa, jonka lipunkantajana Venom toimi. Vaan eipä aikoinaan maailman hurjimman bändin titteliä kantaneelle triolle voi kaikkea glooriaa vaikutteista jakaa, sillä epäilemättä myös Celtic Frostin ja Warfaren alkupään tuotanto on Steel Mammothille varsin tuttua.

Keskimäärin parisen minuuttia per kappale riittää Steel Mammothille esittää asiansa Nuclear Barbaarien karusta elosta, ja lähtökohtaisesti niin graafiset kuin musiikilliset seikat ovatkin kohdallaan. Biisit ovat periaatteessa sopivan simppeleitä, karuja ja rivoja rykäisyjä myös soundillisesti, mutta ikävän harva niistä kuitenkaan toimii yhtä hyvin kuin A-puolen avaava Nightmare As Nauseam. B-puolelle sen sijaan tuntuu valikoituneen astetta hitaampaa ja monipuolisempaa materiaalia, joka tasapainottaakin kokonaisuutta mukavasti.

Nuclear Rebirthiä kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että sen purkittaneet genreä tuntevat musikantit naureskelevat yhtä lailla niin itselleen kuin itse musiikille ja sen kuuntelijoille. Huumoriahan saa toki musiikissa olla mukana, mutta sen sovittaminen yhteen oikean asenteen kanssa onkin huomattavasti haastavampaa. Tässä Steel Mammothilla on vielä petrattavaa, sillä tällaisenaan sen konsepti vaikuttaa hivenen liian sisäänpäin lämpiävältä.