The Great Old Ones
Al Azif
Ladlo
3 Kun yhtye viittaa julkaisullaan näinkin
suoraan klassiseen kauhukirjailijaan H.P. Lovecraftin (1890-1937) ja
hänen luomaansa Cthulhu-myyttiin, sitä odottaisi musiikista
löytyvän samankaltaista kolossaalisuutta, kosmisuutta ja
pahaenteistä tunnelmaa mitä kirjailijan tekstitkin huokuvat. Näitä
elementtejä ei The Great Old Onesin ensimmäiseltä täyspitkältä
kuitenkaan löydy, vaikka varsin onnistuneesti sävellettyä, vahvaa
post-henkeä sisältävää black metalia onkin.
Pitkähköissä, mukavaa doom-henkistä
synkistelyä sekä tunnelmointia että räväkämpää melankolista
vauhtihurjastelua sisältävät kappaleet pysyvät mainiosti kasassa,
mutta näinkin monipuolinen musiikki vaatii toimiakseen entistä
vahvempaa latausta tunnepuoleen noustakseen toisiin ulottuvuuksiin.
Puhtaasti henkimaailman asioitahan tämä on, mutta musiikin suhteen
en ole agnostikko.
Hour of 13
333
Earache
3,5 Vokalisti Phil Swansonin omalaatuisen
kuuluako-bändiin-vai-ei jahkauksen kohteena ollut Hour of 13 on
mennyt pari vuotta uuden täyspitkän tekemisessä. Suuria
musiikillisia muutoksia ei yhtyeelle kuulu tapahtuneet sitten The
Ritualist -albumin, mitä nyt tarttuvuuden määrässä on menty
mukavasti eteenpäin. Muuten yhtyeen linja perustuu edelleen vahvasti
pääasiassa amerikkalaiseen 80-luvun tummasävyiseen hämyheviin,
jonka petikumppanina on myös tuomitsevampi metallin osasto. Brocas
Helm, Cirith Ungol ja mitä näitä nyt onkaan.
Vaikka bändin kuin bändin kolmannen
levyn kohdalla on viimeistään kiristettävä kritiikkiruuvia
hiukan, on ilo todeta etteivät nämä amerikaanot ole taantuneet
paikalleen tai menneet alaspäin, vaan kehitystä on tapahtunut juuri
niillä osa-alueilla joissa aiemmin oli heikkouksia. Nyt 333:lta
löytyy mukavaa pikkunäppärää melodiaa sekä leppoisaa
rullaavuutta, vaikka mistään omaperäisyyden tai svengin
riemujuhlasta ei voidakaan puhua.
Hour of 13 on kaikin tavoin
underground-uskottava porukka, jota suurempi yleisö tuskin tulee
koskaan löytämään saati ymmärtämään. Genren kärkeen sillä
on vielä paljon matkaa, mutta ainakin tämän levyn perusteella se
on oikeaan suuntaan etenemässä.
Naam
The Ballad of the Starchild
Teepee
4 Johan alkaa usvaa tulvimaan ämyreistä,
kun Naamin EP:n läväyttää Compact Disc – soittimeen ja
viimeistään neljännen, yli kymmenen minuuttia kestävän The
Starchildin -kappaleen kohdalla alkaa harmittaa, ettei julkaisun koko
ole 12” ja väri musta. Trion 70-lukulainen soundi on erittäin
vahvasti psykedeelinen Syd Barretin aikaisen Pink Floydin tai
alkuaikojen Hawkwindin tapaan, mutta löytyypä siitä myös
raskaampi ja synkempi puolensa a'la alkuaikojen Black Sabbath.
Korkeampia sfäärejä kurottavaa
tunnelmaa vahvistaa myös minijulkaisun taitavasti pohdittu rakenne,
sillä lähes kokonaan akustinen intro herkistää sopivasti
tunnelman verkkaisesti leijuvalle Lands Unknownille. Pariminuuttinen
hypnoottisten tribaaliperkussioiden varaan rakennettu History's Son
toimii puolestaan oivana introna em. kaikki yhtyeen eri puolet
esittelevälle kolossaaliselle The Starchildille, johon koko EP myös
kulminoituu. Reilu neljä minuuttia kestävä, rauhallinen
koskettimilla soitettu Exit Theme päättää nimensä mukaisesti
julkaisun palauttaen kuuntelijan korkeuksista ja syvyyksistä
takaisin maanpinnalle.
Alun pienoiset sisäistämisvaikeudet
ratkesivat kasvattamalla sekä volyymiä että toistojen määrä.
Pikkuhiljaa The Ballad of the Starchild imaisi sisäänsä eikä
laskenut enää pois.
The Nimmo Brothers
Brother to Brother
Armadillo
2,5 Nimmon veljekset ole mitään
märkäkorvaisia blues rokkareita, sen kuulee jo kaksikon soitosta.
Mitä taas ei Brother to Brother -albumi aisti on innovatiivisuus ja
sielukkuus, joista edes toista olisi syytä olla tämän genren
musiikissa mukana. Nyt kaksikon musiikki etenee viivasuoraan syviksi
kuluneita äärimmäisen tuttuja uria pitkin, joista ei osata tai
edes haluta poiketa missään vaiheessa toisaalle. Sama etenemismalli
on käytössä jokaisella kiekon kahdellatoista raidalla.
The Nimmo Brothersin arovaisesti
rokkaava ja bluesahtava radioystävällinen musiikki kuulostaa
ensimmäisen parin kappaleen ajan ihan mukiin menevältä, mutta
häipyy jo parin seuraavan kipaleen jälkeen totaalisen harmittomaksi
taustamusiikiksi vain muuttuakseen lähes täydellisen tasapaksuksi
ja tylsäksi kohti levyn loppua. Genrediggarit saattaisivat ymmärtää
armahtaa Stevien ja Alanin tuotoksen, minä en.
Scythe
Beware the Scythe
Primitive Reaction
3,5 Usurperin hajottua kitaristi Rick
Scythe on valjastanut viikatemiehen hommiinsa ja varsin
laaja-alaisesti ja terävästi herran instrumentti heiluukin
ensijulkaisulla. Scythen esittämässä death metal ei ole mitään
brutaalia mäiskettä, vaikka osaakin tarpeen tulle edestä myös
varsin kipakasti. Sen sijaan bändi luottaa runsaaseen
monipuolisuuteen, melodisuuteen ja kauhutunnelmaan, joista se saa
loihdittua itsensä näköistä, muttei kovinkaan amerikkalaiselta
kuulostavaa maistuvaa mäiskettä.
Paikka paikoin yhtye onnistuu
merkillisesti kuulostamaan 2000-luvun Ruotsiin aikakoneella
heitetyltä alkuaikojen Venomilta. Trion soundissa onkin yhtä paljon
vanhaa kuin uuttaa eikä ero ole aina edes suuren suuri. Jos albumin
alkupäästä löytyvät ne tarttuvimmat ja vauhdikkaimmat kappaleet,
luottaa loppu enemmänkin tummaan tunnelmaan ja hitaampaan tempoon.
Molemmissa puoliskoissa on omat hyvät osumansa, mutta tulevaisuuden
kannalta tuonen viikatteen olisi liipattava likemmäs ja useammin
eikä vain tyytyä huitomaan uhkaavasti turvallisen etäisyyden
päästä.
Scythe of Orion
Sun-Dial
Omakustanne
3,5 Ilman minkäänlaista ylenkatsovaa
asennetta Scythe of Orionin ensimmäistä täyspitkää ei voi
kuvailla kuin adjektiiveilla hellyttävä ja mukava. Äärettömän
kepeästi ja jopa yltiörauhallisesti eteenpäin soljuvassa osin pop,
hiukan kiemuraa sekä pikkuriikkisen uusklassisuutta että vähän
poweria ja akustisuutta sisältävässä musiikissa on mukana myös
hyppysellinen goottisävyjä ja ripaus sinfonisuutta. Nämä
elementit yhdistettynä hauraan heleästi tulkitsevaan
naisvokalistiin ovat yleensä melkoista tervanjuontia kaikille muille
paitsi haltioituneille keski-eurooppalaisille, mutta kas kummaa, tämä
kotimainen melodiantajulla porukka saakin sekoituksensa toimimaan
aika mukavasti.
Vaikka Sun-Dial onkin kauttaaltaan
varsin taitavasti toteutettu tuotos, on siinä silti mukana paljon
demomaisuutta, jota ilman kyseessä olisi paljon kovempi ja
kansainvälisempi levy. Biiseissä tapahtuu kauttaaltaan paljon,
mutta mitään ei silti ole varsinaisesti liikaa. Koskettimien,
sellon, viulun, rytminvaihdosten ja eri osuuksien runsaasti
värittämiä kappaleita olisi vain hiukan voinut hioa
sovituksellisesti enemmän ja sama pätee myös vähän turhan
latteaan ja tasapäistävään tuotantoon. Molemmilla osa-alueilla
dynamiikkaa kasvattamalla ääripäiden välille olisi muodostunut
enemmän nyt hiukan vajaaksi jäävää jännitettä.
Bändin ehdoton vahvuus on kuitenkin
säveltämisvastuun kantavan kitaristin Petri Lamminsaaren hyvä
tyylitaju, kyky yhdistää suuri joukko erilaisia elementtejä sekä
tarkka korva yksinkertaisen tarttuville melodioille sortumatta
missään vaiheessa liialliseen kliseisyyteen tai yliampuvuuteen.
Scythe of Orioniolle toivoo pelkästään kaikkea hyvää, kovan työn
ja onnistumisten kautta bändille voi helpostikin kuvitella
suurempaakin tunnettavuutta.
Sektarism
Le Son De Stigmates
Daemon Worship
2 Eipä tahdo fransmannien Suuren
Himskatin palvontamenot avautua härmäläiselle. Preludin jälkeiset
kaksi parikymmenminuuttista improvisoitua messuamisraitaa ovat
musiikillisesti hidastempoista ja suurelta osin black metalin
vahvasti värjäämää junnausta, josta löytyy myös osin
drone-kiertoa ja pörinää.
En epäile hetkeäkään etteikö
teoksen henkinen puoli ole luojilleen jopa tärkeämpää kuin itse
musiikki, mutta tavallisen kuolevaisen tätä on Sektarismista lähes
mahdotonta aistia niin millään tasolla. Laulajan korinasta,
muminasta ja vaikerruksesta kuuluu yritys tulkita koettua
maailmantuskaa ja piinaavaa ahdistusta, mutta minkäänlaista
(epä)pyhää hypnoottista tai ritualistista tunnetta ei nelikko
onnistu luomaan.
Le Son De Stigmates jää ontohkoksi ja
tylsäksi yritykseksi luoda aitoa, synkemmästäkin synkempää
syvällistä ja alkukantaista musiikkia, mutta improvisointikin
vaatii lahjakkuutta voimansa valjastukseen. Tältä levyltä sitä ei
löydy.
Witchtrap
Vengeance Is My Name
Hell's Headbangers
2,5 Kolumbialaiskolmikko Witchtrapin ajatus
yhdistää vanhan koulukunnan thrashia ja heavy metalia lähes
tasaisessa suhteessa on lähtökohdaltaan hyvä, mutta kahdenkymmenen
vuoden kokemuksesta huolimatta toteutus nilkuttaa ikävästi. Korvaa
ja mieltä miellyttävillä köppäsoundeilla taltioidut rivakat sekä
simppelit rallit eivät kompuroi edes soittoteknisesti, mutta niiden
suurin ongelma on se, etteivät ne saa irti parhaita puolia
kummastakaan genrestä. Vengeance Is My Namelta ei löydy melodisen
tarttuvia kitarajuoksutuksia tahi sooloja, muttei myöskään
thrashille olennaisen tärkeää intensiteettiä tai taidokasta
sahausta. Lopputulos ei näin ollen ole mikään fiasko, vaan
välimallin limboon juuttunut levytys.
Ydintuho/Kylmä Sota
Split 7" EP
Psychedelica
3,5 Nyt on pirun tymäkkää d-beat
pauketta kahdelta kotimaiselta juuri sopivan kokoisena latauksena.
Kitarat surisee ärhäkästi, rumpu paukkuu kiivaasti ja mies huutaa
kurkku suorana. Tuotapa molempien porukoiden musiikki noin
ytimekkäästi ilmaistuna on.
Vaan jos reaalimaailmassa kylmä sota
olisi syy ja ydintuho seuraus, niin tällä pikkumustalla roolit
kääntyvät juuri toisin päin. Ei Ydintuhon neljä repäisyäkään
mitään lepsuilua ole, mutta käännettäessä puolta Kylmä Sota
osoittaa jo heti ensimmäisellä Kuka kestää...? -repäisyllään,
kuinka paljon intensiivisempi ja raivokkaampi porukka se on joka
suhteessa. Eikä kyse ole pelkästä suomeksi tulkitsemisesta, vaikka
toki sekin tuo oman pienen aggrolisänsä kokonaisuuteen.
Kylmä Sodan äärimäisen rivakan
räyhäämisen rinnalla splittikaveri vain alkaa väkisinkin
kuulostamaan turhan tavanomaiselta ja hivenen liian lepsulta.
Soundillisesti seiska on muuten sen verran asiaankuuluvan karua
kuultavaa, että kaikenlaisten hifistien on turha vaivautua.
Kulttuuria tämä silti on, vaikka turkulaiset
underground-keikkapaikan sulkeneet päättäjät saavatkin ansiosta
osansa EP:n hitiksi nousevassa ”Anti-kulttuuri (R.I.P. TVO)”
-kappaleessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti