Hour of 13
The Ritualist
Earache
3,5 Earachen yhä vallalla oleva maine
legendaarisena levy-yhtiönä perustuu täysin heti sen alkutaipaleeseen,
jolloin sieltä vielä löytyi näkemystä ja vainua uusien ja
mielenkiintoisten artistien kiinnittämiseen. Tämän vuosituhannen
puolella lafka ei ole voinut uusilla löydöillään kehuskella, vaikka
kovaa yritystä hypätä thrash ja retro heavy buumeihin mukaan onkin
ollut. Kunnia Hour of 13 löytämisestäkin kuuluu pienelle saksalaisella
puljulle, joka julkaisi albumin jo alkuvuodesta mutta jota nyt vajaata
vuotta myöhemmin pusketaan markkinoille uutena.
Yhtä kaikki pelkkä hyvä asiahan uusintajulkaisu isomman lafkan
toimesta tälle jenkkiyhtyeelle on, sillä sen kakkoskiekko The Ritualist
on varsin mielenkiintoinen tumman heavyn ja doom metalin sekoitus.
Levy henkii omanlaista vahvaa ja kiehtovaa mystisyyttä kuten monet
lähes unohduksiin vaipuneet mutta uuden renesanssin 2000-luvulla
kokeneet 80-luvun hämyhevi-genren edustajat kuten Manilla Road, Cirith
Ungol, Brocas Helm ja monet muut.
Musiikin kokonaisvaltainen vanhakantaisuus ja syvään perinteiden
suuntaan kumartaminen on miellyttävää korville ja mielelle puhutaan
sitten itse kappaleista, soundeista, riffeistä, melodioista,
vokalistista tai tekstien salatieteitä käsittelevistä aiheista. Tällä
toimivilla konseptilla Hour of 13 ei ainakaan vielä pysty luomaan
mitään mahdottoman uniikkia jälkeä, mutta lupauksia moisesta se
kuitenkin pystyy herättämään.
Mirror of Deception
A Smouldering Fire
Cyclone Empire
1,5 Kovin on tunneköyhää ja
tyhjänpäiväisen oloista perinne doom-jollotusta tämän sakemannien
neljän täyspitkä. Sitä luulisi, että kahdessakymmenessä vuodessa
lahjoiltaankin heikompi bändi menisi eteenpäin, mutta Mirror of
Deceptionin voi helposti kuvitella kuulostaneen debyyttidemollaan yhtä
ärsyttävän tylsältä kuin miltä A Smouldering Firellä.
Vaikka yhtyeen soitto ja biisit eivät kompuroikaan pahimmalla
mahdollisella tavalla, ärsyttää niissä eniten tasapaksuus ja
omanlaisensa amatöörimäinen yksinkertaisuus, johon ei saada ammennettua
yhtään voimaa edes primitiivisestä ja raa'asta lähestymistavasta.
Muutama satunnainen ok-tason ideanpoikanen levyltä tosin löytyy ja
luonnollisen karut ja live-henkiset soundit miellyttävät korvaa, mutta
kyllä vajaan tunnin mittaisen albumin kuuntelu työstä alkaa käymään.
perjantai 26. marraskuuta 2010
perjantai 29. lokakuuta 2010
Inferno #81/2010
Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne
3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.
Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.
Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast
3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.
Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.
Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.
Gozu
Locust Season
Small Stone
3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.
Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia
2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.
Sasquatch
III
Small Stone
3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.
Sodom
In War And Pieces
SPV
3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.
Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.
Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne
3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.
Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.
Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast
3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.
Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.
Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.
Gozu
Locust Season
Small Stone
3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.
Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia
2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.
Sasquatch
III
Small Stone
3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.
Sodom
In War And Pieces
SPV
3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.
Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.
Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Inferno #80/2010
Anacrusis
Hindsight: Suffering Hour & Reason Revisited
Omakustanne
4,5 Anacrusis jos mikä on yksi niistä todella harvoista bändeistä, jotka olivat 90-luvun taitteen molemmin puolin julkaistuilla jokaisella neljällä albumilla edellä aikaansa, jos nyt ei aivan yli vuosikymmentä, niin viitisen vuotta vähintäänkin. Nykyisin osittain unholaan painunut ja jo aikanaankin aidon aliarvostettu nelikko nousi kuitenkin lähes 15 vuotta kestäneestä ikiunesta takaisin elävien kirjoihin vuonna 2009 tehden pari keikkaakin tämän vuoden puolella.
Paluun kunniaksi yhtyeen päätös julkaista täysin omin varoin ja vaivoin jo aikoinaankin hankalasti saatavilla olevat ja sittemmin loppuunmyydyt Suffering Hour (1988) sekä seuraajansa Reason (1990) kokonaan uusiksi äänitettyinä on erittäin onnistunut. Vaikka soundeja on päivitetty jämäkämmiksi, on jälki miellyttävän ”tuhnuista” sekä analogista ja kaukana loppuun asti puleeratusta. Täysin alkuperäisellä kokoonpanolla levyttänyt bändi kuulostaa nyt parikymmentä vuotta myöhemmin huomattavasti tiukemmalta kuin aikoinaan ja tämäkin vain alleviivaa itse biisimateriaalin vahvuutta ja ajattomuutta.
Siinä missä debyytillä nuorten miesten thrash metal oli tunnelmaltaan angstista ja musiikki kierolla tavalla vimmaista, kypsyi Anacrusis molemmilla osa-alueilla huomattavasti haastavampaan suuntaan vain parissa vuodessa. Viha vaihtui piinaavaksi ja maaniseksi ahdistuneisuudeksi ja kappaleet muuttuivat selkeästi teknisimmiksi, haasteellisemmiksi sekä monipuolisemmiksi. Vokalisti Kenn Nardin kireää ääntä on aina tullut ihasteltua ja ihmeteltyä, etenkin säästeliäästi mutta sitäkin tehokkaammin käytetyissä rääkäisykohdissa ja erittäin hyvin neljän kympin rajapyykin vastikään rikkoneelta herralta kurkusta vielä ääntä lähtee.
Jälkiviisaus jos mikä kannattaa Anacrusisin kohdalla, mikäli aikoinaan ei ole hyvän päälle ymmärtänyt tai siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Albumikaksikon sisältävä Hindsight haastaa yhä kuuntelijansa kuin ennen muinoin.
3,5 Lähes tyhjästä kolmessa vuodessa
levydebytantiksi noussut porvoolainen Cavus kumartaa alakerran herran
ja rujomman mustan metallin suuntaan, vaikka mistään suoraviivaisesta
ja yksinkertaisesta primitiivimäiskeestä ei olekaan kysymys. Yhtyeellä
on selvästi näkemystä ja jopa kunnianhimoakin nostaa rimaa
ruohonjuuritasoa vähintäänkin astetta korkeammalle.
Fester And Putrefyä kuunnellessa löytää paljon enemmän hyvää kuin huonoa, mutta silti mieleen hiipii epäilys onko täyspitkän kimppuun käyty kuitenkin hieman liian aikaisin ja hätäisesti. Tempollisesti ja tunnelmiltaan erilaisista osioista toiseen siirtyminen töksähtelee usein sovituksellisesti ja kaahausosilla on taipumusta latistaa tunnelmaan sen nostattamisen sijasta. Avauskappale ”A Sea of Tonguesin” kaltaista kieroa rokkaavaa otetta kaipaisi myös kuultavaksi läpi levyn samoin kuin mukavaa toimivaa hitaampaa fiilistelyä. Soundillisesti kaoottinen levy on hiukan väliinputoaja, koska toisaalta se ei kuulosta tarpeeksi lo-fi necrosurinalta muttei myöskään selkeän särmikkäältä ja jämerältä. Rummut ja laulut jäävät turhan ponnettomina massaksi pörisevän kielisoitinvallin taakse syöden jämäkkyyttä.
Esille kaivetuista negatiivista seikoista huolimatta aiempaa kokemusta alan musiikista omaavilla jäsenillä on käsissään täysin jalostuskykyinen yksilö, jonka puutteet ja viat ovat varsin pieniä joskin helposti havaittavia. Ideoita hiukan jalostamalla materiaalista olisi saatu enemmänkin irti, mikä taas tulevaisuuden levytyksiä ajatellessa on pelkästään hyvä asia.
Körgull the Exterminator
War of the Voivodes
Xtreem
3 Toisten uniikkien ideoiden suora hyödyntäminen oman identiteetin pohjana on lähtökohtaisesti vähintäänkin arveluttavaa semminkin kun kyse ei ole rehellistä coverointia lähestyvästä kunnianosoituksesta. Näillä perusteilla odotusarvot eivät hispaanien kakkoskiekkoa kohtaan ole kovinkaan kaksiset, mutta kelvollista vanhan liiton mustahkoa, kaoottista ja rivakkaa thrash-paukutusta levyltä kuitenkin paljastuu.
Vokalisti Lilith Hellslutin kaiutettu räksytys istuu suoraviivaisesti eteneviin Singerin lailla tikkaviin kappaleisiin hyvin, mutta kombinaatio alkaa maistua nopeasti puulta biisien pituuden kasvaessa tasaisesti puolivälistä kohti 55 minuutin loppulukemaa. Sado Soldiers -nimiselle kappaleelle on nostettava peukku pystyyn, mutta itse levylle on heiluteltava leviteltyä kämmentä puolelta toiselle.
Mother Susurrus
Mother Susurrus EP
Omakustanne
4,5 Aika hyvin jytisee, jyrää ja nimensä mukaisesti vähän susurruseekin. Tamperelaisyhtyeen EP on tuhti ja erittäin kiehtova kahden kappaleen paketti, joka määrätietoisesti kourii kovalla kädellä kuulijaansa ja lopulta tempaisee tämän mukaansa painajaismaiselle tripille uhkakuvien tummentamaan kieroon todellisuuteen.
On varsin hämmentävää, kuinka hyvin bändin 11 ja 21 minuuttiset kappaleet oikeastaan toimivat olematta missään vaiheessa tylsiä. Musiikki jyrää eteenpäin hypnoottisella tavalla hitaasti mutta tasaisen tappavasti luoden mahdollisuuden transsinkaltaisella tilalle. Kipaleiden hienous ja ja varsinainen komeuden kruunu piilee piilee kuitenkin taitavasti ja sopivan säästeliäästi käytetyissä yksinkertaisissa mausteissa ja tehokeinoissa, joihin kuuluu niin puhtaita kuin huutolauluja, eteerisiä kitaramelodioita sekä erilaisia äänimaisemiakin. Ja koko ajan lanataan silti eteenpäin raskain askelin kuin ristiä selässään kantava Jeesus konsanaan matkalla Golgatalle.
Tanakat soundit tukevat lähes ritualistista lähestymistapaa täydellisesti. Mother Susurrus on onnistunut erittäin hienosti jo debyyttijulkaisullaan valjastamaan sludge ja post metalista tutun jumittavan otteen tehokkaasti ja vieläpä omien musiikillisten näkemysten ehdoilla.
Hindsight: Suffering Hour & Reason Revisited
Omakustanne
4,5 Anacrusis jos mikä on yksi niistä todella harvoista bändeistä, jotka olivat 90-luvun taitteen molemmin puolin julkaistuilla jokaisella neljällä albumilla edellä aikaansa, jos nyt ei aivan yli vuosikymmentä, niin viitisen vuotta vähintäänkin. Nykyisin osittain unholaan painunut ja jo aikanaankin aidon aliarvostettu nelikko nousi kuitenkin lähes 15 vuotta kestäneestä ikiunesta takaisin elävien kirjoihin vuonna 2009 tehden pari keikkaakin tämän vuoden puolella.
Paluun kunniaksi yhtyeen päätös julkaista täysin omin varoin ja vaivoin jo aikoinaankin hankalasti saatavilla olevat ja sittemmin loppuunmyydyt Suffering Hour (1988) sekä seuraajansa Reason (1990) kokonaan uusiksi äänitettyinä on erittäin onnistunut. Vaikka soundeja on päivitetty jämäkämmiksi, on jälki miellyttävän ”tuhnuista” sekä analogista ja kaukana loppuun asti puleeratusta. Täysin alkuperäisellä kokoonpanolla levyttänyt bändi kuulostaa nyt parikymmentä vuotta myöhemmin huomattavasti tiukemmalta kuin aikoinaan ja tämäkin vain alleviivaa itse biisimateriaalin vahvuutta ja ajattomuutta.
Siinä missä debyytillä nuorten miesten thrash metal oli tunnelmaltaan angstista ja musiikki kierolla tavalla vimmaista, kypsyi Anacrusis molemmilla osa-alueilla huomattavasti haastavampaan suuntaan vain parissa vuodessa. Viha vaihtui piinaavaksi ja maaniseksi ahdistuneisuudeksi ja kappaleet muuttuivat selkeästi teknisimmiksi, haasteellisemmiksi sekä monipuolisemmiksi. Vokalisti Kenn Nardin kireää ääntä on aina tullut ihasteltua ja ihmeteltyä, etenkin säästeliäästi mutta sitäkin tehokkaammin käytetyissä rääkäisykohdissa ja erittäin hyvin neljän kympin rajapyykin vastikään rikkoneelta herralta kurkusta vielä ääntä lähtee.
Jälkiviisaus jos mikä kannattaa Anacrusisin kohdalla, mikäli aikoinaan ei ole hyvän päälle ymmärtänyt tai siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Albumikaksikon sisältävä Hindsight haastaa yhä kuuntelijansa kuin ennen muinoin.
Cavus
Fester And Putrefy
Listenable
Fester And Putrefy
Listenable
Fester And Putrefyä kuunnellessa löytää paljon enemmän hyvää kuin huonoa, mutta silti mieleen hiipii epäilys onko täyspitkän kimppuun käyty kuitenkin hieman liian aikaisin ja hätäisesti. Tempollisesti ja tunnelmiltaan erilaisista osioista toiseen siirtyminen töksähtelee usein sovituksellisesti ja kaahausosilla on taipumusta latistaa tunnelmaan sen nostattamisen sijasta. Avauskappale ”A Sea of Tonguesin” kaltaista kieroa rokkaavaa otetta kaipaisi myös kuultavaksi läpi levyn samoin kuin mukavaa toimivaa hitaampaa fiilistelyä. Soundillisesti kaoottinen levy on hiukan väliinputoaja, koska toisaalta se ei kuulosta tarpeeksi lo-fi necrosurinalta muttei myöskään selkeän särmikkäältä ja jämerältä. Rummut ja laulut jäävät turhan ponnettomina massaksi pörisevän kielisoitinvallin taakse syöden jämäkkyyttä.
Esille kaivetuista negatiivista seikoista huolimatta aiempaa kokemusta alan musiikista omaavilla jäsenillä on käsissään täysin jalostuskykyinen yksilö, jonka puutteet ja viat ovat varsin pieniä joskin helposti havaittavia. Ideoita hiukan jalostamalla materiaalista olisi saatu enemmänkin irti, mikä taas tulevaisuuden levytyksiä ajatellessa on pelkästään hyvä asia.
Körgull the Exterminator
War of the Voivodes
Xtreem
3 Toisten uniikkien ideoiden suora hyödyntäminen oman identiteetin pohjana on lähtökohtaisesti vähintäänkin arveluttavaa semminkin kun kyse ei ole rehellistä coverointia lähestyvästä kunnianosoituksesta. Näillä perusteilla odotusarvot eivät hispaanien kakkoskiekkoa kohtaan ole kovinkaan kaksiset, mutta kelvollista vanhan liiton mustahkoa, kaoottista ja rivakkaa thrash-paukutusta levyltä kuitenkin paljastuu.
Vokalisti Lilith Hellslutin kaiutettu räksytys istuu suoraviivaisesti eteneviin Singerin lailla tikkaviin kappaleisiin hyvin, mutta kombinaatio alkaa maistua nopeasti puulta biisien pituuden kasvaessa tasaisesti puolivälistä kohti 55 minuutin loppulukemaa. Sado Soldiers -nimiselle kappaleelle on nostettava peukku pystyyn, mutta itse levylle on heiluteltava leviteltyä kämmentä puolelta toiselle.
Mother Susurrus
Mother Susurrus EP
Omakustanne
4,5 Aika hyvin jytisee, jyrää ja nimensä mukaisesti vähän susurruseekin. Tamperelaisyhtyeen EP on tuhti ja erittäin kiehtova kahden kappaleen paketti, joka määrätietoisesti kourii kovalla kädellä kuulijaansa ja lopulta tempaisee tämän mukaansa painajaismaiselle tripille uhkakuvien tummentamaan kieroon todellisuuteen.
On varsin hämmentävää, kuinka hyvin bändin 11 ja 21 minuuttiset kappaleet oikeastaan toimivat olematta missään vaiheessa tylsiä. Musiikki jyrää eteenpäin hypnoottisella tavalla hitaasti mutta tasaisen tappavasti luoden mahdollisuuden transsinkaltaisella tilalle. Kipaleiden hienous ja ja varsinainen komeuden kruunu piilee piilee kuitenkin taitavasti ja sopivan säästeliäästi käytetyissä yksinkertaisissa mausteissa ja tehokeinoissa, joihin kuuluu niin puhtaita kuin huutolauluja, eteerisiä kitaramelodioita sekä erilaisia äänimaisemiakin. Ja koko ajan lanataan silti eteenpäin raskain askelin kuin ristiä selässään kantava Jeesus konsanaan matkalla Golgatalle.
Tanakat soundit tukevat lähes ritualistista lähestymistapaa täydellisesti. Mother Susurrus on onnistunut erittäin hienosti jo debyyttijulkaisullaan valjastamaan sludge ja post metalista tutun jumittavan otteen tehokkaasti ja vieläpä omien musiikillisten näkemysten ehdoilla.
perjantai 27. elokuuta 2010
Inferno #79/2010
Accept
Blood of the Nations
Nuclear Blast
3,5 Teutooni-metallin suuruuksiin lukeutuva Accept on ennenkin ollut kovan paikan edessä kooltaan pienen mutta ääneltään suuren sumutorven puuttuessa vahvuudesta. Jos vokalisti David Reece hoitikin tonttinsa 1989 julkaistulla Eat the Heatilla kelvollisesti, oli yritys miellyttää suurempia etupäässä amerikkalaisia massoja kevyemmällä ulosannilla vikatikki. Vanhat ketut eivät näemmä haukkaa paskaa toistamiseen, sillä Blood of the Nations kiilaa samoille sijoituksille kuin bändin 90-luvun selkeästi paras albumi Objection Overruled.
Kun mukavan raspiäänen omaava Mark Tornillo onnistuu korvaaman legendaarisen edeltäjänsä varsin onnistuneesti ja kun Wolf Hoffmannin riffit rullaavat edelleen tuttuja ja hyväksi havaittuja uria pitkin pääosin hyvin, on viisikon paketti vahvalla pohjalla. Paluun kakkoskitaristiksi tehneen Herman Frankin vaikutusta kokonaisuuteen ei myöskään sovi aliarvioida, sillä sen verran hyvä ja Acceptia henkivää fiilistä herran vuoden takainen soolokiekko jo oli.
Beat the Bastards, Teutonic Terror ja The Abyss trio starttaa albumin komeasti, mutta useampi etenkin keskitienoon mallia ok oleva raita diagnosoi 67 minuuttia kellottavan kiekon kärsivän kokonaisuuden yleiskuntoa laskevasta mammuttitaudista. Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä tosiasiaa, että Blood of the Nationsilla Accept todistaa että sillä on yhä annettavaa niin levyillä kuin lavoillakin.
Blood of the Nations
Nuclear Blast
3,5 Teutooni-metallin suuruuksiin lukeutuva Accept on ennenkin ollut kovan paikan edessä kooltaan pienen mutta ääneltään suuren sumutorven puuttuessa vahvuudesta. Jos vokalisti David Reece hoitikin tonttinsa 1989 julkaistulla Eat the Heatilla kelvollisesti, oli yritys miellyttää suurempia etupäässä amerikkalaisia massoja kevyemmällä ulosannilla vikatikki. Vanhat ketut eivät näemmä haukkaa paskaa toistamiseen, sillä Blood of the Nations kiilaa samoille sijoituksille kuin bändin 90-luvun selkeästi paras albumi Objection Overruled.
Kun mukavan raspiäänen omaava Mark Tornillo onnistuu korvaaman legendaarisen edeltäjänsä varsin onnistuneesti ja kun Wolf Hoffmannin riffit rullaavat edelleen tuttuja ja hyväksi havaittuja uria pitkin pääosin hyvin, on viisikon paketti vahvalla pohjalla. Paluun kakkoskitaristiksi tehneen Herman Frankin vaikutusta kokonaisuuteen ei myöskään sovi aliarvioida, sillä sen verran hyvä ja Acceptia henkivää fiilistä herran vuoden takainen soolokiekko jo oli.
Beat the Bastards, Teutonic Terror ja The Abyss trio starttaa albumin komeasti, mutta useampi etenkin keskitienoon mallia ok oleva raita diagnosoi 67 minuuttia kellottavan kiekon kärsivän kokonaisuuden yleiskuntoa laskevasta mammuttitaudista. Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä tosiasiaa, että Blood of the Nationsilla Accept todistaa että sillä on yhä annettavaa niin levyillä kuin lavoillakin.
torstai 24. kesäkuuta 2010
Inferno #78/2010
Evemaster
III
Supernova
4,5 Hyvää todellakin kannattaa odottaa, siitä Evemasterin kolmas kiekko on oiva todiste. Iisakin kirkon lailla rakennettu levykokonaisuus on kokenut useita erilaisia vastoinkäymisiä, mutta vuonna 2003 julkaistun Witherin seuraajalla kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen ja tuloksena on vaikuttava julkaisu. Albumin miksanneen ja sille osittain ääntänsäkin lainanneen Dan Swanön kehut on tällä kertaa helppo allekirjoittaa.
Musiikista kokonaan vastaavan Tomi Mykkäsen sävellyksiä ei voi kuin kehua, sillä sen verran vahvoja ja tyylitajuisia kiekon yhdeksän raitaa ovat aina massiivista lähes 11 minuuttia kellottavaa päätösraitaa myöten. Vaikka ajoittain aggressiivisiksikin yltyvissä kappaleissa tapahtuu lähes koko ajan paljon, on niissä silti runsaasti tarttumapintaa sekä miellyttäviä melodioita ja vahvoja riffejä joihin tarttua ja näiden luominen ja yhteen naittaminen jos mikä vaatii kovaa näkemystä. Evemaster-kaksikon toisena osapuolena toimivan Jarno Taskulan raastavat laulusuoritukset tuovat melodisen death ja dark metalin seokseen oman originellin kipakan lisänsä tulkiten hyvin tummatunnelmaista musiikkia.
III -nimeä kantava albumi kasvaa koko kestonsa ajan hienoksi temaattiseksi eepokseksi, jonka moniulotteisuus haastaa ja palkitsee kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen. Todella vahvaa suomalaista osaamista.
O.S.S.Y
A.D. 2010
Propaganda
3,5 Jos liperiläinen O.S.S.Y oli ensijulkaisuillaan 80-luvun puolivälissä naiivi koltiaisjoukkio haaveillessaan Helsingistä ja tanssityttö Barbarasta, on iän ja albumien karttuessa poikamainen virnistys ja usko tekemisiin säilynyt. Kyynikkojen kun on helppo leimata A.D. 2010 äärimmäisen korniksi julkaisuiksi etenkin sanoituksellisesti mutta myös musiikillisesti eikä sitä täysin tosissaan voikaan saati edes pidä ottaa.
O.S.S.Y:ssä on monessakin mielessä samaa hengenheimolaisuutta kuin Kilvessä, vaikka jälkimmäisen musiikki pohjautuukin enemmän heavy metalliin siinä missä ensiksi mainitussa on mukana enemmän tanakkaa rokkia. Harva hevimies tai -nainen kun kehtaa tunnustaa julkisesti turkulaistenkaan levyistä pitävän, vaikka niistä löytyykin lukuisia hienoja kappaleita.
Loppujen lopuksi bändi on vuosikymmenten aikana muuttunut harvinaisen vähän, mutta jos vanha pyörä rullaa parhaiten, miksipä alkaa minkäänlaista high techia mukaan sotkemaan. Hymynkareen hiipiminen suupieleen musiikin kuuntelussa on aina hyvä merkki on syy siihen mikä tahansa. Näin O.S.S.Y:n kahdeksannen levyn kanssa käy väkisinkin kerta toisensa jälkeen.
Soulgrind
The Tuoni Pathway
Femme Metal
3,5 Pitkää, kapeaa ja kivistä polkua on Soulgrind tallannut jo 90-luvun alusta lähtien ja muutaman täyspitkän kestäneen alkuhapuilun jälkeen oma tyyli löytyikin vokalisti Tanya Lilithin johdolla pakanallisen dark metallin parista. Etenkin seitsemän vuoden takainen Into The Dark Vales Of Death on jäänyt mieleen vahvana miellyttävän synkkäsävyisenä kokonaisuutena ja näyttönä bändin osaamisesta.
Vaikka muutama rauhallisempi veisu, runsaasti koskettimia sekä melodisuutta yhdistettynä kaunotar ja hirviö -vuorolauluun levyltä löytyykin, ei levy onneksi sula liian juustoiseksi tai kliseiseksi sinfonista oopperametallia muistuttavaksi klöntiksi. Bändi näyttää tälläkin julkaisulla osaavansa tehdä koko joukon sulavasti soljuvia kappaleita, joissa Tanyan dominoivaa ääntä käytetään mallikkaasti. Helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa kaiken kaikkiaan ja tämä pelkästään positiivisessa mielessä sanottuna.
Kohtuullisen tyylikkäästä lopputuloksesta huolimatta The Tuoni Pathwaystä jää kumminkin uupumaan ärsyttävällä tavalla lopullinen panos, jonka ansiosta se nousisi pykälää korkeammalle kuin vain aika hyväksi levyksi. Kaivattua tummanpuhuvampaa vastavoimaa löytyisi varmasti jo pelkän suomen kielen käytöstä ja aavistuksen aggressiivisemmasta musiikillisesta otteesta saattaisi löytyä tarvittava potku.
Stormzone
Death Dealer
SPV
2 80-luvun metallin ystävän on helppo hätäisenkin vilauksen perusteella tarttua Stormzonen kiekkoon, sillä mukana on kaikki kliseistäkin kliseisemmät visuaaliset heavy metallin kulta-ajan tunnusmerkit aina levy-yhtiötä myöten, vaikka nyt eletäänkin vuotta 2010. Kun musiikillinen sisältö vastaa vielä enemmän kuin hyvin ulkokuorta, pitäisi kaiken olla hyvin. Mutta kun ei ole.
Ilmeisesti Sweet Savagessakin jossain vaiheessa vaikuttanut John ''Harv'' Harbinson on hieno klassinen hevivokalisti, jolla on kantava ja miellyttävä sointinen ääni. Harmi vain, että vaikka osa sooloista ja melodioista onkin ihan mukavasti maistuvia, on riffipuoli varsin mielikuvituksetonta rynkytystä ja kappaleet jäävä lepäämään täysin Harbinsonin pintaan miksatun äänen ja laulumelodioiden varaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta se, että sovittajan näkemyksen mukaan kappaleen pitää kestää vähintäänkin 5-6 minuuttia ja aavistuksen laiskalta kuulostavia biisejä pitää levyllä olla yhteensä täysi tusina. Plussaksi ei myöskään voi laskea levyn kolkkoa yleissoundia, jossa kitarat eivät erotu edes edukseen.
Veteraanien pitäisi useimmiten tietää mitä ovat tekemässä, mutta näin ei todellakaan ole Stormzonen kohdalla kuin ainoastaan karkealla ideatasolla.
III
Supernova
4,5 Hyvää todellakin kannattaa odottaa, siitä Evemasterin kolmas kiekko on oiva todiste. Iisakin kirkon lailla rakennettu levykokonaisuus on kokenut useita erilaisia vastoinkäymisiä, mutta vuonna 2003 julkaistun Witherin seuraajalla kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen ja tuloksena on vaikuttava julkaisu. Albumin miksanneen ja sille osittain ääntänsäkin lainanneen Dan Swanön kehut on tällä kertaa helppo allekirjoittaa.
Musiikista kokonaan vastaavan Tomi Mykkäsen sävellyksiä ei voi kuin kehua, sillä sen verran vahvoja ja tyylitajuisia kiekon yhdeksän raitaa ovat aina massiivista lähes 11 minuuttia kellottavaa päätösraitaa myöten. Vaikka ajoittain aggressiivisiksikin yltyvissä kappaleissa tapahtuu lähes koko ajan paljon, on niissä silti runsaasti tarttumapintaa sekä miellyttäviä melodioita ja vahvoja riffejä joihin tarttua ja näiden luominen ja yhteen naittaminen jos mikä vaatii kovaa näkemystä. Evemaster-kaksikon toisena osapuolena toimivan Jarno Taskulan raastavat laulusuoritukset tuovat melodisen death ja dark metalin seokseen oman originellin kipakan lisänsä tulkiten hyvin tummatunnelmaista musiikkia.
III -nimeä kantava albumi kasvaa koko kestonsa ajan hienoksi temaattiseksi eepokseksi, jonka moniulotteisuus haastaa ja palkitsee kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen. Todella vahvaa suomalaista osaamista.
O.S.S.Y
A.D. 2010
Propaganda
3,5 Jos liperiläinen O.S.S.Y oli ensijulkaisuillaan 80-luvun puolivälissä naiivi koltiaisjoukkio haaveillessaan Helsingistä ja tanssityttö Barbarasta, on iän ja albumien karttuessa poikamainen virnistys ja usko tekemisiin säilynyt. Kyynikkojen kun on helppo leimata A.D. 2010 äärimmäisen korniksi julkaisuiksi etenkin sanoituksellisesti mutta myös musiikillisesti eikä sitä täysin tosissaan voikaan saati edes pidä ottaa.
O.S.S.Y:ssä on monessakin mielessä samaa hengenheimolaisuutta kuin Kilvessä, vaikka jälkimmäisen musiikki pohjautuukin enemmän heavy metalliin siinä missä ensiksi mainitussa on mukana enemmän tanakkaa rokkia. Harva hevimies tai -nainen kun kehtaa tunnustaa julkisesti turkulaistenkaan levyistä pitävän, vaikka niistä löytyykin lukuisia hienoja kappaleita.
Loppujen lopuksi bändi on vuosikymmenten aikana muuttunut harvinaisen vähän, mutta jos vanha pyörä rullaa parhaiten, miksipä alkaa minkäänlaista high techia mukaan sotkemaan. Hymynkareen hiipiminen suupieleen musiikin kuuntelussa on aina hyvä merkki on syy siihen mikä tahansa. Näin O.S.S.Y:n kahdeksannen levyn kanssa käy väkisinkin kerta toisensa jälkeen.
Soulgrind
The Tuoni Pathway
Femme Metal
3,5 Pitkää, kapeaa ja kivistä polkua on Soulgrind tallannut jo 90-luvun alusta lähtien ja muutaman täyspitkän kestäneen alkuhapuilun jälkeen oma tyyli löytyikin vokalisti Tanya Lilithin johdolla pakanallisen dark metallin parista. Etenkin seitsemän vuoden takainen Into The Dark Vales Of Death on jäänyt mieleen vahvana miellyttävän synkkäsävyisenä kokonaisuutena ja näyttönä bändin osaamisesta.
Vaikka muutama rauhallisempi veisu, runsaasti koskettimia sekä melodisuutta yhdistettynä kaunotar ja hirviö -vuorolauluun levyltä löytyykin, ei levy onneksi sula liian juustoiseksi tai kliseiseksi sinfonista oopperametallia muistuttavaksi klöntiksi. Bändi näyttää tälläkin julkaisulla osaavansa tehdä koko joukon sulavasti soljuvia kappaleita, joissa Tanyan dominoivaa ääntä käytetään mallikkaasti. Helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa kaiken kaikkiaan ja tämä pelkästään positiivisessa mielessä sanottuna.
Kohtuullisen tyylikkäästä lopputuloksesta huolimatta The Tuoni Pathwaystä jää kumminkin uupumaan ärsyttävällä tavalla lopullinen panos, jonka ansiosta se nousisi pykälää korkeammalle kuin vain aika hyväksi levyksi. Kaivattua tummanpuhuvampaa vastavoimaa löytyisi varmasti jo pelkän suomen kielen käytöstä ja aavistuksen aggressiivisemmasta musiikillisesta otteesta saattaisi löytyä tarvittava potku.
Stormzone
Death Dealer
SPV
2 80-luvun metallin ystävän on helppo hätäisenkin vilauksen perusteella tarttua Stormzonen kiekkoon, sillä mukana on kaikki kliseistäkin kliseisemmät visuaaliset heavy metallin kulta-ajan tunnusmerkit aina levy-yhtiötä myöten, vaikka nyt eletäänkin vuotta 2010. Kun musiikillinen sisältö vastaa vielä enemmän kuin hyvin ulkokuorta, pitäisi kaiken olla hyvin. Mutta kun ei ole.
Ilmeisesti Sweet Savagessakin jossain vaiheessa vaikuttanut John ''Harv'' Harbinson on hieno klassinen hevivokalisti, jolla on kantava ja miellyttävä sointinen ääni. Harmi vain, että vaikka osa sooloista ja melodioista onkin ihan mukavasti maistuvia, on riffipuoli varsin mielikuvituksetonta rynkytystä ja kappaleet jäävä lepäämään täysin Harbinsonin pintaan miksatun äänen ja laulumelodioiden varaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta se, että sovittajan näkemyksen mukaan kappaleen pitää kestää vähintäänkin 5-6 minuuttia ja aavistuksen laiskalta kuulostavia biisejä pitää levyllä olla yhteensä täysi tusina. Plussaksi ei myöskään voi laskea levyn kolkkoa yleissoundia, jossa kitarat eivät erotu edes edukseen.
Veteraanien pitäisi useimmiten tietää mitä ovat tekemässä, mutta näin ei todellakaan ole Stormzonen kohdalla kuin ainoastaan karkealla ideatasolla.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Inferno #76/2010
Annihilator
Annihilator
Earache
3 Jeff Watersin oikeutetusti diktaattorimaisesti johdattaman Annihilatorin uraan on mahtunut enemmän huteja kuin kunnon osumia häränsilmään osuneen aloituskaksikon Alice in Hell (1989) ja Never, Nerverland (1990) jälkeen. Kolmen vuoden takainen Metal -albumi oli laimea ja umpitylsä levytys, joka vahvisti näkemyksen siitä, että joka paikkaan levytysprosessissa sormensa työntävä taitava kitaristi ja biisintekijä tarvitsisi tarkkakorvaisen tuottajan rinnalleen erottelemaan ulosteen konvehdeista.
Onneksi bändin 13. studioalbumi on sisällöltään mielenkiintoisempaa kuin mitä nimi ja aiempien kehnohkojen levyjen sarja antaa olettaa. Herra Watersin riffittely on jämäkän hyvää ja sormet liikkuvat otelaudalla yhtä vilkkaasti ja tyylikkäästi kuin lähes 20 vuotta sitten mihin suuntaan musiikkikin osittain viittailee. Aggressiivista, vauhdikasta ja suhteellisen idearikasta levyä onkin ilo kuunnella, mutta iso mutta senkin taannuttaa vain ihan hyväksi.
Kertosäkeisiin ei mestarikepittäjä saati kitaristi-vokalisti Dave Padden saa loihdittua kaivattua tarttuvuutta ja fiilistä, joka kropan pienen nykimisen lisäksi saisi ottamaan myös omat äänijänteet käyttöön. Käsi ei puristu nyrkkiin ja nouse ilmaan, kun kappale laimenee nasevien osuuksien väleissä kohdiksi, joita ei usein edes kertosäkeiksi tahdo kunnolla tunnistaa. Oikeaan suuntaan on menty ja hyviä ideoita tuntuu Jeffiltä yhä edelleen löytyvän, mutta teroitusta sävellyskynä vieläkin kaipaa.
Candlemass
Ashes to Ashes DVD
Nuclear Blast
2,5 Himpun halvalta tuntuu Candlemassin ensimmäinen DVD, jossa ”uusi” laulaja Robert Lowe pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään erittäin hyväksi tiedettyjä laulajan lahjojaan live-tallenteella. Hyvänä vertailukohtana voi pitää kahden vuoden takaista levy-yhtiötoverin Dimmu Borgirin kehnohkoa The Invaluable Darkness DVD:tä, sillä molempien niin sisältö kuin puutteetkin ovat suhteellisen samankaltaiset.
Candlemassin viime vuonna päiväsaikaan isolla lavalla tallennettu Sweden Rock reilun tunnin festivaalikeikka osoittaa hyvin, että vaikka pienissä mellakkasoseissa paikan päällä todistettuna tunnelma olisikin varmasti kohdallaan, ei kotona TV-tuolissa töllöttimestä vetoa seuratessa fiilis nouse lattiatasoa paljoa korkeammalle. Itse kappaleista ja esityksestähän ei vikaa tahdo löytää, mutta tekniikkapuolella niin kuvakulmien valinta, kuvaus kuin leikkauskin on vähintäänkin osittain epäonnistunutta ja ponneton 5.1 ääniraita täysin turha lisä.
Saman vuoden Ateenassa kuvatulla klubikeikalla valituksen aiheet ovat vähemmässä, mitä nyt suttuinen kuvanlaatu ja väritasapaino ovatkin korkeintaan televisiotallennetasoa. Setti sentään on täysimittainen reilu puolitoista tuntinen ja sisältää samat veisut kuin festivaalivetokin pois lukien keikan päättävä väärin indeksoitu Rainbow-laina Kill the King. Ilahduttavaa on kuitenkin huomata, että aimo nipun klassikoita synnyttänyt porukka on halunnut sisällyttää settiin lähes puolet uusia veisuja.
Molempien keikkojen kuvagalleria ja tuhnuinen netti-TV haastattelu eivät häävejä ekstroja tarjoa. Hommaa mielummin Documents of Doom kuin tämä.
Kaihoro
Skyhook
Stabbing
3,5 Karhulan koplan kolmas kiekko saa jo pelkällä konstailemattoman tyylikkäällä kesän suussa maistuvaan saavalla kansikuvalla kuulijansa hyvälle tuulelle jota itse musiikillinen sisältö vain vahvistaa entisestään. Vuoden 2007 Boulder -albumi oli korvia miellyttävää kuunneltavaa letkeässä rokkaavuudessa puettuna osuvan kotikutoisiin soundeihin ja samat keinot on yhä herroilla käytössä ja miksipä ei.
Stoner-pohjainen rullaava poljento on Skyhookin vahvuus, mutta laiskan naureskelevaan tyhjänpäiväiseen hippi-jamitteluun se ei suinkaan vajoa, vaan osaa myös roiskia ja tasapainottaa kokonaisuutta rankemmalla otteella. Tuttua tutumpi pyörä vierii kappaleesta toiseen yllätyksettömästi mutta vaivattomasti ja sehän riittää, sillä atmosfääri ei missään vaiheessa pääse sammaloitumaan.
Kun pikkunäppärää koukkuakin löytyy useammasta paikasta koko levyä, on kiekko useita toistoja pidemmälläkin aikavälillä keräävä samaan aikaan mukavan vanha mutta uusi tuttavuus. Pieni karsintahakkuu tosin olisi ollut paikallaan, sillä muutaman kappaleen verran liian pitkä Skyhook on.
Annihilator
Earache
3 Jeff Watersin oikeutetusti diktaattorimaisesti johdattaman Annihilatorin uraan on mahtunut enemmän huteja kuin kunnon osumia häränsilmään osuneen aloituskaksikon Alice in Hell (1989) ja Never, Nerverland (1990) jälkeen. Kolmen vuoden takainen Metal -albumi oli laimea ja umpitylsä levytys, joka vahvisti näkemyksen siitä, että joka paikkaan levytysprosessissa sormensa työntävä taitava kitaristi ja biisintekijä tarvitsisi tarkkakorvaisen tuottajan rinnalleen erottelemaan ulosteen konvehdeista.
Onneksi bändin 13. studioalbumi on sisällöltään mielenkiintoisempaa kuin mitä nimi ja aiempien kehnohkojen levyjen sarja antaa olettaa. Herra Watersin riffittely on jämäkän hyvää ja sormet liikkuvat otelaudalla yhtä vilkkaasti ja tyylikkäästi kuin lähes 20 vuotta sitten mihin suuntaan musiikkikin osittain viittailee. Aggressiivista, vauhdikasta ja suhteellisen idearikasta levyä onkin ilo kuunnella, mutta iso mutta senkin taannuttaa vain ihan hyväksi.
Kertosäkeisiin ei mestarikepittäjä saati kitaristi-vokalisti Dave Padden saa loihdittua kaivattua tarttuvuutta ja fiilistä, joka kropan pienen nykimisen lisäksi saisi ottamaan myös omat äänijänteet käyttöön. Käsi ei puristu nyrkkiin ja nouse ilmaan, kun kappale laimenee nasevien osuuksien väleissä kohdiksi, joita ei usein edes kertosäkeiksi tahdo kunnolla tunnistaa. Oikeaan suuntaan on menty ja hyviä ideoita tuntuu Jeffiltä yhä edelleen löytyvän, mutta teroitusta sävellyskynä vieläkin kaipaa.
Candlemass
Ashes to Ashes DVD
Nuclear Blast
2,5 Himpun halvalta tuntuu Candlemassin ensimmäinen DVD, jossa ”uusi” laulaja Robert Lowe pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään erittäin hyväksi tiedettyjä laulajan lahjojaan live-tallenteella. Hyvänä vertailukohtana voi pitää kahden vuoden takaista levy-yhtiötoverin Dimmu Borgirin kehnohkoa The Invaluable Darkness DVD:tä, sillä molempien niin sisältö kuin puutteetkin ovat suhteellisen samankaltaiset.
Candlemassin viime vuonna päiväsaikaan isolla lavalla tallennettu Sweden Rock reilun tunnin festivaalikeikka osoittaa hyvin, että vaikka pienissä mellakkasoseissa paikan päällä todistettuna tunnelma olisikin varmasti kohdallaan, ei kotona TV-tuolissa töllöttimestä vetoa seuratessa fiilis nouse lattiatasoa paljoa korkeammalle. Itse kappaleista ja esityksestähän ei vikaa tahdo löytää, mutta tekniikkapuolella niin kuvakulmien valinta, kuvaus kuin leikkauskin on vähintäänkin osittain epäonnistunutta ja ponneton 5.1 ääniraita täysin turha lisä.
Saman vuoden Ateenassa kuvatulla klubikeikalla valituksen aiheet ovat vähemmässä, mitä nyt suttuinen kuvanlaatu ja väritasapaino ovatkin korkeintaan televisiotallennetasoa. Setti sentään on täysimittainen reilu puolitoista tuntinen ja sisältää samat veisut kuin festivaalivetokin pois lukien keikan päättävä väärin indeksoitu Rainbow-laina Kill the King. Ilahduttavaa on kuitenkin huomata, että aimo nipun klassikoita synnyttänyt porukka on halunnut sisällyttää settiin lähes puolet uusia veisuja.
Molempien keikkojen kuvagalleria ja tuhnuinen netti-TV haastattelu eivät häävejä ekstroja tarjoa. Hommaa mielummin Documents of Doom kuin tämä.
Kaihoro
Skyhook
Stabbing
3,5 Karhulan koplan kolmas kiekko saa jo pelkällä konstailemattoman tyylikkäällä kesän suussa maistuvaan saavalla kansikuvalla kuulijansa hyvälle tuulelle jota itse musiikillinen sisältö vain vahvistaa entisestään. Vuoden 2007 Boulder -albumi oli korvia miellyttävää kuunneltavaa letkeässä rokkaavuudessa puettuna osuvan kotikutoisiin soundeihin ja samat keinot on yhä herroilla käytössä ja miksipä ei.
Stoner-pohjainen rullaava poljento on Skyhookin vahvuus, mutta laiskan naureskelevaan tyhjänpäiväiseen hippi-jamitteluun se ei suinkaan vajoa, vaan osaa myös roiskia ja tasapainottaa kokonaisuutta rankemmalla otteella. Tuttua tutumpi pyörä vierii kappaleesta toiseen yllätyksettömästi mutta vaivattomasti ja sehän riittää, sillä atmosfääri ei missään vaiheessa pääse sammaloitumaan.
Kun pikkunäppärää koukkuakin löytyy useammasta paikasta koko levyä, on kiekko useita toistoja pidemmälläkin aikavälillä keräävä samaan aikaan mukavan vanha mutta uusi tuttavuus. Pieni karsintahakkuu tosin olisi ollut paikallaan, sillä muutaman kappaleen verran liian pitkä Skyhook on.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Inferno #75/2010
Antares Predator
Twilight of the Apocalypse
Battlegod
3 Jylhästi ja jämerästi vyöryttää Antares Predator vauhdikasta thrash/death/black -vaikutteista myllyään debyyttitäyspitkällään ja runsaasti on tarkkaan mitattuja eri ainesosiakin kipattu astiaan. Huolellisen sekoituksen tuloksena on tuhti paketti modernia ja rouhean oloista äärimetallia, jossa hetkittäin on haistettavissa maanmiestensä Immortalin tai keep of Kalessinin löyhkä sillä erotuksella, että riffi- ja kosketinkikkailun ansiosta AP suuntaa tunnelmaltaan tuntureilla piileskelevistä talvisien fantasiamaailmojen sijasta kohti tulevaisuuden yhteiskuntaa ja laajaa maailmankaikkeutta.
Vaikka jokainen albumin biiseistä on mallia hyvä, monipuolinen ja runsaasti mielenkiintoisia ideoita sisältävä, muodostuu myös jokaisen kohdalla ongelmaksi liiallinen sisältö. Kuuloelimet alkavat olla täynnä riffejä, melodioita ja eri osioita viimeistään levyn puolivälissä kun harmaa aivomassa on yksinkertaisesti audioähkyn vallassa. Asiaa ei myöskään helpota kokonaisuutta latistava tuotanto etenkään lyömäsoitinten suhteen.
Viisuja aavistuksen yksinkertaistamalla kokonaisuus olisi huomattavasti selkeämpi ja hyvien oivallusten teho paljon nasevampi. Nyt muuten äärimmäisen kontrolloitu yhtye vaikuttaa saaneen sävellysvaiheessa yliannostuksen kofeiinista ja energiajuomista.
Machines of Grace
Machines of Grace
SAOL
2,5 Ammattimiehen erottaa amatööristä siinä, että hän tekee mitä haluaa ja muut mitä osaavat. Pelkkää teknistä suoritusta tarkasteltaessa asia onkin toki näin, mutta kun mukaan otetaan musiikissa tärkeä mutta vaikeasti mitattava tunnepuoli, korvaa tunteenpalo ja tekemisen meininki monesti puutteet suorituspuolella.
Machines of Gracelta ei taitoa puutu millään osa-alueella, onhan mm. laulujana ja rumpalina Savatage jamppoja. Amerikan mallin hard rock soi nelikon esikoislevyllä täysin moitteettomasti, mutta samalla myös ikävän veltosti eikä Zak Stevensin muutoin korvia miellyttävään laulusuoritukseenkaan ole saatu kummoistakaan intoa mukaan.
Orkesterin levyn on täydellistä taustamusiikkia mille tahansa askareelle, koska sitä on hyvin tehtynä mukava kuunnella, mutta jonka hukkuminen esimerkiksi imurin pitämän melun taustalle ei harmita yhtään. Tiskiharjakin on ilo ottaa levyn soidessa käteen, sillä itse musiikista ei kotelon lisäksi muuta kouraan jää.
Thunderstorm
Nero Enigma
Dragonheart
3 Pelkkien ulkomusiikillisten seikkojen perusteella arvioituna Thunderstorm antaa itsestään varsin tympeän ja kliseisen kuvan, vaikka biisien nimistä voikin päätellä kyseessä olevan jonkin sortin konseptialbumin jonka tarkempi sisältö ei tosin pahvitaskupromon perusteella selviä. Kun jo ensimmäinen kuuntelukierros tekee kupletin juonen varsin selväksi, eivät lähtökohdat ole kaikista parhaimmat.
Jotain kiehtovaa ja lämminhenkistä italiaanotrion Saint Vitus/Revelation -henkisessä perinteisessä eikä aina kovinkaan hitaassa doom metallissa silti kuitenkin on ja yksittäisiä Shallowin kaltaisia valopilkkuja levyltä löytyy muutama. Harvennushakkuuta sävellysten suhteen olisi syytä ollut harrastaa tosin rankemmalla kädellä, sillä turhan paljon keskinkertaista täytettä 51 minuutissa on.
Kaiken kaikkiaan lupaava lähes 20 vuotta ja viisi albumia julkaissut nuoriso-orkesteri Thunderstorm kuitenkin on, vaikka lunastuksen aika ei vielä käsillä olekaan.
Twilight of the Apocalypse
Battlegod
3 Jylhästi ja jämerästi vyöryttää Antares Predator vauhdikasta thrash/death/black -vaikutteista myllyään debyyttitäyspitkällään ja runsaasti on tarkkaan mitattuja eri ainesosiakin kipattu astiaan. Huolellisen sekoituksen tuloksena on tuhti paketti modernia ja rouhean oloista äärimetallia, jossa hetkittäin on haistettavissa maanmiestensä Immortalin tai keep of Kalessinin löyhkä sillä erotuksella, että riffi- ja kosketinkikkailun ansiosta AP suuntaa tunnelmaltaan tuntureilla piileskelevistä talvisien fantasiamaailmojen sijasta kohti tulevaisuuden yhteiskuntaa ja laajaa maailmankaikkeutta.
Vaikka jokainen albumin biiseistä on mallia hyvä, monipuolinen ja runsaasti mielenkiintoisia ideoita sisältävä, muodostuu myös jokaisen kohdalla ongelmaksi liiallinen sisältö. Kuuloelimet alkavat olla täynnä riffejä, melodioita ja eri osioita viimeistään levyn puolivälissä kun harmaa aivomassa on yksinkertaisesti audioähkyn vallassa. Asiaa ei myöskään helpota kokonaisuutta latistava tuotanto etenkään lyömäsoitinten suhteen.
Viisuja aavistuksen yksinkertaistamalla kokonaisuus olisi huomattavasti selkeämpi ja hyvien oivallusten teho paljon nasevampi. Nyt muuten äärimmäisen kontrolloitu yhtye vaikuttaa saaneen sävellysvaiheessa yliannostuksen kofeiinista ja energiajuomista.
Machines of Grace
Machines of Grace
SAOL
2,5 Ammattimiehen erottaa amatööristä siinä, että hän tekee mitä haluaa ja muut mitä osaavat. Pelkkää teknistä suoritusta tarkasteltaessa asia onkin toki näin, mutta kun mukaan otetaan musiikissa tärkeä mutta vaikeasti mitattava tunnepuoli, korvaa tunteenpalo ja tekemisen meininki monesti puutteet suorituspuolella.
Machines of Gracelta ei taitoa puutu millään osa-alueella, onhan mm. laulujana ja rumpalina Savatage jamppoja. Amerikan mallin hard rock soi nelikon esikoislevyllä täysin moitteettomasti, mutta samalla myös ikävän veltosti eikä Zak Stevensin muutoin korvia miellyttävään laulusuoritukseenkaan ole saatu kummoistakaan intoa mukaan.
Orkesterin levyn on täydellistä taustamusiikkia mille tahansa askareelle, koska sitä on hyvin tehtynä mukava kuunnella, mutta jonka hukkuminen esimerkiksi imurin pitämän melun taustalle ei harmita yhtään. Tiskiharjakin on ilo ottaa levyn soidessa käteen, sillä itse musiikista ei kotelon lisäksi muuta kouraan jää.
Thunderstorm
Nero Enigma
Dragonheart
3 Pelkkien ulkomusiikillisten seikkojen perusteella arvioituna Thunderstorm antaa itsestään varsin tympeän ja kliseisen kuvan, vaikka biisien nimistä voikin päätellä kyseessä olevan jonkin sortin konseptialbumin jonka tarkempi sisältö ei tosin pahvitaskupromon perusteella selviä. Kun jo ensimmäinen kuuntelukierros tekee kupletin juonen varsin selväksi, eivät lähtökohdat ole kaikista parhaimmat.
Jotain kiehtovaa ja lämminhenkistä italiaanotrion Saint Vitus/Revelation -henkisessä perinteisessä eikä aina kovinkaan hitaassa doom metallissa silti kuitenkin on ja yksittäisiä Shallowin kaltaisia valopilkkuja levyltä löytyy muutama. Harvennushakkuuta sävellysten suhteen olisi syytä ollut harrastaa tosin rankemmalla kädellä, sillä turhan paljon keskinkertaista täytettä 51 minuutissa on.
Kaiken kaikkiaan lupaava lähes 20 vuotta ja viisi albumia julkaissut nuoriso-orkesteri Thunderstorm kuitenkin on, vaikka lunastuksen aika ei vielä käsillä olekaan.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Inferno #74/2010
Keel
The Right to Rock (reissue)
Frontiers
3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.
Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta, joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan. Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.
Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina, joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.
Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers
3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa ja kaivattua vaaran tunnetta.
Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.
Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25 vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai oikeasti kovia kappaleita.
Noctiferia
DeathCulture
Listenable
4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia, joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.
DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien ajokit taakseen.
Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.
Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast
3 Kyllähän se vaan niin on, ettei vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.
Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.
Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.
The Right to Rock (reissue)
Frontiers
3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.
Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta, joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan. Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.
Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina, joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.
Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers
3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa ja kaivattua vaaran tunnetta.
Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.
Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25 vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai oikeasti kovia kappaleita.
Noctiferia
DeathCulture
Listenable
4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia, joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.
DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien ajokit taakseen.
Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.
Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast
3 Kyllähän se vaan niin on, ettei vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.
Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.
Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Inferno #73/2010
The Grotesquery
Tales of the Coffin Born
Cyclone Empire
3,5 Teemalevyjä ei death metalin puolella ole juurikaan kuultu, vaikka genrelle tyypillinen ilmapiiri olisikin kauhutarinointiin osuva eikä musiikkikaan luovalle säveltäjälle asettaisi liikoja rajoituksia. Hynttyyt yhteen lyöneen vanhan liiton parivaljakon Kam Leen (mm. Massacre ja Denial Fiend) ja Rogga Johanssonin (mm. Demiurg, Deranged, Edge of Sanity) yhteistyön tuloksena on kuitenkin syntynyt groteski tarina, jota vanhakantainen ja pahaenteistä tunnelmaa maalaileva death metal kuljettaa eteenpäin.
Leen kynästä syntynyt teksti tulee tutuksi ilman sanoituksia ainoastaan ideatasolla, mutta Roggan osoittaa jälleen kerran hallitsevansa death metal genren luomalla jämäkkiä ja hyvin rullaavia 90-luvun puoliväliin viittaavia tummia DM-veisuja, joissa jokaisessa on riittävästi ideoita ja koukkuja mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Sävellystyössä olisi rohkeutta ja kunnianhimoa voinut olla paljolti enemmänkin tunnelman syventämiseksi, mutta ajoittain hyvinkin lähelle vanhempaa Hypocrisyä osuvaa jyräyksen ja pikkunäppärien melodioiden yhdistelmää on mukava kuunnella.
Toivottavasti penaalissa syntyneen pojan tarinoille tulee paranneltua jatkoa, sillä on selvää että ideoita jatko-osaankin kaksikolle riittää.
2,5 Krugerin neljäs albumi on kuin
sekalaisista köydenpätkistä keritty jättiläismäinen pallo, joka kaukaa
tarkasteltuna vaikuttaa oudon kiehtovalta ja jonka alle yhtä aikaa
varoo ja toivoo jäävänsä. Lähempi tuttavuus kuitenkin osoittaa, että
taitavasta keräämistyöstä ja taitavasti yhteen liitetystä sekalaisesta
materiaalista huolimatta kuula on liian iso pyöritettäväksi muttei
siitä löydy alku- tai loppupäätä purkamistakaan varten.
Musiikkitermein ilmaistuna sveitsiläisten post-rock, sludge ja death metal vaikutteita sisältävä jämerä, painoastava ja rullaava vyörytys on kyllä kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, mutta vailla suuria kohokohtia ja tunnetason intensiteettiä. Kun alku, keskikohta, loppu ja niiden välitkin ovat äärimmäisen samankaltaisia, kertoo jo yksikin kappale enemmän kuin hyvin mistä kokonaisuudesta on kysymys.
Tales of the Coffin Born
Cyclone Empire
3,5 Teemalevyjä ei death metalin puolella ole juurikaan kuultu, vaikka genrelle tyypillinen ilmapiiri olisikin kauhutarinointiin osuva eikä musiikkikaan luovalle säveltäjälle asettaisi liikoja rajoituksia. Hynttyyt yhteen lyöneen vanhan liiton parivaljakon Kam Leen (mm. Massacre ja Denial Fiend) ja Rogga Johanssonin (mm. Demiurg, Deranged, Edge of Sanity) yhteistyön tuloksena on kuitenkin syntynyt groteski tarina, jota vanhakantainen ja pahaenteistä tunnelmaa maalaileva death metal kuljettaa eteenpäin.
Leen kynästä syntynyt teksti tulee tutuksi ilman sanoituksia ainoastaan ideatasolla, mutta Roggan osoittaa jälleen kerran hallitsevansa death metal genren luomalla jämäkkiä ja hyvin rullaavia 90-luvun puoliväliin viittaavia tummia DM-veisuja, joissa jokaisessa on riittävästi ideoita ja koukkuja mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Sävellystyössä olisi rohkeutta ja kunnianhimoa voinut olla paljolti enemmänkin tunnelman syventämiseksi, mutta ajoittain hyvinkin lähelle vanhempaa Hypocrisyä osuvaa jyräyksen ja pikkunäppärien melodioiden yhdistelmää on mukava kuunnella.
Toivottavasti penaalissa syntyneen pojan tarinoille tulee paranneltua jatkoa, sillä on selvää että ideoita jatko-osaankin kaksikolle riittää.
Kruger
For Death, Glory And the End of the World
Listenable
For Death, Glory And the End of the World
Listenable
Musiikkitermein ilmaistuna sveitsiläisten post-rock, sludge ja death metal vaikutteita sisältävä jämerä, painoastava ja rullaava vyörytys on kyllä kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, mutta vailla suuria kohokohtia ja tunnetason intensiteettiä. Kun alku, keskikohta, loppu ja niiden välitkin ovat äärimmäisen samankaltaisia, kertoo jo yksikin kappale enemmän kuin hyvin mistä kokonaisuudesta on kysymys.
perjantai 27. marraskuuta 2009
Inferno #72/2009
Ajattara
Joululevy
Spikefarm
4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.
Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.
Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.
Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm
3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.
Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.
Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.
Leverage
Circus Colossus
Spinefarm
4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.
Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.
Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.
Saattue
Vuoroveri
Spikefarm
2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.
Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.
Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.
W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne
2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.
Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.
Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.
Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music
4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.
Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.
Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.
Joululevy
Spikefarm
4 Ajattara on tuonut iloa ja valoa vuoden synkimmän juhlan odotukseen julkaisemalla neljänä aiempana vuonna joulu-aiheisen singlen. Nyt julkaistava tuotos korvaa viime vuoden missaamisen niputtamalla aiemmat sinkulat samoihin kansiin niin kahdella uudella omalla kuin cover-kappaleellakin lihotettuna täyspitkäksi albumiksi.
Lähtökohdista huolimatta Joululevy toimii kokonaisuutena yllättävänkin hyvin. Tutut joululaulut Sika, Joulupukki puree ja lyö sekä Hei tonttu-ukot muuttuvat bändin käsittelyssä rienaaviksi ja kierolla tavalla ilahduttavan omannäköisiksi versioiksi, joista ällöttävä sokerikuorrutus on karsittu kokonaan pois. Parasta jälkeä syntyy kuitenkin Sielun Veljien Kansallispäivän shamanistisessa tulkinnassa, johon bändi saa ladattua omien biisien pahaenteisen ja lopunaikojen tunnelman, mikä sopiikin kappaleen teksteihin enemmän kuin hyvin.
Huikein levyn kappaleista on tosin hyvin ajattaramainen näkemys Lasten mehuhetkestä, jonka Tuomari Nurmio itse tulkitsee. Siinä alkuperäisenäkin erittäin synkkä suomirockin klassikko metallisoituu Ruojan tyylitajuisen näkemyksen kautta hienon moderniksi ja mukavan ahdistavaksi. Aina yhtä ärsyttävän Nylon Beatin renkutus Syytön ei sen sijaan parane bändin tulkintana tippaakaan, mutta oma uusi materiaalikaksikko Kauna ja Puhdistus lupaa hyvää tulevaisuudelta.
Itse Ruoja Suruntuoja jakaa lahjansa kaikkien tuhmien kanssa tänäkin jouluna.
Hanging Garden
TEOTWAWKI
Spikefarm
3,5 Alkuvuodesta 2007 julkaistu Inherit the Eden on Hanging Gardenille taakse jäänyt vaihe. Yhtye on karkottanut itse itsensä debyytin paratiisimaisesta ja ilmavasta tunnelmoinnista ja suunnaksi on otettu synkemmät maailmanlopun enteet ja tunnelmat. Käytännössä tämä tarkoittaa raskaampien post hardcore elementtien mukaantulon ja nämä ovatkin saaneet dominoivan aseman tuttujen melodioiden alistuessa taustalle.
Uudistuneen tyylin toteutus on kaikin puolin onnistunutta, mutta yhtä kaikki yhtye tuntuu silti menettäneen pienen mutta selkeä osan omaperäisyydestään tunnetasolla. Tämä jos mikä on seikka, jota ei analyyttisesti pysty perustelemaan, mutta jonka merkitystä ei koskaan voi vähätellä musiikissa jonka ensisijaisena tehtävänä on luoda vahvoja tunnetiloja ja mielikuvia kuuntelijalle. Harmittavasti TEOTWAWKI -levyllä tähän ei pystytä kuin osittain.
Vahvat cult of lunamaisuudet ovat myös hivenen häiritseviä, vaikka täysin samankaltaista nihilistisen painajaismaista tunnelmaa Hanging Garden ei missään vaiheessa edes yritä mallintaa. Lukuisten toistojenkin jälkeen on selvää, että omat mielikuvani ja bändin musiikillinen näkemys nimilyhennehirviön taakseen kätkemästä lohduttomasta tilanteesta eivät kohtaa kuin osittain.
Leverage
Circus Colossus
Spinefarm
4,5 Edellisen vajaan parin vuoden takaisen Blind Fire -levyn aikaan yhtye itse väitti ammuskelevansa sokkona musiikkinsa suhteen, mutta perin varmaa ja ilahduttavaa hapuilemista yhtye yhä edelleen harrastaa Circus Colossuksellakin. Leveragen soundi on entistä synkempi, mutta samalla myös orkestraatioiden käytöstä johtuen isompi ja massiivisempi, mikä aluksi vaati hieman korvien totuttelua. Yksinkertaisuus kun musiikissakin on useimmiten kauneinta ja tämä bändi ei aikaisemminkaan ole turhia kuorrutuksia kaivannut.
Tarttuvuus, melodiat ja tyylitaju ovat aina olleet näiden kotimaan herrojen vahvuudet puhumattakaan Pekka Heinon miellyttävästä äänestä ja nyt näitä kaikkia osa-alueita käytetään entistäkin laaja-alaisempi ja paremmin. Tämä on tehnyt veisuista astetta haasteellisempia, mutta samalla myös kulutusta entistäkin paremmin kestäviä sortumatta kuitenkaan imelyyteen tai laskelmointiin. Ja vaikka yhtyeen melodinen mutta paikoitellen yllättävänkin raskaaksi äitynyt metalli on ottanut aimo harppauksen kohti modernia nykymaailmaa etenkin tuotannollisesti mutta myös sävellyksellisesti, nojaa sen perusteet yhä silti vahvasti 80-luvulle ja hyvä niin.
Circus Colossus on levy, joka imaisee mukaansa ja pistää laulaa loilottamaan osaa eli ei. Tästä kiekosta olisi referaatiksi monelle pitkän uran tehneelle isollekin ulkomaan elävälle kuinka hyviä kappaleita voi tehdä koko levyllisen.
Saattue
Vuoroveri
Spikefarm
2 Ja mikään ei muuttunut totesi Lama aikoinaan levynsä nimessä ja tämä pätee myös valitettavasti Saattueen kakkoslevyyn vertaillessa sitä Jäähyvästi debyyttiin. Yhtyeen hidastempoinen saatto metalli kun on yhä kaikilla osa-alueilla aina laulua myöten lähes ärsyttävän neutraalia ja konseptissaan lähes väkisin vanhojen kotimaisten elokuvien melankoliasta inspiraatiota hakevaa.
Bändin suurin ongelma ei ole osaamisen puutteessa, vaan siinä, että sen musiikki toimii kuin häkä. Ei yhtä hyvin, mutta täysin hajuttomasti ja värittömästi. Häkäähän syntyy, kun palavat tuotteet palavat epätäydellisesti eli useimmiten liian vähässä hapessa. Huono happitilanne on Saattueellakin ja tästä yhtye voi syyttää vain itseään laittamalla pellit kiinni siinä vaiheessa, kun roihun pitäisi olla parhaimmillaan. Tosin kaikki tulta kaminaan laittaneet tietävät, että eiväthän märät puu kunnolla syty eivätkä hääviä lämpöenergiaa luovuta muutenkaan.
Ei yhtye vielä terminaalivaiheessa ole, mutta hyvää saattohoitajaa on syytä alkaa etsiä mikäli elintavat eivät yhtyeellä muutu.
W.A.I.L.
S/T LP
omakustanne
2,5 Uskoa omiin tekemisiinsä ei kristiinankaupunkilaiselta W.A.I.L.:lta puutu, sillä varsin haastavalla musiikillisella saralla seikkaileva debyytti on päätetty julkaista omin voimin ja vieläpä täyspitkänä vinyylinä. Sisältöön perehdyttäessä ratkaisu nostattaa yhä enemmän kysymyksiä toiminnan järkevyydestä, sillä ainoastaan kaksi demoa kolmessa vuodessa julkaissut yhtye kuulostaa virallisella neitsytjulkaisullaan kyllä lupaavalta mutta samalla myös turhan raakileelta.
Levyn avaava initiaatio lupaa enemmän kuin sitä seuraavat neljä lähes kaksinumeroisia minuuttilukuja kellottavat kappaleet pystyvät tarjoamaan. Musiikki perustuu alkukantaisen yksinkertaiseen doom metal hidasteluun, jonka niin lauluihin kuin itse musiikkiinkin on haettu väriksi synkempiä sävyjä black metalista ja lisätty mausteeksi shamanistista hypnoottisuutta. Lähtökohdiltaan psykedeelisessä tilassa takaapäin siitetty alkuaikojen Barathrumin ja Cathedralin äpärälapsi on kyllä mielenkiintoista, mutta toteutukseltaan ärsyttävällä tavalla kömpelöä.
Biisien suurin vika on lähinnä sovituspuolella. Milloin eri osat eivät nivoudu saumattomasti toisiinsa, toisinaan ideat eivät joko kanna koko kappaleen kestoa tai sitten niitä on yksinkertaisesti liikaa. LP:n B-puoli miellyttää korvaa enemmän ja etenkin sen päätösraita Lunacy. Tämäkään kaksikko ei silti riitä nostamaan arvosanaa kuin arvosteluskaalan matemaattiseen keskiarvoon.
Winterwolf
Cycle of the Werewolf LP
Xtreem Music
4 Itä-Suomen valtakunnanosan keskuksessa yli kymmenen vuotta sitten siinneen Winterwolfin kalmantuoksuisen esikoislevyn juuret ovat 90-luvun taitteen ruotsalaisessa death metalissa. Levystä on aistittavissa samaa pahaenteistä ja salamyhkäistä ilmapiiriä kuin Entombedin vasemman käden polkua seuranneesta Clandestinesta, johon etenkin jyhkeä soundimaailma mutta myös itse musiikki vahvasti viittaavat.
Mustan kullan formaatissa eli vinyylinä julkaistua Cycle of the Werewolfin optimaalista kuuntelukokemusta on helppo verrata rituaaliin, joka tapahtuu suden hetkenä. Tyylikkäästi kuvitettu pakkaus sanoitusliitteineen ja lykantropia konsepteineen luo tervetullutta ekstratunnelmaa samoin kuin kokonaisuuden kaksi alfaa ja omegaa. Bittiankkojen ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä CD versio on luvassa alkuvuodesta 2010.
Minkä tahansa musiikkigenren vuosikymmenien takaista kultakautta suuresti kunnioittava retroilu on erityisen vaikeaa tehdä hyvin ja tyylikkäästi, mutta riittävästi omaa ilmettä luonut Winterwolf onnistuu tässä hyvin ja paikoitellen jopa erittäin nasevasti. Onnistumisesta kertoo jotain myös sekin, että albumin päättävä ja jyrän lailla rullaava lainaversio Bolt Thrower klassikosta Cenotaph istuu vaivattomasti muun materiaalin joukkoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)