Hamara #2/2003

Evemaster
Wither
Low Frequency
4/5

Pitkähköksi venyneen tauon jälkeen lappeenrantalainen dark duo palaa metallirintaman etulinjaan toisella täyspitkällään. Miesten vanhetessa musiikki on kehittynyt ja muuttunut astetta melodisemmaksi säilyttäen kuitenkin saman suomalaisille tyypillisen melankolisuuden. Jokaisella osa-alueella ollaan menty eteenpäin, mistä osittain voidaan kiittää oman panoksensa levylle tuoneita vierailevia tähtiä.

Evemasterin melankolishenkinen metalli on mielenkiintoinen yhdistelmä Jarno Taskulan kurkkua raastavia lauluja ja kitaroiden sekä koskettimien runsaasti maalailevia melodioita. Lähes hilpeän iloisilta niin melodioiltaan kuin saundeiltaan kuulostavat syntikat yhdistettynä merkillisellä tavalla kevyisiin ja puhdassaundisiin kitaroihin luovat kuitenkin hyvässä harmoniassa olevan kestävän kokonaisuuden. Hyvällä maulla luodut melodiat ovat tarttuvia ja monimutkaiseksi yltyviin sävellyksiin on älytty tuoda riittävästi monipuolisuutta ilman, että se muodostuisi missään vaiheessa itsetarkoitukseksi. Levyllä kuullaan useita erilaisia lauluja täydentämässä toisiaan, ja tarkka rytmiosasto toimii niin hitaissa kuin nopeissakin vedoissa erittäin jämäkästi. Levyn moniulotteisuudesta kertonee jotain se, että edes levyn päättävä Tarot-laina ”Wings of Darkness” ei erotu liiaksi muusta materiaalista.

Astia studiolla väännetyt, toistensa suhteen tasapainoiset mutta kokonaisuutena hieman ponnettomat saundit ansaitsevat pienoista kritiikkiä. Rummut kuulostavat varsinkin nopeimmissa ralleissa hieman lattealta tissinläpsyttelyltä ja kitaroihinkin olisin kaivannut enemmän räyhäkkyyttä. Rujommat saundit olisivat vahvistaneet niin kokonaisuutta kuin siitä annettua arvosanaa.

Finntroll
Visor om Slutet
Spikefarm
3/5

Kevään tullen suomipeikot nousivat talviunilta luolistaan ja rupesivat laulamaan vuodenajan kunniaksi sepittämiään hilpeitä lauluja. Kun metsässä nuotiotulen äärellä sähköä ei ollut saatavilla, oli sähköiset instrumentit korvattava akustisilla. Puolituntiseksi venyneet sessiot ovat kuitenkin hengeltään jotenkin hassusti samankaltaisia kahden aikaisemman metallisen täyspitkän kanssa.

Levytysten jälkeisten tapahtumien valossa ”Visor om slutet” nimi kalskahtaa pahaenteiseltä. Levy on idealtaan kuitenkin erittäin oiva ja osuva Finntrollin kaltaiselle bändille. Musiikillisesti levyllä liikutaan hyvinkin laajalla skaalalla ajoittain synkäksikin vajoavasta ambientista, instrumentaaleihin, erilaisiin äänimaisemiin ja päihdyttävien mallasjuomien vaikutuksen alaisena tehtyihin rempseisiin yhteishoilotuksiin.

Vaikka yksittäiset biisit ovatkin pääsääntöisesti vähintäänkin hyviä ja nostattavat useasti hymynkareen suupieliin, on lopputulos kuitenkin valitettavan repaleinen ja sekava. Ideaan ja tunnelmaan olisi sopinut paremmin jokin yhtenäinen tarina tai teema, joka musiikilla ja sanoituksilla olisi voitu saada aikaan. Tällä kertaa kokonaisuus ei ole osiensa summa vaan niiden erotus.


Marilyn Manson
The Golden Age of Grotesque
Interscope
3/5

Medioita taidokkaasti hyväksikäyttävä Marilyn Manson on monia ärsyttävästä imagostaan huolimatta onnistunut myös tekemään omaperäistä ja mielenkiintoista musiikkia. Nykymetallin ja rockin eri tyylisuuntien kanssa flirttaileva artisti ehti jo hienolla "Mechanical Animals" -levyllä kokeilemaan David Bowie -henkistä vahvasti 70-lvulta vaikutteita imenyttä rauhallisempaa lähestymistapaa sanomansa julistamiseen. Parhaimmillaan keulakuvansa ehdoilla elävä bändi on kuitenkin ollut räyhäkkäissä mutta tarttuvissa ralleissa, joissa säännöllisin väliajoin heitetään erittäin iskeviä ja nerokkaitakin one-linereita.

Koneet räyhäävät yhä edelleen kuten läpimurtoalbumilla "Antichrist Superstar", mutta suurimpia särmiä on hioittu pyöreämmiksi melodioita lisäämällä. Lopputuloksena onkin varsin letkeää ja mukavasti eteenpäin rullaavaa kesämusiikkia metallisempaankin makuun. Keulahahmon arroganssi yhdistyy nerokkuutteen muun bändin kanssa saumattomasti ja lopputuloksena on samaa henkeä tihkuvaa omilla poluillaan kulkevia idearikkaita kappaleita. Pienoista suuruudenhulluutta aikaisempien levyjen tapaan osoittaa kuitenkin yli tunnin mittainen levy 14:sta kappaleellaan. Levy lähtee mukavan räväkästi käyntiin, mutta hieman puolen välin jälkeen käy kuin entiselle maratonjuoksijalle. Meno alkaa hyytymään pahasti ja paikat puutumaan loppumatkan ollessa aikamoista maitohapoilla laahustamista. Biisejä karsimalla ja levyä tiivistämällä sijoitus loppupeleissä olisi taatusti ollut pykälää korkeammalla. Mielenkiintoisena detaljina voidaan mainita videobiisiksikin päätyneen "mOBSCENE" kipaleen lapsikuoron tavaaman kertosäkeen yhteneväisyys Faith No Moren "Be Aggressiven" kanssa.

Rajoitetulla painoksella bonuksena tuleva DVD sisältää artistin itsensä suunnitteleman 25-minuuttisen "Doppelherz" lyhytelokuvan. Leffa tarjoaa varsinaista tajunnanvirtaa ja Mansonin sisäisen sielunmaiseman kuvausta levyn intron luupatessa taustalla. Tekstiä tulee hypnoottiseen ja rauhalliseen tahtiin Marilynin itsensä puhumana ja kyllähän taustalla hämärää liikkuvaa kuvaakin on. Ilman minkäänlaisia tajunnanlaajentajia tai artistin syvällistä tuntemista on ideasta saati juonesta turha ottaa selvää.

Mokoma
Kurimus
Sakara
4/5

EMIlle pitkät haistattanut Mokoma osoitti esimerkillistä metalliasennetta ja siviilirohkeutta perustamalla oman levy-yhtiön ja ruvetessaan soittamaan sitä mikä on herrojen metallisydäntä lähellä. Mokomaa on ennakkoon ehditty hehkuttamaan Suomen Slayeriksi ja ”Kurimusta” ensimmäiseksi suomenkieliseksi thrash-levyksi. Turhaan ei kehuja ole lausuttu yltiökateellisessa maassamme, vaikka Slayer vertauksia ei pidäkään ottaa täysin vakavasti. Aivan yhtä hyvin bändiä voitaisiin tituleerata myös Stonen manttelinperijäksi, sillä sen verran samankaltaisia melodioita ja kitarakuvioita on ajoittain havaittavissa.

Tunnustettava on, että kuultuani Mokoman aikomuksesta alkaa soittamaan suomenkielistä thrashia, pidin ajatusta hieman kornina ja epäilin idean toimivuutta. Levyn avauskaksikko ottaa heti kättelyssä luulot pois ja näyttää kaapin paikan. Tiukkaa rypistystä seuraa keskitempoinen raskas rutistus ja tätä toimivaa reseptiä käytetään niin kappaleiden kuin koko levynkin sisällä. Levyn saundit ovat kauttaaltaan hauskan rupiset ja kitarat möyrivät erittäin mallikkaasti ja tehokkaasti. Mokoman mekkaloinnissa on onnistuneesti yhdistetty kaikki 80-luvun hyvän thrashin elementit omiin ideoihin. Biiseistä löytyy niin pakolliset hitaat ja helvetillisen raskaat mosh-osuudet, biisien lopetusriffit kuin tuplakitarasahaukset. Marko Annalan laulu on asiaankuuluvasti joko mukavan aggressiivista ja kireätä tai tarvittaessa hyvinkin hempeää ja melodista. Monipuolisuus onkin levyn valtteja, sillä niskanikamille ei anneta armoa missään vaiheessa ja tappotunnelmassa ei säästellä. Kun musiikista paistaa vielä selkeästi läpi soittamisen into ja riemu, pistetään kokonaisuuden kannalta vielä yksi pykälä isompaan silmään

Mokoma suistaa helposti muut suomeksi laulavat orkesterit kohti kurimusta ja uhkailee niskalaukauksella vielä perään. Graniitin kova kotimainen joka ei hevillä murru. Menivät ja tekivät kovan levyn, mokomat.

Soilwork
Figure Number Five
Nuclear Blast
5/5

Rakkaan naapurimaamme ”ihmenuorten” viiden täyspitkän julkaisemista yhtä monessa vuodessa voidaan pitää huikaisevana suorituksena ottaen huomioon herrojen nuoren iän ja omaperäisten levyjen erittäin korkean tason. Bändi on onnistunut tuomaan paljon uutta paikoillaan polkeneeseen NWOSDM-genreen, vaikka onkin jo jonkin aikaa ollut suksimassa siitä poispäin. Mielenkiintoiseksi Soilworkin viidennen levyn tekee se seikka, että orkesteri oli tällä kertaa siinä tilanteessa, missä monet muut ovat olleet perinteisen vaikean kolmannen levyn kanssa.

”Figure Number Five” on taas yksi uusi harppaus eteenpäin Soilworkin musiikissa. Bändi on tiivistänyt biisejään ja karsinut rankalla kädellä kaiken turhan ylimääräisen pois. 41 minuuttiin onkin saatu tungettua 11 kappaletta aiemmilta levyiltä perinteiseksi muodostuneen 10 sijasta. Melodioita, puhtaita lauluja ja koskettimia on musiikissa entistä enemmän ja kertosäkeisiin on saatu tarttuvuutta vielä lisää. Edellä mainituista seikoista huolimatta levyyn oli kuitenkin yllättävän vaikea päästä sisälle. Useamman kuuntelun perusteellakin levy tuntui vaikuttavan varsin keskinkertaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Pari illan intensiivinen kuuntelu rupesi kuitenkin avaamaan korvia siihen malliin, että hienot pienet nyanssit alkoivat erottumaan ja levyn nerokkuus valkenemaan. Useamman viikon kuuntelun jälkeen olen päätynyt siihen lopputulokseen, että levy on ehdottomasti bändin kypsin ja tasapainoisin levy, joka tulee kestämään toistuvaa renkutusta myös tulevaisuudessa.
Vaikka musiikki onkin pehmentynyt ja rauhoittunut alkuaikojen teknisestä kaahauksesta aika tavalla, on bändi kasvaneesta monipuolisuudesta ja vastakohdista johtuen ehkä rankempi kuin koskaan aikaisemmin. Levy ansaitsee nimessäänkin olevan arvosanan ja nousee ehdottomasti vuoden 2003 kovimpien levyjen kärkiviisikkoon. 

Various Artists
A Tribute to the Creatures of the Night
Nuclear Blast
3/5

Omien suosikkibändien tribuuttien arvostelu kuuluu lähes samaan kastiin best of –kokoelmien kritisoinnin kanssa. Cover-vetojen soittaminen on muusikoista epäilemättä kivaa, mutta kuuntelijan kannalta alkuperäisen kanssa täysin identtiset lainat ovat auttamattoman tylsiä. Allekirjoittaneen mielestä hyvä coveri on sellainen, joka toimii vähintäänkin lähes yhtä hyvin kuin alkuperäinen ja joka kuulostaa sitä esittävältä bändiltä eikä alkuperäisen esittäjän viisulta.

Nuclear Blastin julkaiseman Kiss tribuutin lähtökohtana on ollut kasata aiemmin julkaistuilta levytyksiltä kunnianosoituksia maailman ehkä kovimmalle rock ’n’ roll orkesterille. 14 kipaleen joukosta ei löydykään kuin kaksi ennen julkaisematonta rallia, joista toinen Bathoryn tulkinta Black Diamond –klassikosta onkin ehdottomasti levyn omaperäisintä ja parasta antia. Erityistä draivia ovat versioihinsa saaneet vanhan kaartin artistit Galatic Cowboys, The Melvins, Doro ja Overkill, kun muut ovat tyytyneet lähinnä vain hoitamaan tonttinsa ilman sen kummemmin havaittavaa intohimoa. Jos versiot eivät pääsääntöisesti ole yllättäviä, ei sitä ole myöskään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Kissin 70-luvun tuotantoon painottuva biisilista.

Totaalisia muodonmuutoksen läpikäyneitä kappaleita ei levyltä löydy, mutta ihme ja kumma ilman miehistä sukupuolielintä vailla olevia tsipaleita ei levyllä myöskään ole. Positiivisessa mielessä varsin tasainen tribuutti tarjoaa kyllä ihan mukavaa vaihtelua alkuperäisten klassikkojen kuuntelulle.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME – ALKUSOITTOA KUOLEMALLE

Yhden miehen saattoväkenä toimiva belgialainen kokoonpano julkaisi kevään korvalla ensimmäisen Fireboxin kautta julkaistun levynsä. Aurinkoiset kevätpäivätkin pimentävä ambient-henkinen hidastakin hitaampi Until Death Overtakes Me on perustajansa Stijnin lempilapsia joskaan ei ainoa lajissaan. Synkkyyden kuvailemiseen koko sielullaan ja voimillaan uppoutuva herra on erittäin kiireinen musiikkinsa ja siihen läheisesti liittyvien asioiden kanssa, mutta löysi aikaa vastailla laveastikin kysymyksiin ennen kiertueelle lähtöä.


- Valmistaudun parhaillaan Funeral Procession –kiertuetta varten, jossa soitan yhdessä Pantheistin ja Skepticismin kanssa. Nuo keikat ovat bändin ensimmäiset ja apuna minulla on kaksi Pantheistin jäsentä. Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä me mahdamme kuulostaa livenä, mutta jos lopputulos tyydyttää minua, tulemme tekemään tulevaisuudessa muitakin keikkoja. Olen kyllä aina sanonut, ettei Until Death Overtakes Me kuulu keikkalavoille, mutta pianhan tuo selviää onko siinä perää vai ei. Olisi todella hienoa päästä soittamaan johonkin elokuvateatterin tapaiseen paikkaan, jossa yleisö voisi istua omilla penkeillään. Täysi kokoonpano vaatisi vain kolme kitaristia, basistin, patarummut, pari kosketinsoittajaa, laulajan ja ehkä parit jousisoittimet. Nyt joudumme käyttämään paljon ennalta ohjelmoituja koskettimia ja perkussioita.

Edellä mainittujen kokoonpanojen ja projektien lisäksi herralla on lukuisia muitakin viritelmiä, joten Stijnin ei tarvitse paljoakaan miettiä mitä vapaa-ajallaan tekisi.

- Kaikilla tämänhetkisillä yhdellätoista sooloprojektillani on yhteistä toistensa ja UDOM:in kanssa. Useimmat niistä juontavat juurensa ideoihin, joita aioin käyttää UDOM:issa. Mutta jos saan useita samankaltaisia ideoita, laitan ne mieluiten jonkin uuden projektin käyttöön sen sijaan, että pakottaisin ne esimerkiksi yhteen UDOM:in kappaleeseen. Näin minulle avautuu uusia mahdollisuuksia kokeilla erilaisia juttuja ilman että joutuisin rajoittamaan itseäni ainoastaan UDOM:in kaltaiseen musiikkiin. Tähän saakka näinkin monessa erilaisessa projektissa soittaminen ei ole ollut mikään ongelma, vaikka monet niistä saattavatkin lakata olemasta julkaistuaan yhden levyn.

- Kaikki vapaa-aikani kuluu tosiaan musiikkiin koulun käynnin ohella. Joskus ajankäytön jakaminen on erittäin hankalaa ja minulla ei koskaan tunnu riittävän aika kaikkiin niihin asioihin, mitä haluaisin tehdä. Tälläkin hetkellä pääni sisässä virtaa niin paljon erilaisia konsepteja ja musiikkia, mutta ajanpuutteen vuoksi en ainakaan vielä pysty toteuttamaan niitä kaikkia. Musiikin lisäksi minua kiinnostaa toki muutkin asiat kuten astrofysiikka ja lukeminen, joille yritän löytää aina joskus aikaa.

SYNKKYYDEN ALKULÄHTEILLÄ

- Kuuntelin aikanaan paljon black ja dark metallia, mutta kyllästyin niihin varsin pian. Tuon jälkeen löysin synkempiä genrejä kuten dark ambient, dark wave, gootti ja tietysti doom metallin. Aloittelin tuohon aikaan myös musiikin soittamisen ja yhdistelin heti kaikkia noita genrejä. Huomasin kuitenkin varsin pian, että doom metal ja ambient olivat musiikkityyleinä täydellisiä ilmaisemaan niitä ideoita ja tunteita joita halusin musiikissani esittää. Oman tyylini löytämiseen kului pari vuotta etsimistä ja kokeilua. En ole koskaan saanut mitään musiikillista koulutusta, vaan ostin ensimmäisen kitarani kuusi vuotta sitten ja aloin opettelemaan sillä soittamista. Olen myöhemmin hankkinut itselleni myös basson, koskettimet, patarummut ja sähköviulun, koska halusin oppia itse soittamaan kaikkia UDOM:n musiikissa käyttämiäni instrumentteja. En missään nimessä pidä itseäni teknisesti hyvänä muusikkona. mutta kykyni riittävät omaa musiikkiani varten ihan hyvin. Opin myös koko ajan kaikkea uutta joka tekee soittamisesta elämäni tärkeimmän asian.

Musiikki on Stijnille sen verran henkilökohtainen asia, että omien teosten luomiseen ei apua ole juurikaan kaivattu.

- UDOM:sta on tullut minulle niin läheinen projekti, että se menettäisi kaiken voimansa jos joku toinen osallistuisi musiikin tekemiseen. Olen kyllä harkinnut sessiomuusikoiden käyttöä tulevaisuudessa lähinnä sellon ja viulun osalta. Oikeastaan en halua kenenkään kanssa edes jakaa niitä asioita, joita pistän musiikkiini. Musiikissani on paljon enemmän syvyyttä kuin miltä ehkä vaikuttaa, mutta se kaikki on ehkä enemmän henkilökohtaisella tasolla. On paljon sellaisia ideoita ja näkemyksiä, joita en koskaan pystyisi jakamaan kenenkään kanssa.

MUSTA MONOLIITTI

Prelude to Monolith -levyn nimellä ja musiikilla tuntuu olevan selkeitä joskin etäisiä yhteyksiä Stanley Kubrickin ohjaamaan Avaruusseikkailu 2001 elokuvaan.

- Tuo elokuva sattuu tosiaan olemaan suosikkejani ja musiikissani on ehkä jotain samankaltaista mystisyyttä kuin tuossa leffassa. Monoliitti levyn nimessä tarkoittaa kuitenkin kaiken rumuuden, tuskan ja yksinäisyyden fyysistä ilmentymää. Oliota, joka on tietoinen omasta olemassaolostaan, yksin pimeässä ja kylmässä kuolevan maailman viimeisenä jäänteenä tomun ja tuhkan keskellä.

Pitkien jopa lähes 20 minuuttia kestävien kappaleiden synnyttämiseen Stijnillä on omat menetelmänsä.

- Olen kyllä joskus kuullut valituksia liian pitkistä biiseistä. Minä vain tykkään venyttää biisejäni tekemällä erilaisia variaatioita biisin pääteemasta tai punomalla eri teemoja yhteen. Haluan varmistua siitä, että juttuni kuullaan ja ymmärretään mikä tahansa se sitten onkin. Olenkin huomannut, että keskeisen teemaan toistaminen ja variaatioiden tekeminen auttaa usein kuulijaa tuon tavoitteeni suhteen.

- Joskus minulla menee todella kauan biisien tekemiseen ja esimerkiksi tällä hetkellä minulla on pari lähes valmista kappaletta, joita olen työstänyt yli pari vuotta. Joskus taas biisin tekemisessä ei mene kuin pari päivää.

Levyn päättää erittäin mielenkiintoinen ja osuva laina Chopinin kappaleesta Marche Funebre. Alkuperäinen yli kaksikymmenminuuttinen versio on kuitenkin kutistettu alle puoleen.

- Alkuperäinen ideani oli julkaista noin tunnin mittainen mini CD, jossa parin oman biisin lisäksi olisi ollut tuo täysmittainen Chopinin laina. Pituudestaan huolimatta se olisi ollut minusta kuitenkin vain mini CD, koska sille ei olisi päätynyt kuin noin 40 minuuttia itse tekemääni musiikkia. Solmittuani levytyssopimuksen Fireboxin kanssa päädyimme kuitenkin yhdessä julkaisemaan täyspitkän. Niinpä teinkin yhden uuden kappaleen ja lyhensin tuon Marche Funebren yhdeksään minuuttiin alkuperäisesti 22:sta. Levylle päätyneessä versiossa on ainoastaan pääteema yhdistettynä lyhyisiin variaatioihin itse säveltämistäni introsta ja outrosta.

Kiinnostus bändiä kohtaan ja levytyssopimuksen saaminen tuli jonkinasteisena yllätyksenä kokoonpanolle.

- En ole koskaan kuluttanut paljoakaan aikaa sopimuksien saamiseksi, vaikka olenkin ollut aiemmin yhteydessä muutamaan levy-yhtiöön. Tiesin kyllä Fireboxin ja että he ovat kiinnostuneita ambient ja funeral doom tyyppisestä musiikista. Ei minulla ole koskaan ollut sen suurempia ambitioita allekirjoittaa mitään levytyssopimusta ja en edes oikein uskonut omiin mahdollisuuksiini saada tämän kaltaista musiikkia kuuluviin minkään yhtiön kautta. Fireboxin väki oli lukenut jotain arvosteluja demoistani ja kun he ottivat minuun yhteyttä, laitoin heille musiikkiani menemään ja niin päädyin julkaisemaan levyn heidän kauttaan. Olen erittäin tyytyväinen heidän panokseensa ja he ovat promotoineet levyä paljon.

UDOMin tulevaisuus on kaikkea muuta kuin hämärän peitossa.

- Minulla on erittäin selkeä näkemys bändin tulevaisuudesta, sillä työskentelen parhaillaan neljän mahdollisen UDOM julkaisun parissa. Jokaisessa julkaistussa Symphony I-III -nimeä kantavassa tuotoksessa sekä Prelude to Monolith - levyssä on yksi selkeä konsepti ja useita sen alapuolella olevia ideoita. Yhdessä nämä kaikki neljä julkaisua muodostavat ison kokonaisuuden, joka kuvaa entiteettiä nimeltä UDOM. Kaikki tämä yhdistettynä muihin projekteihini tuovat esille vielä enemmän musiikissani näkyviä käsitteitä.

- Symphony I - Deep Dark Red kertoo henkilöstä, joka yrittää tehdä itsemurhan ja epäonnistuu. Tämän seurauksena hän alkaa vihaamaan elämää ja yrittää irtautua elämästä ja yhteiskunnasta. Tätä osuutta käsittelen Symphony II - Absence Of Life -levyllä. Prelude To Monolith ja Symphony III – Monolith -levyillä keskityn kuvaamaan tällaisen lohduttoman elämäntavan tuomaa tyhjyyttä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Jatkan samojen mutta vain pidemmälle vietyjen teemojen kanssa Symphony IV - No Sun, Only Dust -julkaisulla. UDOMin taru tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes kuolema minut korjaa.

FILOSOFIAA AAMUNKOITTOON

Vaikka sanoituksissa käsitelläänkin synkkiä ja vaikeita asioita kolmannen persoonan kautta, ei inspiraatiota tarvitse lähteä hakemaan sen kauempaa kuin jokapäiväisestä elämästä.

- Koko ihmiskunnassa on jotain pahasti vialla. Pidämme itseämme tämän planeetan kehittyneimpänä elämänmuotona ja sen enempää väärässä emme voisi olla. Suurin osa ihmisistä käyttäytyy kuin aivottomat pedot tai jopa pahemmin. Aivan kuin heidän eläimelliset vaistonsa törmäisivät ihmisen itsetietoiseen puoleen. Yhteiskuntaa johtavat lukemattomat narsistiset, aivottomat ja huoraavat lampaat ja ainoita merkitseviä asioita ovat kaupallisuus, materialismi ja fyysinen kauneus. Asiat tuntuvat menevän vain pahemmaksi ja pahemmaksi ja lopulta se johtaa ihmiskunnan tuhoon. Ei välttämättä fyysiseen tuhoutumiseen mutta vähintäänkin henkiseen. Kehittymisen sijasta me taannumme.

- Pyrin itse elämään päivän kerrallaan, sillä eilinen on mennyttä ja huomenna minä itse taas voin olla mennyttä. En tunne mitään tarvetta asettaa itselleni tavoitteita ja pyrkiä niihin. Yritän vain musiikkini avulla pysyä järjissäni ympäröivän maailman yrittäessä saastuttaa mieltäni sairailla ideoillaan.
Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä mutta näinkin pessimistisen maailmankuvan omaava henkilö näkee silti kauneutta luonnossa.

- Kutsun kauneinta, suurinta ja ällistyttävintä asia hautajaistanssiksi. Tuota syntymisen ja kuolemisen hidasta ja aaltoilevaa tanssia tapahtuu kaikkialla eikä vain pienessä mittakaavassa. Jopa galaksit ja tähdet syntyvät ja kuolevat. Tanssi etenee aaltomaisesti ja jokaisella aallonharjalla on syntymä ja aallonpohjassa kuolema. Pikkuhiljaa nuo aallot pienenevät ja pienenevät kunnes jäljellä on vain peilityyneys. Tämä on nähtävissä kaikkialla jos osaa vain katsoa oikein, kuolema ja kauneus puhtaimmassa muodossaan.

Synkkiä asioita musiikissaan käsittelevä herra on sinut oman väistämättömän tulevaisuutensa kanssa.

- Mielestäni en pelkää enää kuolemaa ja olen oppinut elämään sen tosiasian kanssa. Loppujen lopuksihan se on ainoa varma asia jokaisen elämässä. Kuolema ei myöskään ole minulle mikään pakkomielle, vaikka ajatus kuolemasta kiehtookin minua. Kuolema edustaa minulle kaiken absoluuttista loppumista, kaikki muistosi häviävät ja sinusta tulee pelkkä tyhjä kuori. On vain pimeyttä ja tyhjyyttä mitä et itse tietysti voi kokea, koska olet kuollut. Juuri tähän bändin nimi viittaakin: kaikki kestää vain siihen saakka kunnes kuolet ja se on siinä. Ei ole mitään kuoleman jälkeistä elämää tai inkarnaatiota.

Kysyttäessä mieluisinta tapaa päättää päivänsä tulee Stijniltä vastaus kuin apteekin hyllyltä.

- Oikeastaan ei ole mitään väliä kuinka sitä kuolee, koska lopputulos on kuitenkin sama. Kun on kuollut, niin ei sitä muista kuinka kuoli tai kuinka eli. Mutta jos nyt saisin valita, niin päätyisin hypotermiaan. Haluaisin kuolla jossain paljaalla tasangolla talven syleilyssä. Se olisi hidas kuolema, paikat alkaisivat ensin turtumaan ja sitä ikään kuin vaipuisi syvään uneen kaikessa rauhassa. Oikeastaan on harmi, ettei ihminen voi kuolla kuin vain kerran.

EVEMASTER – KUIHDU JA KUKOISTA

Lappeenrantalaisten kahden villimiehen muodostama dynaaminen dark metal duo Evemaster aloittaa kasvukautensa julkaisemalla toisen Wither-nimeä kantavan täyspitkänsä toukokuun alkupuolella. Siemenestä iduksi ja sitä kautta talvehtivaksi mukulaksi kehittynyt orkesteri on jo pidemmän aikaa viettänyt horroksessa odottaen kevään lämpöä ja uutta komeaa kukoistusta. Pahuuden puutarhassa häärimässä ja kasvuvinkkejä jakamassa Tomi Mykkänen ja Jarno Taskula.


Evemasteria ei voida pitää varsinaisena uutena tulokkaana suomalaisissa metalliympyröissä, sillä ikää kokoonpanolla on jo seitsemisen vuotta, takana parikin julkaisua sekä muutama keikka Euroopassa. Kovinkaan monen suomalaisen korvat eivät kuitenkaan ole duosta juurikaan kuulleet ja yhä harvemmat suut ovat teistä puhuneet.

- No tuo johtunee siitä, että vaikka tuo kuulostaakin hienolta, niin oikeasti kaksi keikkaa Puolassa ei vielä kauheasti nosta profiilia. Ja kun tuo julkaisutahti on ollut huomattavan rauhallinen ja lafkat ovat olleet tähän mennessä hyvinkin underground-tasoa, niin ei ole oikein päässyt ratsastamaan suosion harjalla. Toivottavasti nyt tämän uuden levyn ja lafkan myötä alkaa nimi tuntumaan tutulta yhä useammalle, pohdiskelee Tomi.

Niin, edellisestä Lacrimae Mundi -täyspitkästä on aikaa ehtinyt vierähtää jo yli viisi vuotta. Tuona aikana teitte ja äänititte kuitenkin neljä biisiä, jotka käsittääkseni oli tarkoitus julkaista EP:nä jo vuosia sitten.

- Tapeltiin silloisen lafkan kanssa ja huomattiin viime syksynä olevamme ilman levytyssopimusta. Tosiaan nuo neljä biisiä oli miksattuna ja odottamassa masterointia jo syyskuussa 2001. Nyt ne ovat miksattu uusiksi Witherille ja toimivat nykyisellään kyllä paljon paremmin, jatkaa Tomi ongelmien ja viivästysten selvittelyä.

Kotimainen uusi levy-yhtiönne Low Frequency innostui teistä kuultuaan nuo neljä biisiä, mutta halusikin julkaista täyspitkän EP:n sijaan. Olisiko teistä ollut helpompaa markkinoida bändiä EP:llä, ikään kuin maistiaisena siitä mitä tuleman pitää ?

- Levy-yhtiöille on vaikeampaa saada EP:lle kunnon jakelua, joten kyllä me ajatus täyspitkän tekemisestä hyväksyttiin aika helposti. Käytännössä kyllä pelotti koko ajatus tuosta uudesta studiosessiosta etenkin laulujen osalta. Meillä oli kyllä toiveissa julkaista tuo EP + muutama biisi vanhalta levyltä täyspitkänä, mutta se ajatus hylättiin sitten loppujen lopuksi ja päädyttiin äänittämään kokonaan uutta materiaalia. Näin jälkeen päin ajateltuna ratkaisu oli kyllä täysin oikea, valottaa Jarno.

Homma siis ilmeisesti nykyään toimii, vaikka levynjulkaisua onkin ehditty jo siirtämään parilla kuukaudella eteenpäin alkuperäisestä maaliskuun päivämäärästä.

- LFR on tehnyt tähän asti todella hyvää työtä, joten ollaan aika innoissaan odottamassa levyn julkaisua, että nähdään miten toi promootiopuoli niiltä toimii. Ollaan kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan kunnon lafkan kanssa tekemisissä ja sen kyllä huomaa. Ero on todella suuri, vaikkei LFR vielä mikään valtava lafka olekaan, kehuu Jarno.

HOPPU JA HÄTÄ

Uusia biisejä jouduit rustaamaan aikamoisella kiireellä, että materiaalia saatiin riittävästi täyspitkää varten, studiosessioitakaan kun ei ollut mahdollista siirtää.

- Jälleen kerran tuli tosiaan vähän hoppu, naureskelee Tomi. Kun studioaika alkoi maanantaina, niin sunnuntai-iltana rustailin viimeisiä lauluja ja sovituksia.

Hätäilemällähän ei vanhan kansan mukaan tule kuin kusipäitä muksuja, mutta sanonnan paikkansapitävyydestä Tomilla on omat näkemyksensä.

- Laatukontrolli on kyllä aika kova omasta puolesta. Mitään paineita en ulkopuolelta kyllä ota, eli jos menee omasta kontrollista läpi, niin eipä sillä oikeastaan ole mitään väliä mitä mieltä muut ovat. Plussaa kyllä on, jos Jarno tykkää. Ei ole vissiin ainakaan vielä käynyt niin, että Jarno olisi inhonnut jotain biisiä, minkä olen itseltäni läpi päästänyt.

Laulajan osuus ja osa ei ole aina kadehdittava, mutta Jarnolla on asiasta hieman omat näkemyksensä.

- Tämmöinen järjestely sopii mulle ihan hyvin, koska meikäläisen musiikilliset lahjat on kuitenkin mitä on. Kyllähän Tomi aina soittaa noita biisien raakileita mielipiteiden toivossa ja joskus niitä jopa saakin, mutta kyllähän toi biisien teko sanoineen on ihan Tomin juttu. Sanoja voisin itse ehkä joskus tehdäkin, mutta noiden Tomin tekemien sanojen tasolle on aika vaikea päästä, joten sekin on sitten jäänyt.

Hoppu ja kiirekin voi näemmä toimia näemmä inspiraation lähteenä, mutta mistä muualta sitä intoa ja luomisvoimaa löytyy ?

- Metallimies kun olen! Mulla on aina ollut haluna tehdä synkkää ja melodista musiikkia, jota en ole pystynyt silloisten tai nykyisten bändieni kanssa toteuttamaan. Nykyään on vielä helpompi työstää matskua Evemasterille, kun ei ole oikeastaan yhtään suoranaista metallibändiä kierrossa tällä hetkellä, valottaa Tomi luomisvoimansa saloja.

Vaikka biiseissä on paljon tarttuvia melodioita, on niissä samalla taustalla varsin räväköitä kitaraosuuksia Jarnon kurkkua raapivasta laulusta puhumattakaan. Vastakohdat täydentävät yleensä toisiaan eli onko kyse vakavasti harkitusta konseptista vai luontaisesta luomisen tuloksesta ?

- Ei sitä kyllä mitenkään erityisesti harkittu ole, se vaan on lähtenyt muotoutumaan siten. Jarnon laulut on niin rankat, että sen takia ajatuksena on ollut lisätä kitaroilla mahdollisimman paljon melodiaa taustalle. Saa semmoisen mukavan sekametelisopan aikaiseksi, että ainakin itselleni toimii hyvin, tarinoi Tomi.

Tarkkakorvainen kuuntelija osaa kyllä varmaan erottaa uudet biisit vanhoista ja biisintekijällä itsellään on tähän myös oma näkemyksensä.

- Mun mielestä suurin ero on, että uudet biisit ovat hieman aggressiivisempia, synkempiä sekä raskaampia kuin nuo vanhat. Uusissa on myös hiukan enemmän jippoja ja vaihtelua. Ensimmäiseksi huomattava ero on kuitenkin se, että uusissa biiseissä ei ole semmoisia kohtia, joissa kaksi melodiakitaraa kelluttaa, vaan taustalla on koko ajan rytmikitarat. Jostain se mun death metal -menneisyys näytti ruman päänsä taas. Itse ajattelin, että uusista biiseistä tulisi jotain Anathema/Katatonia-osastoa, mutta toisin näemmä kävi.

MYNTHON-MIES

Duon levytyssessiot olivat normaalista hieman poikkeavat, laulaja Jarnoa kun lennätettiin myös lentokentältä reeneihin ja suoraan studioon.

- Prosessihan oli itse asiassa aika normaali meille, tosin tietysti aikataulullisesti tiukempi. Me ollaan yleensäkin tehty niin, että Tomi tekee koneella biisit valmiiksi ja käyn sitten niihin lauleskelemassa päälle jossain treenikämpällä. Tomi siis myös sanottaa ja rytmittää biisit etukäteen mulle valmiiksi. Tosiaan pari päivää Suomessa lomailun jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin, joten mentiin Tomin ja taustanauhojen kanssa treenikämpälle ääntä availemaan. Kerkesin varmaankin treenaamaan noin 6-7 kertaa ennen studioon menoa, joten kyllähän toi aika minimaalisella treenillä meni. Lähinnä nuo treenit oli vain kurkun totuttamista sekä biisien laulurytmitysten opettelemista ja tietysti samalla miettimistä, miten mihinkin kohtaan olisi hyvä laulaa, paljastaa Jarno sessioiden tiukkaa aikataulua omalta osaltaan.

- En muuten edes kerinnyt meidän rumpalipoika Jaskaa näkemään koko session aikana, koska rummut, kitarat ja bassot olivat jo nauhalla, kun ensi kertaa astuin studion ovesta sisään. Studiosta lähdettyäni sinne tuli vielä Penttilän Lauri lauleskelemaan taustoja ja Anssi soitti sitten muutaman viikon päästä synat, jatkaa Jarno samasta asiasta.

Jarnon kurkkua repivät kireää mutta ruosteista pianolankaa muistuttavat vokalisoinnit ovat varsin uniikkeja metallipiireissä ja vertailukohtana voisi toimia vaikkapa Tomas Lindbergin ääni mutta puhtaampana ja ilman räkää. Kuinka paljon studiossa kului oikein kurkkupastilleja, kun kuuntelijakin alkaa hamuamaan Mynthon-rasiaa herran ääntä kuullessaan.

- Kyllähän se välillä aika helvettiä oli. Ei tosin niinkään äänen kestämisen suhteen. En tiedä mistä se tarkalleen johtuu, mutta saan aina etenkin studiossa laulaessa sellaisia vittumaisia päänsärkypiikkejä. Ne alkaa varmaan noin tunnin laulamisen jälkeen ja silloin jo yhden pitkän rivin tai säkeistön jälkeen ja aina vaan kovenee, mitä pidemmälle laulusessio sinä päivänä etenee. Pahimmillaan pystyin laulamaan vain pari riviä kerralla ja sen jälkeen piti pitää muutaman minuutin tauko, että päänsärky katoaa ja pystyisi taas jatkamaan. Välillä tuntui, että tipahdan polvilleni siihen kopin lattialle. Tuntuu, että nuo uudet biisit on rankempia ja räväkämpiä eli niihin oli helpompi laulaa aggressiivisella otteella, kertoilee Jarno ja jatkaa:

- Ääni mulla tulee aika luonnostaan. Kuka tahansahan osaa huutaa, kysehän on vain siitä, miltä se huuto kuulostaa. Ei tässä tarvitse mitään laulutunteja ottaa, että saa sävelet ja hengitystekniikat kuntoon. Jälkimmäisestä voisi tosin olla tässäkin hommassa paljon hyötyä, ettei huutaisi heti keuhkoja tyhjäksi, vaan yrittäisi saada aikaan vastaavan äänen vähemmällä hapella niin jäisi happea vielä pikku "kikkailulle". Vaikkei tässä mitään säveliä yritetä vetää niin yritän kuitenkin saada jotain vaihtelevuutta huutoon lisäämällä tunnetta peliin musiikin mukaan.

DUONA STAGELLE

Teillähän oli studiossa koko joukko varsin nimekkäitä suomalaisia metallimuusikkoja avustamassa mukaan lukien myös äänittäjä Anssi Kippo. Herroista taisi kuitenkin olla oikeasti apua eikä vain markkinointi mielessä.

- Kyllähän sen voi jo arvata, että levyä tullaan markkinoimaan noilla bändin "ulkopuolisilla" jäsenillä. Pitäähän levy-yhtiön tehdä kuitenkin parhaansa, että levy myy ja kyllä noilla nimillä varmaan ihmisten mielenkiinto levyä kohtaan herää. Mutta tosi asiahan on, että musiikki se kuitenkin määrää, ostaako ihmiset sen levyn vai ei, paljastaa Jarno.

- Jaskahan tuli mukaan Anssin suosituksesta ja pyynnöstä. Haluttiin kuitenkin konerummuista eroon, joten Jaska oli oiva mies siihen paikkaan. Ja Jaskahan on Lappeenrantalainen ja tuttuja ollaan jo oltu varsin pitkän aikaa eli siitä myös suuret plussat, täydentää Tomi.

- Lindbergin Mika on ollut mukana ensimmäisestä levystä lähtien noissa puhtaissa lauluissa ja ihan just siitä syystä, ettei omat rahkeet riitä, tunnustaa Jarno.

- Ja Marco otettiin laulamaan taustoja Wings of Darknessiin, koska se on ideana niin härski ja hyvä! Eihän Marco tainnut olla vissiin edes vielä Nightwishissä tuossa vaiheessa, päättää Tomi perustelut sessioimuusikoiden käytöstä.

Bändin varsinaiseen kokoonpanoonhan ei siis tosiaan kuulu kuin kaksi jäsentä joista vielä puolet viettää aikaansa tällä hetkellä sarvikuonojen maassa leipäänsä hankkimassa. Orkesterin projektiluontoisuudesta ja tulevaisuudesta näkemyksiään kertoo Jarno.

- Kyllä tähän nyt aletaan satsaamaan enemmän, mutta eiköhän biisien teko ja äänitykset mene vielä ihan samalla kaavalla kuin ennenkin. Muutan kuitenkin Suomeen takaisin toistaiseksi pysyvästi, joten keikoillekin olisi tarkoitus lähteä. Keikkabändi on kaavailussa, joten kyllä tämän "projektin" kanssa aletaan tekemään paljon enemmän työtä kuin tähän asti. Tuleehan uuden levy-yhtiön myötä myös paljon enemmän promootiohommia bändillekin, joten uskon, että ollaan jopa aika kiireisiä tämän kanssa seuraavat pari vuotta.

- Ei tässä sen kummempia tavoitteita ole, mutta kyllä sitä varmaan aika pettyneitä ollaan, jos tämä levy ei menesty paremmin kuin edellinen levymme. Itse olen ainakin tyytyväinen, jos Wither saa paremman vastaanoton kuin Lacrimae Mundi, koska se keräsi yllättävän hyviäkin arvosteluja.

Tomin odotukset levyn menestymisen suhteen ovat astetta konkreettisempia.

- Olen asettanut itselleni sellaisen tavoitteen, että kaikki yli 5000 myytyä kappaletta maailmanlaajuisesti on isoa plussaa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että promootio tulee olemaan jopa hyvällä pohjalla, joten ei tuo 5000 ole ihan mahdottomuus. Palautteesta toivon, että kommentit alkavat tyyliin "Ekalla kuuntelulla ajattelin, että ihan jees, mutta kolmannella tajusin, että täähän on ihan vitun hyvä!". Eli toivottavasti levy kestää kuuntelua ja aukeaa pikkuhiljaa.

Mainospuheitakin on uuden levyn tiimoilta alustavasti ehditty miettimään.

- Aika vaikea tässä on omaa musiikkia lähteä hehkuttamaan. Sanotaan nyt kuitenkin, että levy toimii varmasti niille, jotka tykkäävät synkästä melodisesta metallista, jossa on vaikutteita eri metallityyleistä, arvelee Jarno.

- Monipuolisuus on levyn selkeä positiivinen puoli. Varsinkin, jos vertaa edelliseen levyymme, niin ero on todella selkeä. Hankkimalla Witherin saat synkässä sopassa keitettyä monipuolista metallia, kiteyttää Tomi.

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa.  6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10

SOILWORK – TYÖLÄISTEN LAULUJA

Ruotsin tuoreimpia ja tuotteliaimpia ylpeyksiä on viime vuosina ollut kuuden nuoren työn sankarin joukkio, jonka kaksi viimeisintä levyä ovat olleet vuoden merkkipaaluja. Uusi vuosi tuo mukanaan uuden levyn josta löytyy uudet kujeet. Illan käännyttyä alkuyöksi langan päässä orkesterin kuvioita selvitti puhelias ja ilmeisen tyytyväiseltä vaikuttava biisinikkari Peter Wichers.


Myöhäisestä ajankohdasta ja parin päivän haastattelurumbasta huolimatta Peter vaikuttaa yllättävän pirteältä ja aidosti innostuneelta kehumaan viimeisintä Soilwork tuotosta. Uudella levyllä on tapahtunut pieniä joskin merkittäviä muutoksia verrattuna edeltävään Natural Born Chaos -levyyn, joka yllätti monet melodisemmalla otteellaan. Toimittajien kysymykset taitavat tämäkin levyn promotoinnin yhteydessä keskittyä samoihin asioihin ?

- Kyllähän meiltä nytkin kysellään pääasiassa samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen ja kärkikastissa kysymys siitä, miksi emme tällä kertaa käyttäneet Devin Townsendia tuottajana. Ja vastaus tuohon kysymykseen on, että Devin oli todella kiireinen omien projektiensa kuten Strapping Young Ladin kanssa eikä hänellä yksinkertaisesti olisi ollut aikaa tulla tuottamaan meitä. Hetken tilannetta pähkäiltyämme päätimme tuottaa levyn itse ensimmäistä kertaa uramme aikana. Olihan se aika iso haaste tuottaa itse koko levy alusta loppuun saakka. Samalla se oli myös erittäin opettavainen kokemus, koska jouduimme tuottajina urkuri Svenin kanssa huolehtimaan musiikin pakottamisesta sellaiseen muottiin kuin sen halusimme. Olemme todella tyytyväisiä albumin tekemiseen ja lopputulos on minusta erittäin onnistunut ja paljon raaempi kuin edellinen levymme. Lopputulos on myös paljon eläväisempi ja siinä on mukana hieman enemmän tunnetta varsinkin laulupuolella. Levyltä kuulee myös selvästi, että laulajamme Björn on laulaessaan paljon rennompi kuin ennen. Ja kyllä tämä samoihinkin kysymyksiin vastaaminen voittaa aina tappelun levy-yhtiön kanssa lakiteknisistä seikoista kuten biisien oikeuksista, naurahtaa Peter.

Hyvät kokemukset äänitysprosessista saa Peterin epäilemään tuottajan tarpeellisuutta tulevaisuudessa.

- Vaikea sanoa tuotammeko levymme itse myös tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä ainakin näyttää siltä, ettemme tarvitse ulkopuolista tuottajaa mihinkään. Palaute on pääasiassa ollut hyvää tuotannon suhteen. Itse asiassa koko hommasta jäin sen verran hyvä maku suuhun, että ajatus työskennellä muiden bändien kanssa ja auttaa heitä tuottajan ominaisuudessa on alkanut kiinnostamaan minua.

Aikaisemminhan Svea-mamman pojat ovat käyttäneet Studio Fredmania kappaleiden taltioimiseen, mutta tällä kertaa yksi studio ei riittänyt, vaan eri osuuksia piti käydä tallentamassa parissa muussakin paikassa.

- Me vain halusimme tehdä jotain erilaista tässäkin asiassa, koska olemme aikaisemmin tehneet asiat aina täsmälleen samalla tavalla. Halusimme käyttää jokaisen studion parhaita puolia ja siksi äänitimmekin rummut Fredmanissa mutta esimerkiksi kitarat ja koskettimet erässä kotikaupunkimme studiossa. Näin tulemme varmaan toimimaan myös tulevaisuudessa.

VASTAVIRTAAN

Uusi levy kanta nimeä Figure Number Five joka ilmeisestä viittauksista huolimatta kaipaa hieman enemmänkin selvittämistä.

- Levyn nimi viittaa ajatukseen ihmisestä, joka tuntee itsensä tarpeettomaksi tämän päivän yhteiskunnassa, aivan kuin hän olisi turha viides pyörä. Itse asiassa Björn kirjoitti minulle oikein paperille ajatuksiaan levyn keskeisestä teemasta ja tämä varmaan samalla selittää hieman tuota levyn nimeäkin. ”Levyn keskeisiä teemoja on viattomien ihmisten taistelu yhteiskunnassa, uhrien, joidenka yli tallotaan kerta toisensa jälkeen ja lopuksi hallitukset hautaavat heidät. Heidät vaiennetaan samalla kun yläluokan ihmiset imevät kuninkaiden verta. Yleisesti ottaen levyä voidaan myös pitää eräänlaisena kunnianosoituksena ihmisille, jotka ovat tunteneet itsensä aina laiminlyödyiksi ja syrjäytetyiksi arvottomina yhteiskunnan ulkopuolelle”. Tätä samaa ideaa voidaan myös soveltaa metallipiireihin, koska metalli on pitkän aikaan ollut vähemmistönä musiikkibisneksessä. Levy on myös kunnianosoitus niitä kohtaan, jotka uskaltavat tehdä jotain erilaista ja kulkea valtavirtaan vastaan.

Suurimpia ja helpoiten huomattavia muutoksia levyllä on kappaleiden tiivistäminen ja yksinkertaistaminen. Aikaisempien levyjen keskimääräiseen kestoon verrattuna levyltä löytyykin yksi kappale enemmän.

- Yksinkertaisesti sanottuna me vain karsimme kaiken ylimääräisen paskan pois biiseistä. Halusimme tehdä biisejä, joissa kuulijan mielenkiinto pysyy koko ajan yllä emmekä tunkea kappaleisiin kaikenlaista mitä osaamme tehdä miellyttääksemme erilaisia kuulijoita. Meille on tärkeää, että musiikki puhuu omaa kieltään, ilman että siinä olisi vaikka minuutin mittaista kitarasooloa. Minä kyllä tykkään sooloista, mutta ei kaikkia kiinnosta kuulla pitkiä kitaratilutuksia. Halusimme, että jokaisesta kappaleesta löytyy alusta loppuun saakka vievä punainen lanka ja niin, ettei tylsyys pääse missään vaiheessa yllättämään. Ehkä tuon takia biiseistä tuli tällä kertaa hieman lyhyempiä.

Tiivistäminen todella tuntuu tehneen ihmeitä Soilworkille ja hyvänä esimerkkinä tästä voidaan pitää loisteliasta bändin hitiksikin kasvanutta Grand Failure Anthem -kappaletta. Minä ja useat muutkin ovat olleet sitä mieltä, että tuo kappale on minuutin pari liian pitkä.

- Olet aivan oikeassa ja kun kuuntelen sitä näin jälkeenpäin, niin siinä tosiaan on yksi värssy ja kertosäe liikaa. Tuota biisiä äänittäessämme huomasin valitettavasti liian myöhään tuon saman asian ja mitään ei enää ollut tehtävissä. Kappale on myös hieman liian pitkä soitettavaksi keikoilla, joten siksi emme sitä enää ole juurikaan soittaneet.

- Tätä uutta levyä tehdessämme mietimme myös ensimmäistä kertaa kuinka biisit tulevat toimimaan keikoilla. Yritimme ottaa huomioon myös tuon puolen ja halusimme tehdä levyn, joka toimisi myös livenä mahdollisimman hyvin. Aiomme kuitenkin keikkailla tämän levyn tiimoilta todella paljon ja liian teknillisen musiikin esittäminen keikoilla olisi ollut todella hankalaa. En tiedä ymmärrätkö mitä ajan takaa, jos sanon, että levyllä on mielestäni hyvä meininki joka tulee varmasti toimimaan myös livenä.

- Livenä soittaminen on tosi mukavaa, koska silloin saa palautetta ihmisiltä ja yleisön ja bändin välille muodostuu eräänlainen side. Studio työskentely on tosin kanssa mukavaa, koska silloin voi keskittyä täysin ainoastaan omaan soittoonsa. Erona keikkailuun on se, että studiossa sitä soittaa itselleen kun keikoilla taas saa muut kuuntelemaan soittoasi.

HUOLETONNA HYVÄ OLLA

Kappaleita työstämässä ja tiivistämässä oli tällä kertaa hieman erilainen parivaljakko kuin ennen.

- Tälle levylle Björn ei tehnyt paljoakaan biisejä, vaan työskentelimme pääasiassa kahdestaan Svenin kanssa. Valmistelimme levyä paljon kotona tietokoneiden kanssa Svenin kanssa ja kutsuimme Björnin käymään ja auttamaan lauluosuuksien kanssa. Laulujuttuja improvisoitiin todella paljon ja yleensä kaikki tapahtui hyvin spontaanisti. Sen varmasti myös huomaa levyä kuuntelemalla.
Edellistä levyä vieläkin astetta melodisempi uusia materiaali saattaa yllättää monet fanit ja syytöksiä itsensä myymisestä tullaan varmasti kuulemaan. Peteriä ei kuitenkaan asia tunnu juurikaan hetkauttavan.

- Ei minua pelota se, mitä ihmiset ajattelevat meistä uuden levyn myötä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Meille on aina ollut tärkeätä olla kuuntelematta levy-yhtiötämme ja kovimpia fanejamme musiikkiin liittyvissä asioissa. Järkevää kait olisi tehdä musiikkia muita varten, mutta meistä on järkevintä tehdä musiikkia jota rakastamme. Olemme uskollisia ainoastaan itsellemme ja rakkaus omaan musiikkiimme vain todistaa sen.

Levy yllätti kyllä minutkin, mutta ei melodisuudellaan eikä ytimekkäillä kappaleilla vaan näistä seikoista huolimatta kuinka vaikea siihen oli päästä sisälle. Ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen levystä jäi hyvinkin keskinkertainen kuva, mutta parin illan tiiviin kuuntelusession jälkeen koko komeuden hienous alkoi vasta valjeta. Kitarasankarilla on tästä oma käsityksensä.

- Et muuten ole ensimmäinen henkilö joka sanoo noin levystämme. Kaikki jotka ovat noin sanoneet, ovat ensin pitänee levyä ainoastaan hyvin soitettuna musiikkina, jossa on tarttuvia kertosäkeitä ja ehkä aavistuksen verran helpompaa kuin aikaisempi materiaalimme. Mutta pikkuhiljaa levy alkoi avautumaan myös heille. Minulle henkilökohtaisesti on erittäin tärkeätä, että olemme pystyneet tekemään levyn joka kasvaa hitaasti mutta varmasti, koska sellaisia levyjä jaksaa kuunnella pitkän aikaa. Levyt jotka kolahtavat heti täysillä ja tuntuvat täydellisiltä heti ensi kuulemalta, kuluvat yleensä äkkiä eikä niitä jaksa kuunnella enää puolen vuoden päästä. Ehkä monet myös odottivat jotain erilaista kuin mitä teimme edellisellä levyllä ja eivätkä sitten järkyttyneetkään kun emme olleetkaan muuttuneet niin radikaalisti. Tämä saattaa selittää sinunlaistesi ihmisten reaktiot.

Vaikka levy tarjoaakin varmasti yllätysmomentteja kuuntelijoille, niin Peterin ideat eivät muille jäsenille ole yllätyksenä juurikaan tulleet.

- Kyllähän minä joskus onnistun yllättämään heidät ideoillani, mutta minulla on aika hyvä käsitys siitä mistä he pitävät ja pyrin tekemään sellaista musiikkia josta me kaikki pidämme. Joskus joudun kyllä vähän selittelemään mikä on jossain ideassani se varsinainen juju ja yleensä he ymmärtävät mitä ajan takaa. Uudella levyllä on esimerkiksi Svenin tekemä kappale Departure Plan jonka suhteen olimme aluksi hieman epäileväisiä. Ei siksi, että se on huono kappale vaan siksi, että emme olleet aivan varmoja sopisiko se Soilworkin tyyliin. Tiesimme kuitenkin, että siitä tulee hyvä kappale ja niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävikin.

TYÖN RASKAAT RAATAJAT

Viisi levyä viidessä vuodessa on melko uskomaton suoritus, kun ottaa huomioon että bändi ja musiikki on kehittynyt levy levyltä tason tippumatta missään vaiheessa. Inspiraatiota tuntuu riittävän jatkuvalla syötöllä, mutta pelko vaanii silti koko ajan perseessä.

- Pelkään tosiaan koko ajan, että joku kaunis päivä ideani tosiaan loppuvat. Juurin sen takia kirjoitankin uutta materiaalia jatkuvasti. Nyt en tosin jaksa uskoa, että julkaisisimme uuden levyn ensi vuonna. Haluamme tehdä mahdollisimman paljon keikkoja ja ehkä jopa kiertueita joissa olisimme pääesiintyjä. Olemme keskustelleet tästä levy-yhtiömme kanssa ja heidän mielestään on tärkeää julkaista levyjä mahdollisimman usein, että ihmiset eivät unohtaisi meitä. Meistä on myös tärkeää olla esillä koko ajan, koska siten ihmiset huomaavat että olemme elossa ja että välitämme heistä. Emme toki halua päästä tämän suhteen helpolla ja julkaista levyä vuosi vain sen takia, että pysyisimme ihmisten mielissä. Tähän saakka se vaan on tapahtunut hyvin luontevalla ja spontaanilla tavalla emmekä ole koskaan tunteneet olevamme pakotettuja julkaisemaan levyjä näin usein.

- Kaikki ideat mitä minulla on eivät kyllä sovi Soilworkille, mutta en tiedä koska minulla olisi aikaa toteuttaa niitä koska olemme Soilworkin kanssa aina levyttämässä, hekottelee Peter. Ehkä jonain päivänä minulla on joku projekti, jossa on kokonaan eri kokoonpano kuin missä nyt soitan. Minulla on varastossa vanhoja juttuja, jotka eivät ole päässeet levylle asti tai jotka eivät vain ole olleet sopivia nykyisen linjamme kanssa.

Vaikuttaa siltä kuin tarvitsisit 48 tunnin vuorokauden.

- Heh joo, nauraa Peter. Jos pääsee tietynlaiseen oikeaan mielentilaan ja on hyvällä tuulella, niin sitä pystyy tekemään hyvinkin paljon biisejä. Chainheart Machinen ja A Predator’s Portrait -levyjen välissä minulla oli aika paha blokki päällä ja sen takia niiden välissä onkin hieman pidempi 1.5 vuoden tauko. Se oli todella turhauttavaa aikaa, koska normaalisti minulla on inspiraatio päällä lähes koko ajan. Mutta jos ideoita tulee, en näe mitään syytä olla hyödyntämättä niitä.

Kuuleman mukaan te teette uusia biisejä jopa keikkailun lomassa.

- Ei me nyt varsinaisesti uusia biisejä tehdä, mutta esimerkiksi Björnillä ja minulla on mukana jatkuvasti kannettavat nauhurit joihin tallennamme ideat mitä meille syntyy. Björn laulaa nauhalle melodioita ja minä laulan kitarajuttuja, jotka yritän sitten myöhemmin soittaa oikeasti kitaralla.

TYÖKALUJENSA TAITURIT

Soilworkin jokainen jäsen on kerännyt laajasti kehuja oman instrumenttinsa käytöstä ja taitamisesta. Olisiko tiukaksi toimivaksi yksiköksi jalostunut kokoonpano vaarassa hajota kokonaan, jos yksikin sen osasta päättäisi jättäytyä kelkasta ?

- Tuohon on vaikea vastata, mutta en jaksa uskoa että päättäisimme hajota jos joku meistä päättäisi lähteä pois. Björn olisi ehkä kaikista vaikeimmin korvattavissa, koska hän on kummnikni bändin keulahahmo ja vokalisti. Bändeissä kumminkin juuri laulu on kaikista kriittisin tekijä ja jos laulaja päättää lähteä bändistä, on hänen korvaamisensa aina hankalaa. Tosin en halua alkaa tässä nimeämään ketään korvattavissa olevaa jäsentä.

Tiukan ja taitavan kokoonpanon lisäksi Soilworkin menestyksen ja omaperäisyyden salaisuus on varsin yksinkertainen.

- Me olemme bändi, joka ei kaihda riskien ottamista emmekä epäröi avartaa musiikkiamme. Minusta tuntuu, että tuo on suurin syy siihen miksi me erotumme muista bändeistä. Olemme jopa saaneet aikaiseksi joitain mullistavia juttuja ainakin Ruotsissa tekemällä omaa juttuamme ja silti olemme pystyneet säilyttämään metallipiirien hyväksynnän. Useat bändit eivät uskalla ottaa riskejä fanien menettämisen pelossa ja me olemme hyvä esimerkki siitä, että uusien juttujen kokeileminen kannattaa.

Kokeilua ja kehitystä tosiaan on tapahtunut levy levyltä. Peterillä on myös oma näkemyksensä uran alkuaikojen levyistä sekä niiden puutteista.

- Kun teimme ensimmäistä levyämme olimme kaikki tosin nuoria, minäkin vasta 18-vuotias. Vaikka ajattelenkin nyt paljon sitä kuinka huonosti tuolla levyllä soitin, niin olen silti kaikista noista levyistä yhtä ylpeä kuin olin siihen aikaan kun ne tehtiin. Jokaisessa levyssä on tietynlaista viehätystä, vaikka olemmekin nykyään aika eri tasolla joka suhteessa kuin noihin aikoihin.

Ihmetystä ei herättäne tieto siitä, että herrat ovat jo ehtineet hieman miettimään seuraavaa levyään ja tulevaisuuttaan. Tavoitteena ei kuitenkaan taida olla julkaista 10 levyä seuraavan kymmenen vuoden aikana ? Peter purskahtaa nauruun.

- Olemme Björnin kanssa jo jutelleet vähän nykyisestä tilanteestamme, jossa bändissä on muutama pääasiallinen biisien tekijä ja loput eivät paljoa ole osallistuneet säveltämiseen. Ajattelimme soitella yhdessä bändinä ja kokeilla tehdä biisejä sillä tavalla. Tämä vaan vaatisi enemmän aikaa ja että alkaisimme tienaamaan musiikilla elääksemme sillä. Tuo olisi meille aivan uusi tapa tehdä biisejä ja ajattelimme ainakin kokeilla sitä. Pääpaino on kuitenkin laadukkaan musiikin teolla ja jos biiseistä alkaa tulemaan liian eläväisiä tai niistä ei tule yhtä hyviä kuin vanhasta materiaalista, niin kokeilu lakkaa kyllä välittömästi.

- Jos saundimme muuttuisin niin paljon, että se ei kuulostaisi enää Soilworkilta, niin silloin olisi aika laittaa pillit pussiin. Olemme yhä aika rankkaa musiikkia ja tulemme aina käyttämään sekä rääkymistä että puhtaita lauluja, jotka ovat meidän tavaramerkkejä. Tuo yhdistelmä on ainakin minusta erittäin toimiva. Ei olisi reilua bändiä eikä fanejamme kohtaan, jos alkaisimme löystymään liiaksi. Otamme pieniä askeleita eteenpäin ja jos askelet alkavat olla liian isoja tai alamme kopioimaan omia juttujamme, on aika laittaa hanskat naulaan tämän bändin suhteen.

Hamara #1/2003

Ajattara
Kuolema
Spikefarm Records
4/5

Ajattaran toinen täyspitkä rakentuu samoille perustuksille debyytin kanssa. Bändi luotaa sysimustan suomalais-ugrilaisen mielen syövereitä ja paiskaa koko rujon kauneuden kuuntelijan aistinelimiin. Toimivaa kokonaisuutta ei ole lähdetty suuremmin muuttamaan, vaan etenee tuttuja turvallisia uria pitkin silti eteenpäin.

Trio toimii tiukkana yksikkönä ja keskitempoinen black- ja dark metallin välimaastossa liikkuva musiikki porautuu tajuntaan vastustamattomasti. Ruojan rujot vokalisoinnit tummentavat entisestään levyltä välittyvää tunnelmaa ja A.W. Yrjänä henkisiä lyriikoita olisi vaikeata kuvitella tulkittavan muulla tavalla. Debyyttiin verrattuna biiseihin on taidokkaasti ujutettu salakavalia pieniä melodioita, jotka mieli ja korvat tiedostaa heti ensikuuntelulla mutta jotka havaitsee ja tajuaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Hennosti kitaroin ja koskettimin väritetyt kappaleet laajentavat ja syventävät levyn kokonaiskuvaa ja nostavat entisestään sen kiinnostavuutta ja omaperäisyyttä. Suomalaiseen luonteeseen enemmän kuin hyvin sopiva Ajattaran ajatus- ja äänimaailma on taatusti aidompi ja kylmempi kuin tusina vanhaa vihtahousua palvovia black metal bändejä.

Reilu kolmekymmenminuuttinen kymmenen biisin pakkaus on samalla vakuuttava, voimakas että väkevä. Ideoita löytyy yhä ja tyylitaju tuntuu olevan vakaasti tallella. Levyn kuuntelu kuulokkeilla keskittyneessä mielentilassa saattaisi shamaanin lailla vaivuttaa vastaanottajan transsiin ja yhteyteen esi-isiensä kanssa. Kolmas ja se perinteisesti vaikeana pidetty levy tulee aikanaan ottamaan miehistä mittaa ja määrittää lopullisesti konseptin toimivuuden ja bändin tulevaisuuden.

Dream Evil
Evilized
Century Media
4/5

Ruotsalaisen superkokoonpanon tahto ja taito tykittää kansoille heavy metallia on ilmeinen ja kiistämätön. Tuottaja Fredrik Nordströmin ympärille ja ideoille kasattu orkesteri sisältää kovia tekijämiehiä rumpali Snowy Shaw:ta myöten. Tällaisista lähtökohdista ja elementeistä perustetut pumput harvoin onnistuvat toimimaan yhtenäisenä kokonaisuutena ja tuottamaan laadukasta jälkeä. Dream Evilin kohdallakin epäonnistumisen vaara on olemassa ja bändi tasapainoileekin hieman vaarallisesti hiuksen hienolla munattoman kikkelihevin ja perinteisemmän melodisen hevin rajalla. Musiikissaan pumppu onnistuu kuitenkin säilyttämään tasapainon ja välttämään putoamista kaikkein ilmeisimpiin sudenkuoppiin.

Levyllä yhdistyvät niin kevyemmät voimametallivaikutteet kuin ilahduttavat astetta raskaammat perinteisemmän heavy metallin hyvät ideat. Levyn kappalevalikoima vaihteleekin aika tavalla selkeästi vaikutteiden mukaan, mutta lopputulos on silti varsin harmoninen ja mukavan monipuolinen. Laulaja Niklas Isfeldtin äänivarat riittävät varsin kelvollisesti ja teknisesti mies onkin pätevän joskin hieman hengettömän ja särmättömän oloinen laulaja. Kitaristit hoitavat tonttinsa maininnan arvoisesti niin jämäkkänä rytmisektiona kuin harvinaisen osuvissa ja tyylitajuisissa sooloissa. Koskettimet nivoutuvat hyvin kokonaisuuteen lisäten entisestään melodisuutta mutta välttäen vesittämättä kokonaisuutta värittömäksi popiksi.

Kokonaisuutena levy on varsin merkillinen tapaus. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen käteen ja korviin ei tuntunut jäävän niin yhtään mitään. Useamman kuuntelukerran jälkeen päässä alkoi kuitenkin soimaan biisi toisensa jälkeen. Yleensä näinkin suoraviivainen ja helpolta kuulostava musiikki iskee joko heti tai ei ollenkaan, mutta "Evilized" tuntuu tarttuvan takiaisen lailla tukkaan vasta ajan myötä. Taidolla ja hyvällä tyylitajulla pystytään kliseistä ja yllätyksettömästä musiikkityylistä tekemään laadukasta perusmetallia


Marduk
World Funeral
Regain Records
3/5

Reilun kymmenen vuoden ajan audiovisuaalista terroriaan jatkaneet Ruotsin jumalattomat vyöryvät yhä päälle Panzerwagenin lailla. Mardukin henkilöstön tuottama hypernopea ja intensiivinen black metal on aina tungettu suoraan kuulijan korviin soppanuijan lailla keneltäkään lupia kyselemättä.

Siinä missä aiemmilla levyillä bändi on tasapainotellut hiuksen hienosti hallitun kaaoksen ja kohkaamisen rajamailla, on uutukaisella balanssi hallinnassa entistä paremmin. Nopeutta ja voimaa ei musiikissa ole unohdettu tai uhrattu, mutta yllätyksiä levyltä löytyy tutun ja turvallisen pikakiväärimäisen etenemisen seasta. Musiikillista salamasotaa ei käydä koko aikaa, vaan joukoille annetaan aikaa hengähtää muutaman hidastempoisten ja marssivien kappaleiden aikana. Ehkä hieman yllättäenkin armeijojen taistelutahtoa nostatetaan tykistökeskityksen lailla kuin tyhjästä ilmaantuvilla runnovilla ja tarttuvilla melodioilla. Mardukin asearsenaali on monipuolistunut ja uudistunut tullen entistä iskukykyisemmäksi.

47-minuuttinen maailmojen tuhoaja on kuitenkin kolmen-neljän kappaleen ja noin 15-minuutin verran liian tuhti setti, joka on tukehtua omaan äärimmäisyyteensä. Tuhoa on syntyä liiankin kanssa ja musiikkiin kuvattu totaalinen hävitys on luonteeltaan perusteellista joskin turhankin tasaista. Tiivistämällä ja voimia keskittämällä Mardukin legioonat eivät olisi vain voittaneet taistelua, vaan onnistuneet murskaamaan vastustajat totaalisesti.

Moonsorrow
Kivenkantaja
Spikefarm Records
4/5
 
Kotimaan pakanasoturien kolmas kokopitkä saaga erottaa miehet pojista. Pari vuotta sitten ilmestynyt edellinen julkaisu väläytteli aika ajoin bändin ideoita ja potentiaalia niitä koskaan täysin lunastamatta. Oppirahat alkavat olemaan maksettuja ja herrojen taidot testattu, nyt on aika ryhtyä tositoimiin.

Ilahduttavalla tavalla orkesterin tuorein tuotos osoittaa kuinka, uusi ja vanha lyövät kättä ja toimivat harmonisesti yhteen vanhan pariskunnan tavoin. Musiikki on aikuistunut huomattavasti ja saanut kokonaan uusia ulottuvuuksia lähinnä sovituspuolella. Kitaroita dominoivia koskettimia ja puhtaita mieskuoro-osuuksia on entistä enemmän, mutta lopputulos ei kuulosta liikaa teennäisen mahtipontiselta vaan mukavasti massiivisen jylhältä. Sävellyksiin on tullut lisää myös omaperäisyyttä kuin lähes progressiivisia vaikutteita vähintäänkin ison tuopillisen verran. Kitarat latovat tanakan taustan eeppisiin mittoihin kasvatetuille ralleille, joita tulkitaan räyheillä vokaalisuorituksilla. Keitoksen mausteena on käytetty hippusellinen kaihoisia muistoja menneiltä ajoilta, kansanperinnettä sekä suomalaista periksiantamattomuutta.

Hyvän viinin tavoin bändi on muutamassa vuodessa kehittynyt ja kypsynyt ammattimaiselle tasolle, jossa luovuus alkaa kukoistamaan ja visioita osataan ja uskalletaan hyödyntää. Tulevien musiikillisten seikkailujen suuntaa on vaikea ennustaa, mutta retkue tuntuu olevan valmis sankaritekoihin ja kirjoittamaan useita uusia lukuja metallitarujen kirjaan.

Shadows Fall
The Art of Balance
Century Media
2/5
 

Kolmannella täyspitkällään lukuisten tulevaisuuden lupauksien seasta päätään nostava Shadows Fall yrittää lunastaa paikkaansa metallin maailmassa. Bändin konseptina on yhdistää jenkkiläistä asenteella vedettyä hardcore vaikutteista asennemättöä yhdistettynä melodisempaan moderniin metalliin. Laulaja ärjyy, örisee sekä vetää puhtaita osuuksia samassa tahdissa kitaroiden kanssa ja koko komeus vyöryy yllättävänkin sulavasti eteenpäin ilman nykimisiä. Mutta…

Rasvatun alastoman miesvartalon lailla musiikista on todella vaikeata tarttua mistään kiinni. Mitäänsanomattomat riffit vyöryvät toinen toisensa jälkeen ämyreistä kohti kuulijaa, mutta väistöliikkeisiin ei ole minkäänlaista tarvetta. Tämänkaltaisen musiikin pitäisi iskeä lekan lailla otsalohkoon, mutta tämän orkesterin tapauksessa työkalu muistuttaa enemmän muovista leikkivasaraa. Kokonaisuus onkin varsin hajuton, väritön ja mauton, mutta piilevää potentiaalia on kyllä havaittavissa musiikin syövereissä.

Levytyksen intensiivinenkään kuuntelu ei pelasta innovatiivisuutta ja intoa puhkuvaa Shadows Fallia vaipumasta harmaaseen tylsään tasapaksuun massaan. Taito tasapainoiluun eri musiikkityylien välillä on jo olemassa, mutta energiatason nostaminen samalle tasolle muiden osa-alueiden kanssa onkin jo haastavampi homma