Inferno #22/2004

AARNI
Bathos
Firedoom Music

Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.

Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa. Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti toistoa ja asiaan paneutumista.

Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin sfääreihin. 8/10 

FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music

Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10 

LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord 

Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän, toteutus pari pykälää heikompi. 5/10 

MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania

Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi, kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin. Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.

Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä. Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se tiedetään.

Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10 

MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music

Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.

Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin. Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti. Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10 

STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne 

Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10

Inferno #21/2004

CALLENISH CIRCLE
Forbidden Empathy
Karmageddon Media

Tuplalevy Forbidden Empathy sisältää orkesterin musiikillisen historian vuosilta 95-99 eli demon, EP:n ja pari täyspitkää. Siinä missä Callenish Circlen uudet levyt ovat kiukkuista melodista death metallia, on ura alkanut huomattavasti hitaamman ja sävykkäämmän metallin parissa. Vaikka ero tyylillisesti onkin varsin suuri, ei laadussa ole juurikaan eroa kummankaan aikakauden eduksi. Vaikka käänteisen kronologisesti etenevä tutustuminen voikin tuoda kuuntelijoille mukanaan yllätyksiä, löytyy pakkauksesta varmasti iloa niin faneille kuin vasta orkesteriin tutustuville. 7/10

EARTH
Star Condemn'd
Iron Fist

Omaperäisellä nimellä ei orkesteri häikäise, sillä samaa nimeä on kantanut ainakin kolme erilaista kokoonpanoa. Star Condemn'd ei myöskään tarjoile kovin originelliä materiaalia, sillä tällaista tehtiin Ruotsissa jo 15 vuotta sitten Entombedin ja kumppaneiden toimesta. Karkeasti yleistettynä Earth on tehnyt levyllisen variaatioita klassisesta Left Hand Path –rallista. Osiin purettuna tämä tarkoittaa hieman kevennettyä ruotsisävytteistä DM:ää, jota väritetään koskettimilla ja hitaammilla osuuksilla. Ideoita saa kuitenkin aina varastaa, jos varastaa niitä hyviltä ja näin Earth on tehnyt. Hellyttävän toimivaa. 6/10 

HEATHEN
Breaking the Silence
Combat / 1987

Loppuvuodesta -84 perustettu Heathen nousi tietoisuuteen San Francisco Bay Area thrash metallin toisessa aallossa. Pari vuotta myöhemmin julkaistu Prey for Death –demo poiki heti levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa ja vuonna -87 orkesteri sai valmiiksi debyyttinsä Breaking the Silence . Levyn singlevalintaa coveria Sweetin Set Me Free :stä voidaan pitää hieman omituisena, mutta tällä bändi sai kuitenkin näkyvyyttä eri medioissa.

Vaikka Breaking the Silence myikin mukavasti 100000 kappaleen verran, ei orkesteri silti ole koskaan tullut kamalan usein esille puhuttaessa 80-luvun speed metallista. Heathenin debyytti edustaa genreä puhtaimmillaan, mutta mukaan on myös sotkettu paljon bändin vanhasta heavy metallista haettuja vaikutteita. Debyytin ehdotonta huippua edustaa timanttinen avauskaksikko Death by Hanging ja Goblin's Blade . Vaikka albumin loppupuoli sisältääkin vähemmän tarttuvia koukkuja ja enemmän kompleksisuutta, ei se häviä laadussa paljoakaan alkuosalle.

Levyn CD–versio oli koko 90-luvun erittäin hankalasti saatavilla, mutta onneksi Century Median uudelleenjulkaisu paikkasi tilanteen vuosituhanteen vaihtuessa. Vaikka levyä löytääkin nyt helpohkosti, voivat pihit ja epäilijät ladata koko tuotoksen Heathenin viralliselta kotisivulta osoitteesta www.heathenmetal.com yhdessä vuonna -91 julkaistun kakkoslevyn Victims of Deception in kanssa.

HORRICANE
The Lynch-Lawyers' Death Squad
Omakustanne

Bändi itse kutsuu vajaa puoli tuntia kestävää viiden biisin omakustannettaan demoksi, mutta levy on kansia ja saatekirjettä myöten tehty vimosen päälle. Kun levyn soundipolitiikkakin on kunnossa ja jälki erittäin selvää ja jyhkeää, pesee julkaisu ison liudan virallisia levy-yhtiön pihalle laittamia levyjä ainakin ulkoisilta ominaisuuksilta.

Horricanen takana on liuta virolaisia nuoria miehiä, joilla on aikaisempaa kokemusta muista orkestereista. The Lynch-Lawyers' Death Squad on parisen vuotta sitten perustetun kokoonpanon ensimmäinen julkaisu ja rima on heti alusta alkaen korkealla. Horricanen musiikkia voisi luonnehtia koneiden värittämäksi hieman industrialin kanssa flirttailevaksi futuristiseksi ja hidastempoiseksi death metalliksi. Avausraidasta tulee etäisesti mieleen Morbid Angelin God of Emptiness , eikä vähiten solisti Erx:n samankaltaista alarekisteriäänenkäytöstä. Tällä konseptilla mennäänkin sitten kaikki viisi kappaletta läpi ilman suurempia muutoksia eikä kavereita voi ideoiden tai kunnianhimon puutteesta moittia.

Musiikki jyrää massiivisena ja särmikkäänä kuulijaa alleen ja koskettimet vuorotellen joko keventävät tai synkentävät tunnelmaa. Lopputulos on ahdistavan mielenkiintoinen tovi synkissä tunnelmissa, harmi vain että painostava tunnelma muuttuu parin biisin jälkeen pienoiseksi tylsistymiseksi. 6/10

INFERNAL MAJESTY
One Who Points to Death
Black Lotus Records

Infernal Majesty ei ole yksi niistä monista vanhoista jarruista, jotka haikailevat nuoruutensa perään ja tylsän toimistotyön ja perheen vastapainoksi ovat päättäneet soittaa thrashia aivan kuten ennen vanhaan. Uskomatonta mutta kyllä orkesteri on pysynyt kasassa aina vuodesta -86 saakka, vaikka One Who Points to Death on järjestyksessään vasta neljäs studioalbumi.

Iästään huolimatta thrash-vanhus on yllättävänkin tomerassa ja äkäisessä kunnossa. Aggressioita ja menoa piisaa kuin junnuilla ikään eikä lopputulos ole mitenkään tekopirteä. Toki vanhan koulukunnan opit ovat musiikissa yhä havaittavissa. Selvimmin tämä on kuultavissa yllättävänkin moniosaisissa kappalerakenteissa, joissa vaihdetta saatetaan tapauskohtaisesti kesken kaiken survoa joko entistä pienemmälle tai suuremmalle. Keskitempoiset jyräysosuudet piristävät kokonaisuutta mukavasti, mutta turhan usein bändi sortuu harhailemaan hieman liian kauaksi alkuperäisestä ideasta. Poukkoileva kitaratyöskentely jatsailee metallisissa sfääreissä mielenkiintoisesti ja onkin piristävä poikkeus tämän päivän suoraviivaisemmassa soittotyylissä.

Vaikka kappaleiden ideat ovatkin hyviä, ei silti voi välttyä ihmettelemästä niiden viiden-kuuden minuutin kestoa. Lähes jokaisen kappaleen aikana alkaa viimeistään neljän minuutin tienoilla vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kappaleen päättymistä. Tällaisten levyjen kohdalla alkaa väkisinkin pohtimaan levyllä häärinen tuottajan ammattitaitoa. 6/10 

JON OLIVA'S PAIN
Tage Mahal
SPV

Savatagen solistina tunnettu John Oliva on sen verran tuottelias, että materiaalia on syntynyt pääbändin lisäksi myös sooloalbumille. Ylijäämämateriaalista ei ole kysymys, sillä vaikka levy lähenee kestoltaan megalomaanisia mittoja, on biisit kauttaaltaan tasaisen vahvoja. Musiikissa on mukana tuttua Savatage henkeä, mutta parisen piirua synkempänä. Vaihtelevatunnelmaiset kappaleet nitoutuvat toisiinsa sen verran vahvasti, että kyseessä vaikuttaisi olevan jonkin sortin teemalevy tai rock-opera. Kokonaisuus on hyvällä tyylitajulla toteutettu, eikä se sorru missään vaiheessa omaan mahtipontisuuteensa. 8/10 

RAMMSTEIN
Reise, Reise
Universal

Äitiä ei tarvitse enää huutaa apuun, sillä lähes hajoamisen partaalla ollut germaaniorkesteri on saanut koottua niin rivinsä kuin ideansa uudestaan. Lopputulos on sitten sitä paljon puhuttua uudistunutta Rammsteinia niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka orkesteri itse on haastatteluissa väittänyt, että Reise, Reise on kitaravetoisempi levy aiempaan verrattuna, voisin itse väittää lähes päinvastaista. Vaikka ensimmäinen singlejulkaisu Mein Teil edustaakin perinteistä Rammsteinia junttausriffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen, on koko levyn painopiste siirtynyt entisestään kauemmaksi nykypäivän saksalaisesta marssimusiikista. Kappaleiden koukut rakentuvat pääsääntöisesti enemmän koneiden, koskettimien ja laulusuoritusten varaan kuin aiemmin, mutta ei kitaroitakaan täysin ole unohdettu. Näistä seikoista johtuen kokonaisuus kuulostaa paljon eläväisemmältä ja ilmavammalta kuin ennen, mikä varmasti lisää niin orkesterin kuin levyn elinkaarta. Kokonaan uusia aluevaltauksia ovat rohkeat siellä täällä esiintyvät saksalaisen kierot rytmit, minimalistisemmat taustat sekä hempeät melodiat. Ja kyllä se saksan kieli laulettuna kuulostaa yhä miehekkäältä, mutta samalla myös perverssiltä.

Levyltä löytyy heti ensikuuntelulla lukuisia iskusäveliä singlevalintojen lisäksi. Mukaan mahtuu toki muutamia tasaisen varmaa perusmateriaalia, sekä takuulla mielipiteitä kahtia jakavaa kokeellisempaa Rammsteinia. Vaikka uusiutuminen on tässä vaiheessa orkesterin uraa tullut tarpeeseen, on se samalla myös menettänyt jotain olennaista itsestään ja astunut pikkiriikkisen askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Nähtäväksi vain jää, osoittautuuko muutos kannattavaksi ja alkaako bändi seuraamaan jatkossa muita vai muut sitä. 8/10

SHAPE OF DESPAIR
Illusion's Play
Spikefarm

Edellisestä Angels of Distress täyspitkästä on ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, mutta epätoivoa ei näemmä kokonaan ole heitetty kaivoon, sillä syyskuun lopussa julkaistiin kolmas täyspitkä Illusion's Play . Massiivisia muutoksia ei tauon aikana ole tapahtunut, sillä tyylilaji on edelleen melankolinen murinalaululla varustettu rauhaisa doom metal.

Reilun tunnin mittaisen levyn täyttää kuusi kappaletta eli ulkoiset puitteet ovat musiikille kohdallaan. Kokonaisuus on kuitenkin äärettömän helppo kuunnella läpi, sillä sen verran korvalle miellyttävästi ja sujuvasti teokset soljuvat osuudesta ja kappaleesta toiseen. Kappaleet laahaavat haikeiden kitaramelodioiden tahdissa ja raskautta tuovaa laulajan perusmurinaa pehmennetään kosketinmatoin ja säästeliäästi käytetyin puhtain vokaalein. Musiikkia voisikin luonnehtia jonkin sortin doom metallin hissimusiikiksi, sillä sen verran vaivatonta sen kuunteleminen on.

Periaatteessa kaikki oikeanmalliset osaset ovat oikeilla paikoillaan, mutta lopputulos kuulostaa hieman liian tutulta ja turvalliselta. Levyn tahdissa on helppo suorittaa syksyinen elonkorjuu, mutta seuraavaa satokautta varten olisi syytä löytää uusia lajeja ja viljelymetodeja. 7/10 

SPIRIT DISEASE
Redemption Denied
Vortex Motions

Nyt tullaan nurkan takaa ja lujaa. Spirit Diseasen nimisen rähinäremmin seitsemän biisin MCD ei ehkä ole pituudella pilattu, mutta laatu ei ennenkään ole korvannut määrää. Vaikka kyseessä on suht nuoren orkesterin debyyttituotos, löytyy musikanttien takaa paljon aiempaa kokemusta tiukan metallin soitossa ja sen kuulee sokeakin otsallaan.

Spirit Diseasen tyylilajina on aggressiivinen metalli, joka on saanut vaikutteensa niin death kuin thrash metallistakin ja onpa mukana hitunen grindiä ja jopa black metallia. Näistä on saatu kasaan erittäin mallikkaasti kulkevaa armotonta turpasaunaa, jonka intensiteettiä voi helposti verrata Impaled Nazareneen. Kuka tahansa osaa kaahata päättömästi, mutta tarkoitukselleni kaahaus yhdistettynä tarttuviin koukkuihin ja kykyyn himmailla tarvittaessa vaatii sovitustaitoa. Tätä orkesterilta löytyy samoin kun valjastaa brutaalius palvelemaan omia tarkoitusperiä menettämättä tippaakaan alkukantaista voimaa.

Vaikka muutama levyn raidoista ei aivan täydellinen napakymppi olekaan, ovat nekin helposti parempia kuin mihin monet saman genret orkesterit koskaan kykenevät. Levyn päättävään Death lainaan Evil Dead on onnistuttu puhkumaan niin paljon energiaa, että tältä se varmasti olisi kuulostanut jos Chuck olisi elossa vuonna 2004 ja vasta nyt julkaisemassa Scream Bloody Gorea. 9/10

UPPERCUT
Reanimation of Hate
G.U.C.

Aivan eilisen teutooniteeren poikien kokoonpano ei Uppercut ole, sillä takana on jo pari aiempaa julkaisua. Bändi vetelee letkeän ilmavalla otteella thrashia, josta aika ajoin kuultaa ohuesti läpi merkillisellä tavalla myöhempien aikojen Carcass. Kappaleet puksuttavat junan lailla tasaisesti eteenpäin eikä matkalla pysähdellä yhdellekään väliasemalle. Varsinaisia heikkouksia musiikista on erittäin vaikea löytää, mutta sama pätee myös vahvuuksiin. Vaikka kappaleissa on asennetta ja usein myös ideaa, jää viimeinen päähän taottu naula puuttumaan. Parempi kuin keskinkertainen mutta ei vielä hyvä. 6/10 

VARIOUS
Doom Capital
Crucial Blast

Marylandin/Washington D.C.:n metallipäät tuntuvat olevan sen verta kotiseuturakkaita, että paikallisista orkestereista on päätetty koota oikein kokoelma. Aivan turhaa henkselienpaukuttelua ei kokoelman julkaisija harrasta, sillä alueelta on yli 30 vuoden ajan tullut genressään merkittäviä nimiä. Tämä selviää varsin hyvin kansivihkosessa olevasta kattavasta alueen musiikillisesta historiikista, jossa vilisee tunnettuja nimiä kuten Pentagram, The Obsessed, Iron Man, Revelation, Spirit Caravan ja Clutch.

Vaikka kokoelman nimessä esiintyykin sana doom, ei kyseessä silti ole varsinainen doom metal kokoelman. Mielenkiintoinen havainto levystä on, että vaikka siltä löytyy 14 erilaista kokoonpanoa, on kaikilla silti joitain musiikillisia yhteneväisyyksiä. Tyypillistä kaikille biiseille on raskas poljento, jalkaa vipattava groove ja ainoastaan adjektiivilla rouhea kuvattava saundi. Loput määrittelyt ovat enempi vähempi hienosäätöä rokkaavampaan tai synkempään suuntaan. Taso kokoelmalla on kauttaaltaan yllättävän hyvä, eikä skipattavia biisejä varsinaisesti löydy yhtään.

Parhaiten korvakarvoja tuulettaa Leviathan AD:n vanhan Cathedralinin kaltainen murina, Earthriden Mötörhead-henkinen biker rock ja Life Beyondin rullaava 70-lukulainen raskasrock. Kun vihkosen pieneen tilaan on vielä ängetty varsin napakat infopaketit jokaisesta orkesterista, ei kenellekään pitäisi enää jäädä epäselväksi miksi Crucial Blast pitää Marylandia jenkkien doom keskuksena. 7/10

TAISTELUPARIT II: JASKA RAATIKAINEN (CHILDREN OF BODOM) & KAI HAHTO (ROTTEN SOUND)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?

Jaska: - Aloittelin rumpujen soiton 12-vuotiaana, jolloin soitin käyrätorvea jo neljättä vuotta musiikkiopistossa. Pianoa olen itse opiskellut 5-vuotiaasta asti, joten harrastajana osaan jonkin verran sitä soittaa.

Kai: - Ekan rumpusettini sain n. 6–vuotiaana, mutta ekan rummun sain kyllä jo aikaisemmin. Rumpujen lisäksi soitan myös perkussioita, jonkin verran pianoa ja marimbaa. Kitaraakin tulee joskus tapailtua, mutta se on tosi vähäistä.

Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

J:- Innostukseni torven soittoon alkoi hiipua noihin aikoihin ja rummut ja rytmi tuntuivat vain jotenkin hyvältä ja "coolilta". Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin mm. Guns ’n’ Roses ja Metallica, hieman myöhemmin tulivat mm. Florida death metal jne.

K: - Suurin syy soittamisen aloittamiseen on varmasti tullut ihan luonnollisesti, koska jo ihan pienenä kolistelin äidin kattiloita ja pannuja. Motivaatio tuli sitten kuunnellessa Iron Maidenia, Kissiä, Acceptia ja muita 80 luvun hevibändejä. Soitin levyjen mukana aika ahkerasti ja muutenkin tuli opeteltua kaikenlaista ihan korvakuulolta. Aikaisemmat vaikuttajat olivat Nicko McBrain ja Peter Criss ehkä suurimpina. Nykyisiä esikuvia on törkeästi, mutta muutamia nimiä mainitakseni: Dave Weckl, Mike Mangini, Morgan Ågren, Sean Reinert, Gene Hoglan, Dave Culross, Virgil Donati ja Buddy Rich.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?

J: - Tietysti koulussa etenkin yläasteella ja lukiossa koulun pakollinen musiikkitoiminta. Sen jälkeen erilaiset bändit ihan laidasta laitaan. Tärkein kuitenkin on Aleksin kanssa kuudennella luokalla perustettu vieläkin toimiva heavypumppu, tosin luonnollisesti hieman eri muodossa kuin tänä päivänä.

K: - Yläasteella tuli aloitettua bänditouhut ja sen jälkeen tuli soitettua kaikenlaisissa bändeissä mm. Cartilage, Vomiturition, Misantropia, Wings, Agressor, Enochian Crescent jne. Tämänhetkisiä kokoonpanoja on mm. Rotten Sound, Wintersun, Max on the Rox sekä liuta kaikenlaisia jazz kokoonpanoja dixielandistä fuusiojazziin. Teen myös jonkun verran tuurauskeikkoja eli häitä, tanssimusaa jne. Opetan myös rumpuja/lyömäsoittimia yksityisesti sekä Vaasan Kuula-opiston avoimella osastolla.

Mikä tekee hyvän rumpalin ja mikä on rumpalin tärkein ominaisuus?

J: - Muiden kuunteleminen on erittäin tärkeää, vaikka liiallinen provosoituminen voikin olla vaarallista. Rummuthan ovat eräänlainen bändin koossapitävä voima, selkäranka, jonka ryhti (tarkkuus ja tyyli) tietysti vaikuttaa koko bändiin.

K: - Hyvällä rumpalilla on vahva rytmiikka, tempokäsitys, dynamiikka, luova hulluus sekä kyky tuoda oma leimansa musiikkiin tyylilajista riippumatta. Rumpalin tärkein ominaisuus on taas heittää pelastusliivit kehiin kun lautta uppoaa mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?

J: - Pyrin treenaamaan päivittäin jonkin verran sekä tekniikkaa, että esim. tulevia keikkoja varten etenkin omaa suoritusta ja sen heikkouksia. Uusia asioita treenatessani analysoin kaiken mahdollisen perusteellisesti. Liike lähtee rytmin hahmottamisesta. Keikkoja ja etenkin studiota varten treenaus lisääntyy ja muuttuu luonnollisesti paljon. Ilmarummutan kuulemma usein myös unissani.

K: - Yritän harjoitella joka päivä n. 2-3 tuntia, jolloin käyn läpi tiettyjä rutiineja tarkoituksena parantaa minussa ilmeneviä puutteita. Harjoittelen myös jonkin verran levyjen mukana sekä käytän peiliä fyysisen olemuksen apuvälineenä. Äänitän myös omaa soittoani sekä pidän päiväkirjaa seuratakseni omaa kehitystä.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea (rumpu)nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

J: - Olin musiikkilinjalla koko kouluaikani, joten teoriaopintoja on kertynyt pakostakin jonkin verran. Ymmärrän kyllä rumpunuotteja, mutta olen niiden kanssa hidas. Kuunteleminen ja tekeminen ovat mielestäni teorian rinnalla aivan yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiäkin, ja niiden kautta perusteoriakin aukeaa ennemmin tai myöhemmin. Aika-arvojen tunteminen rumpujensoitossa helpottaa kyllä asioiden hahmottamista, joten tämän takia suosittelen teorian perusteita kaikille.

K: - Opiskelin 90-luvun lopulla klassista ja pop-jazz teoriaa paikallisessa konservatoriossa. Opettelin myös aikoinaan lukemaan rumpunuotteja joka taas mahdollisti monen keikan klaaraamisen. Kerrankin menin yhdelle hääkeikalle tuuraamaan ja viikossa piti opetella 60 biisiä. Ilman rumpunuottien kirjoitustaitoa olisin varmasti unohtanut puolet keikalla, mutta laitoin tärkeimmät kompit ja iskut nuoteiksi ja keikka hoitui hienosti. Suosittelen teorian ja nuottien opiskelua muun treenauksen yhteydessä, koska se on oiva apuväline tallentaa omia komppeja ja fillejä sekä siinä oppii yhden tavan lisää opetella soittamista.

Minkälaista rumpupatteria käytätte ja onko setissänne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Mikä on rumpalin tärkein apuväline?

J: - Omistan melko yksinkertaisen heavysetin ja jos jotain erikoista pitää mainita, niin molemmilla puolilla on sekä ride että haitsu, joista oikeanpuolinen haitsu on koko ajan kiinni. Apuvälineistä korkeimmalle arvostan tervettä ruumista, hyviä korvatulppia ja käteen sopivia kapuloita.

K: - Mulla on kolme settiä: Yamahan jazzsetti, Sonorin setti sekä käsintehty Kumun tuplasetti, jota käytän suurimman osan ajastani eri bändien kanssa. Settiin kuuluu kaksi basaria, kuusi tomia ja virveli. Tomien määrä on yleensä maksimissaan neljä kerralla. Peltejä löytyy Sabiania, Zildjiania, Ufipia ja Wuhania. Joskus tulee myös sotkettua kaikenlaisia perkussioita ja ihme sälää settiin eli kaikki mikä kuulostaa hyvältä toimii! Käytän myös aika peilikuvamaista ajattelua setissäni eli molemmilla puolilla on haitsut, komppipellit, crashit, splashit, chinat jne. Koska olen alun perin vasenkätinen, mutta soittanut aina kuin oikeakätinen, kyllästyin tavallisen rumpusetin tuomaan rajoittuneisuuteen ja halusin avata soittoani uudella tavalla. Nyt voin käyttää sekä oikeaa että vasenta puoltani luovemmin.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon rumpusettiä hankkiessa?

J: - Budjetti ja käyttötarkoitus tulee ensimmäisinä mieleen. Fiilis on myös tärkeää. Jos kunnianhimoa löytyy ja tavoitteet ovat korkealla, voi tietenkin vakavasti harkita parempaa ja laadukkaampaa (kalliimpaa): hyvältä saundaava hieno setti tuo tietenkin motivaatiota ja oma soittokin kuulostaa mahdollisesti paremmalta.

K: - Rumpusettiä hankkiessa kannattaa tietenkin miettiä, onko kyseessä eka setti vai onko soittanut jo jonkin aikaa ja haluaa vain uudet pannut. Tietenkin kaikki riippuu kukkaron syvyydestä ja siitä, kuinka paljon on valmis erkkejä settiin sijoittamaan. On lukuisia eri mahdollisuuksia rummun puumateriaalien suhteen ja markkinoilla on paljon eri peltimerkkejä ja rumpuvalmistajia. Kannattaa toki myös miettiä mikä on se oma juttu jota tekee. Jos tykkäät esimerkiksi soittaa rock-heavy osastoa, ei välttämättä ole paras idea ostaa jazz-settiä pienillä tomeilla ja bassorummulla. Kannattaa jutella musaliikkeiden myyjien ja rumpaliystävien kanssa, kerätä tietoa eri vaihtoehdoista ja käydä paikanpäällä testaamassa. Vaikka rummut näyttäisivät katalogeissa kuinka hienoilta, niin lopputulos ilman kokeilua ei välttämättä sitten tyydytäkkään.

Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle rumpalille?

J: - Tavoitteita olisi hyvä olla ja tekemisen kautta oppii. Suosikkikappaleiden mukana soittaminen on hyvää treeniä, kuten myös mielikuvaharjoittelu tai pöytärummutus. Eri musiikkityyleille kannattaa olla avoin. Suosittelen jonkin musiikillisen instrumentin esimerkiksi pianon tai kitaran harrastamista rumpujen soiton ohella.

K:- Aloittelevan rumpalin kannattaa heti yrittää saada hyvä opettaja, joka opettaa perusasiat kerralla kuntoon. Ettei käy niin kuin mulle, että ensin soittaa 10 vuotta päin helvettiä ja sitten vasta tajuaa että näinhän ne kapulat pysyy paremmin hanskassa. Itseopiskelu on tietenkin tärkeää ja avoin mieli uusille asioille sekä myös kokeilun halu. Ostakaa videoita, käykää keikoilla ja menkää nyppimään rohkeasti suosikkirumpalianne hihasta ja pyytäkää neuvoja.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi rumpalin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?

J: - Ei ole tullut. Uutta Rotten Soundia odotellessa.

K:- Diablon Eterniumia tuli kuunneltua aika ahkerasti sen tultua ulos. Heikki pistelee muutaman aika pahan sillä levyllä.

Julkaistu Inferno #21/2004

INFERNAL MAJESTY – EI MIKÄÄN HIM

80-luvulla Kanada ei juurikaan päässyt speed/thrash-bändeillään kehuskelemaan. Razorin ja VoiVodin lisäksi löytyi kuitenkin myös Infernal Majesty, joka tänäkin päivänä jaksaa veivata vanhan liiton hengessä. Kommentteja laukoo kitaristi ja perustajajäsen Kenny Hallman.


Eräs suomalainen nyttemmin megamenestyksen saavuttanut orkesteri operoi uransa alkutaipaleellaan nimellä His Infernal Majesty, joka hyvin pian lyhennettiin kolmeen tutuksi tulleeseen kirjaimeen. Päätöstä voi pitää varsin järkevänä, vaikka musiikin suhteen sekaantumisen vaaraa ei taatusti olisikaan ollut. Kenny muistaa tapauksen hyvin.

– Ai juu, olenhan minä heistä kuullut. Kyllähän se taisi olla kaikkien kannalta parasta, että he valitsivat tuon lyhenteen nimekseen, koska kummankin orkesterin fanien keskuudessa olisi saattanut esiintyä pienimuotoista hämminkiä. Tosin mehän keksimme tuon nimen ensimmäisenä.

18–vuotisen uran aikana Infernal Majestyn musiikkia on luokiteltu moneen kertaan niin thrashiksi kuin jopa death metalliksikin. Kenny itse ei näe asiaa aivan näin mustavalkoisena.

– Olen aina pitänyt raskaammasta musiikista ja vartuin kuuntelemalla bändejä kuten Iron Maiden, Judas Priest, Mercyful Fate jne. Opeteltuani kitaransoiton oli aika luonnollista alkaa tekemään ja soittamaan ainoastaan heavy metallia. Inhoan kategorisointia – olemme vain bändi, joka tekee raskasta musiikkia. Minusta meillä on oma saundimme ja se on meille ainut merkitsevä asia. Steve ja minä olemme soittaneet tämän kaltaista musiikkia varsin pitkän aikaa ja uskonkin, että ihmiset tietävät mitä tuleman pitää kun he kuuntelevat Infernal Majestya.

Orkesterin logon virallinen ulkoasu sisältää tosiaan ä–kirjaimet, joka on hieman kummallista ottaen huomioon orkesterin kotimaan. Tähän löytyy kuitenkin varsin yksinkertainen selitys ilman kummempaa mystiikkaa.

– Uramme alussa meillä oli useita ehdotuksia bändin nimeksi kuten Overlord, LSD, Infernal Presence, mutta mikään niistä ei oikein kuulostanut hyvältä. Eräänä päivänä sitten treeneissä keksin nimen Infernal Majesty ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä. Kun aloimme kehitellä logoa, jotain nimestä kuitenkin tuntui puuttuvan. Tuolloinen rumpalimme Rick Nemes keksi lisätä ä:n pisteet ja siinä se oli. Olemme siitä lähtien käyttäneet tuota muotoa logossa.

Vuonna 1986 perustettu orkesteri on pysynyt sinnikkäästi tyylilleen uskollisena. Vaikka uusissa promo-kuvissa näkyy runsaasti niittiä ja nahkaa kuin 80-luvulla konsanaan, ei Kennyn mukaan kyse ole kuitenkaan haikailusta vanhoihin hyviin aikoihin.

– Emme me pukeudu tällä tavalla kunnioittaaksemme menneisyyttä, vaan yksinkertaisesti siksi, että sellaiset kuteet tuntuvat päällä kotoisalta ja kaiken lisäksi ne myös näyttävät hyvältä. Sitä paitsi olen aina pitänyt enemmän bändeistä, jotka haluavat tehdä keikoista erityisiä tapahtumia eivätkä näytä siltä, että he olisivat tulleet lavalle suoraan tekemästä autoremonttia.

Ajan lyhyt historia 

 Infernal Majestyn ydinryhmä muodostuu Kennyn lisäksi solisti Chris Baileysta ja kitaristi Steve Terrorista, jotka ovat alusta lähtien pitäneet yhtä muun miehistön vaihtuessa.

– Bändi on meille kaikille kolmelle tärkein asia elämässä ja me kaikki tiedostamme sen. Olemme saaneet niskaan kaikenlaista paskaa vuosien varrella ja pysyneet silti parhaimpina kaveruksina. Infernal Majestya ei voi olla olemassa ilman minua, Chrisia tai Stevea.

Pitkästä urasta huolimatta bändi ei kuitenkaan ole julkaissut kuin neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Edellisestä Unholier Than Thou –levystäkin on ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta. Kenny myöntääkin, että pitkät tauot julkaisujen välillä eivät ole olleet suunniteltuja.

– Olisihan se mukavaa, jos olisimme pystyneet julkaisemaan vaikka kymmenen levyä tähän päivään mennessä, mutta niin ei vain ole käynyt. Meille on aina tapahtunut jotain ikävää, joka on sekoittanut suunnitelmia, mutta tästäkin huolimatta olemme yhä kuvioissa mukana. Kenny Harrisonin lähdettyä bändistä -98 oli hankalaa löytää hänen tilalleen ketään. Muutimme tuolloin Torontosta Vancouveriin, josta onnistuimme löytämään uudellakin levyllä paukuttavan kovan kaverin nimeltä Kris Deboer.

– Steve ja minä teemme kaikki biisit kahdestaan emmekä suinkaan lakanneet säveltämästä edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Suurin osa ajasta kului miehistöongelmien selvittämiseen ja tämän lisäksi Steve ja minä olemme aina maksaneet kaikki äänityksistä koituvat kulut joten taloudellisillakin seikoilla on ollut oma osuutensa viivästymisiin.

Infernal Majestyn debyyttiä None Shall Defy on pidetty jonkin sorttisena underground klassikkona. Kennyn mukaan tämä ei kuitenkaan ole koskaan muodostunut minkäänlaiseksi taakaksi orkesterille uutta materiaalia tai keikkoja tehtäessä.

– Ei tuo klassikkostatus ole koskaan ollut meille minkäänlainen taakka, ennemminkin siitä on ollut meille hyötyä. Toki monet kuuntelijat saattavat verrata uutta materiaaliamme ensimmäiseen levyymme, mutta kyllä minä pystyn moisen kanssa elämään. Olen helvetin ylpeä tuosta levystä ja siitä, jos se on jättänyt jälkensä metalliskeneen.

Tuoretta näkemystä

Tuoreimmalla levyllään Infernal Majesty yllättää siinä mielessä, että lopputulos kuulostaa yllättävänkin modernilta thrashilta, vaikka musiikin lähtökohdat ovat silti vahvasti mukana.
– Steve ja minä tiedämme tarkkaan, mihin pyrimme, minä ruokin häntä ja hän minua. Meidän työskentelytapamme on alusta asti ollut tällainen eikä sitä ole mitään syytä muuttaa. Toki muiltakin kavereilta tulee ideoita ja toki me käytämme niitä jos ne vain ovat hyviä. On pelkästään hyvä asia, jos muilta jäseniltä tulee tuoreita ideoita ja siksi uudella levyllämme on esimerkiksi blast beatteja rumpalimme Krisin ideoimana.

One Who Points to Death –levyllä huomio kiinnittyy helposti 5-6 minuutin mittaisiin kappaleisiin, joista osa tuntuisi kaipaavan hieman tiivistämistä. Sävellysvastuun jakava Kenny ei kuitenkaan yhdy näkemykseeni.

– Meillä ei ole mitään käsitystä kappaleiden pituuksista ennen kuin ne ovat lopullisesti valmiita. Emme me istahda pohtimaan, että hei nyt tehdä neljän minuutin viisu. Meidän kappaleemme ovat vähän kuin tarinoita ja tarinan kertomiseen menee aina oma aikansa. Vaikka tarkastelisit mitä tahansa vanhaa biisiämme, yksikään niistä ei ole alle viisi minuuttia.

– Kaavailimme alun perin muuten levylle nimeä The History of Hell, mutta päädyimme tuohon lopulliseen nimeen, koska se kuulosti paremmalta. Suurin osa levyn sanoituksista perustuu tositapahtumiin ja asioihin, jotka kiinnostavat meitä. Vaikka osa biisien nimistä voikin vaikuttaa hieman hassuilta, ymmärrettyäsi musiikin ja sanoitukset kappaleiden nimien pitäisi alkaa valjeta.
Euroopan markkinoilla julkaistun version kansitaide eroaa hiukan Pohjois-amerikkalaisesta, mutta miksi näin on käynyt ei Kennykään osaa sanoa.

– Pidämme enemmän Galy Recordsin Pohjois-Amerikassa julkaistun version kannesta, mutta ehkä Black Lotus halusi jotain hieman erilaista. Musiikki kuitenkin on molemmissa sama ja se on ainut asia jolla on väliä.

Infernal Majestyn oli alunperin tarkoitus tulla Eurooppaan rundille syksyllä, mutta nyt kiertue on siirretty ensi vuoden tammikuuhun.

– Emme saaneet tarvittavia työlupia ajoissa, joten kiertue oli pakko siirtää ensi vuoden alkuun. Tulimme juuri kahden kuukauden ja noin 40 keikan Kanadan kiertueelta joten onhan hommat Euroopassa hieman helpompia, kun etäisyydet kaupunkien välillä ovat pienempiä. Viime elokuussa meidän oli tarkoitus kiertää W.A.S.P.:in kanssa ja se vaikuttikin hyvältä idealta, koska olisimme varmasti saavuttaneet hieman laajemman yleisön tuolla kiertueella kuin normaalisti. Loppujen lopuksi kiertue kuitenkin peruuntui meidän osalta, koska W.A.S.P.:in keikkamyyjä piti meitä liian raskaina.

Julkaistu Inferno #21/2004

DORO – HEVIKISSA VIEKÖÖN

Warlockin pienenä mutta ääneltään pippurisena laulajana tunnetuksi tullut Doro on yhä iskussa ja täynnä intoa rakastamaansa musiikkia kohtaan. Yhä hehkeässä kunnossa niin ulkomuodoltaan kuin laulajana oleva neiti kertoili kuiskaavan viehkeällä äänellä viime aikojen kuulumisia.


Doron uutukainen Classic Diamonds on hieman erilainen levy. Albumikokonaisuus koostuu pääasiallisesti orkestraaliseen kuosiin puetuista vanhoista Warlock-klassikoista ja neidin omasta soolotuotannosta. Samalla levy on myös ensimmäinen Doro–levy uudelle levy-yhtiölle AFM:lle. Minkäänlaisesta varman päälle pelaamisesta uuden sopimuksen kannalta ei kuitenkaan ollut kysymys.

– En ajattele koskaan musiikkiin liittyvistä asioista tuolla tavalla. Olen erittäin iloinen siitä, että uusi levy-yhtiö uskalsi ottaa riskin julkaisemalla jotain hieman erilaista kuin mitä minulta on totuttu kuulemaan.

– Oletko nähnyt jokin aika sitten julkaistun DVD:ni?

Vastattuani kielteisesti Doro kertaa intoa tihkuvalla äänellä mistä idea vanhojen biisien uudelleensovittamisesta sai alkunsa.

– Esiinnyin ensimmäisen kerran orkesterin kanssa Düsseldorfissa vuonna 2001 ja vaikka olimme vähän epäileväisiä asian suhteen, kaikki sujui kuitenkin hienosti. Pari vuotta sitten tein Saksassa konsertin eläinten hyväksi, mutta alkuperäinen idea esiintyä eri muusikoiden kanssa ei onnistunut, koska kaikilla oli omia kiireitä tai asia ei heitä kiinnostanut. Lopulta olin esiintymässä kahdestaan Axel Rudi Pellin kanssa ja oli hänen ideansa soittaa 5-6 biisiä muutaman sijasta. Orkesterinjohtaja teki sovitukset kappaleisiin kuten Für Immer ja I Rule the Ruins ja lopputulos oli mielestäni aivan upea. Orkesteriin kuului vielä nuoria soittajia ympäri maailmaa ja he kaikki tiesivät mistä rockissa ja metallissa on pohjimmiltaan kysymys. Monilla oli yllään Metallica–paitoja ja he tunsivat kuka olen, joten minun ei tarvinnut selvitellä heille mitään.

Lopun voidaankin sanoa olevan jonkinlaista historiaa. Aivan helpolla levy ei kuitenkaan syntynyt.

– Kerroin AFM:lle, että ennen seuraavaa soololevyäni haluan tehdä tällaisen levyn, jossa olisi vähän vanhaa materiaalia, vähän uutta ja ehkä joku lainakappale. Heidän vastauksensa oli, että jos todella haluat tehdä tämänkaltaisen levyn, niin siitä vaan, me olemme sinun tukenasi. Nykyaikana kaikki aina sanovat, että ei ole varaa olla idealisti, joten levy-yhtiön suhtautuminen oli todella reilua.

– Levy-yhtiöistä puheen ollen, olin erittäin tyytyväinen edelliseen lafkaani SPV:hen ja olinkin vaikean valinnan edessä. Vaikka AFM on pienempi levy-yhtiö kuin SPV, he lupasivat hyvittää tuon paiskimalla kaksin verroin töitä ja asettamalla minut heidän ykkösprioriteetikseen. Nyt minulla on varaa keskittyä pelkästään musiikkiin ja olla miettimättä minkäänlaisia bisnesasioita.

Sovitusapua levyn kappaleisiin löytyi yllättävältä ja läheiseltä taholta – omasta bändistä.

– Luulimme, että kukaan orkesteristamme ei osaa lukea nuotteja ja ettei meistä olisi juurikaan mitään apua sovitusten tekemisessä. Kosketinsoittajamme– ja kitaristimme Oliver Palotai oli kuitenkin opiskellut musiikkia ja hänestä oli erittäin paljon apua loppujen kappaleiden sovittamisessa. Teimme kolme erilaista sovitusversioita demoille jokaisesta kappaleesta ja valitsimme niistä sitten mieleisemme. Tarkoituksena ei ollut niinkään muuttaa alkuperäisten kappaleiden luonnetta, vaan vahvistaa niitä. Mielestäni saimmekin niihin enemmän tunnetta mukaan eikä lopputulos kuulosta yhtään oudolta tai kömpelöltä. Kuvittelimme saavamme kaiken valmiiksi parissa kuukaudessa mutta aikaa kuluikin kahdeksan kuukautta.

Valinnan vaikeus

 Doro on 20 vuoden aikana ehtinyt levyttää aika liudan kappaleita eikä tästä joukosta ollut helppoa valta mitkä päätyvät uudelleensovitettaviksi.

– Kappaleiden valitseminen ei todellakaan ollut helppoa ja päädyinkin poimimaan biisejä, jotka tiesin fanieni haluavan kuulla uusina sovituksina. Tämän lisäksi annoin heidän valita pari kappaletta ja päädyimme levyttämään alkuperäisinä hieman oudolta kuulostavat kappaleet kuten Love Me in Black ja 1000x Gelebt. Teimme myös pari uutta kappaletta joista yhden saimme valmiiksi vasta pari viikkoa sitten eikä sitä siis ole edes promo-versiossa.

Esimakua täyspitkästä antoi elokuussa julkaistu hempeä Let Love Rain on Me -EP, joka englanninkielisen version lisäksi sisältää myös ranskan- ja espanjankieliset versiot nimikappaleesta. Doro on erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja syytä on ollakin, sillä se ponkaisi saksan singlelistan sijalle 65.

– Ajattelin, että olisi mukava tehdä erikielisiä versioita ja pidän espanjankielisestä kaikkien eniten. Tiedätkö muuten, että se on Espanjan top10:ssä tällä hetkellä? Kappaletta ei valittu mahdollisen listapotentiaalinsa takia, vaan siksi että se on uusi kappale. Levy-yhtiö olisi tosin halunnut jonkun vanhan tunnetumman kappaleen.

Albumin lainakappaleeksi päätyi Judas Priestin klassikko Breaking the Law, sekin uudelleensovitettuna ja varsin yllättävänä, mutta erittäin toimivana versiona. Doron kanssa versiolla laulaa Saksan toinen kultakurkku Udo Dirkschneider.

– Tuo kappale on eräs suosikeistani ja sillä on minulle erittäin suuri merkitys. Olin kova Priest-fani ja teimme heidän kanssaan kiertueenkin Warlockin kanssa vuonna -86 josta on jäänyt paljon hyviä muistoja. Emme halunneet tehdä kappaleesta hiilipaperikopioita, vaan päätimme muuttaa sovitusta hiukan. Törmäsin Udoon kuvatessamme materiaalia hänen DVD:tään varten ja tämän seurauksena hän päätyi studioon ja laulamaan kanssani tuon kappaleen. Let Love Rain on Me -EP:llä on muuten eri versio kappaleesta ja siinä Udo ei ole mukana.

Kuinka paljon sitten erilainen lähestymistapa kappaleisiin sai sinut muuttamaan omaa laulutyyliäsi?

– Kuten itsekin varmaan voit kuulla, ei laulutyylissäni ole paljoakaan eroa. En edes yrittänyt laulaa eri tavalla vaan annoin kaikkeni. Minusta musiikin ja eri instrumenttien pitäisi tukea laulua, mutta ei yrittää muuttaa sitä. Jos tunsin laulaessani kappaleita studiossa, että jotain puuttui, niin lisäsimme mukaan eri instrumentteja ja osia jotta pääsisimme parhaaseen lopputulokseen laulun kannalta.

Äidyin kehumaan Dorolle hänen ääntään, joka on säilynyt vähintäänkin yhtä hyvänä ellei jopa mennyt parempaan suuntaan uran alkuajoista.

– Mitä enemmän käytän ääntäni, sitä vahvempi se on. Muilla laulajilla saattaa olla erilaisia näkemyksiä asiasta, mutta jos olen parikin kuukautta laulamatta, ääneni kuulostaa aivan kamalalta ja joudun kuntouttamaan sitä päästäkseni samalle tasolle.

Rakkautta muttei piikkilankaa

Lähes jokaisella Doron soololevyllä on ollut lauluja rakkaudesta ja Classic Diamonds –levylle niitä on päätynyt kolme kappaletta. Elämänkumppanin Dorolle on korvannut musiikki.

– Musiikki on ainut asia mitä rakastan ja olenkin päättänyt, että haluan tehdä musiikkia perheen perustamisen sijaan. En ole naimisissa eikä minulla ole lapsia. Ihmissuhteen ylläpitäminen on hankalaa, jos on kiertueella ja studiossa suurimman osan vuodesta. Ihmissuhteet tuntuvat myös aina päättyvän, kun palaa kotiin pitkään kestäneeltä kiertueelta. Ei todellakaan ole helppoa löytää ihmistä, joka pystyisi ymmärtämään ja hyväksymään tämänkaltaisen elämäntavan, murehtii Doro.

Kun naisten juttuja päädyttiin puhumaan, niin pitääkö ”Diamonds are girls best friends” –sanonta paikkansa kohdallasi?

– Levyn nimi on tietenkin symbolinen ja minulle kappaleet ovat arvokkainta maailmassa ja siksi vertaan niitä timantteihin. En ole yhtään materialisti, kulutan kaiken musiikista saamani rahat aina seuraavaan kiertueeseen tai levyntekoon. Ajan vanhalla autonrämällä ja asun pienessä asunnossa, sijoitin jopa henkivakuutusrahani kiertueeseen Dion kanssa, koska levy-yhtiö ei tukenut minua, mutta halusin välttämättä tehdä tuon kiertueen.

Uudesta materiaalista neiti Peschillä ei vielä ole tarkkaa käsitystä, mutta hän kuitenkin suostuu raottamaan hiukan salaisuuden verhoa.

– On minulla pari kappaletta valmiina, mutta haluan ensin tehdä tämän kiertueen alta pois ja vasta sitten miettiä uutta materiaalia joskus marras-joulukuun tienoilla. Ehkä siitä tulee jotain Warlockin Triumph And Agonyn kaltaista materiaalia, koska pidän tuota levyä eräänlaisena ohjenuorana. Levyllä on paljon hienoa lauluja, niin herkkiä balladeja kuin raskaampiakin kappaleita.

Lopuksi Doro lupailee myös tulevansa Suomeen keikalle, koska kiinnostuneita tahoja kuulemma on ollut. Yllättäen hän kysyy, olinko kenties katsomassa Warlockia Helsingissä vuonna -86 ja heti perään mahdoinko olla edes syntynyt tuolloin. Kunpa olisinkin ollut paikalla.

Julkaistu Inferno #21/2004

Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10

TAISTELUPARIT I: KUISMA AALTO (MOKOMA) & TUOMO SAIKKONEN (MOKOMA)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?

Tuomo: – Aloitin soittoharrastuksen 22 vuotta sitten rock-rumpalina kunnostautuneen enoni tekemällä sähkökitaralla. Pian alkuinnostuksen jälkeen vanhempani hankkivat myös akustisen ja pistivät kitaratunneille. Ohjattua soittelua jaksoin vähän toista vuotta.

Kuisma: – Äiti vei minut pianotunneille ollessani 7-vuotias. Kiinnostus kurinalaiseen harjoitteluun lopahti joskus teini-ikäisenä, kun heavy metal, kaljan juonti ja tytöt alkoivat kiinnostamaan etydejä enemmän.

Mikä oli suurin motivaatio/syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

Tuomo: – Kuulin rockia mummolan kellarista sylivauvasta lähtien edellä mainitun enoni bändien toimesta. Niitä tuli pelokkaana pikkupoikanan kuunneltua ja ihailtua turvallisen välimatkan päästä. Lopullisen sysäyksen omaan soittamiseen antoi Kiss, johon hurahdin totaalisesti 7-vuotiaana. Alive II:n sisäkannet nähtyäni oli selvää, että rokkitähdeksi täytyy päästä. Sille tielle jäin.

Kuisma: – Aluksi se oli äiti, mutta myöhemmin Metallica. Muutamat koulukaverini soittivat yläasteella suomirokkia musiikkiluokassa, ja tuli siinä itsekin kokeiltua erinäisten bändi-instrumenttien soittamista. Olin tuolloin tosin jo myynyt sieluni saatanalle, eikä Eppu Normaali juurikaan innostanut. Rumpujen hakkaaminen kiinnosti tuolloin kitarointia enemmän, mutta vanhempani eivät lämminneet ajatukselle. Ehkä parempi näin, sillä onhan kitara mukavampi ja musikaalisempi soitin yksin treenaamiseen.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne (bändit yms.)

Tuomo: – Ala-aste-ikäisenä soittelin heviä koulun bändikerhon kokoonpanoissa, kuudennella luokalla vedettiin koulun diskossa coverina Napalm Deathin Scum ja The Kill. Eivät lämmenneet tytöt, ei. Erinäisen välivaiheiden kautta noista porukoista muototui sitten Mind Riot -niminen yhtye, jossa lauloin ja soitin kitaraa. Sen bändin kanssa kului lähes vuosikymmen ja tehtiin pari levyäkin. Homman hyydyttyä liityinkin sitten Mokomaan. Mokoma on sittemmin vienyt lähes kaiken ajan ja energian, vaikka jokusen keikan pääsinkin soittamaan bassoa opiskelunpaikan bilebändissä. Se oli haastavaa ja mukavaa hommaa.

Kuisma: – 50 asukkaan maalaiskylässä ei jostain syystä asunut neljää muuta teiniä, jotka olisivat pitäneet Obituarystä ja Deicidesta, joten aika rauhassa sain kitaraa rämpytellä. Lukioaikana viriteltiin sitten kaupunkilaisnuorten kanssa jotain projekteja. Ensimmäisessä oikeassa bändissäni, The Siissidös -nimisessä orkesterissa, soitimme huumorihevifunkkia, tosin lähinnä omaksi iloksemme. Lisäksi soittelimme kaverini kellarissa Metallica-covereita kaljan juonnin ohessa. Mokoma oli minulle sitten ensimmäinen bändi, jonka kanssa pääsin oikein keikkailemaan.

Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on kitaristin tärkein ominaisuus?

Tuomo: – Joku Miles Davisin bändin soittajista täräytti haastattelussaan lauseen, joka on jäänyt soimaan päähän ikuisesti: "Soita jokainen nuotti kuin se olisi viimeisesi." Jos tuosta pystyy soittaja pitämään kiinni edes kohtuullisesti, pitäisi pullien olla aika napakasti uunin puolella.

Kuisma: – Hyvä kitaristi osaa tulkita esittämiään kappaleita riittävän hyvin. Lisäksi hyvä kitaristi tietää mihin kykenee, eikä yliyritä muuten kuin treenatessaan. Lestissä pysymiseen auttaa musiikillinen yleissivistys, sillä se helpottaa tyylitajun hankkimisessa.

Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte?

Tuomo: – Kyllä kitara on kädessä likimain päivittäin, telkkaria katsoessa ja joskus sänkyssäkin. Kovin intensiiviseksi treenamiseksi tuota näpelöintiä ei tosin voi kutsua. Toisinaan intoudun treenaamaan tosissanikin. Viime aikoina olen keskittynyt timen ja grooven kehittämiseen tietokoneen klikkikomppien ja äänitysohjelman avulla. Parhaita ovat kuitenkin treenisessiot Kuisman kanssa. Me olemme yksilöinä tasan niin hyviä kuin miltä yhdessä kuulostamme.

Kuisma: – En ole koskaan oikeasti treenannut kitaran soittoa, sillä sain kurinalaisesta treenaamisesta tarpeekseni musiikkiopiston pianotunneilla. En siis nuorempanakaan jaksanut tehdä sormiharjotuksia, mutta sen sijaan soittelin todella paljon levyjen mukana bändejä diiggaillen. Kai siinä tuhannetta kertaa Stonen Coloursia ja Metallican ...And Justice for All'ia soittaessa ne metallikitaroinnin perusjutut tuli sitten opittua. Nykyään soitan kotona säännöllisesti ylläpitääkseni soittotatsia sekä testaillakseni uusia riffi-ideoita.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja?  Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

Tuomo: – Teoriaosaamiseni perustuu kouralliseen kitaratunteja sekä itseopiskeluun. Luen nuotteja auttavasti mutta hitaasti. Jos tähtäimenä on menestyminen rockissa, ei teorian tuntemuksesta välttämättä suoranaista haittakaan ole. Ilmankin ovat monet pärjänneet. Itselleni tuosta vähäisestäkin osaamisesta on ollut suurta hyötyä.

Kuisma: – Olin siis teininä musiikkiopistossa ja opiskelin pianon soiton lisäksi musiikin teoriaa 5 vuotta. Suurin osa teorioista on jo valitettavasti unohtunut, mutta perusasiat on edelleen hallussa. Teoriaosaaminen on kätevä työkalu erityisesti biisejä sovitettaessa. Länsimaisessa populaarimusiikissa on lisäksi sellainen kätevä ominaisuus, että suuri osa ihmiskorvassa mukavan kuuloisiksi koettavista melodioista ja sointukuluista on "standardoitu", joten ihan kaikkia sovitusratkaisuja ei tarvitse itse keksiä.

Mimmosta instrumenttia ja laitteistoa käytätte ja miksi? Mikä on kitaristin tärkein apuväline?

Tuomo: – Olen kitarafriikki. Kokoelmasta löytyy Gibsonin Flying V, PRS sekä kolme ESP:tä, joista juuri valmistunut meikäläiselle räätälöity custom on ykköskitarani. Ulkoisesti tämä kitara kumartaa syvään Gibson SG:n suuntaan, mutta on varustettu metalliin sopivilla teknisillä ominaisuuksilla. Luotettavuus on yksi tärkeimpiä ominaisuuksia kitarassa kun keikkatahti on näinkin tiivis. Siksi rakas, mutta oikutteleva Gibson vaihtui ESPiin. Vahvistimena käytän Peaveyn 5150:aa, jonka ostin entiseltä basistiltamme Hessulta, kun liityin Mokomaan. Sormien, kitaran ja vahvistimen lisäksi soundia muokkaa ainoastaan Bossin Super Overdrive -pedaali.

Kuisma: – Kitaroita on tullut ja mennyt, mutta toisin kun Tuomo, en ole mikään keräilijä. Tällä hetkellä minulla on työkaluina kaksi mahonkista ESP Eclipseä EMG:n aktiivimikeillä. Toinen kitaroista on ESP:n Custom Shopissa mittatilaustyönä teetetty 7-kielinen. Perussaundini on rakennettu siten, että kitarasta lähtee piuha, joka kulkee Bossin lavaviritysmittarin kautta Peavey 5150 fullstäkkiin. Yksinkertainen on sekä kaunista että luotettavaa. Välillä käytän Bossin SD-1 ja HM-2 säröpedaaleita maustamaan soundia.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?

Tuomo: – Multa ei kannata kysyä. Mä ostelisin niitä fiilispohjalta jatkuvalla syötöllä, jos vain talous sallisi. Mutta soveltaen: jos kaula on suora ja kitara tuntuu siltä oikealta, niin aika paljon asioita on jo kohdallaan.

Kuisma: – Ensiksi pitää hahmottaa budjetti, samalla muistaen että köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja että paskalla ja epävireisellä kitaralla soittaminen saattaa tappaa soittoharrastuksen. Kitaran pitää siis olla teknisesti kunnossa, hyvin säädetty ja väriltään musta.

Mitä neuvoja/vinkkejä antaisitte aloittelevalle kitaristeille?

Tuomo: – On vaikea nähdä itseään neuvomassa ketään missään asiassa, mutta nöyryys lienee ihan hyvä ominaisuus soittamisessa ja varmaan muussakin elämässä.

Kuisma: – Ehkä sitä voisi asettaa jotain tavotteita soittoharrastukselleen, ja yrittää sitten pyrkiä niitä kohti. Jos nauttii siitä, että soittelee omaksi ilokseen suosikkiorkestereidensa kappaleita, niin säännöllisellä treenaamisella pystyy teknisesti toistamaan vaikka mitä sormituksia. Jos paukut tiittävät niin bändi pystyyn ja omia biisejä tekemään. Kannattaa olla toki itselleen rehellinen, sillä uuden luominen vaatii kovan työn lisäksi ripauksen lahjakkuutta, ja sitä ei valitettavasti saa kaupasta.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi saanut kitaristin ominaisuudessa leukanne loksahtamaan?

Tuomo: – Metallikitaristit ovat nykyään niin perkeeleellisen taitavia, että leuat ovat sijoiltaan. Meshuggahin I:ta sai hämmästellä viimeksi. Taannoin kuulin sattumoisin Jonna Tervomaan uuden levyn, ja tuottaja/kitaristi Jaakonahon vähäeleinen kitarointi teki kyllä vaikutuksen. Mies soittaa vähän nuotteja, mutta kaikki niitä oikeita.

Kuisma: – Taitavia kitaristeja on todella paljon ja monella on vielä jotain mielenkiintoista sanottavanaan. Meshuggahin I:ta kuunnellessa meni hermo viimeksi. Täydellistä musiikkia.

Julkaistu Inferno #20/2004

PAIN CONFESSOR – DEBYYTIN TALLENNUS

Toukokuun alkupuolella hämeenlinnalainen Pain Confessor sulkeutui kotikaupungissaan sijaitsevan Sound Supreme studion syövereihin purkittamaan Turmoil nimeä kantavaa debyyttiään. Äänittäjän pallilla istui aiemmista nauhoituksistakin vastannut Janne Saksa. 

Raportti: Tuomas Kuusinen / Pain Confessor


7.5. Ensimmäinen studiopäivä - hommat heti täysillä 

Studiosessiot pyörähtävät rauhallisesti käyntiin. Rumpali Mikko Laihanen ja studion Grand Master Janne Saksa saapuivat aamutuimaan kasaamaan rumpusettiä ja testailemaan soundeja. Heti kättelyssä rumpusetti kasataan Laihasen järkytykseksi mattamustien pönttöjen sijaan kellertävistä Kumun tomeista ja omasta mustasta Taman basarista. Pellit ja muut häkkyrät löytävät paikkansa palapelistä, mutta entäs virveli? Jannelta löytyy perkeleellisiä vekottimia joista kaikista lähtee toinen toistaan mojovampia paukahduksia. Mikko toteaa Jannen kanssa yksissä tuumin niiden soveltuvan paremmin tanssimusiikkiin, joten on aika kaivaa Mokomankin suosima vanha Ludari, jossa on kireän napakka soundi. Toimii.

Puolelta päivin saapuu paikalle kitaristi Vesa "Weslayer Himonusauttaja" Säkkinen ja keikkamiksaaja/vierailijavokalisti Tommi Kurki mukanaan 2x Helvetin Perkeleitä eli Engl-merkkisiä grillejä sekä vastaava määrä (ei kannata nauraa) Behringerin kaappeja. Hommat alkavat olla hitusen isollaan, kun kitarakamat on pykätty kasaan ja odotellaan että toinen kitaristihulttio/ammattikaatuilija Tuomas "Turvat" Kuusinen saapuu paikalle näyttämään Vappuna tossujen sotkeuduttua asfalttiin pamahtanutta pärstävärkkiään. Rock, toteaa Janne, kun työn sankari vihdoin löytää studiolle.

Saksa potkii koltiaiset soittamaan pohjia. Helvetinmoisen polkemisen jälkeen ensimmäinen biisi saadaan purkkiin, eikä tässä prosessissa haaskattu tuskaa sillä biisihän on nimeltään Waste of Good Suffering. Kyllä tämä tästä vielä rupiseksi muuttuu.

8.5. Rumpali pallille 

Taas alettiin rutistamaan aamutuimaan soittamalla rumpupohjia. Myllytystä riitti neljän biisin verran, eli pakettiin saatiin Erased of Empathy, Soul Eraser, Just Names Remain ja Hollow Souls. Biisejä sovitettiin uuteen uskoon vielä äänitysten lomassa ja hyvää shittiä sieltä irtosi.

Vesa: – Biisithän ovat hyviä alun perinkin, mutta pohjia soittaessa hoksattiin rumpalin kanssa, että joku juttu voikin toimia hieman paremmin. Me olemme kuitenkin vielä sen verran nuori bändi, että meidän kappaleet elävät koko ajan, jopa studiossa.

Markku: – Mä olin aika rankasti noita muutoksia vastaan, koska studioon mentäessä biisien pitäisi olla valmiita ja sellaisia kuin niitä on kämpällä reenattu. Olin aika kiihtyneessä tilassa kun menin laulamaan Soul Eraser -kappaletta ja huomasin, että sen alkuhan on ihan erilainen kuin mitä oltiin treenattu.

Nähtiinpä studiolla kaksi krapulapeikkoakin. Vokalisti Make ja kiippari Pasi olivat kunnostautuneet venäläisen kulttuurijuoman kaatamisessa New Dawn Foundationin treeneissä, jotka hoidettiin Pain Confessorin luksustilavassa harjoitussalissa. Haisivat kuin rankkitynnyrit ja poistuivat onneksi suhteellisen pikaisesti jatkamaan nestetankkausta.

Vesa: – Meidän levynteko oli helvetin rattoisaa ja tämä raportti kertoo aika hyvin meidän orkesterin mentaliteetista. Me osataan ottaa huumoria siitäkin, kuinka alkeellisissa treenikämppäoloissa pystytään kumminkin saamaan aikaiseksi hyvää heviä. Metallia pitää tehdä omalla sydämellä ja näkemyksellä ja jos se ei kelpaa, niin läheppä meidän kanssa saunomaan ja katsotaan sitten mikä kelpaa.

9.-10.5. Pohjien otto loppuu 

Päivien aikana nauhoitettiin loput pohjat hyvällä tahdilla sen kummempia kompuroimatta. Erityisemmin ei tarvinnut edes kirjata ylös mitään idiotismia, mutta eräs Saksa-ismi tarttui haaviin vielä hetkeä ennen rumpuraitojen valmistumista. "Teidän musiikki on hyvällä tapaa sairasta. Eihän tällaista tervejärkinen kuuntele." Totta, näinhän se taitaa olla.

11.-13.5. Kitarointia 

Kitarasessiot alkoivat lupaavasti kun Jannen miksauspöytä "kaatui" heti kättelyssä. Ilmeisesti liian useita ruskeita nuotteja. Soundeja hämmästeltiin ja rukattiin uuteen uskoon, kunnes enkeleistä lähti vähemmän taivaallista mörinää. Tällä kertaa ei haluttu siloiteltua kitarasoundia, eikä sitä olisi näemmä saatukaan.

Biisien rytmikitaroita soiteltiin vuoroparein Wesleyer-Tuomas. Homma sujui, kunnes Saksa löi Wesken nupin mutelle. Soundien hienosäädön jälkeen W päätti soittaa "niin hevisti, et mä haluan panna itteeni." Samalla Tuomas veti pannullisen kahvia, hyppi seinille hetken ja valmistautui soittamaan Underworldin. Kesken kertosäkeen vitunmoisen sahauksen tapahtui jotain. "Mikä vittu toi toinen nuotti oli!?" No, sehän oli se toinen nuotti joka kertosäkeen riffissä ilmenee.

Kolmen kitarapäivän saldona molemmat rytmikitarat levyn biiseihin paikoillaan. Tekninen tietoisku: Yhdessäkään biisissä ei ole tuplauksia.

Lisäksi poliittinen keskustelu Irakin ja maailman tilanteesta ei-niin-diplomaattisessa työryhmässä J. Saksa, T. Kuusinen & W. Säkkinen tuli tulokseen: "Kaikki ovat väärässä."

14.5. Bassoilupäivä 

Kivistön Mikko saapui studiolle Diablon Aadolfilta lainaamansa Warwickin kanssa. Jotta saataisiin bassoonkin murinaa tarvittiin siis kyseinen kirves, Engl Fireball, kaksi eri bassovahvistinta, pari jotain muuta härveliä ja basisti. Pienen säädön jälkeen Mikko toteaakin, että "nyt on pörinää ja surinaa on, surinaa on juu." Janne varmisti vielä soundin toimivuuden omin sanoin "lisäämällä hieman bassoa tuohon bassoon." Näin se monesti toimii.

Wesleyer kiteyttää soundien etsinnän tuloksen ehkä parhaiten. "Bassosoundi saa herkemmällä suolen pidätyskontrollin katoamaan."

Päivän ehkä hauskin kommentti oli kuitenkin Mikon uusista sovituksista huolestunut "Mites mä nyt tiedän mitä mä soitan kun te muutitte näitä biisejä!?"

Markku: – Kun me lähdetään joskus kakkoslevyä tekemään, niin kyllähän silloin kappalemateriaalin pitää olla sen verran varmaa, ettei sitä tarvitse lähteä enää studiossa muuttelemaan. Jos tälle levylle tuutattiin, niin kakkoslevylle tuutataan kahta kauheammin.

19.-20.5. Laulupäivät 

Make aloitti laulusessiot asiaankuuluvasti kurlaamalla Jaloviinalla. Huutamisen ja kuulaamman ulosannin kanssa ei ollut ongelmia, vaan satakielen lailla Mr. Flesh luukutti biisin biisin perään valmiiksi asti. Eräässä vaiheessa vokalisti itse epäili hiukan räbäytystä eksyneen lauluosuuksiin, johon Saksa pettämättömällä vaistollaan totesi "kyllä mä tuosta rahat laittaisin likoon." Eikä siellä lopulta ollut mitään räppiin viittaavaakaan. Sen verran Makelta paloi hihat, että mies oli valmis radikaaleihin ratkaisuihin sanoitusten kanssa. "Mikä vittu toi oli toi OF tuolla välissä, se ei saa olla siellä!!!" mies kiihtyi Underworldiä äänitettäessä. Se OF on muuten siellä.

Vesa: – Eräs hyvä ystäväni, joka ei tykkää edes hevistä sanoi Markun laulusta, että "huonoimmillaankin Manowar häviää Markun laululle"

20.- 27.5. satunnaisia päiviä ennen miksausta 

Lauluosuuksien ohella soiteltiin syntikoita ja kitaraleadejä pitkin viikkoa. Pasin orkestraaliset syntsat saivat Pain Confessorin matkaamaan uusiin ulottuvuuksiin ykkösluokassa. Levyn vierailevat tähdet Ami (Corruption Inc.) ja Rane (Diablo) suorittivat miehekkäitä kuoro-osuuksia vielä hetkeä ennen miksausruljanssin alkua. Tässäkin meinattiin hieman horjua, sillä Diablon TV:stä tuttu holisti ei pystynyt kemiallisen epätasapainon vuoksi raahautumaan paikalle alun perin sovittuna ajankohtana. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Janne Saksa miksasi levyn omissa oloissaan toukokuun lopussa ja hyvän matkaa vielä kesäkuussakin. Masterointi tapahtui Cutting Roomissa Ruåtsissa. Hallittua sekasortoa tuli levyllinen, joten Turmoil tuli myös levyn nimeksi.

Vesa: – Helppohan meidän olisi ollut lähteä hakemaan In Flamesin tai Soilworkin kaltaisia saundeja, joihin meitä on useasti musiikillisesti verrattu.

Markku: – ... mutta me ei haluttu levylle mitään maailmanluokan saundeja. Vaikka jotkut ovatkin niitä haukkuneet tunkkaiseksi, niin ne ovat kuitenkin juuri sellaiset kun haluttiin.

Julkaistu Inferno #20/2004

ENTOMBED – ALAKERRAN HERRAN OPPIPOJAT

Pellavarockissa yhytettiin kitaristi Alex Hellid kertomaan Entombedin viimeaikaisia kuulumisia. Matalalla ja rauhallisella äänellä mies turisikin puoli tuntia kaikesta taivaan ja helvetin väliltä.

Entombed on uransa aikana kärsinyt lukuisista erilaisista ongelmista levy-yhtiöiden kanssa eikä sopimus Music for Nationsin kanssa päättynyt sekään hyvin. Orkesterin tuorein Inferno julkaistiin Euroopassa jo vuosi sitten mutta vasta kuluvan vuoden elokuussa Yhdysvalloissa.

– Itse asiassa kävimme neuvotteluja jenkkijakelusta alun perin Century Median kanssa ja sopimus alkoikin olla allekirjoituksia vailla. Yhtäkkiä Music for Nations, jolla muuten oli oikeudet levyihimme kaikkialla muualla paitsi juuri Pohjois-Amerikassa, päättikin julkaista levymme siellä Koch-lafkan kautta. Tästä johtuen neuvottelut Century Median kanssa kusivat ja levynjulkaisu viivästyi. Nyt meillä on Euroopan jakelusopimus Plasticheadin kanssa ja he puolestaan pystyivät järjestämään jakelun jenkkeihin Candlelight USA:n kautta. Kaikkeen tähän häslinkiin kului melkein vuosi ja tästä johtuen Infernon jenkkiversio tuleekin olemaan tuplalevy, jossa on mukana vähän ekstramateriaalia. Tosin saatamme kyllä saada takaisin oikeudet viiteen MFN:lle tekemään levyyn juuri heidän mokansa takia ja ne tullaan varmaankin julkaisemaan uudelleen.

Seitsemän biisin bonuslevy kantaa nimeä Averno ja levyltä löytyy mm. ennen julkaisematonta Inferno-sessioista ylijäänyttä materiaalia. Valitukseni moisesta huonosta kohtelusta meitä eurooppalaisia kohtaan saa Alexilta ymmärtävän vastaanoton ja mies lupaileekin tuplaversion saattamista myös vanhan mantereen asukkaiden saataville. Uusia lainavetoja ei bonuskiekolta kuitenkaan tällä kertaa löydy.

– Laskujeni mukaan olemme tehneet jonkun 26 coveria ja eiköhän vieläkin hyviä coveroitavia biisejä löydy. Yleensä biisien valinta menee siten, että joku tulee ehdottamaan meille jotain biisiä ja sitten me vain teemme sen. Näin kävi esimerkiksi Roky Eriksonin The Night of the Vampire -kappaleen kanssa jonka levytimme aikoinaan.

Kenen sitten haluaisit tekevän Entombed coverin ja mistä kappaleesta?

– Olisi aika mielenkiintoista kuulla esimerkiksi Nine Inch Nailin versio vaikkapa Out of Hand -kipaleesta, vähän industrial biittiä mukaan ja sellaista.

Kovat oppitunnit 

 Kun kerran uusimmasta levystä on jo kulunut yli vuosi, niin missä vaiheessa uuden levyn tekeminen on tällä hetkellä?

– Meillä on roppakaupalla uusia ideoita, mutta emme vielä ole ehtineet aloittaa biisien treenamista levyä varten. Jahka nyt saamme nämä jäljellä olevat keikat pois alta, pääsemme hiomaan biisejä. Tarkoituksena olisi mennä studioon joskus marras-joulukuussa ja saada äänitykset valmiiksi ennen vuoden loppua ja ehkäpä jopa levyn miksauksenkin. Tavoitteena olisi saada levy julkaistua lafkamme kautta joskus maaliskuun tienoilla.

– Nykyisin levyjen tekeminen on meille aika helppoa, mutta parin ensimmäisen levyn jälkeen tuntui, kuin jokainen levy tulisi olemaan viimeisemme. Kolmannen levyn jälkeiset pari vuotta olivat meille aika vaikeaa aikaa, kun jouduimme tappelemaan joka asiasta Earachen kanssa, yrittäessämme päästä irti sopimuksesta ja olemalla yhteyksissä lakimiehiin. Kaikki nuo vaikeudet opettivat meille kuitenkin aika paljon musiikkibisneksestä ja itse asiassa olen ylpeä siitä, että selvisimme noiden vaikeuksien läpi pistämättä pillejä pussiin.

Kuinka sitten kiteyttäisit tärkeimmän oppituntinne jonka olette kantapään kautta joutuneet oppimaan musiikkibisneksestä?

– Jos soitat jossain bändissä ja joudut taistelemaan levy-yhtiötäsi vastaan, sinulla ei juuri ole käytännön mahdollisuuksia voittaa, vaikka olisitkin oikeassa. Kaikessa on kyse rahasta, jota pienimilläkin lafkoilla on yleensä enemmän kuin bändeillä. Esimerkiksi meidän kohdalla olisi ollut paljon helpompaa ja halvempaa tehdä vielä neljäs levymme Earachelle, koska jouduimme maksamaan heille aika ison summan rahaa päästäksemme irti sopimuksesta.

Entombedilla on aina ollut suhteellisen suoria viittauksia alankerran kuuman paikan herraan niin albumien kuin biisien nimissä unohtamatta kuitenkaan huumoria. Kysymykseen bändin ideologista vastaus kiteyttää edellä mainitun näkemyksen.

– Me olemme joukko iloisia satanisteja, naurahtaa Alex. Meillä on tietynlainen imago, jota käytämme metaforana kertomaan ihmisille, että heidän tulisi ajatella omilla aivoillaan. Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että uskonnon käyttäminen erilaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi on naurettavaa. Ainahan maailmassa on tehty niin, että jos haluat jonkun tekevän jotain eikä hän halua tehdä sitä, on helpompaa saada hänet uskomaan ensiksi jotakin ja käyttää sitten uskoa motiivina asioiden tekemiselle. Monet asiat maailmassa perustuvat uskomuksiin eikä tosiasioihin ja tuohan on vähän sama kuin haistattaisi uskomuksilla pitkät. Käyttämällä erilaisia satanistisia viitteitä tahdomme itse asiassa sanoa, että emme ole em. kaltaisten ihmisten puolella. Toki ihmisten tarvitsee uskoa aina johonkin, niin myös minun.

Hassun hauskaa 

 Entombedin huumori tulee ehkä helpoiten esille erilaisten T-paitojen kuvista ja sloganeista ja juuri huumoria Alex korostaakin.

– Jos olet liian vakavissasi, sinusta tulee helposti mahtaileva joka puolestaan helposti kääntyy huvittavuuden puolelle. Itselleen pitää oppia nauramaan, mutta samalla säilyttää tietynlainen vakavuus ja se on aikamoista tasapainottelua.

Vaikka herra Hellid ottaakin sanoitukset vakavasti, löytyy niistäkin huumoria.

– Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja otan ne vakavasti, mutta kyllähän sielläkin pitää hieman huumorin kukkaa viljellä. Pidän sanoista ja niiden kanssa leikkimisestä. Jos kuulen jonkin hyvän lausahduksen, kirjoitan sen itselleni muistiin jotta voin mahdollisesti käyttää sitä kappaleiden tai levyjen nimissä tai paitoihin painettuna.

Paidoista puheen olleen löysin nettisivuiltanne muutaman paitamallin, joissa Entombed-teksti oli taivutettu Suspiria ja Kummisetä-leffojen logon muotoon.

– Leffat on aika isossa roolissa elämässäni. En itse asiassa näe mitään eroa leffojen, musiikin ja kirjojen välillä ja filmithän ovat tavallaan sanojen, musiikin ja kuvien yhdistelmä. Voin esimerkiksi katsoa jonkun hyvän leffan yhtä monta kertaa kuin kuunnella läpi jonkin hyvän biisin. Erityisesti leffat joissa on satanistinen pohjavire kuten Paholaisen asianajassa tai Ennustuksessa saavat sympatiani puolelleen. Paholaisen asianajaja on muuten eräs suurista suosikeistani, koska siinä pahaa ei tapeta lopussa vaan se jatkaa olemassaoloaan ja koen sen eräänlaisen totuutena.

Loppukevennyksenä kysyn Alexilta mitä tapahtui sille kilolle perunoita, jotka lehtemme edustaja lahjoitti edellisenä iltana Tavastian keikan jälkeen.

– Perunat ovat yhä tallessa. Olihan se hemmetin hauskaa kun LG tulee selittämään minulle, että vain Suomessa on mahdollista saada lahjaksi kilo pottuja.

Julkaistu Inferno #20/2004

DEATH ANGEL – ARVOKKAAT HETKET

Vanhan kaartin henkilöille Tuska festivaalin pääesiintyjiä oli Dion lisäksi ehdottomasti Death Angel, jonka edellisestä levystä ja Suomen visiitistä oli ehtinyt kulua 14 vuotta. Tuskan backstagen nurmikolle istahti toviksi haastelemaan vokalisti Mark Osegueda.

Markille Death Angelin kasaaminen uudestaan ei olisi voinut sattua parempaan aikaan.

– Kun kasasimme bändin uudestaan, elämässäni oli juuri menossa eräänlainen siirtymäkausi, joten voisi jopa sanoa että tämä juttu pelasti minut.

Perhe-elämältä?

– Ei minulla ole perhettä, Mark purskahtaa nauruun. Arvostan tällä hetkellä kaikkea asioita bändin ympärillä paljon enemmän kuin uramme alkuvaiheessa. Tuohon aikaan olimme niin nuoria ja otimme monet asiat itsestäänselvyyksinä. Nyt tunnen itseni paljon onnekkaammaksi ja viisaammaksi. Arvostan jokaista sekuntia ja olemme todella onnellisessa asemassa juuri nyt.

Keikkailu siis maistuu yhä orkesterille ja Markilla on tähän vastaus valmiina.

– Minusta meidän biisimme vai paranevat livenä ja jokaisen kiertueen jälkeen tekisi melkein mieli mennä studioon tekemään levy uusiksi, jotta niihin saisi vangittua livevetojen energian. Viimeisin levymme on ehdottomasti elävimmän kuuloisin levy mitä olemme tehneet ja ehkä juuri tästä johtuen se on saanut hyvän vastaanoton faneilta. Olemme ehdottomasti livebändi ja sen homman me osaamme parhaiten.

Tuoreimmalta The Art of Dying -levyltä myös selkeästi kuulee, että bändi on hitsaantunut hyvin yhteen.

– Hajottuamme jokainen meistä ajautui omille teilleen soittamaan itsensäkuuloista musiikkia. Juuri tuon takia me kaikki ymmärsimme, että jokaisella on jotain tärkeää sanottavaa ja annettavaa bändille. Nyt olemme löytäneet uudestaan keskinäisen kunnioituksen ja arvostamme jokaisen mielipidettä. Jokaisella orkesterin jäsenellä on nykyisin suuri vaikutus siihen mitä studiossa oikein tapahtuu.

Vaikka Death Angelin tuorein levy kuulostaakin siltä, että välissä ei ole 14 vuoden taukoa edelliseen levyyn, ei Markin mukaan The Art of Dyingin kaltaista levyä olisi voitu julkaista heti Act III:n jälkeen.

– Tähän on hieman hankala vastata, mutta en jaksa uskoa, että olisimme tuolloin voineet julkaista The Art of Dying:in kaltaisen levyn, koska nykyisin tulemme keskenämme paljon paremmin toimeen. Tai ainakin minä tulen heidän kanssaan paremmin toimeen, rähättää Mark.

Mutta muiden mielestä olet persreikä?

– Juuri niin! Purskahtaa Mark nauruun. Rehellisesti sanottuna olisimme ehkä pystyneet julkaisemaan vielä yhden levyn heti Act III:n jälkeen, mutta jos en olisi hajottanut bändiä tuolloin, joku muu olisi tehnyt sen. Uskon vakaasti, että jokaisen täytyi tehdä omia juttujaan jonkin aikaa päätyäksemme takaisin yhteen.

Keikkakone 

Vaikka tärkeintä keikkailussa onkin uuden levyn promoaminen, ei Markia kyllästytä vanhojen klassikkojen veivaaminenkaan. Enää.

– Act III kiertueen aikoihin olin aika kyllästynyt laulamaan klassikoita, mutta en enää. Me kaikki arvostamme koko tätä touhua paljon enemmän kuin ennen. Festareilla tietty kaikkien suosikkien soittaminen on hieman hankalaa, koska setit ovat yleensä aika lyhyitä. Jos olemme kiertueen pääesiintyjiä, saatamme soittaa jopa 2,5 tunnin settejä!

Löytyykö uudelta levyltä sitten jotain erikoista suosikkiasi?

– Vaikea kysymys, koska levy on vielä niin tuore ja emme ole oikein osanneet ottaa siihen vielä tarvittavaa etäisyyttä. The Devil Incarnate on tällä hetkellä suosikkini, mutta kaikkien aikojen suosikkini on kyllä debyyttimme nimi biisi vaikka en edes itse laula siinä! Tuohan vain tosin todistaa sen kuinka epäitsekäs olen ja se on aika harvinaista nokkamiehissä, hekottaa Mark. Olemme muuten soittaneetkin sen muutamaan kertaan tällä kiertueella.

Tuskan keikan perusteella oli helppo havaita, että herra Oseguedan ääni on vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen vanhaa ellei jopa paremmassa.

– Olen todella onnekas, sillä ääneni on todella kestävä. Otin aikanani laulutunteja noin seitsemän vuoden ajan, joten niistä on varmasti ollut paljon apua. Toisaalta taas rääkkään ääntäni tavoilla, joista monet laulunopettajat olisivat kauhuissaan.

Kun kiertueet on ohi, on aika alkaa miettimään uutta levyä.

– Vielä on turhan aikaista sanoa koska alamme tekemään uutta levyä. Perimmäinen tavoitteemme kuitenkin on tehdä uramme paras levy. Se tulee tietysti olemaan vaikeaa, koska monet fanimme pitävät The Ultra-Violencea tai Act III:sta meidän parhaana levynämme. Black Sabbath-vertauksia käyttääkseni haluan tulevan levymme olevan meidän Sabotage, koska Act III on minusta meidän Sabbath Bloody Sabbath, naureskelee Mark.

– Levylle tulee varmastikin joitain yllätyksiä, sillä emme halua toistaa itseämme ja kaikki levymme on hieman erilaisia edeltäjiin verrattuna. Vaikka olemmekin metallibändi, haluamme puskea rajoja aina hieman eteenpäin.

Hyvään uuteen alkuun päästyään ei bändille näy loppua ihan välittömässä tulevaisuudessa.

– Vaikka olenkin nyt 35-vuotias, niin en tunne itseäni vanhaksi. Tiedä sitten onko minua siunattu vai kirottu, mutta minulla on melkein ongelma korkeasta energiatasosta, joten kaikki tämä homma on minulle helppoa. Ja kyllähän tämä touhu pitää meidät nuorina ja ainakin minä tulen jatkamaan niin kauan kun voin olla mukana rehellisin mielin.

Julkaistu Inferno #20/2004