Yleislakko "Maailmanpolitiikan arkipäivää" maistiaisia

Suomen Dead Kennedysiksi (tsekkaa myös Kuolleet Kekkoset, jos ei muuten niin nimensä takia) tituleerattu turkulainen Yleislakko julkaisee kolmannen albuminsa "Maailmanpolitiikan arkipäivää" (LP/CD) Blast of Silencen kautta 16.11.12 Reilu vuosi sitten julkaistu "Vapauden rautaiset raamit" oli sen verran monipuolinen ja viihdyttävä kokonaisuus niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, että kasvaneita odotuksia on myös uutukaista kohtaan. Eivätkä juuri julkaistut ääninäytteet "Hallitukseen" sekä levyn nimikappale "Maailmanpolitiikan arkipäivää" petäkään...

Solistin Jello Biafra -henkinen äänenkäyttötapa, yhtyeen ennakkoluuloton ja punkin perinteisiä genrerajoja reilusti venyttävä musiikki sekä suorasukainen väkevä poliittinen sanoma oikeuttavat DK-vertaukset nyt vahvempana kuin koskaan aiemmin. Yleislakko ilkkuu ja roimii raskaalla kädellä ja roisinkin sanoin valtaapitäviä, mutta ei silti sorru paatokselliseen saarnaamiseen, vaan tyytyy lähinnä tekemään huomioita asioiden tiloista. Valmiita vastauksia tai vaihtoehtoja ei tarjoilla, ne pitää jokaisen löytää ja tajuta itse. Perusteltu kyseenalaistaminen asiassa kuin asiassa on aina ilahduttavaa ja Yleislakon sanoman luulisi sopivan myös niille, jotka eivät välttämättä vaivaudu edes ääniuurnille.

Mielenkiintoisen kontrastin tiukalle tekstilliselle sisällölle luo musiikin melodinen ote, jota voi kutsua jopa kepeäksi. Yleislakon punk rock ei ole millään tavoin räkäistä, vauhdikasta tai äärimmäistä, vaan se uskaltaa ja osaa lähestyä genreä useista eri suunnista ilman musiikillisia rajoituksia ollen silti selkeästi kuitenkin punkkia.

Bändin musiikki on kaikkea muuta kuin punkin arkipäivää, kuten allaolevista kahdesta maistiaisesta voi jokainen itse havaita.

Kuudes Silmä "S/T" 7"

© Jussi Jänis

Tuore Kuudes Silmä -yhtye julkaisi juuri esikoisseiskansa Combat Rock Industryn kautta. Levy-yhtiön mainospuhe kiteyttää kaiken olennaisen ilman turhia korulauseita:

"Hienoa synkkää, ahdistunutta mutta melodista goottisärmäistä punkkia tältä uudelta helsinkiläisbändiltä.. tyylilajin parhaat perinteet kuuluvat mutta oma meininki hallussa, etenkin sanoituksissa kiteytyy ihmisen ahdistus täydellisellä tavalla! Musta Paraati/Cure/ym fanit HUOM!!"

Ei edes bändi itse varmasti kiellä, etteikö etenkin genren kotimainen pioneeri Musta Paraati olisi toiminut erittäin suurena vaikuttajana, mutta hyviltähän saa aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. Kuudennen Silmän vahvan perinnetietoinen ja kolkko mustahuulisynkistely on kuitenkin juuri lähes täydellisen sopivaa musiikkia lokakuuhun, kun ulkonakin tuivertaa kylmä tuuli ja pulskat pihlajanmarjat hehkuvat kirkkaan oransseina muistuttaen satokauden päättymisestä.

Yhtyeen omalta Bandcamp-sivulta löytyy nyt kaksi 7":n kolmesta kappaleesta niin kuunneltavana kuin ladattavanakin.


PÄIVITYS 17.10.12: Seiskan kolmas kappale "Happea" on puolestaan kuunneltavissa levy-yhtiön Bandcamp-sivulla.


PÄIVITYS 08.12.12 Joulukuun Rumba noteerasi Megan Metalli blogin Kiitoradalla palstalla

Baptism "Esoteric Spheres" single

Kotimaiseen BM-elitistöön kuuluva, Lord Sarcofagianin johdattama  Baptism valmistautuu julkaisemaan neljännen albuminsa "As the Darkness Enters". Pimeydellä siunatun teoksen julkaisee Northern Heritage niin CD:nä kuin LP:näkin ja näillä näkymin sen on määrä ilmestyä marraskuussa.

YouTubessa tarjoillaan levystä "Esoteric Spheres" -nimistä maistiaista ja kyllähän sitä kelpaakin makustella. Kappale on niin musiikiltaan kuin elävällä ja lämminhenkisellä tuotannoltaan ilahduttavan 90-lukulainen ja sen monipuolisuus useine erilaisine osuuksineen jopa hämmentää hiukan vielä useamman kuuntelukerran jälkeenkin. Asiaan kuuluvan melankolisen pohjavireen sisältävä biisi on kuitenkin sen verran hyvin kudottu kasaan ettei se ala maistua missään kohtaa silkalta sillisalaatilta. Kuultavaksi jää, millainen draaman kaari ja monimuotoisuus albumikokonaisuudelle on saatu luotua.

Seremoniaa ja rituaaleja

Seremonia kuvailee itseään “psykedeliasävytteistä jytärokkia esittäväksi ja suomeksi laulavaksi yhtyeeksi”. Tämä jos mikä kiteyttää oivasti, mistä bändissä ja sen musiikissa on kysymys. Jokainen Black Sabbathin varhaisempaan tuotantoon paremmin perehtynyt ja siitä vähänkään syvemmälle hämärimpien orkestereiden maailmaan sukeltanut ei voi olla kuulematta, että Seremonian biisintekijät tietävät tarkkaan mitä soittavat ja miltä soundien pitää kuulostaa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Vaikutteeni albumeina

Pitkän linjan promoottori Miika Kuusinen on varmasti kaikille metallipiireissä pyöriville tuttu nimi. Muun muassa Infernoon kirjoittava ja promootioita hoitava Mega kirjasi listan viidestä albumista, mitkä ovat häneen vaikuttanut aikojen saatossa. Toimittajan katsoessa listaa, ei voinut paljoa muuta kuin nyökkäillä mukana. Kyllä mies näköjään tietää mistä puhuu.

Lue artikkeli Kaaoszinen nettisivuilta

Tuhokone nimeltä Demolisher

Demolisherin ensijulkaisu Enter the Suffering EP (2007) teki sekin jo varsin selvää jälkeä, mutta selkeästi jykevämpi ja kalman katkuisempi, viime keväänä julkaistu ensimmäinen täyspitkä Plague District se vastaa jyrääkin.

Lue haastattelu Imperiumin nettisivuilta

Pain Confessor "Oceans of Sickness" video

Pain Confessorin neljäs albumi julkaistaan perjantaina 12.10.2012. Incarcerated on tummasävyinen, vaativa ja ärhäkkä mutta ennen kaikkea todella kiehtova levy, juuri sellainen jonka vuonna 2007 ilmestyneen Purgatory of the Second Sunin olisi pitänyt olla.

Biisien ja samalla koko levyn hienous on siinä, että sen lähes black metalmainen kiukkuisuus kuulostaa luontevalta eikä vastapainoksi (edes kertosäkeisiin) ole lähdetty hakemaan turhaa hempeilyä tai imelyyttä. Kappaleet ovat haastavia ja moniulotteisia ja niiden kuuntelua kestävä tarttuvuus paljastuukin vasta lukuisten kuuntelukertojen myötä. Incarcerated on oikeaoppinen sekä melodisuutta että death metalia tyylillä yhdistävä levy, jollaisia ei ole tehty maailmalla aikoihin.

Uutta videota tulevalta albumilta, olkaa hyvä.


Muusikoiden.net keskustelupalstalla esitetty kommentti "Vokaalit kuulosti kyllä hyvältä mutta olipa kakka biisi. Englanniksi laulettua Sotajumalaa." naurattaa.

Lord Fist "Spark for the Night" (demo 2012)

1. Super Sailor
2. Chains of Steel
3. Master of the Witches
4. Spark for the Night

Kesto: 17:26



Facebook
MySpace

Mikkeli, Etelä-Savon maakuntakeskus, on saanut kunnian toimia minun ja Lord Fist synnyinpaikkana. Ikäeroa meillä on noin 41 vuotta, mutta yhteiset diggailun kohteet tuntuvat olevan koko lailla samoja. Bändin debyyttidemoa kuunnellessa luulen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ymmärtäväni, mitä isältä pojalle -fraasi voisi käytännössä tarkoittaa.

Aloitellessani hevin kuuntelua vuonna 1983, oli Iron Maiden Kissin ohella yksi kovista, etenkin The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Powerslave (1984) ja hiukan myöhemmin myös vuonna 1980 julkaistu debyytti. Kakkosalbumi Killersistä (1981) en koskaan ole niin välittänyt, vaikka toki siltäkin useampi helmi löytyy. On varsin helppoa kuvitella, että Lord Fistin muodostava nuorten miesten nelikko on yhtä tohkeissaan Maidenin debyytistä ja muista erityisesti NWOBHM-genren aikalaisista kuin minä aikoinani. Ikääntymisen myötä kun kyynistyminen tuppaa alati vaanimaan nurkan takana yrittäen tehokkaasti torpata vilpittömän innostumisen aiheesta kuin aiheesta.

Lord Fist jatkaa erittäin mallikkaasti niitä heavy metalin perinteitä, jotka syntyivät yli 30 vuotta sitten. Yhtyeen vilpitön innokkuus, täydellinen omistautuminen sekä nuoruuden energisyys vanhan liiton asialle ovat erityisen hienoa kuultavaa nykyaikana, jolloin täysin hajuttomia illuusioita rankkuudesta ja usein teennäisiä yhdistelmiä genrenrajoja rikkovasta monipuolisuudesta luodaan levytys- ja kotistudiossa tietotekniikan keinoin. Lord Fist on puhdasta ja vanhanaikaista heavy metalia, joka kuulostaa silti vallan tuoreelta näin vuonna 2012. Bändin selvästi aistittavassa olevaa asennetta ei tässä yhtälössä voi missään nimessä väheksyä.

Demon vauhdikas avauskappale Super Sailor on naaman välittömästi virneeseen vetävä hittiraita, jossa niin kitaristit kuin rumpalikin pistävät parastaan. Niin soitossa kuin soundeissakin on mukana juuri sopiva määrä oikeanlaista demomaisuutta eli käppäisyyttä, jonka ansiosta musiikki kuulostaa elävältä ja energiseltä, oikeiden ihmisten oikealta musiikilta eikä robottien millintarkalleen nuottiviivastolle asetetulta luomukselta. Myös laulaja-kitaristi Perttu Koivusen musiikkiin hyvin istuvaa laulamista on pakko arvostaa, vaikka miehen suoritus on kaukana virtuoosimaisuudesta. Ujot falsettiiin vetolähdötkin kuulostavat ainoastaan ja vain sympaattisilta tehokeinoilta eivätkä tippaakaan noloilta.

Keskitempoinen Chains of Steel osoittaa, että bändiltä löytyy vahvaa riffiä ja hyvää melodiaa myös hitaampaan menoon ja juuri nämä ovatkin yhtyeen vahvuuksia. Tutuista ja perinnetietoisista aineksista on osattu ei vain säveltää, mutta myös sovittaa mielenpainuvia ja silti mukavan monipuolisia viisuja.

Master of the Witches kulkee sekin hyvällä vauhdilla ja pitkälti samoin tehokeinoin kuin Super Sailor, mutta aivan samanlaiseen hurmioon se ei silti yllä. Demon päättävä hitaampi nimiraita on neljästä selkeästi sävellyksellisesti heikoin aivan kuin ideat olisivat loppuneet hiukan kesken ja sovitusta ei olisi jaksettu tai osattu hieroa riittävän rullaavaksi.

Vaikka osa Lord Fistin viehätystä onkin sen hiomaton raakilemaisuus ja intomielisyys, on sen kehittyäkseen entistä muotovaliommaksi silti opittava hiomaan turhia särmiä pois ja kiillottamaan entisestään niitä tahoja, joilla se jo loistaa. Käytännössähän tämä kun ei tarkoita mistään olennaisesta luopumista tai tyylin muuttamista.

Nuorissa on todellakin heavy metalin tulevaisuus vanhojen ja pöhöttyneiden musikanttien kärsiessä niin usein tunteen palon sammumisesta tai liiallisesta ajattelusta. Musiikin kun pitäisi aina olla tunne-, ei tahtotila. Evil-Lÿnin ohella Lord Fist on tämän hetken lupaavinta suomalaista heavy metalia.

Arvosana: MMMM

Demon avausraita "Super Sailor":


Demon loputkin kappaleet kuunneltavissa YouTubessa

Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.

Mörbid Vomit "Demo 2012"

1. Blood Shall Be Shed 2:34
2. From The Unknown 2:42
3. Embodiment Of Death 2:39
4. Another One To Die 4:26

Kesto: 12:21

www.morbidvomit.com
Facebook




Tosi skenettäjien mielestä bändin eka demö on aina paras ja lahtelaisen Mörbid Vomitin kohdalla tämä pitääkin täysin paikkansa. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on vasta alkuvuodesta 2012 perustetun poppoon ensimmäinen demo. Julkaisun köva taso ei tosin aivan täytenä yllätyksenä tule jos jäsenistön taustoja yhtään tietää, karjut kun veivaavat edelleen mm. The Zombissa, The Final Harvestissa sekä Damngodissa.

Nelikon veivaaman death metalin juuret löytyvät 90-luvulta, mutta mistään retroilusta tai vanhan liitön palvonnasta ei kuitenkaan ole kysymys. Kokonaisuus on tuhtia, mutta ennen kaikkea sen totaalinen jylhyys ön todella vakuuttavan kuuloista. Tämä kuuluu niin biiseissä, kurkkuaan kurittavan Ville Ryödin jyhkeässä äänessä kuin tanaköissa soundeissakin. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyn alkuaikojen tuotantoon löytyy paljonkin, mutta kyllä Mörbid Vomitilla silti omat rumat ja tunnistettavat kasvönsa on.

Kappaleiden hienous piilee siinä, kuinka näinkin lyhyisiin mittöihin on pystytty tiivistämään ainoastaan kaikki olennainen ja tarvittava ja siltikin kappaleet ovat erittäin monipuolisia. Biiseissä jyrätään ja tikutetaan murakasti aivan kuten DM:ssä pitääkin, mutta tasapainoiseksi kokonaisuuden täydentävät ovelasti tarttuvat melodiat, hyvin keksityt koukut sekä rytminvaihdokset. Kaikista selvimmin tämä on kuultavissa demon eeppisimmässä Another One to Die -päätösraidassa, joka osoittaa ettei yli neljän minutin rajapyykkikään öle orkesterille mikään ongelma.

Jös toinen demo tai mahdöllisesti jopa albumi pistää tästäkin vielä paremmaksi, on klassinen sääntö osoitettu vääräksi jälleen kerran. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö Mörbid Vomit pystyisi öksentamaan jatkossakin runsaasti makkaranpaloja sisältäviä rehellisiä laattoja

Are you Mörbid? Yes I äm!

Arvosana: MMMM+