Lord Fist "Spark for the Night" (demo 2012)

1. Super Sailor
2. Chains of Steel
3. Master of the Witches
4. Spark for the Night

Kesto: 17:26



Facebook
MySpace

Mikkeli, Etelä-Savon maakuntakeskus, on saanut kunnian toimia minun ja Lord Fist synnyinpaikkana. Ikäeroa meillä on noin 41 vuotta, mutta yhteiset diggailun kohteet tuntuvat olevan koko lailla samoja. Bändin debyyttidemoa kuunnellessa luulen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ymmärtäväni, mitä isältä pojalle -fraasi voisi käytännössä tarkoittaa.

Aloitellessani hevin kuuntelua vuonna 1983, oli Iron Maiden Kissin ohella yksi kovista, etenkin The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Powerslave (1984) ja hiukan myöhemmin myös vuonna 1980 julkaistu debyytti. Kakkosalbumi Killersistä (1981) en koskaan ole niin välittänyt, vaikka toki siltäkin useampi helmi löytyy. On varsin helppoa kuvitella, että Lord Fistin muodostava nuorten miesten nelikko on yhtä tohkeissaan Maidenin debyytistä ja muista erityisesti NWOBHM-genren aikalaisista kuin minä aikoinani. Ikääntymisen myötä kun kyynistyminen tuppaa alati vaanimaan nurkan takana yrittäen tehokkaasti torpata vilpittömän innostumisen aiheesta kuin aiheesta.

Lord Fist jatkaa erittäin mallikkaasti niitä heavy metalin perinteitä, jotka syntyivät yli 30 vuotta sitten. Yhtyeen vilpitön innokkuus, täydellinen omistautuminen sekä nuoruuden energisyys vanhan liiton asialle ovat erityisen hienoa kuultavaa nykyaikana, jolloin täysin hajuttomia illuusioita rankkuudesta ja usein teennäisiä yhdistelmiä genrenrajoja rikkovasta monipuolisuudesta luodaan levytys- ja kotistudiossa tietotekniikan keinoin. Lord Fist on puhdasta ja vanhanaikaista heavy metalia, joka kuulostaa silti vallan tuoreelta näin vuonna 2012. Bändin selvästi aistittavassa olevaa asennetta ei tässä yhtälössä voi missään nimessä väheksyä.

Demon vauhdikas avauskappale Super Sailor on naaman välittömästi virneeseen vetävä hittiraita, jossa niin kitaristit kuin rumpalikin pistävät parastaan. Niin soitossa kuin soundeissakin on mukana juuri sopiva määrä oikeanlaista demomaisuutta eli käppäisyyttä, jonka ansiosta musiikki kuulostaa elävältä ja energiseltä, oikeiden ihmisten oikealta musiikilta eikä robottien millintarkalleen nuottiviivastolle asetetulta luomukselta. Myös laulaja-kitaristi Perttu Koivusen musiikkiin hyvin istuvaa laulamista on pakko arvostaa, vaikka miehen suoritus on kaukana virtuoosimaisuudesta. Ujot falsettiiin vetolähdötkin kuulostavat ainoastaan ja vain sympaattisilta tehokeinoilta eivätkä tippaakaan noloilta.

Keskitempoinen Chains of Steel osoittaa, että bändiltä löytyy vahvaa riffiä ja hyvää melodiaa myös hitaampaan menoon ja juuri nämä ovatkin yhtyeen vahvuuksia. Tutuista ja perinnetietoisista aineksista on osattu ei vain säveltää, mutta myös sovittaa mielenpainuvia ja silti mukavan monipuolisia viisuja.

Master of the Witches kulkee sekin hyvällä vauhdilla ja pitkälti samoin tehokeinoin kuin Super Sailor, mutta aivan samanlaiseen hurmioon se ei silti yllä. Demon päättävä hitaampi nimiraita on neljästä selkeästi sävellyksellisesti heikoin aivan kuin ideat olisivat loppuneet hiukan kesken ja sovitusta ei olisi jaksettu tai osattu hieroa riittävän rullaavaksi.

Vaikka osa Lord Fistin viehätystä onkin sen hiomaton raakilemaisuus ja intomielisyys, on sen kehittyäkseen entistä muotovaliommaksi silti opittava hiomaan turhia särmiä pois ja kiillottamaan entisestään niitä tahoja, joilla se jo loistaa. Käytännössähän tämä kun ei tarkoita mistään olennaisesta luopumista tai tyylin muuttamista.

Nuorissa on todellakin heavy metalin tulevaisuus vanhojen ja pöhöttyneiden musikanttien kärsiessä niin usein tunteen palon sammumisesta tai liiallisesta ajattelusta. Musiikin kun pitäisi aina olla tunne-, ei tahtotila. Evil-Lÿnin ohella Lord Fist on tämän hetken lupaavinta suomalaista heavy metalia.

Arvosana: MMMM

Demon avausraita "Super Sailor":


Demon loputkin kappaleet kuunneltavissa YouTubessa

Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.

Mörbid Vomit "Demo 2012"

1. Blood Shall Be Shed 2:34
2. From The Unknown 2:42
3. Embodiment Of Death 2:39
4. Another One To Die 4:26

Kesto: 12:21

www.morbidvomit.com
Facebook




Tosi skenettäjien mielestä bändin eka demö on aina paras ja lahtelaisen Mörbid Vomitin kohdalla tämä pitääkin täysin paikkansa. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on vasta alkuvuodesta 2012 perustetun poppoon ensimmäinen demo. Julkaisun köva taso ei tosin aivan täytenä yllätyksenä tule jos jäsenistön taustoja yhtään tietää, karjut kun veivaavat edelleen mm. The Zombissa, The Final Harvestissa sekä Damngodissa.

Nelikon veivaaman death metalin juuret löytyvät 90-luvulta, mutta mistään retroilusta tai vanhan liitön palvonnasta ei kuitenkaan ole kysymys. Kokonaisuus on tuhtia, mutta ennen kaikkea sen totaalinen jylhyys ön todella vakuuttavan kuuloista. Tämä kuuluu niin biiseissä, kurkkuaan kurittavan Ville Ryödin jyhkeässä äänessä kuin tanaköissa soundeissakin. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyn alkuaikojen tuotantoon löytyy paljonkin, mutta kyllä Mörbid Vomitilla silti omat rumat ja tunnistettavat kasvönsa on.

Kappaleiden hienous piilee siinä, kuinka näinkin lyhyisiin mittöihin on pystytty tiivistämään ainoastaan kaikki olennainen ja tarvittava ja siltikin kappaleet ovat erittäin monipuolisia. Biiseissä jyrätään ja tikutetaan murakasti aivan kuten DM:ssä pitääkin, mutta tasapainoiseksi kokonaisuuden täydentävät ovelasti tarttuvat melodiat, hyvin keksityt koukut sekä rytminvaihdokset. Kaikista selvimmin tämä on kuultavissa demon eeppisimmässä Another One to Die -päätösraidassa, joka osoittaa ettei yli neljän minutin rajapyykkikään öle orkesterille mikään ongelma.

Jös toinen demo tai mahdöllisesti jopa albumi pistää tästäkin vielä paremmaksi, on klassinen sääntö osoitettu vääräksi jälleen kerran. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö Mörbid Vomit pystyisi öksentamaan jatkossakin runsaasti makkaranpaloja sisältäviä rehellisiä laattoja

Are you Mörbid? Yes I äm!

Arvosana: MMMM+

Seremonia "Uhrijuhla" video

Seremonian nimetön debyytti ilmestyi viime perjantaina 14.9.2012 ja lähes heti perään saatiin ihastella toista levyltä kuvattua musiikkivideota "Uhrijuhla"-kappaleesta. Ennen albumia julkaistu "Rock'n'Rollin maailma" video "aiheutti kohua" ja "nousi nettihitiksi" käyttääkseni nykyuutisoinnin ärsyttävän suosittuja termejä.

Puritanistisimmat raskaan rockin ystävät ehtivät leimata pelkän videon perusteella Seremonian jonkinlaiseksi hipstereiden yritykseksi hypätä okkultistisen rockin trendikelkkaan mukaan ja/tai tehdä pilkkaa käsittelemällä post-modernin ironian keinoin koko genreä. Megafakta © kuitenkin on, että koko levy on helvetin hyvä ja sen jokainen osa-alue toimii hienosti aina visuaalisesta ilmeestä, sanoituksista ja soundeista lähtien itse biiseihin saakka. Naivismi on tyylisuuntauksena musiikissakin toimiva yhä edelleenkin, jos se vain on osattu toteuttaa täysvaltaisesti.

Seremonia kuvailee itseään "psykedeliasävytteistä jytärokkia esittäväksi ja suomeksi laulavaksi yhtyeeksi" ja lause kiteyttääkin oivasti mistä bändissä ja sen musiikissa on kysymys. Olenkin aivan varma, että tehdäkseen tämän kaltaista musiikkia näinkin taitavana pakettina tarvitsee olla vallan hyvin perehtynyt genren pioneereiden musiikkiin sekä samalla myös sisäistänyt heidän koko konseptiaan. Mm. kotimaisten Sarcofagusin ja Moottorilintujen perintöähän tässä vahvasti vaalitaan.

Suomeksi sanoittaminen ei koskaan ole helppoa, mutta basisti Ilkka Vekan tekstit istuvat hienosti musiikkiin ja ovat samalla hyvä kunnianosoitus vuosikymmenten takaiselle lyriikalle. Eivät ne englanninkieliset tekstitkään aina niin kummoisia ole, jos oikein tosissaan lähdetään analysoimaan. Ne vain yhä edelleen monesti kuulostavat hienommilta kuin sama asia härmäksi sanottuna.

Ilkan seremonialliset eväät esitellään muuten 26.10.12 ilmestyvässä Inferno #9:ssä ja olenpahan aikeissa myös jututtaa herraa kitaristi Ville Pirisen lisäksi Infernon nettisivuille lähitulevaisuudessa.


Directed, edited and shot by Sami Sänpäkkilä
Actors: Noora Federley, Ilkka Vekka, Ville Pirinen, Erno Taipale, Teemu Markkula, Ninni Luhtasaari

Blog post about the shoot: http://samisanpakkila.com/2012/09/seremonia-uhrijuhla

Video ISRC: FI-4SP-12-00005

Dordeduh "Dojana" video

Romanialaisen black metal yhtyeen Negură Bungetin vahvuudesta vuonna 2009 poistuneen Hupogrammosin ja Sol Faurin perustama Dordeduh ("Dordeduh" comes from three Romanian words, annexed together. "Dor de duh" means "Longing for spirit") julkaisee "Dar De Duh" ("Gift of/from the Spirit") -debyyttinsä 28.09.12

"Dojana" -kappaleesta on kuvattu hieno video ja erittäin hieno on itse kappalekkin, jonka maalaamat jylhät tunnelmat nojaavat vahvasti yhtyeen kotimaan kansanmusiikkiin ja folkloreen. Mistään BM-räimeestä ei siis ole kysymys.

Dordeduhin Hupogrammos kommentoi videota seuraavasti:

"Finally the first video of DORDEDUH is out. For the setting we chose an old, quite unknown Dacian fortress, placed deep into the Apuseni mountains. The place is surrounded by an unusual forest, called locally 'the forest without a face'. This place was the subject of many mysterious stories of people disappearing into the forest without a trace. Fortunately during the shootings nothing unusual happened. We are very happy with the final result and Costin Chioreanu did a great job. Enough describing; we let you to enjoy it!"

Lisäinfoa yhtyeestä englanniksi:
"Dordeduh is the new band of the former Negura Bunget core members Hupogrammos and Sol Faur. Hupogrammos explains the philosophy behind the band: "Dordeduh aims to link the two words "dor" (engl.: yearning for something, missing something) and "duh" (engl.: spirit) to the significant values that make us humans, melting together the soul and the spirit. The way one aligns one's experiences with one's own soul, the way one relates to the Universe, the way one perceives and integrates, through Intention, the perpetually flowing Transcendence, that is what defines different levels of humanity in a person, that is what makes one Human." Musically, Dordeduh will follow the path opened by Negura Bunget, but the musical act will open new perspectives as they will experiment with a new way of approaching black metal as well as using traditional instruments. Hupogrammos: "It is normal for musicians to evolve and develop with every album released, but our goal is to push forward this natural development and to make Dordeduh distinguishable from our musical past."

Megan Metalli blogi herää henkiin!

Yli vuoden moninaisista eri syistä hiljaiseloa viettänyt musiikkiblogini palaa takaisin elävien kirjoihin. Tosin hieman eri muodossa kuin ennen. Olen viimeisen viikon ajan syöttänyt vanhoja pääasiassa Inferno-lehteen tekemiäni arvioita ja haastatteluja (alkaen vuodesta 2001) tänne ja jatkossa laitan myös kaikki uudet tekstini blogiin, pienellä noin kuukauden viiveellä tosin. Loppuviikkoon mennessä kaikki tallessa olevat juttuni pitäisi täältä löytyä. Infernon arvosteluasteikko noudatti vuosina 2001-2005 skaalaa 1-10, mutta muuttui nykyiseen 0-5 asteikkoon puolikkaat mukaanlukien vuodesta 2006 alkaen.


Lisään tänne myös edesmenneeseen Hamara lehteen tekemäni muutamat arviotekstit sekä niin ikään kuolleseen ja kuopattuun Tuhma lehteen tekemäni neljä kolumnia.




Em. tekstien lisäksi tarkoituksena on kirjoitella blogiin myös säännöllisen epäsäännöllisesti arvioita/esittelyjä bändeistä ja julkaisuista, jotka mielestäni ansaitsisivat enemmän näkyvyyttä. Tulossa mm. Mörbid Vomit "Demo 2012" arvio vielä ihan lähipäivinä.

Muistutuksena yllämainitsemien blogitekstien arvosteluasteikosta: Lopullisen niitin tekstille lyö arvosana välillä M-MMMMM plussa tarpeen tullen päälle lyöden, jonka pitäisi antaa TLDR-sukupolvellekkin mahdollisuus ymmärtää mistä on kysymys:

M = Megaton
MM = Megatiivinen
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Muutosten myllertäessä myös blogin osoite on muuttunut: http://meganmetalli.blogspot.fi/

Palaute tervetullutta!

- Mega

Haistelijat ei haise

Tänä kesänä kolmannen seiskatuumaisensa julkaissut hardcore-trio Haistelijat kunnioittaa uudella Pakkomielle -ep:llään muun muassa edesmennyttä kuvataiteilija Kalervo Palsaa ja jakaa mielenkiintoisia harrastevinkkejä syksyn pimeneviin iltoihin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Famine Yearin nälkä säilyy

Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Famine Yearin perustamisen lähtökohtana oli yksinkertaisesti soittaa tylyä musiikkia. Tavoite saavutettiin heti ensimmäisillä demoilla. Tuliterällä Tervetuloa tilastoihin -seiskatuumaisella bändi ei ainakaan ole löystynyt tippaakaan, vaikka musiikillinen linja tuntuukin hieman jalostuneen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Murakasti murjovat miehet mustissaan, A Phantom Pack of Black Hounds ja Coughdust

Netistä kuuluu kummaa jyrinää. Miesten musiikkia soittavat jyväskyläläinen A Phantom Pack of Black Hounds ja tamperelainen Coughdust ovat julkaisseet ensimmäiset neljän biisin tuotoksensa. APPOBH:n vokalisti 105 ja Coughdustin basisti herra Peltokangas kertovat Entombedin yhdistäväksi tekijäksi, mutta mikä bändejä erottaa?

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #98/2012

Atom Notes

Visiting Hour/On Salary 7”

Hockey Champ

2,5 Turhan intohimottomasti soi kotimaisen punkin ns. tekijämiehistä koostuvan Atom Notesin uusin 7” single. Vaikka satunnaisia etiäisiä herrojen muista entisistä/nykyisistä bändeistä (Abduktio, Endstand, Manifesto Jukebox) voikin paikka paikoin olla kuulevinaan, on sisältö selkeästi enemmän punkista tunnelmaa ja sävyjä ottanutta rokkia kuin räyhäkkäästi rokkaavaa punkkia.

Seiskalla kuuluu kyllä selkeästi soittajien osaaminen ja näkemys siitä mitä halutaan soittaa, mutta ainakaan näihin kahteen biisiin ei energiaa saati tarttuvuutta ole saatu ladattua tarpeeksi. Tämä varmasti myös selittää sen, miksi kappaleet päätyivät alun perin viime vuonna julkaistun Spare Parts -debyytin CD-version bonareiksi, muttei sitä miksi nyt omaksi seiskaksi.

Death by Snoo Snoo

Tästä saat!

Creative Class War

4 Matt Groeningin nerokkaasta Futurama-animaatiosarjasta nimensä napannut Death by Snoo Snoon musiikki on taatusti useimmille helvetin ärsyttävää tekotaiteellista hassuttelua, mutta itse koen sen hyväntuulisen, naivistisen ja äkkiväärän tyylin ihastuttavana ja omaperäisenä ilman minkäänlaista havaintoa itsetarkoituksellisuudesta.

Nelikon musiikki pohjautuu vahvasti hardcoreen ja punkkiin, mistä osoituksena on mm. vauhdikkaan täyspitkän mitat 18 kappaletta ja 28 minuuttia. Em. genreille tyypillinen aggressiivisuus ja negatiivisuus ei kuitenkaan ole näiden pääosin oululaisten juttu, vaikka ihmissuhteiden ja päänsisäisten maailmoiden lisäksi muutama kappale ottaakin kantaa mm. eläinten hyvinvointiin ja ironisesti usein unohdettuihin nuijasodan veteraaneihin. Energiaa ja intensiivisyttä mutta ennen kaikkea vinkeää tarttuvuutta löytyy läpi koko julkaisun mukaan lukien myös astetta kevyemmin 

kulkevista enemmän rock kuin punk-henkisistä kappaleista.

Laulusta monipuolisesti vastaava Hanne on olennainen osa bändin soundia, sillä neiti pystyy hetkessä muuttumaan heleän herkästi tulkitsevasta keijukaisesta melkoiseksi lähes korvia piinaavaksi kimittäväksi naispiruksi, jollaista kukaan mies ei haluaisi riitakumppaniksi isoilla kirjaimilla puhuttaessa.

Tästä saat! - kiitos. Kesän 2012 virallinen räiskyvä soundtrack on tässä.

Gotthard

Firebirth

Nuclear Blast

3,5 Pitkä ja viime vuosina hieman kivikkoinenkin on sveitsiläisen Gotthardin vuonna 1992 startannut ura ollut. Yhtyeen alkuperäinen, miellyttävä-ääninen vokalisti Steve Lee menehtyi pari vuotta sitten moottoripyöräonnettomuudessa, mutta rockin täytyy soida ja shown jatkua. Firebirth onkin yhtyeen kymmenes albumi ja uusi solisti Nic Maeder osoittaa olevansa mies paikallaan. Onpahan herralla vielä yllättävänkin samankaltainen ääni edeltäjäänsä verrattuna.

Ei ole mikään ihme, että Gotthard on yksi kotimaansa menestyneimmistä bändeistä niin rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, vaikka tunnettavuus ei ikävä kyllä esimerkiksi meillä Suomessa ole kovinkaan hyvällä tolalla. Bändin vahvasti amerikkalainen ja 80-lukulainen melodinen hard rock on sen verran ammattimaista, letkeää, hyväntuulista ja tarttuvaa, että sitä on mahdotonta kuunnella mököttäen. Näin laadukkaaseen ja uskottavaan jälkeen ei taida yksikään jenkkibändin pystyä tänä päivänä.

Vaikka Firebirth onkin yllätyksetön ja kaikkia genren peruskuvioita aina muutamine balladeineen noudattava juuri sopivasti kaikin puolin hiottu albumi, on se silti äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa. Aivan yhtä kovaa hittimateriaalia ja tasalaatuisuutta siltä ei löydy kuin esimerkiksi viiden vuoden takaiselta Domino Effectiltä, mutta laadukas jatkumo se yhtyeen diskografiaan silti on.

Graveyard Dirt

For Grace Or Damnation

Ashen

3 On makuasia haluaako näiden irkkujen ensimmäistä täyspitkää kutsua aikamatkaksi 90-luvun alkupuolelle, jolloin melankolinen doom-death löi itsensä läpi Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin johdattama vaiko ajastaan jäljessä olevaksi pioneerien perässähiihtäjäksi. Äärimmäisen vahvoja musiikillisia samankaltaisuuksia ainakin bändillä on naapuri saaren suuren kolmikon alkupään tuotantoon.

On myös täysin mahdollista, että alun perin jo vuonna 1994 perustetun, mutta vasta vuonna 2010 tämän ensialbuminsa julkaissut ja välillä ilmeisen pitkällä tauollakin ollut porukka on kynäillyt laahausveisunsa jo aikoja sitten, mutta levyttänyt ne lähes toistakymmentä vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin aina kansikuvaa ja tekstejä myöten oppikirjamainen tapaus siitä, kuinka tällaista massiivista, melankolista ja synkistely doomia tehdään. Harmi vain, ettei itse musiikista löydy mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikoinaan tehty moneen kertaan vähintäänkin yhtä hyvin ja useimmiten jopa paremmin.

Genreä vähänkään tunteva muttei siihen täysin hurahtanut ei paljoa uutta tai ihmeellistä saa irti julkaisuista, mutta jos Serenades, Gothic tai As the Flower Withers on kulutettu aivan läpipuhki, saattaa For Grace Or Damnationista olla hetken lohduttajaksi.

Moonless

Calling All Demons

Doomentia

3,5 Vahvaa perusosaamista vahvojen perusasioiden äärellä. Vaikka noin voisi kiteyttää juuttien ensijulkaisun. Black Sabbathistahan nämäkin kaverit ovat inspiraatiota riskisti ammentaneet, mutta mukana on myös rutkasti kiireetöntä groovea ja stoner-otetta. Biisit etenevät keskitempoisesti, letkeästi, raskaasti ja varmasti aina kuuden minuutin korville ja ylikin, mutta jämäkästi kuuden biisin ytimekäs levykokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa.

Kun levyn soundit ovat vielä lämpimän muhkeat ja vokalistin äänessäkin on voimaa ja mukavan pientä raspia, ei musiikista löydy varsinaisia heikkoja lenkkejä. Jonkinlaista irtiottoa ja riehakasta mukaansa tempaavuutta Calling All Demonsilta jää silti kaipaamaan. Helvetin seitsemästä portista neljä on jo auki ja yksi raollaan, mutta loput kaksi pysyvät Moonlessilta ainakin toistaiseksi tiukasti säpissä.

Running Wild

Shadowmaker

SPV

1,5 Eipähän ehtinyt Running Wildin pääkallolippu heilua puolitangossa kuin reilut kaksi vuotta, kun taas veti vesille venhosen mieli. Yhtyeen itseoikeutettu kippari Rock 'n' Rolf on monessa yhteydessä kertonut, kuinka kappaleet syntyvät kuin itsestään eikä minkään säveltämiseen ole kulunut puolta tuntia kauempaa. Tämä on helppo uskoa, sillä vaikka raskaan rockin historia tunteekin useita varttitunnissa sutaistuja mutta klassikoiksi muodostunutta kappaletta, kuulostaa Shadowmakerin biisit lähes poikkeuksetta juurikin vain muutaman varsin heppoisen idean ympärille nopeasti sävelletyiltä kyhäelmiltä. Tästä levyn kammottava kansikuva yrittänee jo varoittaa.

Köppäistä kokonaisvaikutelmaa korostaa entisestään miksauksessa ehkä tietoisestikin varsin taustalle jätetyt melkoiset pilipali-riffit, joita levy on täynnä alusta loppuun. Rolf Kasparekin tunnistettava ääni tuntuu sentään yhä olevan kunnossa, mutta kovinkaan kummoisia kertosäkeitä ei mies kuitenkaan ole tälle levylle onnistunut luomaan. Perinnetietoiset kitarasoolot irtoavat sentään kappaleessa kuin kappaleessa ihan mukavasti, mutta vaikka kokonaisuus onkin kaikin puolin ehtaa Running Wildia, ollaan varsin kaukana niistä kovista standardeista mitkä bändi itselleen asetti etenkin 80-luvun mutta myös 90-luvun alkupuolen tuotannollaan. Levyn päättävä Draculassa aletaan sentään olla lähempänä klassikkolevyjen keskinkertaisempia ralleja.

Minkäänlaista uhmakkuutta tai voimaa ei albumilta löydy lopputuloksen ollessa melkoista köpöttelynä etenevää zombie-draamaa. Mukana tulevan DVD:n 12 minuuttinen making of -dokumenttikin on täysin jonninjoutava, jota ei pysty edes nykyisillä laitteilla kelaamaan tarpeeksi nopeasti kyllästymättä eikä Rolfin biisi biisiltä kuvaukset nekään tarjoa kummoistakaan lisäinfoa. Tekstityksen lukuisat kielioppi- ja kirjoitusvirheet sentään jaksavat vähän huvittaa.

Vanhana Running Wild fanina eli Runkkarina olisin niin mieluusti halunnut nostaa punaisen lipun mastoon bändin paluun kunniaksi, mutta nyt käteen on vedettävä vain ruskea hanska Shadowmakeria käsitellessä.

Swarm

Born to Ruin/Santiago 7”

De:Nihil

3,5 Kun kokoonpanoon kuuluu trio näinkin ärhäkkäistä yhteyksistä tuttuja miehiä kuin Tuffe-Uffe Cederlund (Disfear, ex-Entombed), Marcus (Disfear) ja Johan (Victims), on melko helppoa ja turvallistakin vedellä etukäteen johtopäätöksiä musiikin laadusta ja sisällöstä. Eikä Swarmin ensijulkaisu suuresti yllätä tai petä.

Born to Ruin on hitaahkosti etenevää ja painavaa julistusta, jossa kuuluu niin tekijöiden hardcore-juuret kuin aikuisten miesten ahdistus sekä raskas groove vanhemman Neurosiksen hengessä. Santiago on puolestaan astetta kepeämpi ja rullaavampi 80-lukulaista välinpitämättömyyttä henkivä hypnoottinen ralli, jonka simppeli kertosäe jää helposti pipodiskoon repeatille.

Internet-osoite sswwaarrmm.bandcamp.com tarjoaa seiskan molemmat kappaleet kuunneltavaksi ja ladattavaksi, mikäli vinyylikieputinta ei löydy tai musiikista ei halua maksaa. Onpahan tarjolla vielä painostavasti lanaava Get Me Through This -murjonta, joka ei kuitenkaan aivan yllä muun kaksikon tasolle.

Zerstörer

Panzerfaust Justice

Ashen

3 Zerstörer-niminen porukka, jossa soittaa jäsenet Kremator, Nekroschwanz ja Barrage Beast, julkaisee Panzerfaust Justice nimeä kantavan levyn. Albumin kannesta löytyy jonkinlaisen ydinammuksen singolla ampuva viikatemies ja mm. Atomic Humiliation sekä Goatworship Kommando nimiset kappaleet. Omien sanojensa mukaan Pure panzer metalia vuodesta 1998 soittaneen porukan tyylisuuntaa ja kotimaata ei liene kauhean vaikea ole arvata näiden vinkkien perusteella.

En tiedä miksi jo vuonna 2010 julkaistusta albumista promo tulee vasta nyt, mutta onneksi itse musiikillinen sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään aikaan sidottu eikä edes kirvoita minkäänlaista hymynkaretta suupieliin kuten em. ulkoiset tekijät. Yhteen raaka ja suoraviivainen, osin hieman rässääväkin black metal ei ole kaikista nekroimmasta päästä, mutta sopivan energisesti ja uskottavasti se kuitenkin räyhää. Vokalistin raakunta sekä juuri sopivanlainen lofi-tuotanto täydentävät nasevanlaisen kokonaisuuteen, joka kuitenkin tuppaa taantua perusasioiden äärellä hyvin mutta tutuin kuvioin pyöriväksi vahvaksi keskinkertaisuudeksi.

Tylsimmillään yhtye on vauhdikkaissa ja viivasuoraan etenevissä Lost in the Trenchin kaltaisissa kaahauksissa ja parhaimmillaan taas hitaimmissa ja osin hieman rokkiakin sisältävissä vedoissa nimikappaleen malliin. Materiaalia typistämällä sekä osin hidastamalla että varioimalla Zerstörerillä olisi arsenaalissa paukut parempaankin.