Inferno #12/2003

AC/DC
Tulkoon rock ja rock tuli. Vuonna 1977 julkaistu Let There Be Rock on levy, joka yhdessä pari vuotta myöhemmin julkaistun Highway to Hellin kanssa kiteytti bändin asenteen ja olemuksen täydellisesti. Kun Bon Scott nimibiisissä karjaisee omintakeisella äänellään Let there be rock, se ei suinkaan ole toteamus vaan käsky. Vaikka varsinaisia suuria hittejä ei em. kipaleen lisäksi löydy kuin ikiklassikko Whole Lotta Rosie, on levy täynnä kappaleita jotka yksinkertaisesti rokkaisivat vaikka itse Väinämöisen suohon. Biiseistä välittyy niin järjettömän vahva lataus ja tunnelma, että niistä tihkuvan hien ja testosteronin pystyy melkein haistamaan ja aistimaan pelkkien kaiuttimien välityksellä. On riffiä riffin perään, joidenka vuoksi moni kitaristi olisi taatusti valmis antamaan vaikka vasemman testikkelinsä jos olisi vain itse saanut keksiä ja soittaa niitä Scottin rinnalla. 9/10  

Suuriin saappaisiin astuneen Brian Johnsonin toinen tuotos AC/DC:n laulajana ei varmasti ollut paljoakaan ensimmäistä helpompi, sillä debyyttinsä Back in Black osoittautui kaupalliseksi menestykseksi. Kaikille rock-faneille kunniaa tekevä For Those About to Rock (1981) avataan hienolla nimikappaleella, joka aivan ansiosta on nostettu myöhäisempien aikojen AC/DC klassikoihin. Loppuosa levystä poislukien Evil Walks ja C.O.D. onkin sitten tasapaksumpaa ja taantuneempaa ”Accadaccaa”, jonka taso pysyy kuitenkin tasaisen hyvänä muttei loistavana kuten bändin aiemmilla levyillä. Johnsonin kireä kähinä on paikallaan orkesterin hieman uudistuneessa 80-luvun saundissa, mutta biiseissä on selkeästi havaittavissa Youngin veljesten & Johnsonin sävelkynän hienoista tylsymistä. Retrospektiivisesti katsottuna ja verrattuna pari vuotta myöhemmin julkaistu Flick of the Switch vain vahvistaa tuota havaintoa. 7/10

Kovana rock- ja AC/DC-fanina tunnettu kauhukirjailija Stephen King halusi herrojen musiikkia novelliinsa perustuvaan ja itse ohjaamaansa Maximum Overdrive –leffaan. Raina jäi B-luokan halvaksi pätkäksi niin monen muun King-filmatisoinnin kanssa ja samaan luokkaan tippuu myös AC/DC:n samana vuonna 1986 julkaisema Who Made Who –nimen saanut soundtrack. Orkesteri kirjoitti levylle yhden kummallisen iloluonteisen mutta kelvollisen levyn nimeä kantavan avausbiisin sekä pari mitäänsanomatonta instrumentaalia. Loput onkin sitten vanhaa tavaraa pääosin yhtyeen sen astisesta 80-luvun tuotannosta pois lukien hieno blues-henkinen Ride On. Back in Black ilta on napattu ne kovimmat hitit You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rockilta se klassinen kanuunabiisi ja varsin tylsältä Fly on the Wall lätyltä Sink the Pink ja Shake Your Foundations. Vaikka levylle onkin valittu muutama klassikko, eivät ne riitä pelastamaan sekavaa kokonaiskuvaa ja turhan julkaisun mainetta. 5/10

90-luvun avannut The Razors Edge esittelee yllättävänkin pirteässä kunnossa olevaa kokoonpanoa ja kuultavissa onkin Youngin veljesten kitaroista syntynyttä jopa hieman kokeellisempaa materiaalia. Levyn avausraita Thunderstruck on varmasti jokaisen aloittelevan kitaristin märkien päiväunien ja loputtoman reenauksen kohde, mutta suosiostaan huolimatta se on eräs yksi yliarvostetuimmista AC/DC rykäisyistä. Money Talks ja Mistress for Christmas nousivat jonkin sortin hiteiksi massasta erilleen, mutta loppu materiaali onkin sitä tasaisen tuttua ja turvallista maksalaatikkoa. 6/10 

AGENT STEEL
Order of the Illuminati
Scarlet

Nelisen vuotta sitten julkaistu Omega Conspiracy antoi odottaa paljon, mutta toisin kävi. Orkesteri oli reilun vuosikymmen hajoamisensa jälkeen selkeästi ruosteessa, eikä pystynyt muodostamaan musiikillaan kosmista yhteyttä kuulijoihin entiseen tapaansa. Uuden vuosituhannen koittaessa jäsenet ovat vertyneet, ja taajuuskaista on puhdistettu ulkoavaruuden aiheuttamista häiriöistä. Musiikkiin on tullut mukaan uusi pysäyttämätön voima, joka saa epäilevät tuomaatkin vakuuttumaan bändin energiasta ja kyvyistä. Täyteläisillä ja jyhkeillä saundeilla varustettu, entistäkin enemmän melodioita ja perinteistä metallia sisältävä julkaisu on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Materiaali on tasalaatuista HK:n sinisen tapaan, vaikka muutamaa kappaletta vaivaakin hienoinen kasvottomuuden puute. Kitaratyöskentely on erittäin mallikasta ja nautittavaa yhdessä tarkan rumpaloinnin kanssa. Hienoista riffeistä ja sointukuvioista kudotut kappaleet kruunaavat musiikkiin paremmin kuin hyvin. Laulajan ääni muistuttaa varsin paljon alkuperäistä laulajaa John Cyriista, mutta on tätä huomattavasti monipuolisempi ja vahvempi omaperäisyyden kustannuksella. Vaikka levyltä onkin ilman kummempia yliluonnollisia kykyjä aistittavissa vahva 80-luvun henki, on kaiuttimista virtaava metalli vahvasti nykypäivässä kiinni. Bändin asenne ja kokemus on onnistuttu kanavoimaan musiikkiin yhdessä valtavan energian kanssa ja lopputulos erottuukin edukseen suurimmasta osasta nykypäivän hengettömistä julkaisuista 8/10

ANCIENT RITES
And the Hordes Stood As One DVD
Sound & Picture

Kokonaan suomalaisin voimin ohjattu, tuotettu ja julkaistu DVD tekee niin kunniaa kuin oikeuttakin pitkän linjan belgialaiselle veteraanille Ancient Ritesille. Viime kesänä Belgian Biebobissa kuvattu keikka sisältää 18 kappaletta napsittuna tasaisesti orkesterin uran eri vaiheista. Vajaan puolitoistatuntisen setin ensimmäisestä biisistä lähtien yhtye luo nokkamiehensä Gunther Theysin johdolla yleisöön vahvan siteen, joka ei missään vaiheessa katkea. Niin bändi kuin fanitkin ovat heti hienosti menossa mukana, ja yksinkertaisen tyylikkäästi toteutettu konstailematon kuvaus ja ohjaus on sulavaa ja miellyttävää katsella. Laajakuvaformaatin puuttumista voi surkutella, mutta kiitettävä äänipuoli korvaa tuon puutteen. Saundit ovat aidosti livemäiset mutta tuovat samalla selkeästi esille kaikki ne pienet nyanssit, joita bändin musiikista voi löytää. DD 5.1 ääniraita on kyllä avara ja kirkas, mutta stereoraita toimii kyllä hevimmin. Bonusmateriaalina löytyy lyhyehkö vanhoista livemateriaaleista koottu historiikki, joka taas kerran vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jää aivan liian lyhyeksi. Pakollinen kuvagalleria on laitettu mukaan samoin kuin keikkavetoihin perustuvat pari asiansa ajavaa musiikkivideota. Suomalaisia kiinnostanee eniten maassamme vuonna 2000 kuvattu 15-minuuttinen kiertuedokumentti, jossa kuullaan ja nähdään niin rallikuskienglantia, kännisten fanien ylistyssanoja kuin harmittomia backstage tapahtumia. Muistin virkistyksenä taltiointi toimii varmasti paikalla olleille, mutta keikoilta kuvattuja kokonaisia biisejäkin olisi ollut mukava nähdä. And the Hordes Stood As One DVD on hyvä osoitus siitä, että suhteellisen pienelläkin budjetilla voidaan luoda laadukasta jälkeä, jos vain omistautumista ja osaamista asialle riittää. 9/10

CRYPTIC WINTERMOON
A Coming Storm
Massacre

Kryptisen kliseisesti nimetyn orkesterin kymmenvuotisen taipaleen aikana haalittu kokemus kuuluu musiikissa. Toisella täyspitkällään orkesteri taituroi melodisesti kalmankatkuisen ja mustankäryisen metallin saroilla, vieraillen tasapuolisesti molemmissa genreissä. Vokalistin räyhäävän räkäinen ääni on asiaankuuluvaa ja tarttuvan melankolisia melodioita työstävä sahaaminen on varsin mallikasta. Komeuden kruunaa koskettimien runsas käyttö, vaikka ajoittain ne vaikuttavatkin liiaksi päälle liimatuilta ja turhilta. Tunnelman luomisessa on toki käytetty myös perinteisiä akustisia kitaroita, eikä kappaleiden vauhtikaan ole koko ajan moottoritienopeuksien tuntumassa. Henkeä vedetään ja synkistellään muutamalla instrumentaalilla, ja tempoa on muutamassa veisussa laskettu raskaaseen keskitempoiseen poljentoon. Kokonaisuutena bändi kuulostaa enemmän kuin vähän saman saran uranuurtajalta, Dissectionilta. Orkesteri matkiikin vaikeata kohdettaan verrattain hyvin, vaikkei toki ylläkkään missään vaiheessa samanlaiselle nerokkuuden tasolle. Hyvin kopioitu on jo puoliksi tehty, nyt enää tarvittaisiin se toinen puoli omaa 6/10 

DOOMSTONE
Disharmonic
Source of Deluge

Omien sanojensa mukaan orkesteri yrittää värittää kompleksista death-thrashiaan erilaisilla progressiivisilla ja melodisilla elementeillä tavoitteenaan omaperäisyys ja riippumattomuus muista tyyleistä. Vaikka tavoitteet ovatkin erittäin kunnioitettavia, ontuu toteutus pahemman kerran. Monipuolisuuden saavuttamiseksi biiseihin on ympätty lukuisia erilaisia osioita, temmonvaihdoksia ja pieniä kitarakikkoja. Näistä seikoista huolimatta biisit ovat toisiinsa verrattuna todella tasapaksua jyystöä, joissa ideat vaikuttavat vain toistensa eri variaatioilta. Onneksi biisit on sentään älytty jättää neljän-viiden minuutin tienoille, sillä pidempinä niiden nautittavuus laskisi entisestään. Aivan toivotonta räpellystä ei Doomstone kuitenkaan ole, sillä bändi tuntuu hallitsevansa instrumenttinsa ja yhteensoiton hyvin joka pelastaa jo paljon. Myös musiikissa ilmenevät pienet ovelat oivallukset ja jämäkät taustat lupailevat kyllä enemmän tulevaisuutta silmällä pitäen. 4/10

IN FLAMES
Trigger
Nuclear Blast

Menneenä vuonna ilmestynyt, mielipiteitä yllättävän paljonkin jakanut Reroute to Remain oli kaikesta huolimatta yksi viime vuoden parhaimmista levyistä. Bändi uskalsi uudistua sopivasti jo hieman puhki kalutusta ja tylsäksi käyneestä konseptistaan. Viiden kipaleen Trigger –sinkula on hieno esimerkki hyvin tehdystä faneille suunnatusta julkaisusta. Nimikappaleen lyhennetyn version lisäksi tarjolla on uusi rapakka ralli, hieman valjuksi jäävä coveri Genesiksen hitistä, club miksausta R2R:n Cloud Connect –vedosta sekä vielä vinkeä C64-karaoke -versio vanhasta Moonshield –klassikosta. Keräilijöille ja tosifaneille on sinkusta tarjolla myös ökyhintaiseksi haukuttu digipack, jonka kylkiäisenä tulee parin biisin DVD, sisältäen videot Triggerin lisäksi hienosta Cloud Connected –rallista. Vaikka metallipiireissä ”levyn ainoan hyvän biisin” sisältävät singlet mielletään yhä kuuluvaksi pop-ja disco musiikkiin, puolustaa In Flamesin julkaisu hyvin paikkansa niin fanien keskuudessa kuin promootiotarkoituksissakin. Eikä popissakaan ole mitään vikaa. 7/10

KREATOR
Live Kreation
Steamhammer

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan teutoonithrashiaan räiminyt Kreator räväytti pari vuotta sitten ulos sellaisen setin musiikkia, että hieman kokeellisempi ja samalla myös väsyneempi 90-luvun tuotanto lunasti paikkansa. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen livelevy sisältää läpileikkauksen yhtyeen urasta ja samalla kaikki ne kovimmat klassikkoviisut, joiden tahdissa tukkaa on heilutettu vuosikausia. Yllätyksettömästi setti painottuu uusimman levyn lisäksi alkupään materiaalin, kun taas 90-luvulla julkaistuista levytyksistä ei löydy kuin biisi per levy. Lopputuloksena onkin 24:n biisin ja vajaan parin tunnin tykistökeskitys, jolta ei voi yksinkertaisesti suojautua millään. Rautaa sataa niskaan lähestulkoon loputtomina kuuroina, ja osumatarkkuus säilyy tappavan tarkkana biisi toisensa jälkeen. Orkesteri moukaroi Millen komennossa erittäin jämäkästi ja miehen uniikin räkäisessä äänessä on kuultavissa aimo annos tuttua vihaisuutta. Rytmiryhmän tykistökomentajana Ventor on mies paikallaan ja iän karttuessa herra Reil on tullut vain nopeammaksi ja tarkemmaksi. Sami Yli-Sirniön tyylitajuinen kitaratyöskentely pehmentää ja täydentää kokonaisuutta mallikkaasti tuoden siihen entistä enemmän potkua ja dynamiikkaa. Kun saunditkin ovat levyllä selkeät mutta orkesterin linjaa noudattaen sopivan rosoiset, on lopputulos malliesimerkki hyvästä liveorkesterista ja levystä. Samaan aikaan julkaistavaa DVD:tä saa yhdessä ja erikseen livelevyn kanssa. Vuoden metallipaketin titteli on valumassa rasvaisiin saksalaisiin kouriin.  9/10

KREATOR
Live Kreation - Revisioned Glory DVD
Steamhammer

Kreatorin DVD tallenne esittelee bändin livekunnon Koreassa ja Brasiliassa toissa vuonna nauhoitetuilta keikoilta. Menninkäis-Millen johtama orkesteri olikin huimassa vedossa Euroopan kiertueen päätöskonsertissa Helsingissä 1,5 vuotta sitten ja niin vanhat kuin uudet thrash-rallit toimivat sen pahamaineisen taudin lailla. Aiemmin tupla CD:ltä kuulemani keikka antoi odottaa DVD:ltä paljon, vaikka Kreatorin visuaalinen anti ei olekaan missään nimessä pääosissa bändin keikoilla. Herra Petrozza on kuitenkin thrashin pieni suuri mies: asialleen omistautunut ja karismaattinen henkilö, jonka persoonallinen ja kurkkua kiduttava ääni on uniikki ja siten helposti tunnistettavissa. Sisällöllisesti DVD tarjoakin mukavalta vaikuttavan paketin niin bändin musiikista kuin urasta. Lukuisien promovideoiden lisäksi ekstroista löytyy niin erilaisesta video- ja kuvamateriaalista koostuva historiikki, kuin perinteinen täydellinen discografia sekä pari heikompitasoista livevetäisyä. Live-osuus on toteutettu dokumentin omaisestiViolent Revolution -kiertueelta leikkaamalla biisien väliin pätkiä eri maista, faneista, Kreator tatuoinneista, backstagelta ja onpahan mukaan saatu muutama hevijulkkiskin sanomaan sanasensa. Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että live on mahdollista myös katsoa ilman näitä pidemmän päälle turhaksi ja ärsyttäväksi käyviä pätkiä.

Itse varsinainen keikka on varustettu laadukkailla ja kirkkailla DD 5.1 äänillä, vaikka perinteinen stereoääni antaakin astetta jymäkemmän ja positiivisella tavalla suttuisemman yleisvaikutelman. Kuvaus ja kuvanlaatu on kohtuullisen laadukasta, vaikka rakeisuutta onkin ajoittain havaittavissa. Eniten kuitenkin häiritsevät toistuvat turhat kikkailut kuvan värien kanssa sekä satunnaisesti käytetyt nopeat leikkaukset, jotka eivät oikein sovi Kreatorin kaltaiselle turhia hienouksia karttavalle bändille. Vaikka levy onkin sisällöllisesti varsin hyvä, aiheuttaa ihmetystä lyhyt kesto: CD-julkaisuun verrattuna materiaalia on karsittu lähes puolen tunnin edestä ja niinpä useita vanhoja Under the Guillotine tai Awakening of the Gods -kappaleiden kaltaisia klassikoita ei nähdä. Sinänsä mielenkiintoiselta vaikuttava historiikkikin kärsii todella hätäiseltä vaikuttavasta ja ainoastaan kunkin aikakauden pintaa raapaisevasta käsittelystä. DVD olisikin ehdottomasti pitänyt jakaa kahdelle levylle, jotta riittävä määrä tilaa olisi saatu niin ekstroille kuin keikkamateriaalillekin. 8/10

NEVERMORE
Enemies of Reality
Century Media

Kolmen vuoden tauon jälkeen kuudennen julkaisunsa valmiiksi saanut orkesteri kuulostaa hitusen aggressiivisemmalta ja kompleksisemmalta aiempaan verrattuna. Keskimäärin biisit tuntuisivat olevan astetta rivakampia temmoiltaan ja sisältävän enemmän tavaraa ja varsinkin riffejä kuin mitä aiemmin . Warrel Danen uniikkia ääntä on yhä hieno kuunnella, vaikka herra ei enää kykenekään vetämään aivan yhtä korkealta ja voimakkaasti kuin orkesterin alkupään levyillä, Sanctuaryn ajoista nyt puhumattakaan. Vaikka orkesterin hevimpi ote ei sinällään olekaan pahasta, niin Warrelin ääni ja myös aiemmin bändin tavaramerkeiksi tulleet hienot melodiat jäävät jyräyksen alle. Levyä vaivaa myös pieni labyrinttimäinen sekavuus, joka sekoittaa kuuntelijan päätä ja hankaloittaa sokkelon kätkemän aarteen löytämistä. Sinnikkyys saattaa palkita musiikin syövereihin sukeltavan mukavammin, tai jättää tämän harhailemaan ainoastaan hyvän kokemusen rikkaampana. 6/10 
 
NIGHTFALL
I Am Jesus
Black Lotus

Kreikkalaisen metallin pioneeri Nightfall on laskeutunut jälleen keskuuteemme. Kolmen vuoden tauosta ja lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta bändi tuntuu uusiutuneen ja vahvistuneen juuri oikealla tavalla. Bändi on alati poukkoillut musiikissaan eri suuntiin aina alkuaikojen doom- ja black metallin synteesistä myöhäisempien aikojen gootahtavampaan ja melodisempaan linjaan. Tästä kehityskaaresta huolimatta tuorein I am Jesus onnistuu hieman yllättämään raskaudellaan ja synkkyydellään. Jos parilla edellisellä levyllä oma linja tuntui olevan hiukan hukassa, niin tällä kertaa palaset tuntuvat loksahtavan oikeille paikoilleen. Levy jyrähtää käyntiin hienosti, onnistuen silti säilyttämään tasaisen laadun lähestyttäessä kohti seesteisempää loppua. Tarttuvat melodiat ovat jääneet muistoiksi edellisistä levyistä, mutta ovat maustuneet entistä maukkaimmiksi ja mureimmiksi, hienovaraisesti käytettyjen koskettimien antaessa pikantin lisäyksensä. Efthimis Karadimaksen kireää mutta melodista murinaa lähestyvä laulutyyli on paikallaan tumman tunnelman luojana, muun bändin jyrätessä vahvasti eteenpäin miellyttävän jyhkeillä Tico-Tico -soundeilla varustettuna. Orkesterin aggressiivisempi dark– ja etäisesti jopa death metallia muistuttava ote tuntuu sopivan bändin helleeniseen metalliin aiempaa paremmin. Kuuntelukertoja vaativa levy kasvaa ja aukeaa pikkuhiljaa ja osoittautuu loppupeleissä helposti yhtyeen yhdeksi parhaimmista tuotoksista. 8/10

NIGHTRAGE
Sweet Vengeance
Century Media

Jos lauluista vastaa Tomas Lindberg, rummuista Per M. Jensen ja kitarasta mm. Gus G. niin tyylisuunnan ja lopputuloksen arvaaminen ei liene liian vaikeata. Jos yhden pisteen vihjettä joku vielä kaipaa, niin kokoonpanon kotipaikka on Göteborg. Aivan oikein! Melodisesta swedu-deathistahan tässä on kysymys, vieläpä todella kovan luokan kokoonpanolla. Vaikka pääpaino onkin mättökompeilla etenevässä materiaalissa, on musiikkiin tuotu myös paljon melodioita ja vaikutteita perinteisemmästä metallista. Tätä vaikutelmaa lisäävät säästeliäästi käytetyt puhtaat heavy vokalisoinnit, jotka sulautuvatkin yllättävän hyvin yhteen Tomaksen raspikurkun kanssa. Ammattimiesten kädenjälki läpi levyn on aina tuotantopuolta myöten huippuluokkaa. Helleenien kitaravelhon työskentely yhdessä maanmiehensä ja bändin perustajan Marios Iliopouloksen kanssa on hienoa ja taidokasta eikä vain teknisesti. Herrat syytävät instrumenteistaan hienoja ja maukkaita sahauksia sekä tunnelmallisempia melodioita, joista moni bändi olisi kateellinen tai ainakin olisi syytä olla. Kaikesta huolimatta kokonaisuutta vaivaa hienoinen hengettömyys ja liiallinen tasapäisyys, joka estää bändiä ja levyä nousemasta aivan terävimmälle huipulle. Jymäkkää ja laadukasta metallia genrestä pitävälle. 8/10

NUCLEAR ASSAULT
Alive Again
Steamhammer

Vanhan thrash-jyrän aiempi sopimuksesta ulos kiemurtelun takia julkaistu livelevy oli kaikessa tyhjyydessään ja tylsyydessään todella karmeaa eikä lavoille paluun takia julkaistu uusi livekään herätä suuria ennakko-odotuksia. Merkillisen tyngäksi ainoastaan 38 minuutin mittaiseksi jätetty levy sisältää kyllä ne kolmen alkupään täyspitkän ja yhden minin kovimmat hitit, mutta enemmänkin soitantoa olisi ollut mukava kuulla. Puutetta on tosin yritetty korvata lisäämällä mukaan CD-ROM ominaisuuksia kuten haastattelu- ja livepätkiä kuuden minuutin edestä. Haastattelupätkä on varsin tyhjänpäiväistä jorinaa eikä huonolaatuinen livepätkäkään mitään silmäkarkkia ole joten ekstroista ei iloa ole kuin kerraksi. Levyllä heti ensimmäisenä korviin pistää merkillisen lepsu ja hyvän pullataikinan kaltainen löysä soitto. Heti perässä tulee levyn voimaton äänimaailma, jossa kitarat on kokonaan vaimeana taustalla laulun ja rumpujen ollessa etualalla. Näistä seikoista johtuen biisien energiasta tippuu monen monta kilotonnia pois ja odotettu audiorynnäkkö jää puolitiehen. Tuleen ei saa jäädä makaamaan opetettiin armeijan harmaissa aikanaan, mutta sitä Nuclear Assault valitettavasti juuri tekee rynnistyksensä keskellä. 5/10

OCCULT
Prepare to Meet Thy Doom/The Enemy Within+demo 1993
Painkiller

Occultin lähes kymmenen vuoden takaiset alkupään julkaisut on päätetty pistää samaan pakettiin vanhan studiodemon kera ja saattaa laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen alkuperäisten painosten vaikean saatavuuden takia. Orkesterin vanhakantainen ja yksinkertainen thrash-black mixtuura on kieltämättä yleisilmeeltään omalla tavallaan kiehtovaa ja pätkittäin toimivaa, mutta nopeiden vetojen ainainen tuku-tuku komppi ja keskitempoisten biisien venytetyn tylsät kitarasahaukset eivät pidemmän päälle jaksa kamalasti innostaa. Hitaammat osuudet tuovat hitusen monipuolisuutta musiikkiin, mutta eivät jaksa pelastaa debyytin auttamatonta monotonisuutta. Suuria muutoksia ei konseptiin ole tehty toiselle levylle, mutta biisejä on älytty lyhentää toimivimmiksi. Kappaleet kuulostavat astetta kiukkuisemmilta ja kompleksisimmilta, joka lienee pitkälti kokemuksen kartuttamisen ja soittotaidon kehittymisen ansiota. Vaikka mystinen ilmapiiri onkin kadonnut taitojen ja teknisyyden kasvaessa, on levy silti piirun verran parempi edeltäjäänsä verrattuna. Levyä vaivaa silti harkitsemattomilta vaikuttavat ja päättömän tuntuiset biisirakenteet, joissa hyvätkin ideat hautautuvat yleiseen sekavuuteen. Perään tungettu demo ei onnistu yllättämään, vaan sisältää debyytin kaltaista mäiskettä astetta primitiivisemmällä tuotannolla. Kokonaisuutena paketti maistuu varmasti monelle kulttibändejä arvostaville metallisteille, mutta suuri yleisö jää yhä autuaan tietämättömäksi orkesteirn toiminnasta ja aivan ansiosta. 5/10

SADUS
DTP demo 1986
Hammerheart

Vanhojen klassikkodemojen ja levyjen uudelleenjulkaiseminen on aina kulttuuriteko, jolle hatuttomankin henkilön pitäisi lakki ostaa ja nostaa. Remasteroitu Saduksen ensimmäinen demo on saanut kaverikseen pari rapakkaa teknistä thrash rallia toiselta Certain Death –demolta. Herää kysymys miksi vain kaksi biisiä eikä koko demoa, kun kestoa ei julkaisulla ole kuitenkaan kuin nafti 30 minuuttia? Ottaen huomioon alkuperäisten julkaisujen iän ja todennäköiset äänitysolosuhteet, on saundit yllättäväkin kirkkaat ja kohdallaan. Äänimaailma on toki aika diskanttivoittoinen ja ohut, mutta se ei lainkaan latista yleistä tunnelmaa. Biisit ovat alusta loppuun saakka aikamoista kohkausta ja paahtoa, mutta selkeä punainen lanka biiseistä löytyy eikä se koskaan pääse tyystin katoamaan muusikoiden räpylöistä. Merkille pantavaa on basson ja kitaroiden omintakeinen ja villi tyyli, jota vokalistin erittäin kireä ja korkea täydentää hyvin. Vaikka musiikki onkin näin jälkeenpäin kuunneltuna selkeästi oman aikansa tuotos, ei ajan hammas ole päässyt nakertamaan materiaalia kovinkaan pahasti. Innovaatio, intensiteetti ja tekninen osaaminen ovat yhä selkeästi kuultavissa. Fanius yhdessä nostalgisen suhtautumisen kanssa Saduksen esittämään musiikkityyliin auttavat varmasti julkaisun sisäistämisessä, mutta niin bändin kuin julkaisunkin meriitit pitäisi olla muidenkin kuultavissa. 7/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream 

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

SODOM
One Night in Bangkok
Steamhammer

Vekkulisti 80-luvun pop-hitin mukaan nimetty Sodomin kahden levyn livesetti tiivistää yhtyeen 20 vuoden taipaleen 23 kipaleeseen. Mukaan on vedetty todella paljon ikivanhoja klassikoita uran alkutaipaleelta sekä useita ralleja yhtyeen menestyksekkäimmältä Agent Orange –lätyltä. Orkesterin vähemmälle huomiolle jäänyt 90-luvun tuotanto on myös yllättävän hyvin edustettuna, kun taas ihmetystä herättää tuoreimman, kovan M-16 –levyn edustus ainoastaan kahden kappaleen voimin.

Vaikka varsinainen keikkaäänityksen tekemisessä ei olekaan käytetty viimeisen päälle hifi-vehkeistöä, on jälki juuri Sodomille sopivaa: likaista, raakaa ja raskasta. Bändi puuskuttaa eteenpäin täysillä kuin täydessä lastissa oleva diesel-veturi, joka amok-juoksunsa aikana ei suostu pysähtymään yhdelläkään asemalla. Samoin ei myöskään Tom-eno viljele turhia välispiikkejä, vaan biisit seuraavat toinen toistaan tiiviissä tappituntumassa. Heikompaa miestä moinen meno alkaisi jo taatusti hirvittämään, mutta kun bändillä on langat käsissä ja suunta selvä, on helppo heittäytyä kyytiin ja antaa sekä jalan että pään vatkata. Jos tällaista toimintaa harrastaisi vielä kunnon hevisaunassa, olisi meno taatusti varsin lähellä autenttista Thaimassa nauhoitettua keikkaa. Vanhassa vara jälleen parempi. 8/10

MARTTI SERVO – RAKKAUDEN RAKOTULKKI

Martti Servo & Napander on viimeisen parin vuoden aikana noussut kulttisuosikista laajempaankin tietoisuuteen. Käsittämättömintä Martti-ilmiössä on, että musiikki puree niin rock kuin vahvasti metallihenkisiinkin ihmisiin, jotka normaalisti inhoavat kaikenlaista iskelmämusiikkiin vittaavaakin. Napander-orkesterin sävelet liikuttavat kuitenkin raavaita miehiä aina kyyneliin saakka ja onpahan karskien ukkojenkin nähty keskenään pistävän jalalla koreasti Martin tahtiin. Osa suosiosta selittyy varmasti omaperäisillä aidosti suomalaisen miehen elämää ja tuntoja kuvaavilla sanoituksilla, joista ei huumoriakaan puutu. Martti-ilmiö on alkanut elää omaa elämäänsä, myös artistin itsensä sisällä kuten seuraavasta juttutuokioista käy hyvin esille.

Martti Servo -persoonan syntyä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä on syytä kaivella heti aluksi.

- Martin lähtölaukaus muistuttaa kansakunnan syntyä. On tarve, paine ja historiallinen tilaisuus. Tarve tottakai musan tekoon, ilmanpaineet parahultaiset, jotta sisuskalut pysyvät nahan ja luuston tuntumissa paikoillaan ja musajannuilla riittävästi luppoaikaa puuhailuun. Niin ne Martin hommat starttasivat. Oli sopivat olosuhteet ja kattaus kohdallaan! Persoonaan tottakai vaikuttavat geeniperimä, kasvupaikka ja kasvatus. Nykyään Martti luottaa entistä enemmän geenigeelin määräävään rytmiin!

Jos artisti itse alkaa puhumaan itsestään kolmannessa persoonassa, kotinuppitohtori alkaa heti epäilemään juttuja jakomielitaudin ensioireiksi. Missä menee sinun ja Martin raja eli kuinka paljon tunnistat itsessäsi Martti Servoa?

- Kysymys on akateeminen. Martin erottaminen omaksi entiteetikseen on suohon piirretty viiva. Ennen pitkää rahkasammal tekee tyhjiksi erotusyritykset ja lopulta moinen hanke paljastuu ajanhukaksi ja nävertelyksi.

Martti Servo on siis erottautunut omaksi henkilökseen, jonka tyypilliset päivärutiinit erottuvat hieman kuitenkin normaalien duunareiden toimista.

- Tyypillistä päivää ei taida olla. Kun viimeiset painajaiset on tullut katsottua ja kello aamusilla pärähtää, on kenttä avoin muuttujien puuttua peliin. Martin päivään kuuluu useimmiten runsasta kahvin juontia, jonkun verran autoilua ja aavistus kuntoilua. Saunaa aina kuin mahdollista. Roudauksesta Martti myös pitää paljon ja loppu pyhitetään makustelulle!

Napander-musiikin suosio on kasvanut levy levyltä ja tavoittanut todella laajan kuulijakunnan aina rock- ja metallipiirejä myöten. Suosion salaisuutta ei tosin Marttikaan pysty määrittelemään.

- Suomen Gallup on laitettava tätä kyselytutkimaan. Martti ei voi tähän antaa mitään vastausta ennen tieteellistä ja kattavaa evidenssiä.

Servo-ilmiöstä on alettu puhumaan myös Martintauti nimellä, joka tuntuu tarttuvan helposti kaikkiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Oireet ovat kuitenkin helppoja tunnistaa, vaikka paranemisennuste onkin yleensä varsin huono.

- Martintautia ei vielä olla pystytty eristämään, mutta sen tartuntatapa on jo selvillä. Tauti leviää korvien ja silmien kautta, epidemiasta ei vielä voi puhua. Mikäli tauti on parasta laatua, niin se siirtyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle! Jotkut ovat kyllä immuunejakin, mutta virologian dosentti Mauno Tiira on aina valmis alentamaan vastustuskykyä kemiallisesti!

Martintauti siis leviää ja tarttuu myös helposti raskaammankin rokin ystäviin kuten on jo huomattu. Martti itse ei kuitenkaan tunnustaudu suureksi metallin ystäväksi ja suhde siihen onkin hieman epämääräinen.

- Suhteellisen ohut eli läkkipeltimäinen. Kyllä se on jäänyt Zeppeliniin ja Purpleen, jotka ei tietty edes järin raskaita taida ollakaan.

Alan pioneerit ja suuret nimet kuten The Doors, AC/DC, Iron Maiden ja Uriah Heep ovat kuitenkin tulleet tutuiksi.

- Tuttuja ovat! Kyllä Doors oli lapsuuden suuri suosikki - kaikki levyt ovat olleet hallussa jossain vaiheessa. Eisiidiisiitä meinasin mennä jopa katsomaan kun ne viime jaksossa stadiutuivat. Ei siitä kyllä mitään tullut.

TUNTUUKO TUTULTA?

Martin hienot sanoitukset kiinnostavat ja hymyilyttävät monia. Innostus kirjoittamiseen ja sanojen kanssa leikkimiseen on ilmennyt jo kouluaikoina ainekirjoituksissa.

- Ainekirjoitus mukavaa oli. Martilla oli ilo olla jonkun aikaa legendaarisen radio- ja dokumenttimiehen Axa Sorjasen sedän äidinkielen opissa. Timo Sorjasella oli viininpunainen PV-Volvo ja ainekirjoitus koko ajan mielessä. Mitä sanoihin tulee, niin kyllä Napanderissa niitä etupainoisesti sijoitellaan. Eli kyllä ne tuntuvat merkittävemmiltä kuin sävellykset.

Monia suomalaisia iskelmäartisteja on sanottu suomalaisen miehen tunteiden tulkiksi, mutta minusta sinun lyriikkasi on kyllä paljon aidompia, rehellisempiä ja iskevämpiä kuin muiden.

- Nyt täällä punastutaan. Hikoiluttaa ja harmittaa tuo piippukaulus näin kevätlämpösillä. Niin hienoltahan tuo kuulostaa, ettei sitä edes kehtaa ajatella. Seuraava kyssä ja heti!

Biiseissä esiintyvät tarinat nousevat ajoittain aika huikeisiinkin mittasuhteisiin, joita on vaikea uskoa todeksi. Ja mikäli niissä totuuden siementä onkin, niin yleensä ne ovat tapahtuneet niille kuuluisille joka paikkaan ehtiville isoille pojille eikä koskaan itselle. Martin kohdalla tapahtumat ovat kuitenkin omakohtaisia.

- Taitavat olla aika tosia kaikki. Valitettavasti.

Kaikkeahan sitä sattuu ja tapahtuu varsinkin jos väkijuomat ovat kuvioissa mukana. Aika monessa laulussa alkoholi mainitaankin rempseän menon seassa eli onko ilo ilman viinaa teeskentelyä?

- Teeskentely on helpompaa kun alkoholilla on osuutta asiaan!

Suosikkinapanderi löytyy myös helposti ja aine on tuttu myös rock-piireistä.

- Jaloviina, yksi tähteä.

Iloisten ja kosteiden iltojen jälkeen on pelottavankin herra kankkusen vierailu odotettavissa. Mitään hauskaa muisteltavaa ne eivät useimmiten ole eikä Martillakaan ole mitään suurempia syitä niitä muistoihinsa tallentaa.

- Martin kankkusmuistot ovat suhteellisen laimeita, eikä meikäläiselle niihin sisälly mitään mahtavaa kokemisen tunnelmaa. Kankkunen on vain rasittava ystävämme jonka vierailu kestää usein liian kauan. Tulee kylään tosta vaan! Ei minkäänlaisia tapoja sillä!

Jos Martti laulaakin ajoittain hunningolla olosta, niin terveellisiä elämäntapoja mainostetaan useissakin urheiluaiheisissa ralleissa aina formuloita, jalkapalloa ja jääkiekkoa myöten. Martti tunnustautuukin innokkaaksi penkkiurheilijaksi ja kuntoilijaksi.

- Martti on kohtuullinen penkkisport-jannu. Yleisurheilu ei niinkään kiinnosta, mutta jäkis ja fudishan ne suosikit ovat. Enemmän haluaisi seurata kuin mitä rahkeet antaa myöten. Oma harrastus on enempi kuntosellaista: lenkkeilyä, pientä puusavottaa ja talvella hiihtelyä. Lapsena kyllä sulkkista tuli jotenkin vakavasti pelailtua.

HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ

Martti Servo & Napanderin uusin levy Täysosuma! tuntuisi olevan enemmän perinteisempää iskelmää kuin aikaisemmat levyt.

- Tämä levy on selkeästi enemmän kokonaisuus kuin aikaisemmat, vaikka se onneksi edelleenkin pomppii sinne tänne ja jää jonnekin. Saundillisesti olemme aina pyrkineet jonkinlaiseen tukkoon, mutta tätä on nyt Täysosumalle haluttu vähemmän. Tämä on järkäle tämä Täysosuma kun se kohdalle osuu!

Viime aikoina Martin hengentuotoksia on nähty ja kuultu aika monen tilaustyön muodossa mm. Tummien vesien tulkit tv-sarjan tunnusmusiikiksi sävelletty pienoiseksi hitiksi muodostunut Mikä on kun ei taidot riitä?. Tuorein tilaustyö oli Image-lehdelle sävelletty Tukkoiset polut. Sävellysprosessi tilaustöissä on erilainen kuin omalla levylle tehtävissä kappaleissa.

- Kyllähän se eroaa. Kun tekee noin normaalisti jossakin tulevaisuudessa julkaistavalle omalle levylle, ei semmoisia deadline asioita tarvitse miettiä. Näissä tilaushommissahan määräajat ovat sitten kaiken a ja o. Eli kyllä ne jotenkin paineisempia taitavat olla, mutta toisaalta helpompiakin kun on tekemisen pakko. Ei unohdu liikaa makustelemaan. Samalla ne ovat sitten pois käsistä nopeasti. Tällä hetkellä ei ole tiedossa uusia tilaustöitä.

Musiikin lisäksi Martti on laajentanut repertuaariin TV:n puolelle aikamoiseksi pienen piirin hitiksi muodostuneessa SubTV:n Yösydän chat-ohjelmassa. Ohjelman suosio on yllättänyt vetäjänsä ja jatkoakin on luvassa.

- Kyllähän se jonkinmoinen yllätys on ollut. Ja yllätys myös kuinka omituista ja mukavaakin se on. Pari poikaa siellä mestaroi kokonaista kanavaa keskellä yötä. On semmoista raivaajahenkeä kun lähdetään pimeässä Pöllölaaksossa kohti tuntematonta ilman tietoa lähimmän tunnin tapahtumista. Ne hommat jatkuvat nyt toukokuun puoleen väliin ja sitten tulee kesätauko. Mutta syksyllä jatkuu taas!

Muiden hommiensa lomassa Martti Servo & Napanderia ehditään kuitenkin näkemään myös lukuisilla konserttilavoilla kesän aikana.

- Nyt tuntuu hyvältä. Koko kesä on aikalailla tukossa noin festivaalimielessä. Sopivasti kuuluu viesti nyt. Enempi voisi jo tuntua työltä.

Juhannustakaan ei Martti ehdi viettämään omassa rauhassa, vaan sijainti ja suunnitelmat ovat jo selvät.

- No keikalla tietysti! Olemme Raumanmeren Juhannuksessa kahtena päivänä soittamassa. Eli sinne vaan!

Elämänohjeita ei Martti halua alkaa sen kummemmin jakelemaan lehden lukijoille.

- Elämänohjeet tulevat nyt musamuodossa. Täysosuma-levylle ohjeistusta on nyt säilötty useamman vuoden tarpeisiin. Kyllä valistunut lehden lukija nyt kääntyy levykaupan puoleen ja hakee ohjeistuksensa sieltä!

IMPALED NAZARENE – PALUU ASTIALLE

Nuclear metallin ainoat oikea sanansaattaja Impaled Nazarene on taas palannut Astialle parin vuoden tauon jälkeen äänittämään jatkoa hyvin menestyneelle Absence Of War Does Not Mean Peace -levylle. Infernolle tarjoutui eksklusiivinen mahdollisuus päästä rupattelemaan työn alla olevan levyn synty- ja äänitysprosessista bändin keulahahmo Mika Luttisen kanssa.

Kurvaan Astia-studion pihaan uskollisella kaurapuuron värisellä Lallillani sovittuna aikana heinäkuun 10. päivä. Bändi on ehtynyt olla studiossa jo kahdeksan päivää varatusta kahdesta viikosta ja ennakkoon saamieni tietojen mukaan jotain pitäisi olla jo valmiinakin. Mikäli paikka ei olisi jo entuudestaan tuttu, olisi lähes mahdotonta kuvitella ulkoapäin rähjäisen aaltopeltihallin pitävän sisällään reilun miljoonan mummon markkaa maksanutta studiota, jossa niin omistaja kuin laitteet ja bänditilat ovat huippuluokkaa. Arveluttaa hieman jättää oma motorisoitu nelipyöräinen kulkupelini pihaan, sillä Astian kanssa saman hallin tiloissa toimii myös autokorjaamo jonka potilaita on piha jo entuudestaan lähes täysi. Astun studion tiloihin sisään ja löydänkin yläkerran lounge-alueelta herra Luttisen jonka kanssa on tarkoitus albumin teon tiimoilta turista. Kättelystä ja muutamasta sanasta koostuvan tervetuliasseremonian jälkeen siirrymme suoraan itse äänitystiloihin kuuntelemaan muutamaa uutta rallia. Äänitykset ovat kuuleman n. 1,5 päivää aikataulusta jäljessä, mutta tästä huolimatta koko bändi vaikuttaa varsin levolliselta ja rauhalliselta. Äänittäjä ja suurvisiiri Anssi painaa play-nappulaa ja ämyreistä alkaakin pauhaamaan napakka rytinä, tosin mukana ainoastaan pelkät kitarat ja rummut. Pari biisiä kuunneltuamme koko pääkallopaikalla oleva bändi lukuun ottamatta basistia vaikuttaa tyytyväiseltä kuulemaansa ja minä myös. Bändi ei ainakaan ole antanut tuumaakaan periksi, sille sen verran kiukkuista menoa tuntui nauhalle tarttuneen.

Pikaisen kuuntelusession jälkeen jätämme loput bändistä jatkamaan hommiaan ja siirrymme Mikan kanssa miellyttäviin majoitustiloihin keskustelemaan hieman tarkemmin levystä. Kuviot levyn tekemisessä ovat jo tuttuja edellisiltä levyiltä: pari viikkoa äänittämistä, parin viikon tauon jälkeen viikko miksausta Finnvoxilla Karmilan toimesta ja päälle herra Jussilla masteroi koko komeuden.

Anssi Kipon ja Astia studion valinnalle löytyy hetkeäkään miettimättä hyvät perusteet.

- Kippo on vaan niin perkeleen tarkka äänittäjä, että se ei päästä levylle virheitä. Toiseksi muihin studioihin verrattuna Astian oleskelutilat vaan paranee koko ajan levy levyltä mitä me olemme täällä käyneet tekemässä. Täällä on vaan niin vitun mukavaa, voi vaan olla. Löytyy isot kasat leffoja, on saunat, saatanan grillit ja kaikki. Totta kai, kun on Anssin kanssa äänittänyt jo aika monta levyä, niin se tietää minkälainen bändi me ollaan ja Anssiin pystyy luottamaan täysin. Ja Kippo osaa piestä meistä parhaat puolet pihalle ja se vittuilee meille, muttei liikaa. Repenkin se pisti ottamaan 36 ottoa jostain rumpujutusta, jonka jälkeen mies käveli niin vihaisen näköisenä ulos tupakalle, ettei sille uskaltanut edes sanoa mitään. Ja viimeksi kun oltiin täällä, niin piti laulamisen välillä käydä pihalla purkamassa vähän paineita ja heittelemässä pulloja seinään. Mutta sitten taas jatkettiin kuin ei mitään.

EI NAURATA

Levyn nimi All That You Fear kaipaa hieman selitystä, eihän noinkin karskien kundien luulisi mitään suuremmin pelkäävän.

- Nimessä tulee esille koko saatanan elämänskaala mitä oeln viettänyt ja minkälaista elämää sitä yleensä elää. On vaan alkanut pelkäämään nykyaikana enemmän kuin mitä ennen. Näkee paljon pahempia painajaisia ja kaikkea muuta sellaista. Musta tuntuu, että olen tullut vähintäänkin puolihulluksi kahden viimeisen vuoden aikana. Tuota fear-sanaa viljellään vähän kaikissa lyriikoissa ihan tarkoituksella. Tiedän jo etukäteen, että palautetta lyriikoiden yksipuolisuudesta tulee varmasti, mutta pelko on yksi levyn perusidea, joka pitää sen kasassa. Kaikki lyriikat on kirjoitettu vielä minä-muodossa. Toisaalta taas jutussa on sellainenkin jippo, että se olen minä jota te pelkäätte.

Lyriikat siis kuulostavat varsin henkilökohtaisilta tällä kertaa, mutta Mika on asiasta hieman eri mieltä.

- En nyt sanoisi ihan noinkaan. Ehkä tuo levy kuvaa omaa hulluutta tai matkaa siihen hulluuteen. Urgent Need to Kill -niminen biisi on hyvä esimerkki tästä, koska mulla on koko ajan sellainen tunne, että nyt tekisi melkein mieli tappaa joku. Kyllähän levyltä löytyy toki sitä vanhaa kunnon kristittyjen haukkumista, mutta se nyt on ihan aiheesta. Mihin Suomi on nyt poliittisesti mennyt keskustan ollessa johdossa, ollaan sensuroimassa pornoa ja nyt ollaan vielä ilmeisesti tuomassa videolakiakin takaisin. Se, mikä vielä jokin aika sitten oli järkevään suuntaan kehittymässä oleva avoin yhteiskunta, on nyt ottamassa takapakkia tällä hetkellä aika rajusti.

- Itse asiassa tuo Kohta ei naura enää Jeesuskaan -biisi tuli vaan ihan siitä, että seurasin uutisia. Mulle oli rehellisesti sanottuna järkytys, kun luin Helsingin Sanomien artikkelia jossa kerrottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto kokoontuu kirkon kanssa kerran viikossa päivälliselle, missä kirkko neuvoo mihin suuntaan meidän ulkopolitiikkaa pitäisi viedä. Vuonna 2003 tommosta, kyllä nyt on jotakin vittu vialla ja pahasti. Tuo biisin nimi vaan välähti yhtäkkiä jossain keikkareissulla ja se kuulosti niin vitun hyvältä, että siihen oli pakko tehdä lyriikat.

Alkuperäiseen teemaan palaten Ruotsissahan kirkkoa ollaan muuten erottamassa valtiosta.

- Kyllä ja Suomeen pitäisi saada ja sama homma. On aika käsittämätöntä, ettei yksikään puolue ole ajamassa tuota. Tai olihan ne nuorsuomalaiset aikoinaan, mutta niiden menestys nyt oli mitä oli. Suomessa vallitsee nyt just se poliittisesti korrekti ilmapiiri, mikä on nimenomaan tullut jenkeistä Eurooppaan.

Kukaan ei uskalla sanoa tai tehdä mitään radikaalia.

- Aivan. Noh, noissa mun sanoituksissa on todella radikaaleja juttuja ja tiedän jo nyt, että niiden perusteella tulee syytöstä taas vaikka mistä. Mutta rehellisesti sanottuna se ei kiinnosta mua enää vittuakaan. Koko levy on oikeastaan yksi iso ”haistakaa vittu kaikki” että…

Iso keskisormi ?

- Todella iso!

SORRY NO BONUS

Mikan mukaan levylle päätyy 13 kappaletta eikä yhtään ylimääräistä ole tarkoitus äänittää.

- Ei tule yhtään ylimääräistä. Tässä on myös se juttu, että luku 13 on se mitä ihmiset pelkää ja se sopii levyn konseptiin täydellisesti. Alun perin meillä oli kyllä ideana levyttää yksi mun tekemä ylimääräinen biisi, mutta mä en ehtinyt saamaan sitä valmiiksi. Sairastuin taas jälleen kerran stressin takia keuhkoputken tulehdukseen ja jouduin olemaan 10 päivää treenikämpältä poissa. Ruvettiin sitten laskeskelemaan noita biisien kestoja ja tultiin siihen tulokseen, ettei mitään ekstrabiisejä tarvita. Levy on niin jämerä paketti, että pannaan se biisi sitten vaikka seuraavalla levylle.

Kokonaispituutta levylle kertyy n. 43 minuuttia mikä on samalla myös pisin koskaan tehty Impaled Nazarene levy. Kestoa tulee keskiarvoisesti noin rapia kolme minuuttia per biisi.

- No sitä luokkaa joo. Tuo Kohta ei naura enää Jeesuskaan on 2’15 ja pisin biisi kestää sellaisen neljä minuuttia, että aika lähellä ne kolmea minuuttia keskimäärin on. Ja kyllä levylle tulee variaatiota aika paljon. Oltiin aluksi, että ei tästä kovin nopeata levyä tule, mutta nyt kun ollaan sitä kuunneltu, niin huomattiin että eihän meillä ole kuin kaksi vähän hitaampaa biisiä. On se aikamoista tykitystä alusta loppuun. Sooloja tulee myös aika paljon ja se on ihan tarkoituksellista. Tuo uusi kitaristimme Tuomio on niin vitun kova soittamaan, että ei meinaa malttaa odottaa soolojen äänitystä.

Bändissä on tällä hetkellä viisi tasa-arvoista biisintekijää, jotka kaikki ovat laittaneet oman lusikkansa soppaan uuden levyn suhteen.

- Jengi meillä vaan tuo riffejä treenikämpälle tai oikeastaan ne on aika lailla valmiiksi tehtyjä kappaleita, joita sitten yhdessä sovitetaan. Rumpali tietty testaa, että sopiiko niihin hidas vai nopea komppi. Minä en niihin paljoa puutu mitä nyt saatan sanoa, että jokin kohta pitää vetää niin ja niin monta kertaa, että saan lyriikat järkevästi sovitettua. Kyllä koko touhu on hyvin demokraattista meininkiä. Tälle uudelle levylle minä tein yhden biisin, Jarno teki kolme, Reima ja Arkki taisvat tehdä molemmat neljä ja Tuomio vaan yhden, kun se ei ehtinyt niin kauaa bändissä olemaan. Ehkä levy ei kuulosta niin yhtenäiseltä, kun kaikki tekee biisejä ja onhan se vähän sellaista saatanan sekamelskaa. Levyltä löytyy kyllä kaikki death metallista black metallin kautta tuohon meidän grindipunkkiin.

- Tuomion kunniaksi on vielä sanottava, että vaikka ei ole varmaan ollut helppoa tulla tähän bändiin, niin äijä on sulautunut paremmin kuin hyvin porukkaan. Kyllähän me alun perin mietittiin, että josko Kippo olisi tehnyt kaikki kakkoskitarat ja soolot, mutta se idea hylättiin aika nopeasti. Meidän uudet biisit on kaikki sellaisia, joissa toinen kitara soittaa toista ja toinen toista ja tollasen treenaaminen neljästään olisi ollut aika hankalaa. Otettiin Tuomo sisään, pidettiin yhdet treenit jossa soitettiin meidän testibiisi The Lost The Lost Art Of Goat Sacrificing ja sen jälkeen asia oli selvä ja eikun tervetuloa bändiin. Tuomo on soittanut aikoinaan Antidotessa, ehtinyt kiertämään Eurooppaa eikä sillä ole mitään turhia kuvitelmia että me oltaisiin joku Slayer joka asuu viiden tähden hotelleissa. Ikinä ei ole ollut näin hyvä jengi koossa ja voin sen sanoa kyllä ihan suoraan, minä kun olen alusta asti mukana ollut.

HELPPOA KUN HOMMA TOIMII

Osmose puristaa lätyn pihalle marraskuun 3. päivä ja bändin kanssa sopimus on jälleen kerran katkolla. Herrat ovat ilmeisen tyytyväisiä vanhaan yhteistyökumppaniinsa.

- En sano levylafkan vaihtamisesta nyt mitään, katsotaan nyt miten ne tämän levyn duunaa ja jos ne duunaa tämän yhtä hyvin kun edellisen, päästään kiertueelle ja saadaan rahaa videota varten, niin ei meillä ole mitään valittamista. Jos siellä alkaa joku tökkimään niin meillä on täysin vapaat kädet tämän levyn jälkeen tehdä mitä halutaan. Olenhan sitä tietysti joskus miettinyt, että voisi olla ihan mielenkiintoista mennä jollekkin muualle lafkalle kokeilemaan miten hommat toimii. Mutta kun seuraa noita muita bändejä jotka on muilla lafkoilla, niin niillä tuntuu hommat tökkivän vähän koko ajan johonkin suuntaan. Edellinen levy on tähän mennessä myynyt jonkun 16000 kappaletta, joten olisimme monelle lafkalle liian pieni ja monelle taas liian iso orkesteri.

Uuden levyn jakelunhan Suomessa hoitaa jälleen kerran Spinefarm.

- Spinehän ei jakele Suomessa enää ollenkaan Osmosea, mutta meidän levy julkaistaan täällä taas Spinen lisenssillä. Me vaan sanottiin suoraan, että näin toimitaan ja sillä selvä. Osmosen hyvä puoli on juuri se, että me saadaan tehdä just mitä me halutaan. Me ollaan todella onnellisessa asemassa sen suhteen, koska me ollaan oltu niiden tallissa niin kauan. Ei Osmosella koskaan kitistä mistään ja yleensä yks puhelinsoitto riittää aina asioiden hoitamiseen. Joskus tuntuu kyllä, että ne voisi kysellä edes vähän enemmän. Esimerkiksi meidän lafkan promo-äijä oli tulossa Tuskaan tsekkaan bändejä ja kysyi voitaisiinko nähdä. Kerroin sille, että ollaan studiossa just tekemässä levyä ja eikö sun pitäisi tämä edes tietää, naurahtaa Luttinen. Kyllähän tämmöinen toiminta vähän mietityttää, että mitä ne siellä oikein touhuaa.

Mitään riskejä ei bändi kuitenkaan halua ottaa esimerkiksi laskujen maksamisen kanssa.

- Laskut on kaikki hoidettu etukäteen masterointia myöten. Studiostahan ei esimerkiksi masterit lähtisi minnekään, ennen kuin laskut on maksettu ja näin se on niin meille kuin Anssillekkin helpompaa. Kun masterointi on valmis, me saadaan CD:t käteen ja se on näkemiin. Pari tuntia tuosta, niin materiaali on matkalla kuriiripostilla kohti Ranskaa.

VINYYLIÄ, EI LATEKSIA

Yllättävää ei ole saada tietää, että All That You Fear -levy julkaistaan myös vinyyliformaatissa. Mikahan on tunnetusti vinyyli-ihmisiä henkeen ja vereen.

- Levystä julkaistaan 500 kappaleen vinyylipainos. Joka levystähän on tehty vinyyli ja aika monesta on tullut kuvalevykin. Se on vitun hyvä juttu, että Osmose vielä julkaisee vinyyleitä ja kyllä mä haluan sen ehdottomasti julkaista myös vinyylinä. Kyllähän sen tosin huomaa, että vinyylin myynti on laskenut. Kun edellinen levymme tuli ulos, niin tuhannen kappaleen vinyylipainos kesti myydä loppuun noin 1,5 vuotta. Kuvalevythän ei myy enää ollenkaan ja siksi tästä levystä ei sellaista tehdäkkään. Absencesta… me suunniteltiin kyllä ja kuvalevy, mutta ei sitä koskaan julkaistu.

Vinyyli pitää pintansa kuitenkin vielä UG-piireissä…

- …niin, mutta kun ei me enää UG-piireissä myydä.

Niin te kun myytte 15000 kappaletta liikaa joka levyä.

- Joo ja musiikki on liian melodista ja löysää ja ties mitä. Mutta jos otetaan esimerkiksi tuo uuden levyn avausbiisi, niin vittu näyttäkää mulle toinen suomalainen bändi, jonka kahdeksas levy alkaa tuommoisella biisillä missä ei oo mitään vitun melodiaa. Tuo biisi olisi voinut olla Tol Cormpt Norz Norz Norz:lla paitsi että se on soitettu kaksi kertaa nopeammin ja paremmin. Eikä levy tietystikään saisi olla Karmilan miksaama, sehän se on suurin demoni mitä tänä päivänä löytyy. Tämä bändi on ollut kasassa 13 vuotta ja kun tehdään 8. levyä, niin kyllä minä haluan että se kuulostaa hyvälle eikä miltään saatanan Rapturelta. Kuunnelkaa sitä jos tämä ei kelpaa.

Impaledin tuotannosta jokaiselle levylle taitaa löytyä niin ihailijansa kuin vihaaja.

- No fanikantahan meillä on jo varmaan kolme kertaa pyörähtänyt. Ensin oli ne alkupään fanit, sitten oli just se Latex Cult & Rapture -ryhmä ja sitten Nihili:stä eteenpäin on taas uusi jengi. Absencella… me saatiin aivan helvetisti uusia faneja. Vitun moni sanoikin, että se on ensimmäinen levy jota pystyy kuuntelemaan, että on viimeinkin hyvät saundit. Teki niin tai näin, niin aina löytyy joku, jonka mielestä teit väärin. Se on näitä bändissä olemisen ihanuuksia. Mutta ei se kosketa meitä enää millään lailla. Kuten kaikki tietävät, niin tämä bändi on saanut kaikista eniten suomalaisesta bändeistä paskaa niskaan, joten nykyään se menee täysin ohi korvien.

Levyn kansitaide taitaa tässä vaiheessa olla vielä aika ideatasolla.

- Itse CD:stä ei vielä tiedetä, tuleeko tavan CD vaiko digipack. Meillä on kannet vielä 90% auki tällä hetkellä, mutta päätettiin että äänitetään levy ensin valmiiksi ja sitten vasta ruvetaan miettimään niitä kansia. Meillä on kuitenkin kaksi viikkoa aikaa ennen miksausta ja kun levylafkan väki on lomalla koko elokuun, niin meillä on kuukausi aikaa saada aikaiseksi toimiva paketti. Mitä noihin eri formaatteihin tulee, niin kyllähän Osmose olisi halunnut, että me äänitetään joku ylimääräinen biisi, jonka olisi sitten voinut julkaista jollain 7000 kappaleen limited edition digipackin bonuksena. Mutta kun kerran sairastuin, niin en minä väkisin ala tekemään mitään huonoa biisiä. Mulle riittää, kun ollaan yksi Rapture tehty, saatana.

VIINAA, VIINAA TSAT TSAT TSAA

Onko Rapture sitten niin huono, kun pitää oikein moneen kertaa manata ko. levyä ?

- Onhan se meidän huonoin levy. Biiseissä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta koko tuotanto on aivan järkyttävä. Siinä on niin huono kitarasaundi, että jälkeenpäin voi vain ihmetellä, että mitä me ollaan silloin oikein mietitty. Silloin vaan viinanjuonti kiinnosti enemmän kuin musiikin tekeminen ja sen kyllä kuulee, naurahtaa Mika.

Nykyään ei sitten ilmeisesti keittoa oteta soittosessioiden aikana vanhaan malliin ?

- No esimerkiksi tuo Reima ei olisi pystynyt millään pieksemään noita rumpuja päissään tuolla nopeudella kuin mitä ne nyt nauhalla on. Kaikki levyt Nihilistä eteenpäin on nauhoitettu selvin päin. Sitä ennen me nauhoitettiin aina kännissä tai krapulassa mikä on kuultavissa. Siellä on niin järkyttäviä virheitä päästetty levylle, että sellaisia saisi olla korkeintaan demolla. ”Joo ei se kuulu seasta, pannan vittu kaikua sinne” –tyyliin niitä tehtiin. Kyllähän sitä vieläkin pystyy ottamaan sooshia silloin, kun ei ole oma soittovuoro ja niin me ollaan tehtykkin. Mutta jos esimerkiksi kitaristien pitää seuraavana päivänä soittaa omia osuuksiaan, niin edellisenä päivänä ne ei ota viinaa ettei vedätä missään rapulassa sormet jäässä. Tosin kun esimerkiksi viimeiset rumpujutut oli soitettu, niin tuo Reima veti itsensä sellaiseen koomaan että oksat pois.

- Piti pää nollata, heittää Reima taustalta.

Aikaa rapulapäiviin ei siis ole varaa tuhlata.

- No ainakin viikko olisi näissä sessioissa pitänyt olla enemmän aikaa. Meillä on nykyään niin hankalia biisejä, että minä en ikinä opi soittamaan niitä kitaralla. Edellisen levyn joitain biisejä vielä opin, mutta nyt olen täysin hukassa. Ja onhan nuo meidän hommat menneet silleenkin ammattimaisemmaksi, että ennen treeneissä mulle sanottiin, että soita ysiväli, sitten ykstoista ja takasin seiskaan. Nykyään kaverit sanoo, että pane Fis, sitten B ja C ja meikä seisoo siinä, että mistähän ihmeestä te nyt oikein puhutte. Mun mielestä me asetettiin edellisellä levyllä tälle bändille aivan uusi taso ja olisi aivan naurettavaa, jos omalla dokaamisella tai hörhöilyllä munattaisiin tämä levy. Tämän levyn on yksinkertaisesti pakko olla parempi ja nopeampi, tässä pitää olla paremmat biisit ja parempi tuotanto. Eikä me olla ikinä treenattu niin paljon kuin tätä levyä varten ja sen kyllä pitäisi kuulua. Varsinkin Reima on käynyt itsekseenkin pieksemässä noita kannuja. Tuo Tuomionkin tekemä Halo of Lies on sellaista saatanan mättöä, että kun kuunneltiin tuossa Morbid Angelia niin huomattiin, että mehän mennään jumalauta samalla biitillä.

- Ainakin melkein, huikkaa Reiman kahvinkeiton lomasta väliin.

- Noh kyllä se vaan mennee, jatkaa Mika ja Reima myhäilee taustalla.

Pakko se on uskoa, kun miehet noin väittää ja marraskuussahan tuo on jokaisen itsensä kuultavissa. Jutustelumme Mikan kanssa jatkuu vielä toista tuntia. Esille tulee niin Mikan haaveet päästä Valion Gefilus piimän sponsoriksi, koska ”se on monet aamut ja äänen pelastanut” kuin suunnitelmat julkaista seuraavaksi Nosturissa nauhoitettu live levy ”että saisi ne vanhatkin biisit äänitettyä kunnollisella tuotannolla”. Uskollinen kulkupelinikin on vielä tallessa, jota herra Luttinen äityy ihailemaan ennen kurvaamistani pois Astian pihamaalta.

Hamara #2/2003

Evemaster
Wither
Low Frequency
4/5

Pitkähköksi venyneen tauon jälkeen lappeenrantalainen dark duo palaa metallirintaman etulinjaan toisella täyspitkällään. Miesten vanhetessa musiikki on kehittynyt ja muuttunut astetta melodisemmaksi säilyttäen kuitenkin saman suomalaisille tyypillisen melankolisuuden. Jokaisella osa-alueella ollaan menty eteenpäin, mistä osittain voidaan kiittää oman panoksensa levylle tuoneita vierailevia tähtiä.

Evemasterin melankolishenkinen metalli on mielenkiintoinen yhdistelmä Jarno Taskulan kurkkua raastavia lauluja ja kitaroiden sekä koskettimien runsaasti maalailevia melodioita. Lähes hilpeän iloisilta niin melodioiltaan kuin saundeiltaan kuulostavat syntikat yhdistettynä merkillisellä tavalla kevyisiin ja puhdassaundisiin kitaroihin luovat kuitenkin hyvässä harmoniassa olevan kestävän kokonaisuuden. Hyvällä maulla luodut melodiat ovat tarttuvia ja monimutkaiseksi yltyviin sävellyksiin on älytty tuoda riittävästi monipuolisuutta ilman, että se muodostuisi missään vaiheessa itsetarkoitukseksi. Levyllä kuullaan useita erilaisia lauluja täydentämässä toisiaan, ja tarkka rytmiosasto toimii niin hitaissa kuin nopeissakin vedoissa erittäin jämäkästi. Levyn moniulotteisuudesta kertonee jotain se, että edes levyn päättävä Tarot-laina ”Wings of Darkness” ei erotu liiaksi muusta materiaalista.

Astia studiolla väännetyt, toistensa suhteen tasapainoiset mutta kokonaisuutena hieman ponnettomat saundit ansaitsevat pienoista kritiikkiä. Rummut kuulostavat varsinkin nopeimmissa ralleissa hieman lattealta tissinläpsyttelyltä ja kitaroihinkin olisin kaivannut enemmän räyhäkkyyttä. Rujommat saundit olisivat vahvistaneet niin kokonaisuutta kuin siitä annettua arvosanaa.

Finntroll
Visor om Slutet
Spikefarm
3/5

Kevään tullen suomipeikot nousivat talviunilta luolistaan ja rupesivat laulamaan vuodenajan kunniaksi sepittämiään hilpeitä lauluja. Kun metsässä nuotiotulen äärellä sähköä ei ollut saatavilla, oli sähköiset instrumentit korvattava akustisilla. Puolituntiseksi venyneet sessiot ovat kuitenkin hengeltään jotenkin hassusti samankaltaisia kahden aikaisemman metallisen täyspitkän kanssa.

Levytysten jälkeisten tapahtumien valossa ”Visor om slutet” nimi kalskahtaa pahaenteiseltä. Levy on idealtaan kuitenkin erittäin oiva ja osuva Finntrollin kaltaiselle bändille. Musiikillisesti levyllä liikutaan hyvinkin laajalla skaalalla ajoittain synkäksikin vajoavasta ambientista, instrumentaaleihin, erilaisiin äänimaisemiin ja päihdyttävien mallasjuomien vaikutuksen alaisena tehtyihin rempseisiin yhteishoilotuksiin.

Vaikka yksittäiset biisit ovatkin pääsääntöisesti vähintäänkin hyviä ja nostattavat useasti hymynkareen suupieliin, on lopputulos kuitenkin valitettavan repaleinen ja sekava. Ideaan ja tunnelmaan olisi sopinut paremmin jokin yhtenäinen tarina tai teema, joka musiikilla ja sanoituksilla olisi voitu saada aikaan. Tällä kertaa kokonaisuus ei ole osiensa summa vaan niiden erotus.


Marilyn Manson
The Golden Age of Grotesque
Interscope
3/5

Medioita taidokkaasti hyväksikäyttävä Marilyn Manson on monia ärsyttävästä imagostaan huolimatta onnistunut myös tekemään omaperäistä ja mielenkiintoista musiikkia. Nykymetallin ja rockin eri tyylisuuntien kanssa flirttaileva artisti ehti jo hienolla "Mechanical Animals" -levyllä kokeilemaan David Bowie -henkistä vahvasti 70-lvulta vaikutteita imenyttä rauhallisempaa lähestymistapaa sanomansa julistamiseen. Parhaimmillaan keulakuvansa ehdoilla elävä bändi on kuitenkin ollut räyhäkkäissä mutta tarttuvissa ralleissa, joissa säännöllisin väliajoin heitetään erittäin iskeviä ja nerokkaitakin one-linereita.

Koneet räyhäävät yhä edelleen kuten läpimurtoalbumilla "Antichrist Superstar", mutta suurimpia särmiä on hioittu pyöreämmiksi melodioita lisäämällä. Lopputuloksena onkin varsin letkeää ja mukavasti eteenpäin rullaavaa kesämusiikkia metallisempaankin makuun. Keulahahmon arroganssi yhdistyy nerokkuutteen muun bändin kanssa saumattomasti ja lopputuloksena on samaa henkeä tihkuvaa omilla poluillaan kulkevia idearikkaita kappaleita. Pienoista suuruudenhulluutta aikaisempien levyjen tapaan osoittaa kuitenkin yli tunnin mittainen levy 14:sta kappaleellaan. Levy lähtee mukavan räväkästi käyntiin, mutta hieman puolen välin jälkeen käy kuin entiselle maratonjuoksijalle. Meno alkaa hyytymään pahasti ja paikat puutumaan loppumatkan ollessa aikamoista maitohapoilla laahustamista. Biisejä karsimalla ja levyä tiivistämällä sijoitus loppupeleissä olisi taatusti ollut pykälää korkeammalla. Mielenkiintoisena detaljina voidaan mainita videobiisiksikin päätyneen "mOBSCENE" kipaleen lapsikuoron tavaaman kertosäkeen yhteneväisyys Faith No Moren "Be Aggressiven" kanssa.

Rajoitetulla painoksella bonuksena tuleva DVD sisältää artistin itsensä suunnitteleman 25-minuuttisen "Doppelherz" lyhytelokuvan. Leffa tarjoaa varsinaista tajunnanvirtaa ja Mansonin sisäisen sielunmaiseman kuvausta levyn intron luupatessa taustalla. Tekstiä tulee hypnoottiseen ja rauhalliseen tahtiin Marilynin itsensä puhumana ja kyllähän taustalla hämärää liikkuvaa kuvaakin on. Ilman minkäänlaisia tajunnanlaajentajia tai artistin syvällistä tuntemista on ideasta saati juonesta turha ottaa selvää.

Mokoma
Kurimus
Sakara
4/5

EMIlle pitkät haistattanut Mokoma osoitti esimerkillistä metalliasennetta ja siviilirohkeutta perustamalla oman levy-yhtiön ja ruvetessaan soittamaan sitä mikä on herrojen metallisydäntä lähellä. Mokomaa on ennakkoon ehditty hehkuttamaan Suomen Slayeriksi ja ”Kurimusta” ensimmäiseksi suomenkieliseksi thrash-levyksi. Turhaan ei kehuja ole lausuttu yltiökateellisessa maassamme, vaikka Slayer vertauksia ei pidäkään ottaa täysin vakavasti. Aivan yhtä hyvin bändiä voitaisiin tituleerata myös Stonen manttelinperijäksi, sillä sen verran samankaltaisia melodioita ja kitarakuvioita on ajoittain havaittavissa.

Tunnustettava on, että kuultuani Mokoman aikomuksesta alkaa soittamaan suomenkielistä thrashia, pidin ajatusta hieman kornina ja epäilin idean toimivuutta. Levyn avauskaksikko ottaa heti kättelyssä luulot pois ja näyttää kaapin paikan. Tiukkaa rypistystä seuraa keskitempoinen raskas rutistus ja tätä toimivaa reseptiä käytetään niin kappaleiden kuin koko levynkin sisällä. Levyn saundit ovat kauttaaltaan hauskan rupiset ja kitarat möyrivät erittäin mallikkaasti ja tehokkaasti. Mokoman mekkaloinnissa on onnistuneesti yhdistetty kaikki 80-luvun hyvän thrashin elementit omiin ideoihin. Biiseistä löytyy niin pakolliset hitaat ja helvetillisen raskaat mosh-osuudet, biisien lopetusriffit kuin tuplakitarasahaukset. Marko Annalan laulu on asiaankuuluvasti joko mukavan aggressiivista ja kireätä tai tarvittaessa hyvinkin hempeää ja melodista. Monipuolisuus onkin levyn valtteja, sillä niskanikamille ei anneta armoa missään vaiheessa ja tappotunnelmassa ei säästellä. Kun musiikista paistaa vielä selkeästi läpi soittamisen into ja riemu, pistetään kokonaisuuden kannalta vielä yksi pykälä isompaan silmään

Mokoma suistaa helposti muut suomeksi laulavat orkesterit kohti kurimusta ja uhkailee niskalaukauksella vielä perään. Graniitin kova kotimainen joka ei hevillä murru. Menivät ja tekivät kovan levyn, mokomat.

Soilwork
Figure Number Five
Nuclear Blast
5/5

Rakkaan naapurimaamme ”ihmenuorten” viiden täyspitkän julkaisemista yhtä monessa vuodessa voidaan pitää huikaisevana suorituksena ottaen huomioon herrojen nuoren iän ja omaperäisten levyjen erittäin korkean tason. Bändi on onnistunut tuomaan paljon uutta paikoillaan polkeneeseen NWOSDM-genreen, vaikka onkin jo jonkin aikaa ollut suksimassa siitä poispäin. Mielenkiintoiseksi Soilworkin viidennen levyn tekee se seikka, että orkesteri oli tällä kertaa siinä tilanteessa, missä monet muut ovat olleet perinteisen vaikean kolmannen levyn kanssa.

”Figure Number Five” on taas yksi uusi harppaus eteenpäin Soilworkin musiikissa. Bändi on tiivistänyt biisejään ja karsinut rankalla kädellä kaiken turhan ylimääräisen pois. 41 minuuttiin onkin saatu tungettua 11 kappaletta aiemmilta levyiltä perinteiseksi muodostuneen 10 sijasta. Melodioita, puhtaita lauluja ja koskettimia on musiikissa entistä enemmän ja kertosäkeisiin on saatu tarttuvuutta vielä lisää. Edellä mainituista seikoista huolimatta levyyn oli kuitenkin yllättävän vaikea päästä sisälle. Useamman kuuntelun perusteellakin levy tuntui vaikuttavan varsin keskinkertaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Pari illan intensiivinen kuuntelu rupesi kuitenkin avaamaan korvia siihen malliin, että hienot pienet nyanssit alkoivat erottumaan ja levyn nerokkuus valkenemaan. Useamman viikon kuuntelun jälkeen olen päätynyt siihen lopputulokseen, että levy on ehdottomasti bändin kypsin ja tasapainoisin levy, joka tulee kestämään toistuvaa renkutusta myös tulevaisuudessa.
Vaikka musiikki onkin pehmentynyt ja rauhoittunut alkuaikojen teknisestä kaahauksesta aika tavalla, on bändi kasvaneesta monipuolisuudesta ja vastakohdista johtuen ehkä rankempi kuin koskaan aikaisemmin. Levy ansaitsee nimessäänkin olevan arvosanan ja nousee ehdottomasti vuoden 2003 kovimpien levyjen kärkiviisikkoon. 

Various Artists
A Tribute to the Creatures of the Night
Nuclear Blast
3/5

Omien suosikkibändien tribuuttien arvostelu kuuluu lähes samaan kastiin best of –kokoelmien kritisoinnin kanssa. Cover-vetojen soittaminen on muusikoista epäilemättä kivaa, mutta kuuntelijan kannalta alkuperäisen kanssa täysin identtiset lainat ovat auttamattoman tylsiä. Allekirjoittaneen mielestä hyvä coveri on sellainen, joka toimii vähintäänkin lähes yhtä hyvin kuin alkuperäinen ja joka kuulostaa sitä esittävältä bändiltä eikä alkuperäisen esittäjän viisulta.

Nuclear Blastin julkaiseman Kiss tribuutin lähtökohtana on ollut kasata aiemmin julkaistuilta levytyksiltä kunnianosoituksia maailman ehkä kovimmalle rock ’n’ roll orkesterille. 14 kipaleen joukosta ei löydykään kuin kaksi ennen julkaisematonta rallia, joista toinen Bathoryn tulkinta Black Diamond –klassikosta onkin ehdottomasti levyn omaperäisintä ja parasta antia. Erityistä draivia ovat versioihinsa saaneet vanhan kaartin artistit Galatic Cowboys, The Melvins, Doro ja Overkill, kun muut ovat tyytyneet lähinnä vain hoitamaan tonttinsa ilman sen kummemmin havaittavaa intohimoa. Jos versiot eivät pääsääntöisesti ole yllättäviä, ei sitä ole myöskään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Kissin 70-luvun tuotantoon painottuva biisilista.

Totaalisia muodonmuutoksen läpikäyneitä kappaleita ei levyltä löydy, mutta ihme ja kumma ilman miehistä sukupuolielintä vailla olevia tsipaleita ei levyllä myöskään ole. Positiivisessa mielessä varsin tasainen tribuutti tarjoaa kyllä ihan mukavaa vaihtelua alkuperäisten klassikkojen kuuntelulle.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME – ALKUSOITTOA KUOLEMALLE

Yhden miehen saattoväkenä toimiva belgialainen kokoonpano julkaisi kevään korvalla ensimmäisen Fireboxin kautta julkaistun levynsä. Aurinkoiset kevätpäivätkin pimentävä ambient-henkinen hidastakin hitaampi Until Death Overtakes Me on perustajansa Stijnin lempilapsia joskaan ei ainoa lajissaan. Synkkyyden kuvailemiseen koko sielullaan ja voimillaan uppoutuva herra on erittäin kiireinen musiikkinsa ja siihen läheisesti liittyvien asioiden kanssa, mutta löysi aikaa vastailla laveastikin kysymyksiin ennen kiertueelle lähtöä.


- Valmistaudun parhaillaan Funeral Procession –kiertuetta varten, jossa soitan yhdessä Pantheistin ja Skepticismin kanssa. Nuo keikat ovat bändin ensimmäiset ja apuna minulla on kaksi Pantheistin jäsentä. Tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä me mahdamme kuulostaa livenä, mutta jos lopputulos tyydyttää minua, tulemme tekemään tulevaisuudessa muitakin keikkoja. Olen kyllä aina sanonut, ettei Until Death Overtakes Me kuulu keikkalavoille, mutta pianhan tuo selviää onko siinä perää vai ei. Olisi todella hienoa päästä soittamaan johonkin elokuvateatterin tapaiseen paikkaan, jossa yleisö voisi istua omilla penkeillään. Täysi kokoonpano vaatisi vain kolme kitaristia, basistin, patarummut, pari kosketinsoittajaa, laulajan ja ehkä parit jousisoittimet. Nyt joudumme käyttämään paljon ennalta ohjelmoituja koskettimia ja perkussioita.

Edellä mainittujen kokoonpanojen ja projektien lisäksi herralla on lukuisia muitakin viritelmiä, joten Stijnin ei tarvitse paljoakaan miettiä mitä vapaa-ajallaan tekisi.

- Kaikilla tämänhetkisillä yhdellätoista sooloprojektillani on yhteistä toistensa ja UDOM:in kanssa. Useimmat niistä juontavat juurensa ideoihin, joita aioin käyttää UDOM:issa. Mutta jos saan useita samankaltaisia ideoita, laitan ne mieluiten jonkin uuden projektin käyttöön sen sijaan, että pakottaisin ne esimerkiksi yhteen UDOM:in kappaleeseen. Näin minulle avautuu uusia mahdollisuuksia kokeilla erilaisia juttuja ilman että joutuisin rajoittamaan itseäni ainoastaan UDOM:in kaltaiseen musiikkiin. Tähän saakka näinkin monessa erilaisessa projektissa soittaminen ei ole ollut mikään ongelma, vaikka monet niistä saattavatkin lakata olemasta julkaistuaan yhden levyn.

- Kaikki vapaa-aikani kuluu tosiaan musiikkiin koulun käynnin ohella. Joskus ajankäytön jakaminen on erittäin hankalaa ja minulla ei koskaan tunnu riittävän aika kaikkiin niihin asioihin, mitä haluaisin tehdä. Tälläkin hetkellä pääni sisässä virtaa niin paljon erilaisia konsepteja ja musiikkia, mutta ajanpuutteen vuoksi en ainakaan vielä pysty toteuttamaan niitä kaikkia. Musiikin lisäksi minua kiinnostaa toki muutkin asiat kuten astrofysiikka ja lukeminen, joille yritän löytää aina joskus aikaa.

SYNKKYYDEN ALKULÄHTEILLÄ

- Kuuntelin aikanaan paljon black ja dark metallia, mutta kyllästyin niihin varsin pian. Tuon jälkeen löysin synkempiä genrejä kuten dark ambient, dark wave, gootti ja tietysti doom metallin. Aloittelin tuohon aikaan myös musiikin soittamisen ja yhdistelin heti kaikkia noita genrejä. Huomasin kuitenkin varsin pian, että doom metal ja ambient olivat musiikkityyleinä täydellisiä ilmaisemaan niitä ideoita ja tunteita joita halusin musiikissani esittää. Oman tyylini löytämiseen kului pari vuotta etsimistä ja kokeilua. En ole koskaan saanut mitään musiikillista koulutusta, vaan ostin ensimmäisen kitarani kuusi vuotta sitten ja aloin opettelemaan sillä soittamista. Olen myöhemmin hankkinut itselleni myös basson, koskettimet, patarummut ja sähköviulun, koska halusin oppia itse soittamaan kaikkia UDOM:n musiikissa käyttämiäni instrumentteja. En missään nimessä pidä itseäni teknisesti hyvänä muusikkona. mutta kykyni riittävät omaa musiikkiani varten ihan hyvin. Opin myös koko ajan kaikkea uutta joka tekee soittamisesta elämäni tärkeimmän asian.

Musiikki on Stijnille sen verran henkilökohtainen asia, että omien teosten luomiseen ei apua ole juurikaan kaivattu.

- UDOM:sta on tullut minulle niin läheinen projekti, että se menettäisi kaiken voimansa jos joku toinen osallistuisi musiikin tekemiseen. Olen kyllä harkinnut sessiomuusikoiden käyttöä tulevaisuudessa lähinnä sellon ja viulun osalta. Oikeastaan en halua kenenkään kanssa edes jakaa niitä asioita, joita pistän musiikkiini. Musiikissani on paljon enemmän syvyyttä kuin miltä ehkä vaikuttaa, mutta se kaikki on ehkä enemmän henkilökohtaisella tasolla. On paljon sellaisia ideoita ja näkemyksiä, joita en koskaan pystyisi jakamaan kenenkään kanssa.

MUSTA MONOLIITTI

Prelude to Monolith -levyn nimellä ja musiikilla tuntuu olevan selkeitä joskin etäisiä yhteyksiä Stanley Kubrickin ohjaamaan Avaruusseikkailu 2001 elokuvaan.

- Tuo elokuva sattuu tosiaan olemaan suosikkejani ja musiikissani on ehkä jotain samankaltaista mystisyyttä kuin tuossa leffassa. Monoliitti levyn nimessä tarkoittaa kuitenkin kaiken rumuuden, tuskan ja yksinäisyyden fyysistä ilmentymää. Oliota, joka on tietoinen omasta olemassaolostaan, yksin pimeässä ja kylmässä kuolevan maailman viimeisenä jäänteenä tomun ja tuhkan keskellä.

Pitkien jopa lähes 20 minuuttia kestävien kappaleiden synnyttämiseen Stijnillä on omat menetelmänsä.

- Olen kyllä joskus kuullut valituksia liian pitkistä biiseistä. Minä vain tykkään venyttää biisejäni tekemällä erilaisia variaatioita biisin pääteemasta tai punomalla eri teemoja yhteen. Haluan varmistua siitä, että juttuni kuullaan ja ymmärretään mikä tahansa se sitten onkin. Olenkin huomannut, että keskeisen teemaan toistaminen ja variaatioiden tekeminen auttaa usein kuulijaa tuon tavoitteeni suhteen.

- Joskus minulla menee todella kauan biisien tekemiseen ja esimerkiksi tällä hetkellä minulla on pari lähes valmista kappaletta, joita olen työstänyt yli pari vuotta. Joskus taas biisin tekemisessä ei mene kuin pari päivää.

Levyn päättää erittäin mielenkiintoinen ja osuva laina Chopinin kappaleesta Marche Funebre. Alkuperäinen yli kaksikymmenminuuttinen versio on kuitenkin kutistettu alle puoleen.

- Alkuperäinen ideani oli julkaista noin tunnin mittainen mini CD, jossa parin oman biisin lisäksi olisi ollut tuo täysmittainen Chopinin laina. Pituudestaan huolimatta se olisi ollut minusta kuitenkin vain mini CD, koska sille ei olisi päätynyt kuin noin 40 minuuttia itse tekemääni musiikkia. Solmittuani levytyssopimuksen Fireboxin kanssa päädyimme kuitenkin yhdessä julkaisemaan täyspitkän. Niinpä teinkin yhden uuden kappaleen ja lyhensin tuon Marche Funebren yhdeksään minuuttiin alkuperäisesti 22:sta. Levylle päätyneessä versiossa on ainoastaan pääteema yhdistettynä lyhyisiin variaatioihin itse säveltämistäni introsta ja outrosta.

Kiinnostus bändiä kohtaan ja levytyssopimuksen saaminen tuli jonkinasteisena yllätyksenä kokoonpanolle.

- En ole koskaan kuluttanut paljoakaan aikaa sopimuksien saamiseksi, vaikka olenkin ollut aiemmin yhteydessä muutamaan levy-yhtiöön. Tiesin kyllä Fireboxin ja että he ovat kiinnostuneita ambient ja funeral doom tyyppisestä musiikista. Ei minulla ole koskaan ollut sen suurempia ambitioita allekirjoittaa mitään levytyssopimusta ja en edes oikein uskonut omiin mahdollisuuksiini saada tämän kaltaista musiikkia kuuluviin minkään yhtiön kautta. Fireboxin väki oli lukenut jotain arvosteluja demoistani ja kun he ottivat minuun yhteyttä, laitoin heille musiikkiani menemään ja niin päädyin julkaisemaan levyn heidän kauttaan. Olen erittäin tyytyväinen heidän panokseensa ja he ovat promotoineet levyä paljon.

UDOMin tulevaisuus on kaikkea muuta kuin hämärän peitossa.

- Minulla on erittäin selkeä näkemys bändin tulevaisuudesta, sillä työskentelen parhaillaan neljän mahdollisen UDOM julkaisun parissa. Jokaisessa julkaistussa Symphony I-III -nimeä kantavassa tuotoksessa sekä Prelude to Monolith - levyssä on yksi selkeä konsepti ja useita sen alapuolella olevia ideoita. Yhdessä nämä kaikki neljä julkaisua muodostavat ison kokonaisuuden, joka kuvaa entiteettiä nimeltä UDOM. Kaikki tämä yhdistettynä muihin projekteihini tuovat esille vielä enemmän musiikissani näkyviä käsitteitä.

- Symphony I - Deep Dark Red kertoo henkilöstä, joka yrittää tehdä itsemurhan ja epäonnistuu. Tämän seurauksena hän alkaa vihaamaan elämää ja yrittää irtautua elämästä ja yhteiskunnasta. Tätä osuutta käsittelen Symphony II - Absence Of Life -levyllä. Prelude To Monolith ja Symphony III – Monolith -levyillä keskityn kuvaamaan tällaisen lohduttoman elämäntavan tuomaa tyhjyyttä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Jatkan samojen mutta vain pidemmälle vietyjen teemojen kanssa Symphony IV - No Sun, Only Dust -julkaisulla. UDOMin taru tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes kuolema minut korjaa.

FILOSOFIAA AAMUNKOITTOON

Vaikka sanoituksissa käsitelläänkin synkkiä ja vaikeita asioita kolmannen persoonan kautta, ei inspiraatiota tarvitse lähteä hakemaan sen kauempaa kuin jokapäiväisestä elämästä.

- Koko ihmiskunnassa on jotain pahasti vialla. Pidämme itseämme tämän planeetan kehittyneimpänä elämänmuotona ja sen enempää väärässä emme voisi olla. Suurin osa ihmisistä käyttäytyy kuin aivottomat pedot tai jopa pahemmin. Aivan kuin heidän eläimelliset vaistonsa törmäisivät ihmisen itsetietoiseen puoleen. Yhteiskuntaa johtavat lukemattomat narsistiset, aivottomat ja huoraavat lampaat ja ainoita merkitseviä asioita ovat kaupallisuus, materialismi ja fyysinen kauneus. Asiat tuntuvat menevän vain pahemmaksi ja pahemmaksi ja lopulta se johtaa ihmiskunnan tuhoon. Ei välttämättä fyysiseen tuhoutumiseen mutta vähintäänkin henkiseen. Kehittymisen sijasta me taannumme.

- Pyrin itse elämään päivän kerrallaan, sillä eilinen on mennyttä ja huomenna minä itse taas voin olla mennyttä. En tunne mitään tarvetta asettaa itselleni tavoitteita ja pyrkiä niihin. Yritän vain musiikkini avulla pysyä järjissäni ympäröivän maailman yrittäessä saastuttaa mieltäni sairailla ideoillaan.
Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä mutta näinkin pessimistisen maailmankuvan omaava henkilö näkee silti kauneutta luonnossa.

- Kutsun kauneinta, suurinta ja ällistyttävintä asia hautajaistanssiksi. Tuota syntymisen ja kuolemisen hidasta ja aaltoilevaa tanssia tapahtuu kaikkialla eikä vain pienessä mittakaavassa. Jopa galaksit ja tähdet syntyvät ja kuolevat. Tanssi etenee aaltomaisesti ja jokaisella aallonharjalla on syntymä ja aallonpohjassa kuolema. Pikkuhiljaa nuo aallot pienenevät ja pienenevät kunnes jäljellä on vain peilityyneys. Tämä on nähtävissä kaikkialla jos osaa vain katsoa oikein, kuolema ja kauneus puhtaimmassa muodossaan.

Synkkiä asioita musiikissaan käsittelevä herra on sinut oman väistämättömän tulevaisuutensa kanssa.

- Mielestäni en pelkää enää kuolemaa ja olen oppinut elämään sen tosiasian kanssa. Loppujen lopuksihan se on ainoa varma asia jokaisen elämässä. Kuolema ei myöskään ole minulle mikään pakkomielle, vaikka ajatus kuolemasta kiehtookin minua. Kuolema edustaa minulle kaiken absoluuttista loppumista, kaikki muistosi häviävät ja sinusta tulee pelkkä tyhjä kuori. On vain pimeyttä ja tyhjyyttä mitä et itse tietysti voi kokea, koska olet kuollut. Juuri tähän bändin nimi viittaakin: kaikki kestää vain siihen saakka kunnes kuolet ja se on siinä. Ei ole mitään kuoleman jälkeistä elämää tai inkarnaatiota.

Kysyttäessä mieluisinta tapaa päättää päivänsä tulee Stijniltä vastaus kuin apteekin hyllyltä.

- Oikeastaan ei ole mitään väliä kuinka sitä kuolee, koska lopputulos on kuitenkin sama. Kun on kuollut, niin ei sitä muista kuinka kuoli tai kuinka eli. Mutta jos nyt saisin valita, niin päätyisin hypotermiaan. Haluaisin kuolla jossain paljaalla tasangolla talven syleilyssä. Se olisi hidas kuolema, paikat alkaisivat ensin turtumaan ja sitä ikään kuin vaipuisi syvään uneen kaikessa rauhassa. Oikeastaan on harmi, ettei ihminen voi kuolla kuin vain kerran.

EVEMASTER – KUIHDU JA KUKOISTA

Lappeenrantalaisten kahden villimiehen muodostama dynaaminen dark metal duo Evemaster aloittaa kasvukautensa julkaisemalla toisen Wither-nimeä kantavan täyspitkänsä toukokuun alkupuolella. Siemenestä iduksi ja sitä kautta talvehtivaksi mukulaksi kehittynyt orkesteri on jo pidemmän aikaa viettänyt horroksessa odottaen kevään lämpöä ja uutta komeaa kukoistusta. Pahuuden puutarhassa häärimässä ja kasvuvinkkejä jakamassa Tomi Mykkänen ja Jarno Taskula.


Evemasteria ei voida pitää varsinaisena uutena tulokkaana suomalaisissa metalliympyröissä, sillä ikää kokoonpanolla on jo seitsemisen vuotta, takana parikin julkaisua sekä muutama keikka Euroopassa. Kovinkaan monen suomalaisen korvat eivät kuitenkaan ole duosta juurikaan kuulleet ja yhä harvemmat suut ovat teistä puhuneet.

- No tuo johtunee siitä, että vaikka tuo kuulostaakin hienolta, niin oikeasti kaksi keikkaa Puolassa ei vielä kauheasti nosta profiilia. Ja kun tuo julkaisutahti on ollut huomattavan rauhallinen ja lafkat ovat olleet tähän mennessä hyvinkin underground-tasoa, niin ei ole oikein päässyt ratsastamaan suosion harjalla. Toivottavasti nyt tämän uuden levyn ja lafkan myötä alkaa nimi tuntumaan tutulta yhä useammalle, pohdiskelee Tomi.

Niin, edellisestä Lacrimae Mundi -täyspitkästä on aikaa ehtinyt vierähtää jo yli viisi vuotta. Tuona aikana teitte ja äänititte kuitenkin neljä biisiä, jotka käsittääkseni oli tarkoitus julkaista EP:nä jo vuosia sitten.

- Tapeltiin silloisen lafkan kanssa ja huomattiin viime syksynä olevamme ilman levytyssopimusta. Tosiaan nuo neljä biisiä oli miksattuna ja odottamassa masterointia jo syyskuussa 2001. Nyt ne ovat miksattu uusiksi Witherille ja toimivat nykyisellään kyllä paljon paremmin, jatkaa Tomi ongelmien ja viivästysten selvittelyä.

Kotimainen uusi levy-yhtiönne Low Frequency innostui teistä kuultuaan nuo neljä biisiä, mutta halusikin julkaista täyspitkän EP:n sijaan. Olisiko teistä ollut helpompaa markkinoida bändiä EP:llä, ikään kuin maistiaisena siitä mitä tuleman pitää ?

- Levy-yhtiöille on vaikeampaa saada EP:lle kunnon jakelua, joten kyllä me ajatus täyspitkän tekemisestä hyväksyttiin aika helposti. Käytännössä kyllä pelotti koko ajatus tuosta uudesta studiosessiosta etenkin laulujen osalta. Meillä oli kyllä toiveissa julkaista tuo EP + muutama biisi vanhalta levyltä täyspitkänä, mutta se ajatus hylättiin sitten loppujen lopuksi ja päädyttiin äänittämään kokonaan uutta materiaalia. Näin jälkeen päin ajateltuna ratkaisu oli kyllä täysin oikea, valottaa Jarno.

Homma siis ilmeisesti nykyään toimii, vaikka levynjulkaisua onkin ehditty jo siirtämään parilla kuukaudella eteenpäin alkuperäisestä maaliskuun päivämäärästä.

- LFR on tehnyt tähän asti todella hyvää työtä, joten ollaan aika innoissaan odottamassa levyn julkaisua, että nähdään miten toi promootiopuoli niiltä toimii. Ollaan kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan kunnon lafkan kanssa tekemisissä ja sen kyllä huomaa. Ero on todella suuri, vaikkei LFR vielä mikään valtava lafka olekaan, kehuu Jarno.

HOPPU JA HÄTÄ

Uusia biisejä jouduit rustaamaan aikamoisella kiireellä, että materiaalia saatiin riittävästi täyspitkää varten, studiosessioitakaan kun ei ollut mahdollista siirtää.

- Jälleen kerran tuli tosiaan vähän hoppu, naureskelee Tomi. Kun studioaika alkoi maanantaina, niin sunnuntai-iltana rustailin viimeisiä lauluja ja sovituksia.

Hätäilemällähän ei vanhan kansan mukaan tule kuin kusipäitä muksuja, mutta sanonnan paikkansapitävyydestä Tomilla on omat näkemyksensä.

- Laatukontrolli on kyllä aika kova omasta puolesta. Mitään paineita en ulkopuolelta kyllä ota, eli jos menee omasta kontrollista läpi, niin eipä sillä oikeastaan ole mitään väliä mitä mieltä muut ovat. Plussaa kyllä on, jos Jarno tykkää. Ei ole vissiin ainakaan vielä käynyt niin, että Jarno olisi inhonnut jotain biisiä, minkä olen itseltäni läpi päästänyt.

Laulajan osuus ja osa ei ole aina kadehdittava, mutta Jarnolla on asiasta hieman omat näkemyksensä.

- Tämmöinen järjestely sopii mulle ihan hyvin, koska meikäläisen musiikilliset lahjat on kuitenkin mitä on. Kyllähän Tomi aina soittaa noita biisien raakileita mielipiteiden toivossa ja joskus niitä jopa saakin, mutta kyllähän toi biisien teko sanoineen on ihan Tomin juttu. Sanoja voisin itse ehkä joskus tehdäkin, mutta noiden Tomin tekemien sanojen tasolle on aika vaikea päästä, joten sekin on sitten jäänyt.

Hoppu ja kiirekin voi näemmä toimia näemmä inspiraation lähteenä, mutta mistä muualta sitä intoa ja luomisvoimaa löytyy ?

- Metallimies kun olen! Mulla on aina ollut haluna tehdä synkkää ja melodista musiikkia, jota en ole pystynyt silloisten tai nykyisten bändieni kanssa toteuttamaan. Nykyään on vielä helpompi työstää matskua Evemasterille, kun ei ole oikeastaan yhtään suoranaista metallibändiä kierrossa tällä hetkellä, valottaa Tomi luomisvoimansa saloja.

Vaikka biiseissä on paljon tarttuvia melodioita, on niissä samalla taustalla varsin räväköitä kitaraosuuksia Jarnon kurkkua raapivasta laulusta puhumattakaan. Vastakohdat täydentävät yleensä toisiaan eli onko kyse vakavasti harkitusta konseptista vai luontaisesta luomisen tuloksesta ?

- Ei sitä kyllä mitenkään erityisesti harkittu ole, se vaan on lähtenyt muotoutumaan siten. Jarnon laulut on niin rankat, että sen takia ajatuksena on ollut lisätä kitaroilla mahdollisimman paljon melodiaa taustalle. Saa semmoisen mukavan sekametelisopan aikaiseksi, että ainakin itselleni toimii hyvin, tarinoi Tomi.

Tarkkakorvainen kuuntelija osaa kyllä varmaan erottaa uudet biisit vanhoista ja biisintekijällä itsellään on tähän myös oma näkemyksensä.

- Mun mielestä suurin ero on, että uudet biisit ovat hieman aggressiivisempia, synkempiä sekä raskaampia kuin nuo vanhat. Uusissa on myös hiukan enemmän jippoja ja vaihtelua. Ensimmäiseksi huomattava ero on kuitenkin se, että uusissa biiseissä ei ole semmoisia kohtia, joissa kaksi melodiakitaraa kelluttaa, vaan taustalla on koko ajan rytmikitarat. Jostain se mun death metal -menneisyys näytti ruman päänsä taas. Itse ajattelin, että uusista biiseistä tulisi jotain Anathema/Katatonia-osastoa, mutta toisin näemmä kävi.

MYNTHON-MIES

Duon levytyssessiot olivat normaalista hieman poikkeavat, laulaja Jarnoa kun lennätettiin myös lentokentältä reeneihin ja suoraan studioon.

- Prosessihan oli itse asiassa aika normaali meille, tosin tietysti aikataulullisesti tiukempi. Me ollaan yleensäkin tehty niin, että Tomi tekee koneella biisit valmiiksi ja käyn sitten niihin lauleskelemassa päälle jossain treenikämpällä. Tomi siis myös sanottaa ja rytmittää biisit etukäteen mulle valmiiksi. Tosiaan pari päivää Suomessa lomailun jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin, joten mentiin Tomin ja taustanauhojen kanssa treenikämpälle ääntä availemaan. Kerkesin varmaankin treenaamaan noin 6-7 kertaa ennen studioon menoa, joten kyllähän toi aika minimaalisella treenillä meni. Lähinnä nuo treenit oli vain kurkun totuttamista sekä biisien laulurytmitysten opettelemista ja tietysti samalla miettimistä, miten mihinkin kohtaan olisi hyvä laulaa, paljastaa Jarno sessioiden tiukkaa aikataulua omalta osaltaan.

- En muuten edes kerinnyt meidän rumpalipoika Jaskaa näkemään koko session aikana, koska rummut, kitarat ja bassot olivat jo nauhalla, kun ensi kertaa astuin studion ovesta sisään. Studiosta lähdettyäni sinne tuli vielä Penttilän Lauri lauleskelemaan taustoja ja Anssi soitti sitten muutaman viikon päästä synat, jatkaa Jarno samasta asiasta.

Jarnon kurkkua repivät kireää mutta ruosteista pianolankaa muistuttavat vokalisoinnit ovat varsin uniikkeja metallipiireissä ja vertailukohtana voisi toimia vaikkapa Tomas Lindbergin ääni mutta puhtaampana ja ilman räkää. Kuinka paljon studiossa kului oikein kurkkupastilleja, kun kuuntelijakin alkaa hamuamaan Mynthon-rasiaa herran ääntä kuullessaan.

- Kyllähän se välillä aika helvettiä oli. Ei tosin niinkään äänen kestämisen suhteen. En tiedä mistä se tarkalleen johtuu, mutta saan aina etenkin studiossa laulaessa sellaisia vittumaisia päänsärkypiikkejä. Ne alkaa varmaan noin tunnin laulamisen jälkeen ja silloin jo yhden pitkän rivin tai säkeistön jälkeen ja aina vaan kovenee, mitä pidemmälle laulusessio sinä päivänä etenee. Pahimmillaan pystyin laulamaan vain pari riviä kerralla ja sen jälkeen piti pitää muutaman minuutin tauko, että päänsärky katoaa ja pystyisi taas jatkamaan. Välillä tuntui, että tipahdan polvilleni siihen kopin lattialle. Tuntuu, että nuo uudet biisit on rankempia ja räväkämpiä eli niihin oli helpompi laulaa aggressiivisella otteella, kertoilee Jarno ja jatkaa:

- Ääni mulla tulee aika luonnostaan. Kuka tahansahan osaa huutaa, kysehän on vain siitä, miltä se huuto kuulostaa. Ei tässä tarvitse mitään laulutunteja ottaa, että saa sävelet ja hengitystekniikat kuntoon. Jälkimmäisestä voisi tosin olla tässäkin hommassa paljon hyötyä, ettei huutaisi heti keuhkoja tyhjäksi, vaan yrittäisi saada aikaan vastaavan äänen vähemmällä hapella niin jäisi happea vielä pikku "kikkailulle". Vaikkei tässä mitään säveliä yritetä vetää niin yritän kuitenkin saada jotain vaihtelevuutta huutoon lisäämällä tunnetta peliin musiikin mukaan.

DUONA STAGELLE

Teillähän oli studiossa koko joukko varsin nimekkäitä suomalaisia metallimuusikkoja avustamassa mukaan lukien myös äänittäjä Anssi Kippo. Herroista taisi kuitenkin olla oikeasti apua eikä vain markkinointi mielessä.

- Kyllähän sen voi jo arvata, että levyä tullaan markkinoimaan noilla bändin "ulkopuolisilla" jäsenillä. Pitäähän levy-yhtiön tehdä kuitenkin parhaansa, että levy myy ja kyllä noilla nimillä varmaan ihmisten mielenkiinto levyä kohtaan herää. Mutta tosi asiahan on, että musiikki se kuitenkin määrää, ostaako ihmiset sen levyn vai ei, paljastaa Jarno.

- Jaskahan tuli mukaan Anssin suosituksesta ja pyynnöstä. Haluttiin kuitenkin konerummuista eroon, joten Jaska oli oiva mies siihen paikkaan. Ja Jaskahan on Lappeenrantalainen ja tuttuja ollaan jo oltu varsin pitkän aikaa eli siitä myös suuret plussat, täydentää Tomi.

- Lindbergin Mika on ollut mukana ensimmäisestä levystä lähtien noissa puhtaissa lauluissa ja ihan just siitä syystä, ettei omat rahkeet riitä, tunnustaa Jarno.

- Ja Marco otettiin laulamaan taustoja Wings of Darknessiin, koska se on ideana niin härski ja hyvä! Eihän Marco tainnut olla vissiin edes vielä Nightwishissä tuossa vaiheessa, päättää Tomi perustelut sessioimuusikoiden käytöstä.

Bändin varsinaiseen kokoonpanoonhan ei siis tosiaan kuulu kuin kaksi jäsentä joista vielä puolet viettää aikaansa tällä hetkellä sarvikuonojen maassa leipäänsä hankkimassa. Orkesterin projektiluontoisuudesta ja tulevaisuudesta näkemyksiään kertoo Jarno.

- Kyllä tähän nyt aletaan satsaamaan enemmän, mutta eiköhän biisien teko ja äänitykset mene vielä ihan samalla kaavalla kuin ennenkin. Muutan kuitenkin Suomeen takaisin toistaiseksi pysyvästi, joten keikoillekin olisi tarkoitus lähteä. Keikkabändi on kaavailussa, joten kyllä tämän "projektin" kanssa aletaan tekemään paljon enemmän työtä kuin tähän asti. Tuleehan uuden levy-yhtiön myötä myös paljon enemmän promootiohommia bändillekin, joten uskon, että ollaan jopa aika kiireisiä tämän kanssa seuraavat pari vuotta.

- Ei tässä sen kummempia tavoitteita ole, mutta kyllä sitä varmaan aika pettyneitä ollaan, jos tämä levy ei menesty paremmin kuin edellinen levymme. Itse olen ainakin tyytyväinen, jos Wither saa paremman vastaanoton kuin Lacrimae Mundi, koska se keräsi yllättävän hyviäkin arvosteluja.

Tomin odotukset levyn menestymisen suhteen ovat astetta konkreettisempia.

- Olen asettanut itselleni sellaisen tavoitteen, että kaikki yli 5000 myytyä kappaletta maailmanlaajuisesti on isoa plussaa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että promootio tulee olemaan jopa hyvällä pohjalla, joten ei tuo 5000 ole ihan mahdottomuus. Palautteesta toivon, että kommentit alkavat tyyliin "Ekalla kuuntelulla ajattelin, että ihan jees, mutta kolmannella tajusin, että täähän on ihan vitun hyvä!". Eli toivottavasti levy kestää kuuntelua ja aukeaa pikkuhiljaa.

Mainospuheitakin on uuden levyn tiimoilta alustavasti ehditty miettimään.

- Aika vaikea tässä on omaa musiikkia lähteä hehkuttamaan. Sanotaan nyt kuitenkin, että levy toimii varmasti niille, jotka tykkäävät synkästä melodisesta metallista, jossa on vaikutteita eri metallityyleistä, arvelee Jarno.

- Monipuolisuus on levyn selkeä positiivinen puoli. Varsinkin, jos vertaa edelliseen levyymme, niin ero on todella selkeä. Hankkimalla Witherin saat synkässä sopassa keitettyä monipuolista metallia, kiteyttää Tomi.