Uriah Heep – Pakkahuone, Tampere 21.09.2011

Kuudella eri vuosikymmenellä musisoinut Uriah Heep olisi ollut mahdollista nähdä 1984 Mikkelissä, mutta tuolloin olin vielä liian nuori ymmärtämään vanhojen pierujen musiikkia. Hämeenlinnan keikka vuonna 1990 meni ohi hieman samoista syistä, olivathan A.R.G., Sodom, Running Wild ja kumppanit tuolloin paljon rajumpia juttuja. Lappeenrannan vuoden 1996 keikkakaan ei jaksanut kiinnostaa, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin samassa kaupungissa koin yhtyeen konsertissa jonkinasteisen valaistumisen: bändi oli aika pirun hyvässä vedossa vielä 35 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja diskografiasta löytyy tunnetuimpien rallien lisäksi monta muutakin hienoa klassikkoa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #90/2011

Queensrÿche

Dedicated to Chaos

Roadrunner

2,5 Queensrychen ura on ollut alusta alkaen hyvin hämmentävä. 80-luvulla erittäin innovatiivisia ja täynnä tunteen paloa olevia albumeita julkaissut yhtye eksyy pahasti 90-luvulla yrittäen uusitua väkisin ajan hengen mukaiseksi. 2000-luvulla suuntaa taas yritetään korjata palaamalla välillä vanhaan ja tekemällä taas uutta, mutta tämän millenniumin aikana julkaistuja levyjä ei voi kutsua kuin adjektiiveilla aikuismainen ja virkamiesmäinen. Kummassakaan sanassa ei sinällään ole mitään vikaa edes musiikkiin liitettynä, mutta hengettömyyteen yhdistettynä näistä tulee harmauden ja tylsän synonyymejä.

Bändin 11. omaa materiaalia sisältä studioalbumi on helppoa ja kepeää kuunneltavaa, joka ei kuitenkaan pysty tarjoamaan oikein minkäänlaisia tunteita saati jätä kovinkaan kaksisia mielikuvia sisällöstä. Musiikki on näennäisen ammattimaista ja rullaavaa aivan kuten byrokratian rattaisiin kuuluva, dokumentteja päivästä toiseen pyörittävä valtion viraston työntekijä, joka hoitaa kyllä työnsä hyvin ja tehokkaasti, mutta ilman minkäänlaista intoa tai omaa ilmettä. Työelämässä tämä useimmiten riittääkin mainiosti hyvään lopputulokseen, mutta musiikkia työkseen tekevien panoksena taas ei.

Dedicated to Chaos on varsin harmiton kokonaisuus, jonka kappaleista mikään ei nouse ylitse muiden niin hyvässä kuin pahassakaan. Neljällä bonuskappaleella yli 70 minuutin mittaiseksi venytetyn spesiaaliversion kuuntelu vaatii tosin jo yhden lakisääteisen kahvipaussin urakan loppuunsaattamiseksi.

Tumma, tummempi, tummin – Sacrilegious Impalement

Suomen virallisessa business cityssä Lahdessa kaikkea ei uhrata kaupallisuuden alttarille. Sacrilegious Impalementin musta metalli on soinut uljaasti pienlevy-yhtiöiden julkaisemana viiden vuoden, kahden ep:n ja kahden täyspitkän verran. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #89/2011

Fullforce

One

SPV

3,5 Fullforce on täynnä ruotsalaista tekijäpelimanneja, joiden aiempiin meriitteihin kuuluu jäsenyys mm. Hammerfallissa, Narniassa, Dream Evilissä ja monessa muussa ja taitaapa nykyisiä muitakin bändejä useammalla herralla olla. Onneksi yhtye ei heti ensijulkaisulla vaikuta miltään vasemmalla kädellä sutaistulta hauskanpito tai sivuprojektilta, vaan pidempään kypsytetyltä oikealta bändiltä, jonka musiikillinen linja on alusta alkaen selkeä: melodista ruotsimetallia kevyin power ja progevaikuttein.

One on paikoitellen oikeinkin mukavasti tarttuvaa, kulkevaa ja hyväntuulista metallia, josta löytyy ilahduttavasti myös raskautta tissinläpsyttelyn sijaan. Keskinkertaisimmillaankin kappaleet ovat vähintäänkin hyvää keskitasoa, kiitos solisti Michael Anderssonin miellyttävän äänen ja hyvien laululinjojen ja kertosäkeiden. Iso osa on myös kitaristikaksikolla Elmgren-Grimmarkin, jolta löytyy pikkunättiä riffiä, näkemystä soittaa sopivan vähäeleisesti sekä sooloilla tarpeen vaatiessa tyylillä.

Bändin jäsenten lisäksi sen vahvuuksiin kuuluu myös olla kuulostamatta kliseiseltä, vaikka perinnetietoisuus merkittävää osaa näytteleekin muuten modernissa ulosannissa. Turhan eloton soundimaailma ja todellisten hittien puute taannuttaa kokonaisuutta, mutta kehnommillakin julkaisuilla on monen orkesterin ura lähtenyt käyntiin. Fullforcen urakäyrä on noususuhtainen heti startissa, toivon mukaan se myös tavoittaa korkealle nostetut odotukset jo seuraavalla levyllään.

Hävitys/Ward

Split 7”

Ruori/Ritual Hate/Roina

3 Tässäpä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta yhtyeeltä ja kolmelta eri lafkalta, jossa kiteytyy hyvin mistä DIY/underground- toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Siinä missä Hävitys ilmaisee itseään A-puoliskolla vanhan mallisen death metalin/grindcoren keinoin neljällä kappaleella, riittää synkän sludgen/doom metalin syövereihin sukeltavalle Wardille yksi veisu. Molemmissa tapauksissa annostus on kuitenkin kohdallaan ja yhdistelmä kokonaisuutena on toimiva.

Hävityksen pelinavaus Hallintaa hitaine osuuksineen on sekä sitä seuraava rivakka rykäisy Katse taivaissa nivoutuvat hyvin yhteen, mutta vauhdikas loppupuolisko Ajastaikaan ja Pudonnut eivät vastaavanlaista vaikutusta pysty luomaan. Wardin Past Behind on puolestaan yhtenäisempi ja omaa makua astetta miellyttävämpi teos, jossa perusmurjomisen sekaan on yksinkertaisin ja kohtuullisen hyvin sovitetuin tehokeinoin saatu synnytettyä moniulotteisuutta kasvattavia synkempiä tunnelmanvaihteluita.

Tyylikkäisiin kääreisiin puetulla seiskalla on kaksi alkukantaisista soundeista ja ilmaisuista voimaa ja ahdistusta ammentavaa yhtyettä, jotka kuitenkin ovat toivon mukaan vielä kehityskaarensa alkupäässä. Pieteetillä ja asenteella kun ei kuitenkaan lopulta voida paikata kaikkia näkemyksen ja taidon aukkoja.

In Legend

Ballads 'n' Bullets

SPV

3,5 Saksalaista tyylitajua harvemmin pääsee kehumaan, innovatiivisuutta kylläkin. In Legendin ensimmäisellä täyspitkällä nämä kaksi ominaisuutta paiskaavat poikkeuksellisesti tassua, sillä triona musisoiva poppoo lähestyy biisejä piano etunenässä, ainoastaan basso, rummut ja laulu kompaten. Mistään himmailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hyvin rullaavasta ja ajoittain vauhdikkaastakin metallista, jossa toki tummalla tunnelmallisuudella on suuri merkitys.

On veikeää huomata, että albumia kuuntelemalla kitaroiden uupumista ei tajua ennen kuin asiasta on tietoinen ja siihen alkaa kiinnittää erityistä huomioita. Sen verran hienoja, jyhkeitä ja monipuolisia pianomelodiat ovat ja samaa voi sanoa myös niin sävellysten kuin koskettimien takana olevan Bastian Emigin laululinjoista ja suorituksesta. Kahden vahvan elementin kombinaatio toimii saumattoman tyylikkäästi yhteen ja yksinkertainen rytmisektio jämäköittää soundin sopivan metalliseksi.

Ballads 'n' Bullets tuo mieleen Evergreyn musikaalisuuden ja kunnianhimoisuuden yhdistettynä Crematoryn jämäkkään fiilistelyyn ilman usein nololta kuulostavaa germaanista goottisävyä. Kolmanneksen kokonaisuudesta olisi tosin voinut leikata poiskin, sillä tunteroinen tätä herkkua vastaa kahden mansikkalitran ahmimista. Tolkku se pitää talkkunankin syönnissä olla.

Kakkahätä-77

Huoltoasemalle unohdettu mies

Stupido

4,5 Kakkiksen nelikko on niistänyt nenänsä ja laittanut korkin tiukemmin kiinni, sillä näiden 77-punkkareiden kakkosalbumi on aiempaa huolitellumpi niin sävellyksiltään kuin tuotannoltaankin. Konsepti on silti samankaltainen kuin kahdesta EP:stä koostetulla debyytilläkin eli 1-2 minuutin mittaisia ralleja, joista yli puolet on vieläpä kuultu aiemmin useilla eri pienjulkaisuilla. Ratkaisu perustunee pikemmin laiskuuteen kuin sävellyskynän tylsymiseen, sillä levyn uudet biisit ovat kauttaaltaan paljon parempia kuin mitä viimeisimmät EP ja split 7” antoivat olettaa.

Kappalevalikoima ja aavistuksen siistiytynyt ulosanti saivat tovin verran kyseenalaistamaan jäikö punk liiaksi taustalle, mutta 28 minuutista sitä löytyy kyllä riittämiin. Pääasiassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneiden/jättäytyneiden ja erilaisista päihdeongelmista kärsivien ahdistuneiden flegmaatikkojen arkipäivän elämästä kertovat vetäisyt ovat vastustamattoman tarttuvia ja yksinkertaisen ytimekkäitä. Saarnaamiseen, valittamiseen tai rappion ylistämiseen ei kuitenkaan sorruta, vaan asioiden laita todetaan sellaisena kuin ne ovat. Oman kontrastinsa ajoittain karuillekin teksteille tuo positiivishenkinen lähestymistapa sekä genrelle sinällään tyypillinen duurimainen hilpeähenkisyys.

Räkänokasta on tullut mies, vaikka huoltoasemalle jäikin. Poikamainen aitous, vilpittömyys ja koheltaminen on Kakkahätä-77:lla yhä kiehtovasti tallella eikä se naura edelleenkään tyhjälle, vaan kovasti ainakin itselleen.

Ken Hensley & Live Fire

Faster

Earmusic

3 Uransa ja hittinsä 70-luvun Uriah Heepissä tehnyt hammondin taitaja, mutta myös kitaran, laulun ja säveltämisen osaava Ken Hensley voisi ikänsä puolesta alkaa viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Mutta ei, herra tuntuu aktivoituneen 2000-luvulla kokonaan uudella innolla. Live Fire -yhtyeen kanssa julkaistu ensijulkaisu osoittaa, että parhaimmillaan herralla on yhä edelleen taito hyppysissään tehdä hienoa, vanhakantaista, leppoisaa ja tyylikästä hard/heavy rockia.

Fasterin avaava raskas ja pitkähkö aloituskaksikko Set me Free (from Yesterday) ja The Curse on erittäin mukavaa kuunneltavaa ja samalla levyn parasta antia. Näitä seuraava balladi I Cry Alone kulkee sekin komeasti ja letkeä Katrine istuu perään kuin koira käskemällä. Tämän jälkeen materiaali taantuukin kirotulle ihan kiva tasolle, josta se ei enää nouse enää missään vaiheessa haastamaan neljää ensimmäistä kappaletta.

Ovathan herra Hensleyn sävellykset vielä tällöinkin erittäin ammattitaitoisia, helppoja ja mukavia kuunneltavia, mutta lopun useampi rokkiveto ja tunnelmointipala tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen oloisen ja itseään toistavan. Pelkkä tuottajavastuun jakaminen luottomiehen kanssa olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen askel kohti vieläkin parempaa kokonaisuutta, sillä nyt materiaalia on vähintäänkin neljä kappaletta ja 20 minuuttia liikaa. Sokeita osaavat näemmä ammattimiehetkin olla tekemisiään kohtaan.

 

Molly Hatchet

Greatest Hits II

SPV

4 Nöösipoikana Molly Hatchetin maalatut kansitaiteet vakuuttivat enemmän kuin itse musiikki. Iän myötä sisällön päällekin on alkanut ymmärtää jopa siihen malliin, että yhtyeen seitsemän ensimmäistä ennen hajoamista julkaistua albumia Molly Hatchet -debyytistä (1978) Lighting Strikes Twice (1989) -levyyn ovat päätyneet kokoelmiin. On sääli, että hyvällä boogie-otteella veivaavaa orkesteria on aina pidetty southern rockin B-sarjalaisena ja Lynyrd Skynyrdin pikkuserkkuna. Tarinan mukaan asiakkaitaan pään mitan verran lyhentäneeltä maksulliselta naiselta nimensä ottaneella orkesterilla kun on aina ollut omanlaisensa rouhea hard rock ote sekä nippu, jos ei nyt suuria klassikoita, niin vähintään oikein hyviä kappaleita.

En tiedä mille useammalle julkaistulle kokoelmalle ja best of -levylle tämä kakkososa on varsinaisesti jatkoa, mutta idea, toteutustapa ja sisältö on huolellisesti mietittyä ja valittua. Maksimitalliselta CD:ltä löytyy 14 kappaletta comebackin jälkeen julkaistulta viideltä albumilta vuosilta 1996-2010 eli juuri sitä materiaalia, mitä monelta varttuneemmalta on varmasti jäänyt kuulematta. Ja kyllähän uusi materiaali jytää lähes yhtä hyvin kuin vanhakin, vaikka soundi ja ote onkin aiempaa tymäkämpää ja lähempänä raskasta boogie hard rockia kuin viskille lemuavaa punaniska-groovea. Onpahan mukana alunperin Silent Rages of Heroesilta löytyvä uusintaversiokin Molly Hatchetin omasta ”free birdistä” Fall of the Peacemakersistä, joka kieltämättä modernisti koskettimilla sokeroituina menettää osan karun kiehtovasta ja yksinkertaisesta herkkyydestään alkuperäiseen verrattuna.

Kokoelman täydentää erittäin hyvin sen kakkoskiekko, jolta löytyy kolmen vartin verran kahdelta eri livejulkaisulta napattuja ennen lyhyttä hajoamista vuonna 1990 julkaistuja kappaleita sekä studioversio yhdestä aiemmin julkaisemattomasta mukiinmenevästä kappaleesta. Keikoilla tallennetuissa versioissa bändin hyväntuulinen svengi on pahuksen tarttuvaa etunenässään Whiskey Man sekä Beatin' the Odds.

Greatest Hits II:sta kuunnellessa herää kysymys, missähän Suomessa myydään XL-kokoisia lappuhaalareita, voiko jenkkiviskin makuun tottua ja onko ummikon helppo oppia soittamaan banjoa?

Ydinperhe

Ydinperhe LP

Hakaniemi Hardcore/Bad Hair Life

4 Ydinperheen ensimmäinen täyspitkä on juuri niin äkäinen ja kipakka sekä tekstillisesti että musiikillisesti kuin mitä sen aiemmin julkaistut seiskatuumaiset vinyylitkin olivat. Rivakoissa rykäisyissä tuta saavat niin mulkut esimiehet, nistit, sossutukensa ryyppäävät syrjäytyneet, opiskelua kaihtava nuoriso, ihmisiä kadulla huvikseen pieksevät peräreiät, päihteitä kaihtavat punkkarit kuin radioiden soittolistatkin. Pientä ihmistä vituttaa monet asiat ja se on saatu myös kanavoitua ulosantiin esimerkillisellä tavalla.

Bändin 80-luvun alkuun kurkottava stadilainen vauhdikas hardcore on erittäin ytimekästä mutta samalla myös niin tarttuvaa, että lähes pakonomaisen riehumisen ohella sen kertosäkeiden mukana pystyy jopa huutamaan. Toisin kuin kotioloissa naisväen korotettu äänenkäyttö musiikissa on aina piristävä lisä ja niin myös Ydinperheessä, jossa kitaristin taustahuudot saavat vaistomaisesti pohtimaan, onkohan vähintäänkin roskapussi taas jäänyt viemättä.

Aggression kautta kiekko antaa sekä ajattelemisen aihetta että myös virtaa käyttää harmaita aivosoluja lintukodossa asuville muuhunkin kuin arkipäivän rutiinien pähkäilyyn. Vaikka julkaisun tuumakoko onkin kasvanut viidellä, ei kahdelletoista kappaleelle kerry silti yhteismittaa 13 minuuttia enempää. Sopiva annos yhä edelleen, vaikka kuuntelusessiolle kertyykin silti helposti useampi puolenkääntö.

Ydinperhe ei rakoile

82-hardcoren lippua ylväänä heiluttava Ydinperhe on tiivis nelikko, joka on noussut parin vuoden sisällä kahdella pienjulkaisullaan ja tiukoilla keikoillaan yhdeksi genrensä kehutuimmista nimistä. Alkukesästä bändiltä ilmestyi ensimmäinen täyspitkä, sekin ainoastaan vinyylinä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #88/2011

Consciousness Removal Project

The Last Season

Omakustanne

3,5 Viime vuoden toiseksi viimeisessä Infernossa #81 harjoitin sangen positiivishenkistä kritiikkiä Antti Loposen yksinään kipparoiman CRP:n edellistä Do You Ever Think It's the End of the World? -julkaisua kohtaan ja sama laulu jatkuu yksinkertaisen tyylikkäisiin kansiin puettua seuraajaa kohtaa. Merkittäviä musiikillisia muutoksia ei vajaassa vuodessa ole tapahtunut, vaikka maestron visio tuntuukin hiukan rauhoittuneen ja samalla myös jalostuneen astetta pidemmälle.

Jos viimeksi toivoin ääripäiden venyttämistä kauemmaksi toisistaan, on näin The Last Seasonilla myös tehty. Rauhallisempaa tunnelmointia on aiempaa selkeästi enemmän ja nämä osuudet toimivatkin huomattavasti paremmin verrattuna ärjympään ja raskaampaan ilmaisuun niin laulu- kuin sävellyspuolellakin. Yhden tamperelaisen näkemyksen ja osaamisen määrä on kuitenkin tälläkin julkaisulla vakio, joskaan ei toivotulla tavalla aiempaa suurempi.

Consciousness Removal Projectin eko-post metal on tyylipuhdasta genreuskollista musiikkia, ja tässä piileekin sen suurin ongelma. Sinällään tyylikäs ja hyvin toteutettu materiaali seuraa yhä edelleen turhan uskollisesti pioneerien viitoittamia uria, kun rajojen yli tuntemattomiin suuntiin toivoisi sinkoiltavan rohkeammin. Nyt projektin metalli on etuliitteen mukaisesti toistuvan jälkijättöistä, ei sitä eteenpäin vievää.

Hamferð

Vilst er síðsta fet

Tutl

3 Eksotiikkaa fär-saarelaisen Hamferðin EP.ltä on turha odottaa, sillä se kuulostaa juuri siltä miksi se tarkemmalla tutkimisella paljastuukin: uransa alkuvaiheessa olevan yhtyeen ensimmäiseksi viralliseksi julkaisuksi. Jälki ei missään nimessä ja millään tasolla ole köppästä, ainoastaan turhan neutraalia, vaikka jonkinlaista näkemystä omasta tyylistä tuntuukin olevan.

Reilun puolen tunnin yhteismittaa kellottavat neljä kappaletta ovat lähinnä perinteisen doom/death metalin suuntaan kallistuvaa laahausta, joka tuoksuu vahvasti 90-luvun puolivälille jolloin vastaavia bändejä tuntui putkahtelevan lähes joka maasta. Biiseissä on tyypillistä tuomiomittaa, mutta myös mielenkiintoa ylläpitävää joskaan ei aina täysin sujuvasti sovitettua vaihtelua. Kun puhtaat laulut irtoavat solistilta vallan mukavasti eikä säästeliäästi käytetyistä ärähtelyissäkään vikaa ole, genren peruselementit on orkesterilla pitävästi hanskassa.

Ehkä yhtyeen olisi kuitenkin pitänyt tehdä vielä toinenkin demo, sillä nyt vasta kolmen vuotta musisoinut porukka on selkeästi raakile, joskaan ei mikään mätä hedelmä. Kirpeän makeaan passiohedelmään verrattuna Hamferð vastaakin Granny Smith omenaa.

Witchgrave

The Devil's Night EP

Metal Inquisition

3,5 80-luvun palvonta elää ja voi hyvin rakkaassa länsinaapurissamme, eikä osaamisestakaan tunnu puutetta olevan on genre mikä hyvänsä. Witchgraven tyyliksi on valikoitunut 80-luvun alkupuolen heavy metal ja oletettavaa on, että Iron Maidenin debyytti sekä Killers ja Acceptin Breaker ja Restless And Wild kasetit ja vinyylit ovat kaksikon soittimissa kuluneet lähempänä kymmeniä kuin muutamia vuosia.

Tyylikkäästi ja kiehtovasti bändi kappaleensa hoitaa, vaikka esikuville uskollisen, köppäisen ja diskanttivoittoisen soundimaailman olisi jämäkämmäksikin voinut miksata. Kitarasoolot lähtevät varsin komeasti, kertosäkeissä on simppeliä tarttuvuutta ja synkähkö Mercyful Fate -tyylinen ilmapiiri tuo oman kiehtovan lisänsä kokonaisuuteen. Vaikka myös kuusi- ja nelikielisistä instrumenteista vastuussa oleva vokalisti Joakim Nordberg olekaan mikään kultakurkku, on herran karuhko ja yksiulotteinen ääni silti hyvin osuva tulkitsemaan mm. Eyes of the Undead ja Satanic Slut -nimisiä kappaleita niiden vaatimalla tavalla.

Witchgraven neljän biisin pelinavaus on hyvä ja hymyilyttävä, mutta parannettavaa löytyy kyllä, mikäli mahdollisesta täyspitkästä haluaa tehdä nasevan toimivan kokonaisuuden.

Wolfhead

Wolfhead

Doomentia

4 Kuinkahan monta yhtyettä maailmassa onkaan perustettu (ja hajotettu) alkoholin vaikutuksen alaisena? Espanjalainen Wolfhead lukeutuu joukkoon ja tästä voi etanolille olla pikkaisen kiitollinenkin. Sekavan ja rankemman metallin taustan omaavan yhtyeen debyytti kun on mukavan leppoisaa ja vaihtelevaa stoner/doom metal hybridiä, josta löytyy vähän kaikkea.

Ensikuunteluiden perusteella reilu puolituntinen vaikuttaa hiukan linjattomalta ja raakilemaiselta, mutta yhtäällä se myös kiehtoo ja pakottaa toistuviin pyöräytyksiin. Tarkempi tutustuminen puolestaan paljastaa albumi vahvuudeksi juuri sen sopivan rosoisen otteen ja kuuden yksilöinäkin toimivien kappaleiden keskeneväiset eroavaisuudet.

Aloitusraita Journey by the Shaman's Hand leijailee leppoisasti, kun taas sitä seuraava Cul de Sac yllättää iskemällä ison ja todella vauhdikkaan rokkivaihteen silmään. Sons of Asgard ja Doomed Faith ovat puolestaan pidempikestoista ja raskaampaa doom osastoa ja Wolfhead taas neljän edeltäjänsä tyylit yhdistävä, mutta maistuvasti koostettu sekasotku. Jopa päätösralli, puhtaasti akustinen Pink Floyd laina Wish You Were Head, istuu ihme ja kumma kyllä täysin luonnollisesti osaksi kokonaisuutta.

Wolfheadin salaisuus ja vahvuus piilee sen spontaanilta kuulostavassa sävellystyössä sekä siinä, että se lähestyy soittamaansa musiikkia täysin sen edustaman genren ulkopuolelta. Toivon mukaan se pystyy säilyttämään lapsenomaisen intonsa sekä tyylisäännöistä piittaamattoman asenteensa myös seuraavalla julkaisulla.

Whitesnake, Helsingin Jäähalli 6.6.2011

Kaiken kukkoilurockin isän keikkaa oli saapunut todistamaan suorastaan hämmentävän paljon porukkaa, vaikka kyseessä oli maanantaiehtoo ja kuumansykkivä festarikesä juuri alkamassa, etunenässä saman viikon lopussa Tampereella vietettävä Sauna Open Air.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #87/2011

Brian Robertson

Diamonds And Dirt

SPV

2,5 Tyylikkäästä kitaroinnistaan Thin Lizzyn kovimmilla albumeilla tutuksi tullut Brian ”Robbo” Robertsonin tyylitaju ei ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään, sen jos minkä herran sekalaisista lähteistä koottu debyyttisoolo todistaa. Diamonds And Dirtin Amerikan makuinen ja blues-vivahtainen kevyt rock soi hillityn letkeästi alusta loppuun, vaikka joukosta löytyy mm. alunperin pari Phil Lynottin säveltämää Thin Lizzy coveria.

Niin tasaisen vahva ja korville hemmotteleva kokemus kuin albumi onkin, se rauhoittaa ja turruttaa kuin Valiumin musiikillinen vastine. Mikään ei ärsytä, kaikki on mukavaa ja elämä tuntuu hymyilevän ilman minkäänlaisia myötä- tai vastamäkiä. Fiiliksistä riippuen musiikki voi hyvinkin puolustaa paikkansa laiskanpulskeina ja tyytyväisyyttä tihkuvina hetkinä, mutta useimmiten todennäköisin käyttökohde olisi ideaalimaailman jonotus- tai hissimusiikki.

Forgotten Tomb

Under Saturn Retrogade

Agonia

3,5 Eipä pääse Forgotten Tomb viidennelläkään albumillaan eroon viittauksista vanhempaan Katatoniaan, vaikka omaa onkin musiikissa huomattavasti enemmän kuin lainattua. Mustasta metallista ei siitäkään ole paljoa enää jäljellä, sen verran rullaavan melodisesta ja rosoista suuntaan jos toiseenkin kurkottavaa melankoliaa sisältävästä hidastelusta levyllä on kysymys.

Ilahduttavan orgaanista ja originellia musiikkia italiaanot työstävät läpi koko levyn. Kappaleista löytyy järjestään ovelia ratkaisuja ja näennäisestä rönsyilystään huolimatta ne pysyvät hyvin kasassa. Sopivasti modernisoitu ja tyylitelty vanha The Stooges hitti I Wanna Be Your Dog ei sekään ihme kyllä ponnahda tyylirikkona esille, vaan istuu tunnelmaltaankin muun materiaalin sekaan kuin koira käskystä.

Under Saturn Retrogade tarjoaa miellyttävän, joskaan ei kaikista unohtumattomimman kuuntelukokemuksen. Sen verran levy kuitenkin kiehtoo, että osaksi levykokoelmaa se ei pääse hautautumaan.

Uriah Heep

Into the Wild

Frontiers

3 Hurjan hipille on nostettava kuvitteellista päähinettä, sillä harva 60-luvulla aloittanut rock orkesteri on jaksanut vuodesta toisteen keikkailla ja julkaista aina välillä levyjäkin. Semminkin kun 70-luvun alkupuolen albumien jälkeen ei suuremman yleisön tietoisuuteen nousseita klassikkoja ole syntynyt edes biisitasolla eivätkä keikkapaikatkaan ole olleet klubeja kummoisempia.

Heepin 23. studiolevyn startti varsin tyhjänpäiväisellä rallatuksilla Nail to the Head & I Can See You ei ole häävi, mutta onneksi urku aukenee kirjaimellisestikin jatkossa isommalleen ja hän pistää iloisesti hammondilla! Loppulevyn yhdeksän kappaletta ovatkin sitten pätevää ammattitaitoista työnäytettä, joka on paikoitellen yllättävänkin heviä ja satunnaisemmin jopa selkeämmin 70-luvulta tuoksahtavaa heavy rockia.

Mukiinmenevästä kokonaisuudesta huolimatta Into the Wild ei silti nouse lähellekään orkesterin kärkikymmenikköä, mutta onpahan kelpo osoitus veteraanien ainakin osittaisesta luomisvoiman säilymisestä sekä oman ajattoman tyylin suvereenista hallitsemisesta vielä vuonna 2011.

Stench of Decay löyhkää vanhalta liitolta

”Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?” kysyi Reijo Mäen jännitysromaanien yksityisetsivä Jussi Vares elokuvassa Jäätynyt enkeli. Samaa voisi kysyä kalmanhajuista vanhan koulukunnan death metalia veivaavan Stench of Decayn kitaristilta Rami Simeliukselta.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Cause for Effect "Progressive And Minimalist Recording" (omakustanne)

01. Forester 031
02. Servitor
03. Classic Galaxy
04. Not Ok Radioactive Situation
05. Slug Situation
06. Hypnoconsultism
07. Headless 200
08. Diplomat 6
09. Apparatus
10. Multism
11. L=22
12. M=24
13. Reactor 4
14. The Pulsator
15. Thermo Saurén
16. Euro-Sys
17. Compact Mutineer
18. Compact Pioneer
19. Compact And Impact
20. Prosedure Has Started
21. Iron Repertuary
22. Brutal Prog And Post Minimalist
23. Decimation
24. To Open The Door
25. Aerolimited Pistol

Total playing time: 19:31

www.causeforeffect.org
Facebook

Cause for Effect on duo-muotoisena aina esittänyt musiikkia, josta voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni erittäin vähän. Tämä ei kuitenkaan haittaa niin millään tavalla kuuntelua ja mikä parasta, CfE:n musiikista tulee takuuvarmasti aina hyvälle tuulelle. Ei niinkään siksi, että sen lyhyet, tyypillisesti alle minuutin mittaiset tekniset fuusio-jazz-grind örähtelypöräytykset kuulostavat hassuilta, vaan lähinnä siksi, että kaksikko osoittaa kuinka musiikkia voi lähestyä ja tehdä täysin kokonaisvaltaisen omaehtoisesesti rajoja rikkoen. Näennäisen yksinkertaisesti, mutta silti erittäin monimutkaisesti aina kansitaiteista ja sanoituksista lähtien.

Viime vuonna ilmestyneeneltä "Progressive And Minimalist Recording" EP:ltä on puukorvan kymmien kuuntelukertojen jälkeenkään turha yrittää erottaa biisejä toisistaan, mutta alle 20 minuuttia on joka tapauksessa erittäin sopiva annos ajattelee sitä sitten kokonaisuutena tai 25 erillisenä kappaleena.Siinä missä äänimaailma tuntuu aiempia julkaisuja huomattavasti lämpimämmältä, selkeämmältä ja erottelevammalta, tuntuu taas itse musiikki menneen entistä kiharemmaksi, käsittämättömämmäksi, mutta myös monimuotoisemmaksi. "0+1=01" -albumilta tutun "Neutral Metron" kaltaisia minihittejä ei tältä minijulkaisulta ikävä kyllä kuitenkaan löydy, ja astetta kuuntelijaystävällisempi ja tarttuvampi materiaali olisikin ollut tervetullutta.

Vaikka periaatteessa onkin aivan sama mitä julkaisua orkesterilta kuuntelee, puolustaa EP silti paikkaansa nykyajan homogeenisten ja mitäänsanomattomien julkaisujen aikana. DIY-asennetta kun ei koskaan voi olla arvostamatta tarpeeksi.

Päivää piristävät ilmaiset näytelataukset yhtyeen kotisivuilta

Arvosana: MMM+

Osta Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.