Dukatalon "Saved by Fear" (Relapse) 5.1.2011

1. Pai's 6:24
2. Run 5:09
3. ZX 6:23
4. Vagabond 5:41
5. Saved by Fear 3:26
6. Electric Site 9:09
7. Gate of Mind 6:08
8. Mekonenet 4:31


http://www.myspace.com/dukatalon






Melkoisen rouhealla otteella ja soundeilla rouhii israelilaisviisikko Dukatalon menemään debyyttitäyspitkällään, joka toista vuotta sitten julkaistaan ainoastaan Israelissa, mutta joka nyt ansaitusti saa paremman näkyvyyden ja saatavuuden Relapsen toimesta.

"Saved By Fear" -kiekon voi pienellä varauksella tiputtaa sludge-kategoriaan, vaikka levy ei hitainta, räkäisintä, ahdistavinta ja junnaavinta genretyyppiä edustakkaan. Groovea kyllä piisaa ja riittävästi tarttuvuutta myös niille, jotka eivät jumitusgenren ylimpiä ystäviä ole. Hengähdystauon kokonaisuuteen antaa levyn puolivälistä löytyvät lyhyt akustinen instrumentaali, vaikka ei 46 minuuttia tätä herkkua missään nimessä liikaa ole. Riskisti efektoituja huutovokalisointeja käytetään muutenkin äärimmäisen säästeliäästi läpi levyn eli pikemminkin kipakkana mausteena kuin perusraaka-aineena ja hyvä näin.

Lätty kelpaisi omaankin levyhyllyyn, mutta harmi vain ettei tarjolla ole kuin pelkkä CD-versio. Onneksi julkaisu on sentään midprice-hintainen. Jos meikeläisen kirjallinen "hehkutus" ei vakuuta, voi kokeilla uskoa omiin korviinsa: "Saved By Fear" on kuunneltavissa kokonaan streamina Decibel magazinen blogissa yhtyeen jäsenten kommenttien kera.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Onslaught "Sounds of Violence" (AFM) 2.2.2011

CD/digipak/gatefold LP

01. Into The Abyss (Intro) 1:01
02. Born For War 5:55
03. The Sound Of Violence 4:05
04. Code Black 6:22
05. Rest In Pieces 4:43
06. Godhead 4:50
07. Hatebox 4:52
08. Antitheist 6:32
09. Suicideology 5:13
10. The End Of The Storm (Outro) 1:31
11. Bomber (bonus track) 2:51
12. Angels Of Death (digipak bonus track)

http://www.onslaughtfromhell.com/
http://www.myspace.com/onslaughtuk

Onslaughtin kolmen vuoden takainen laiskanpulskea "Killing Peace" paluulevy ei juurikaan vakuuttanut oikein millään tasolla, vaan nytpä lähtee ja livakkaan. Liekö Sy Keeler poppoineen alkanut käymään Conrad Lantin kuntosalilla vai mitä, mutta miellyttävän kipakkaa ja tarttuvaa yhtyeen viides albumi on.

"Sounds of Violence" on millään tasolla turha alkaa vertailemaan alkuaikojen klassikkoiksi nostettuihin kahteen albumiin "Power from Hell" (1985) ja "The Force" (1986), mutta silti siinä yhdistyy maukkaasti vanhemman liiton thrash-piiskaus modernimpaan otteeseen ja vieläpä juuri oikeassa suhteessa.

Tämän kiekon perusteella yhtyeen livekunnon voisikin mennä katsomaan, sillä viime toukokuussa Tampereella järjestetyssä Masters of Metal -tapahtumassa esintyneen Onslaughtin vetovoima ei riittänyt saamaan ruhoa paikalle. Alustavan tutustumisen perusteella voi jo nyt villisti veikata, että "Sounds of Violence" taistelee tiukasti top 5 paikasta vuoden 2011 thrash-levyt kategoriassa.

Ai niin, löytyypä CD ja LP-versioilta (digipakin ostajat saavat vielä kaupan päälle yhden bonarin "Angels of Deathin") bonuskappaleena lainaversio Motörheadin "Bomber"-kipaleesta, jossa kitaraa kurittaa itse Phil Campbell (Motörhead) ja äänijänteitään Thomas "Angelripper" Such Sodomista. No mikä jottei, kelpo versio kuten alta voi kuunnella ja katsella.

ONSLAUGHT - Bomber (Motörhead Cover)

AFM Records | Myspace Music Videos

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #82/2010

Hour of 13
The Ritualist
Earache

3,5 Earachen yhä vallalla oleva maine legendaarisena levy-yhtiönä perustuu täysin heti sen alkutaipaleeseen, jolloin sieltä vielä löytyi näkemystä ja vainua uusien ja mielenkiintoisten artistien kiinnittämiseen. Tämän vuosituhannen puolella lafka ei ole voinut uusilla löydöillään kehuskella, vaikka kovaa yritystä hypätä thrash ja retro heavy buumeihin mukaan onkin ollut. Kunnia Hour of 13 löytämisestäkin kuuluu pienelle saksalaisella puljulle, joka julkaisi albumin jo alkuvuodesta mutta jota nyt vajaata vuotta myöhemmin pusketaan markkinoille uutena.

Yhtä kaikki pelkkä hyvä asiahan uusintajulkaisu isomman lafkan toimesta tälle jenkkiyhtyeelle on, sillä sen kakkoskiekko The Ritualist on varsin mielenkiintoinen tumman heavyn ja doom metalin sekoitus. Levy henkii omanlaista vahvaa ja kiehtovaa mystisyyttä kuten monet lähes unohduksiin vaipuneet mutta uuden renesanssin 2000-luvulla kokeneet 80-luvun hämyhevi-genren edustajat kuten Manilla Road, Cirith Ungol, Brocas Helm ja monet muut.

Musiikin kokonaisvaltainen vanhakantaisuus ja syvään perinteiden suuntaan kumartaminen on miellyttävää korville ja mielelle puhutaan sitten itse kappaleista, soundeista, riffeistä, melodioista, vokalistista tai tekstien salatieteitä käsittelevistä aiheista. Tällä toimivilla konseptilla Hour of 13 ei ainakaan vielä pysty luomaan mitään mahdottoman uniikkia jälkeä, mutta lupauksia moisesta se kuitenkin pystyy herättämään.

Mirror of Deception
A Smouldering Fire
Cyclone Empire

1,5 Kovin on tunneköyhää ja tyhjänpäiväisen oloista perinne doom-jollotusta tämän sakemannien neljän täyspitkä. Sitä luulisi, että kahdessakymmenessä vuodessa lahjoiltaankin heikompi bändi menisi eteenpäin, mutta Mirror of Deceptionin voi helposti kuvitella kuulostaneen debyyttidemollaan yhtä ärsyttävän tylsältä kuin miltä A Smouldering Firellä.

Vaikka yhtyeen soitto ja biisit eivät kompuroikaan pahimmalla mahdollisella tavalla, ärsyttää niissä eniten tasapaksuus ja omanlaisensa amatöörimäinen yksinkertaisuus, johon ei saada ammennettua yhtään voimaa edes primitiivisestä ja raa'asta lähestymistavasta. Muutama satunnainen ok-tason ideanpoikanen levyltä tosin löytyy ja luonnollisen karut ja live-henkiset soundit miellyttävät korvaa, mutta kyllä vajaan tunnin mittaisen albumin kuuntelu työstä alkaa käymään.

Inferno #81/2010

Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne

3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.

Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.

Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast

3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.

Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.

Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.


Gozu
Locust Season
Small Stone

3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.

Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia

2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.

Sasquatch
III
Small Stone

3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.

Sodom
In War And Pieces
SPV

3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.

Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.

Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.

Inferno #80/2010

Anacrusis
Hindsight: Suffering Hour & Reason Revisited
Omakustanne


4,5 Anacrusis jos mikä on yksi niistä todella harvoista bändeistä, jotka olivat 90-luvun taitteen molemmin puolin julkaistuilla jokaisella neljällä albumilla edellä aikaansa, jos nyt ei aivan yli vuosikymmentä, niin viitisen vuotta vähintäänkin. Nykyisin osittain unholaan painunut ja jo aikanaankin aidon aliarvostettu nelikko nousi kuitenkin lähes 15 vuotta kestäneestä ikiunesta takaisin elävien kirjoihin vuonna 2009 tehden pari keikkaakin tämän vuoden puolella.

Paluun kunniaksi yhtyeen päätös julkaista täysin omin varoin ja vaivoin jo aikoinaankin hankalasti saatavilla olevat ja sittemmin loppuunmyydyt Suffering Hour (1988) sekä seuraajansa Reason (1990) kokonaan uusiksi äänitettyinä on erittäin onnistunut. Vaikka soundeja on päivitetty jämäkämmiksi, on jälki miellyttävän ”tuhnuista” sekä analogista ja kaukana loppuun asti puleeratusta. Täysin alkuperäisellä kokoonpanolla levyttänyt bändi kuulostaa nyt parikymmentä vuotta myöhemmin huomattavasti tiukemmalta kuin aikoinaan ja tämäkin vain alleviivaa itse biisimateriaalin vahvuutta ja ajattomuutta.

Siinä missä debyytillä nuorten miesten thrash metal oli tunnelmaltaan angstista ja musiikki kierolla tavalla vimmaista, kypsyi Anacrusis molemmilla osa-alueilla huomattavasti haastavampaan suuntaan vain parissa vuodessa. Viha vaihtui piinaavaksi ja maaniseksi ahdistuneisuudeksi ja kappaleet muuttuivat selkeästi teknisimmiksi, haasteellisemmiksi sekä monipuolisemmiksi. Vokalisti Kenn Nardin kireää ääntä on aina tullut ihasteltua ja ihmeteltyä, etenkin säästeliäästi mutta sitäkin tehokkaammin käytetyissä rääkäisykohdissa ja erittäin hyvin neljän kympin rajapyykin vastikään rikkoneelta herralta kurkusta vielä ääntä lähtee.

Jälkiviisaus jos mikä kannattaa Anacrusisin kohdalla, mikäli aikoinaan ei ole hyvän päälle ymmärtänyt tai siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Albumikaksikon sisältävä Hindsight haastaa yhä kuuntelijansa kuin ennen muinoin.

Cavus
Fester And Putrefy
Listenable

3,5 Lähes tyhjästä kolmessa vuodessa levydebytantiksi noussut porvoolainen Cavus kumartaa alakerran herran ja rujomman mustan metallin suuntaan, vaikka mistään suoraviivaisesta ja yksinkertaisesta primitiivimäiskeestä ei olekaan kysymys. Yhtyeellä on selvästi näkemystä ja jopa kunnianhimoakin nostaa rimaa ruohonjuuritasoa vähintäänkin astetta korkeammalle.

Fester And Putrefyä kuunnellessa löytää paljon enemmän hyvää kuin huonoa, mutta silti mieleen hiipii epäilys onko täyspitkän kimppuun käyty kuitenkin hieman liian aikaisin ja hätäisesti. Tempollisesti ja tunnelmiltaan erilaisista osioista toiseen siirtyminen töksähtelee usein sovituksellisesti ja kaahausosilla on taipumusta latistaa tunnelmaan sen nostattamisen sijasta. Avauskappale ”A Sea of Tonguesin” kaltaista kieroa rokkaavaa otetta kaipaisi myös kuultavaksi läpi levyn samoin kuin mukavaa toimivaa hitaampaa fiilistelyä. Soundillisesti kaoottinen levy on hiukan väliinputoaja, koska toisaalta se ei kuulosta tarpeeksi lo-fi necrosurinalta muttei myöskään selkeän särmikkäältä ja jämerältä. Rummut ja laulut jäävät turhan ponnettomina massaksi pörisevän kielisoitinvallin taakse syöden jämäkkyyttä.

Esille kaivetuista negatiivista seikoista huolimatta aiempaa kokemusta alan musiikista omaavilla jäsenillä on käsissään täysin jalostuskykyinen yksilö, jonka puutteet ja viat ovat varsin pieniä joskin helposti havaittavia. Ideoita hiukan jalostamalla materiaalista olisi saatu enemmänkin irti, mikä taas tulevaisuuden levytyksiä ajatellessa on pelkästään hyvä asia.

Körgull the Exterminator
War of the Voivodes
Xtreem

3 Toisten uniikkien ideoiden suora hyödyntäminen oman identiteetin pohjana on lähtökohtaisesti vähintäänkin arveluttavaa semminkin kun kyse ei ole rehellistä coverointia lähestyvästä kunnianosoituksesta. Näillä perusteilla odotusarvot eivät hispaanien kakkoskiekkoa kohtaan ole kovinkaan kaksiset, mutta kelvollista vanhan liiton mustahkoa, kaoottista ja rivakkaa thrash-paukutusta levyltä kuitenkin paljastuu.

Vokalisti Lilith Hellslutin kaiutettu räksytys istuu suoraviivaisesti eteneviin Singerin lailla tikkaviin kappaleisiin hyvin, mutta kombinaatio alkaa maistua nopeasti puulta biisien pituuden kasvaessa tasaisesti puolivälistä kohti 55 minuutin loppulukemaa. Sado Soldiers -nimiselle kappaleelle on nostettava peukku pystyyn, mutta itse levylle on heiluteltava leviteltyä kämmentä puolelta toiselle.

Mother Susurrus
Mother Susurrus EP
Omakustanne

4,5 Aika hyvin jytisee, jyrää ja nimensä mukaisesti vähän susurruseekin. Tamperelaisyhtyeen EP on tuhti ja erittäin kiehtova kahden kappaleen paketti, joka määrätietoisesti kourii kovalla kädellä kuulijaansa ja lopulta tempaisee tämän mukaansa painajaismaiselle tripille uhkakuvien tummentamaan kieroon todellisuuteen.

On varsin hämmentävää, kuinka hyvin bändin 11 ja 21 minuuttiset kappaleet oikeastaan toimivat olematta missään vaiheessa tylsiä. Musiikki jyrää eteenpäin hypnoottisella tavalla hitaasti mutta tasaisen tappavasti luoden mahdollisuuden transsinkaltaisella tilalle. Kipaleiden hienous ja ja varsinainen komeuden kruunu piilee piilee kuitenkin taitavasti ja sopivan säästeliäästi käytetyissä yksinkertaisissa mausteissa ja tehokeinoissa, joihin kuuluu niin puhtaita kuin huutolauluja, eteerisiä kitaramelodioita sekä erilaisia äänimaisemiakin. Ja koko ajan lanataan silti eteenpäin raskain askelin kuin ristiä selässään kantava Jeesus konsanaan matkalla Golgatalle.

Tanakat soundit tukevat lähes ritualistista lähestymistapaa täydellisesti. Mother Susurrus on onnistunut erittäin hienosti jo debyyttijulkaisullaan valjastamaan sludge ja post metalista tutun jumittavan otteen tehokkaasti ja vieläpä omien musiikillisten näkemysten ehdoilla.

Inferno #79/2010

Accept
Blood of the Nations
Nuclear Blast

3,5 Teutooni-metallin suuruuksiin lukeutuva Accept on ennenkin ollut kovan paikan edessä kooltaan pienen mutta ääneltään suuren sumutorven puuttuessa vahvuudesta. Jos vokalisti David Reece hoitikin tonttinsa 1989 julkaistulla Eat the Heatilla kelvollisesti, oli yritys miellyttää suurempia etupäässä amerikkalaisia massoja kevyemmällä ulosannilla vikatikki. Vanhat ketut eivät näemmä haukkaa paskaa toistamiseen, sillä Blood of the Nations kiilaa samoille sijoituksille kuin bändin 90-luvun selkeästi paras albumi Objection Overruled.

Kun mukavan raspiäänen omaava Mark Tornillo onnistuu korvaaman legendaarisen edeltäjänsä varsin onnistuneesti ja kun Wolf Hoffmannin riffit rullaavat edelleen tuttuja ja hyväksi havaittuja uria pitkin pääosin hyvin, on viisikon paketti vahvalla pohjalla. Paluun kakkoskitaristiksi tehneen Herman Frankin vaikutusta kokonaisuuteen ei myöskään sovi aliarvioida, sillä sen verran hyvä ja Acceptia henkivää fiilistä herran vuoden takainen soolokiekko jo oli.

Beat the Bastards, Teutonic Terror ja The Abyss trio starttaa albumin komeasti, mutta useampi etenkin keskitienoon mallia ok oleva raita diagnosoi 67 minuuttia kellottavan kiekon kärsivän kokonaisuuden yleiskuntoa laskevasta mammuttitaudista. Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä tosiasiaa, että Blood of the Nationsilla Accept todistaa että sillä on yhä annettavaa niin levyillä kuin lavoillakin.

Inferno #78/2010

Evemaster
III
Supernova

4,5 Hyvää todellakin kannattaa odottaa, siitä Evemasterin kolmas kiekko on oiva todiste. Iisakin kirkon lailla rakennettu levykokonaisuus on kokenut useita erilaisia vastoinkäymisiä, mutta vuonna 2003 julkaistun Witherin seuraajalla kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen ja tuloksena on vaikuttava julkaisu. Albumin miksanneen ja sille osittain ääntänsäkin lainanneen Dan Swanön kehut on tällä kertaa helppo allekirjoittaa.

Musiikista kokonaan vastaavan Tomi Mykkäsen sävellyksiä ei voi kuin kehua, sillä sen verran vahvoja ja tyylitajuisia kiekon yhdeksän raitaa ovat aina massiivista lähes 11 minuuttia kellottavaa päätösraitaa myöten. Vaikka ajoittain aggressiivisiksikin yltyvissä kappaleissa tapahtuu lähes koko ajan paljon, on niissä silti runsaasti tarttumapintaa sekä miellyttäviä melodioita ja vahvoja riffejä joihin tarttua ja näiden luominen ja yhteen naittaminen jos mikä vaatii kovaa näkemystä. Evemaster-kaksikon toisena osapuolena toimivan Jarno Taskulan raastavat laulusuoritukset tuovat melodisen death ja dark metalin seokseen oman originellin kipakan lisänsä tulkiten hyvin tummatunnelmaista musiikkia.

III -nimeä kantava albumi kasvaa koko kestonsa ajan hienoksi temaattiseksi eepokseksi, jonka moniulotteisuus haastaa ja palkitsee kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen. Todella vahvaa suomalaista osaamista.

O.S.S.Y
A.D. 2010
Propaganda

3,5 Jos liperiläinen O.S.S.Y oli ensijulkaisuillaan 80-luvun puolivälissä naiivi koltiaisjoukkio haaveillessaan Helsingistä ja tanssityttö Barbarasta, on iän ja albumien karttuessa poikamainen virnistys ja usko tekemisiin säilynyt. Kyynikkojen kun on helppo leimata A.D. 2010 äärimmäisen korniksi julkaisuiksi etenkin sanoituksellisesti mutta myös musiikillisesti eikä sitä täysin tosissaan voikaan saati edes pidä ottaa.

O.S.S.Y:ssä on monessakin mielessä samaa hengenheimolaisuutta kuin Kilvessä, vaikka jälkimmäisen musiikki pohjautuukin enemmän heavy metalliin siinä missä ensiksi mainitussa on mukana enemmän tanakkaa rokkia. Harva hevimies tai -nainen kun kehtaa tunnustaa julkisesti turkulaistenkaan levyistä pitävän, vaikka niistä löytyykin lukuisia hienoja kappaleita.

Loppujen lopuksi bändi on vuosikymmenten aikana muuttunut harvinaisen vähän, mutta jos vanha pyörä rullaa parhaiten, miksipä alkaa minkäänlaista high techia mukaan sotkemaan. Hymynkareen hiipiminen suupieleen musiikin kuuntelussa on aina hyvä merkki on syy siihen mikä tahansa. Näin O.S.S.Y:n kahdeksannen levyn kanssa käy väkisinkin kerta toisensa jälkeen.

Soulgrind
The Tuoni Pathway
Femme Metal

3,5 Pitkää, kapeaa ja kivistä polkua on Soulgrind tallannut jo 90-luvun alusta lähtien ja muutaman täyspitkän kestäneen alkuhapuilun jälkeen oma tyyli löytyikin vokalisti Tanya Lilithin johdolla pakanallisen dark metallin parista. Etenkin seitsemän vuoden takainen Into The Dark Vales Of Death on jäänyt mieleen vahvana miellyttävän synkkäsävyisenä kokonaisuutena ja näyttönä bändin osaamisesta.

Vaikka muutama rauhallisempi veisu, runsaasti koskettimia sekä melodisuutta yhdistettynä kaunotar ja hirviö -vuorolauluun levyltä löytyykin, ei levy onneksi sula liian juustoiseksi tai kliseiseksi sinfonista oopperametallia muistuttavaksi klöntiksi. Bändi näyttää tälläkin julkaisulla osaavansa tehdä koko joukon sulavasti soljuvia kappaleita, joissa Tanyan dominoivaa ääntä käytetään mallikkaasti. Helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa kaiken kaikkiaan ja tämä pelkästään positiivisessa mielessä sanottuna.

Kohtuullisen tyylikkäästä lopputuloksesta huolimatta The Tuoni Pathwaystä jää kumminkin uupumaan ärsyttävällä tavalla lopullinen panos, jonka ansiosta se nousisi pykälää korkeammalle kuin vain aika hyväksi levyksi. Kaivattua tummanpuhuvampaa vastavoimaa löytyisi varmasti jo pelkän suomen kielen käytöstä ja aavistuksen aggressiivisemmasta musiikillisesta otteesta saattaisi löytyä tarvittava potku.

Stormzone
Death Dealer
SPV

2 80-luvun metallin ystävän on helppo hätäisenkin vilauksen perusteella tarttua Stormzonen kiekkoon, sillä mukana on kaikki kliseistäkin kliseisemmät visuaaliset heavy metallin kulta-ajan tunnusmerkit aina levy-yhtiötä myöten, vaikka nyt eletäänkin vuotta 2010. Kun musiikillinen sisältö vastaa vielä enemmän kuin hyvin ulkokuorta, pitäisi kaiken olla hyvin. Mutta kun ei ole.

Ilmeisesti Sweet Savagessakin jossain vaiheessa vaikuttanut John ''Harv'' Harbinson on hieno klassinen hevivokalisti, jolla on kantava ja miellyttävä sointinen ääni. Harmi vain, että vaikka osa sooloista ja melodioista onkin ihan mukavasti maistuvia, on riffipuoli varsin mielikuvituksetonta rynkytystä ja kappaleet jäävä lepäämään täysin Harbinsonin pintaan miksatun äänen ja laulumelodioiden varaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta se, että sovittajan näkemyksen mukaan kappaleen pitää kestää vähintäänkin 5-6 minuuttia ja aavistuksen laiskalta kuulostavia biisejä pitää levyllä olla yhteensä täysi tusina. Plussaksi ei myöskään voi laskea levyn kolkkoa yleissoundia, jossa kitarat eivät erotu edes edukseen.

Veteraanien pitäisi useimmiten tietää mitä ovat tekemässä, mutta näin ei todellakaan ole Stormzonen kohdalla kuin ainoastaan karkealla ideatasolla.

Inferno #76/2010

Annihilator
Annihilator
Earache

3 Jeff Watersin oikeutetusti diktaattorimaisesti johdattaman Annihilatorin uraan on mahtunut enemmän huteja kuin kunnon osumia häränsilmään osuneen aloituskaksikon Alice in Hell (1989) ja Never, Nerverland (1990) jälkeen. Kolmen vuoden takainen Metal -albumi oli laimea ja umpitylsä levytys, joka vahvisti näkemyksen siitä, että joka paikkaan levytysprosessissa sormensa työntävä taitava kitaristi ja biisintekijä tarvitsisi tarkkakorvaisen tuottajan rinnalleen erottelemaan ulosteen konvehdeista.

Onneksi bändin 13. studioalbumi on sisällöltään mielenkiintoisempaa kuin mitä nimi ja aiempien kehnohkojen levyjen sarja antaa olettaa. Herra Watersin riffittely on jämäkän hyvää ja sormet liikkuvat otelaudalla yhtä vilkkaasti ja tyylikkäästi kuin lähes 20 vuotta sitten mihin suuntaan musiikkikin osittain viittailee. Aggressiivista, vauhdikasta ja suhteellisen idearikasta levyä onkin ilo kuunnella, mutta iso mutta senkin taannuttaa vain ihan hyväksi.

Kertosäkeisiin ei mestarikepittäjä saati kitaristi-vokalisti Dave Padden saa loihdittua kaivattua tarttuvuutta ja fiilistä, joka kropan pienen nykimisen lisäksi saisi ottamaan myös omat äänijänteet käyttöön. Käsi ei puristu nyrkkiin ja nouse ilmaan, kun kappale laimenee nasevien osuuksien väleissä kohdiksi, joita ei usein edes kertosäkeiksi tahdo kunnolla tunnistaa. Oikeaan suuntaan on menty ja hyviä ideoita tuntuu Jeffiltä yhä edelleen löytyvän, mutta teroitusta sävellyskynä vieläkin kaipaa.

Candlemass
Ashes to Ashes DVD
Nuclear Blast


2,5 Himpun halvalta tuntuu Candlemassin ensimmäinen DVD, jossa ”uusi” laulaja Robert Lowe pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään erittäin hyväksi tiedettyjä laulajan lahjojaan live-tallenteella. Hyvänä vertailukohtana voi pitää kahden vuoden takaista levy-yhtiötoverin Dimmu Borgirin kehnohkoa The Invaluable Darkness DVD:tä, sillä molempien niin sisältö kuin puutteetkin ovat suhteellisen samankaltaiset.

Candlemassin viime vuonna päiväsaikaan isolla lavalla tallennettu Sweden Rock reilun tunnin festivaalikeikka osoittaa hyvin, että vaikka pienissä mellakkasoseissa paikan päällä todistettuna tunnelma olisikin varmasti kohdallaan, ei kotona TV-tuolissa töllöttimestä vetoa seuratessa fiilis nouse lattiatasoa paljoa korkeammalle. Itse kappaleista ja esityksestähän ei vikaa tahdo löytää, mutta tekniikkapuolella niin kuvakulmien valinta, kuvaus kuin leikkauskin on vähintäänkin osittain epäonnistunutta ja ponneton 5.1 ääniraita täysin turha lisä.

Saman vuoden Ateenassa kuvatulla klubikeikalla valituksen aiheet ovat vähemmässä, mitä nyt suttuinen kuvanlaatu ja väritasapaino ovatkin korkeintaan televisiotallennetasoa. Setti sentään on täysimittainen reilu puolitoista tuntinen ja sisältää samat veisut kuin festivaalivetokin pois lukien keikan päättävä väärin indeksoitu Rainbow-laina Kill the King. Ilahduttavaa on kuitenkin huomata, että aimo nipun klassikoita synnyttänyt porukka on halunnut sisällyttää settiin lähes puolet uusia veisuja.

Molempien keikkojen kuvagalleria ja tuhnuinen netti-TV haastattelu eivät häävejä ekstroja tarjoa. Hommaa mielummin Documents of Doom kuin tämä.

Kaihoro
Skyhook
Stabbing

3,5 Karhulan koplan kolmas kiekko saa jo pelkällä konstailemattoman tyylikkäällä kesän suussa maistuvaan saavalla kansikuvalla kuulijansa hyvälle tuulelle jota itse musiikillinen sisältö vain vahvistaa entisestään. Vuoden 2007 Boulder -albumi oli korvia miellyttävää kuunneltavaa letkeässä rokkaavuudessa puettuna osuvan kotikutoisiin soundeihin ja samat keinot on yhä herroilla käytössä ja miksipä ei.

Stoner-pohjainen rullaava poljento on Skyhookin vahvuus, mutta laiskan naureskelevaan tyhjänpäiväiseen hippi-jamitteluun se ei suinkaan vajoa, vaan osaa myös roiskia ja tasapainottaa kokonaisuutta rankemmalla otteella. Tuttua tutumpi pyörä vierii kappaleesta toiseen yllätyksettömästi mutta vaivattomasti ja sehän riittää, sillä atmosfääri ei missään vaiheessa pääse sammaloitumaan.
Kun pikkunäppärää koukkuakin löytyy useammasta paikasta koko levyä, on kiekko useita toistoja pidemmälläkin aikavälillä keräävä samaan aikaan mukavan vanha mutta uusi tuttavuus. Pieni karsintahakkuu tosin olisi ollut paikallaan, sillä muutaman kappaleen verran liian pitkä Skyhook on.

Inferno #75/2010

Antares Predator
Twilight of the Apocalypse
Battlegod

3 Jylhästi ja jämerästi vyöryttää Antares Predator vauhdikasta thrash/death/black -vaikutteista myllyään debyyttitäyspitkällään ja runsaasti on tarkkaan mitattuja eri ainesosiakin kipattu astiaan. Huolellisen sekoituksen tuloksena on tuhti paketti modernia ja rouhean oloista äärimetallia, jossa hetkittäin on haistettavissa maanmiestensä Immortalin tai keep of Kalessinin löyhkä sillä erotuksella, että riffi- ja kosketinkikkailun ansiosta AP suuntaa tunnelmaltaan tuntureilla piileskelevistä talvisien fantasiamaailmojen sijasta kohti tulevaisuuden yhteiskuntaa ja laajaa maailmankaikkeutta.

Vaikka jokainen albumin biiseistä on mallia hyvä, monipuolinen ja runsaasti mielenkiintoisia ideoita sisältävä, muodostuu myös jokaisen kohdalla ongelmaksi liiallinen sisältö. Kuuloelimet alkavat olla täynnä riffejä, melodioita ja eri osioita viimeistään levyn puolivälissä kun harmaa aivomassa on yksinkertaisesti audioähkyn vallassa. Asiaa ei myöskään helpota kokonaisuutta latistava tuotanto etenkään lyömäsoitinten suhteen.

Viisuja aavistuksen yksinkertaistamalla kokonaisuus olisi huomattavasti selkeämpi ja hyvien oivallusten teho paljon nasevampi. Nyt muuten äärimmäisen kontrolloitu yhtye vaikuttaa saaneen sävellysvaiheessa yliannostuksen kofeiinista ja energiajuomista.


Machines of Grace
Machines of Grace
SAOL

2,5 Ammattimiehen erottaa amatööristä siinä, että hän tekee mitä haluaa ja muut mitä osaavat. Pelkkää teknistä suoritusta tarkasteltaessa asia onkin toki näin, mutta kun mukaan otetaan musiikissa tärkeä mutta vaikeasti mitattava tunnepuoli, korvaa tunteenpalo ja tekemisen meininki monesti puutteet suorituspuolella.

Machines of Gracelta ei taitoa puutu millään osa-alueella, onhan mm. laulujana ja rumpalina Savatage jamppoja. Amerikan mallin hard rock soi nelikon esikoislevyllä täysin moitteettomasti, mutta samalla myös ikävän veltosti eikä Zak Stevensin muutoin korvia miellyttävään laulusuoritukseenkaan ole saatu kummoistakaan intoa mukaan.

Orkesterin levyn on täydellistä taustamusiikkia mille tahansa askareelle, koska sitä on hyvin tehtynä mukava kuunnella, mutta jonka hukkuminen esimerkiksi imurin pitämän melun taustalle ei harmita yhtään. Tiskiharjakin on ilo ottaa levyn soidessa käteen, sillä itse musiikista ei kotelon lisäksi muuta kouraan jää.

Thunderstorm
Nero Enigma
Dragonheart

3 Pelkkien ulkomusiikillisten seikkojen perusteella arvioituna Thunderstorm antaa itsestään varsin tympeän ja kliseisen kuvan, vaikka biisien nimistä voikin päätellä kyseessä olevan jonkin sortin konseptialbumin jonka tarkempi sisältö ei tosin pahvitaskupromon perusteella selviä. Kun jo ensimmäinen kuuntelukierros tekee kupletin juonen varsin selväksi, eivät lähtökohdat ole kaikista parhaimmat.

Jotain kiehtovaa ja lämminhenkistä italiaanotrion Saint Vitus/Revelation -henkisessä perinteisessä eikä aina kovinkaan hitaassa doom metallissa silti kuitenkin on ja yksittäisiä Shallowin kaltaisia valopilkkuja levyltä löytyy muutama. Harvennushakkuuta sävellysten suhteen olisi syytä ollut harrastaa tosin rankemmalla kädellä, sillä turhan paljon keskinkertaista täytettä 51 minuutissa on.
Kaiken kaikkiaan lupaava lähes 20 vuotta ja viisi albumia julkaissut nuoriso-orkesteri Thunderstorm kuitenkin on, vaikka lunastuksen aika ei vielä käsillä olekaan.

Inferno #74/2010

Keel
The Right to Rock (reissue)
Frontiers

3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.

Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta, joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan. Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.

Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina, joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.


Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers

3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa ja kaivattua vaaran tunnetta.

Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.

Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25 vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai oikeasti kovia kappaleita.

Noctiferia
DeathCulture
Listenable

4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia, joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.

DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien ajokit taakseen.

Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.

Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast

3 Kyllähän se vaan niin on, ettei vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.

Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.

Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.