Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records

9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records

6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions

7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records

6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records

Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache

8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer

6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

WITHERED - KAIKKI KUOLEE POIS

Memento Mori – ”muista kuolevasi” – on sen verran hyvä neuvo, että Atlantin takaa Atlantasta ponnistava Withered on nimennyt tuolla latinan kielen fraasilla ankaran debyyttialbuminsa. Näin syksyllä, luonnon kuihtuessa kitaristi/vokalisti Mike Thompson pohtii äärimetallia ja jakaa elämänohjeita.

Kesällä 2003 yhdessä musisoineille Mike Thompsonille ja Chris Freemanille ei enää riittänyt crustpunk/grindcore-bändi Social Infestation, vaan heillä oli hinku päästä yhdistelemään myös muita äärimetallin eri genrejä: black-, death- ja doom metalia. Tuloksena syntyi kokonaan uusi orkesteri Withered ja vuotta myöhemmin viiden kappaleen ep, joka päätettiin levydiilin myötä laajentaa parilla lisäkappaleella täyspitkäksi.

Mike kertoo, että bändin hybridiäärimetalli-tyyli löytyi kuin itsestään sisälle patoutuneen musiikin alkaessa virrata kappaleiksi. Witheredin musiikissa kuuluu sen kitaristikaksikon pitkä ura rankemman metallin parissa, ja Thompson myöntääkin, että ilman tuota musiikillista historiaa ja elämänkokemusta Witherediä ei voisi olla olemassa. Lopputuloksen omaperäisyyteen kitaristi ei kuitenkaan ota kantaa.

– Tiedä siitä, olemmeko jonkinlaisia pioneereja musiikkimme kanssa, mutta eipä sellainen edes välttämättä ole meidän aikomuksemme. Pidämme monesta eri bändistä ja halusimme yksinkertaisesti kunnioittaa heidän saavutuksiaan ja yhdistellä heidän edustamiaan tyylejä omiin crustpunk- ja grindcore-vaikutteisiimme.

Albumin raaka ja onton kuuloinen soundimaailma yhdistettynä suriseviin kitaroihin on kaukana kliinisestä ja muistuttaakin läheisesti monien black metal -levyjen tuotantoa. Ratkaisun ansiosta 38-minuuttinen kokonaisuus täydentyy erittäin intensiiviseksi kuuntelukokemukseksi.

– Halusimme nimenomaan vangita vanhan koulukunnan black metal- ja grind-levyjen tummanpuhuvan tunnelman, ja lopputulos on juuri halutun kaltainen. Minusta levy on juuri oikean mittainen, siinä ole yhtään täytemateriaalia, mutta kyllä pitkätkin levyt voivat osoittautua toimiviksi. Hyvään levyyn on nautinnollista uppoutua ja se saa ajatukset vaeltamaan aivan muualle, vähän kuin meditaatiossa.

Kiehtooko teitä black metalin ideologinen puoli?

– Meitä kiinnostaa vanhojen bm-bändien musiikki ja sen luoma uhkaava atmosfääri. Minusta suurin osa black metaliin liitetystä ideologiasta on naurettavaa ja osa jopa vastenmielistä, mutta sehän juuri onkin koko jutun idea. Tärkeintä black metalissa on juuri imago ja synkkä sävy, joiden avulla kuuntelijat saavat musiikista maksimaalisen säväyksen.

NAPPIA NAAMAAN JA ELÄMÄ HYMYILEE

Musiikkinsa näköiset, elämisen synkempää puolta käsittelevät sanoitukset ovat niistä vastaaville Mikelle ja Chrisille erittäin henkilökohtaisia ja toimivat purkautumisteinä heidän ajatuksilleen.

– Rustatessamme lyriikoita emme koskaan mieti minkälainen vaikutus niillä mahdollisesti on kuuntelijoihin. Emme toki halua aiheuttaa teksteillämme kenellekään mitään pahaa, pikemminkin toivomme, että kuuntelijat voisivat saada jonkinlaista lohtua sanoituksistamme.

Amerikassahan mielialalääkkeitä, kuten Prozacia, syödään kuin Suomessa ruisleipää. Olisiko teidän musiikistanne masennuslääkkeiden korvaajaksi?

– En ole mikään lekuri, mutta uskon, että ratkaisu masennuksen hoitoon on aika tapauskohtainen. Joitakin musiikinkuuntelu tai samasta asiasta kärsivän ihmisen tuki saattaa auttaa, ja jotkut taas voivat tarvita lääkitystä. Uskon kuitenkin, että lääkkeitä määrätään paljon enemmän kuin oikeasti olisi tarvetta, koska reseptien kirjoittaminen on lääkäreille helpoin ratkaisu potilaiden ongelmiin.

– Itse kärsin harvemmin masennuksesta, mutta silloin yritän ratkaista masennustilan aiheuttamat ongelmat logiikalla. Yritän myös pitää mielessä, että asiat voisivat aina olla vieläkin huonommin. Ja jos nuokaan konstit eivät auta, alan tehdä uusia biisejä tai menen treeneihin, koska nämä asiat tepsivät taatusti.

Levyn nimi Memento Mori ei sekään ole sieltä kaikista hilpeimmästä päästä. Mike haluaa muistuttaa sillä ihmisiä kuolevaisuudestaan, koska on itse joutunut painiskelemaan paljon asian kanssa.

– Suurin osa sanoituksistamme käsittelee kuolemaa ja sen kanssa toimeen tulemista, ja tässä valossa Memento Mori on hyvä nimi levylle. Olen menettänyt useita perheenjäseniä ja ystäviäni parin viime vuoden aikana, ja nämä kokemukset muistuttivat minua kuolemasta. Ajauduin pohtimaan kuolevaisuutta ja kaikkia niitä alkukantaisia käsitteitä, jotka läheisesti liittyvät kuoleman aiheuttamiin koettelemuksiin.

Kuolevaisuudesta muistuttamisen lisäksi herra Thompsonilla on myös muita hyviä elämänohjeita.

– Kaikkiin asioihin kannattaa suhtautua avoimin mielin ja harkita tarkkaan jokaista tarjolla olevaa tiedonjyvästä. Yrittäkää ajatella omilla aivoillanne älkääkä nielkö purematta kaikkea mitä media teille yrittää syöttää. Pitäkää ajatus mukana jokaisessa päivittäisessä asiassa ja miettikää myös kuinka kohtelette muita ihmisiä, sillä jo huomenna he saattavat olla poissa. Muistakaa myös kuunnella ja tukea rankempaakin musiikkia, koska siitä on ollut paljoa apua elämässäni ja niin voi myös olla teille.

Julkaistu Imferno #30/2005

HATESPHERE - HURTILLA HUUMORILLA

Syksyisin flunssavirukset ja muut pöpöt alkavat usein jyllätä. Tanskalaisen Hatespheren leirissäkin tauti kalvaa sisintä. Solisti Jacob Bredahl paljastaa kuitenkin kyseessä olevan itse aiheutettu sairaus, joka on monelle suomalaisellekin erittäin tuttu. 

– Uuden albumimme nimi kertoo todellakin kaikissa meissä olevasta sairaudesta, joka ei ole lääketieteellisessä merkityksessä varsinainen tauti. Jotkut ihmiset vain tekevät kaikenlaisia kieroutuneita asioita, koska ovat sellaisia mieliltään. Levyn nimibiisi kertoo kylläkin kaiken aikaa maksimikänneissä olemisesta ja letaaleista krapulatiloista, jotka melkein vievät sinulta hengen, valottaa varsin iloluontoiselta veikkoselta vaikuttava Jacob ideaa The Sickness Within -nimen taustalla.

Kukapa ei joskus alkoholia elämässään juonut olisi moista myrkytystilaa kokenut, mutta mistä muusta sanoitukset sitten kertovat kuin erilaisista taudeista?

– Kaikki tekstimme kertovat kuolemasta, verestä, hävityksestä ja tietenkin juopottelusta, näitä tyypillisiä metallikliseitä, tiedäthän. Olemme orkesteri, joka laulaa kaikista ikävistä ja pelottavista asioista. Ei meitä kiinnosta saarnata ihmisille maailman pelastamisesta tai siitä mikä on oikein tai väärin. Olemme mukana tässä bisneksessä yksinkertaisesti vain siksi, että se on hauskaa ja koska rakastamme metallia.

Kovin ovat tanskalaisten tekstit synkkiä ja vihaa tihkuvia, mutta Jacob kertoo olevansa kaikkea muuta kuin kaiken aikaa suupielet alaspäin ja koko ruumis raivosta vapisten kulkeva kaveri.

– Sanoitukset nyt vain ovat tuollaisia, koska se kuuluu tähän musiikkityyliin. Ei minua erityisesti mikään ärsytä, paitsi tietysti minua silloin tällöin kiusaavat bändikaverit. Olen vain luonteeltani aika rento kaveri, joka ei mieti asioita koskaan liikaa. Päivittäinen elämäni on aika normaalia ja koko bändi koostuu mukavista kavereista, mutta musiikkia tehdessämme ja soittaessamme päästämme sitten pedon irti.

Minkälaisesti pedosta sitten tällä kertaa oli kysymys, kun aloitte tehdä seuraajaa viime vuonna julkaistulle Ballet Of The Brute -täyspitkälle?

– Tarkoituksenamme on tehdä parasta mahdollista metallia ja yhdistellä erilaisia asioita, joista me metallissa pidämme. Lopputuloksesta yritämme tehdä aina mahdollisimman brutaalia hukkaamatta kuitenkaan tarttuvuutta. Mutta emme me kyllä koskaan pohdi liikoja tällaisia asioita. Jos treenikämpällä kehitellyt jutut kuulostivat heti hyviltä, niin ne säilytettiin. Tällä kertaa itseluottamuksemme oli tosin parempi kuin koskaan aiemmin.

The Coming Of Chaos ja Heaven Is Ready To Fall ovat ralleja, jotka parhaiten mielestäni edustavat koko levyä ja sitä mistä Hatespheressä yleensäkin on kysymys. Jacob äityy myös itse kehumaan jälkimmäistä valintaani erääksi omista suosikeistaan.

– Biisi on erittäin tarttuva, mutta siinä on samalla erittäin synkkä tunnelma. Seeds Of Shame erottuu myös joukosta, koska se ei ole tyypillinen Hatesphere-kappale. Veisussahan painellaan menemään alusta loppuun aika hitaalla kompilla. Mutta kaikki levyn rallithan ovat hyviä, joten mitä niistä yksittäisiä sen kummemmin valitsemaan.

Luottoa herrojen musiikkia kohtaan löytyy myös levy-yhtiön puolelta. The Sickness Within on orkesterin ensimmäinen täysmittainen albumi Steamhammerille ja jatkoa alkuvuodesta julkaistulle The Killing ep:lle.

– Julkaisimme edellisen lafkamme kautta kolme albumia ja yhden ep:n, joten meidän oli aika siirtyä eteenpäin. Olemme vallitsevaan tilanteeseen erittäin tyytyväisiä, olemme kamppailleet ja ryypiskelleet niin paljon päästäksemme tähän tilanteeseemme, jossa nyt olemme. Itse asiassa tarjouksia isommilta yhtiöiltä alkoi tulla jo toisen levymme jälkeen, mutta päätimme silti, että on parempi odotella hieman ja kerätä nimeä underground-ympyröissä. Keikkailimme paljon, ja yhtäkkiä tarjouksia alkoi sitten ropista toden teolla ja meillä oli jopa varaa valita niistä paras mahdollinen, Jacob kehuu.

– Steamhammer ilmaisi kiinnostuksensa meihin jo ennen edellistä levyämme. Heidän edustajansa tuli minulle kehumaan erästä Hampurin keikkaamme. Pysyimme yhteyksissä ja keskustelimme hänen kanssaan erilaisista asioista yli vuoden, samoin kuin bändin sisällä siitä, mikä meille olisi parasta. Nyt meillä on sitten heidän kanssaan koko maailman kattava sopimus.

Levyn kansitaiteessa nähdään hieman huonovointisen näköinen sydän, mutta onko se sinun suosikkielimesi? Jacob pohtii vastausta tovin verran ja laukaisee:

– Ei, kyllä se on vagina, ja tuskinpa minun tarvitsee asiaa sen kummemmin perustella, mies virnuilee.

SUOMI HALTUUN

Hatespheren nykyiset puitteet alkavat olla kohdallaan, joten niistä mahdollinen maailmanvalloitus ei jää kiinni. Mutta mikä sinusta, Jacob, tekee Hatespheresta sellaisen, että rankempaa musiikkia kuuntelevien kannattaisi tsekata teidät?

– Jaa, että minun pitäisi kertoa sinulle kuinka hyviä olemme, solisti naurahtaa. – Parasta, että tulet keikoille toteamaan asian itse, koska livenä me olemme parhaimmillamme niin minun kuin monien muidenkin mielestä. Lavalla ollessamme tiedämme, kuinka homma hoidetaan kotiin soittamalla jämäkästi aggressiivinen show, unohtamatta tietenkään naamalla värehtivää pientä hymynkaretta.

Lokakuun alkupuolella jokaiselle suomalaisella aukenee mahdollisuus todeta Jacobin sanat todeksi, sillä bändi kiertää yhdessä Soilworkin ja Constructdeadin kanssa neljällä paikkakunnalla. Soilwork tunnetaan sen verran kovana livepoppoona, että Hatesphere saa todellakin pistää parastaan, mikäli meinaa pistää pääaktin koville.

– Jääköön keinomme siihen salaisuudeksi, hekottaa Jacob mutta jatkaa, että bändi etenee normilinjalla pitämällä hauskaa lavalla ja päästämällä metallihelvetin irti.

Kun nyt rantaudutte ensimmäistä kertaan Suomeen ja Tampereelle, niin mitä aiotte ensimmäisenä tänne tullessanne tehdä?

– Odotuksemme kiertuetta kohtaan ovat kovia, mutta ei minulla ole hajuakaan mitä odottaa Suomen-minikiertueelta. Mutta siinähän jutun hauskuus juuri piileekin! Eiköhän me ensimmäisenä tilata drinkit ja sitten kierrellä vähän kaupunkia. Nautimme taatusti jokaisesta hetkestä, ja toivottavasti te suomalaiset osaatte nauttia myös meistä ja musiikistamme. Kippis sille!

Julkaistu Inferno #30/2005

BESEECH - EI PAISTA PÄIVÄ RISUKASAAN

Länsinaapurimme goottimetalliporukka Beseech ei paistattele auringon kilossa, mutta tuoreen Sunless Days -albumin myötä heihin kohdistuu ainakin julkisuuden valokeila.

Beseechin kolmen keikan mittainen minirundi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä vaikeudet alkoivat jo heti laivalta Suomeen saavuttaessa. Edellisen illan ja yön aikana orkesterilta olivat hommat karanneet väkijuomien suhteen hieman lapasesta, ja virkavalta joutuikin toteamaan aamutuimaan peräti kahteen eri otteeseen kuskeina olleiden henkilöiden tilan lainvastaiseksi. Kun kamojakin oli vielä onnistuttu reissussa hävittämään, ei ihme että laulaja Erik Molarin vaikutti Pellavarockin-keikan aikana hieman angstiselta.

Heti vedon jälkeen juttutuokiolle festarin taka-alueella sijaitsevaan uskolliseen ajoneuvooni saapuva kitaristi Robert Vintervind osaa kuitenkin jo hieman naureskella asialle. Hän pohtii virnuillen, mitä kaikkea kotimatkalla ehtiikään vielä tapahtua.

Beseechin viides albumi Sunless Days esittelee 13 vuoden ajan kypsyneen orkesterin, jonka alkuaikojen doom/death metal on vuosien saatossa jalostunut kuuntelijaystävällisempään goottimetallin suuntaan. Robertilta löytyykin selkeä näkemys siitä, miksi uusin levy on heidän parhaansa.

– Sunless Days on paljon ehjempi kokonaisuus kuin aiemmat levymme. Olemmekin tällä levyllä kokeilleet hieman erilaisia asioita ja yrittäneet samalla kurkottaa kokonaan uudelle tasolle. Levyn heikkouksien nimeäminen on vaikeaa, sillä jälkikäteen huomaa aina asioita, joita olisi voinut tehdä toisin. Juuri nyt olemme kuitenkin varsin tyytyväisiä levyyn ja sen kappaleisiin.

Kesän 2004 jälkeen orkesterin riveihin liittyi kitaristi Manne Engström, jonka meriitteihin kuuluvat esimerkiksi jäsenyydet Cemetary- ja Sundown-orkestereissa. Hääriipä herra vielä omistajana ja tuottajana Studio Megassa, jossa Beseechinkin levyt on äänitetty. Robert ei suoranaisesti myönnä Mannen vaikutusta uuden levyn kappalemateriaaliin, vaikka Sunless Daysin seitsemäs raita Last Obsession kuulostaa varsin paljon herran edellisten orkesterien tuotoksilta.

– Manne on vanha tuttumme, hyvä tyyppi ja vahva persoona, mutta tärkeintä on kumminkin, että kemiamme sopivat hyvin yhteen. Hän osaa suhtautua objektiivisemmin asioihin kuin me, koska hänellä on paljon kokemusta niin soittamisesta, äänittämisestä kuin tuottajana olemisestakin.

Vuonna 2002 julkaistulta Souls Highway -levyltä löytyvä ja keikallakin kuultu Abba-cover Gimme Gimme Gimme saa Sunless Daysilla seurakseen toisen lainakappaleen, Danzigin esittämän Devil’s Playthingin.

– Alkuperäinen versiohan on loistava, ja itse asiassa juuri Manne ehdotti meille tuon biisin coveroimista. Testasimme myös 3-4 muuta lainakappaletta, mutta emme saaneet puhallettua niihin oikeanlaista Beseechin musiikkiin sopivaa tunnelmaa. Versiomme Devil’s Playthingistä on meistä varsin onnistunut, ja minusta pystyimme tuomaan kappaleeseen myös hieman jotain uutta.

Kun Dali Burtonin kohtasi

Levyn yksittäisistä kappaleista puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään albumin avausraitaa Innerlane, josta on tehty varsin mielenkiintoinen, tavallisuudesta poikkeava musiikkivideo.

– Innerlane valittiin videoksi sen takia, että se esittelee kokonaan uuden puolen orkesterista. Biisin tarkoituksena on näyttää meidät puhtaaksi goottimetalliksi leimaaville ihmisille, että vaikutteinamme ovat myös Toolin ja A Perfect Circlen tapaiset orkesterit ja heidän luomansa tunnelmat.

– Niin kappaleessa kuin sanoituksessa on mukana paljon kieroutuneita asioita ja tunteita, jotka olisivat olleet erittäin hankalia tuoda esille perinteisessä soittovideossa. Animaation keinoin kappaleen tarina oli paljon helpompi kertoa, ja videosta tulikin erittäin mielenkiintoinen, "Salvador Dali kohtaa Tim Burtonin" -tyylinen pätkä.

Suomen-minikiertueen erikoisuutena toimivat Kuopiossa ja Turussa tehdyt puoliakustiset keikat, temppu jota orkesteri ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.

– Kokemus oli erittäin positiivinen ja opettavainen, koska biisit jouduttiin soittamaan hieman eri tavalla. Keikat antoivat bändille paljon uutta potkua, ja vanhoista tuhanteen kertaan soitetuista kappaleistakin avautui kokonaan uusia ulottuvuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistavalla dvd:llä kenties nähdään ja kuullaan myös noita akustisia versioita.

Beseechin musiikki, yhdessä naisvokalisti Lotan äänen kanssa, omaa potentiaalia huomattavasti isommillekin markkinoille, mutta orkesteria ei kiinnosta Within Temptationin jalanjäljissä kulkeminen.

– Kysymyshän on kokonaan siinä, haluaako myydä 10 000 vai 500 000 levyä. He ovat jossain vaiheessa uraansa päätöksensä tehneet ja valinneet popsävytteisen metallin soittamisen. Tiedämme omat vahvuutemme ja haluamme tehdä itsemme kaltaista musiikkia emmekä olla pelkkä levy-yhtiön tuote. Ja vaikka emme myisikään paljon levyjä, olemme ainakin pystyneet säilyttämään musiikkimme sielukkuuden.

Julkaistu Inferno #30/2005

Hamara #2/2005

The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5

Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi. Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.

Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.

Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen 11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.

Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5


Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan menneet saalislaivoista ohi.

Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin, kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.

Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa ruskeisiin housuihin.

Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5

Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2 tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin toimii.

Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan, jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta. Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien hengen.

Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.

Centinex
World Declension
Regain

6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.

Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.

Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.


Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above

7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.

Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.

Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.


Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache 

6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.

Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.

Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.

Witchcraft
Firewood
Rise Above

8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.

Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.


Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow 
Omakustanne
 
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”

Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.

Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.

DESTRUCTION - RÄKSYTTÄVÄT RÄSSIKOIRAT

Teutoni-thrash voi yhä vahvasti, kiitos Kreatorin ja Destructionin kaltaisten vanhojen pierujen. Jälkimmäinen ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan missään vaiheessa uraansa; tuoreella Inventor Of Evil -kiekollaankin Destruction käsittelee pahuuden olemusta.

Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.

– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.

– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.

Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.

RUSH-THRASH

Elokuun lopussa ilmestynyt Inventor Of Evil on 21 vuotta sitten ensimmäisen tuotoksensa julkaisseen Destruction kahdeksas täyspitkä studiolevy. Samaa riffisampoa trio ei kuitenkaan ole suostunut levy levyltä hyödyntämään, ja tuore platta kuulostaakin edeltäjäänsä verrattuna monipuolisemmalta ja teknisemmältä.

– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.

– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.

Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.

– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.

Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?

– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.

– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.

– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.

Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.

– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.

PAHUUDEN YTIMESSÄ

Vuonna 2000 paluun All Hell Breaks Loose -levyllä tehnyt Destruction palauttaa "hullun teurastajan" levynsä kanteen ihmisten kauhisteltavaksi. Liha-alan työläisestä on kyllä ehditty laulaa viimeisten vuosien aikana, mutta muuten herra on pysytellyt taka-alalla.

– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.

– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.

Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?

– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.

Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?

– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.

Mihin sinä itse sitten uskot?

– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.

Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.

– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.

Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?

– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.

Julkaistu Inferno #29/2005

Inferno #28/2005

ELEPHANT BELL
Electric Shoes
Omakustanne

7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.

Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.

ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer

Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.

Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.

Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.


PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic 

5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.

Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.

REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm

7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.

Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.

Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.


TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom

8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.

Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.

Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.

SWALLOW THE SUN - MUSTAN AURINGON VARJOSSA

 Juuri nyt Suomi tuomitsee ankarammin kuin koskaan aikaisemmin etunenässään Swallow the Sun ja Reverend Bizarre. Alkukesän kynnyksellä näkemyksiään tuomioista ja rangaistuksista kertovat doom-death orkesteri Swallow the Sunin solisti Mikko Kotamäki, kitaristi Juha Raivio ja kosketinsoittaja Aleksi Munter valamiehistönään Reverend Bizarren Albert Witchfinder.

Swallow the Sun trio vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseensa. Pari vuotta sitten julkaistu debyytti keräsi runsaasti ylistystä ja elokuun lopussa ilmestyvältä toistaiseksi vielä nimeämättömältä täyspitkältä lohkaistu Forgive Her… ­-single keikkuu neljättä viikkoa Suomen virallisella singlelistalla. Moinen suoritus on yllättänyt orkesterin herratkin housut kintuissa tai ainakin puolitangossa.

Juha: - Täytyy kyllä myöntää, että kun sinkku nousi listalle ja vielä pienen levy-yhtiön toimesta, niin kyllä siinä sai olla ylpeä suomalaisesta metalliporukasta ja Fireboxin uskosta meihin. Nöyräksihän tämä vetää, mutta samalla ylpeäksi siitä, että tässä on menty täysin omilla ehdoilla eteenpäin.

Luulenpa että suomalainen metalli-ihminen on keskimäärin laajakatseisempi kuin ennen ja se antaa myös meidän tyyliselle bändille mahdollisuude
.
Mikko: - Joku kait ostavaa yleisöä vaivaa. En minä doom metallin suosioon osaa oikein mitään sanoa. Kai se on nyt kova homma, koska Imperiumin messulaudalla niin sanotaan.

Aleksi: - Mehän saatiin hyvin huomiota jo debyytin julkaisun aikaan varmaan osittain senkin takia, että se sattui osumaan hyvään saumaan. Tuntuu, että siinä tuli hirveästi thrash- ja death/thrash-bändejä, eikä ollenkaan tällaista hitaampaa, raskaampaa ja synkempää kamaa. Suunnilleen samasta syystä voi johtua myös doomin tämän hetkinen näkyvyys. Doom metal kun ei missään vaiheessa ole ollut varsinaisesti pinnalla ja kun metallityylejä on viime vuosina vähän kierrätetty, niin doom saattaa tuntua tuoreelta.

Vuonna 2000 aloittaneen bändin ura voidaan sanoa olleen yhtä nousukiitoa heti ensimmäisestä demosta alkaen. Ko. julkaisulla orkesteri nappasi heti levytyssopimuksen kotimaisen Fireboxin kanssa ja vielä samana vuonna 2003 julkaistiin kovastikin kehuja kerännyt The Morning Never Came -debyytti. Kuluneet pari vuotta ovat pistäneet trion mietteliääksi jopa siinä määrin, että ne ovat vaikuttaneet hienoiseltaan jopa kakkoslevyn synnyttämiseen.

Mikko: - Näitä musiikkitouhuja on tullut tehtyä aika monta vuotta ilman juuri minkäänlaisia saavutuksia, niin ei tällaista osannut odottaa yhtään millään tapaa. Eka levy kuulosti omaan korvaan hyvältä ja tiedettiin ettei se ole paskaa, mutta ei käynyt edes mielessä, että siitä muutkin pitäisivät näin paljon. Eihän tämä juttu mielestäni vieläkään mitenkään isollaan ole, mutta tässä on tullut tehtyä sellainen pohja mistä on hyvä jatkaa eteenpäin. Ei kai kukaan muu meistä myönnä ottaneensa paineita tulevan levyn suhteen, mutta kyllä muutamaan otteeseen ainakin omassa päässä pyöri että mitenhän tässä käy. Kun levy saatiin sitten valmiiksi, en oikein silloinkaan ollut vielä varma tuliko siitä parempi kuin ekasta. Nyt kun olen kuunnellut levyä rauhassa muutaman kuukauden, olen melko varma ettei sen pitäisi tuottaa pettymyksiä.

Juha: - Kaikki lähti rullaamaan niin nopeaa vauhtia ensimmäisen demon jälkeen, että on itse asiassa vaikea tajuta että kohta julkaistaan jo toinen Swallow the Sun -levy. Mitään paineita ei ollut uusien biisien kanssa, paitsi että piiskasin kyllä kieltämättä itseäni aika ankarasti viimeisen puoli vuotta sen antiikkisen neliraiturini ja akustisen kanssa.

Kuinka näinkin hidasta ja raskasta musiikkia on mahdollista säveltää ns. unpluggedina?

Juha: - Olen tullut siihen tulokseen että jos biisin saa toimimaan akustisella, toimii se myös aika varmasti treeneissä. Tietokoneella saisi tehtyä hienon kuuloisia juttuja, mutta sitten tulisi takuuvarmasti ylilyöntejä ja niitä biisejä ei pystyisi soittamaan kohta kukaan. Neliraiturissanikin takasinkelaus-nappula ja stoppi ovat enää ehjinä, muuten joudun työntämään sormen koneen sisälle, että saan painettua muita nappuloita edes jotenkin. Sähköjohtoonkin tein kunnon patentin ja klikin olen hoitanut seinäkelloa nauhoittamalla ja sitten nauhanopeutta muuttamalla. Tässä kunnon pirkkaniksi kotistudiota varten!

Vastikään orkesterille tarjottiin myös mahdollisuus valloittaa Amerikan manner, sillä yhtyeen debyytti julkaistiin rapakon takana Olympic Recordsin toimesta. Levyn saama hyvä vastaanotto ei johtune amerikkalaisesta peruskohteliaisuudesta.

Juha: - Kiinnostuksen takaamiseksi jenkkiversioon olisi kannattanut ehkä pyytää joku täyteen tatuoitu ja lävistetty kaveri vetämään parit läpät lippis vinossa, mutta aika hienosti tuo on kuulemma lähtenyt myymään ja arvostelut ovat olleet järjestään huikeita. Onhan siellä sitä jengiä niin tajuttomasti, että tällekin musalle löytyy varmasti iso kuulijakunta.

Aleksi: - Keikkatoiveet tuonne valtameren toiselle puolen ovat ehkä vähän kaukaisia tässä vaiheessa johtuen ihan jo älyttömistä kustannuksista, mutta ainakin tuolla saa lisää kytköksiä esimerkiksi Century Mediaan päin.

Juha: - Meidän musiikkiahan käytettiin eräässä baletissa ja nyt he haluaisivat meidät soittamaan livenä ensi vuonna New Yorkissa. Vaan eiköhän haetut apurahat mene jonkin ison levy-yhtiön tylsän trendibändin kiertueeseen. Eikä meitä varmaan nyt edes päästettäisi jenkkeihin, kun Mikko näyttää jo nyt ihan terroristilta.

Mikko: – Paitsi että viime viikonloppuna tuli vähän päissään taas heilutettua partakonetta, eli ei tässä enää ihan terroristilta näytetä. Onneksi tolkkua riitti sen verran, että pensselit jäivät ajamatta.

TUNTEITA JA KUOLLEITA NAISIA
Swallow the Sunin niin musiikista kuin sanoituksista on tähän mennessä vastannut yksin herra Raivio, eikä tilanne ole muuttunut dramaattisesti tulevallakaan levyllä. Juha tunnustaakin tietävänsä tarkkaan mitä musiikilta haluaa, vaikka sovitusvaiheessa treenikämpällä jokaisella jäsenellä onkin sanansa sanottavana.

Juha: - Kyllä mä haluan pitää nuorat käsissä aika tarkkaan, kun mulla on ollut tästä musasta selkeä kuva aivan alusta lähtien. Uudella levyllä on tosin yksi Aleksin tekemä kappale ja se tekee kyllä kieltämättä ihan hyvää kokonaisuudelle. Varmasti tulevaisuudessa on myös muiden biisejä mukana, kunhan niissä on sitä jotain mitä mä vaadin myös itseltäni.

Aleksi: - Uudella levyllä Fragile on mun käsialaa ja jonkin verran lisääkin olisi puolivalmiita pohjia ja sanoituksia. Ei muiden osallistuminen säveltämiseen ole koskaan ollut poissuljettua, mutta Juha on niin tuottelias, ettei muiden panokselle ole vielä ollut sen enempää tarvetta.
Juha: - Sovitusvaiheessa jokainen tuo kumminkin niin kovan oman panoksensa ja soundinsa noihin biiseihin, että jos mä tekisin näitä yksin kotona jollakin tietokoneella valmiiksi, niin ne luultavasti kuulostaisivat kamelin pieruilta nykyiseen lopputulokseen verrattuna.

Orkesterin musiikista on helposti aistittavissa doom metalin kumpuavia tuttuja tunnetiloja kuten melankolisuus, masentuneisuus ja suru. Juha ja Aleksi tunnustavatkin käyttävänsä musiikkia kanavana, johon sisintään on hyvä purkaa. Vain Mikko tuntuu olevan asiasta hieman eri mieltä.

Juha: - Mulle musiikki toimii todellakin puhdistavana tekijänä. Musiikissa täytyy olla jotain, joka viiltää ja repii sydäntä auki. Kaikkihan tietää sen tunteen, kun kuulee jonkun melodian tai
sanoituksen ja se tuntuu mahassa asti. Silloin musiikki on toiminut varmasti jonkinlaisena kanavana.

Aleksi: - En itsekkään osaa soittaa "vain" musiikkia, koska en pysty soittamaan mitään mikä ei herätä vahvoja tunteita minussa itsessäni. Vaikken tosiaankaan ole kovin surumielinen ihmisenä, niin silti melankolinen ja rankka musiikki on se luontevin tapa ilmaista itseäni. Musiikkia on tullut kumminkin jossain muodossa tehtyä jo niin pitkään, ettei mulla ole mitään hajua mitä sitä tekisi jos ei sitä.

Mikko: - Kyllä se pääasiassa mulle on ”vain” musiikkia, kun ei meillä tässä mukana kuitenkaan ole mitään syvällistä sanomaa. Saan toki meidän musiikista kylmiä väreitä ja tuntemuksia, mutta itse käsitän "musiikin joka ei ole vain musiikkia”-käsitteen esim. punkkina tai black metallina. Asiahan olisi varmasti toisenlainen, jos kirjoittaisin sanat biiseihin. Silloinhan musiikki olisi varmasti paljon henkilökohtaisempaa. Toisaalta hetkeen ei ole juuri mitään tekstiä tullutkaan joka varmaan johtuu siitä, että lähiaikoina asiat ovat menneet aika ikävänkin hyvin. Tulevaisuus näyttää tuleeko mun sanoituksiani koskaan tälle bändille.

Tulevan levyn biisilistan perusteella naiset tuntuvat toimivan monella tapaa innoituksen lähteenä, vaikka yleensä varsin murheellisilla tavoilla.

Aleksi: - Taitaapa nyt olla niin, että kaikki meidän kappaleet käsittelevät joko naisia tai maailmanloppua. Hyviä teemojahan nuo ovat, mutta ehkä me sitten kolmannelle levylle keksitään joitakin muita aiheita.

Juha: - Monissa meidän biiseissä naiset tuppaavat pääsemään hengestään ja kun noita kummittelutarinoitakin mahtuu mukaan, niin fiktioksihan tekstit väkisinkin vetää. Voisi ehkä sanoa, että puolet mun sanoituksista on tuollaisia kauhutarinoita ja toisessa puoliskossa sitten ryvetään oikeasti siellä murheen alhossa. Sen kummemmin en niistä sanoituksista rupea kuitenkaan puhumaan.
Mikko: - Kuolleet naiset ovat jotenkin mystisesti nousseet aika isoon osaan meidän sanoituksissa. Kyllä kai naisista joka miehelle välillä harmia on, mutta ilmankaan ei voi olla.

Olisiko se sitten niin, että kuollut nainen on paras nainen?
Mikko: - Ei nyt sentään lähdetä ihan noin jyrkälle linjalle. Kuolleet naiset taisivat olla kuitenkin enemmän tuon Ted Bundyn heiniä.

Parhaana esimerkkinä kuolleiden naisten ja kummitustarinoiden yhdistelystä käy tulevan kakkoslevyn kuudes kappale Ghost of Laura Palmer, joka nimellään viittaa varsin vahvasti David Lynchin ohjaamaan kulttisarjaan Twin Peaks. Kaikki ei kuitenkaan aina ole ihan sitä miltä ensisilmäykseltä vaikuttaa.

Juha: - Twin Peaks -sarja oli sävyiltään juuri sellainen, mitä myös itse tavoittelen biisien tunnelmissa. Eka levy saavutti sitä fiilistä jo aika hyvin ja uusi jatkaa siitä vielä paremmin. Ghost of Laura Palmer -biisillä ei ole Twin Peaksin kanssa mitään tekemistä muuta kuin henki, mikä hallitsee kappaletta. Biisi on ylistystä naisen kauneudelle mutta kaikkihan myös muistavat mikä Laura oli pohjimmiltaan. Selkeä kesähitti jos levy julkaistaisiin nyt kesällä.

Aleksi: - Vaikka kappale nivoutuukin Twin Peaksiin vähemmän kuin nimi antaa ymmärtää, niin miten se nivoutuu siihen tuo biisille aivan uuden tulkinnallisen tason. Sanat tulevat tällä kertaa levylle asti mistä niitä sitten voi tavata.

Debyytin kansiinhan kappaleiden lyriikoita ei ole painettu, joten voiko tämän tulkita niin, että mikäli ne olisivat kaikkien luettavissa, katoaisi niistä jokin mystinen aura vai niin, että ne ovat vain liian henkilökohtaisia kaiken kansan jaettavaksi?

Juha: - Mä olen huomannut sen, että kun joutuu luomaan oman kuvan biisistä, niin se todellakin saa paljon enemmän syvyyttä kuin mitä valmiiksi selitetty kappale tekee. Olen myös pohjimmiltani sellainen perusjurpometsäsuomalainen, että en halua lähteä avautumaan sen enempää kuin mitä sanat antavat ymmärtää. Sen verran piti kyllä antaa periksi, että noista eka levyn sanoituksista puolet löytyy meidän kotisivuilta.

PAREMMIN JA HITAAMMIN

Tulevaa levyä kuunnellessa on selvää, että kehittymistä on tapahtunut, vaikka radikaaleista muutoksista ei voidakaan puhua. Bändi itse ei kuitenkaan ota turhaa stressiä siitä, kehittyykö vai jalostuuko musiikki.

Aleksi: - Uusia biisejä tehdessä kävi välillä kyllä mielessä, että onkohan nyt tulossa vähän liian mystistä progea edelliseen verrattuna, mutta helvetin hyvä jatke levystä tuli debyytille. Sopivasti erilainen mutta silti tunnistettavasti samanlainen.

Juha: - Tässä rupeaa nyt olemaan aika hyvä ote siitä, miten bändi toimii yhteen ja musiikkikin lähenee kokoajan täydellistä Swallow the Sun-soundia. Itse olen yrittänyt karsia paljon pois soitosta, että kokonaisuus toimisi paremmin. Toisaalta niin kauan kuin musiikkia tekee sydämestään, niin se pysyy rehellisenä ja sittenhän sitä voi tehdä vaikka kolmekymmentä saman kuuloista levyä. Joten kyllä AC/DC ja Maiden ovat aina olleet oikeassa!

Vaikka vertailujen tekeminen levyjen välillä ei koskaan tunnu olevan muusikoille helppoa, on trio selkeästi pohtinut asiaa myös tältä kantilta.

Mikko: - Suurin ero mielestäni on se, että tämä uusi levy on tehty paljon huolellisemmin. Biisejä hiottiin aika paljon ja rakenteet kerkesivät muuttua matkan varrella moneen kertaan. Laulusovitukset jäivät taas toisaalta melko viime tippaan ja noin puolet lauluista äänitinkin studiossa vähän improvisoiden. Olen niihin kuitenkin tyytyväinen enkä juurikaan muuttaisi mitään näin jälkikäteen.

Juha: - Debyytti on aivan liian nopea, joten siihen on tullut vähän parannusta jo tällä uudella levyllä. Musiikkia on nyt venytetty vähän joka suuntaan, joten levy on entistä raskaampi ja melodisempi. Levystä tuli juuri niin synkkä ja kaunis kuin pitikin.

Aleksi: - Tulevalla levyllä on enemmän ääripäitä. Välillä on vähän helvetin äkäistä runttausta ja välillä taas herkistellään ja leijutaan enemmän kuin ensimmäisellä levyllä kertaakaan. Syvemmältä levyltä tuo tuntuu, siinä on enemmän löydettävää.

Ääripäiden käyttö tulee selkeimmin ehkä esille myös Mikon lauluosuuksissa, joissa massiivisen murinan lisäksi kuullaan entistä enemmän ja rohkeammin käytettyä puhdasta laulua.
Mikko: - Tylsäksihän se helposti kävisi, jos laulut olisivat tasaista korinaa alusta loppuun. Laulusovituksista teen ehkä noin 90 % itse ja ne syntyvät melko vaivattomasti. Muutaman kerran kun kuuntelee biisin sanoja lukien, niin se on siinä. Enkä mä edes osaa availla ääntäni, yleensä poltan tupakin ja rykäisen sitten oman osuuteni nauhalle mahdollisimman nopeasti ilman turhia viilailuita. Näin laulamisessa säilyy aidompi tunne ja tietty rosoisuus.

Keikkatilanteissa niin murinat kuin puhtaat vokalisoinnin tuntuvat irtoavan herra Kotamäeltä aivan yhtä vaivattomasti kuin levylläkin. Pienoisesta esiintymiskammosta huolimatta.

Mikko: - Yleensä parin ekan biisin kohdalla on aina pieni ahdistus päällä, mutta kyllä se siitä sitten aina helpottaa. Kaikenlaistahan siinä kerkiää keikan aikana pohtia, viimeksi taisin muistaakseni miettiä, että onpa joku neito tuossa eturivissä laittanut melko runsaasti hajuvettä. Noita biisejä on kuitenkin sen verran veivattu, että niitä ei tarvitse paljoa mietiskellä, ne vain tulevat.

Laulun ohella toinen yleisesti käytetty elementti niin doom metalissa kuin Swallow the Suninkin musiikissa ovat koskettimet. Vaikka ne eivät dominoikaan itse musiikkia, ei niitä voisi poiskaan ottaa.

Juha: - Meillä kaikki rakentuu kaikkien ympärille joten heti jos jättää vaikka toisen kitaran tai koskettimet pois, niin bändi kuulostaa taas kamelin pierulta.

Aleksi: - Mulla on yleensä lähestymistapana se, että synien tulisi jotenkin punoa biisien eri osat yhteen ja lisätä vähän kaarta biiseihin. Juuri tästä syystä niistä ei paljon löydy sellaisia kolmisointu-automaatti-mattoja, koska ne ovat yleensä ihan yhdentekeviä. Kappaleet eivät yleensä lähde kehittymään koskettimien ympärille, koska Juha säveltää kitaralla, mutta joitain juttuja sieltä sitten on poimittu synan hoidettavaksi.

OON SUN SAMURAI

Uusi levy on ehtinyt olla valmiina jo muutaman kuukauden, mutta alkuperäisistä suunnitelmista poiketen julkaisua siirrettiin kesäkuusta elokuun loppuun. Vaikka odottavan aika on tunnetusti pitkä tai katsantokannasta riippuen leveä, järkisyyt puoltavat ilmestymispäivän siirtoa.

Juha: - Levyn julkaisua siirrettiin sen takia, kun Fireboxilla oli keväälle jo viisi julkaisua tulossa ja haluttiin hoitaa asiat levyn ympärillä hyvin. Koska kesän keikat olisivat joka tapauksessa olleet menetettyjä, niin nyt niitä ja mahdollista Euroopan kiertuetta voi sitten rauhassa järkkäillä syksylle. Kyllähän tuo polttelee odotella levynjulkaisua kun tietää millainen levy on tulossa ja tekisi mieli jo päästä vetämään niitä biisejä livenä. Swallowhan toimii kyllä Suomen suvessa aivan loistavasti varsinkin jos sattuu vielä auringonpimennyskin kohdille.

Mikko: - Totta kai syksy on otollisempaa aikaa kuunnella tällaista musiikkia. Nyt vain kerkiää tehdä sille rajoitetulle painoksellekin videot valmiiksi ja miettimään vielä levyn nimeä.

Kevään korvilla pikkulinnut ehtivät jo livertelemään, että levyn nimeksi olisi harkittu Dark Samuraita, mutta eihän tämä nyt voi pitää paikkaansa, eihän?

Juha: - Dark Samurai olisi kyllä kuuma nimi! Etukannessa samuraiasuinen Mikko olisi lyömässä meiltä miekalla päät irti ja takakannessa mies teroittaa miekkaansa, kun muut pitävät kärsien niskastaan kiinni. Noh, ehkä se on kuitenkin joku muu.

Aleksi: - Luonnostelin tuohon nimeen pohjaten oikein hienot kannetkin, mutta taitavatpa jäädä käyttämättä. Levylle on muutamia nimiehdotuksia, mutta tässä niitä vielä vähän tunnustellaan.

Kyseenalaisen sopivasta nimiehdotuksesta tulee väkisinkin mieleen miesten väkevämmän osuus tämänkin idean syntymisessä. Swallow the Sunin herratkaan kun eivät tunnu tunnetusti tuoppiin syljeskelevän.

Aleksi: - Onhan tuo viinan juominen hienoa puuhaa paitsi että Raiviolle ei maistu, mutta ei se kuitenkaan ole olennainen osa bändiä. Bänditoiminta vaan tarjoaa niin paljon otollisia tilanteita olla päissään, ettei niitä voi olla käyttämättä.

Juha: - Keikan jälkeen on aina huvittavaa katsoa sitä kilpajuoksua takahuoneeseen, ettei vaan yhtään pulloa mene väärään osoitteeseen. Seuraavana aamuna kyllä sitten yleensä näkee, että tuomiondrinkkejä on nautittu.

Mikko: - Kyllähän meille osalle tosiaan maistuu eikä sitä tarvitse pöydän alle pistää. Oma suosikkini on Beetlehem eli vodkaa, omenalikööriä ja karpalomehua. Tuosta on ihan hyvä lähteä, mutta toisaalta eipä ole keskioluen voittanutta.

Beetlehemissähän taisi kuuleman mukaan syntyä parituhatta vuotta sitten eräs pitkätukkainen puuseppä, joka nykyisessä ammatissaan tuomitsee eläviä ja kuolleita. Jos teillä olisi nyt tuo sama valta, kenet te tuomitsisitte?

Mikko: - Tämä on kyllä vaikea kysymys, koska tappolistani on sen verran pitkä. George W. Bushin lahtaaminenkaan ei varmaan auttaisi mitään, samanlainen uusi apina sinne tilalle kumminkin tulisi.

Aleksi: - Vitut Jeesuksesta, Judge Death määrää! Syyllisiä ovat kaikki, rikoksenaan elämä ja rangaistuksena on kuolema.

Juha: - Saman tien lähtisi tämä lasten sankari Hilarius-Hiiri syvimpään helvetin rotkoon mikä löytyy. Hinku ja Vinku takaisin televisioon, siinä on duumia kun suursyömäri ottaa pultit!

Mikko: - Hilarius-hiiren kotihan sijaitsee itse asiassa täällä Jyväskylässä, joten tulisi tehtyä kotikaupungille palvelus. Ei enää jeesushippeilyä perheen pienimmille.

YKSINÄINEN ALBERT

Swallow the Sunin listoillekin kivunneelta Forgive Her… -singleltä löytyy myös Candlemass-cover Solitude. Mikko Kotamäen sijasta kappaleen tulkitsee kuitenkin toisen listajyrän Reverend Bizarren solisti Albert Witchfinder. Albertin mukaan idea biisin coveroimisesta on täysin lähtöisin Swallow the Sunin puolelta ja pienten alkusähellysten kautta pyörät alkoivat pyörimään.

- Meillä oli keikka Turussa Reverendin kanssa ja hengailtiin siinä takahuoneessa, kun kitaristimme Peterin puhelin pirahti ja Swallow the Sunin rumpali Pasanen alkoi vahingossa esittää asiaan hänelle. Peter vastasi, että käyhän sekin että hän laulaa tuon, mutta saattaisiko kuitenkin olla niin, että se on tuo Albert jota siihen halutaan. Kävin Pasasen kanssa mielenkiintoisen puhelun aiheesta ja lupauduin heti mukaan. Joitakin aikoja myöhemmin lähdin junalla Jyväskylään, jossa tapasin ukkelit ensimmäistä kertaa ja uskallan sanoa, että heti tultiin juttuun ja sessiot olivat miellyttävät ja varsin humaltuneet.

Nippelitietona mainittakoon, että Solitudesta löytyy myös Mikon yksin laulama versio, joka löytyy vastikään julkaistulta The Morning Never Camen jenkkipainokselta bonusraitana. Mutta minkälainen suhde Albert sinulla on Candlemassiin ja mikä on sinulle SE Candlemassin levy?

- Täytyy tunnustaa, että vaikka Candlemass on eittämättä merkittävä yhtye koko doom metal -genrelle, ei se ole koskaan ollut minulle mikään ykkösbändi. Kasaillessani Reverend Bizarrea Candlemass ei kuulunut siihen esikuvien jengiin, joiden perinnön varaan rakensimme oman musiikkimme perustuksia. Hyviä biisejä heillä kuitenkin on paljon ja varsinkin nähtyäni Tavastian reunion-keikan avautui niiden voima täysillä. Solitude on ensimmäinen biisi, jonka bändiltä aikoinaan kuulin joskus 90-luvun alussa, mutta sanoisin siltikin, että Nightfall on se kovin levy minulle. Tämä uusin albumi on kyllä mieluisa yllätys ja saattaa pidemmän kuuntelun jälkeen nousta jopa sinne kolmen kärkeen.

Albert tunnustaa halunneensa laulaa Solituden jo pidemmän aikaa, vaikka ehdoton suosikki Candlemassin tuotannosta onkin orkesterin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Samarithan. Pyynnön tullessa Albert olikin heti valmis yrittämään hommaa, vaikka tiedossa oli klassikoihin koskemisen vaikeus.

- Solitude on kaikista merkittävimpiä doom metal biisejä ikinä. Tämä tietoisuus toi omat paineensa sessioihin ja voinkin sanoa, että vähän hirvitti yrittää tätä biisiä laulaa. Enemmän olin kuitenkin huolissani, että pilaan Swallow the Sunin tekemät hienot pohjat määkimiselläni.

- Lähdin siitä, että pyrin saamaan lauluihini kaiken sen mitä alkuperäiseen versioon on sävelletty. Treenasin biisin niin, että kykenin saavuttamaan alkuperäisen sovituksen yksityiskohdat ainoana pyrkimyksenäni kuitenkin vetäistä koko hoito tunteella sisään. Koen voittavani tunteessa sen minkä häviän tekniikassa. Laulaessani uppoudun aina biisiin, oli se mikä tahansa ja jos en kykene uppoutumaan, en edes laula. En enää muista mikä tunnetila minulla oli Solitudea purkittaessani, mutta kaipa tavallaan lähestyin kappaletta omien kuolemanhimojeni kautta ja löysin sieltä tarvittavan fiiliksen. Sanoituksissa on myös kuvailtu sellaisia tuntemuksia, jotka itsekin tunnistan ja olen kokenut.

Pienoisista vaikeuksista huolimatta lopputulos on varsin komeaa kuultavaa eikä ole yhtään liioiteltua sanoa Albertin yltävän tulkinnassaan parhaimpaansa. Herra on itse syystäkin pienoisella varauksella tyytyväinen suoritukseensa.

- En ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään mitä olen tehnyt, mutta tähän versiointiin olen varsin tyytyväinen. Ainoastaan biisin alku vaivaa vähän, sen voisin vetää nyt varmemmin, mutta ehkä hieman hain vielä sitä tunnetta siinä. Heviosuudet menevät miltei juuri niin hyvin kuin mihin pystyn. Omaa suhtautumista on helpottanut myös se, että tuosta biisistä on tullut hyviä kommentteja. Silloin tavallaan luottaa itsekin siihen enemmän. Onneksi sain tehdä hommia pätevän bändin kanssa, jonka panos kappaleeseen on mahtava!

Reverend Bizarre on itsekin ehtinyt esittämään omia versioitaan muiden kappaleista, mutta Albertia ei harmita, että Candlemassin tuotantoon ehti joku muu koskemaan ensin. Herralla kun on aivan muut metkut mielessä lainakappaleiden suhteen.

- En näe kovinkaan paljon mieltä siinä, että coveroisimme bändejä jotka ovat näinkin lähellä meidän musiikkiamme. Mieluummin teemme näitä BM-covereita, joihin voimme antaa oman panoksemme.

Julkaistu Inferno #28/2005

NECRODEATH – MUSTAAKIN MUSTEMPI VIHA

Kerrotaan, että italialaisissa tankeissa on yksi vaihde eteen ja viisi taakse ja että maailman ohuin kirja on "Italialaiset sotasankarit". 20-vuotias death-thrashin sanansaattaja Necrodeath on kuitenkin toista maata. Se hyökkää suoraan silmille tagliatellimaisin kiharoin.
Orkesterin syntysanat lausuttiin 1980-luvun puolessavälissä. Samoihin aikoihin bändi tallensi neljän kappaleen verran tuotoksiaan The Shining Pentagram -demolle. Demoa seuranneet täyspitkät Into The Macabre (1987) ja Fragments Of Insanity (1989) keräsivät kehuja ja kiinnostusta, mutta kaikesta huolimatta bändi päätti panna pillit pussiin. Basisti John selventää ainoana englannin kieltä taitavana Necrodeath-jäsenenä hajoamisen ja kymmenen vuotta myöhemmin tapahtuneen uudelleensyntymisen syitä.

– Syitä hajoamiseen oli monia. Emme saaneet minkäänlaista tukea medialta, silloinen lafkamme oli huono eikä heillä ollut kunnollisia jakelukanavia. Yleensäkin rockmusiikki voi tuolloin huonosti Italiassa. Bändin kuoppaamisen jälkeen rumpalimme Peso perusti Sadistin, jonka kanssa hän soittelikin pitkään, aina johonkin vuoteen -97 saakka. Noihin aikoihin kitaristimme Claudia otti Pesoon yhteyttä kysellen olisiko tällä kiinnostusta herätellä Necrodeath taas henkiin. Kiinnostusta Pesolta löytyi, mutta vanhalta vokalistilta Ingolta ja basisti Paololta taas ei, joten siksi minä ja Flegias astuimme mukaan remmiin.

Italialaisen rockin ja heavyn lama tuntuu jatkuvan yhä, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei maasta ole montaa laajemmin tunnettua orkesteria tullut.

– Vaikka Italia on suuri maa, rockmusiikki ei yksinkertaisesti ole täällä yleisesti suosittua. Siksi Lacuna Coilin lisäksi suuri yleisö maamme rajojen ulkopuolella ei tunne kuin muutaman täkäläisen power metal -orkesterin. Necrodeath on ug-bändi tai - kuten jotkut sanovat - kulttibändi, emmekä ole koskaan saavuttaneet suurta yleisöä. Ei breikkaaminen ole italialaisille bändeille täysin mahdotonta, mutta bändin pystyttäminen, musiikin säveltäminen, levytysdiilin hommaaminen, keikkailu ja promotointi vie aina oman aikansa, eikä Italiassa kukaan ole auttamassa tässä prosessissa. Jos haluat pysytyllä leivän syrjässä kiinni ja maksaa laskusi, tarvitset työpaikan, joka puolestaan vie aikaa pois soittohommilta.

Oletteko koskaan harkinneet italiaksi laulamista, sehän saattaisi tuoda hommaan mukaan mukavan eksoottisen säväyksen?

– Emme, tekstimme ovat englanniksi ja joskus latinaksi, koska englanti vain yksinkertaisesti sopii paremmin rockiin kuin italia. Klassisessa musiikissa italian kieli on toimivaa, mutta rockin puolella se kuulostaa aivan kamalalta.

KAHDEN KAUDEN KOOTUT

Necrodeath ehti olla kymmenen vuotta kuopattuna, minkä jälkeen on syntynyt neljä studiossa tehtyä täyspitkää, viimeisimpänä 2003 julkaistu Ton(e)s Of Hate. Pitkästä paussista huolimatta musiikissa ei ole havaittavissa kovinkaan dramaattisia muutoksia, sillä säveltäjätiimi Peso-Claudio on yhä sama kuin 80-luvulla.

– Studiotekniikka ja äänitysmetodit ovat aivan erilaisia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jo tästäkin syystä Necrodeathin soundi on nykyisin hieman erilainen kuin ennen vanhaan, vaikka periaatteessa musiikkimme onkin samanlaista. Tsekkaapa vaikka The Flag viimeisimmältä studiolevyltämme. Kyseessä on vanha biisi uudelleensoitettuna, ja jos vertailet näitä kahta eri versiota toisiinsa, et usko korviasi! Uusi versio kuulostaa aivan erilaiselta, vaikka emme muuttaneet sillä nuottiakaan.

Minun korviini edellä mainittu Ton(e)s Of Hate kuulostaa kyllä hieman erilaiselta verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistuun Black As Pitchiin - eikä vain soundeiltaan. Oliko teillä tarkoituskin tehdä albumista hieman erilainen ja kokeellisempi?

– Kyllä, sillä kaksi edellistä levyämme oli nauhoitettu Ruotsissa ja niissä on ruotsalainen soundi. Tällä kertaa halusimme kuitenkin hieman erilaista äänimaailmaa ja päätimme nauhoittaa levyn täällä Italiassa, Novembren rumpalin Giuseppe Orlandon Outer Sounds -pajalla. Toki sävellyksetkin ovat hieman erilaisia, ne painottuvat rumpuihin ja lauluun kitaroiden kustannuksella.

Orkesteri tuntuu vihaavan vähän kaikkea, sillä sen verran taajaan hate-sanaa viljellään niin levyjen, kotivideon kuin kappaleidenkin nimissä. Mikä saa teidät kirjoittamaan vihasta noinkin paljon ja mitä sinä itse vihaat eniten?

– Viha vain yksinkertaisesti sopii musiikkimme tunteista parhaiten. Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa juuri nyt, että se saa meidät vihaamaan kaikkea entistäkin enemmän. Henkilökohtaisesti vihaan eniten tietämättömyyttä ja sen aiheuttamia seuraamuksia.

20-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistiin aiemmin keväällä 20 Years Of Noise -nimeä kantava kokoelma, joka sisältää ensimmäisen ja ainoan demon lisäksi materiaalia tasaisesti kaikilta levyiltä.

– Kappaleiden valitseminen levylle oli todella vaikeata, koska halusimme antaa ihmisille kattavan otoksen Necrodeathin diskografiasta. Alun perin ideana oli valita levylle demon lisäksi kolme biisiä joka levyltä, ennen julkaisematon Black Sabbath -coveri sekä lätkäistä päälle vielä vuosien varrella tehdyt videot. Ikävä kyllä olemme pienen budjetin bändi, joten jouduimme karsimaan kappaleita kahteen per levy ja jättämään pois nuo videot. Ehkä voimme kuitenkin julkaista täydellisen antologian kun orkesteri tulee 30 vuoden ikään!

Mitä teillä on 20 vuoden jälkeen yhä annettavana metallille?

– Hauskanpitoa. Soitan itse, koska se on hauskaa ja koska ihmiset kuuntelevat levyjämme ja tulevat keikoille pitämään hauskaa. Homma nimi on rock’n’roll!

Julkaistu Inferno #28/2005