ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast
Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils
kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä
livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta
alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista
jämäkkyyttä ja potkua.
Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen
täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka
musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin
päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä
vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living
peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes
yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey
Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.
Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua,
että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita
oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä
uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka
mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin
hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music
Neitsyt täyspitkällään merkillisesti
nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta
mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole
kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja
melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin
kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti
ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi
nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan
heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10
GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern
Lähes maksimimittainen
Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti
saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella
raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja
osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että
perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren
peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin
yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen
jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä
määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10
KREATOR
Enemy of God
SPV
Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen
Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan
thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään
aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi
lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille
aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa,
liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa
kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden
takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet
melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan
aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa,
mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua
Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat
raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona
aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa
taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät
puuduta sekuntiakaan.
Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on
legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi
syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia
nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti
kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10
NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy
Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä
Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä
yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin
kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy
eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista
kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole
yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella
kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain
yksi Destruction. 5/10
REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm
Perinteisen tai klassisen doomin
kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt
alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi
orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen.
Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy
on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin
mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo
omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti
siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.
Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista
siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin
kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin
mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa
omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän”
idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin
tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.
Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta
Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla
vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on
saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna
merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta
samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä
esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants,
joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin
pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie
trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin
antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10
SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music
Sludge ei nimellään viittaa millään
tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha
yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio
murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia,
jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun
värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden,
vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät
täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista
suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi
pahitteeksi. 7/10
TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar
Still Hungryn julkaisemisen
tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä
tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta
musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes
kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä
nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei
musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli
ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.
Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn
uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy
lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää.
Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes
identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee
Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin
ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen
mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa
kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit
versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan
hieman lepsuilta.
Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta
eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa
levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen
ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find
puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi
esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F.
joskaan ei sentään äidille. 9/10
keskiviikko 1. joulukuuta 2004
TAISTELUPARIT IV: MARCO HIETALA (TAROT, NIGHTWISH) & JANNE JOUTSENNIEMI (SUBURBAN TRIBE)
Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?
Marco: Olin jotain 12-13 vanha kun aloitin eli joskus vuonna '79. Kyllä mä oon soittanut kitaraa kaikki nämä samat vuodet eli toisin sanoen en ole mikään sooloilija, mutta kyllä meikäläisestä saisi armottoman komppikitaristin bändiin.
Janne: Aivan parivuotiaasta asti hakkasin kaiken maailman leikkirumpua ja kattiloita, kunnes faija alkoi ostamaan mulle rumpuja synttäri- ja joululahjoiksi parin vuoden ajan tsekaten pysyykö innostus. Olin jotain 5-vuotias kun faija opetti mulle myöskin kitaran alkeet ekana biisinä enteellisesti Suuret Setelit . Bassoa aloin soittamaan, kun Stonea perustettiin joskus 15-vuotiaana sillä perusteella, että Suomessa voi olla vain yksi Remu. Basso oli myöskin luonnollinen jatke rummuille, sillä se on kitaraa miehekkäämpi lyömäsoitin!
Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?
M: Suurempia syitä oli varmaan se, että faija soitteli aikanaan akustista himassa ja broidi Saku rupesi kanssa soittelemaan. Kun 9-vuotiaana sekosin muutenkin Black Sabbathiin ja sitä myötä Deep Purpleen, Status Quoon ja vanhaan Rainbow’hun, niin niistä se kipinä lähti. Jos miettii tällaisia basisteja kuten Geezer Butler Sabbathista tai Bob Daisley, joka veti Rainbown Long Live Rock ’n’ Rollilla ja Ozzy Osbournen parilla ekalla, niin ne on musta edelleenkin äärettömän kovia ja jämäköitä rytmisoittajia.
J: Soittaminen tuli verenperintönä faijalta ja ukilta, jotka olivat molemmat muusikoita. Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen viisivuotiaana, joten eiköhän se Remu ollut mun eka idoli. Muutama vuosi myöhemmin tuli Pelle Miljoona. Basisteja en ole juuri erikseen diggaillut, mutta kyllä Geezer Butler, Bob Daisley, John Entwistle, Cliff Williams, Lemmy Kilmister, Cliff Burton ja Fieldy ovat omalla sarallaan loistavia persoonallisuuksia. Ja suomalaisista tietty Cisse Häkkinen!
Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?
M: Ensin oli pari tällaista yläastebändihässäkkää parin kaverin kanssa, sitten myöhemmin Saku lyöttäytyi kimppaan. Nimiä nyt oli Sabotage ja Purgatory riippuen vähän ketä jätkiä siinä oli mukana mun ja Sakun ympärillä. Myöhemmin siitä sitten tuli Tarot, kun Kinnarin Spede ja herra Mako O tulivat mukaan kuvioihin ja ruvettiin tekemään levyjä. Onhan tässä ennen Nightwishia tullut käytyä Sinergyssä ja ollut mukana näissä meidän hupiprojekteissa kuten Metal Gods, jossa on vaan soitettu vanhoja klassikoita.
J: Eka bändi mulla ja Roopella oli jo viisivuotiaina, kun soitimme kitarat lappeellaan sylissä biisejä kuten En voi sietää Elvistä ja Tarzan panee Janee . Eka oikea bändi oli myöskin kahden hengen punk-orkesteri Clever Boys, eli huumorin kukka kukki jo alkuaikoina varsin vahvasti. Pikkuhiljaa punk vaihtui heviksi, miehet ja nimet vaihtuivat muutamaankin otteeseen ja lopulta syntyi Stone, jonka jälkeen tuli Suburban Tribe. Kaikenlaista pikkuprojekteja on ollut bändien lomassa ja välissä, mutta vain terapialuonteisesti.
Mikä tekee hyvän basistin ja mikä on basistin tärkein ominaisuus?
M: Basistin tärkein ominaisuus on se, että kykenee soittamaan vankkaa suoraa A:ta vaikka biisi menisi C-molliin. Ei nyt ihan vakavasti, mutta sellaiseksi mä asian näen, että osaa soittaa vähäeleisesti suoraa tavaraa niin, että se todella kulkee ja niin että se on jämäkkää.
J: Kyllä se on armoton tyylitaju ja päänsekoittaminen. Kunhan vielä muistaa, että bassokin on lyömäsoitin, niin se on jo puoli ruokaa. Hiplailu kuuluu ihan muihin hommiin! Jos vielä viihtyy baarissa bändin rumpalin kanssa, niin sitten se alkaakin olla jo siinä.
Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?
M: Kun kuitenkin tulee niin paljon keikkailtua, niin treenaus painottuu niihin ja sen lisäksi tulee tietysti soitettua tsekkejä ja pieniä lämmityksiä. Enemmän mä kyllä kotona soitan jostain syystä kitaraa, se on jotenkin antoisampaa, koska siinä tulee myös samalla sävellettyä kaikenlaista pikku tavaraa.
J: En koskaan treenaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta soitan lähes päivittäin, useimmiten en kylläkään bassoa. Varsinkin biisejä tehdessä tulee rämpytettyä kitaraa päivittäin järjettömiä aikoja, mutta sellaista määrätietoista tekniikan kehittämistä tai skaalojen sahaamista en harrasta enää ollenkaan. Mä en ole myöskään harjoitellut basistien ainoaa pätemismahdollisuutta eli peukutusta, koska en ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Tärkein pointti mun mielestä on kumminkin, että pystyy soittamaan bändin kanssa tiukasti, ei se, kuinka monta nuottia pystyy soittamaan sekunnissa.
Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?
M: Nuotteja osaan lukea hyvin huonosti, koska se taito on ruostunut enkä siihen koskaan ole tullut hirveästi paneuduttua. Kävin musalukion Kuopiossa ja sen jälkeen vielä 1,5 vuotta Oulunkylää, missä tietysti tuli kanssa luettua teoriaa. Sanoisin kyllä, että semmoinen tietty määrä oma-aloitteisuutta varsinkin siinä vaiheessa kun aloittaa on ihan hyväksi, lähtee etsimään niitä juttuja omalla tavalla. Sellainen jättää sulle huomattavasti varmemmat ja vankemmat lähtökohdat inspiroimiseen ja juttujen soittamiseen lonkalta. Sen sijaan jälkeenpäin kun on jo soittanut jonkin aikaa, niin teoriatuntien ottaminen ja eri instrumenttien soittaminen esimerkiksi mulle toi kitaran ja vähän kiippareiden soittaminen on valaissut huomattavasti enemmän mistä se musa koostuu ja minkälaisia sointujuttuja siellä on. Mikä antaa taas huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sille minkälaisia kuvioita ja fillejä tekee bassolla.
J: Teoriasta on toki hyötyä musiikin ymmärtämiseen matemaattisena asiana, pystyy visualisoimaan itselleen melodiakulut ja vastaavat, mutta täydellinenkään teorian taitaminen ei tuo yhtään lisää tunnetta musiikkiin, mikä on kuitenkin musiikin tärkein tehtävä! Ei teoriasta ole tietenkään haittaa, jos se pysyy hyvänä renkinä eikä isäntänä, sillä musiikki on laeista vapaata aluetta. Osaan nuotit, mutten pysty enää soittamaan Primavistaa kuten pikkupoikana pianolla osasin. Jos pitää blokata joku biisi, niin opettelen sen korvakuulolta enkä ala etsimään netistä tabloja.
Minkälaista bassoa käytätte ja onko bassossanne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Soitatteko sormin vai plektralla ja miksi?
M: Tällä hetkellä pääinstrumentti on Warwickin Infinity-malli. En nyt tiedä onko siinä varsinaisesti hirveästi mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi että siinä on f-aukot. Siinä on siis jonkin verran onttoa lankkua, mikä tietysti antaa sille semmoista puunväriä siihen sointiin mistä mä ainakin itse tykkään. Onhan siinä tietty se pirullinen erikoisuus, ettei siihen ihan kaikkien rahat riitä. Soitan plektralla ihan vaan sen takia, että kun aloittelin niin soitin sekä kitaraa että bassoa plektralla. Periaatteessa mä en tunnusta kumpaakaan koulukuntaa paremmaksi, molemmissa on puolensa. Ja mikäli treenaa itsensä riittävän pitkälle, niin molemmilla pystyy hoitamaan hommansa ihan täydellisesti.
J: Tällä hetkellä mulla on käytössä pari ESP:n LTD viisikielistä bassoa, kun meillä on nykyään toi Ö-vire. Edellisen levyn aikoihin käytin nelikielisiä Jacksoneita, mutta viritys oli oudohko, sillä mulla oli G:n tilalla paksu H. Onhan mulla yksi tavallisuudesta poikkeava basso, siinä on Kallen lukijoiden omista kuvista mallinnettu maalaus alasti pyllistävästä äijästä ja sen kikkelistä. Olen alusta saakka soittanut plektralla, sillä olen aivan paska sormilla enkä ole jaksanut sitä treenata. Sormissa ja plekussa on aivan eri soundi ja soittotyylikin on eri, riippuu oikeastaan musiikin lajista kumpi sopii paremmin.
Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon bassoa hankkiessa?
M: Heti ensimmäiseksi kannattaa miettiä mitkä on sen hetkiset kyvyt, mahdollinen motivaatio ja sen mukaan sitten katsella niitä hintaluokkia. Totta kai kun mennään vankkoihin merkkeihin ja tyyriisiin bassoihin, niin niiden hyvyyteen pitäisi kyetä luottamaan. Halvemmissa hintaluokissa bassoja pitää vähän tutkia, koska siellä on sekä maanantaikappaleita että parempia versioita. Yleensä hyvä testi millä itsekin kuuntelen bassoja on, että painaa korvan kiinni puuhun ja kokeilee. Jos se soi hyvin akustisesti eli siinä on hyvä flängi ja murina, niin jo se ratkaisee hyvin paljon.
J: Kunhan se vaan on coolin näköinen, toki soittomukavuus on plussaa. Jos kaula on suora ja kielten ei tarvitse leijua parin sentin päässä kaulasta eli sitä on helppo soittaa. Ja tarpeeksi pitkä hihna! Jos haarusväli näkyy basson alapuolella, kannattaa etsiä uusia kivoja harrastuksia vaikka urheilun puolelta.
Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle basistille?
M: Kannattaa miettiä mikä on se motivaatio, koska tämä on niin äärimmäisen epävarma ala ja parhaimmillaan niin helvetin ankea. Meikäläinenkin on käynyt aika pitkän tien, että on päässyt siihen asemaan että voi elättää itsensä ja perheensä soittamisella. Ilman hyvin vankkaa sisukkuutta tie ei kyllä aukene.
J: Mahdollisimman nopeasti bändi pystyyn kavereiden kanssa, siitä treenikämpälle ja sitten keikoille! Yhteissoitto on se, millä oikeasti on mitään merkitystä. Vaikka osaisi kaikki maailman skaalat ja ihan sairaan nopeasti, sillä ei ole mitään merkitystä jos soittaa rumpalin kanssa eri biisiä. Tekniikka ja soiton ymmärtäminen kehittyy pikkuhiljaa soittamisen lomassa, ei heti tarvitse olla virtuoosi. Mielummin vähäeleisesti ja yksinkertaisesti vankalla tatsilla kuin tilulilua räpeltäen hennolla otteella. Tatsi on täysin omissa sormissa, siinä ei styrkkarit tai säröt paljon auta, jos homma mättää jo äänen alkulähteellä.
Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi basistin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?
M: Eipä oikeastaan. Pakko on myöntää, että näinä päivinä hankin ja kuuntelen hyvin vähän musaa, muuta kuin sellaista millä on itselle retrohengessä merkitystä. Meikäläisen updeittaus musan suhteen on aika kehno, koska joutuu olemaan niin paljon musiikin kanssa tekemisissä, ettei himassa enää oikein jaksa keskittyä siihen.
J: Eipä tule paljon mitään mieleen, harvemmin kuuntelen musiikkia basistin näkökulmasta... Musen Absolutionissa on vankkaa bassosoundia reippaalla otteella.
Julkaistu Inferno #23/2004
Marco: Olin jotain 12-13 vanha kun aloitin eli joskus vuonna '79. Kyllä mä oon soittanut kitaraa kaikki nämä samat vuodet eli toisin sanoen en ole mikään sooloilija, mutta kyllä meikäläisestä saisi armottoman komppikitaristin bändiin.
Janne: Aivan parivuotiaasta asti hakkasin kaiken maailman leikkirumpua ja kattiloita, kunnes faija alkoi ostamaan mulle rumpuja synttäri- ja joululahjoiksi parin vuoden ajan tsekaten pysyykö innostus. Olin jotain 5-vuotias kun faija opetti mulle myöskin kitaran alkeet ekana biisinä enteellisesti Suuret Setelit . Bassoa aloin soittamaan, kun Stonea perustettiin joskus 15-vuotiaana sillä perusteella, että Suomessa voi olla vain yksi Remu. Basso oli myöskin luonnollinen jatke rummuille, sillä se on kitaraa miehekkäämpi lyömäsoitin!
Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?
M: Suurempia syitä oli varmaan se, että faija soitteli aikanaan akustista himassa ja broidi Saku rupesi kanssa soittelemaan. Kun 9-vuotiaana sekosin muutenkin Black Sabbathiin ja sitä myötä Deep Purpleen, Status Quoon ja vanhaan Rainbow’hun, niin niistä se kipinä lähti. Jos miettii tällaisia basisteja kuten Geezer Butler Sabbathista tai Bob Daisley, joka veti Rainbown Long Live Rock ’n’ Rollilla ja Ozzy Osbournen parilla ekalla, niin ne on musta edelleenkin äärettömän kovia ja jämäköitä rytmisoittajia.
J: Soittaminen tuli verenperintönä faijalta ja ukilta, jotka olivat molemmat muusikoita. Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen viisivuotiaana, joten eiköhän se Remu ollut mun eka idoli. Muutama vuosi myöhemmin tuli Pelle Miljoona. Basisteja en ole juuri erikseen diggaillut, mutta kyllä Geezer Butler, Bob Daisley, John Entwistle, Cliff Williams, Lemmy Kilmister, Cliff Burton ja Fieldy ovat omalla sarallaan loistavia persoonallisuuksia. Ja suomalaisista tietty Cisse Häkkinen!
Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?
M: Ensin oli pari tällaista yläastebändihässäkkää parin kaverin kanssa, sitten myöhemmin Saku lyöttäytyi kimppaan. Nimiä nyt oli Sabotage ja Purgatory riippuen vähän ketä jätkiä siinä oli mukana mun ja Sakun ympärillä. Myöhemmin siitä sitten tuli Tarot, kun Kinnarin Spede ja herra Mako O tulivat mukaan kuvioihin ja ruvettiin tekemään levyjä. Onhan tässä ennen Nightwishia tullut käytyä Sinergyssä ja ollut mukana näissä meidän hupiprojekteissa kuten Metal Gods, jossa on vaan soitettu vanhoja klassikoita.
J: Eka bändi mulla ja Roopella oli jo viisivuotiaina, kun soitimme kitarat lappeellaan sylissä biisejä kuten En voi sietää Elvistä ja Tarzan panee Janee . Eka oikea bändi oli myöskin kahden hengen punk-orkesteri Clever Boys, eli huumorin kukka kukki jo alkuaikoina varsin vahvasti. Pikkuhiljaa punk vaihtui heviksi, miehet ja nimet vaihtuivat muutamaankin otteeseen ja lopulta syntyi Stone, jonka jälkeen tuli Suburban Tribe. Kaikenlaista pikkuprojekteja on ollut bändien lomassa ja välissä, mutta vain terapialuonteisesti.
Mikä tekee hyvän basistin ja mikä on basistin tärkein ominaisuus?
M: Basistin tärkein ominaisuus on se, että kykenee soittamaan vankkaa suoraa A:ta vaikka biisi menisi C-molliin. Ei nyt ihan vakavasti, mutta sellaiseksi mä asian näen, että osaa soittaa vähäeleisesti suoraa tavaraa niin, että se todella kulkee ja niin että se on jämäkkää.
J: Kyllä se on armoton tyylitaju ja päänsekoittaminen. Kunhan vielä muistaa, että bassokin on lyömäsoitin, niin se on jo puoli ruokaa. Hiplailu kuuluu ihan muihin hommiin! Jos vielä viihtyy baarissa bändin rumpalin kanssa, niin sitten se alkaakin olla jo siinä.
Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?
M: Kun kuitenkin tulee niin paljon keikkailtua, niin treenaus painottuu niihin ja sen lisäksi tulee tietysti soitettua tsekkejä ja pieniä lämmityksiä. Enemmän mä kyllä kotona soitan jostain syystä kitaraa, se on jotenkin antoisampaa, koska siinä tulee myös samalla sävellettyä kaikenlaista pikku tavaraa.
J: En koskaan treenaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta soitan lähes päivittäin, useimmiten en kylläkään bassoa. Varsinkin biisejä tehdessä tulee rämpytettyä kitaraa päivittäin järjettömiä aikoja, mutta sellaista määrätietoista tekniikan kehittämistä tai skaalojen sahaamista en harrasta enää ollenkaan. Mä en ole myöskään harjoitellut basistien ainoaa pätemismahdollisuutta eli peukutusta, koska en ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Tärkein pointti mun mielestä on kumminkin, että pystyy soittamaan bändin kanssa tiukasti, ei se, kuinka monta nuottia pystyy soittamaan sekunnissa.
Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?
M: Nuotteja osaan lukea hyvin huonosti, koska se taito on ruostunut enkä siihen koskaan ole tullut hirveästi paneuduttua. Kävin musalukion Kuopiossa ja sen jälkeen vielä 1,5 vuotta Oulunkylää, missä tietysti tuli kanssa luettua teoriaa. Sanoisin kyllä, että semmoinen tietty määrä oma-aloitteisuutta varsinkin siinä vaiheessa kun aloittaa on ihan hyväksi, lähtee etsimään niitä juttuja omalla tavalla. Sellainen jättää sulle huomattavasti varmemmat ja vankemmat lähtökohdat inspiroimiseen ja juttujen soittamiseen lonkalta. Sen sijaan jälkeenpäin kun on jo soittanut jonkin aikaa, niin teoriatuntien ottaminen ja eri instrumenttien soittaminen esimerkiksi mulle toi kitaran ja vähän kiippareiden soittaminen on valaissut huomattavasti enemmän mistä se musa koostuu ja minkälaisia sointujuttuja siellä on. Mikä antaa taas huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sille minkälaisia kuvioita ja fillejä tekee bassolla.
J: Teoriasta on toki hyötyä musiikin ymmärtämiseen matemaattisena asiana, pystyy visualisoimaan itselleen melodiakulut ja vastaavat, mutta täydellinenkään teorian taitaminen ei tuo yhtään lisää tunnetta musiikkiin, mikä on kuitenkin musiikin tärkein tehtävä! Ei teoriasta ole tietenkään haittaa, jos se pysyy hyvänä renkinä eikä isäntänä, sillä musiikki on laeista vapaata aluetta. Osaan nuotit, mutten pysty enää soittamaan Primavistaa kuten pikkupoikana pianolla osasin. Jos pitää blokata joku biisi, niin opettelen sen korvakuulolta enkä ala etsimään netistä tabloja.
Minkälaista bassoa käytätte ja onko bassossanne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Soitatteko sormin vai plektralla ja miksi?
M: Tällä hetkellä pääinstrumentti on Warwickin Infinity-malli. En nyt tiedä onko siinä varsinaisesti hirveästi mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi että siinä on f-aukot. Siinä on siis jonkin verran onttoa lankkua, mikä tietysti antaa sille semmoista puunväriä siihen sointiin mistä mä ainakin itse tykkään. Onhan siinä tietty se pirullinen erikoisuus, ettei siihen ihan kaikkien rahat riitä. Soitan plektralla ihan vaan sen takia, että kun aloittelin niin soitin sekä kitaraa että bassoa plektralla. Periaatteessa mä en tunnusta kumpaakaan koulukuntaa paremmaksi, molemmissa on puolensa. Ja mikäli treenaa itsensä riittävän pitkälle, niin molemmilla pystyy hoitamaan hommansa ihan täydellisesti.
J: Tällä hetkellä mulla on käytössä pari ESP:n LTD viisikielistä bassoa, kun meillä on nykyään toi Ö-vire. Edellisen levyn aikoihin käytin nelikielisiä Jacksoneita, mutta viritys oli oudohko, sillä mulla oli G:n tilalla paksu H. Onhan mulla yksi tavallisuudesta poikkeava basso, siinä on Kallen lukijoiden omista kuvista mallinnettu maalaus alasti pyllistävästä äijästä ja sen kikkelistä. Olen alusta saakka soittanut plektralla, sillä olen aivan paska sormilla enkä ole jaksanut sitä treenata. Sormissa ja plekussa on aivan eri soundi ja soittotyylikin on eri, riippuu oikeastaan musiikin lajista kumpi sopii paremmin.
Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon bassoa hankkiessa?
M: Heti ensimmäiseksi kannattaa miettiä mitkä on sen hetkiset kyvyt, mahdollinen motivaatio ja sen mukaan sitten katsella niitä hintaluokkia. Totta kai kun mennään vankkoihin merkkeihin ja tyyriisiin bassoihin, niin niiden hyvyyteen pitäisi kyetä luottamaan. Halvemmissa hintaluokissa bassoja pitää vähän tutkia, koska siellä on sekä maanantaikappaleita että parempia versioita. Yleensä hyvä testi millä itsekin kuuntelen bassoja on, että painaa korvan kiinni puuhun ja kokeilee. Jos se soi hyvin akustisesti eli siinä on hyvä flängi ja murina, niin jo se ratkaisee hyvin paljon.
J: Kunhan se vaan on coolin näköinen, toki soittomukavuus on plussaa. Jos kaula on suora ja kielten ei tarvitse leijua parin sentin päässä kaulasta eli sitä on helppo soittaa. Ja tarpeeksi pitkä hihna! Jos haarusväli näkyy basson alapuolella, kannattaa etsiä uusia kivoja harrastuksia vaikka urheilun puolelta.
Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle basistille?
M: Kannattaa miettiä mikä on se motivaatio, koska tämä on niin äärimmäisen epävarma ala ja parhaimmillaan niin helvetin ankea. Meikäläinenkin on käynyt aika pitkän tien, että on päässyt siihen asemaan että voi elättää itsensä ja perheensä soittamisella. Ilman hyvin vankkaa sisukkuutta tie ei kyllä aukene.
J: Mahdollisimman nopeasti bändi pystyyn kavereiden kanssa, siitä treenikämpälle ja sitten keikoille! Yhteissoitto on se, millä oikeasti on mitään merkitystä. Vaikka osaisi kaikki maailman skaalat ja ihan sairaan nopeasti, sillä ei ole mitään merkitystä jos soittaa rumpalin kanssa eri biisiä. Tekniikka ja soiton ymmärtäminen kehittyy pikkuhiljaa soittamisen lomassa, ei heti tarvitse olla virtuoosi. Mielummin vähäeleisesti ja yksinkertaisesti vankalla tatsilla kuin tilulilua räpeltäen hennolla otteella. Tatsi on täysin omissa sormissa, siinä ei styrkkarit tai säröt paljon auta, jos homma mättää jo äänen alkulähteellä.
Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi basistin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?
M: Eipä oikeastaan. Pakko on myöntää, että näinä päivinä hankin ja kuuntelen hyvin vähän musaa, muuta kuin sellaista millä on itselle retrohengessä merkitystä. Meikäläisen updeittaus musan suhteen on aika kehno, koska joutuu olemaan niin paljon musiikin kanssa tekemisissä, ettei himassa enää oikein jaksa keskittyä siihen.
J: Eipä tule paljon mitään mieleen, harvemmin kuuntelen musiikkia basistin näkökulmasta... Musen Absolutionissa on vankkaa bassosoundia reippaalla otteella.
Julkaistu Inferno #23/2004
NICOLE - SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN
Seitsemän vuotta ja seitsemän äänitejulkaisua tahkonnut
kotimainen Nicole on löytämässä oman linjansa. Tästä hyvä osoituksena on
listan sijalla 37 piipahtanut toinen täyspitkä Suljetut ajatukset,
jolle Inferno soi marraskuun kuukauden levy arvonimen.
Lauantai-iltapäiväksi klo 15:sta sovitun haastattelun aloitus venähtää hiukan, sillä kitaristi Olli Ketola kertoo laulusta ja toisesta kitarasta vastaavaan Ilkka Laitalan vetelevän vielä sikeitä. Edellisenä iltana Seinäjoen Bar 15:sta heitetty keikka on vaatinut veronsa.
– Kyllähän levyn menestyminen tuli meille vähän yllätyksenä, vaikka huomattiin olevamme itsekin levyyn tyytyväisiä. Eihän se kyllä vielä mikään älytön levy ole. Satsattiin kumminkin tällä kertaa tähän hommaan vähän enemmän ja isommalla mittakaavalla kuin ennen, aloittaa Olli juttutuokion.
Kehitystä on vuosien varrella tapahtunut, mutta siinä missä yleensä suosiotaan kasvattaneet bändit ovat yleensä pehmentäneet linjaansa, on Nicole mennyt vain rankempaan suuntaan.
Olli: – Jos lähdetään meidän ekasta pikku EP:stä ja tullaan tähän päivään, niin jokainen levy on ollut toistaan rankempi. Kehitys on vaan tapahtunut meidän omien musamieltymysten mukaan. Näköjään se on niin, että mitä musiikkia sitä itse kuuntelee, niin sellaista sitä myös haluaa soittaa.
Aivan pelkkää mättöä ei Nicole kuitenkaan tarjoile, vaan dynamiikkaa laajentaa etenkin melodiset ja tarttuvat kertosäkeet. Sovituksiin onkin kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota.
Olli: – Sovitusjutuilla on juuri haettu sitä, että musiikki vetää turpaan silloin kun pitää, mutta varsinkin tälle levylle haettiin myös vähän sellaisia kuuntelijaystävällisempiä kertosäkeitä. Joku kyllä jo sanoikin, että tällä levyllä olisi vähän liikaakin tuota hempeilyosastoa, mutta itse olen sitä mieltä, että on tämä kuitenkin aika paahtolevy.
Korviin pistävintä levyllä on laulaja Laitalan erittäin kireän murea äänenkäyttö, joka kuitenkin voi hetkessä muuttua hyvinkin herkäksi tulkinnaksi. Suorituksellaan mies on helppo nostaa lähelle Suomen ykkösmurisijoiden kärkikastia.
Ilkka: – Kyllähän aluksi olikin hyvä, jos edes puolet keikasta jaksoi huutaa niin ettei ääni lähde ja seuraavana aamuna ei yleensä saanut edes puhetta suusta. Nyt vaan on tullut pirusti reenattua ja käytyä keikoilla, niin ehkä se on pakottanut äänen tulemaan sieltä kurkusta.
Olli: – Studiossa tuo Ilkka huusi aivan täysillä 4-5 päivää putkeen 10 tuntia päivässä ja kolmantena päivänä ääni alkoi olla niin hyvässä kunnossa, että rupesi tulemaan kunnon mörinää. On aivan uskomatonta miten tuon äijän ääni kestää.
Levyn jyräbiisejä tukee hyvin jämäkkä soundipolitiikka, joka on lähes kokonaan yhden miehen käsialaa.
Olli: – Meidän miksaaja Sami ”Hannu” Koivisto on hyvin pitkälti kuudes jäsen tässä bändissä ja hän niin äänitti, tuotti, miksasi kuin masteroikin koko levyn Vaasan Midas studiossa. Levyn soundimaailmaan yritettiin saada sellaista Amerikan saundia ja jossain määrin siinä onnistuttiinkin. Olemme aina yrittäneet soundienkin puolesta kuulostaa kansainvälisemmältä.
Ilkka: – Nyt ainakin ollaan aika lähellä.
Päätä seinään ja läpi
Nicole on alusta asti jaksanut uskoa omiin tekemisiinsä ja kovalla työllä puskenut sinnikkäästi eteenpäin.
Olli: –Tulin itse bändiin vuonna 98 ja hokasin jo silloin, että jätkissä on potentiaalia ja että koko orkesteri oli jo silloin hirveän valmis tällaiseksi kellaribändiksi Teuvalta. Siitä vaan on sitten joka vuosi tehty uutta levyä, kasvatettu kuuntelijakuntaa eikä mitään hyytymistä ole tullut missään vaiheessa. Joskus vuonna 2001 käytiin ulkopuolisen levy-yhtiön kanssa keskusteluja mihin suuntaan bändiä pitäisi alkaa kehittämään, että meidät voitaisiin kiinnittää. Silloin alettiin kyllä vähän hetkiseksi epäillä koko hommaa.
Kun neuvottelut eivät johtaneet levytyssopimukseen, pistivät herrat pystyyn oman levy-yhtiön Biotech Recordsin, jonka kautta omat levyt on sitten julkaistu. Näin nuorat pysyvät tietysti omissa käsissä.
Olli: – Joskus noihin samoihin aikoihin luin Soundista juttua, jossa viiden monikansallisen levy-yhtiön tuotantopäälliköltä oli kysytty, montako bändiä heille oli kiinnitetty demojen perusteella. Kaikki muut paitsi yksi vastasivat ettei yhtään. Diilit kuulemma syntyvät suhteilla ja tuon jälkeen heitettiin pillit pussiin promoamisesta ulkopuoliselle levy-yhtiölle.
Olli: – Viisi vuotta sitten kukaan ei oikeastaan puhunut pikkulafkoista ja nyt on oikein valtamedioissa ruvettu puhumaan, kuinka indie-lafkoille on Suomessa tilaa ja selkeitä markkina-alueita. Uskoisin, että porukka ehkä hieman helpommin sisäistää meidänkin meiningin ja mentaliteetin, tajuttuaan että ihan tavalliset heviurpothan tätä hommaa tekee.
Orkesteri ei laulukielen valinnassa ole hypännyt mihinkään trendikelkkaan, sillä suomeksi laulaminen on bändille ollut alusta alkaen itsestäänselvyys.
Olli: – Se on vaan sellainen juttu, että ei sitä paljoa viitsi englanniksi lähteä murisemaan. Kuulostaisihan se tosi siistiltä, jos biisin nimi voisi olla vaikka joku ”Destruction”, mutta nyt kun me laitetaan siihen joku Suunta, niin ei se paljoa tätä touhua rajoita.
Ilkka: – Kuten tuo Otto jossain haastattelussa sanoinkin: ”Suomi on niin kaunis kieli”
Olli: – Meidän ex-basisti Rantanen teki kaikkien aikaisempien levyjen sanat ja vielä tälle uudellekin vaikkei varsinaisesti bändissä enää olekaan. Hänen sanoituksensa ovat kauhean fiilisteleviä ja maalailevia, eikä niistä oikein meinaa saada mitään tolkkua. Jos taas vertaa muihin suomeksi laulaviin bändeihin, niin eihän meidän sanoitukset ole niin suoraviivaisia kuin vaikka esimerkiksi Kotiteollisuudella. Meillä ei riitä junttiutta laulamaan niin arkisista asioista eikä meitä sellainen edes varsinaisesti kiinnosta. Tai siis toki meitä kiinnostaa kertoa niistä arkisista asioista, mutta tosi monen mutkan kautta.
Tavatonta ei nykyään ole myös löytää vinyylinraaputtajaa metallibändistä. Nicolessa tätä virkaa ja muita koneita hoitaa vakiojäsenenä Otto Seppelin, jonka panos uusimmalla levyllä on kuitenkin jäänyt hieman vähäiseksi.
Olli: – Meillä ei oikein ollut aikaa tehdä uudelle levylle Oton kanssa juttuja niin paljon kuin olisi haluttu. Otto on kuitenkin livenä tosi tärkeä elementti ja tuo musiikkiin paljon lisää mausteita, mitä ilman voisi ehkä pärjätä, mutta jotka vaan kuulostavat todella hyviltä. Koko hommahan lähti ihan scratchi-pohjalta ja levareiden pyörittelystä, mutta nyt herran arsenaali on vähän kasvanut ja mukana on sampleria yms. Oton käyttö on kuitenkin vielä kasvamaan päin ja ruvetaan varmasti kehittelemään musiikin sekaan yhä enemmän kaikkia ääniä ja pörähdyksiä.
Julkaistu Inferno #23/2004
Lauantai-iltapäiväksi klo 15:sta sovitun haastattelun aloitus venähtää hiukan, sillä kitaristi Olli Ketola kertoo laulusta ja toisesta kitarasta vastaavaan Ilkka Laitalan vetelevän vielä sikeitä. Edellisenä iltana Seinäjoen Bar 15:sta heitetty keikka on vaatinut veronsa.
– Kyllähän levyn menestyminen tuli meille vähän yllätyksenä, vaikka huomattiin olevamme itsekin levyyn tyytyväisiä. Eihän se kyllä vielä mikään älytön levy ole. Satsattiin kumminkin tällä kertaa tähän hommaan vähän enemmän ja isommalla mittakaavalla kuin ennen, aloittaa Olli juttutuokion.
Kehitystä on vuosien varrella tapahtunut, mutta siinä missä yleensä suosiotaan kasvattaneet bändit ovat yleensä pehmentäneet linjaansa, on Nicole mennyt vain rankempaan suuntaan.
Olli: – Jos lähdetään meidän ekasta pikku EP:stä ja tullaan tähän päivään, niin jokainen levy on ollut toistaan rankempi. Kehitys on vaan tapahtunut meidän omien musamieltymysten mukaan. Näköjään se on niin, että mitä musiikkia sitä itse kuuntelee, niin sellaista sitä myös haluaa soittaa.
Aivan pelkkää mättöä ei Nicole kuitenkaan tarjoile, vaan dynamiikkaa laajentaa etenkin melodiset ja tarttuvat kertosäkeet. Sovituksiin onkin kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota.
Olli: – Sovitusjutuilla on juuri haettu sitä, että musiikki vetää turpaan silloin kun pitää, mutta varsinkin tälle levylle haettiin myös vähän sellaisia kuuntelijaystävällisempiä kertosäkeitä. Joku kyllä jo sanoikin, että tällä levyllä olisi vähän liikaakin tuota hempeilyosastoa, mutta itse olen sitä mieltä, että on tämä kuitenkin aika paahtolevy.
Korviin pistävintä levyllä on laulaja Laitalan erittäin kireän murea äänenkäyttö, joka kuitenkin voi hetkessä muuttua hyvinkin herkäksi tulkinnaksi. Suorituksellaan mies on helppo nostaa lähelle Suomen ykkösmurisijoiden kärkikastia.
Ilkka: – Kyllähän aluksi olikin hyvä, jos edes puolet keikasta jaksoi huutaa niin ettei ääni lähde ja seuraavana aamuna ei yleensä saanut edes puhetta suusta. Nyt vaan on tullut pirusti reenattua ja käytyä keikoilla, niin ehkä se on pakottanut äänen tulemaan sieltä kurkusta.
Olli: – Studiossa tuo Ilkka huusi aivan täysillä 4-5 päivää putkeen 10 tuntia päivässä ja kolmantena päivänä ääni alkoi olla niin hyvässä kunnossa, että rupesi tulemaan kunnon mörinää. On aivan uskomatonta miten tuon äijän ääni kestää.
Levyn jyräbiisejä tukee hyvin jämäkkä soundipolitiikka, joka on lähes kokonaan yhden miehen käsialaa.
Olli: – Meidän miksaaja Sami ”Hannu” Koivisto on hyvin pitkälti kuudes jäsen tässä bändissä ja hän niin äänitti, tuotti, miksasi kuin masteroikin koko levyn Vaasan Midas studiossa. Levyn soundimaailmaan yritettiin saada sellaista Amerikan saundia ja jossain määrin siinä onnistuttiinkin. Olemme aina yrittäneet soundienkin puolesta kuulostaa kansainvälisemmältä.
Ilkka: – Nyt ainakin ollaan aika lähellä.
Päätä seinään ja läpi
Nicole on alusta asti jaksanut uskoa omiin tekemisiinsä ja kovalla työllä puskenut sinnikkäästi eteenpäin.
Olli: –Tulin itse bändiin vuonna 98 ja hokasin jo silloin, että jätkissä on potentiaalia ja että koko orkesteri oli jo silloin hirveän valmis tällaiseksi kellaribändiksi Teuvalta. Siitä vaan on sitten joka vuosi tehty uutta levyä, kasvatettu kuuntelijakuntaa eikä mitään hyytymistä ole tullut missään vaiheessa. Joskus vuonna 2001 käytiin ulkopuolisen levy-yhtiön kanssa keskusteluja mihin suuntaan bändiä pitäisi alkaa kehittämään, että meidät voitaisiin kiinnittää. Silloin alettiin kyllä vähän hetkiseksi epäillä koko hommaa.
Kun neuvottelut eivät johtaneet levytyssopimukseen, pistivät herrat pystyyn oman levy-yhtiön Biotech Recordsin, jonka kautta omat levyt on sitten julkaistu. Näin nuorat pysyvät tietysti omissa käsissä.
Olli: – Joskus noihin samoihin aikoihin luin Soundista juttua, jossa viiden monikansallisen levy-yhtiön tuotantopäälliköltä oli kysytty, montako bändiä heille oli kiinnitetty demojen perusteella. Kaikki muut paitsi yksi vastasivat ettei yhtään. Diilit kuulemma syntyvät suhteilla ja tuon jälkeen heitettiin pillit pussiin promoamisesta ulkopuoliselle levy-yhtiölle.
Olli: – Viisi vuotta sitten kukaan ei oikeastaan puhunut pikkulafkoista ja nyt on oikein valtamedioissa ruvettu puhumaan, kuinka indie-lafkoille on Suomessa tilaa ja selkeitä markkina-alueita. Uskoisin, että porukka ehkä hieman helpommin sisäistää meidänkin meiningin ja mentaliteetin, tajuttuaan että ihan tavalliset heviurpothan tätä hommaa tekee.
Orkesteri ei laulukielen valinnassa ole hypännyt mihinkään trendikelkkaan, sillä suomeksi laulaminen on bändille ollut alusta alkaen itsestäänselvyys.
Olli: – Se on vaan sellainen juttu, että ei sitä paljoa viitsi englanniksi lähteä murisemaan. Kuulostaisihan se tosi siistiltä, jos biisin nimi voisi olla vaikka joku ”Destruction”, mutta nyt kun me laitetaan siihen joku Suunta, niin ei se paljoa tätä touhua rajoita.
Ilkka: – Kuten tuo Otto jossain haastattelussa sanoinkin: ”Suomi on niin kaunis kieli”
Olli: – Meidän ex-basisti Rantanen teki kaikkien aikaisempien levyjen sanat ja vielä tälle uudellekin vaikkei varsinaisesti bändissä enää olekaan. Hänen sanoituksensa ovat kauhean fiilisteleviä ja maalailevia, eikä niistä oikein meinaa saada mitään tolkkua. Jos taas vertaa muihin suomeksi laulaviin bändeihin, niin eihän meidän sanoitukset ole niin suoraviivaisia kuin vaikka esimerkiksi Kotiteollisuudella. Meillä ei riitä junttiutta laulamaan niin arkisista asioista eikä meitä sellainen edes varsinaisesti kiinnosta. Tai siis toki meitä kiinnostaa kertoa niistä arkisista asioista, mutta tosi monen mutkan kautta.
Tavatonta ei nykyään ole myös löytää vinyylinraaputtajaa metallibändistä. Nicolessa tätä virkaa ja muita koneita hoitaa vakiojäsenenä Otto Seppelin, jonka panos uusimmalla levyllä on kuitenkin jäänyt hieman vähäiseksi.
Olli: – Meillä ei oikein ollut aikaa tehdä uudelle levylle Oton kanssa juttuja niin paljon kuin olisi haluttu. Otto on kuitenkin livenä tosi tärkeä elementti ja tuo musiikkiin paljon lisää mausteita, mitä ilman voisi ehkä pärjätä, mutta jotka vaan kuulostavat todella hyviltä. Koko hommahan lähti ihan scratchi-pohjalta ja levareiden pyörittelystä, mutta nyt herran arsenaali on vähän kasvanut ja mukana on sampleria yms. Oton käyttö on kuitenkin vielä kasvamaan päin ja ruvetaan varmasti kehittelemään musiikin sekaan yhä enemmän kaikkia ääniä ja pörähdyksiä.
Julkaistu Inferno #23/2004
KREATOR - SOTAA JA APATIAA VASTAAN
Ilman Kreatoria thrash metal olisi genrenä huomattavasti
nykyistä köyhempää, vaikka yksikään bändi ei vuosien saatossa ole
halunnut tai edes onnistunut kuulostamaan moneen genreen vaikuttaneelta
esikuvalta. Langan päässä pyhästä sodasta ja muista mukavista asioista
oli juttelemassa Essenin pieni vihainen mies Miland ”Mille” Petrozza.
Vaikka Millen niin sanoitukset kuin ääni tihkuvat aggressiota ja vihaa, osoittautuu hän tällä kertaa varsin lupsakaksi hevimöröksi, jolta useimmiten tulee tekstiä ilman nyhtämistä. Kreatorin nokkamiehellä ei olekaan mitään medioille puhumista vastaan, niin kauan kuin kyse on musiikkia tai metallia ymmärtävistä tahoista. Marraskuun puolen välin tienoilla herra oli kuitenkin hieman erilaisessa tilanteessa: puhumassa lapsille metallista saksalaisella KinderKanal TV-kanavalla.
– Minua pyydettiin mukaan ohjelmaan puhumaan lapsille metallista parinkymmenen minuutin ajan. Oli aika hankalaa yrittää selittää niin lyhyessä ajassa, mistä metallissa on pohjimmiltaan kysymys, joten pidin vastaukseni aika lyhyinä. Visiitti oli silti erittäin hauska ja kaiken vaivan arvoinen, jos yksikin nappula alkaa kuunnella metallia.
Opitko itse sitten mitään yleisöltäsi?
– Lapsien touhuja on mukava seurailla, koska he ovat niin puhtaita ja vapaita kaikista ennakkoluuloista. He ovat yleensä avoimia kaikille uusille asioille ja tuosta jokainen voisi ottaa oppia. Lapset innostuvat kaikesta uudesta ja ovat valmiita kokeilemaan kaikkea ja vaikka he eivät tienneetkään mitään metallista, osoittivat he sitä kohtaan runsaasti kiinnostusta.
Kreatorin edellinen levy Violent Revolution julkaistiin kolme vuotta sitten ja tuon jälkeen bändi on keikkaillut erittäin ahkerasti ympäri maailmaa sekä julkaissut tupla liven sekä kattavan DVD-paketin. Pitkäksi venähtänyt tauko ei huolettanut Milleä missään vaiheessa.
– En usko, että ihmiset ovat unohtaneet meidät, vaikkemme olekaan julkaisseet uutta levyä kolmeen vuoteen. Olisihan se järkevää julkaista uusi levy 1-1,5 vuoden välein ja jos niin kävisi, niin hyvä homma. Minusta olisi silti väärin julkaista levyjä vain julkaisemisen vuoksi, koska kaikista tärkein asia näissä hommissa on kuitenkin musiikki itse. Joskus on vaan pakko pitää hieman taukoa, jotta voi reflektoida hieman itseään ja tekemisiään. Elää normaalia elämää, hakea siitä inspiraatiota ja vasta sitten kirjoittaa kokemuksistaan. Ei kiertueilla ollessa voi inspiroitua mistään, se on kyllä osa tätä hommaa, mutta ei sillä ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa.
Vielä viime kesänä bändillä oli suunnitelmissa julkaista neljän biisin EP ennen varsinaista täyspitkää, mutta ajan madellessa eteenpäin suunnitelma päätettiin haudata.
– Äänitimme studiossa 12 kappaletta ja tarkoituksena oli laittaa yksi noista kappaleista sitten EP:lle. Meillä oli myös ylijääneet liveraidat Toxic Tracesta sekä nopea versio Coma of Soulsista ja kaikki olikin jo miksausta myöten valmista. Emme kuitenkaan osanneet päättää minkä kappaleen jättäisimme levyltä pois, joten päätimme olla julkaisematta koko EP:tä.
Sikisi pyhästä sodasta
Tammikuussa julkaistava 11. studiolevy kantaa nimeä Enemy of God. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole hyökkäys uskontoja vastaan, vaan levyn eräänlaisena keskeisenä teemana on pyhä sota Jihad ja siihen liittyvät ilmiöt. Amerikan presidentti George ”Tupla-W” Bush on julistanut Al-Qaidan Jumalan viholliseksi, mutta samaa sanovat myös järjestön jäsenet Amerikasta ja sen presidentistä.
– Olen todella vihainen siitä kylmästä tosiasiasta, että vuonna 2004 käydään yhä uskonnollissävytteisiä sotia. Emme elä enää missään keskiajalla ja inkvisitionkin ajat ovat jo kauan sitten olleet ohitse. Ihmiskunnan pitäisi elää edistyksen eikä taantumuksen aikaa. Osa valtaapitävistä ihmisistä ja jopa hallituksista käyttävät uskontoa hyväkseen kertoen olevansa Jumalan asialla ja näin ollen oikeutettuja hyökkäämään toisiin maihin.
– Levyn nimi ei siis viittaa vain kristittyjen Jumalaan, vaan kaikkiin maailman viiden pääuskonnon Jumaliin. Toki levyllä on hyvin ”metalliselta” kuulostavat nimi, mutta se ei todellakaan ole mitenkään Jumalan vastaiseksi tarkoitettu, vaan enemmänkin sillä viitataan auktoriteetteihin.
Milleä ei pelota tulla väärinymmärretyksi levyn nimen suhteen.
– Ihmiset jotka kuuntelevat metallia, ymmärtävät kyllä mistä levyllä ja sen nimessä on kysymys. Emme me sävellä biisejä tai tee tekstejä niitä varten, jotka eivät kuuntele Kreatoria ja siksi eivät tiedä mistä levyssä on kysymys. Ihmiset jotka haluavat kritisoida metallia, halveksua sitä tai hyökätä kaikkea anti-kristillistä vastaan tulevat joka tapauksessa tekemään niin huolimatta siitä, mistä me laulamme. Meidän kohdeyleisömme on hevi-ihmiset, eikä meitä kiinnosta tippaakaan miten ulkopuoliset meitä tulkitsevat, joten siksi on aivan turha pohdiskella kuinka levyn nimi tullaan ottamaan vastaan.
– Mitä kristittyihin tulee, niin kyllähän ihminen voi hyvin olla kristitty ja kuunnella metallia. Minutkin on kasvatettu kristityksi, mitä minä en todellakaan ole, sillä en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään. Olisi kuitenkin erittäin kliseemäistä sanoa, että kaikki kristityt olisivat liian tyhmiä tajutakseen levynnimen ja todellisuuden välisen eron.
Herra Petrozzan mukaan meneillään oleva sota vaikuttaa niin hänen kuin jokaisen ihmisen päivittäiseen elämään.
– Käynnissä oleva sota on muuttanut ympärillämme olevaa todellisuutta, pelkästään junaan tai lentokoneeseen nouseminen on muuttunut todella paljon sodan ansioista. Vaikka terrorismia on ollut olemassa yli 20 vuotta, vasta nyt jokaisen on tarvinnut alkaa pelkäämään sitä joka hetki, koska nyt terrori-iskuja voi tapahtua missä vain, koska vain. Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat kammottavia sotia, mutta tällä kertaa vastassa on vihollinen, jota ei voi osoittaa sormella, koska se on kaikkialla. Ei ole olemassa mitään kohteita tai minkäänlaista kontrollia koko sodasta ja tämä uusi todellisuus vaikuttaa meihin kaikkiin.
– Aina on ollut olemassa uskonnollisia fanaatikkoja, mutta nyt he ovat vain paljon radikaalimpia. Muistat varmaan tämän tapauksen hollantilaisesta ohjaajasta, joka tapettiin koska hän oli ohjannut musliminaisista kertovan elokuvan. Asiat ovat tällä hetkellä todella huonosti, terrorin uhka ei ole enää mikään etäinen asia, vaan siitä on tollut todellisuutta.
Pala palalta
Levyn kansitaiteesta vastaa Joachim Luetke, joka sai varsin vapaat kädet toteuttaa näkemyksiään Millen alustavan idean pohjalta.
– Annoin Joachimille pari luonnosta ja kerroin, että maskotiksemme noussut pää pitää olla kuvissa. Joachimilla inspiroitui tästä ja loi kuvia maailmasta, jossa vallitsee kaiken täydellinen hallinta. Minusta levyn kansitaiteen pitää jäädä kuitenkin tulkinnalle avoimeksi, koska jokainen kumminkin kokee erilaisia tuntemuksia sen nähdessään ja muodostaa sanoja lukiessaan oman käsityksensä siitä.
Jos levyn kansitaiteet syntyivät varsin luontevasta ilman ponnisteluja, oli bändillä itsellään käytössä varsin samanlainen menetelmä kappaleita työstäessä.
– Teimme biisit luottaen vaistoomme emmekä pohtineet miltä levyn pitäisi kuulostaa. Siksi ennen levytyksiä vertasin materiaalia Pleasure to Kill-albumiin, koska olimme nyt yhtä avoimia kaikille asioille kuin noihin aikoihinkin. Kirjoittaessamme Pleasure to Killiä meillä ei ollut mitään rajoituksia, koska emme naiiveina nuorina ymmärtäneet sellaisista mitään. Nytkin me vain päätimme, että ei ole mitään väliä jos kappaleesta tulee 7-8 minuutin mittainen tai jos yhteen kappaleeseen tulisi hidas, melodinen ja äärimmäisen raskas osuus peräkkäin. Halusimme, että levystä tulee meidän paras ja teimme sen ilman että olisimme miettineet lopputulosta päämme puhki.
Pitkistä kappaleista tulee heti mieleen levyn päättävä varsin erilaiselta Kreator raidalta kuulostava The Ancient Plaque.
– Kappaleen on oikeastaan tarkoitus olla The Pestilence part 2. Sanoituksien puolesta nimi on metafora mielen rappeutumisille, jota siis vertaan muinaiseen vitsaukseen on kyseessä sitten rutto tai joku muu kulkutauti. Jos biisiä kuuntelee tarkasti, niin siitä löytyy aika radikaali sanoma. Musiikillisesti se on aika aavemainen ja sen aikana tapahtuu paljon, jossain mielessä se on jopa aika eeppinen raita.
Levyn avaava nimikappale ja Dystopia edustavat puolestaan hieman tyypillisempää Kreatoria, josta löytyy kuitenkin jotain uutta.
– Säilyttääksemme oman tyylimme uusien biisien pitää samaan aikaan kuulostaa sekä Kreatorilta että jollain tapaa uudelta. Tuo saattaa kuulostaa aika helpolta hommalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Olemme uramme aikana ehtineet tehdä yli 100 kappaletta ja uusien tekeminen on tullut vain vaikeammaksi, koska emme halua toistaa itseämme mutta emme myöskään halua kuulostaa keneltäkään muulta.
Levyn puolivälistä löytyvä Murder Fantasies on sekin hieman erilaista Kreatoria, ainakin hypnoottisen tarttuvalta kertosäkeeltään. Levyn ainoa vierailija on soolon kappaleeseen vetäissyt Arch Enemystä tuttu Michael ”Mike” Amott.
– Jos totta puhutaan, niin alkuperäinen ideani oli tehdä biisiin hieman Judas Priest-tyylinen soolo, jonka Sami aloittaisi ja minä seuraisin ja jonka jälkeen soittaisimme yhdessä melodisen osuuden, mutta minulta loppuivat ideat kesken. Andy ehdotti tuolloin, että kutsuisimme Miken paikalle ja hän suostuikin heti. Lähetimme hänelle biisin ja hän keksi siihen soolon, joka on aivan mainio ja kuulostaa häneltä itseltään.
Luontevaa toimintaa
Mitä sitten pitäisit suurimpana erona kahden uusimman levyn välillä?
– Suurimpana erona edelliseen levyymme on tuotanto ja uskon, että eron kuulee varmasti jokainen. Vaikka Violent Revolution kertoo myös tosielämästä, se tehtiin kuitenkin kolme vuotta sitten ennen syyskuun 11. tapahtumia. Tuon jälkeen monet asiat ovat muuttuneet niin paljon, että Enemy of Godista tuli paljon radikaalimpi ja äärimmäisempi kuin mitä edellinen levy oli. Toki levyillä on paljon yhteneväisyyksiäkin, koska molemmilla levyillä soittaa kumminkin Kreator.
Tuotannosta puheen ollen tällä kertaa Andy Sneapin luonnehtima äänimaailma kuulostaa hyvässä mielessä varsin pelkistetyltä ja raa’alta, mitä monet fanit ovat kaivanneet tuotannoltaan hieman kliinisemmän edellisen albumin jälkeen.
– Tällä levyllä emme tehneet mitään päällekkäisäänityksiä, levyltä kuuluu vain kaksi kitaraa, rummut ja basso. Soolo-osuuksissa on kyllä käytössä kolme tai joskus jopa neljäkin kitaraa. Heti sessioiden alussa kerroin Andylle, että halusin levylle luonnollisen kuuloiset rummut ja mukavan kitarasoundin ja työskentelimme kovasti saavuttaaksemme asettamamme tavoitteen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli myös äänittää kaikki analogisesti, mutta ei siinä loppujen lopuksi olisi ollut mitään järkeä. Andy sai kuitenkin lopputuloksen kuulostamaan analogiselta 80-luvun tuotannolta.
Andy Sneapia kuuluu siis kiittäminen onnistuneesta lopputuloksesta, mutta oli miehellä sormensa myös pelissä itse kappaleissakin.
– Biisit olivat kyllä valmiita hän astuessa kuvaan mukaan, mutta 90 % hänen vaikutuksesta koski kappaleiden saamiseksi kuulostamaan hyvältä eikä niinkään itse biiseihin koskemisesta. Hän myös antoi minulle joitain ideoita sanoituksia ja niiden muotoilua varten. Soolojen ja yleensäkin kitaratyöskentelyn suhteen hän oli todella luova ja työskenteli läheisessä yhteistyössä minun ja Samin kanssa.
Kuinka paljon modernia studioteknologiaa sitten käytettiin äänitysvaiheessa, sillä varsinkin bändin rumpalin Jürgen ”Ventor” Reilin työskentely kuulostaa yllättävänkin napakalta ja tarkalta?
– Toki me käytimme Pro-Toolsia korjataksemme joitain mokia, jos äänitys muuten oli tunnelman osalta onnistunut, mutta itse äänitysprosessi oli erittäin luonnollinen. Täytyy sanoa, että Jürgen on saanut asiansa järjestykseen ja hän on paljon tyytyväisempi siihen mitä me teemme nyt verrattuna hieman kokeellisempaan materiaalin jota soitimme yhteen aikaan. Hän tietää tasan tarkkaan kuinka tällaista musiikkia soitetaan. Tämä on 100 % Kreatoria ja 100 % häntä.
Kritiikistä
Koska levy julkaistaan vasta tammikuussa, ei arvosteluja ole lehdissä ehtinyt vielä näkymään. Milleä ei levyn saama vastaanotto kuitenkaan suuremmin askarruta.
– Onhan uuden levyn saama vastaanotto aina arvoitus, mutta se on kuitenkin sellainen asia mihin ei pysty itse vaikuttamaan. Ainoa asia mitä voit tehdä, on tehdä levy ja jäädä odottelemaan sen saamaa palautetta. Edellisellä levyllä saimme joukon uusia faneja, jotka eivät olleet kuuntelemassa meitä 80-luvulla. Jokaisen levyn julkaisemisen jälkeen saamme aina uusia kuuntelijoita, vanhat saattaa ruveta pitämään meistä uudestaan tai sitten eivät. Näin vain käy kun takana on pitkä ura eikä asialle oikein voi tehdä mitään.
Itse näkisin 2000-luvun eräänlaisena Kreatorin toisena tulemisena, varsinkin kun nyt thrash metal on ollut pienoisessa nosteessa parisen vuotta. Mille yhtyy osittain näkemykseeni.
– Minusta koko 90-luku oli huonoa aikaa metallille, tuolloin oli käynnissä jonkin sortin identiteettikriisi. Useimmiten bändit tekivät hieman kokeellisempaa kamaa me mukaan lukien. Minusta me kuitenkin hyödyimme tuosta, sille teimme tuolloinkin hyvää musiikkia. Metallin kannalta oli tärkeää, että se määriteltiin ja löydettiin uudestaan, koska nyt metalliskene on entistä vahvempaa. Nyt kun metalli on ikään kuin palannut takaisin, koko skene ei tule enää katoamaan kuten aikanaan tapahtui grungen toimesta.
– Olemme myös muusikkoina nykyisin paljon ammattimaisempia kuin ennen ja toki olemme paremmin tietoisia siitä keitä me olemme. Nykisin olen myös täysin vakuuttunut siitä, että Kreator on yksi tiukimmista bändeistä, mutta aina en ole uskaltanut sanoa tätä ääneen. Yhteen aikaan mekin kävimme läpi identiteettikriisin, mutta nyt se kuuluu menneisyyteen.
Jos metalliskene onkin entistä vahvempi, on uhkat muuttuneet hieman toisenlaisiksi. Nettipiratismia vastaan taistellakseen yhä useampi levy-yhtiö julkaisee levyjä erilaisilla bonuksilla varustettuna. Enemy of Godista on niinkään tulossa rajoitettu digipack-painos, joka sisältää levyn lisäksi bonus DVD:n.
– Levy-yhtiöt haluavat jotain ekstraa, mutta sehän vain antaa artisteille mahdollisuuksia olla entistä luovempi. En olisi voinut kersana uneksiakaan levyistä, joissa olisi ollut bonuksena jotain kulissien takaista toimintaa esimerkiksi levynteosta. DVD:ltä löytyy dokumenttia äänityksistä, videoklippi Impossible Brutalitystä sekä klipit julkaisemaltamme live DVD:ltä kappaleista Violent Revolution ja Phobia ja vielä jotain pressimateriaalia sähköisessä muodossa.
– Impossible Brutalityn video on aika tiivistunnelmainen ja se muistuttaa hieman TV-sarjaa Twin Peaks. Se näyttää aika kummalliselta, erilaisia ihmisiä soittelee siinä ja me vedämme sellaisessa oudolta näyttävässä baarissa. Video voisi olla aivan hyvin jostain Dave Lynchin elokuvasta.
Maailmanlopun julistusta
Millen tekstit eivät koskaan ole olleet aihepiireiltään kovinkaan lohdullisia ja niissä on useampaankin kertaan povattu tuhoa maailmalle. Valoa tunnelin päässä ei kuulemma vieläkään ole näkyvissä, ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti menossa kohti helvettiä.
– Ihmisen perusluonteeseen kuuluu tuhoaminen, jälleenrakentaminen ja saman syklin toistaminen alusta ja näin on koko ihmiskunnan historian ajan toimittu. Ei tässä ole kyse pessimismistä, mutta uskon vakaasti, että maailma voi pelastua vain maailmanlaajuisen sodan, vitsauksen tai jonkin muun radikaalin katastrofin kautta. Toivonpilkahdus on olemassa, mutta tällä hetkellä ei näkyvissä ole juurikaan muita kuin huonoja uutisia. Totta kait jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin ja ehkä asiat muuttuvat parempaan suuntaan seuraavien vuosien kuluessa, mutta juuri nyt ei oikein näytä siltä.
Maailmanlopun lisäksi Millen teksteissä kunniansa ovat saaneet useasti kuulla myös valehtelevat ihmiset. Taidat todella vihata valheita, joten mikä on suurin valhe jonka olet viime aikoina kuullut? Mille purskahtaa hersyvään nauruun.
– Valheita kuulee nykyisin kaikkialla joka päivä, mutta suurimpia viimeaikaisia kuulemiani valheita on, että maailmasta tulee paljon turvallisempi paikka Irakin sodan päätyttyä. Tämähän on suurta potaskaa, sillä asiat ovat muuttuneet vain huonompaa suuntaan.
Irakin sodasta ja Amerikasta puheen olleen, luuletko että yksi ihminen pystyy muuttamaan asioita esimerkiksi vaikka äänestämällä?
– Aina kannattaa äänestää, jos ei anna ääntään, ei ole mitään syytä valittaa jälkeenpäin mistään. Tänä päivänä tapahtuu kuitenkin niin paljon korruptiota ja manipulaatiota, että kuka tietää rekisteröityykö äänesi mihinkään. En yhtään ihmettelisi, jos esimeriksi Amerikan presidentinvaaleja olisi manipuloitu.
Sinullahan on syntymäpäivät joulukuun 18., haluaisitko kenties toivoa lahjaksi rauhaa maailmaan?
– Paskat maailmanrauhasta! Mille nauraa sydämellisesti. Olisihan se hieno syntymäpäivälahja, mutta aivan yhtä realistinen kuin että joku antaisi minulle miljoona euroa. Ja jos maailmaan tulisikin rauha, niin kaikki alkaisi vain taas uudestaan alusta.
Eikä rauhan koittaessa sinulla olisi enää mitään mistä kirjoittaa?
- Aivan niin!
SAMIN SANOIN
Reilun kolme vuotta orkesterissa viihtynyt kakkoskitaristi Sami Yli-Sirniö kertoo Enemy of Godin synnyttämisestä.
– Eihän mitään biisejä olisi olemassa, jos Milleä ei olisi, naurahtaa Sami kysyttäessä uuden levyn kappaleiden syntyperää. Mille on kitaristina itseoppinut, mutta äärimmäisen luova ja häneltä syntyy koko ajan riffejä, joka on tärkeintä musiikin teossa. Eihän hän mistään musiikin teoriasta hirveästi tiedä, mutta eihän sekään haittaa, koska silloin muut voivat keskittyä siihen enemmän. Millen kanssa on kumminkin erittäin hauskaa musisoida ja meillä on bändissä erittäin rento meininki.
Tällä kertaa kappaleita hierottiin valmiiksi treenikämpällä huomattavasti aiempaa enemmän ja Samillakin oli mahdollisuus osallistua kappaleiden synnyttämiseen, vaikka pääasiallinen tekovastaa on yhä Millellä.
– Ostettiin treenikämpälle sellainen digitaalinen kovalevymoniraituri, jota saksalainenkin hevari osaa käyttää. Edellistä levyä tehdessä en ollut treeneissä mukana ollenkaan, vaan menin suoraan studioon. Tällä kertaa Esseniin tuli matkustettua treenaamaan aika useasti ja siellä sitten soviteltiin kappaleita paljon ja läheteltiin materiaalia CD:llä edes takaisin. Demoja kertyi hirmuinen kasa ja meillä onkin aika monta biisiä, jotka eivät päätyneet levylle asti.
– Ei voi sanoa, että levyllä olisi mun tekemiä biisejä, mutta riffejä, melodioita ja kaikkia päällekkäisjuttuja kylläkin. Tällä kertaa tehtiin aiempaa enemmän esituotantoa, ohjelmoitiin klikkejä, päätettiin miten pitkään tietyt kohdat kestää ja kuka soittaa sooloa mihinkin jne.
Kuten Violent Revolution, uutukainen nauhoitettiin Andy Sneapin kanssa viime vuodenvaihteen tienoilla uusituissa tiloissa avatussa Backstage Studiolla.
– Paikkahan on todella hieno ja se on itse asiassa Derbyn lähellä oleva vanha maatila, jonka yhteydessä on asuintilat. Studio itsessään on rakennettu vanhaan 1600-luvun alussa rakennettuun kivirakennukseen. Äänityssessioissa kävimme kaikki yksitellen, vaikka olinkin paikan päällä pari viikkoa yhtä aikaa Millen kanssa. Muulloin oli Andyn vuoro sitten vahtia, että kaikki menee oikein.
Jos Samin osuus on kasvanut entisestään niin sävellysvaiheessa, on rooli myös studiossa aiempaa selkeästi isompi.
– Studiossa menin jossain vaiheessa sekaantumaan komppiraitoihin, sillä viime kerrallahan en soittanut niitä yhtään. Kaikki puhtaat kitarat on mun käsialaa, samoin osa sooloista, kompeista ja stemmoista. Andyltä tuli paljon hyviä ideoita stemmoihin, sillä hänhän on myös kitaristi. Tällä kertaa valmistauduin itse aika hyvin levytyksiin, sillä viime kerralla tuli mentyä aika kylmiltään studioon.
Enemy of God kuulostaa tuotannoltaan edellistä levyä pelkistetymmältä ja syy tähän on hieman erilaisessa lähestymistavassa kitaroiden suhteen.
– Olen itse vähän liian lähellä koko levyä, joten on hieman vaikea verrata levyn tuotantopuolta aikaisempiin levyihin. Violent Revolutionilla oli neljä kitaraa, jotka soittivat samaa ja nyt on vain kaksi, joten ehkä levy siksi kuulostaa vähän raaemmalta. Musta tämä oli kyllä hyvä ratkaisu, koska nyt musiikki kuulostaa aiempaa selkeämmältä. Kokonaisuus kun saattaa mennä helposti liian tukkoon johtuen liiallisten komppiskebojen käytöstä.
Kuinka sitten itse näet levykokonaisuuden?
– Kyllähän levy on aiempia kierompi ja kimurantimpi sekä varmaan myös vaikeampi soittaa livenä. Enemy of God on myös huomattavasti monimutkaisempi ja teknisempi kuin edelliset levyt ja sovitusvaiheessa juttuja on mietitty paljon aiempaa enemmän. Vaikka levyä onkin vaikea verrata edellisiin, niin onhan se jollain tapaa samalla lailla tekninen kuin vaikka esimerkiksi Extreme Aggression.
– Mä olisin laatinut levyn biisijärjestyksen ehkä hieman toisella tavalla, sillä ensimmäinen varsinainen hengähdystaukohan tulee vasta levyn puolessa välissä kuutoskappaleen kohdalla. Toisaalta taas eihän tässä ikinä mitään balladeja ole vedetty, joten miksipä sitä muuttaa tässäkään vaiheessa, Sami hekottaa.
Julkaistu Inferno #23/2004
Vaikka Millen niin sanoitukset kuin ääni tihkuvat aggressiota ja vihaa, osoittautuu hän tällä kertaa varsin lupsakaksi hevimöröksi, jolta useimmiten tulee tekstiä ilman nyhtämistä. Kreatorin nokkamiehellä ei olekaan mitään medioille puhumista vastaan, niin kauan kuin kyse on musiikkia tai metallia ymmärtävistä tahoista. Marraskuun puolen välin tienoilla herra oli kuitenkin hieman erilaisessa tilanteessa: puhumassa lapsille metallista saksalaisella KinderKanal TV-kanavalla.
– Minua pyydettiin mukaan ohjelmaan puhumaan lapsille metallista parinkymmenen minuutin ajan. Oli aika hankalaa yrittää selittää niin lyhyessä ajassa, mistä metallissa on pohjimmiltaan kysymys, joten pidin vastaukseni aika lyhyinä. Visiitti oli silti erittäin hauska ja kaiken vaivan arvoinen, jos yksikin nappula alkaa kuunnella metallia.
Opitko itse sitten mitään yleisöltäsi?
– Lapsien touhuja on mukava seurailla, koska he ovat niin puhtaita ja vapaita kaikista ennakkoluuloista. He ovat yleensä avoimia kaikille uusille asioille ja tuosta jokainen voisi ottaa oppia. Lapset innostuvat kaikesta uudesta ja ovat valmiita kokeilemaan kaikkea ja vaikka he eivät tienneetkään mitään metallista, osoittivat he sitä kohtaan runsaasti kiinnostusta.
Kreatorin edellinen levy Violent Revolution julkaistiin kolme vuotta sitten ja tuon jälkeen bändi on keikkaillut erittäin ahkerasti ympäri maailmaa sekä julkaissut tupla liven sekä kattavan DVD-paketin. Pitkäksi venähtänyt tauko ei huolettanut Milleä missään vaiheessa.
– En usko, että ihmiset ovat unohtaneet meidät, vaikkemme olekaan julkaisseet uutta levyä kolmeen vuoteen. Olisihan se järkevää julkaista uusi levy 1-1,5 vuoden välein ja jos niin kävisi, niin hyvä homma. Minusta olisi silti väärin julkaista levyjä vain julkaisemisen vuoksi, koska kaikista tärkein asia näissä hommissa on kuitenkin musiikki itse. Joskus on vaan pakko pitää hieman taukoa, jotta voi reflektoida hieman itseään ja tekemisiään. Elää normaalia elämää, hakea siitä inspiraatiota ja vasta sitten kirjoittaa kokemuksistaan. Ei kiertueilla ollessa voi inspiroitua mistään, se on kyllä osa tätä hommaa, mutta ei sillä ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa.
Vielä viime kesänä bändillä oli suunnitelmissa julkaista neljän biisin EP ennen varsinaista täyspitkää, mutta ajan madellessa eteenpäin suunnitelma päätettiin haudata.
– Äänitimme studiossa 12 kappaletta ja tarkoituksena oli laittaa yksi noista kappaleista sitten EP:lle. Meillä oli myös ylijääneet liveraidat Toxic Tracesta sekä nopea versio Coma of Soulsista ja kaikki olikin jo miksausta myöten valmista. Emme kuitenkaan osanneet päättää minkä kappaleen jättäisimme levyltä pois, joten päätimme olla julkaisematta koko EP:tä.
Sikisi pyhästä sodasta
Tammikuussa julkaistava 11. studiolevy kantaa nimeä Enemy of God. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole hyökkäys uskontoja vastaan, vaan levyn eräänlaisena keskeisenä teemana on pyhä sota Jihad ja siihen liittyvät ilmiöt. Amerikan presidentti George ”Tupla-W” Bush on julistanut Al-Qaidan Jumalan viholliseksi, mutta samaa sanovat myös järjestön jäsenet Amerikasta ja sen presidentistä.
– Olen todella vihainen siitä kylmästä tosiasiasta, että vuonna 2004 käydään yhä uskonnollissävytteisiä sotia. Emme elä enää missään keskiajalla ja inkvisitionkin ajat ovat jo kauan sitten olleet ohitse. Ihmiskunnan pitäisi elää edistyksen eikä taantumuksen aikaa. Osa valtaapitävistä ihmisistä ja jopa hallituksista käyttävät uskontoa hyväkseen kertoen olevansa Jumalan asialla ja näin ollen oikeutettuja hyökkäämään toisiin maihin.
– Levyn nimi ei siis viittaa vain kristittyjen Jumalaan, vaan kaikkiin maailman viiden pääuskonnon Jumaliin. Toki levyllä on hyvin ”metalliselta” kuulostavat nimi, mutta se ei todellakaan ole mitenkään Jumalan vastaiseksi tarkoitettu, vaan enemmänkin sillä viitataan auktoriteetteihin.
Milleä ei pelota tulla väärinymmärretyksi levyn nimen suhteen.
– Ihmiset jotka kuuntelevat metallia, ymmärtävät kyllä mistä levyllä ja sen nimessä on kysymys. Emme me sävellä biisejä tai tee tekstejä niitä varten, jotka eivät kuuntele Kreatoria ja siksi eivät tiedä mistä levyssä on kysymys. Ihmiset jotka haluavat kritisoida metallia, halveksua sitä tai hyökätä kaikkea anti-kristillistä vastaan tulevat joka tapauksessa tekemään niin huolimatta siitä, mistä me laulamme. Meidän kohdeyleisömme on hevi-ihmiset, eikä meitä kiinnosta tippaakaan miten ulkopuoliset meitä tulkitsevat, joten siksi on aivan turha pohdiskella kuinka levyn nimi tullaan ottamaan vastaan.
– Mitä kristittyihin tulee, niin kyllähän ihminen voi hyvin olla kristitty ja kuunnella metallia. Minutkin on kasvatettu kristityksi, mitä minä en todellakaan ole, sillä en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään. Olisi kuitenkin erittäin kliseemäistä sanoa, että kaikki kristityt olisivat liian tyhmiä tajutakseen levynnimen ja todellisuuden välisen eron.
Herra Petrozzan mukaan meneillään oleva sota vaikuttaa niin hänen kuin jokaisen ihmisen päivittäiseen elämään.
– Käynnissä oleva sota on muuttanut ympärillämme olevaa todellisuutta, pelkästään junaan tai lentokoneeseen nouseminen on muuttunut todella paljon sodan ansioista. Vaikka terrorismia on ollut olemassa yli 20 vuotta, vasta nyt jokaisen on tarvinnut alkaa pelkäämään sitä joka hetki, koska nyt terrori-iskuja voi tapahtua missä vain, koska vain. Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat kammottavia sotia, mutta tällä kertaa vastassa on vihollinen, jota ei voi osoittaa sormella, koska se on kaikkialla. Ei ole olemassa mitään kohteita tai minkäänlaista kontrollia koko sodasta ja tämä uusi todellisuus vaikuttaa meihin kaikkiin.
– Aina on ollut olemassa uskonnollisia fanaatikkoja, mutta nyt he ovat vain paljon radikaalimpia. Muistat varmaan tämän tapauksen hollantilaisesta ohjaajasta, joka tapettiin koska hän oli ohjannut musliminaisista kertovan elokuvan. Asiat ovat tällä hetkellä todella huonosti, terrorin uhka ei ole enää mikään etäinen asia, vaan siitä on tollut todellisuutta.
Pala palalta
Levyn kansitaiteesta vastaa Joachim Luetke, joka sai varsin vapaat kädet toteuttaa näkemyksiään Millen alustavan idean pohjalta.
– Annoin Joachimille pari luonnosta ja kerroin, että maskotiksemme noussut pää pitää olla kuvissa. Joachimilla inspiroitui tästä ja loi kuvia maailmasta, jossa vallitsee kaiken täydellinen hallinta. Minusta levyn kansitaiteen pitää jäädä kuitenkin tulkinnalle avoimeksi, koska jokainen kumminkin kokee erilaisia tuntemuksia sen nähdessään ja muodostaa sanoja lukiessaan oman käsityksensä siitä.
Jos levyn kansitaiteet syntyivät varsin luontevasta ilman ponnisteluja, oli bändillä itsellään käytössä varsin samanlainen menetelmä kappaleita työstäessä.
– Teimme biisit luottaen vaistoomme emmekä pohtineet miltä levyn pitäisi kuulostaa. Siksi ennen levytyksiä vertasin materiaalia Pleasure to Kill-albumiin, koska olimme nyt yhtä avoimia kaikille asioille kuin noihin aikoihinkin. Kirjoittaessamme Pleasure to Killiä meillä ei ollut mitään rajoituksia, koska emme naiiveina nuorina ymmärtäneet sellaisista mitään. Nytkin me vain päätimme, että ei ole mitään väliä jos kappaleesta tulee 7-8 minuutin mittainen tai jos yhteen kappaleeseen tulisi hidas, melodinen ja äärimmäisen raskas osuus peräkkäin. Halusimme, että levystä tulee meidän paras ja teimme sen ilman että olisimme miettineet lopputulosta päämme puhki.
Pitkistä kappaleista tulee heti mieleen levyn päättävä varsin erilaiselta Kreator raidalta kuulostava The Ancient Plaque.
– Kappaleen on oikeastaan tarkoitus olla The Pestilence part 2. Sanoituksien puolesta nimi on metafora mielen rappeutumisille, jota siis vertaan muinaiseen vitsaukseen on kyseessä sitten rutto tai joku muu kulkutauti. Jos biisiä kuuntelee tarkasti, niin siitä löytyy aika radikaali sanoma. Musiikillisesti se on aika aavemainen ja sen aikana tapahtuu paljon, jossain mielessä se on jopa aika eeppinen raita.
Levyn avaava nimikappale ja Dystopia edustavat puolestaan hieman tyypillisempää Kreatoria, josta löytyy kuitenkin jotain uutta.
– Säilyttääksemme oman tyylimme uusien biisien pitää samaan aikaan kuulostaa sekä Kreatorilta että jollain tapaa uudelta. Tuo saattaa kuulostaa aika helpolta hommalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Olemme uramme aikana ehtineet tehdä yli 100 kappaletta ja uusien tekeminen on tullut vain vaikeammaksi, koska emme halua toistaa itseämme mutta emme myöskään halua kuulostaa keneltäkään muulta.
Levyn puolivälistä löytyvä Murder Fantasies on sekin hieman erilaista Kreatoria, ainakin hypnoottisen tarttuvalta kertosäkeeltään. Levyn ainoa vierailija on soolon kappaleeseen vetäissyt Arch Enemystä tuttu Michael ”Mike” Amott.
– Jos totta puhutaan, niin alkuperäinen ideani oli tehdä biisiin hieman Judas Priest-tyylinen soolo, jonka Sami aloittaisi ja minä seuraisin ja jonka jälkeen soittaisimme yhdessä melodisen osuuden, mutta minulta loppuivat ideat kesken. Andy ehdotti tuolloin, että kutsuisimme Miken paikalle ja hän suostuikin heti. Lähetimme hänelle biisin ja hän keksi siihen soolon, joka on aivan mainio ja kuulostaa häneltä itseltään.
Luontevaa toimintaa
Mitä sitten pitäisit suurimpana erona kahden uusimman levyn välillä?
– Suurimpana erona edelliseen levyymme on tuotanto ja uskon, että eron kuulee varmasti jokainen. Vaikka Violent Revolution kertoo myös tosielämästä, se tehtiin kuitenkin kolme vuotta sitten ennen syyskuun 11. tapahtumia. Tuon jälkeen monet asiat ovat muuttuneet niin paljon, että Enemy of Godista tuli paljon radikaalimpi ja äärimmäisempi kuin mitä edellinen levy oli. Toki levyillä on paljon yhteneväisyyksiäkin, koska molemmilla levyillä soittaa kumminkin Kreator.
Tuotannosta puheen ollen tällä kertaa Andy Sneapin luonnehtima äänimaailma kuulostaa hyvässä mielessä varsin pelkistetyltä ja raa’alta, mitä monet fanit ovat kaivanneet tuotannoltaan hieman kliinisemmän edellisen albumin jälkeen.
– Tällä levyllä emme tehneet mitään päällekkäisäänityksiä, levyltä kuuluu vain kaksi kitaraa, rummut ja basso. Soolo-osuuksissa on kyllä käytössä kolme tai joskus jopa neljäkin kitaraa. Heti sessioiden alussa kerroin Andylle, että halusin levylle luonnollisen kuuloiset rummut ja mukavan kitarasoundin ja työskentelimme kovasti saavuttaaksemme asettamamme tavoitteen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli myös äänittää kaikki analogisesti, mutta ei siinä loppujen lopuksi olisi ollut mitään järkeä. Andy sai kuitenkin lopputuloksen kuulostamaan analogiselta 80-luvun tuotannolta.
Andy Sneapia kuuluu siis kiittäminen onnistuneesta lopputuloksesta, mutta oli miehellä sormensa myös pelissä itse kappaleissakin.
– Biisit olivat kyllä valmiita hän astuessa kuvaan mukaan, mutta 90 % hänen vaikutuksesta koski kappaleiden saamiseksi kuulostamaan hyvältä eikä niinkään itse biiseihin koskemisesta. Hän myös antoi minulle joitain ideoita sanoituksia ja niiden muotoilua varten. Soolojen ja yleensäkin kitaratyöskentelyn suhteen hän oli todella luova ja työskenteli läheisessä yhteistyössä minun ja Samin kanssa.
Kuinka paljon modernia studioteknologiaa sitten käytettiin äänitysvaiheessa, sillä varsinkin bändin rumpalin Jürgen ”Ventor” Reilin työskentely kuulostaa yllättävänkin napakalta ja tarkalta?
– Toki me käytimme Pro-Toolsia korjataksemme joitain mokia, jos äänitys muuten oli tunnelman osalta onnistunut, mutta itse äänitysprosessi oli erittäin luonnollinen. Täytyy sanoa, että Jürgen on saanut asiansa järjestykseen ja hän on paljon tyytyväisempi siihen mitä me teemme nyt verrattuna hieman kokeellisempaan materiaalin jota soitimme yhteen aikaan. Hän tietää tasan tarkkaan kuinka tällaista musiikkia soitetaan. Tämä on 100 % Kreatoria ja 100 % häntä.
Kritiikistä
Koska levy julkaistaan vasta tammikuussa, ei arvosteluja ole lehdissä ehtinyt vielä näkymään. Milleä ei levyn saama vastaanotto kuitenkaan suuremmin askarruta.
– Onhan uuden levyn saama vastaanotto aina arvoitus, mutta se on kuitenkin sellainen asia mihin ei pysty itse vaikuttamaan. Ainoa asia mitä voit tehdä, on tehdä levy ja jäädä odottelemaan sen saamaa palautetta. Edellisellä levyllä saimme joukon uusia faneja, jotka eivät olleet kuuntelemassa meitä 80-luvulla. Jokaisen levyn julkaisemisen jälkeen saamme aina uusia kuuntelijoita, vanhat saattaa ruveta pitämään meistä uudestaan tai sitten eivät. Näin vain käy kun takana on pitkä ura eikä asialle oikein voi tehdä mitään.
Itse näkisin 2000-luvun eräänlaisena Kreatorin toisena tulemisena, varsinkin kun nyt thrash metal on ollut pienoisessa nosteessa parisen vuotta. Mille yhtyy osittain näkemykseeni.
– Minusta koko 90-luku oli huonoa aikaa metallille, tuolloin oli käynnissä jonkin sortin identiteettikriisi. Useimmiten bändit tekivät hieman kokeellisempaa kamaa me mukaan lukien. Minusta me kuitenkin hyödyimme tuosta, sille teimme tuolloinkin hyvää musiikkia. Metallin kannalta oli tärkeää, että se määriteltiin ja löydettiin uudestaan, koska nyt metalliskene on entistä vahvempaa. Nyt kun metalli on ikään kuin palannut takaisin, koko skene ei tule enää katoamaan kuten aikanaan tapahtui grungen toimesta.
– Olemme myös muusikkoina nykyisin paljon ammattimaisempia kuin ennen ja toki olemme paremmin tietoisia siitä keitä me olemme. Nykisin olen myös täysin vakuuttunut siitä, että Kreator on yksi tiukimmista bändeistä, mutta aina en ole uskaltanut sanoa tätä ääneen. Yhteen aikaan mekin kävimme läpi identiteettikriisin, mutta nyt se kuuluu menneisyyteen.
Jos metalliskene onkin entistä vahvempi, on uhkat muuttuneet hieman toisenlaisiksi. Nettipiratismia vastaan taistellakseen yhä useampi levy-yhtiö julkaisee levyjä erilaisilla bonuksilla varustettuna. Enemy of Godista on niinkään tulossa rajoitettu digipack-painos, joka sisältää levyn lisäksi bonus DVD:n.
– Levy-yhtiöt haluavat jotain ekstraa, mutta sehän vain antaa artisteille mahdollisuuksia olla entistä luovempi. En olisi voinut kersana uneksiakaan levyistä, joissa olisi ollut bonuksena jotain kulissien takaista toimintaa esimerkiksi levynteosta. DVD:ltä löytyy dokumenttia äänityksistä, videoklippi Impossible Brutalitystä sekä klipit julkaisemaltamme live DVD:ltä kappaleista Violent Revolution ja Phobia ja vielä jotain pressimateriaalia sähköisessä muodossa.
– Impossible Brutalityn video on aika tiivistunnelmainen ja se muistuttaa hieman TV-sarjaa Twin Peaks. Se näyttää aika kummalliselta, erilaisia ihmisiä soittelee siinä ja me vedämme sellaisessa oudolta näyttävässä baarissa. Video voisi olla aivan hyvin jostain Dave Lynchin elokuvasta.
Maailmanlopun julistusta
Millen tekstit eivät koskaan ole olleet aihepiireiltään kovinkaan lohdullisia ja niissä on useampaankin kertaan povattu tuhoa maailmalle. Valoa tunnelin päässä ei kuulemma vieläkään ole näkyvissä, ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti menossa kohti helvettiä.
– Ihmisen perusluonteeseen kuuluu tuhoaminen, jälleenrakentaminen ja saman syklin toistaminen alusta ja näin on koko ihmiskunnan historian ajan toimittu. Ei tässä ole kyse pessimismistä, mutta uskon vakaasti, että maailma voi pelastua vain maailmanlaajuisen sodan, vitsauksen tai jonkin muun radikaalin katastrofin kautta. Toivonpilkahdus on olemassa, mutta tällä hetkellä ei näkyvissä ole juurikaan muita kuin huonoja uutisia. Totta kait jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin ja ehkä asiat muuttuvat parempaan suuntaan seuraavien vuosien kuluessa, mutta juuri nyt ei oikein näytä siltä.
Maailmanlopun lisäksi Millen teksteissä kunniansa ovat saaneet useasti kuulla myös valehtelevat ihmiset. Taidat todella vihata valheita, joten mikä on suurin valhe jonka olet viime aikoina kuullut? Mille purskahtaa hersyvään nauruun.
– Valheita kuulee nykyisin kaikkialla joka päivä, mutta suurimpia viimeaikaisia kuulemiani valheita on, että maailmasta tulee paljon turvallisempi paikka Irakin sodan päätyttyä. Tämähän on suurta potaskaa, sillä asiat ovat muuttuneet vain huonompaa suuntaan.
Irakin sodasta ja Amerikasta puheen olleen, luuletko että yksi ihminen pystyy muuttamaan asioita esimerkiksi vaikka äänestämällä?
– Aina kannattaa äänestää, jos ei anna ääntään, ei ole mitään syytä valittaa jälkeenpäin mistään. Tänä päivänä tapahtuu kuitenkin niin paljon korruptiota ja manipulaatiota, että kuka tietää rekisteröityykö äänesi mihinkään. En yhtään ihmettelisi, jos esimeriksi Amerikan presidentinvaaleja olisi manipuloitu.
Sinullahan on syntymäpäivät joulukuun 18., haluaisitko kenties toivoa lahjaksi rauhaa maailmaan?
– Paskat maailmanrauhasta! Mille nauraa sydämellisesti. Olisihan se hieno syntymäpäivälahja, mutta aivan yhtä realistinen kuin että joku antaisi minulle miljoona euroa. Ja jos maailmaan tulisikin rauha, niin kaikki alkaisi vain taas uudestaan alusta.
Eikä rauhan koittaessa sinulla olisi enää mitään mistä kirjoittaa?
- Aivan niin!
SAMIN SANOIN
Reilun kolme vuotta orkesterissa viihtynyt kakkoskitaristi Sami Yli-Sirniö kertoo Enemy of Godin synnyttämisestä.
– Eihän mitään biisejä olisi olemassa, jos Milleä ei olisi, naurahtaa Sami kysyttäessä uuden levyn kappaleiden syntyperää. Mille on kitaristina itseoppinut, mutta äärimmäisen luova ja häneltä syntyy koko ajan riffejä, joka on tärkeintä musiikin teossa. Eihän hän mistään musiikin teoriasta hirveästi tiedä, mutta eihän sekään haittaa, koska silloin muut voivat keskittyä siihen enemmän. Millen kanssa on kumminkin erittäin hauskaa musisoida ja meillä on bändissä erittäin rento meininki.
Tällä kertaa kappaleita hierottiin valmiiksi treenikämpällä huomattavasti aiempaa enemmän ja Samillakin oli mahdollisuus osallistua kappaleiden synnyttämiseen, vaikka pääasiallinen tekovastaa on yhä Millellä.
– Ostettiin treenikämpälle sellainen digitaalinen kovalevymoniraituri, jota saksalainenkin hevari osaa käyttää. Edellistä levyä tehdessä en ollut treeneissä mukana ollenkaan, vaan menin suoraan studioon. Tällä kertaa Esseniin tuli matkustettua treenaamaan aika useasti ja siellä sitten soviteltiin kappaleita paljon ja läheteltiin materiaalia CD:llä edes takaisin. Demoja kertyi hirmuinen kasa ja meillä onkin aika monta biisiä, jotka eivät päätyneet levylle asti.
– Ei voi sanoa, että levyllä olisi mun tekemiä biisejä, mutta riffejä, melodioita ja kaikkia päällekkäisjuttuja kylläkin. Tällä kertaa tehtiin aiempaa enemmän esituotantoa, ohjelmoitiin klikkejä, päätettiin miten pitkään tietyt kohdat kestää ja kuka soittaa sooloa mihinkin jne.
Kuten Violent Revolution, uutukainen nauhoitettiin Andy Sneapin kanssa viime vuodenvaihteen tienoilla uusituissa tiloissa avatussa Backstage Studiolla.
– Paikkahan on todella hieno ja se on itse asiassa Derbyn lähellä oleva vanha maatila, jonka yhteydessä on asuintilat. Studio itsessään on rakennettu vanhaan 1600-luvun alussa rakennettuun kivirakennukseen. Äänityssessioissa kävimme kaikki yksitellen, vaikka olinkin paikan päällä pari viikkoa yhtä aikaa Millen kanssa. Muulloin oli Andyn vuoro sitten vahtia, että kaikki menee oikein.
Jos Samin osuus on kasvanut entisestään niin sävellysvaiheessa, on rooli myös studiossa aiempaa selkeästi isompi.
– Studiossa menin jossain vaiheessa sekaantumaan komppiraitoihin, sillä viime kerrallahan en soittanut niitä yhtään. Kaikki puhtaat kitarat on mun käsialaa, samoin osa sooloista, kompeista ja stemmoista. Andyltä tuli paljon hyviä ideoita stemmoihin, sillä hänhän on myös kitaristi. Tällä kertaa valmistauduin itse aika hyvin levytyksiin, sillä viime kerralla tuli mentyä aika kylmiltään studioon.
Enemy of God kuulostaa tuotannoltaan edellistä levyä pelkistetymmältä ja syy tähän on hieman erilaisessa lähestymistavassa kitaroiden suhteen.
– Olen itse vähän liian lähellä koko levyä, joten on hieman vaikea verrata levyn tuotantopuolta aikaisempiin levyihin. Violent Revolutionilla oli neljä kitaraa, jotka soittivat samaa ja nyt on vain kaksi, joten ehkä levy siksi kuulostaa vähän raaemmalta. Musta tämä oli kyllä hyvä ratkaisu, koska nyt musiikki kuulostaa aiempaa selkeämmältä. Kokonaisuus kun saattaa mennä helposti liian tukkoon johtuen liiallisten komppiskebojen käytöstä.
Kuinka sitten itse näet levykokonaisuuden?
– Kyllähän levy on aiempia kierompi ja kimurantimpi sekä varmaan myös vaikeampi soittaa livenä. Enemy of God on myös huomattavasti monimutkaisempi ja teknisempi kuin edelliset levyt ja sovitusvaiheessa juttuja on mietitty paljon aiempaa enemmän. Vaikka levyä onkin vaikea verrata edellisiin, niin onhan se jollain tapaa samalla lailla tekninen kuin vaikka esimerkiksi Extreme Aggression.
– Mä olisin laatinut levyn biisijärjestyksen ehkä hieman toisella tavalla, sillä ensimmäinen varsinainen hengähdystaukohan tulee vasta levyn puolessa välissä kuutoskappaleen kohdalla. Toisaalta taas eihän tässä ikinä mitään balladeja ole vedetty, joten miksipä sitä muuttaa tässäkään vaiheessa, Sami hekottaa.
Julkaistu Inferno #23/2004
Hamara #6/2004
3 Inches of Blood
Advance And Vanquish
Roadrunner
3/5
Jos orkesteri laulaa merirosvoista, miekoista, cyborgeista sekä tappeluista, ei kyseessä juurikaan voi olla mikään muu genre kuin heavy metal ja aikakautena 80-luku. Poikkeuksena tietysti Running Wild joka on laulanut samoista asioista jo viimeiset 20 vuotta tyyliään juurikaan muuttamatta. 3 Inches of Blood laulaa kyllä em. asioista ja soittaa heavy metallia, mutta bändi on kuitenkin perustettu vasta neljä vuotta sitten.
Aidolla ja hyvällä asenteella orkesterin hemmot vääntävät täysin 80-luvun metalliin pohjautuvaa musiikkiaan ja kappaleet rullaavatkin kivan aggressiivisesti hyvällä tempolla eteenpäin. Kahden laulajan käyttö toimii mukavasti, toisen vedellessä räkäisellä huudolla taustoja pääasiallisen solistin keskittyessä kireän puhtaaseen narinalauluun. Musiikista löytyy moderneja elementtejä lähinnä joistain riffeistä sekä thrash-genren puolelta, mutta kyllähän lopputulos on silti varsin puhdasta ja tarttuvaa old-school metallia.
Vaikeahan tästä on olla pitämättä, mutta kun kaikki 13 kappaletta ovat pastisseja samoista perusaineksista varsin vähin muutoksin, ei biisien yksilöllisyys tahdo päästä riittävän hyvin esille. 50 minuuttia metallia menee ohi hujauksessa, mutta lähes mahdoton on sanoa mikä viisu kulloinkin soi.
Die Apokalyptischen Reiter
Samurai
Nuclear Blast
2/5
Eihän tätäkään voisi kukaan muu keksiä kuin saksalainen, jotka eivät ole kuuluisia hyvästä huumorintajustaan. Sekoittaa nyt erilaisia tyylilajeja estottomasti toisiinsa aina black metallista johonkin iloisesti kulkeviin hoilausralleihin ja toki vielä osittain saksan kielellä laulettuna. Kumma kyllä neljä vuotta sitten julkaistulla All You Need Is Love –lätyllä hommat vielä toimi mukavasti, mutta nyt Samurain katana viuhtoo kyllä tehottomanlaisesti ilmaa.
Die Apokalyptischen Reiterilla ei ole minkäänlaista ongelmaa sekoittaa puhdasta mieslaulua ja ärjähtävämpää osastoa kappaleisiin, joista löytyy runsaasti koskettimia ja ärsyttävän simppeleitä mutta äärimmäisen tarttuvia melodioita. Koko hommasta huokuu vahvasti jonkinlainen kornius ja huumorin leima, jota luultavasti kukaan muu kuin toinen saksalainen ei pysty ymmärtämään. Eikö kyseessä ole nyt pelkkä kielimuuri. Eihän sitä tarvitse tiukkapipoinen olla musiikin suhteen ja hevissäkin voi olla huumoria, mutta kun bändille ei yksinkertaisesti oikein pysy paletti kasassa. Hyvin toteutettuja ideoita on paljon, mutta ei tämä rallattelumeininki ja pseudo-raskaalta kuulostava musiikki nyt vaan toimi.
Pahin pohjakosketus tapahtuu Lazy Day rallissa joka nimensä mukaisesti kuulostaa kesäisen letkeältä ja äyrsyttävältä pop-kappaleelta. Onnistumista lähinnä ollaan syntsa-bläkkiä lähestyvässä Der Teufelissa sekä sitä seuraavassa mukavan raskaassa Reitermaniacs kipaleessa loppujen ollessa sitten enempi vähempi linjana linjattomuus huttua.
Mana Mana
Kuolla elävänä – live 2001
Riemu
2/5
Neljä vuotta sitten julkaistu Murheen laakso oli kelvollinen testamentti Jouni Mömmön muistolle tuoden tarjolle taitelijan poismenon johdosta keskenjäänyttä materiaalia. Toista muistokirjoitusta tarjoillaan nyt livelätyn muodossa ja turhaan.
Vaikka levyssä ei teknisesti olekaan mitään vikaan niin soundi- kuin soittopuolella, ei liveäänite pysty tarjoamaan mitään uutta studiolevyihin verrattuna. Jounin Mömmön vimmainen ahdistus ja synkkyys loistavat täydellisesti poissaolollaan eikä solisti Kaltsu pysty tulkitsemaan tasapaksulla äänellään hienoja kappaleita kovinkaan vakuuttavasti. Kaikkia kappaleita leimaa yleinen mitäänsanomattomuus eikä keikkapaikalla mahdollisesti koettua intensiteettiä ole saatu ainakaan tallennettua levylle. Viimeiseksi jääneen studiolevyltä napattujen biisien kohdalta tämän vielä ymmärtäisi, mutta koska valta osa setistä on Totuus palaa levyltä, on tällainen flegmaattisuus anteeksiantamatonta.
Eihän levyn hinta päätä huimaa, mutta ei kyllä sisältökään. Ja miten helvadan järkeä on laittaa levylle piilobiisi samaan raitaan viimeisen kappaleen kanssa ja viisi minuuttia tyhjää väliin?
Sacred Crucifix
Aeon Of Chaos
Poison Arrow
3/5
Vuodesta -87 asti edestakaisin hajoamisen ja useiden demojen julkaisun kanssa vehdannut Sacred Crucifix on vihdoin tehnyt sen, mitä sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo reilu vuosikymmen sitten: julkaista debyyttitäyspitkä. Ei niinkään siksi, että materiaali olisi tasoltaan yhä loistavaa vaan siksi, että 90-luvun alussa sille olisi ollut kysyntää taatusti enemmän kuin nyt.
Levyn käsin piirretty kansitaide on musiikkiin ja sen mieleen tuomaan aikakauteen erittäin osuvaa ja asettaa tunnelman oikeanlaiseksi. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ei levyn tasaisen tylsiltä kuulostavat rallit tahdo tehdä minkäänlaista vaikutusta, mutta tarkemman tutustumisen kautta nyansseja ja hyviä jippoja alkaa joitain löytyä. Bändin vanhakantainen ja kalmankatkuinen death metal on tunnelmaltaan kieron synkkää eikä sillä ole onneksi juurikaan mitään tekemistä 90-luvun alan tunnetumman ruotsi dödön kanssa. Osaltaan tähän saattaa syynä olla vanhoilta demoilta levylle päätyneet raidat, mutta ei uudempi materiaalikaan sen tuoreemmalta kuullosta.
Jos kitaratyöskentely on ilahduttavan erilaista ja genrelle epätyypillistä, on tasaista kähinää oleva hieman potkuton äänenkäyttö levyn heikoimpia lenkkejä. Kokonaisuus yltään keskikastin yläpäähän muutaman hyvän kappaleen ansioista, mutta loput raidat koittavat raahaavat sitä tiukasti keskinkertaiseen tylsyyteen.
Advance And Vanquish
Roadrunner
3/5
Jos orkesteri laulaa merirosvoista, miekoista, cyborgeista sekä tappeluista, ei kyseessä juurikaan voi olla mikään muu genre kuin heavy metal ja aikakautena 80-luku. Poikkeuksena tietysti Running Wild joka on laulanut samoista asioista jo viimeiset 20 vuotta tyyliään juurikaan muuttamatta. 3 Inches of Blood laulaa kyllä em. asioista ja soittaa heavy metallia, mutta bändi on kuitenkin perustettu vasta neljä vuotta sitten.
Aidolla ja hyvällä asenteella orkesterin hemmot vääntävät täysin 80-luvun metalliin pohjautuvaa musiikkiaan ja kappaleet rullaavatkin kivan aggressiivisesti hyvällä tempolla eteenpäin. Kahden laulajan käyttö toimii mukavasti, toisen vedellessä räkäisellä huudolla taustoja pääasiallisen solistin keskittyessä kireän puhtaaseen narinalauluun. Musiikista löytyy moderneja elementtejä lähinnä joistain riffeistä sekä thrash-genren puolelta, mutta kyllähän lopputulos on silti varsin puhdasta ja tarttuvaa old-school metallia.
Vaikeahan tästä on olla pitämättä, mutta kun kaikki 13 kappaletta ovat pastisseja samoista perusaineksista varsin vähin muutoksin, ei biisien yksilöllisyys tahdo päästä riittävän hyvin esille. 50 minuuttia metallia menee ohi hujauksessa, mutta lähes mahdoton on sanoa mikä viisu kulloinkin soi.
Die Apokalyptischen Reiter
Samurai
Nuclear Blast
2/5
Eihän tätäkään voisi kukaan muu keksiä kuin saksalainen, jotka eivät ole kuuluisia hyvästä huumorintajustaan. Sekoittaa nyt erilaisia tyylilajeja estottomasti toisiinsa aina black metallista johonkin iloisesti kulkeviin hoilausralleihin ja toki vielä osittain saksan kielellä laulettuna. Kumma kyllä neljä vuotta sitten julkaistulla All You Need Is Love –lätyllä hommat vielä toimi mukavasti, mutta nyt Samurain katana viuhtoo kyllä tehottomanlaisesti ilmaa.
Die Apokalyptischen Reiterilla ei ole minkäänlaista ongelmaa sekoittaa puhdasta mieslaulua ja ärjähtävämpää osastoa kappaleisiin, joista löytyy runsaasti koskettimia ja ärsyttävän simppeleitä mutta äärimmäisen tarttuvia melodioita. Koko hommasta huokuu vahvasti jonkinlainen kornius ja huumorin leima, jota luultavasti kukaan muu kuin toinen saksalainen ei pysty ymmärtämään. Eikö kyseessä ole nyt pelkkä kielimuuri. Eihän sitä tarvitse tiukkapipoinen olla musiikin suhteen ja hevissäkin voi olla huumoria, mutta kun bändille ei yksinkertaisesti oikein pysy paletti kasassa. Hyvin toteutettuja ideoita on paljon, mutta ei tämä rallattelumeininki ja pseudo-raskaalta kuulostava musiikki nyt vaan toimi.
Pahin pohjakosketus tapahtuu Lazy Day rallissa joka nimensä mukaisesti kuulostaa kesäisen letkeältä ja äyrsyttävältä pop-kappaleelta. Onnistumista lähinnä ollaan syntsa-bläkkiä lähestyvässä Der Teufelissa sekä sitä seuraavassa mukavan raskaassa Reitermaniacs kipaleessa loppujen ollessa sitten enempi vähempi linjana linjattomuus huttua.
Mana Mana
Kuolla elävänä – live 2001
Riemu
2/5
Neljä vuotta sitten julkaistu Murheen laakso oli kelvollinen testamentti Jouni Mömmön muistolle tuoden tarjolle taitelijan poismenon johdosta keskenjäänyttä materiaalia. Toista muistokirjoitusta tarjoillaan nyt livelätyn muodossa ja turhaan.
Vaikka levyssä ei teknisesti olekaan mitään vikaan niin soundi- kuin soittopuolella, ei liveäänite pysty tarjoamaan mitään uutta studiolevyihin verrattuna. Jounin Mömmön vimmainen ahdistus ja synkkyys loistavat täydellisesti poissaolollaan eikä solisti Kaltsu pysty tulkitsemaan tasapaksulla äänellään hienoja kappaleita kovinkaan vakuuttavasti. Kaikkia kappaleita leimaa yleinen mitäänsanomattomuus eikä keikkapaikalla mahdollisesti koettua intensiteettiä ole saatu ainakaan tallennettua levylle. Viimeiseksi jääneen studiolevyltä napattujen biisien kohdalta tämän vielä ymmärtäisi, mutta koska valta osa setistä on Totuus palaa levyltä, on tällainen flegmaattisuus anteeksiantamatonta.
Eihän levyn hinta päätä huimaa, mutta ei kyllä sisältökään. Ja miten helvadan järkeä on laittaa levylle piilobiisi samaan raitaan viimeisen kappaleen kanssa ja viisi minuuttia tyhjää väliin?
Sacred Crucifix
Aeon Of Chaos
Poison Arrow
3/5
Vuodesta -87 asti edestakaisin hajoamisen ja useiden demojen julkaisun kanssa vehdannut Sacred Crucifix on vihdoin tehnyt sen, mitä sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo reilu vuosikymmen sitten: julkaista debyyttitäyspitkä. Ei niinkään siksi, että materiaali olisi tasoltaan yhä loistavaa vaan siksi, että 90-luvun alussa sille olisi ollut kysyntää taatusti enemmän kuin nyt.
Levyn käsin piirretty kansitaide on musiikkiin ja sen mieleen tuomaan aikakauteen erittäin osuvaa ja asettaa tunnelman oikeanlaiseksi. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ei levyn tasaisen tylsiltä kuulostavat rallit tahdo tehdä minkäänlaista vaikutusta, mutta tarkemman tutustumisen kautta nyansseja ja hyviä jippoja alkaa joitain löytyä. Bändin vanhakantainen ja kalmankatkuinen death metal on tunnelmaltaan kieron synkkää eikä sillä ole onneksi juurikaan mitään tekemistä 90-luvun alan tunnetumman ruotsi dödön kanssa. Osaltaan tähän saattaa syynä olla vanhoilta demoilta levylle päätyneet raidat, mutta ei uudempi materiaalikaan sen tuoreemmalta kuullosta.
Jos kitaratyöskentely on ilahduttavan erilaista ja genrelle epätyypillistä, on tasaista kähinää oleva hieman potkuton äänenkäyttö levyn heikoimpia lenkkejä. Kokonaisuus yltään keskikastin yläpäähän muutaman hyvän kappaleen ansioista, mutta loput raidat koittavat raahaavat sitä tiukasti keskinkertaiseen tylsyyteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)