Inferno #45/2007

Dew-Scented
Incinerate
Nuclear Blast

3 Kovasti I-kirjaimen käyttöön mieltynyt Dew-Scented innovoi kerta toisensa jälkeen uusia nimiä, vaikka itse musiikissa konstit pysyvät levy levyltä hyvin pitkälti. Incinaratella bändi ei ole löystynyt tippaakaan, vaan orkesterin ajoittain death metalia lähestyvä neo-thrash tuntuu olevan jopa astetta räväkämpää ja rankempaa kuin koskaan aiemmin. Maukkaita riffejä syljetään edelleen runsaasti, äärimmäisen vauhdikkaat rallit liikkuvat komeasti ja kokonaisuuden kuorruttaa aidon aggressiivinen joskin aavistuksen monotoninen haukunta. Kaikki vaikuttaakin olevan enemmän kuin kohdallaan, mutta jostain merkillisestä syystä läpi albumin kytevä vahva kipinä ei jaksa leimahtaa ilmiliekkeihin.

Vaikka tympeähköön edeltäjäänsä Issue VI –levyyn verrattuna Incinerate onkin astetta toimivampi kokonaisuus, voi vain ihmetellä mikä salainen ainesosa Dew-Scentedin musiikista oikein uupuu. Hyvistä ideoista ja korkeasta osaamistasosta huolimatta orkesterin kipakka mäiske ei tahdo nousta millään lentoon, vaikka se jo vuonna 2003 ilmestyneellä Impactilla kulkikin suurempaa menestystä saavuttaneen The Hauntedin vanavedessä. Levyä ei missään nimessä voi mollata kehnoksi, sillä se sisältää edelleenkin kovempaa materiaalia kuin mihin kymmenen saman genren kymmenen tusinabändiä yhdessä pystyvät koko uransa aikana. Näinkin ilmeisen lahjakkaan viisikon pitäisi vain liittää huomattavasti lähempänä aurinkoa uransa järjestyksessään kuudennen levyn kohdalla.

Kruger
Redemption Through Looseness
Listenable

2 Sveitsi ei ole kaikista tunnetuin laivasto tai metallivaltio Euroopassa, mutta on silti pystynyt synnyttämään 80-luvulla kaksi innovatiivista hevihistoriaan olennaisen osana kuuluvaa orkesteria yhä aktiivisen Celtic Frostin sekä kuolleen ja kuopatun Coronerin. Vaikka maassa epäilemättä heviä kuunnellaan ja soitetaankin, kahdelle edellä mainitulle legendalle ole seuraajia löytynyt eikä Krugeristakaan manttelinperijäksi ole.

Kakkoskiekollaan hardcore henkisyyttäkin puhkuva Kruger yrittää kyllä olla innovatiivisempi kuin monet raskaan musiikin edustajat, mutta raskas jyrääminen ei yllä lähellekään erääksi esikuvaksi mainitun Entombedin vaikuttavaa groovea saati fiilistelyosuudet Neurosiksen yksinkertaisen toimivaa maalailevaa ahdistuneisuutta. Vaikka kappalerakenteita onkin rikottu perinteiseen malleihin verrattuna, on kokonaisuus näennäisestä erikoisuudestaan ja mielenkiintoisuudestaan huolimatta tasaisen latteaa.

Erikseen kuunneltuna minkä tahansa yksittäisen kipaleen jaksaa kiinnostuneena kuunnella loppuun, mutta kokonaisuuden kanssa onkin jo vähän niin ja näin. Nopeammin ja äänekkäämmin –mentaliteetti ei ikävä kyllä tuota kaivattua murskaavaa lopputulosta.

Nightrage
A New Disease Is Born
Lifeforce


2,5 Lupaavan Sweet Vengeance -debyytin jälkeen Nightragen kakkoskiekko Descent Into Chaos oli aikamoinen pettymys. Vaikka Tomas Lindbergin repivä laulutyyli olikin tallella tuoden musiikkiin sen kaipaamaa repivää raivoa, oli kappalemateriaalia yksinkertaisesti tylsän tasapaksua. Nyt niin ”Tompan” kuin kitaravelho Gus G:n poistuttua vahvuudesta on jäljellä enää Marios iliopouloksen johtama nelikko, joka tuntuu uuden albumin aikamoisen tyylimuutoksen myötä puhdistaneen pöydän kunnolla.

Vaikka Nightragen musiikki nojaa yhä ruotsalaiseen melodiseen death metaliin, on lähestymistapa aiempaa huomattavasti kevyempi ja melodisempi. Tämä kuuluu selkeinä vaikutteina monien amerikkalaisten metallibändien näkemyksestä mm. In Flamesin tunnetuksi tekemästä genrestä aina rääkynä ja puhdasta laulua myöten ja onpahan mukana myös paljon perinteisestä melodisesta heavy metalista ammennettua melodiaa ja kitaranvingutusta. Kun kokonaisuus on tyylillä ja taidolla tehty, pitäisi lopputuloksen olla kelvollista vaan kun ei.

A New Disease Is Born kuulostaa merkillisen hengettömältä ja vaisulta tuotokselta, vaikkei siitä pysty sormella osoittamaan mitään varsinaista vikaa. Vaikka orkesterin kappaleet eivät olekaan klisee vapaita, on kappaleissa paljon hyviä ideoita ja melodioita joiden puute nousee monen muun bändin kohdalla kynnyskysymykseksi. Ihan kiva –tasolle jämähtäminen jää vain mysteeriksi jonka syitä ei syvällisempi analysointikaan tahdo paljastaa.

Orne
The Conjuration By The Fire
Black Widow

4 Musiikkia voidaan tarkastella monella tapaa, joista yksi on määritellä sen suhde nykyaikaan. Orne ei ole metallia eikä nykyaikaa, vaan hämyistä ja progelle vahvasti tuoksahtavaa musiikkia, joka vahvoista 70-lukulaisista musiikillisista ja tuotannollisesta sävyistään huolimatta kuulostaa ajattomalta. Vaikka moinen tuoksu voikin monelle tuoda mieleen haisevat maailmanrauhaa ja rakkautta julistavat hipit ja käsittämättömän koukeroiset ja omituiset kappaleet, ei Orne istu helpolla moiseen ennakkoluuloiseen käsitykseen.

Debyytin suurin vahvuus onkin hyvä tasapaino monipuolisen materiaalin rullaavuuden ja fiilistelyn välillä sekä kyky luoda vahva tunnelataus kuuntelijan pään sisällä. Tästä kuuluukin kiittäminen Kimi Kärjen vahvaa musiikillisten esikuviensa tuntemusta ja selkeää näkemystä omasta linjasta sekä hämmästyttävän hienoa Albert Witchfinderin herkkää ja kuulasta mystiikkaa tihkuvien sanojen tulkintaa.

The Conjuration By The Fire on väkevä ja vahva kokonaisuus, jolle kannattaa antaa mahdollisuus ilman ennakkoluuloja ja oletuksia sen sisällöstä jäsenten aikaisempien tekemisien perusteella. Aidon ja suoraan sydämestä tulevan musiikin tunnistaa aina

PAIN CONFESSOR - VELJEYDESTÄ JA MAAILMANLOPUSTA

Vaikka musiikki yhdistääkin ihmisiä sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja kansallisuudesta riippumatta veljiksi ja sisariksi, löytyy myös verisukulaisuuteen perustuvia siteitä useista orkestereista. Veren ollessa vettä sakeampaa Pain Confessorin Kivistön veljesten Markun ja Mikon side kestää taatusti vaikka maailman loppuun asti, mistä etenkin Tuomas Kuusisella on sanansa sanottavana.

Huippujournalistit keräävät glooriaa kertomalla tapaamisistaan rockstarojen kanssa takahuoneissa ja sumuisilla jatkoilla hienostohotellien sviiteissä. John Lennon ja Yoko Ono antoivat maailmanrauhaa edistääkseen haastatteluja hotellisängystä vuonna 1969, ja 22 vuotta myöhemmin Truth Or Dare – In Bed With Madonna esitteli maailmalle kuvan oikuttelevasta ja seksiä tihkuvasta supertähdestä. Pain Confessorin veljeskaksikko päätyi ison maailman tähtien kanssa samanlaiseen ratkaisuun, mutta täysin eri syistä.




 

Kivistön veljesten musiikillinen taival alkoi lähestulkoon samoihin aikoihin 1990-luvulla, vaikka pikkuveljen osa olikin seurata aluksi isoveljen bänditouhuja sivustakatsojana. Instrumentin valintakin tapahtui ei veljen pyynnöstä vaan tarpeesta.

– Kyllähän Mikkoa aluksi vitutti, kun se niin sanotusti joutui basistiksi aloitellessamme ensimmäisiä bänditouhuja, Markku muistelee.

Mikko: – Kitaraahan minä alun perin lähdin ostamaan, mutta kun näin basson kaupassa ja tiesin, että Maken bändi tarvitsee basistia, niin sehän se sitten tuli ostettua. Siitä sitä vaan lähti nelikielistä vetämään, vaikken mitään osannutkaan soittaa. Ensimmäisen kerran kun menin vanhempien asunnon alakerrassa sijaitsevalle treenikämpälle, tiesin heti, että veljestähän se laulaja tulee, vaikka toinen kitaristihan se oikeasti olisi laulajaksi halunnut. Välillä broidi huusi päin naamaa, kuinka biisi menee kitaralla ja kuinka minun pitäisi bassolla seurata. Taisin kuitenkin jo silloin sanoa Makelle, että vielä joku päivä me tulemme levyttämään kahdestaan samassa bändissä. Faijahan näitä soittotouhuja ei tuolloin ymmärtänyt yhtään ja onkin alkanut samastua meihin ja tekemisiimme vasta velipojan häissä jokunen vuosi sitten. Nyt se on pikkuhiljaa alkaa uskoa tähän hommaan ja poikiinsa muusikkoina.
Make: – Kyllä minä nyt vakaasti uskon, että Mikon kanssa tulemme olemaan samassa bändissä ikuisesti henkeen ja vereen. Oikeastaan me olemme Pain Confessorissa sellainen yhteinen henkilö…

– …minkä huomaa jo siitäkin, että Make vetää päälaulut ja minä stemmat, ei niitä kukaan muu ole vetänyt, Mikko täydentää ja jatkaa:

– Ennen uuden levymme Purgatory Of The Second Sun äänitystä en ollut kuullut ensimmäistäkään laulumelodiaa yhdestäkään biisistä, mutta silti niihin oli aiempaa pirun paljon helpompi samastua kun pääsi velipojan kanssa vetämään. Tämä on vain nyt korostunut, kun olemme päässeet treenaamaan keikkasettiä.

VELJEKSET KUIN ILVEKSET
Vaikka soittotouhujen alussa isoveljen rooli onkin ehkä ollut toimia jonkinlaisena innoittajana, ei varsinaista isoveli-pikkuveli-asetelmaa ole koskaan veljesten välillä vallinnut.

Make: – Ei meidän kesken ole koskaan ollut sellaista, että kumpi päättää ja määrää menoa.

Mikko: – Me molemmat olemme täysin tasavertaisia keskenämme sekä muiden jäsenten kanssa, ja kaikilla on samanlainen päätösvalta.

Make: – Vaikka Mikko onkin sinällään hiljainen kaveri, on hän silti rakentava tekijä koko bändissä.
Mikko kuuluu biisintekijärunkoon ja hänen osuutensa kaikesta musiikin tekemisestä onkin noussut liki kolmannekseen eli samaan kuin kitaristeillamme Säkkisellä (Vesa) ja Tumpilla (Tuomas Kuusinen). Minulle itselle jää pieni osuus samoin kuin rumpalillemme Mikko Laihaselle ja kanttori Pasi Laihaselle.

– Soittajanahan pikkubroidi ei ole mikään saamarin hifistelijä tai näprääjä, mutta se on silti tarkka ja jämpti kaveri ja hoitaa tonttinsa niin kuin basistin pitääkin hoitaa, eikä se muuta vaadi. Pirun ylpeähän minä olen veljestäni ja siitä, että se on kehittynyt huimasti alkuajoista aikamoiseksi mestariksi, Make toteaa selkeää ylpeyttä äänessään.

– Edellisen bändimme Nonsliplevelin ajoista Make on kehittynyt vuosi vuodelta niin ylivoimaiseksi, että Pohjoismaista on todella vaikeaa löytää yhtä monipuolista laulajaa mitä Make on, Mikko äityy kehumaan.

Bänditouhuissa tulee väistämättömästi eteen tilanteita, joissa omien aivoitusten selittäminen muille voi olla äärimmäisen hankalaa, eikä konflikteiltakaan aina vältytä, minkä Make ensimmäisenä on valmis myöntämään. Veljesten välinen yhteys tuntuu silti pelaavan paremmin kuin hyvin niin
musiikin tekemisessä kuin sen tekstittämisessä.

Make: – Jos Mikko tekee bändille biisin, niin yleensä se olen minä joka tekee siihen sanat…

Mikko: ­– ...ja niin minä haluankin sen menevän, koska tykkään Maken teksteistä ja huomaan sen osaavan samastua niihin samoihin mielikuviin, mitä minulla on aina tekemistäni biiseistä. Uuden levyn kappale Mercenaries on tästä erittäin hyvä esimerkki. Tämä meidän välinen symbioosi musiikin ja sanoitusten välillä on tainnut mennä aina näin, ja jostain kumman syystä juuri näistä kappaleista on tullut vielä erityisen hyviä soittaa keikoilla.

Make: – Mikon tekemät biisit ovat hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka minä haluan teksteilläni näyttää, ja toisaalta taas Mikon on helppo samastua minun ideoihini. Samaa vertahan tässä kumminkin ollaan, ja minusta on helvetin hienoa, että ollaan broidin kanssa tehty ikään kuin nousu koko sävellyshommaan. Ja vaikka joskus alkuaikoina olinkin ehkä hieman määräilevä isoveli, niin kyllähän Mikko tällä hetkellä tekee enemmän musiikillista työtä bändille kuin minä.

– Vaikka Pain Confessor onkin erittäin demokraattinen orkesteri, niin kyllä sitä veljen mielipidettä tulee aina ensimmäisen kysyttyä asiasta kuin asiasta. Koko hommahan kiteytyy siihen, että samassa bändissä on minulle vaan niin perkeleen rakas henkilö, Make herkistyy tunnustamaan.

LOPPU TULEE

Purgatory Of The Second Sunin keskeinen teema on maailmanloppu. Aivan näin yksiselitteinen albumin kantava idea ei kuitenkaan ole, yksittäisistä kappaleista puhumattakaan.

– Kyllähän se on selvä peli, että jos tässä meidänkin lähiympäristössä syttyisi toinen samanlainen kaasupallo kuin tuo saatanan kovalla teholla käryävä aurinko, niin ei ihminen enää maapallolla pystyisi elämään kun jo pelkästään lämpötila nousisi niin korkeaksi, Tuomas Kuusinen selittää.

– Toisaalta taas meidän teksteissä on hyvin paljon symboliikkaa ja metaforia, eihän esimerkiksi Second Sun -biisikään pelkästään brutaalisti maailmanlopusta kerro. Kyllähän sekin kappale enemmän peilaa sitä, kuinka me tätä elämää eletään, väärinkäytetään ominaisuuksiamme ja kuinka paskoja asioita ihmiset yleensäkin tekee.

– Todennäköisemminhän se välähdys siellä taivaalla on kumminkin ihmisen itsensä aiheuttama kuin mikään luonnonkatastrofi. Toki lyriikoita voi ajatella myös ihan pelkästään yksilötasollakin, vaikkapa kuinka vituiksi ihmisen elämä voi jostain syystä mennä. Kun tarpeeksi himotaan valtaa ja yritetään olla kaikista kovimpia joka asiassa, niin silmillehän se pamahtaa, kuten Hitler pamautti kuulan kalloonsa. Kaikki ei aina mene niin kuin kuvitellaan, ja lopussa teot yleensä aina punnitaan.
P
ain Confessorin uutukainen ei kuitenkaan ole mikään tekstien kautta tiukasti etukäteen mietitty ja yhteen naitettu teemalevy, sellainen kuin vaikkapa Tuomaksen esille nostama W.A.S.P.:in The Crimson Idol.

– Meidän tapauksessa kappaleet vaan sivuavat samoja fiiliksiä eri näkökulmista, ja tämä teema löytyi täysin odottamatta. Jokaisella bändin sanoittajalla on omanlaisensa tyyli kirjoittaa ja jokainen meistä käyttää eri sanontoja sekä kielikuvia ja peilaa asioita itsensä kautta. Oli kuitenkin aivan mahtavaa huomata, kuinka luomisprosessin aikana kaikkien johtava idea sanoitusten suhteen oli täysin vahingossa samanlainen, oli kyseessä sitten kuvaus yhden ihmisen, jonkin tunnetilan tai vaikkapa maailman kuolemasta. Jos biisijärjestys olisi valittu pelkästään sanoitusten perusteella, olisi se hieman toisenlainen, mutta toki meidän piti ajatella kokonaisuuden toimivuutta.

Sanoituksiin Tuomas suhtautuu erittäin vakavasti ja pitää niitä lähestulkoon yhtä tärkeinä kuin itse musiikkiakin.

– Sanoitusten merkitystä olen painottanut myös muille bändiläisille ihan alusta alkaen. Ei siinä ole mitään järkeä, että laitetaan vaan hienon kuuloisia sanoja peräkkäin ilman että niissä olisi mitään järkeä. Edellisen Fearragen-levyn (2006) aikaan aloin vasta ymmärtää mitä esimerkiksi Vesa teksteissään hakee, ja meille alkoi löytyä selkeä yhteinen tyyli sanoa asioita.

– Minä en muuten tykkää yhtään tästä jenkkien teinikiroilusta, jossa kaikki on niin fuck ja motherfucker esimerkkinä vaikkapa yliopistoa käyneiden miesten, Lamb Of Godin tekstit. Kyllähän minäkin puhekielessä kiroilen niin saatanasti koko ajan, mutta lyriikoissa asiat voi sanoa kiroilematta paljon julmemmin. On esimerkiksi itsessään jo tarpeeksi kohtalokasta, että maapallo tuhoutuu, ilman että siinä yhteydessä käytettäisiin voimasanoja.

– Minun mielestäni onkin helvetin huono juttu, etteivät ihmiset enää juurikaan laita vinyyliaikojen tapaan musiikkia soimaan ja tavaa sanoja samaan aikaan. Musiikin ja sanoitusten muodostama yleisfiilis on juuri se hieno juttu, ei ämpeekolmosten kuuntelijat tunnu välittävän paskan vertaa mitä biiseissä lauletaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi käyttää enemmän aivojaan, ei siitä nimittäin mitään haittaakaan ole.

Julkaistu Inferno #45/2007

Inferno #44/2007

Fu Manchu
We Must Obey
Century Media

3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.

Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.

Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.

Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records

4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.

Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.

Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.


Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records

3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.

Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.

Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.


Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records

3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.

Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.

Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.

Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.

Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records

2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.

Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.

Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.

Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine

2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.

Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.

Inferno #43/2007

Necrodeath
Fragments Of Insanity
Scarlet Records

2,5 Kotimaassaan Italiassa black ja thrash metalin parissa askaroivaa Necrodeathia tunnutaan arvostavan kovasti, sillä alun perin vuonna -89 ilmestynyt Fragments Of Insanity julkaistaan uudelleen jo toiseen kertaa tällä vuosituhannella. Kuorrutuksia ei levylle ole laitettu niin minkäänlaisia, lyriikat nyt sentään löytyy äärimmilleen yksinkertaistetusta vihkosesta Avantgarde Musicin painokseen verrattuna.

Fragments Of Insanity kuulostaa vahvasti aikansa tuotteelta, vaikka läpi levyn vallitseva synkkä BM-henkinen ilmapiiri erottaakin Necrodeathin muista aikalaistensa hilipatihippaa-kaahailusta. Moderniin jyräävään tuotantoon tottuneiden korvat saattavat vieroksua ohuen ohuita soundeja, jotka tavallaan kuitenkin tuovat oman mystisen lisänsä kohkauksen rajoja hätyytteleviin kappaleisiin. Orkesteri tuokin ilmapiiriltään etäisesti mieleen alkuaikojen Sodomin, vaikka soittotaito onkin kokonaan toisella tasolla ja punk-henkisyyden tilalla on Slayerin ja Celtic Frostin alkuaikojen pahaenteisyys.

Kulttimainetta tai ei, Fragments Of Insanity on toki kipakka ja hetkittäin mielenkiintoinen, muttei kovinkaan mieleenpainuva saati merkittävä levy 80-luvun undergroundin nimeen vannovan pienen diggaripiirin ulkopuolelta tarkasteltuna.


Nicole
Sivu Syyttömistä
Biotech Records

4 Useamman vuoden hierominen ja kypsyttely Suljetut Ajatukset –levyn (2004) seuraajalle on kannattanut, sillä Sivu Syyttömistä levyllä kuuluu ärhäkän tanakaksi ja tiukaksi tiivistetyn musiikin takana seisovan Nicolen kymmenen vuoden kokemus. Seinäjokelaisten kolmas albumi nostaakin bändin oikeasti askeleen verran ylöspäin tasolle, jossa monen suurempaakin mainetta niittänyt Amerikan ihme on täysin suotta ainakin myyntilukuja ja suosiota tarkasteltaessa.

Sivu syyttömistä ei päästä kuuntelijaansa helpolla, sillä orkesteri on laajentanut ilmaisuaan huomattavasti mm. vinksauttamalla kappalerakenteita ja rytmityksiä harkitusti. Aiempi jyräävämpi ja vauhdikkaampi on entistä haastavampaa, hitaampaa ja tylympää, jota Ilkka Laitalan läpi levyn repivä vokalisointi alleviivaa entisestäänkin. Lamb of Godin ja Meshuggahin vaikutteet kuuluvat selkeästi, minkä Nicole myös avoimen pohjalaisittain myöntää häpeilemättä ja nöyristelemättä. Uudesta on kuitenkin luota riittävän uutta.

Ainoa mitä Sivu Syyttömistä -kiekolta jää oikeastaan kaipaamaan on korvien väliin pyörimään jäävät kertosäkeet ja/tai melodiat, joita levyltä ei liiemmin löydy. Vaikka Nicolen myllytys onkin taidokasta ja ennen kaikkea tehokasta, ei kuuntelijan koukuttaminen pienillä levähdyshetkillä olisi heikkouden vaan vahvuuden osoittamista.


Rotting Christ
Theogonia
Season of Mist

3,5 Helleenisen black metalin konkarit jaksavat painaa yhä 18 vuoden jälkeenkin ja 90-luvun flirttailut melodisten goottisävyjen kanssa tuntuvat jääneen kokonaan taakseen. Toki Rotting Christista löytyy yhä melodiaa eikä musiikki edusta läheskään puhtainta ja raainta mustan metallin sarkaa, mutta jotain orkesterin alkuaikojen mystisestä ilmapiiristä tuntuu yhä säilyneen näihin päiviin saakka ilmaisun jalostumisesta ja taitojen karttumisesta huolimatta.

Pari aikaisempaa kiekkoa Sancutus Diavlos ja Genesis olivat ilahduttavalla tavalla tummanpuhuvia ja jylhiä albumikokonaisuuksia eikä Theogonialla mustista syvyyksistä puhaltaneet muutoksen tuulet ole olleet kovinkaan rajuja. Alun papattavan rumpukompin tahdissa etenevät biisit antavat levylle tympeähkön startin, mutta onneksi musiikin yleisilme laajenee ja paranee loppua kohti keskitempoisten kappaleiden myötä.

Mielenkiintoiseksi Rotting Christin musiikin tekee alati läsnä oleva okkultistinen ilmapiiri, joka on saatu luotua hyvinkin yksinkertaisilla mutta säästeliäästi käytetyillä oivalluksilla aina itämaisista melodioista ja erilaisista vokaalisuorituksista lähtien. Theogonia osoittaakin Sakiksen johtaman kokoonpanon uhkuvan yhä tervettä elinvoimaa uran kolmannella vuosikymmenellä, vaikkei siitä vuoden musiikilliseksi merkkipaaluksi olekaan.

MANZANA - MEHUKKAAKSI KYPSYNYT

Vuosi sitten julkaistun EP:n aikoihin omenaa espanjan kielellä tarkoittava Manzana kuvaili itseään adjektiiveillä vihreä, herkullinen, kirpeä ja myrkyllinen. Kuluneen vuoden aikana nelihenkinen kokoonpano on kuitenkin kypsynyt töitä paiskoen ja tuloksena on entistä maukkaampi hedelmä täyspitkän albumin muodossa.

– Kyllä omena on tainnut vähän kypsyä, kanelia ja kaikennäköistä on saatu kuorrutukseen, mutta uuniin on vielä tuhat mailia matkaa, solisti Piritta leikittelee kielikuvilla orkesterin viimeisimpiä kuulumisia. Tunnelma on tiivistynyt ja samassa veneessä ollaan kaikki neljä. Paljon on tehty keikkoja, solmittu levytyssopimus, päästy ohjelmatoimiston listoille, hierottu äänityksiä ja nyt vain odotellaan että josko rekikoirat pääsisivät juoksemaan. Levyn lisäksi tyytyväisyyttä on alkanut tuottaa myös ympärillä pyörivien joukkojen laatu ja onkin ihan mahtavaa kun ihmiset haluaa osallistua meidän hyvän boogien ompputalkoisiin!

Albumin nimi ”Nothing As Whole As A Broken Heart” antaa olettaa levyn keskeisen teeman olevan erilaiset sydänsurut sekä niiden eheyttävät ja vahvistavat vaikutukset. Feminiinistä sukupuolestaan huolimatta solisti ja tekstittäjä ei koe sanoituksiensa olevan sukupuolisidonnaisia.

– Yksityisestä yleiseen käy tie, eli en minä tiedä mistään mitään paitsi itsestäni. Kun oikein täsmällisesti yrittää kuvata mitä omassa kropassa ja sielussa tapahtuu, niin koska olen ihminen, ehkä ja tai toivottavasti joku muukin voi tuntea ja kokea sen musiikkimme kautta jotain. En koe olevani nainen tai mies kun kirjoitan sanoituksia, vaan ihminen, joka koittaa vähäisellä älyllään tajuta jotain.

– Suomennettuna levyn nimi kuuluu jotakuinkin ”Mikään ei ole niin ehjää kuin särkynyt sydän” ja se on muistaakseni suoraan raamatusta. Ajattelen ennemminkin, että se on laajemmin katsottuna sellaisen keskeneräisen ja ristiriitaisen, oikean ihmisen ylistys. Vasta kun menee kertaalleen säpäleiksi niin ”todellinen ihminen” alkaa näkyä ja vasta sellaista ihmistä voi rakastaa. Kukaan ei ole ehjä, ja jos niin väittää niin valehtelee.

– Edeltävä EP:me kantoi myös muuten samaa nimeä ja se tulee olemaan kaikkien tulevienkin julkaisujemme nimi.  Saavat sitten ihmiset puhua sinisestä, punaisesta tai keltaisesta levystä. Ja kun värit loppuu niin siirrytään numeroihin, Piritta virnistelee.

ROCK VAI METAL?

Orkesteri on luonnehtinut itseään rockmetalliksi, jonka suurimmat vaikutteet ovat 90-luvulta. Mikä Manzanassa sitten on rock ja mikä metal? Falling To Pieces –singlen hyvän vastaanoton perusteella teidän rockin ja metallin ristisiitokselle tuntuu ainakin olevan kysyntää.

– Rumpalimme Heikki on metal, Henkan kitara on rockmetal, Ville basistina on bad-ass metal-groove ja minä siinä välissä rock sekä soul.

– Ilmeisesti jonkun mielestä meille on kysyntää, kun kerran olemme saaneet näitä hommia viedä eteenpäin. Kysyntä-sana on taas niin merkantiili, että menen ihan mykäksi. Kaikkiaan musta tuntuu, että rock on jo niin vanha juttu joka saavuttaa tietyn ajattomuuden hyvinkin pian ja joka saa olla liittymättä mihinkään aikaan kovinkaan vahvasti. Rock vapautuu ajasta niin kuin jazz tai klassinen musiikki.

Manzanan suurin eroavaisuus monesta muusta vastaavan tyylisestä bändistä tuntuu olevan se, että bändi oikeasti kuulostaa raskaalta ja rankalta esimerkiksi levyllä kitaroiden ja livenä rumpujen suhteen eikä keventele liiaksi pop-elementein.

– Ei meistä kukaan ole ollut ikinä ”pop”, sana vain liitetään useimmiten siihen, että meillä on sellaisia jankutusmelodioita kertosäkeissä ja että en tuuttaa suoraa huutoa koko ajan. Livenä ollaan aina rankkoja, koska se tuntuu ainoalta ja oikealta tavalta Ehkä se pop on myös siinä, että sanoudutaan irti metalli/rock-skenen konservatiivisesta säännöstä jonka mukaan pitäisi koko ajan raivota ja paahtaa samaa miehistä aihetta. Kyllä biisi saa rullata ja olla melodinen muullakin kuin sankarimelodia-tyylillä. Ei sankarimelodioissa ole todellakaan mitään vikaa, mutta itse olen kiinnostunut myös naisen tavasta ilmaista angstia ja vihaa, johon kuuluu myös juonittelua, seksuaalisuutta, taikuutta ja itsetuhoa eikä miekan heiluttelua.

– Kappaleissa tärkeintä minulle on kuitenkin sen sisältämä maailma johon voi astua ja kertoa mitä siellä näkyy ja tapahtuu. Onko joku kenties jätetty, tapettu vai onko sillä ehkä syömishäiriö. Jos biisissä ei ole ovea, niin sille näytetään ovea ja jos taas tyypit alkavat vilistä silmissä, niin otan ne kiinni ja rekrytoin. Yleensä ne ihmiset ovat aika paljon minun näköisiäni eri-ikäisinä ja minä vain keksin niille kaikkea lisää tai sitten vaan kerron kuinka asia ovat.

Tunnetilat, niiden pauloihin heittäytyminen ja asioilleen omistautuminen onkin Pirittalle tärkeää ja kaikki tai ei mitään –asenne erittäin tuttu huolimatta musiikillisen lopputuloksen kiinnostavuuden suuruudesta kuuntelijoiden keskuudessa.

– Itsensä kanssa sitä pitää herätä aamulla ja itsensä kanssa pitää myös mennä nukkumaan. Jos vähättelen omaa haluani tehdä musiikkia, päädyn katkeraksi paskaksi ja siksi asiat on tehtävä kunnolla jos kerran tekee. Ihmisille soittaminen on helvetin hauskaa ja menestyminen olisi kiva bonus, mutta loppujen lopuksi tärkeätä on vain rehellisenä oleminen omalle rakkaudelleen.

Julkaistu Inferno #43/2007

Inferno #42/2006

Belphegor
Pestapoklypse VI
Nuclear Blast

4 Itävaltalaisen Belphegorin leimaaminen pelkän alkupään tuotannon perusteella kakkosdivarin äärimetallibändiksi allekirjoittaneen tapaan on suuri virhe. Tästä piti huolen jo taannoinen kipakka Lucifer Incestus -albumi, jossa orkesterin tummasävyinen black/death metal hybridi oli täydellisessä balanssissa läpi koko albumin. Välissä ilmestestynyt Goatreich - Fleshcult ei juurikaan uusia tuulia esitellyt, eikä sitä tee varsinaisesti myös Pestapokalypse VI:nenkaan, mutta toisaalta miksi muuttaa toimivaa konseptia jos laadukasta annettavaa edelleenkin syntyy?

Uutukaisellakaan Belphegor ei ole antanut periksi tippaakaan, vaan meininki on yhä äärimmäisen tiukkaa monipuolisuutta kuitenkaan unohtamatta. Mukana on yhä runsaasti hitaampia osuuksia sekä tutun pahaenteisiä melodioita yhdistettynä nopeisiin kaahauksiin ja tässä piileekin Belphegorin tavaramerkki, jonka ansiosta se oikeasti onnistuu kuulostamaan omanlaiseltaan. Vaikka tutut  tehokeinot ovatkin alati läsnä, on kaikkia osa-alueita parannettu piirun verran: rakenteet ovat astetta teknisempiä, entistä melodisempien osien määrä on kasvanut, mutta samoin myös kokonaisvauhti. Kaikkea on siis enemmän, muttei mitään ole liikaa.

Vaikka genren suurkuluttajien mielestä Pestapokalypse VI voikin kuulostaa liiaksi vanhan toistolta ja turhan geneeriseltä, kannattaa albumi ehdottomasti ottaa koekuunteluun mikäli esimerkiksi Deiciden uutukainen The Stench of Redemption sai vaikut korvista liikkeelle. Belphegor pystyy nimittäin samaan, vaikka lähestyykin asiaa enemmän black metalin näkökulmasta.

I
Between Two Worlds
Nuclear Blast

4 Immortal-mies Abbath palaa musiikkibisnekseen myös toisella bändillään, joka kantaa yksinkertaista mutta moniulotteisesti tulkittavaa I-nimeä. Albumin nimen perusteella tunnelmissa liikutaan kahden eri maailman välissä, mutta musiikki on vahvasti myöhäisempien aikojen Bathoryn värittämää aina raspivokaaleita myöten. Tätä seikkaa ei kuitenkaan edes yritetä peitellä, sillä Abbath ja kumppanit myöntävätkin avoimesti debyytin olevan kunnianosoitus edesmenneelle Quorthonille ja tämän elämäntyölle musiikin parissa.

I:n lokeroiminen jylhäksi ja melankoliseksi viikinkimetalliksi olisi väärin, vaikka näitäkin elementtejä levyllä on. Omat mausteet soppaan löytyykin astetta melodisemmasta, nopeammasta ja svengaavammasta otteesta musiikkiin ja juuri näiden tekijöiden ansiosta I onkin mielenkiintoisen omaperäistä eikä pelkkää esikuvansa ylistämistä nuotti nuotilta. Kärjistettynä voisikin jopa sanoa, että orkesteri osaa ja pystyy viemään Quorthonin musiikillista näkemystä entistäkin pidemmälle, mutta omaan suuntaansa.

Between Two Worlds on rohkeahko ja yllättävä pelinavaus I:ltä, joka toivottavasti ei jää yhden levyn ihmeeksi paluuta tekevän Immortalin jalkoihin. Säätiedotusmetallille kun aina löytyy tilaa, varsinkin jos ennusmerkit lupaavat näinkin aurinkoista tulevaisuutta.


Iced Earth
Alive In Athens – The DVD
Century Media

2,5 Jon Schaffer, Iced Earthin primus motor, ei ole tyytyväinen tähän julkaisuun. Vuonna 1999 CD-formaatissa julkaistu tripla-live saa seurakseen nyt kuvan, jonka orkesterin entinen levy-yhtiö on arkistojen kätköistä löytänyt. Sisältö onkin molemmissa julkaisuissa lähes identtinen, mitä nyt kolme biisiä kuvatallenteelta uupuu eikä yhteispituudeltaan alle 10 minuutin ekstroja kannattaisi edes mainita. Herra Schafferin mielestä kolmen kameramiehen saksalaisella musiikkikanavalle kuvaama keikka ei vastaa hänen orkesterille asettamia laatustandardeja, levy-yhtiön mielestä taas julkaisu oli täysin perusteltu.

Äänen puolesta homma toimii hyvin on käytössä sitten joko DTS- tai stereoääniraita. Kuvanlaatu puolestaan ei vastaa modernin aikakauden huippuluokkaa, vaikka ei voi kotivideotasoiseksi missään mielessä haukkua, korkeintaan kehnohkoksi. Vaikka tylsä leikkaus ja kuvakulmien valinta vähyys latistaakin tunnelmaa aika tavalla, tulee katselutuokiosta ilmeisen selväksi kuinka tiukassa livekunnossa Iced Earth on tuolloisella kokoonpanolla ollut. Loppua kohden tekniset puutteet kasaantuvat mm. ongelmina äänen synkronoinnissa kuvan kanssa sekä entistä tylsemmillä kuvakulmilla jopa siinä määrin, että mielipiteet alkavat mennä yksiin Jonin kanssa
.
Vaikka DVD:n varsin maanläheinen laatu ja lähestymistapa tavallaan sopiikin hyvin maanläheiselle ja sympaattiselle pitkän linjan bändille, on nykypäivänä konserttijulkaisulta lupa odottaa vain enemmän ja parempaa.

Inferno #41/2006

Crematory
Klagebilder
Massacre Records

3 Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja saksalainen Crematory on yksi näistä. Identtisiä melodioita ja rakenteita käyttämällä orkesterin kappaleet ja levyt eivät juurikaan eroa toisistaan, mutta jokaisella kerralla lopputulos on helposti lähestyttävää ja jollain mystiselläkin tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Klagebilder ei tee poikkeusta tähän sääntöön.

Crematoryn musiikilliset keinot ja kikat ovat yksinkertaisia. Tehdään nippu säröllä murjovia yksinkertaisia riffejä keskitempoisiksi biiseiksi, valitaan lauluksi raspimaista ärinää lähestyvää mieslaulua ja pehmennetään kokonaisuutta koskettimilla sekä puhtaalla mieslaululla varustetuilla melodisilla kertosäkeillä. Ja kaikki saksaksi totta kai hienoista goottihenkisyyttä unohtamatta. Rammstein-mallista junttaamista ei Crematorystä kuitenkaan löydy, vaikka kohdeyleisö voisi hyvinkin olla sama.

Aivan vuonna 2004 julkaistun Revolution-albumin tasolle Klagebilder ei kuitenkaan yllä. Levyn yleissävy tuntuu aiempaa kevyemmältä ja ideat kappaleiden kesken turhankin identtisiltä. Kiekko sortuukin nykyajan yleiseen ongelmaan eli liialliseen pituuteen. 51 minuuttia ja 13 kappaletta on yksinkertaisesti liikaa, vaikkei ärsytyskynnys ehdikään ylittyä.


Dead Man In Reno
Dead Man In Reno
Abstract Sounds / Tanglade Music

2 Dead Man in Reno on bändin nimenä sangen mieleenpainuva, mutta ikävä kyllä samaa ei voi sanoa musiikista.  Jos orkesteri on yrittänyt saada uuden aallon amerikkametalliinsa/metalcoreensa muista erottuvaa omaperäistä otetta äkkiväärillä käännöksillä ja hardcoren aggressiivisuudella, jää lopputuloksesta kumminkin käteen vain sangen tasapaksua ja sekavaakin jöötiä.

Aivan pelkkää huutoa, mättöä ja vääntöä ei debyyttialbumi ole, sillä mukaan on väriksi laitettu vähäisiä määriä puhdasta laulua ja herkempiä melodioita. Usein yllättävänkin pitkiksi venyneet kappaleet eivät tästä kuitenkaan saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle lähteäkseen edes matalaan nousukiitoon. Rasittavinta kappaleissa on kuitenkin liiallinen sekavuus ja rönsyilevyys. Niiden tarkoituksena lienee vedota perinteisiin kappalerakenteisiin kyllästyneisiin ihmisiin, jotka haluavat musiikilta jotain uutta ja epäortodoksista. Omaan korvaan ratkaisut kuulostavat turhan usein eri paloista väkisinkin yhteen sovitetuilta kokonaisuuksilta.

Vaikka kokoonpanon yritys luoda omaperäistä jääkin pelkäksi yritykseksi, on siitä helppo antaa bändille kuitenkin arvosanassa näkymättömiä plussa- ja sympatiapisteitä. Ihmeellisessä Amerikassa levy saattaa varmasti kerätä ihastusta ja tuplasti parempia arvosanoja, mutta eurooppalaista musiikkimakua Dead Man In Reno ei jaksa miellyttää.

Sleepytime Gorilla Museum
Grand Opening And Closing
Equilibre Music

2 Sleepytime Gorilla Museumin musiikki on yhtä outoa kuin sen nimi tahi graafinen ulkoasu. Kannen teksti ja aasin kuva kertoo katsantokannasta riippuen musiikista yhtä paljon tai vähän kuin itse punaiseen levyyn printattu iso etana. Kyllä, SGM tarjoilee ryhmäimprovisoinnista syntynyttä avantgardistista ja progressiivista musiikkia, jossa kuuntelija ei pääse helpolla. Onneksi sentään musiikin yleissävy on varsin raskas ja suhteellisen synkkä.

77 minuuttisen tuotoksen kuunteleminen on raskas kokemus, sillä pahimmillaan kappaleiden rakenteet ovat ärsyttävän hajanaisia ja täynnä turhalta tuntuvaa kilkutusta ja äänikikkailua. Parhaimmillaan SGM onkin avausraidan Sleep Is Wrong tapaisissa raskaissa murjovissa tai fiilistelevissä suhteellisen koherenteissa veisuissa, joita väritetään sopivan vähän oudohkoilla osioilla, rytminvaihdoksilla ja erilaisilla laulusuorituksilla.

Musiikkia kapealla sektorilla harrastavien henkilöiden on turha laittaa SGM:n levyä soittimeen. Avomieliset ja laajalla musiikkimaulla varustetut saattavat saada albumista syvällisen perehtymisen jälkeen irti paljonkin, mutta harmi vain että kokonaisuus ei yllä läheskään samalle tasolle ajoittain hienoiksikin kasvavien kappaleiden kanssa.


Today Is The Day
Temple Of The Morning Star
Relapse Records

2,5 Temple of the Morning Star kuuluu Relapsen uusintajulkaisujen sarjaan.  Alun perin vuonna -97 julkaistu albumi on modernisoitu remasteroinnilla sekä uusilla kommenteilla ja kuvilla sekä perään lätkäistyllä turhahkolla Sabbath Bloody Sabbath –coverilla. Alkuperäinen painos lienee vaikeasti saatavilla, joten uusi versio puolustaa kyllä paikkaansa. Kiinnostavimmat kysymykset kuitenkin ovat kenen ja miksi pitäisi tämä levy ostaa?

Today Is The Day ei ole perinteisen kaavan mukaan etenevää metallia saati edes musiikkia. Bändin soundi on mikstuura noise ja industrial –genrejä, joiden yhteisvaikutuksena muriseva, pörisevä ja suriseva musiikki on ahdistavaa, raskasta ja ajoittain jopa ärsyttävääkin. Kappaleista on turha etsiä koukuttavia kertosäkeitä saati melodioita, sillä toistolla haetaan voimaa, rumasta tehdä kaunista ja yksilöistä kokonaisuus. Efektien läpi ajettu laulu istuu näin ollen hyvin kokonaisuuteen, mutta monotoninen ulosanti käy tunnelmasta riippuen hieman tylsäksi. Kun kappaleiden väliin ajoittain tiputellut puhesamplet ovat kaikessa outoudessaan ja vaihtelevuudessaan osuvia, on levyn muodostama kokonaistunnelma kaukana kevyestä tai normaalista.

Mielenkiintoisimmillaan bändi on levyn nimiraidalla, on kyse sitten albumin aloittavasta akustisesta tai sen päättävästä sähköisestä versiosta. Kappaleeseen on saatu ladattua kattavasti ja ennen kaikkea vaihtelevan mielenkiintoisesti koko levyn tunnelma ja orkesterin tyylikeinot muiden veisujen jäädessä väkisinkin polkemaan hieman paikoillaan.

Vio-lence
Blood & Dirt DVD
Metallian Productions

4 Bay Area Thrash Metalin jälkimmäisessä aallokossa 80-luvun puolesta välistä 90-luvun alkupuolelle seilannut Vio-lence oli omaperäinen yhtye, vaikka suurin suosio jylläsikin paikallisten aikalaisten keskuudessa. Orkesteri heräsi pariksi vuodeksi henkiin vuonna 2001 Chuck Billyn Thrash Of The Titans –keikalle muiden legendojen kanssa vain kuollakseen taas uudestaan kitaristi Phil Demmelin liityttyä Vio-lencessakin viiihtyneen Robb Flynnin kipparoimaan Machine Headiin. Testamenttina vastikään Blood & Dirt DVD palvelee niin vanhan liiton rässäreitä kuin nuorempia sukupolvia erittäin mallikelpoisesti.

Paketin ykköskiekko kätkee sisäänsä 90 minuuttisen dokumentin, joka valottaa yhtyeen mielenkiintoista uraa kronologisesti paloittain alkuajoista aina 2000-luvun alkuun saakka. Fani-pohjalta tehty dokumentti on rento, mutta hyvin informatiivinen ja mukana on runsaasti lyhyitä haastattelupätkiä niin bändin jäseniltä, faneilta kuin artistikavereiltakin sekä tietysti vanhoja valokuvia sekä videoleikkeitä. Kokonaisuus on jäsennelty hyvin ja maalaa samalla hyvää ajankuvaa 80-luvun metallipiireistä ja musiikkibisneksestä.

Dokumentin kaverina on neljältä eri keikalta koostettu reilu 1,5 tunnin kestoinen kakkoskiekko, josta samaa biisiä ei löydy kahdesti. Levyn luina toimii em. yhdeksän kappaleen Thrash Of The Titans keikka, joka teknisesti onkin paketin laadullisesti parasta antia niin kuvauksen kuin äänenkin suhteen. Harmi vain, että 5.1 äänet tuuttaavat takakanaviin enemmän tavaraa kuin eteen, joten perus stereo-ääniraita palveleekin paremmin. Mustavalkoisella kuvalla ja muutamalla halvalla efektillä kikkailun olisi tosin voinut jättää poiskin, mutta muuten kuvaus on elävää eikä liian hektistä. Lihaa luiden ympärille tarjoaa heikommalla kuvanlaadulla muttei äänenlaadulla tallennetut kolme muuta keikkaa, joissa suttuinen ja rakeinen kotikutoinen kuvaus korostaa bändin varsin intensiivistä meininkiä loistavasti.

Blood & Dirt on yllättävänkin hyvä paketti eräästä oman aikakautensa bändistä, jonka maine ja musiikki elää yhä ja saavuttaa DVD-julkaisun ansiosta entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota.

AMON AMARTH -VIIKINKIJUMALAN SUOJELUKSESSA

Viikinkien aikakauden katsotaan vallinneen 700-luvun lopulta 1000-luvun puoliväliin saakka. Viikingeistä laulavan Amon Amarthin ura alkoi 1992, ja kuluvana vuonna yhtyeen maailmanvalloitus on todella startannut vastikään julkaistun massiivisen dvd:n ja uuden kehutun täyspitkän pohjustamana.


Kuvien ja puhelinkeskustelun perusteella Amon Amarthin solisti Johan Hegg todella vaikuttaa viikingiltä. Mies puhuu matalalla äänellä, pysähtyy ajoittain punnitsemaan sanojaan ja puhuu pelkkää asiaa. Usein herra purskahtaa sydämelliseen röhönauruun, jonka aikana taatusti leukapieliä koristava massiivinen parta väpäjää. Vaikka Johan onkin kiinnostunut viikingeistä ja heidän elämästään, ei hän kuitenkaan päivittäisessä elämässään juo simaa juomasarvista, ryöstä naapurikyliä ja häpäise niiden neitokaisia.

– Olen toki lukenut paljon viikingeistä, siitä kuinka he elivät, käyttäytyivät ja kokivat ympäristönsä sekä tietysti tutustunut heidän mytologiaansa. Olisihan se taatusti ollut mielenkiintoista kokea oikeasti miltä tuntui elää noihin aikoihin, mutta olen kuitenkin 2000-luvulla kasvanut modernin ajan lapsi, jotenkin tuskinpa olisin säilynyt kauaa hengissä tuhat vuotta sitten, Johan hörähtää.

– Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa heidän ajattelumaailmansa ja olenkin yrittänyt ottaa siitä jotain myös omaan elämääni. Asioita, jotka koen erittäin tärkeiksi, kuten rehellisyys ja uskollisuus ystäviä ja perhettä kohtaan. Minusta nämä ja monet muut asiat ovat vuosisatojen aikana kadottaneet merkitystään ihmisten elämässä.

– En todellakaan ole uskonnollinen ihminen, mutta filosofiset ja henkiset asiat kiinnostavat minua. Uskonkin, että ihminen itse tekee omat päätöksensä ja jumalat ovat vain heijastumia siitä, mitä me olemme ihmisinä ja mitä kaikkea pystymme tekemään. Tämän näkemykseni perusteella jotkut jumalat ovat hyviä ja toiset pahoja, mutta he kaikki ovat osa meitä. Nämä uskomukseni eivät välttämättä kuulu musiikissamme kovinkaan paljon tai kaikista ilmeisimmällä tavalla, mutta kyllä ne taustalla kuitenkin piileksivät. En kuitenkaan halua olla näiden asioiden saarnamies, vaan ainoastaan kirjoittaa niistä.

Eivätkö nämä aiheet ole koskaan alkaneet tympäistä sinua ja vieläkö näistä aihepiireistä löytyy kirjoitettavaa? Johan pohtii vastausta tovin verran.

– Ei, en ole kyllästynyt kirjoittamaan näistä aiheista, mutta levy levyltä sanoitusten kirjoittaminen käy aina vain hankalammaksi. Yritänkin aina löytää uusia näkökulmia ja ideoita, jotta tekstittäminen ja sisältö pysyisivät mielenkiintoisina. Käytän mielelläni lyriikoissani metaforia asioista jotka inspiroivat minua, kuten ympäröivä maailma, omassa elämässäni tai bändin sisällä tapahtuneet asiat, kirjat ja elokuvat ja sidon nuo teemat viikinkiympäristöön.

– Kyllähän koko viikinkihomma aina joskus tuntuu hieman rajoittavalta, mutta toisaalta taas eivät kaikki sanoitukseni heistä kerro, esimerkkinä vaikkapa The Crusherin avausraita Bastards Of A Lying Breed. En tiedä muistatko vuosien takaista amerikkalaista oikeusjuttua Judas Priestiä vastaan?

Toki, tuolloinhan bändiä syytettiin siitä, että sen kappale Better By You, Better Than Me sisältää piilotettuja takaperoisia do it -viestejä, joiden johdosta joku nuori oli laskenut itsestään ilmat pihalle. Rob Halford joutui todistajanaitioissa vetäisemään osan kappaleesta ja selitti, että kyseinen kohta johtuu vain hänen hengitystekniikastaan ja että mitään viestejä ei ole olemassakaan. Sanomattakin on selvää, että kanne bändiä vastana hylättiin.

– Niin, sain innoitukseni tuohon kappaleeseen juuri tuosta tapahtumasta, joten kyllä minä muistakin aiheista kuin sarvipäisistä sotureista kirjoitan, mutta sellaiset tekstit vain harvemmin päätyvät levyillemme, Johan nauraa höröttää.

ALOITTELEVILLE VIIKINGEILLE

Kun kerran olet laulamaasi ja tekstittämääsi aihepiiriin selkeästi perehtynyt, hieman syvällisemminkin, niin mitä kirjoja, levyjä ja elokuvia laittaisit viikinkielämään perehtyvien aloituspakkaukseen?

– On olemassa monia todella mielenkiintoisia kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea, ja tietty monet islantilaiset saagat ovat aivan uskomattomia, kuten Egilin tai Njalin saaga, joka on aika vaikeata luettavaa monellakin eri tapaa. Mutta kun siihen kerran pääsee sisälle, niin se osoittautuu todella mielenkiintoiseksi. On toki monia enemmän mytologiaa sisältäviä tarinoita kuten Edda, jota voidaankin pitää eräänlaisena viikinkien raamattuna. Näiden lisäksi on myös muita hieman poikkeuksellisia hyviä kirjoja, kuten vaikka ruotsalaisen Frans G Bengtssonin viikinkisoturi Orm Punaisesta (ruotsiksi Röde orm, englanniksi The Red Worm) tehdyt teokset, joihin kannattaa tutustua.

– Levyistä nyt pakollisia kuunneltavia ovat tietenkin Bathoryn Blood Fire Death, Hammerheart, Twilight Of The Gods sekä Unleashedin alkupään tuotanto. Monta hyvää viikinkielokuvaa ei ihme kyllä ole tehty, islantilaisen ohjaajan Hrafn Gunnlaugssonin When The Raven Flies (1984) sekä The Shadow Of The Raven (1988) ovat loistavia kuvauksia viikinkien mentaliteetista.

Vaikka Bathoryn merkitys viikinkimetalligenrelle onkin ollut suuri, löytyy alalta monta hyvinkin musiikillisesti erilaista kokoonpanoa. Johan ei pidäkään Amon Amarthia varsinaisesti viikinkimetallibändinä, vaikka se sellaiseksi joka paikassa luokitellaankin.

– Monien alkuaikojen viikinkimetallibändien soundi pohjautui black metaliin, ja juuri tästä syystä emme itse kutsu itseämme viikinkimetalliksi, koska meidän musiikkimme on lähtöisin death metalista. Lokerointia tapahtuu kuitenkin aina esimerkiksi kriitikoiden toimesta, mutta koska monien viikinkimetallibändien tyyli voi olla hyvinkin erilainen, kutsumme musiikkiamme melodiseksi death metaliksi jossa kyllä lauletaan viikingeistä. Toisaalta asialle ei ole meille juurikaan mitään merkitystä, koska me olemme Amon Amarth ja vain sillä on väliä.

Johan kertoo, että harmoniat ja melodiat ovat aiempaa suuressa osassa syyskuun lopussa julkaistulla With Oden On Our Side -albumilla. Brutaaliudesta ei kuitenkaan ole haluttu tinkiä missään vaiheessa, ja oikean tasapainon löytäminen olikin kuulemma avainasemassa levyä sävellettäessä. Lopputuloksesta tyydyttää paremmin kuin hyvin bändiä, solisti avautuu.

Ettette vai olisi iän myötä sittenkin hieman keventämässä linjaanne?

– Ei se ainakaan ole suunnitelmissa ollut, Johan hekottaa. – Mitä musiikkiin tulee, emme koskaan suunnittele asioita kovinkaan pitkälle etukäteen. Uusi levy on vain parasta mihin tällä hetkellä pystyimme. Meillä on oma selkeä tyylimme, jota emme halua muuttaa mitenkään liiasti. Toki musiikin pitää kehittyä ja muuttua pienin askelin, jotta se pysyy kaikkien kannalta mielenkiintoisena.

VALINNAN VAIKEUS

Pyydän karvanaamaista laulajaa valitsemaan kolme uuden levyn parhaiten määrittelevää kappaletta. Tehtävä osoittautuukin oletettua hieman visaisemmaksi.

– Hemmetti, Johan huokaisee. – Minusta levyltä voisi ottaa mitkä tahansa kolme kappaletta, jotka kaikki määrittelisivät sen hyvin, mutta ehkä avausraita Valhall Awaits Me voisi olla yksi nimetyistä. Muut bänditoverit voivat olla asiasta ehkä eri mieltä, mutta minusta tuo kuvaa levyämme erittäin hyvin. Se on nopea ja rankka kappale, mutta silti siitä löytyy paljon melodioita ja jotain meille uutta ja innovatiivista, kuten lopun soolo. Tuosta tuleekin mieleeni, että toinen valintani voisi olla Gods Of War Arise, joka on meille hyvin tyypillinen kappale mitä tulee koko sävellysprosessiin, sanoituksiin sekä musiikkiin, aika vanhaa liittoa. Mutta mikähän se kolmas kappale sitten voisi olla, Johan pähkäilee.

Kuinka olisi Under The Northern Star, joka on aika rauhallinen kappale teidän repertuaarissanne?

– Tuo voisi olla yksi valinta, koska se on todellakin aika melodinen ja rauhallinen kappale, jotka molemmat ovat tärkeitä aspekteja levyllä. Päädyn valinnassani kuitenkin albumin päätösraitaan Prediction Of Warfare, joka on tärkeä raita kaikessa eeppisyydessään. Hitto tämähän olikin vaikea homma, Johan nauraa.

Kappaleen ja samalla koko levyn nimi With Oden On Our Side syntyi kuitenkin lähes itsestään, ikään kuin herroilla olisi tukijana jokin näkymätön voima. Pelkästä onnesta ei voida puhua.

– Levyn nimi viittaa siihen, että koko levyn tekoprosessin ajan tunsimme että läsnä oli jokin vaikeasti määriteltävä voima eikä mikään mennyt vikaan. Jos olisimme millään tapaan uskonnollisia, kutsuisimme sitä joksikin korkeammaksi voimaksi. Nyt vain tunsimme, että läsnä oli jotain todella voimakasta, joka auttoi ja tuki meitä. Tehdessäni tekstejä tuohon kappaleeseen nimi tuntui erittäin sopivalta ja vahvalta myös koko levyn nimeksi.

Tuttuun tapaan levystä on saatavilla myös erikoisversio, josta ainakin pitkän linjan fanien luulisi olevan tyytyväisiä. Bonuslevyltä kun löytyy niin demo-, live- kuin ennen julkaisemattomia versioita.

– Tänä päivänä kaikki tuntuvat julkaiseva rajoitettuja erikoispainoksia levyistä myydäkseen muutaman kappaleen enemmän, ja sitähän levy-yhtiöt nimenomaan haluavat. Alun perin lafkamme halusi laittaa bonukseksi koko Wackenin vuoden 2004 keikkamme, mutta meistä se oli typerä idea, koska se on julkaistu jo dvd:n yhteydessä. Siksi otimmekin siltä vain pari biisiä, laitoimme mukaan uuden levyn kappaleista pari demoversiota sekä pari vanhaa rallia. Nauhoitimme ensimmäisen täyspitkämme Once Sent From The Golden Hall kahteen kertaan, ja bonusraidat ovat nyt niitä ensimmäisiä nauhoituksia, joista toinen on vielä kokonaan aiemmin julkaisematon kappale. Vähän jotain spesiaalia faneja varten.

Kuluva vuosi on kohdellut orkesteria hyvin, eikä loppuvuosikaan hullummalta näytä. Luvassa on Euroopan-kiertue marraskuussa Wintersunin ja Týrin kanssa sekä Pohjois-Amerikan kiertue joulukuussa Children Of Bodomin avausbändinä. Laajempi Skandinavian-kiertue on kuuleman mukaan luvassa alkuvuodesta 2007, Suomi mukaan lukien. Edellisestä vuoden 2001 Tuska-vedosta kun on Johanin mukaan ainakin viisi vuotta liian kauan.

– Kaikki on todellakin mennyt nappiin viime aikoina ja siksipä pystyimmekin tekemään näin hyvän levyn. Enää meidän ei tarvitse käydä päivätöissä, vaan voimme keskittyä täysin musiikkiin eikä tarvitse enää huolehtia kaikesta normaalista paskasta kuten rahasta, En todellakaan kaipaa takaisin entiseen normaaliin päivätyöhöni, vaikka teenkin aina jotain ekstrahommia palattuani kotiin keikoilta.

Kiitoksia, Johan, ajastasi. Toivottavasti partasi ei harventunut ja harmaantunut liiaksi kysymyksistä.

– Heh, ei ollenkaan, kyllä minulta löytyy harmaita hiuksia ja partoja ennestäänkin.

Julkaistu Inferno #41/2006

Inferno #40/2006

After All
This Violent Decline
Dockyard 1

3 After All tuntuu ottaneen opikseen alkuvuoden The Vermin Breed –arviostani, jossa leimasin orkesterin musiikin pikkunäppäräksi ja kevyehköksi thrash-riffittelyksi, joka ei ihastuta muttei vihastutakaan. This Violent Decline on parannusta edeltäjäänsä nähden myös sovituksellisesti ja soundillisesti ja loppuarvosana hilautuukin puolikkaan verran ylöspäin.

Erityisesti orkesterin musiikissa viehättää selkeät vanhan koulukunnan vaikutteet aina laulua myöten, vaikka kappaleet elävätkin tiukasti tässä päivässä. Moderni ote soveltuukin 90-luvun alkupuolella perustetulle belgialaisbändille retroilua paremmin, varsinkin kun kitaristien kepeistä lähtee kelvollisesti kuuntelijoita koukuttavia riffejä riffi toisensa perään. Albumin kokonaisilme pysyykin miellyttävän melodisena ja monipuolisena, sillä puhtaaseen suoraviivaiseen mättämiseen ei yllytä missään vaiheessa.

Hyvistä lähtökohdista huolimatta This Violent Decline jää väkisinkin hieman kasvottomaksi ja värittömäksi levyksi. Vaikka levyä kuinka pyörittelisi, käy kuuntelijalle helposti kuin kultakalalle, jolla urbaanin legendan mukaan on 30 sekunnin muisti. After Allin tapauksessa muisti ei tuppaa ulottumaan 38 minuuttia pidemmäksi.


The Gates Of Slumber
Suffer No Guilt
I Hate Records

3 Kakkoskiekollaan doom-trio The Gates Of Slumber on siirtynyt möyrimään enemmän perinteisemmän doomin pariin The Awakening debyytin sludgemaiseen otteeseen verrattuna. Levy onkin tehty kaikkien doom genren sääntöjen mukaan, sillä kappaleet ovat lähes megalomaanisen pitkiä ja niissä lauletaan mm. niin Conan Kimmerialaisesta, Cthulhu Mythoksesta kuin historiallisista hirmuteoistakin. Sympaattista kerrassaan, kun inspiraatioiden taustatkin on vielä vaivauduttu selventämään jokaisen teoksen kohdalla.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei The Gates of Slumber musiikillaan tarjoile ja tokkopa sitä edes yrittää. Puhtaat vokaalit perustuvat enemmän tulkintaan kuin tekniseen suorittamiseen ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Bändi tarjoilee mukavasti variaatiota trippailemalla psykedeelisemmin raskaamman murjomisen vastapainoksi ja sama ilmiö toistuu myös lämminhenkisessä biisimateriaalissa. Pitkien viisujen vastapainona tarjotaan lähes yhtä monta lyhyempää ja tunnelmaa keventävää instrumentaalia ja näin yhteismitaksi saadaankin 10 ja 74.

Häpeästä ei orkesterin tarvitse kärsiä, sillä Suffer No Guilt on vallan kelpo kiekko kaikessa yksinkertaisuudessaan ja perustavanlaatuisuudessaan. Genrensä merkkiteosta siitä ei kuitenkaan saa hyvällä tahdollakaan.

Jucifer
If Thine Enemy Hunger
Relapse Records

1,5 Juciferin mies-nais-duon ilmeinen tavoite on luoda vastakohdista voimaa ammentavaa omannäköistään musiikkia. Kun vahvasti särölle ajetut lyijynraskaat riffit naitetaan yhteen eteerisen naislaulun kanssa, on konsepti teoriatasolla kiinnostava, mutta Juciferin tapauksessa lopputulos on yksinkertaisesti vain monotonisen tylsä.

Vaikka riffit ovatkin velkaa Black Sabbathin synkimmälle tuotannolle, on musiikki lähempänä nykyajan sludge metalia ja varhaisia Sonic Youth ja Nirvana-vaikutteita. Yksinkertaisessa ja hypnoottisuuteen perustuvassa murjova riffittely on genren peruskauraa, joka alituiseen taitelee toimivuuden ja tylsyyden veitsenterällä. Jucifer ei vain saa veistänsä tarpeeksi teräväksi ja useimmiten vähintäänkin toinen jalka lipsahtelee unettavuuden puolelle. Vokalisti Amber Valentinen herkähkö ääni myötäilee musiikkia osuvan elottomasti, mutta sortuu liiallisuuksiin äärettömän ärsyttävällä rräkymisellä varustetussa ja joka kuuntelukerta ylihypättävässä Antietam-kipaleessa.

Aivan totaalista hidastelua ei If Thine Enemy Hunger ole, mutta keskitempoisemmat rokkaavammat kappaleetkaan eivät tuo kokonaisuuteen lisää mielenkiintoa. Juciferia ei varmasti olekaan tarkoitettu kaikille raskaamman musiikin ystäville ja mielipiteet jakaantuvat helposti kahtia. Tylsää yhtäkaikki silti.

Lyzanxia
Unsu
Listenable Records

2 Nimi Lyzanxia kuulostaa pakostakin väkisin väännetyltä ja kun albumikin on nimetty Shotokan Karate -tyylisuunnan termin mukaan, on allekirjoittaneen pelkät lähtötunnelmat jo hieman ristiriitaiset. Kyynisen vanhan liiton kriitikon skeptisyys nousee vielä tavallista korkeammalle, sillä orkesteria on aiemmin mediassa ylistetty mahdollisesti parhaimpien thrash-riffien suoltajiksi koko musiikkibisneksessä. Saapas nähdä.

Päätään nostaneesta ennakkoluuloista huolimatta Unsu ei ole ollenkaan kelvoton tuotos. Lokeroinnissa se on kohtuullisen helppo tunkea uuden aallon jenkkimetallin saralle, josta se erottuu kuitenkin hippusen muista kohtuullisen mielenkiintoisella ja teknisellä rytmityksellään sekä lajikumppaneihinsa verrattuna astetta aggressiivisemmalla otteellaan. Variaatiota on niin melodia- kuin laulupuolellakin kaikkien genren sääntöjen mukaisesti. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin keskitempoisissa jyräyksissä, sillä nopeammat osuudet ja kappaleet ovat auttamattoman tylsähköjä.

Kun tuotantokin on kohdillaan, ei Lyzanxiassa teknisesti tarkasteltuna ole mitään vikaa. Lopputulos on kuitenkin auttamattoman tasapaksu ja muistuttaakin erehdyttävästi aikuisviihde-elokuvien perusjyystöä sillä erotuksella, että lopun kliimaksi Unsu-levyllä jää saavuttamatta.

Masterstroke
Apocalypse
JMT-Music

3 Masterstroken debyytti on odotellut lähes 1,5 vuotta pelkkää julkaisua, joten kovinkaan uudesta materiaalista ei voida puhua. Orkesterin musiikin noususuhdanteinen kehityskaari käykin varsin selkeästi ilmi uudempia kotisivujen kautta jaossa olevia maistiaisia kuuntelemalla, mutta retrospektiivisestikin kuunneltuna Apocalypse on mukiin menevä ensilevytys.

Vaikka Masterstroke henkii niin musiikillisella kuin lyyrisellä puolella monia heavy metalin kliseitä, toimivat nämä asiaankuuluvina ominaisuuksina huvittuneisuuden nostatuksen sijasta. Vaikka orkesterilla onkin selkeitä vaikutteita power metalista, pohjautuu tyypillisesti koskettimilla väritettyjen kappaleiden perustat kuitenkin onneksi vahvasti 80-luvun melodiseen heavy metaliin. Melodisuudestaan ja näennäisesti keveydestään huolimatta kappaleissa on miellyttävää tarttumapintaa ja ennen kaikkea munaa, johon ei lähdetä puhaltelemaan.

Toki Apocalypseä vaivaa debyytille tyypilliset lastentaudit aina ajoittain ontuvista sovituksista hieman epätasaiseen miksaukseen ja latteaan soundimaailmaan, mutta orkesterin potentiaalia ne eivät kuitenkaan onnistu täysin syömään. Masterstroken onkin helppo tarjota tiukka vastus eurooppalaiselle tusinatilupowerille huomattavasti mielenkiintoisemmalla ja raskaammalla otteellaan aitoon heavy metaliin.

Mercenary
The Hours That Remain
Century Media

4 The Hours That Remain on hieno levy. Muutama kuuntelukerta ei levyn hienoutta paljasta, sillä moniulotteiset ja pitkähköt kappaleet sisältävät paljon informaatiota. Korvat sietävät kyllä tunnin levyä, mutta aivojen kapasiteetti tulee helposti vastaan. Avautuakseen The Hours That Remain vaatiikin vähintään yhtä monta pyöräytystä kuin mitä albumilla on raitoja.

Mercenaryn tyyli on hioutunut reilun kymmenen vuoden ajan ja vaikka edelliset Everblack ja 11 Dreams olivat jo mainioita levyjä, on The Hours That Remainilla kaikki isompaa ja parempaa. Tyylillisesti bändi määrittely onkin vaikeaa, koska se lainailee elementtejä niin melodisesta heavy metalista, ruotsalaista uuden aallon death metalista kuin hitusen progressiiviselta rankemmalta puoleltakin. Mikkelin laulusuoritukset kulkevat komeasti puhtaina ja voimakkaina jolle väriä antavat säästeliäästi käytetyt brutaalimmat ääntelyt. Komeuden kruununa toimii hyvällä maulla toteutetut koskettimet, jotka lisäävät entisestään väriä orkesterin ulosantiin. Näiden osiensa summana kokonaisuus on erinomaisen jyräävä, vahva ja mielenkiintoa pitkään ylläpitävä.

Jos hakemalla haetaan negatiivisia puolia levystä, voidaan sellaisina pitää ehkä 1-2 kappaleen verran liian pitkää kestoa ja samojen tehokeinojen ja tempojen käyttämistä lähes jokaisessa rallissa. Ainoastaan näiden pienten miinusten johdosta The Hours That Remain ei kohua absoluuttisen parhaimmiston joukkoon.

Nebelhexë
Essensual
Candlelight Records

2,5 Äärimmäisen synkästä dark-ambient projektista Aghast aloittanut ja pakanalliseen folk-musiikkiin siirtynyt Andrea “Nebelhexë” Hauen laajentaa musiikillista karriääriään gootti ja dark wave –musiikin pariin.  Essensual onkin lähes kaiken velkaa 80- ja 90-luvun mustahuulimusiikille, vaikka soundimaailma onkin nykypäivää.

Sävellyksiltään albumi on varsin minimalistinen ja valittu lähestymistapa toimiikin ajoittain hyvin kuten kappaleissa Erzulie’s Charm tai sitä seuraavassa Purple Nightshadesissa. Em. kaltaiset rennosti rullaavat rauhalliset ja keveät kappaleet ovatkin miellyttäviä kuunneltavia, vaikka suuria säväreitä ne eivät kehoon kuljetakaan. Vaikka Nebelhexën äänessä onkin tummaa kuulautta ja ripaus persoonallista otetta, on kappaleiden tulkinta kuitenkin turhan yksiulotteista. Sama pätee myös itse musiikkiin, joka rakentuu turhan usein liian yksikertaisten elementtien ja toistuvien ideoiden varaan.

Syksyisen harmaan sadepäivän soundtrackina Essensual toimii hyvin, jos itse musiikkiin ei tarvitse keskittyä liiaksi. Työntäyteisinä hetkinä tämä onkin positiivinen ominaisuus, mutta toistuvia kuuntelukertoja saati pitkää kestoikää levyn ei levylle voi luvata.

The Order
Son Of Armageddon
Dockyard 1

3,5 Järjestyksen miehet tai maailmanlopun pojat ei vielä paljoa nimenä kerro saati lupaile, mutta ihmekö tuo, sillä kyse on kuitenkin vasta vajaat pari vuotta kasassa olleesta kokoonpanosta ja sen debyyttialbumista. Kun bändin kotimaa on vielä suuri laivasto- ja metallivaltio Sveitsi, ei ihme että todelliselta ruohonjuuritasolta maailmanvalloitukseen ponnistetaan.

Kotimaastaan huolimatta The Orderin vaikutteet tulevat rapakon takaa Amerikkalaisesta hard rock genrestä. Vaikka viittauksia 80-lukuunkin on havaittavissa erityisesti muutamassa hempeämmissä viisuissa, rokkaa bändi pääasiallisen modernin tanakasti norjalaisten El Cacon ja Stonegardin tahtimailla. Rosoakin musiikista löytyy mausteena juuri mukava määrä, vaikka varsinainen räkä ja erilaisten eritteiden sekä mallastuotteiden tuoksu ei nenää liiemmin tungekaan. Kun tymäkillä soundeilla varustetut kappaleet rullaavat kukin sarallaan vastustamattomasti kohti loppua, ei valittamisen aihetta juurikaan jää.

Son Of Armageddonin suurin ongelma on varsinaisten iskusävelien puute. Ei levy tasapaksukaan ole, vaan pikemmin äärimmäisen tasalaatuinen josta mikään ei kuitenkaan jää päähän pyörimään vaikka levy kuinka soittimessa pyörisikin.

Persuader
When Eden Burns
Dockyard 1

3 Jos en paremmin tietäisi, olisi Persuader helposti laitettavissa kartalla Saksan-maalle, mutta hurrejahan nämä herrat ovat kuten jo pelkistä nimistäkin ja erityisesti kotisivujen kuvista voi päätellä. Vahvat germaani-mielikuvat syntyvät erityisesti orkesterin esittämästä hiukan power metal henkisestä heavy metalista sekä suhteellisen tökeröstä logosta ja kansikuvasta. Onneksi sisältö paljastuu tarkemassa syynissä ulkoisia elementtejä astetta paremmaksi.

Aggressiivista, melodista ja kompromissiton metalli on kuulemma aina ollut Persuaderin johtava ajatus eikä mainossanat aivan väärässä ole. Aggressiivisuus on toki kuuntelijan korvassa, mutta kyllä kokoonpanon musiikista onneksi löytyy sitä tarvittavaa munaa mikä yllättävän monelta itseään metallibändinä pitävältä orkesterilta tänä päivänä puuttuu. Solisti Jens Carlssonin on perinteisen koulukunnan heavy laulajia, jonka äänessä on miellyttävän raspia Hansi Kürschin tapaan. Onpa myös itse musiikissa selkeitä yhteneväisyyksiä Blind Guardianin.

Vaikka When Eden Burnsin materiaali onki tasalaatuista, on se samalla myös turhan tasapaksua. Kappaleiden sisäisestä tai välisestä dynamiikasta ei juurikaan ole tietoa sillä sen verran samoilla kompeilla ja tempoilla edetään. Klassisessa taustamusiikkitestissä ainoastaan Doomsday News päätyy pääkopan sisäiseen jukeboxiin

Spirit Disease
Annihilation
Twisted Face

4 Pari vuotta sitten julkaistu Spirit Diseasen ensilevytys Redemption Denied MCD oli sen sortin tiukkaa pauketta, että kiristämiselle ei paljoa tilaa jätetty. Miehistön vaihdoksista huolimatta Annihilation täyspitkä on kuin onkin debyyttiäkin tiukempi ja harkitumpi pakkaus, jossa nimi kaikesta kliseisyydestään huolimatta on enemmän kun sopivan ytimekäs kuvaus musiikillisesti linjasta.

Orkesteria musiikkia on helppo luonnehtia äärimetallina, jossa yhdistyy niin death- kuin thrash metal. Death-thrashareihin Deathchainiin verrattuna ero on kuitenkin suurin piirtein sama kuin sika-nauta ja nauta-sika jauhelihoilla. Siinä missä kuopiolaiset nojaavat musiikissaan enemmän thrashiin, ammentaa Spirit Disease enemmän 80- ja 90 luvun DM:stä. Yhtyeen suurin vahvuus on kireäksi ja vaihteleviksi sovitetut tyylikkäät kappaleet, joissa erinomainen kitaristikaksikko pääsee esittelemään parastaan vauhtia ja hienoja melodioita unohtamatta. Kun laulajan äreä mutta riittävän monipuolinen ulosanti on sopusoinnussa musiikin kanssa puhumattakaan tuhdin osuvista soundeista, vie kokonaisuus väkisinkin korvat mukanaan ja jalat alta.

Spirit Disease ei anna armoa edes sanoituksissa, joissa sivalletaan harkitustikin hyvän maun ja ylilyönnin rajamailla vanhan koulukunnan lyriikan perinteitä kunnioittaen. Death! Annihilation. Kill! Annihilation.

Stereochrist
Live Like A Man (Die As A God)
Psychedoomelic Records

2 Hikeä, testosteronia, viskiä, suota, savua, voimaa, olutta, lämpöä, volyymiä, groovea, bluesia, leijuntaa, punaniskaisuutta, raskautta, kosteutta, fiilistelyä ja riffittelyä. Näitä kaikkia sisältää Down, muttei Stereochrist. Valitettavasti.

Jotain Down-apinoinnista kertoo Bury Me In Smoken coverointi ja ennen kaikkea se, että albumin viimeiseksi tällättyä lainakappaletta ei tahdo edes erottaa muista. Sekä mikä toimii New Orleansin hepuilla, ei toimi lähellekään samalla tavalla unkarilaisilla kavereilla. Laulajan äänessä on kyllä sopivaa äijämäistä karheutta, kitaroissa mureutta ja treenikämpällä nauhoitetussa levyssä sopivaa raskasta rosoisuutta, mutta kun juurevuutta ja sielua puuttuu, jää sisältö ikävän laimeaksi ja tyhjäksi.
Bändin suurin ongelma on kuitenkin tasapaksuus. Yhdentoista oman kappaleen sijasta levy kuulostaa siltä kuin siinä olisi vain yksi biisi. Veisujen vaihtumista on vaikea huomata, mutta onneksi tasapaksuus ei kuitenkaan ala ärsyttämään liiaksi ainakaan taustamusiikkina. Levyä kuunnellessa ainoana ajatuksena päässä pyörii vain Stereochristin ja Monogodin välinen mahdollinen sukulaisuussuhde.

Thunderbolt
Love & Destruction
Massacre Records

2 Olkoonkin norjalaisen Thunderboltin debyytti ylistetty kuinka massiiviseksi tahansa, ei neljässä vuodessa ole saatu kovinkaan kummoista seuraajaa aikaiseksi. Deittipalstoilla usein tunnustetaan ulkonäöllä olevan merkitystä ja sama pätee myös osittain musiikkiinkin. Alaston nainen maitorauhasineen on kannessa aina toimiva joskin äärimmäisen kliseinen valinta ja samaa linjaa puoltavat myös biisinnimet kuten Heavy Metal Thunder ja Bad Boys. Puhtaasti näiden lähtökohtien perusteella huvittuneisuus muuttuu pienoiseksi nolostumiseksi ja arvostelurimaa hilaa väkisinkin pykälän ylemmäs.

Yllättävää ei todellakaan ole, että orkesteria on kuvailtu true heavy metal –orkesteriksi, mitä ikinä sitten tuo true-sana tässä yhteydessä mahtaakaan tarkoittaa. Melodista heavy metalliahan tämä todellakin on, mutta raskaus ja laukka-asteikolla sieltä kevyimmästä päästä. Solistin ääni on kyllä laaja, komea ja kantava, mutta kunnianhimoisesti tehdyt monipuoliset kappaleet ikävän latteita. Sama termi pätee myös soundeihin paremminkin kuin hyvin ja tuhnuinen jälki syökin tehokkaasti musiikin tehoa entisestään.

Love & Destruction ei sinällään ole kelvoton levy, mutta ihmetyttää kuinka näinkin hyvistä elementeistä on saatu aikaiseksi näinkin pliisua tavaraa. Musiikki on varmasti rakkaudella väännetty, mutta minkäänlaista hävitystä se ei kuitenkaan saa aikaiseksi.

Witheria
Infernal Maze
Twisted Face

3 Kotimaisen Witherian Infernal Maze on samalla sen julkaisseen levy-yhtiön kuin bändinkin debyytti eikä kumpikaan osapuoli voi olla tyytymätön uransa alkuun. Siinä missä albumi tarjoaa runsaskoukkuista thrash metaliin nojaavaa räimettä, on lafkan talliin päätynyt myös toinen äärimetallia pieksevä orkesteri Spirit Disease.

Vuosi sitten tallennettu kiekko luottaa vanhoihin hyviin arvoihin aina kansitaidetta myöten, vaikka muinaisiin esikuviinsa verrattuna musiikki onkin astetta kipakampaa ja jopa death metalista vaikutteita imenyttä. Witherian musiikillinen latu ei kulje kaikista suoraviivaisimmin, sillä sen verran mutkia rakenteisiin on tehty niin riffien kuin temponvaihdosten muodossa. Tästä johtuen kappaleiden kestokin pyörii pääasiassa 5-6 minuutin tuntumassa ja onpahan päätöskappaleesta venkoiltu jopa kymmenminuuttinen rässi-eepos. Ärinöiden ja murahteluiden saattelemana kappaleet rullaavat pitkähköistä kestoistaan huolimatta vallan kelvollisesti korvien kummemmin puutumatta.

Vaikka Witherian musiikin muodostamat partikkelit ovatkin järeitä, oikeanmallisia ja omanlaisiaan, taantuu kokonaisuus väkisinkin hieman tasapaksuksi. Tarttuvuuden kasvattaminen sovituksia ja kestoja hienosäätämällä ja viilaamalla auttaisi paloja loksahtamaan entistä paremmin paikoilleen. Tarvittava taito ja työkalut kun herroilla jo näpeissään on.

Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5
 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?