Despised Icon
The Ills Of Modern Man
Century Media
2 Kerrankin voi vastata Kanada ja
vielä syyttää samalla maata Cartmanin äidin tapaan huonohkon kulttuurin
tuottamisesta. Despised Icon ei edusta pieruhuumoria eikä rivoista
aiheista laulamista, vaan keskittyy mitä ilmeisimmin ruotimaan modernin
yhteiskunnan epäkohtia ja niiden ainoata aiheuttajaa, ihmistä.
Yllättävää ei ole huomata, että musiikki pohjautuu varsin brutaalin ja
kimuranttiin musisointiin, mutta jenkeiltä lainatut tutut
metalcore-elementit laskevat housut vähintäänkin puolitankoon. Biisit
sisältävät tasapuolisesti kummankin tyylilajin elementtejä on kyse
sitten täydellä keuhkoilla vedetystä huutolaulusta tai jostain
suolenmutkien pohjalta kumpuavasta viemärikurlutuksesta. Sama pätee
myös muihin instrumentteihin ja riffittelyyn joka vokalisointien tapaan
muuttuu useaan kertaan kappaleiden keston aikana.
Vaikka metalcore-termi onkin nykyään lähes kirosana, on Despised Icon
onneksi oikeasti aggressiivinen koko ajan ja omaa hyvät sovitustaidot.
Bändin valitsema yhdistelmä on varsin vaihtelevasta ulosannista
huolimatta kuitenkin tympeän tylsä ja 40 minuuttia levyn parissa tuntuu
lähes puolet pidemmältä.
El Gordo
The Man Behind The Machine
Glen Ghost
3,5 Kevään tullen veri alkaa monella
vetää tien päälle ja juuri ajokortin saaneiden on ainakin syytä välttää
El Gordon levyn laittamista kruisailumusiikiksi, sillä proteesi alkaa
taatusti painua syyläriä kohti ja mutkat saattaa mennä suoriksi. Kun
orkesterin stoner rock-murjominen nostattaa näkyvyyttä heikentävää
usvaa ja päänseudulle aiheutuu väkisinkin pakkoliikkeitä, ei Enska voi
kuin todeta ”Se on kauheeta…”
El Gordon moottori murisee alakierroksillakin sen verran mallikkaasti,
että kohtuullisen isolohkoinen mylly konepellin alta löytyy ja
subwooferin omistajien naapurit eivät taatusti kiittele. Kun tekniikan
perusteet ovat bändillä näiden lisäksi hallussa, on kyytiin istuminen
helppoa. Keket päähän, luu ulos ja baanalle. Kun voimaa ja pitoa
löytyy, painautuu kuski kiihdytyksessä kohti penkkiä ja testosteronitaso
alkaa nousta samaa tahtia kierroslukumittarin neulan kanssa.
Kone kyllä kestää ja komeasti, mutta välityksille olisi syytä tehdä
jotain. Lyhyemmät välitykset ja tätä kautta kiivastempoisempi
vaihtamisrytmi lyhentäisi 57 minuutin yli painuvaa loppuaikaa
olennaisen merkittävästi.
Fear Of Eternity
Funeral Mass
Moribund
1,5 Kamppailu saatekirjeiden
hupaisimmasta hehkutuslauseesta on saanut vahvan palkintopalliehdokkaan:
“Dreary cover art sure to catch the eye of every Black Metal fan”.
Onhan näitä hautakivikuvia ja ristejä nähty lukemattomia kertoja
ennenkin levyjen kansissa eikä huvittavan puolivillainen
kärinävokalisointi tee muuten rauhallisesti etenevästä ja täysin
simppeleihin kosketinkuvioihin nojaavasta musiikista vielä black
metalia.
Yhdessä asiassa saatekirjeen kanssa on sentään helppoa olla osittain
samaa mieltä, nimittäin että orkesteria suositellaan Summoningin
ystäville vaikka itse suosittelemista harkitsisinkin erittäin pitkään.
Huteria yhteneväisyyksiä löytyykin näiden kahden kokoonpanon välillä,
mutta siinä missä itävaltalaiset osaavat luoda yksinkertaisista
melodioista ja pitkähköistä toistoon perustuvista kappaleista
hypnoottisen rauhoittavaa musiikkia, ei Fear of Eternityn luovuus ja
tyylitaju riitä lähellekään samaa.
Funeral Mass –albumin musiikillinen sisältö ei todellakaan ole pahinta
saati ärsyttävintä kuraa mitä vastaan on tullut, mutta kokonaisuudesta
aina kansia myöten huokuva halpuus ja liiallinen helppous silittää
korvan aistinkarvoja väärään suuntaan. Samaan ongelmaan tuntuu
Moribundin muutkin julkaisut useasti sortuvan.
Forgotten Sunrise
Willand
My Kingdom Music
4 Sukeltaminen uusiin ja
tuntemattomiin vesiin voi joskus kannattaa, sillä samean mutapohjan
sijasta voi löytää kokonaan uusia valloittavia maailmoja. Näin on
tapahtunut veljeskansamme edustajalle Forgotten Sunriselle ja näin
tulee myös tapahtumaan Willand-albumin kuuntelijoille. Ovat
ennakkotiedot tai odotukset musiikista mitkä tahansa, on taatusti lähes
täysin mahdotonta valmistautua levyn sisältökokonaisuuteen.
Forgotten Sunrise yhdistää vailla minkäänlaisia ennakkoluuloja
eriasteisia koneistettuja musiikkigenrejä niin electroa, EBM:ää kuin
myös goottia, dark wavea sekä teknoa ja lisää päälle ripauksen
synapop-elementtejä. Vaihtelevuutta löytyy niin kappaleiden sisältä
kuin niiden väliltäkin, mutta hämmentävää kyllä varsin tummasävytteinen
todellinen sekasoppa on kuitenkin miellyttävän erilaista ja koherenttia
korviinpantavaa. Täytyy vain selvitä alkuhämmennyksestä ja muistaa
laittaa suu kiinni.
Vaikka Willandin draaman kaari onkin laskusuuntainen loppua
lähestyttäessä, ei tämä käyrä kuitenkaan onneksi kuvaa kappaleiden
laatua. Kiekon päätösraita yli 15 minuuttia kellottava instrumentaali O
takoo hypnoottisuudessaan viimeisen niitin ja samalla loppulukemat
71:41.
Thurisaz
Circadian Rhythm
Shiver
1,5 Joskus jo bändin ja/tai levyn
nimet luovat vahvoja mielikuvia musiikista ja suurennuslasin alla
olevan belgialaispoppoon tapauksessa tulee väkisinkin mieleen sanat
tekemällä tehty. Sisältö sentään onneksi tarjoaa aavistuksen parempaa
mitä ulkoinen habitus lupaa, vaikka varsinainen anti köykäiseksi
jääkin.
Orkesterin musiikista tekee äärimmäisen hämmentävää sen yritys yhdistää
runsaasti kanttorin värjäämää black metalia sekä eeppistä ja
melankolista tunnelmointia pitkähköiksi venyviin kappaleisiin. Kun
laulupuolellakin kuullaan aina örinästä puhtaiden kautta rääkymiseen,
on rakennusaineita jo enemmän kuin riittävästi ja niitä bändi lähes
liiallisuuksiin asti käyttääkin erilaisten pikkunättien melodioiden ja
tunnetilojen luomiseen. Kunnianhimon ja taitojen kasvaessa muusikoiden
näkemys tuntuukin hieman hämärtyneen.
Tumpuloita eivät herrat sävellystensä kanssa onneksi sentään ole, mutta
onnistuvat kuitenkin aina tuotantoa myöten saamaan jäljestä tasaisen
hajutonta ja väritöntä. Musiikki ei ole mahtipontista, synkkää,
surumielistä, raskasta, kevyttä – ei mitään. Hampaiden puuttuessa ja
heikkokuuloisena vanhana pappana Thurisaz tosin varmasti maistuisi.
Trouble
Simple Mind Condition
Escape
Masteroimattoman ja ilman minkäänlaista kansikuvaa saatikka
biisilistaa saapuva Troublen promolevy tuo väkisinkin mieleen vanhan
suomalaisen sananlaskun jonka mukaan herroille ja hulluille ei pidän
keskeneräistä työtä näyttää. Kriitikon hommista autuaan tietämättömät
voivat ilmaislevyjen saamista pitää herroiksi elämisenä, mutta
äärimmäisen keskinkertaisuuden vallitessa julkaisujen keskuudessa
sanaisen arkun avaaminen alkaa tuntua yhä useammin hullun hommalta.
Legendaarinen Trouble tekee paluun yli kymmenen vuoden mittaiseksi
venyneen levytystauon jälkeen ja jatkaa hyvin tarkasti siitä mihin
vuoden -92 Manic Frustration jäi. Lähes kolmen vuosikymmenen mukanaan
tuomalla kokemuksella herrat vääntävät leppoisasti ja tyylitajuisesti
menevästi kulkevaa doom henkistä rockia ja onnistuvat puhaltamaan
useaan veisuun rehellistä tekemisen tunnelmaa. Myös Eric Wagner tuttu
narinalaulu kuulostaa samalta kuin ennen ja lopputulos on niin kaukana
kuin mahdollista kaikista trendeistä ja moderneista kotkotuksista.
Harmi vain, että arvatenkin suurelta osin juuri masteroinnin puute
syö musiikista pahasti potkua ja lopputulos vaikuttaa väkisinkin hieman
valjulta. Ilman lopullista ja mahdollisesti tärkeääkin soundien
hienosäätöä arvosanan antaminen saa jäädä.
perjantai 1. kesäkuuta 2007
MORIAN - LIIVEJÄ SIOILLE
Melodisuus, tarttuvuus ja vientikelpoisuus muodostavat monelle
hevistille vilunväristyksiä aiheuttavan adjektiivien epäpyhän
kolminaisuuden, josta ei voi seurata mitään hyvää kuunneltavaa
musiikkia. Jyväskylästä solisti Janne Siekkisen johdolla ponnistava
Morian karusta todistaa väitettä vääräksi karskista ulkomuodostaan
huolimatta.
Imperium.net:stäkin tuttu metallimoguli Mape Ollila kuvaili Moriania pehmo-heviksi, mutta tämä luonnehdinta ei Jannea tunnu suuremmin haittaavan, vaikka näkeekin itse edustamansa musiikin hieman laaja-alaisemmin.
– Aika hyvin me tuota Mapen lanseeraamaa termiä voidaan syleillä, koska eihän Morian varsinaisesti mitään heviä ole vaan raskasta melodista rokkia. Onhan meillä mukana kumminkin raaempaankin rypistystä mukana eli näitä metallisia osuuksia, vaikka vähän popin ja rockin puolella flirttaillaankin. Meidän bändi on aivan vaan ollut varsinainen sulatusuuni aina black metalista, suomi rockista, grungen kautta bluesiin. Genrepuristit saattavat vaan olla hieman varpaillaan, että mitähän saatanaa nämä miehet oikein meinaavat.
Tarttuvista melodioista ja kertosäkeistä saatiin esimakua Away From The Sun –singlellä, joka tuntui kiinnostavan myös ostavaa yleisöä Suomen virallisen singlelistan hopeasijoituksen verran. Tämä lupaa hyvää myös täyspitkää ajatellen, vaikka epäilevien tuomaksien myllyyn se saattaa ammentaa lisää vettä.
– On hieman yllättävääkin ollut huomata, että singlen perusteella on noussut tervettä mielenkiintoa pitkäsoittoa kohtaan, vaikka monet varmasti arvuutteleekin onko koko levy samanlaista ”huttua” vai jotain ihan oikeaa tavaraa. Kovasti meidän pitäisi kait ihmisille jotain todistaa tällä levyllä. Itse olen kuitenkin miettinyt asian niin, että aika vaikea levyä on varmasti ainakaan vihata, koska ei sen kenessäkään pitäisi mitään äärimmäisiä tunteita herättää.
– En kuitenkaan ole kokenut näitä epäilyjä mitenkään negatiivisena asiana, koska itsellä on täysin turvallinen ja varma ole sen suhteen, että levyltä löytyy lisääkin paukkuja ja jossain mielessä jopa vahvempaa materiaalia kuin singlebiisi.
Sen verran paljon tukkaan purukumin lailla tarttuvaa materiaalia levylle on päätynyt, että tunnettavuutta varmasti tulee roppakaupalla lisää ja huttuväitteet jäävät taakse.
– Kyllähän sitä haluisia uskoa ja toivoa, että Morian menisi johon uuteen lokeroon enkä sano tätä mitenkään omahyväisesti, sillä näinhän varmaan kaikki omasta musiikistaan ajattelevat. Kyllä minusta meidän musiikki kuitenkin sukeltaa johonkin sellaiseen välimaastoon emmekä ole kopio mistään muusta.
YHTEEN HIILEEN
Epäilyksen siementä laskelmoinnin suhteen on entisestään kylvänyt tieto todellisen ammattimiehen Hiili Hiilesmaan istuttamisesta tuottajan pallille Sentinels Of The Sun –debyytillä.
– Kyllähän juuri Hiilestä johtuen mediassa on meidän yhteydessä mainittu aina nämä HIMit, The 69 Eyesit ja jopa Sentenced. Ovathan nuo kaikki toki ansioituneita bändejä, joten sikäli kait moiset vertailut pitäisi ottaa kunnioituksella vastaan. Tokihan se itseä vähän arveluttaa, että heti jos on melodioita, raskaita kitaroita ja vähäänkään jonkinlaista potentiaalia, niin aletaan heti verrata vientinimiin kuten vaikkapa The Rasmukseen.
– Ainahan ihmiset vaan tietty kaipaa helppoa lokerointia, mutta esimerkiksi raskaampi Poets Of The Fall –vertailua en oikein ymmärtänyt. Jossain arviossa sanottiin aikanaan myös, että laulaja kuulostaa ottaneen kaikki maneerinsa Disturbedin David Draimanilta. Piti tuon jälkeen oikein alkaa kuuntelemaan Disturbedia, että tietäisi mistä oikein on kysymys ja kieltämättä jotain samankaltaisuuksia sieltä löytyikin.
– Loppujen lopuksi levyähän on tuotetta niin vähän kuin sitä nyt ylipäätään voi tuottaa. Hiilihän on ensiksikin jo niin kiireinen mies, että etätyönähän me asiat pääasiassa hoidettiin. Pieniä sovituksellisia muutoksiahan hän lähinnä ehdotti ja karsi kymmenistä syna- ja stemmaraidoista ne parhaat niin että vain pari jäi jäljelle. Omalla porukalla äänitys ja biisit on tehty yhdeksänkymmentäprosenttisesti, mutta niille alettiin olemaan jo aika sokeita, kun parhaimmillaan niitä oli 5-6 kertaan nauhoitellut.
Mikä muuten on pehmeän suloisen David Draiman –äänesi salaisuus?
– Karuja perheoloja voi vaan syyttää siitä, että olen ruvennut laulamaan, Janne virnuilee. Heti kun kykenin puhumaan, niin olen myös ruvennut laulamaan nauhoille ja ei nykyään oikein osaa muuta enää olla saati muuksi tulla. Yhtään laulutuntia en ole koskaan ottanut, mutta kun tulee kuunneltua aika laajalla skaalalla musiikkia ja yrittää laulaa samalla perässä edes etäisesti samalta kuulostaen, niin oppiihan se papukaijakin matkimalla ja minä myös. Siinä samalla yrittää laulaa perässä ja kuulostaa edes etäisesti samalta. Tietääkseni ei edes mustempia geenejä meikäläisestä löydy, mutta ainahan äidiltä voisi kysyä minkä maalainen olikaan se pihtiputaalainen postimies.
AURINKOISET VELIKULLAT
Mikä teitä jyväskyläläisiä orkestereita oikein vaivaa, kun eräs toinenkin tunnettu kokoonpano hamuaa nimessään kohti aurinkoa?
– Kait me ollaan vaan niin aurinkoisia tyyppejä ja varsinaisia hevivesseleitä. Albumin nimellähän on yhteys singleen ja jatkaa samaa teemaa. Vaikka meidän biiseissä käsitelläänkin joskus aika synkkiä asioita, niin eihän me pohjimmiltamme olla mitään ranteet auki ja onnea –tyyppejä, vaan pikemmin halutaan että joku toivonpilkahdus olisi aina olemassa. Mieluummin me olisimme valon ja varjojen vartijoita kuin mitään tuomiopäivän julistajia.
– Jotain kait meistä kertoo jo sekin, että levy-yhtiön edustajat sanoivat meidän näyttävän promokuvissa laumalta hamstereita, joilla on posket jyviä täynnä. Mehän ollaan varmaan Suomen kaljuin pitkätukkabändi, onneksi tähän myyrälaumaan on saatu edes vähän hevinäköä, kun toisella kitaristilla on sentään pitkä tukka.
Elettäessä nykyisessä markkinataloudessa kauniilla ja rohkeilla tuntuu aina menevän kovaa myös musiikkibisneksessä, sisällöstä viis. Vaikka alan ammattilaisten mielestä Morianin miehissä olisikin huutava tarve stailaukselle, luottavat miehet omaan näkemykseensä ja hurttiin huumoriin.
– Tämän näköisiä kavereitakin kun ruvettaisiin stailaamaan, niin se olisi sama kuin laittaisi sioille liivejä päälle. Otettaessa uusia promokuvia hamsterikuvien tilalle katseltiin vähän tarkemmin vaateräkeistä mitä päälle laitetaan ettei olla ihan roudariosastoa kuin Away From The Sun –videolla.
Saatiin kitaristillemme Samille muutakin päälle kuin ne siniset helvetin reikäiset lämpökerrastot, jotka kyllä videolla näyttävät melkein oikeilta mustilta trikoilta. Se kerrastohan vielä muuten repesi kuvausten aikana etumuksesta niin, että lerssi olisi vaan iloisesti vilkkunut jos kitaraa ei olisi ollut edessä peittämässä.
Intiimialueiden vilautteluhan tuntuu olevan suurta huutoa maailmalla, joten ehkä maine olisi vaan kasvanut, mikäli kitaraa olisi pois unohtunut edes pieneksi hetkeksi.
– Heh, en minä ole koskaan ymmärtänyt onko se jonkinlainen rikos, jos tehdään hienoa musiikkia mutta ollaan yksin kellarissa eikä lähdetä sitä mihinkään mainostamaan. Ei promoaminen meille mikään mörkö meille ole vaikka toki sillekin rajansa löytyy. Tuskinpa mekään oltaisiin mihinkään Bumtsibumiin menty, vai onko sitä ohjelmaa enää muuten edes olemassa?
Julkaistu Inferno #47/2008
Imperium.net:stäkin tuttu metallimoguli Mape Ollila kuvaili Moriania pehmo-heviksi, mutta tämä luonnehdinta ei Jannea tunnu suuremmin haittaavan, vaikka näkeekin itse edustamansa musiikin hieman laaja-alaisemmin.
– Aika hyvin me tuota Mapen lanseeraamaa termiä voidaan syleillä, koska eihän Morian varsinaisesti mitään heviä ole vaan raskasta melodista rokkia. Onhan meillä mukana kumminkin raaempaankin rypistystä mukana eli näitä metallisia osuuksia, vaikka vähän popin ja rockin puolella flirttaillaankin. Meidän bändi on aivan vaan ollut varsinainen sulatusuuni aina black metalista, suomi rockista, grungen kautta bluesiin. Genrepuristit saattavat vaan olla hieman varpaillaan, että mitähän saatanaa nämä miehet oikein meinaavat.
Tarttuvista melodioista ja kertosäkeistä saatiin esimakua Away From The Sun –singlellä, joka tuntui kiinnostavan myös ostavaa yleisöä Suomen virallisen singlelistan hopeasijoituksen verran. Tämä lupaa hyvää myös täyspitkää ajatellen, vaikka epäilevien tuomaksien myllyyn se saattaa ammentaa lisää vettä.
– On hieman yllättävääkin ollut huomata, että singlen perusteella on noussut tervettä mielenkiintoa pitkäsoittoa kohtaan, vaikka monet varmasti arvuutteleekin onko koko levy samanlaista ”huttua” vai jotain ihan oikeaa tavaraa. Kovasti meidän pitäisi kait ihmisille jotain todistaa tällä levyllä. Itse olen kuitenkin miettinyt asian niin, että aika vaikea levyä on varmasti ainakaan vihata, koska ei sen kenessäkään pitäisi mitään äärimmäisiä tunteita herättää.
– En kuitenkaan ole kokenut näitä epäilyjä mitenkään negatiivisena asiana, koska itsellä on täysin turvallinen ja varma ole sen suhteen, että levyltä löytyy lisääkin paukkuja ja jossain mielessä jopa vahvempaa materiaalia kuin singlebiisi.
Sen verran paljon tukkaan purukumin lailla tarttuvaa materiaalia levylle on päätynyt, että tunnettavuutta varmasti tulee roppakaupalla lisää ja huttuväitteet jäävät taakse.
– Kyllähän sitä haluisia uskoa ja toivoa, että Morian menisi johon uuteen lokeroon enkä sano tätä mitenkään omahyväisesti, sillä näinhän varmaan kaikki omasta musiikistaan ajattelevat. Kyllä minusta meidän musiikki kuitenkin sukeltaa johonkin sellaiseen välimaastoon emmekä ole kopio mistään muusta.
YHTEEN HIILEEN
Epäilyksen siementä laskelmoinnin suhteen on entisestään kylvänyt tieto todellisen ammattimiehen Hiili Hiilesmaan istuttamisesta tuottajan pallille Sentinels Of The Sun –debyytillä.
– Kyllähän juuri Hiilestä johtuen mediassa on meidän yhteydessä mainittu aina nämä HIMit, The 69 Eyesit ja jopa Sentenced. Ovathan nuo kaikki toki ansioituneita bändejä, joten sikäli kait moiset vertailut pitäisi ottaa kunnioituksella vastaan. Tokihan se itseä vähän arveluttaa, että heti jos on melodioita, raskaita kitaroita ja vähäänkään jonkinlaista potentiaalia, niin aletaan heti verrata vientinimiin kuten vaikkapa The Rasmukseen.
– Ainahan ihmiset vaan tietty kaipaa helppoa lokerointia, mutta esimerkiksi raskaampi Poets Of The Fall –vertailua en oikein ymmärtänyt. Jossain arviossa sanottiin aikanaan myös, että laulaja kuulostaa ottaneen kaikki maneerinsa Disturbedin David Draimanilta. Piti tuon jälkeen oikein alkaa kuuntelemaan Disturbedia, että tietäisi mistä oikein on kysymys ja kieltämättä jotain samankaltaisuuksia sieltä löytyikin.
– Loppujen lopuksi levyähän on tuotetta niin vähän kuin sitä nyt ylipäätään voi tuottaa. Hiilihän on ensiksikin jo niin kiireinen mies, että etätyönähän me asiat pääasiassa hoidettiin. Pieniä sovituksellisia muutoksiahan hän lähinnä ehdotti ja karsi kymmenistä syna- ja stemmaraidoista ne parhaat niin että vain pari jäi jäljelle. Omalla porukalla äänitys ja biisit on tehty yhdeksänkymmentäprosenttisesti, mutta niille alettiin olemaan jo aika sokeita, kun parhaimmillaan niitä oli 5-6 kertaan nauhoitellut.
Mikä muuten on pehmeän suloisen David Draiman –äänesi salaisuus?
– Karuja perheoloja voi vaan syyttää siitä, että olen ruvennut laulamaan, Janne virnuilee. Heti kun kykenin puhumaan, niin olen myös ruvennut laulamaan nauhoille ja ei nykyään oikein osaa muuta enää olla saati muuksi tulla. Yhtään laulutuntia en ole koskaan ottanut, mutta kun tulee kuunneltua aika laajalla skaalalla musiikkia ja yrittää laulaa samalla perässä edes etäisesti samalta kuulostaen, niin oppiihan se papukaijakin matkimalla ja minä myös. Siinä samalla yrittää laulaa perässä ja kuulostaa edes etäisesti samalta. Tietääkseni ei edes mustempia geenejä meikäläisestä löydy, mutta ainahan äidiltä voisi kysyä minkä maalainen olikaan se pihtiputaalainen postimies.
AURINKOISET VELIKULLAT
Mikä teitä jyväskyläläisiä orkestereita oikein vaivaa, kun eräs toinenkin tunnettu kokoonpano hamuaa nimessään kohti aurinkoa?
– Kait me ollaan vaan niin aurinkoisia tyyppejä ja varsinaisia hevivesseleitä. Albumin nimellähän on yhteys singleen ja jatkaa samaa teemaa. Vaikka meidän biiseissä käsitelläänkin joskus aika synkkiä asioita, niin eihän me pohjimmiltamme olla mitään ranteet auki ja onnea –tyyppejä, vaan pikemmin halutaan että joku toivonpilkahdus olisi aina olemassa. Mieluummin me olisimme valon ja varjojen vartijoita kuin mitään tuomiopäivän julistajia.
– Jotain kait meistä kertoo jo sekin, että levy-yhtiön edustajat sanoivat meidän näyttävän promokuvissa laumalta hamstereita, joilla on posket jyviä täynnä. Mehän ollaan varmaan Suomen kaljuin pitkätukkabändi, onneksi tähän myyrälaumaan on saatu edes vähän hevinäköä, kun toisella kitaristilla on sentään pitkä tukka.
Elettäessä nykyisessä markkinataloudessa kauniilla ja rohkeilla tuntuu aina menevän kovaa myös musiikkibisneksessä, sisällöstä viis. Vaikka alan ammattilaisten mielestä Morianin miehissä olisikin huutava tarve stailaukselle, luottavat miehet omaan näkemykseensä ja hurttiin huumoriin.
– Tämän näköisiä kavereitakin kun ruvettaisiin stailaamaan, niin se olisi sama kuin laittaisi sioille liivejä päälle. Otettaessa uusia promokuvia hamsterikuvien tilalle katseltiin vähän tarkemmin vaateräkeistä mitä päälle laitetaan ettei olla ihan roudariosastoa kuin Away From The Sun –videolla.
Saatiin kitaristillemme Samille muutakin päälle kuin ne siniset helvetin reikäiset lämpökerrastot, jotka kyllä videolla näyttävät melkein oikeilta mustilta trikoilta. Se kerrastohan vielä muuten repesi kuvausten aikana etumuksesta niin, että lerssi olisi vaan iloisesti vilkkunut jos kitaraa ei olisi ollut edessä peittämässä.
Intiimialueiden vilautteluhan tuntuu olevan suurta huutoa maailmalla, joten ehkä maine olisi vaan kasvanut, mikäli kitaraa olisi pois unohtunut edes pieneksi hetkeksi.
– Heh, en minä ole koskaan ymmärtänyt onko se jonkinlainen rikos, jos tehdään hienoa musiikkia mutta ollaan yksin kellarissa eikä lähdetä sitä mihinkään mainostamaan. Ei promoaminen meille mikään mörkö meille ole vaikka toki sillekin rajansa löytyy. Tuskinpa mekään oltaisiin mihinkään Bumtsibumiin menty, vai onko sitä ohjelmaa enää muuten edes olemassa?
Julkaistu Inferno #47/2008
U.D.O. - ITKEVÄ SHOWMIES
Varreltaan pieni, mutta ääneltään ja sydämeltään suuri Udo
Dirkschneider on kaksikymmentä vuotta kestäneen soolouransa aikana
ehtinyt julkaista aimo liudan levyjä, joista toukokuussa julkaistu
Mastercutor on järjestyksessään yhdestoista. Miehen U.D.O. nimen alla
julkaisema musiikki on pysynyt lähes muuttumattomana, mutta samaa voi
sanoa onneksi myös levytysten hyvästä tasosta.
Ajatus rikkoa jää haastattelun alussa puhumalla saksaa Udon kanssa tuntuu hyvältä idealta, mutta parin lauseen jälkeen on piinallisen selvää, että yläasteella suoritut parin vuoden opinnot ja myöhemmin niin Korkeajännitys-lehdistä kuin aikuisviihteestä täydennetyillä saksan kielen opeilla eivät läheskään riitä haastattelun läpiviemiseksi herra Dirkschneiderin äidinkielellä. Onneksi sentään haastateltava puhuu paremmin englantia kuin minä saksaa.
Udon palosireenin ja jänisräikän yhdistelmää muistuttava uniikki ääni on soinut niin levyillä kuin lavoilla jo yli 35 vuoden ajan, ensin Acceptissa ja sittemmin U.D.O.-orkesterissa. Kaikkien näiden vuosien ajan miehen into tarttua mikkiin vuosi toisensa jälkeen ei ole laantunut, vaan intoa piisaa yhä aivan kuten ennen vanhaankin.
– Totta kait, muuten en näitä hommia enää tekisi, Udo hörähtää. Vastaus on näin yksinkertainen, sillä minusta koko touhu on yhä hauskaa, olen yhä edelleen hermona aina kun uusi levy tulee ja odotan innolla kiertueelle pääsemistä ja uusien kappaleiden soittamista keikoilla. Mitä muutakaan tähän nyt voisi muka vastata? Jos nämä tuntemukset joskus katoavat, on aika lopettaa.
Toivottavasti siihen nyt vielä sentään menee pidempikin tovi.
– Usko pois, siihen menee vielä todella kauan, Udo nauraa hersyvää nauruaan.
Eikö kyllästyminen koko hommaan ole todellakaan koskaan vaivannut sinua?
– Ei ikinä, koska yksinkertaisesti pidän tällaisen musiikin tekemisestä niin paljon.
Oletko koskaan pohtinut mitä tekisit nyt, jos et olisi aikoinaan ruvennut laulamaan heavy metal orkestereissa?
– Olisin varmaan samoissa hommissa kuin veljeni eli vanhempieni omistamassa työkalutehtaassa.
Olisihan sekin aika metallista hommaa.
– Joo, todellakin silloinkin saisi olla raskaiden asioiden kanssa tekemisissä, Udo raakkuu.
Minkälainen mies sitten olet kotioloissa, kun sävellyshommat ja kiertueet ovat taas kerran taakse jäänyttä elämää?
– Olen aivan tavallinen perheenisä. Olen usein pitkiäkin aikoja pois kotoa ja kun palaan takaisin kotiin, tärkein asia tuolloin elämässäni on perheeni. En ole koskaan tuntenut itseäni miksikään rockstaraksi ja olen yrittänyt aina olla oma normaali itseni niin lavalla kuin siviilissäkin. Kiertueiden jälkeen paluu arkeen vie aina pari päivää, kun on viikkojen ajan tottunut olemaan bussissa, soittamaan keikkoja keskellä yötä ja painumaan pehkuihin vasta aamuyön tunteina.
– Ei minulla mitään sen kummempia harrastuksia edes ole, sillä perheeni on samalla harrastukseni varsinkin kun siihen kuuluu pari lasta. Teen heidän kanssaan aivan tavallisia asioita, kuskaan heitä kouluun ja seuraan kuinka he kasvavat.
MAAILMAN HIENOIN AMMATTI
Mikä Udo on parasta hevilaulajana olemisessa mitä useimmat normaaleissa ammateissa työskentelevät ihmiset eivät koskaan tule kokemaan?
– Ilmainen reissaaminen ympäri maailmaa, Udo röhähtää hersyvään nauruun. Ihan tosi, kaikkien näiden vuosien aikana joina olen pyörinyt maailmalla, olen nähnyt niin paljon kaikenlaista, että monella menisi useampi elinikä kaikkien niiden asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Olen ollut todella onnekas, kun olen päässyt matkustelemaan niin paljon, se on tehnyt minusta paljon avarakatseisemman ihmisen.
Kait ammatissasi on myös joitain varjopuolia, joista et niin välitä?
– Oletko varma, että haluat saada tähän vastauksen?, Udo kysyy nauraen.
Tottahantoki.
– Levy-yhtiöt! Minusta koko musiikkibisnes on mennyt vain huonompaan suuntaan kaikkien näiden vuosien aikana kun olen ollut osa sitä ja tämä on aihe josta voisin puhua vaikka päiväkausia. 80-luvulla ollessani Acceptissa levy-yhtiöt todella satsasivat pitkäjänteisesti bändeihin toisin kuin nykyisin. Tänä päivänä bändejä on niin paljon eivätkä levylafkat anna niiden enää kehittyä rauhassa. Ennen vanhana bändin annettiin etsiä omaa tyyliään ja tehdä 4-5 levyäkin ennen kuin sen oletettiin olevan uransa huipulla, nykyään bändi saatetaan potkia pihalle jo debyytin jälkeen, mikäli se ei osoittaudukaan myyntimenestykseksi. Ja kun orkestereita on niin paljon, ei ihmisillä riitä millään mielenkiintoa ja rahaa tukea niitä kaikkia ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.
– Minusta levy-yhtiöt ovat vasta nyt alkaneet herätä musiikin verkosta lataamiseen ja digitaaliseen jakeluun. Itse näen sen kokonaan uudenlaisena mahdollisuutena nuorille bändeille, mutta ei ehkä niinkään meille. Voi hyvinkin olla niin, että kohta uudet tulokkaat eivät tarvitse levy-yhtiöitä enää mihinkään, koska he voivat äänittää levyn itse ja myydä sitä sitten verkon kautta. Tällä tavalla he saattavat jopa saada enemmän rahaa, vaikka myyntimäärät eivät olisikaan niin suuria kuin ennen vanhaan. Pop-musiikin puolellahan näin on osittain jo käynyt ja promootion osuus on noussut entistä tärkeämmäksi, Udo innostuu selittämään.
Onko sinusta koskaan tuntunut, että joudut kovasti kilpailemaan levy-yhtiön resursseista uusien tulokkaiden kanssa aina äänitysbudjetista kiertuetukeen?
– Ehkä joo hieman, koska nuoret tietävät kuinka näitä uusia moderneja tekniikoita kuten YouTubea ja Myspacea käytetään tehokkaasti, enhän minä edes tiedä läheskään mitä kaikkea nykyään on olemassa, Udo puuskahtaa ja epäilee ehkä olevansa jo liian vanha kaikkeen uuteen.
– Onhan meilläkin toki nyt uudet kotisivut ja myspace-sivu ja ehkä kaikenlaista uutta pikkukivaa tulossa kuten mahdollisuus ladata treeninauhoja, livemateriaalia ja muuta sellaista mitä levykaupasta ei saa. Käytämme siis modernia teknologiaa siinä missä muutkin, mutta onneksi olemme olleet mukana musiikkibisneksessä sen verran pitkään, että meillä on varsin hyvä levytyssopimus.
Kuinka tarkkaan sitten seuraat mitä metalliskenessä tapahtuu, mitä uusia bändejä ja trendejä kulloinkin on tulossa ja menossa?
– Älä ihmeessä kysy minulta ainakaan mitään nimiä, sillä ne ovat nykyään niin monimutkaisia, Udo naurahtaa. Pysyn aika hyvin kärryillä uusien nimien suhteen, sillä 14-vuotias rumpuja soittava poikani seuraa innokkaasti kaikkea uutta mitä metallin saralla tapahtuu. Koko talomme raikuu hänen soittaessa lujalla kaikkea uutta musiikkia, joten on aika vaikea olla kuulematta missä nykyisin mennään ja aina sieltä jotain hyvääkin löytyy. Viimeisin löytö josta pidän, on esimerkiksi Billy Talent, joka ei kyllä varsinaisesti ole mitään heavy metalia. Näin heidät livenäkin ja he olivat oikein mainioita.
Sitten kun joskus päätät ripustaa mikin naulaan, onko mahdollista että poikasi jatkaa Accept ja U.D.O.:n materiaalin esittämistä?
– Ei, kyllä hän on tyytynyt ihan rumpujen ja kitaran soittamiseen eikä laulamiseen.
Hänen onnekseen laulajanlahjasi eivät ole periytyneet isältä pojalle?
– Luulen ja niin, Udo hekottaa.
SALAPERÄINEN SEREMONIAMESTARI
U.D.O.-orkesterin uutukainen kiekko kantaa nimeä Mastercutor, joka maestron mukaan on yhdistelmä sanoista Master ja Executor. Sana, jota on turha alkaa sanakirjoista etsimään. Mutta mitä moinen ammattinimike tekee levyn nimenä?
– Mastercutor on eräänlainen seremoniamestari, joka ohjaa koko levyä ja sen kappaleita. Hän on myös kaikkien typerien visailu- ja tosi-TV-ohjelmien takapiruna ja tästä piileekin levyn eräänlainen teema.
Et siis ole TV:n ohjelmatarjontaan ollenkaan tyytyväinen?
– Eihän televisiota voi juurikaan enää katsoa, tarjonta on aivan idioottimaista. En tiedä miten asioiden laita on Suomessa, mutta Saksassa tilanne on todella iljettävä. Mutta Japanissa ohjelmatarjonta vasta kummallista onkin, saimme siitä vähän esimakua kun olimme siellä Thunderball-kiertueella. Sitä ei todellakaan riitä sanat kuvailemaan, Udo hekottaa.
– Mastercutorhan avaa levyn aivan kuten se olisi joku TV-ohjelma. Menemättä mitenkään liian syvälle teksteihin, kaikki levyn sanoitukset voidaan nähdä eräänlaisina peleinä, on kyse sitten poliitikoista leikkimässä luonnon kanssa tai muuta vastaavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa Crash Bang Crashissa on eräs lause, joka kuuluu I am not dead yet, mikä viittaa siihen että Mastercutor on selvinnyt hengissä kaikista noista peleistä.
– Mastercutor –kappaleen ja itse asiassa koko levyn sanoitukset olivat valmiina ennen kuin olimme edes tehneet yhtään kappaletta tällä levylle eikä meillä ollut tietoa siitä, että se päätyisi myös levyn nimeksi. Asiat alkoivat vaan loksahdella paikoilleen äänityssessioiden aikana.
Kuinka tärkeitä sanoitukset sinulle ovat suhteessa musiikkiin?`
– Ne ovat minulle erittäin tärkeitä ja seuraan päivittäin, mitä uutisissa tapahtuu ja kirjoitan mielelläni päivänpolttavista aiheista. Ja jos joskus ideat tuntuvat loppuvan, ei tarvitse kuin tuijottaa TV-uutisia pari päivää putkeen ja johan alkaa sanoituksia syntyä.
Onko Mastercutorin musiikki tehty koko bändin voimin vai onko Dirkschneider-Kaufmann kaksikko taas kaiken takana?
– Koko orkesteri oli mukana biisien sävellysprosessissa ja tämän haluan erityisesti tuoda esille. Meillä on nyt ollut sama kokoonpano rumpalia lukuun ottamatta kasassa jo yhdeksän vuotta ja minusta tämä myös kuuluu uudella levyllämme. Koko levy on tehty tiimityönä ja kyllä muutkin bändikaverit tietävät kuinka tehdä hyviä meidän tyylisiä kappaleita.
– Viime aikoina U.D.O.-leirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista uutta, kuten olemme saaneet uuden keikkamyyjän, joten koko nykyinen tilanne ja levy on meille eräänlainen askel eteenpäin. Levyn sounditkin ovat siis hiukan erilaiset aiempaan verrattuna, sanoisinko että modernimmat.
LIUSKIS LÄYSKIS LEPAKKO
Mastercutor-albumia edeltää edellisen Mission No. X –levyn (-05) tapaan EP. The Wrong Side Of Midnight –albumiraidan lisäksi EP:ltä löytyy kolme kokonaan aiemmin julkaisematonta kappaletta. EP:n nimiraidasta on kuvattu vanhoissa toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa video, joka kertoo vuosikymmeniä vangittuna ja kammottaville kokeille altistettuna olevan päähenkilön mutatoitumista karmivaksi hirviöksi. Katkeroitunut koe-eläin pääsee kuitenkin karkuun ja kostaa väestölle kokemansa hirmuteot. Onko video tarina suora kuvaus kappaleen sanoituksista?
– Alun perin ideamme oli tehdä video levyn nimikappaleesta, mutta levy-yhtiössä oltiin sitä mieltä, että olisi parempi idea tehdä video jostain hieman tarttuvammasta kappaleesta, joten päädyimme The Wrong Side Of Midnight -kappaleeseen. Tuon kappaleen tekstien ideana on kuvata tilannetta, jossa väärin keinoin avataan jotain kuten mystinen Pandoran lipas tai Egyptin pyramidit ja samalla päästetään jotain pahaa vapaaksi. Videolla tätä kuvaa päähenkilön muuttuminen peliohjelmia juontavaksi Mastercutor-hirviöksi.
Ihmeellisestä Internetistä luetut huhut kertoivat, että jouduit kuvauksien aikana lepakoiden hyökkäyksen kohteeksi?
– Eivät ne oikeasti minun kimppuuni hyökänneet, mutta ilmeisesti ne heräsivät kirkkaiden otsalamppujemme loisteeseen etsiessämme uutta kuvauspaikkaa ja lähtivät laumana lentoon. Niitä oli varmaan joku 25 kappaletta ja tilanne oli aivan kuten jostain vanhasta kauhupätkästä, ikävä kyllä kamera ei tuolloin ollut päällä, Udo harmittelee.
Ei käynyt mielessä tehdä Ozzy Osbourneja ja purra yhdeltä lentävältä nisäkkäältä päätä irti?
– Ei kyllä tullut mieleen, Udo nauraa höröttää.
HARASOO JA RUKIVER
EP:n bonuksenahan on muuten mielenkiintoinen uusintaversio edellisen levyn Cry Soldier Cry –biisistä, nyt kokonaan venäjänkielinen versio joka kantaa nimeä Platchet Soldat. Mistä innostuksesi suurta ja mahtavaa Venäjää kohtaan oikein on lähtöisin?
– Olenhan minä tehnyt jo Trainride To Russia –kappaleen Thunderball –levylle (-04) ja tämän lisäksi laulanut yhden biisin venäläiselle Aria-orkesterille. Halusimme tehdä yhden kappaleen venäjäksi ja itse asiassa teimme tuon version jo edellisen levymme aikoihin. Alun perin sen piti päätyä vain Venäjällä myydyn Mastercutor –albumin bonusraidaksi, mutta levy-yhtiön mielestä oli hyvä idea laittaa se myös EP:lle jotta koko Eurooppa saa kuulla kun minä laulan venäjäksi.
Kuinka venäjä sinulta sitten oikein sujuu?
– Osaan kyllä laulaa venäjäksi, mutten osaa puhua sitä muutamaa lausetta enempää, Udo nauraa. Onneksi meillä on täällä Saksassa eräs ystävä, joka puhuu äidinkielenään venäjää ja hän auttoi meitä kääntämään Cry Soldier Cryn sanat venäjäksi. Se ei ollut aivan helppo homma, koska piti löytää oikeat sanat jotka sopivat myös kappaleen melodiaan. Hän avusti minua myös studiossa antamalla neuvoja lausumisessa josta osa oli helppoa ja osa taas hirmu vaikeata. Pidän kuitenkin lopputuloksesta aika tavalla.
Onko mahdollista, että levytät joku päivä jonkin kappaleen saksaksi?
– En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos oikeanlainen melodia ja kappale syntyisi, niin mikä ettei, mutta ennemmin minua kiinnostaisi laulaa jotain espanjaksi.
Cry Soldier Cry muuten jatkaa hienosti sota-aiheisten kappaleiden linjaa, aihepiiri joka tuntuu olevan sinulle aika tärkeä?
– Olemme täysin kaikkia sotia vastaan, mutta emme halua mitenkään alkaa saarnaamaan vaan pikemminkin saada ihmiset ajattelemaan. Tällä hetkellä Amerikan toimet Irakissa ovat erittäin vaarallisia koko maailman kannalta, heidän ja meidän kaikkien pitäisi olla paljon varovaisempia.
Viimeisimmillä levyillä on kuultu myös useita herkempiä tulkintoja ja samaa linjaa jatkaa uutukaisen Tears Of A Clown. Oletko alkanut herkistyä vanhoilla päivilläsi?
– Balladien laulaminen on ihan mukavaa, jos ne ovat oikeanlaisia. Emme me kuitenkaan mitenkään tietoisesti istu ja ala kirjoittaa balladia, mutta on ihan ok jos niitä syntyy niin kuin nyt kävi.
Kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt laulamaan Tears Of A Clownin kaltaista kappaletta, koska äänialani ei ollut silloin yhtä laaja mitä se on nyt. Kappale oli todella helppo laulaa eikä siinä tarvinnut venyttää ääntäni sen äärirajoille.
Kuinka usein tunnet klovniksi, joka tirauttaa kyyneleen kun kukaan ei ole näkemässä?
– Kyllähän kappaleen sanoitus voi kuvata vaikka minua ollessani lavalla silloin kun siellä ei huvittaisi yhtään olla. Eräänkin kerran sain ikävän äitini kuolemasta kertovan puhelun ja seuraavana päivänä minulla oli keikka eräällä festivaalilla, jonne ei yhtään olisi huvittanut mennä. Shown täytyy vain kaikesta huolimatta jatkua ja ihmisiä pitää viihdyttää, aivan kuten klovnitkin sirkuksessa aina tekevät halusivat he sitä tai eivät.
Julkaistu Inferno #47/2007
Ajatus rikkoa jää haastattelun alussa puhumalla saksaa Udon kanssa tuntuu hyvältä idealta, mutta parin lauseen jälkeen on piinallisen selvää, että yläasteella suoritut parin vuoden opinnot ja myöhemmin niin Korkeajännitys-lehdistä kuin aikuisviihteestä täydennetyillä saksan kielen opeilla eivät läheskään riitä haastattelun läpiviemiseksi herra Dirkschneiderin äidinkielellä. Onneksi sentään haastateltava puhuu paremmin englantia kuin minä saksaa.
Udon palosireenin ja jänisräikän yhdistelmää muistuttava uniikki ääni on soinut niin levyillä kuin lavoilla jo yli 35 vuoden ajan, ensin Acceptissa ja sittemmin U.D.O.-orkesterissa. Kaikkien näiden vuosien ajan miehen into tarttua mikkiin vuosi toisensa jälkeen ei ole laantunut, vaan intoa piisaa yhä aivan kuten ennen vanhaankin.
– Totta kait, muuten en näitä hommia enää tekisi, Udo hörähtää. Vastaus on näin yksinkertainen, sillä minusta koko touhu on yhä hauskaa, olen yhä edelleen hermona aina kun uusi levy tulee ja odotan innolla kiertueelle pääsemistä ja uusien kappaleiden soittamista keikoilla. Mitä muutakaan tähän nyt voisi muka vastata? Jos nämä tuntemukset joskus katoavat, on aika lopettaa.
Toivottavasti siihen nyt vielä sentään menee pidempikin tovi.
– Usko pois, siihen menee vielä todella kauan, Udo nauraa hersyvää nauruaan.
Eikö kyllästyminen koko hommaan ole todellakaan koskaan vaivannut sinua?
– Ei ikinä, koska yksinkertaisesti pidän tällaisen musiikin tekemisestä niin paljon.
Oletko koskaan pohtinut mitä tekisit nyt, jos et olisi aikoinaan ruvennut laulamaan heavy metal orkestereissa?
– Olisin varmaan samoissa hommissa kuin veljeni eli vanhempieni omistamassa työkalutehtaassa.
Olisihan sekin aika metallista hommaa.
– Joo, todellakin silloinkin saisi olla raskaiden asioiden kanssa tekemisissä, Udo raakkuu.
Minkälainen mies sitten olet kotioloissa, kun sävellyshommat ja kiertueet ovat taas kerran taakse jäänyttä elämää?
– Olen aivan tavallinen perheenisä. Olen usein pitkiäkin aikoja pois kotoa ja kun palaan takaisin kotiin, tärkein asia tuolloin elämässäni on perheeni. En ole koskaan tuntenut itseäni miksikään rockstaraksi ja olen yrittänyt aina olla oma normaali itseni niin lavalla kuin siviilissäkin. Kiertueiden jälkeen paluu arkeen vie aina pari päivää, kun on viikkojen ajan tottunut olemaan bussissa, soittamaan keikkoja keskellä yötä ja painumaan pehkuihin vasta aamuyön tunteina.
– Ei minulla mitään sen kummempia harrastuksia edes ole, sillä perheeni on samalla harrastukseni varsinkin kun siihen kuuluu pari lasta. Teen heidän kanssaan aivan tavallisia asioita, kuskaan heitä kouluun ja seuraan kuinka he kasvavat.
MAAILMAN HIENOIN AMMATTI
Mikä Udo on parasta hevilaulajana olemisessa mitä useimmat normaaleissa ammateissa työskentelevät ihmiset eivät koskaan tule kokemaan?
– Ilmainen reissaaminen ympäri maailmaa, Udo röhähtää hersyvään nauruun. Ihan tosi, kaikkien näiden vuosien aikana joina olen pyörinyt maailmalla, olen nähnyt niin paljon kaikenlaista, että monella menisi useampi elinikä kaikkien niiden asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Olen ollut todella onnekas, kun olen päässyt matkustelemaan niin paljon, se on tehnyt minusta paljon avarakatseisemman ihmisen.
Kait ammatissasi on myös joitain varjopuolia, joista et niin välitä?
– Oletko varma, että haluat saada tähän vastauksen?, Udo kysyy nauraen.
Tottahantoki.
– Levy-yhtiöt! Minusta koko musiikkibisnes on mennyt vain huonompaan suuntaan kaikkien näiden vuosien aikana kun olen ollut osa sitä ja tämä on aihe josta voisin puhua vaikka päiväkausia. 80-luvulla ollessani Acceptissa levy-yhtiöt todella satsasivat pitkäjänteisesti bändeihin toisin kuin nykyisin. Tänä päivänä bändejä on niin paljon eivätkä levylafkat anna niiden enää kehittyä rauhassa. Ennen vanhana bändin annettiin etsiä omaa tyyliään ja tehdä 4-5 levyäkin ennen kuin sen oletettiin olevan uransa huipulla, nykyään bändi saatetaan potkia pihalle jo debyytin jälkeen, mikäli se ei osoittaudukaan myyntimenestykseksi. Ja kun orkestereita on niin paljon, ei ihmisillä riitä millään mielenkiintoa ja rahaa tukea niitä kaikkia ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.
– Minusta levy-yhtiöt ovat vasta nyt alkaneet herätä musiikin verkosta lataamiseen ja digitaaliseen jakeluun. Itse näen sen kokonaan uudenlaisena mahdollisuutena nuorille bändeille, mutta ei ehkä niinkään meille. Voi hyvinkin olla niin, että kohta uudet tulokkaat eivät tarvitse levy-yhtiöitä enää mihinkään, koska he voivat äänittää levyn itse ja myydä sitä sitten verkon kautta. Tällä tavalla he saattavat jopa saada enemmän rahaa, vaikka myyntimäärät eivät olisikaan niin suuria kuin ennen vanhaan. Pop-musiikin puolellahan näin on osittain jo käynyt ja promootion osuus on noussut entistä tärkeämmäksi, Udo innostuu selittämään.
Onko sinusta koskaan tuntunut, että joudut kovasti kilpailemaan levy-yhtiön resursseista uusien tulokkaiden kanssa aina äänitysbudjetista kiertuetukeen?
– Ehkä joo hieman, koska nuoret tietävät kuinka näitä uusia moderneja tekniikoita kuten YouTubea ja Myspacea käytetään tehokkaasti, enhän minä edes tiedä läheskään mitä kaikkea nykyään on olemassa, Udo puuskahtaa ja epäilee ehkä olevansa jo liian vanha kaikkeen uuteen.
– Onhan meilläkin toki nyt uudet kotisivut ja myspace-sivu ja ehkä kaikenlaista uutta pikkukivaa tulossa kuten mahdollisuus ladata treeninauhoja, livemateriaalia ja muuta sellaista mitä levykaupasta ei saa. Käytämme siis modernia teknologiaa siinä missä muutkin, mutta onneksi olemme olleet mukana musiikkibisneksessä sen verran pitkään, että meillä on varsin hyvä levytyssopimus.
Kuinka tarkkaan sitten seuraat mitä metalliskenessä tapahtuu, mitä uusia bändejä ja trendejä kulloinkin on tulossa ja menossa?
– Älä ihmeessä kysy minulta ainakaan mitään nimiä, sillä ne ovat nykyään niin monimutkaisia, Udo naurahtaa. Pysyn aika hyvin kärryillä uusien nimien suhteen, sillä 14-vuotias rumpuja soittava poikani seuraa innokkaasti kaikkea uutta mitä metallin saralla tapahtuu. Koko talomme raikuu hänen soittaessa lujalla kaikkea uutta musiikkia, joten on aika vaikea olla kuulematta missä nykyisin mennään ja aina sieltä jotain hyvääkin löytyy. Viimeisin löytö josta pidän, on esimerkiksi Billy Talent, joka ei kyllä varsinaisesti ole mitään heavy metalia. Näin heidät livenäkin ja he olivat oikein mainioita.
Sitten kun joskus päätät ripustaa mikin naulaan, onko mahdollista että poikasi jatkaa Accept ja U.D.O.:n materiaalin esittämistä?
– Ei, kyllä hän on tyytynyt ihan rumpujen ja kitaran soittamiseen eikä laulamiseen.
Hänen onnekseen laulajanlahjasi eivät ole periytyneet isältä pojalle?
– Luulen ja niin, Udo hekottaa.
SALAPERÄINEN SEREMONIAMESTARI
U.D.O.-orkesterin uutukainen kiekko kantaa nimeä Mastercutor, joka maestron mukaan on yhdistelmä sanoista Master ja Executor. Sana, jota on turha alkaa sanakirjoista etsimään. Mutta mitä moinen ammattinimike tekee levyn nimenä?
– Mastercutor on eräänlainen seremoniamestari, joka ohjaa koko levyä ja sen kappaleita. Hän on myös kaikkien typerien visailu- ja tosi-TV-ohjelmien takapiruna ja tästä piileekin levyn eräänlainen teema.
Et siis ole TV:n ohjelmatarjontaan ollenkaan tyytyväinen?
– Eihän televisiota voi juurikaan enää katsoa, tarjonta on aivan idioottimaista. En tiedä miten asioiden laita on Suomessa, mutta Saksassa tilanne on todella iljettävä. Mutta Japanissa ohjelmatarjonta vasta kummallista onkin, saimme siitä vähän esimakua kun olimme siellä Thunderball-kiertueella. Sitä ei todellakaan riitä sanat kuvailemaan, Udo hekottaa.
– Mastercutorhan avaa levyn aivan kuten se olisi joku TV-ohjelma. Menemättä mitenkään liian syvälle teksteihin, kaikki levyn sanoitukset voidaan nähdä eräänlaisina peleinä, on kyse sitten poliitikoista leikkimässä luonnon kanssa tai muuta vastaavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa Crash Bang Crashissa on eräs lause, joka kuuluu I am not dead yet, mikä viittaa siihen että Mastercutor on selvinnyt hengissä kaikista noista peleistä.
– Mastercutor –kappaleen ja itse asiassa koko levyn sanoitukset olivat valmiina ennen kuin olimme edes tehneet yhtään kappaletta tällä levylle eikä meillä ollut tietoa siitä, että se päätyisi myös levyn nimeksi. Asiat alkoivat vaan loksahdella paikoilleen äänityssessioiden aikana.
Kuinka tärkeitä sanoitukset sinulle ovat suhteessa musiikkiin?`
– Ne ovat minulle erittäin tärkeitä ja seuraan päivittäin, mitä uutisissa tapahtuu ja kirjoitan mielelläni päivänpolttavista aiheista. Ja jos joskus ideat tuntuvat loppuvan, ei tarvitse kuin tuijottaa TV-uutisia pari päivää putkeen ja johan alkaa sanoituksia syntyä.
Onko Mastercutorin musiikki tehty koko bändin voimin vai onko Dirkschneider-Kaufmann kaksikko taas kaiken takana?
– Koko orkesteri oli mukana biisien sävellysprosessissa ja tämän haluan erityisesti tuoda esille. Meillä on nyt ollut sama kokoonpano rumpalia lukuun ottamatta kasassa jo yhdeksän vuotta ja minusta tämä myös kuuluu uudella levyllämme. Koko levy on tehty tiimityönä ja kyllä muutkin bändikaverit tietävät kuinka tehdä hyviä meidän tyylisiä kappaleita.
– Viime aikoina U.D.O.-leirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista uutta, kuten olemme saaneet uuden keikkamyyjän, joten koko nykyinen tilanne ja levy on meille eräänlainen askel eteenpäin. Levyn sounditkin ovat siis hiukan erilaiset aiempaan verrattuna, sanoisinko että modernimmat.
LIUSKIS LÄYSKIS LEPAKKO
Mastercutor-albumia edeltää edellisen Mission No. X –levyn (-05) tapaan EP. The Wrong Side Of Midnight –albumiraidan lisäksi EP:ltä löytyy kolme kokonaan aiemmin julkaisematonta kappaletta. EP:n nimiraidasta on kuvattu vanhoissa toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa video, joka kertoo vuosikymmeniä vangittuna ja kammottaville kokeille altistettuna olevan päähenkilön mutatoitumista karmivaksi hirviöksi. Katkeroitunut koe-eläin pääsee kuitenkin karkuun ja kostaa väestölle kokemansa hirmuteot. Onko video tarina suora kuvaus kappaleen sanoituksista?
– Alun perin ideamme oli tehdä video levyn nimikappaleesta, mutta levy-yhtiössä oltiin sitä mieltä, että olisi parempi idea tehdä video jostain hieman tarttuvammasta kappaleesta, joten päädyimme The Wrong Side Of Midnight -kappaleeseen. Tuon kappaleen tekstien ideana on kuvata tilannetta, jossa väärin keinoin avataan jotain kuten mystinen Pandoran lipas tai Egyptin pyramidit ja samalla päästetään jotain pahaa vapaaksi. Videolla tätä kuvaa päähenkilön muuttuminen peliohjelmia juontavaksi Mastercutor-hirviöksi.
Ihmeellisestä Internetistä luetut huhut kertoivat, että jouduit kuvauksien aikana lepakoiden hyökkäyksen kohteeksi?
– Eivät ne oikeasti minun kimppuuni hyökänneet, mutta ilmeisesti ne heräsivät kirkkaiden otsalamppujemme loisteeseen etsiessämme uutta kuvauspaikkaa ja lähtivät laumana lentoon. Niitä oli varmaan joku 25 kappaletta ja tilanne oli aivan kuten jostain vanhasta kauhupätkästä, ikävä kyllä kamera ei tuolloin ollut päällä, Udo harmittelee.
Ei käynyt mielessä tehdä Ozzy Osbourneja ja purra yhdeltä lentävältä nisäkkäältä päätä irti?
– Ei kyllä tullut mieleen, Udo nauraa höröttää.
HARASOO JA RUKIVER
EP:n bonuksenahan on muuten mielenkiintoinen uusintaversio edellisen levyn Cry Soldier Cry –biisistä, nyt kokonaan venäjänkielinen versio joka kantaa nimeä Platchet Soldat. Mistä innostuksesi suurta ja mahtavaa Venäjää kohtaan oikein on lähtöisin?
– Olenhan minä tehnyt jo Trainride To Russia –kappaleen Thunderball –levylle (-04) ja tämän lisäksi laulanut yhden biisin venäläiselle Aria-orkesterille. Halusimme tehdä yhden kappaleen venäjäksi ja itse asiassa teimme tuon version jo edellisen levymme aikoihin. Alun perin sen piti päätyä vain Venäjällä myydyn Mastercutor –albumin bonusraidaksi, mutta levy-yhtiön mielestä oli hyvä idea laittaa se myös EP:lle jotta koko Eurooppa saa kuulla kun minä laulan venäjäksi.
Kuinka venäjä sinulta sitten oikein sujuu?
– Osaan kyllä laulaa venäjäksi, mutten osaa puhua sitä muutamaa lausetta enempää, Udo nauraa. Onneksi meillä on täällä Saksassa eräs ystävä, joka puhuu äidinkielenään venäjää ja hän auttoi meitä kääntämään Cry Soldier Cryn sanat venäjäksi. Se ei ollut aivan helppo homma, koska piti löytää oikeat sanat jotka sopivat myös kappaleen melodiaan. Hän avusti minua myös studiossa antamalla neuvoja lausumisessa josta osa oli helppoa ja osa taas hirmu vaikeata. Pidän kuitenkin lopputuloksesta aika tavalla.
Onko mahdollista, että levytät joku päivä jonkin kappaleen saksaksi?
– En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos oikeanlainen melodia ja kappale syntyisi, niin mikä ettei, mutta ennemmin minua kiinnostaisi laulaa jotain espanjaksi.
Cry Soldier Cry muuten jatkaa hienosti sota-aiheisten kappaleiden linjaa, aihepiiri joka tuntuu olevan sinulle aika tärkeä?
– Olemme täysin kaikkia sotia vastaan, mutta emme halua mitenkään alkaa saarnaamaan vaan pikemminkin saada ihmiset ajattelemaan. Tällä hetkellä Amerikan toimet Irakissa ovat erittäin vaarallisia koko maailman kannalta, heidän ja meidän kaikkien pitäisi olla paljon varovaisempia.
Viimeisimmillä levyillä on kuultu myös useita herkempiä tulkintoja ja samaa linjaa jatkaa uutukaisen Tears Of A Clown. Oletko alkanut herkistyä vanhoilla päivilläsi?
– Balladien laulaminen on ihan mukavaa, jos ne ovat oikeanlaisia. Emme me kuitenkaan mitenkään tietoisesti istu ja ala kirjoittaa balladia, mutta on ihan ok jos niitä syntyy niin kuin nyt kävi.
Kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt laulamaan Tears Of A Clownin kaltaista kappaletta, koska äänialani ei ollut silloin yhtä laaja mitä se on nyt. Kappale oli todella helppo laulaa eikä siinä tarvinnut venyttää ääntäni sen äärirajoille.
Kuinka usein tunnet klovniksi, joka tirauttaa kyyneleen kun kukaan ei ole näkemässä?
– Kyllähän kappaleen sanoitus voi kuvata vaikka minua ollessani lavalla silloin kun siellä ei huvittaisi yhtään olla. Eräänkin kerran sain ikävän äitini kuolemasta kertovan puhelun ja seuraavana päivänä minulla oli keikka eräällä festivaalilla, jonne ei yhtään olisi huvittanut mennä. Shown täytyy vain kaikesta huolimatta jatkua ja ihmisiä pitää viihdyttää, aivan kuten klovnitkin sirkuksessa aina tekevät halusivat he sitä tai eivät.
Julkaistu Inferno #47/2007
CRYSTALIC - KRISTALLINKIRKASTA
Usko omiin tekemisiin on kaiken A ja O ja lopussa kiitos aina
seisoo kuten kliseiset mutta totuuden siemenen sisältävät sanonnat
toitottavat. Tamperelaisen Crystalicin pitkäjänteisen työn kiitos
julkaistiin huhtikuussa Watch Us Detoriate -debyyttialbumin muodossa.
Vaikka kitaristi Toni Tieahon voidaankin katsoa perustaneen Crystalicin jo vuonna -98, aktivoitui orkesteri toden teolla kolmen vuoden hiljaiselon, useiden miehistönvaihdosten ja nimenmuutoksen jälkeen vuonna 2002. Kolmen julkaistun demon jälkeen, joista etenkin -06 julkaistu Carnival Of Flesh keräsi täysin aiheellisia kehuja aina mediaa myöten, orkesterin kokoonpano on Tonin ympärillä vakiintunut muotoon Jarno F. Moberg laulu, Erik Grönruus kitara, Arto Tissari basso ja Timo Hanhijoki rummut.
Hyviä arvosanoja ja kehuja keränneistä demoista huolimatta kiinnostusta ja ymmärtämystä orkesterin kiemuraisen melodiselle metallille ei juurikaan herunut levy-yhtiöiden taholta. Ainoastaan ranskalainen Thundering Records oli tarjonnut sopimusta Redemption-demon ja Suomessa nähdyn keikan perusteella vuonna 2004. Nimet tällättiinkin paperiin pari vuotta myöhemmin ja yhteistyön tulos on huhtikuussa -07 julkaistu debyyttilevy. Pitkähköstä välimatkasta ja pienistä kulttuurieroista huolimatta vokalisti Frank on varsin tyytyväinen laskut maksavaan tahoon.
– Välillä Ranskasta saa odottaa vastausta mailiin pitkänkin aikaa. Yhdessä vaiheessa mitta tuli täyteen, kun tietoa levyn julkaisupäivämääristä ei millään herunut ja laitoimmekin sinne suomalaisilla kirosanoilla höystetyn mailin. Saimme pahoittelevan vastauksen että lafka on pieni ja toimii tämän vuoksi hitaasti, mutta tekee kaikki sovitut asiat. Näin on myös käynyt. Suomessa on vikaa jossain päässä, kun eivät kelpuuttaneet meitä rosteriin, Frank naurahtaa. Ei vaan, ymmärrän kyllä lafkoja, bändejä on tosiaan paljon ja varmasti on vaikea tehdä päätöstä sainauksista, kun postiluukku tursuaa demoista.
Runsaasti bändi ja demotarjonnasta huolimatta solisti on kuitenkin sitä mieltä, että niin kaupunkien kuin valtionkin tuelle olisi silti huutava tarve, on kyse sitten vaikka rahasta taikka treenikämpistä.
– Suomesta tulee nyt jo, ilman tukea kovia bändejä. Mikäli ruohonjuuritason ja edistyneempiäkin kokoonpanoja tuettaisiin ja markkinoitaisiin kunnolla, saataisiin Suomesta vielä enemmän laadukkaita bändejä ulkomaille. Eikä tämä olisi pois valtion kassasta, päinvastoin.
Kuinka paljon tukea ja opastusta esimerkiksi laki- ja äänitysteknisissä Crystalic olisi tarvinnut?
– Kaikki nuo ovat aloittavalle bändille ihan hepreaa. Levyä tehdessä emme olisi tarvinneet enää opastusta, mutta levydiilin tulkinnassa kyllä. Lakitekstiä on hankala tutkia kun ei ole alan osaamista. Vedettiin sitten melkein silmät kiinni nimet sopimukseen ja uskalsimme tehdä näin, koska sopimus on muotoa 1 + 1.
PÄÄTÄ SEINÄÄN
Crystalicia voidaan pitää suhteellisen pitkän tien jääräpäisenä kulkijana, jonka sinnikkyys ja periksiantamattomuus lopulta on saanut ansaitsemansa hyvityksen, kiitos suomalaisen sisun. Frankista vuodet eivät ole menneet hukkaan, vaan sopivasti valmistaneet bändiä ensimmäisen levyn julkaisua varten.
– Bändien tasohan Suomessa on kova, vaikka tosin välillä tuntuukin, että joku bändi saa liian helpolla diilin. Muutama vuosi treeniä, demoja ja keikkoja tekisi monelle hyvää. Crystalicin kanssa päätä on taas pitkään hakattu seinään, mutta kaikki nämä vuodet on Tonin kanssa hoettu toisillemme, että kyllä se diili joku päivä napsahtaa. Mikäli levy olisi julkaistu viisi vuotta sitten, kaikki biisit eivät olisi olleet yhtä vahvoja.
– Loppujen lopuksi kun lasketaan kaikki nämä vuosien tapahtumat ja koukerot yhteen, niin on pelkästään hyvä asia että levy tuli ulos nyt eikä aikaisemmin. Diiliä tosiaan metsästettiin ahkerasti ja läheteltiin helvetinmoinen määrä promopaketteja joka demosta lafkoille. Ehkä näin oli tarkoitettu, että nämä pojat saavat kaikessa rauhassa takoa päätään seinään ja rypeä pohjamudissa, että katsotaan sitten joskus myöhemmin. Suomalaista jääräpäisyyttä ja sinnikkyyttä kyllä aina tarvitaan. Toisinaan se tuntuu ainakin omalta kohdalta tulevan hyvinkin luonnostaan, Toni naureskelee.
Suomessa vallallaan oleva hevitrendi ei kuitenkaan vielä ole koskettanut selkeästi valtavirran ulkopuolisia Crystalicin tapaisia orkestereita juurikaan millään tavoin. Trendit tuppaavat metallisteja ärsyttämään, mutta Frank löytää myös kolikon toisen puolen.
– Trendin haittapuolihan on lähinnä siinä, että levy-yhtiöt sainaavat nyt mainstream-huttua tai juuri sitä tyyliä mikä sattuu olemaan kuuminta hottia. Tietenkin tämä on ymmärrettävää, koska harvoin liiketoimintaa huvikseen harrastetaan. Toisaalta voisi ajatella myös niin, että moni hevin kuuntelija aloittaa valtavirtabändin kuuntelulla hevin diggailun. Musiikin ymmärryksen kehittyessä siirrytään usein haastavampaa tavaraa tarjoaviin bändeihin.
OMA JUTTUNSA
Mielenkiintoiseksi Crystalicin musiikin tekee sen taipumus kuulostaa hyvinkin epätyypilliseltä melodiselta death metal –orkesterilta ja positiivisessa mielessä yllättävänkin kevyeltä muihin hengenheimolaisiinsa verrattuna. Pääasiallisella biisinikkarilla Tonilla on tähän oma selkeä näkemyksensä.
– Vaikka levyn pääasiallinen riffit, rummut ja Frankin äärimmäisen vihaiset vokaalit takovat kuuntelijaa nyrkillä tauluun, niin mukana on myös hyvin tunnepohjaisia kitara- ja bassomelodioita jotka myös tuovat biiseihin moniulotteisuutta. Viisuissa löytyy siis fiiliksiä purtavaksi äärilaidasta toiseen.
– Meikäläistä suoranaisesti ottaa päähän melodinen death metal. Genre on kokenut inflaation ja mitä ihmeellisintä sontaa tungetaan tuohon genreen. Crystalicin vaikutteet tulevat musiikin eri genreistä ja esimerkiksi Tonin diggailema Tony MacAlpine tuo sitä keveyttä ja ei-niin-yleisesti-tunnettuja melodiakulkuja biiseihin, Frank täydentää.
Olennaisena osana orkesterin musiikkia on myös astetta kimurantimmat kappalerakenteet, jotka tuovat orkesterin hyvin istuvan teknistä ilmaisua mukavasti laajentavan lievän progressiivisen sävyn.
– Rakenteet ovat pääasiassa muokkautuneet luonnollisesti kun biisiä sävelletään. Sitten kun mennään porukalla kämpille jauhamaan sävellystä, niin ideoita ja niitä tuppaa proge-vivahteita tuppaa tulemaan lisää. Ja jos tuntuu siltä, että jotain tästä nyt puuttuu eikä biisi toimi, niin koitetaan porukalla setviä mikä siinä nyt mättää. Joskus sopivat ideat tulevat fiilispohjalta, kun taas toisinaan väännetään rautalangasta eikä oikeaa ratkaisua tunnu löytyvän millään. Jos biisiä ei saada sittenkään toimimaan, on turha alkaa väkisinkään vääntämään vaan jätetään se odottelemaan tuomiota ja käännetään sivua, Toni valottaa orkesterin kappaleentekoprosessia.
Mikä Crystalicin kappaleissa on sitten se kantava juttu, mitä ilman ne eivät kuulostaisi Crystalicilta ja mihin ehdottomasti kuuntelijoiden pitäisi kiinnittää huomiota? Pienen pohtimisen jälkeen Toni löytää vastauksen.
– Uskoisin, että kantavin juttu biiseissä on, että ne eivät ole ns. kertakäyttökamaa joka yhden kuuntelukerran jälkeen ovat selvää kauraa, vaan biiseistä avautuu joka kuuntelukerralla uusia ulottuvuuksia ja juttuja, jotka kerta toisensa jälkeen koukuttavat kuuntelijan kuuntelemaan biisit uudelleen. Meitä voi mielestäni rehellisesti sanoa omaperäiseksi bändiksi, jolla on oma soundi, mutta jolla on myös rehellisesti pieni kunnioittava ripaus death-maustetta.
VANHAA JA UUTTA
Mausteista puheen ollen, jos death-maustetta on käytetty perusmausteena, pikantin aromin soppaan antaa originelli Death-nimisestä purkista sekaan annosteltu mauste aivan samoin kuin toisen tamperelaisen bändin Farmakonin kohdalla usein mainittu Opeth-aromi.
– Kumma juttu! Ja sekin, että ei ole edes ärsyttänyt vielä pätkääkään. Onhan se selvä, että johonkin pitää aina verrata ja jos vertauskuva on Death, niin sehän meille passaa. Ovathan ihmiset laukoneet myös vertauskuvia mitkä eivät pidä niin paikkaansa. Mielipiteitähän löytyy tasan niin paljon kun kuuntelijoitakin, joten jokainen vetää oman johtopäätöksensä meidänkin musiikistamme ja näkee sen omalla tavallaan, Toni analysoi.
Monen muun debyytin lailla Watch Us Detoriate sisältää suurelta osin jo demoajoilta tuttua materiaalia. Vanhan kansan sanonta vanhassa vara parempi kuvaa Crystalicin kohdalla hyvin debyytin sisältöä josta Toni on samaa mieltä.
– Osa vanhoista biiseistä on taattua Crystalic-kamaa, vaikka materiaali on tehty vuonna 2004 ja onhan siellä uudelleen herätetty biisi Soulstabbed jo vuodelta 2002. Sääli ne olisi ollut heittää romukoppaan, sillä tyylisuunta ei ole niin radikaalisti muuttunut etteikö niitä olisi voinut käyttää. Tietysti uusi materiaali on aina uutta ja kehitys kulkee eteenpäin, mutta tälle debyytille saatiin hyvä toimiva kokonaisuus näillä yhdeksällä biisillä.
– Ei tässä nyt vielä paineita ole seuraavaa levyä varten. Muutama uusi viisu on jo vireillä, joten suunta uudelle levylle on pikkuhiljaa löytymässä. Täytyy vain luottaa että matskua tulee sitten kun on sen aika ja fiilikset ovat kohdillaan sävellystä ajatellen. Väkinäiseen poukkoiluun on turha ryhtyä.
Kuinka tärkeitä ja kimurantteja on sitten bändin lyriikoiden anti Frank?
– Sanoitukset ovat yhtä tärkeät meille kuin itse musiikki. Teksteissä pitää olla ajatusta ja jokin koukku. Watch Us Detoriate ei ole konseptialbumi, mutta kun mietin levyn nimeä ja luin sanoitukset biisijärjestyksessä läpi, huomasin että lyriikat pyörivät saman synkähkön aiheen ympärillä. En vain osaa kirjoittaa happyhappyjoyjoy-sanoituksia. Vain yhdessä biisissä eli Faith Redefinedissa on onnellinen loppu. Tai sitten ei, riippuu kuulijan tulkinnasta. Muissa rappeudutaan ja kunnolla. Nupin toiminta ja siitä aiheutuvat kierommat seuraukset ovat sanoitusten lähteenä pohjaton kaivo.
Julkaistu Inferno #47/2007
Vaikka kitaristi Toni Tieahon voidaankin katsoa perustaneen Crystalicin jo vuonna -98, aktivoitui orkesteri toden teolla kolmen vuoden hiljaiselon, useiden miehistönvaihdosten ja nimenmuutoksen jälkeen vuonna 2002. Kolmen julkaistun demon jälkeen, joista etenkin -06 julkaistu Carnival Of Flesh keräsi täysin aiheellisia kehuja aina mediaa myöten, orkesterin kokoonpano on Tonin ympärillä vakiintunut muotoon Jarno F. Moberg laulu, Erik Grönruus kitara, Arto Tissari basso ja Timo Hanhijoki rummut.
Hyviä arvosanoja ja kehuja keränneistä demoista huolimatta kiinnostusta ja ymmärtämystä orkesterin kiemuraisen melodiselle metallille ei juurikaan herunut levy-yhtiöiden taholta. Ainoastaan ranskalainen Thundering Records oli tarjonnut sopimusta Redemption-demon ja Suomessa nähdyn keikan perusteella vuonna 2004. Nimet tällättiinkin paperiin pari vuotta myöhemmin ja yhteistyön tulos on huhtikuussa -07 julkaistu debyyttilevy. Pitkähköstä välimatkasta ja pienistä kulttuurieroista huolimatta vokalisti Frank on varsin tyytyväinen laskut maksavaan tahoon.
– Välillä Ranskasta saa odottaa vastausta mailiin pitkänkin aikaa. Yhdessä vaiheessa mitta tuli täyteen, kun tietoa levyn julkaisupäivämääristä ei millään herunut ja laitoimmekin sinne suomalaisilla kirosanoilla höystetyn mailin. Saimme pahoittelevan vastauksen että lafka on pieni ja toimii tämän vuoksi hitaasti, mutta tekee kaikki sovitut asiat. Näin on myös käynyt. Suomessa on vikaa jossain päässä, kun eivät kelpuuttaneet meitä rosteriin, Frank naurahtaa. Ei vaan, ymmärrän kyllä lafkoja, bändejä on tosiaan paljon ja varmasti on vaikea tehdä päätöstä sainauksista, kun postiluukku tursuaa demoista.
Runsaasti bändi ja demotarjonnasta huolimatta solisti on kuitenkin sitä mieltä, että niin kaupunkien kuin valtionkin tuelle olisi silti huutava tarve, on kyse sitten vaikka rahasta taikka treenikämpistä.
– Suomesta tulee nyt jo, ilman tukea kovia bändejä. Mikäli ruohonjuuritason ja edistyneempiäkin kokoonpanoja tuettaisiin ja markkinoitaisiin kunnolla, saataisiin Suomesta vielä enemmän laadukkaita bändejä ulkomaille. Eikä tämä olisi pois valtion kassasta, päinvastoin.
Kuinka paljon tukea ja opastusta esimerkiksi laki- ja äänitysteknisissä Crystalic olisi tarvinnut?
– Kaikki nuo ovat aloittavalle bändille ihan hepreaa. Levyä tehdessä emme olisi tarvinneet enää opastusta, mutta levydiilin tulkinnassa kyllä. Lakitekstiä on hankala tutkia kun ei ole alan osaamista. Vedettiin sitten melkein silmät kiinni nimet sopimukseen ja uskalsimme tehdä näin, koska sopimus on muotoa 1 + 1.
PÄÄTÄ SEINÄÄN
Crystalicia voidaan pitää suhteellisen pitkän tien jääräpäisenä kulkijana, jonka sinnikkyys ja periksiantamattomuus lopulta on saanut ansaitsemansa hyvityksen, kiitos suomalaisen sisun. Frankista vuodet eivät ole menneet hukkaan, vaan sopivasti valmistaneet bändiä ensimmäisen levyn julkaisua varten.
– Bändien tasohan Suomessa on kova, vaikka tosin välillä tuntuukin, että joku bändi saa liian helpolla diilin. Muutama vuosi treeniä, demoja ja keikkoja tekisi monelle hyvää. Crystalicin kanssa päätä on taas pitkään hakattu seinään, mutta kaikki nämä vuodet on Tonin kanssa hoettu toisillemme, että kyllä se diili joku päivä napsahtaa. Mikäli levy olisi julkaistu viisi vuotta sitten, kaikki biisit eivät olisi olleet yhtä vahvoja.
– Loppujen lopuksi kun lasketaan kaikki nämä vuosien tapahtumat ja koukerot yhteen, niin on pelkästään hyvä asia että levy tuli ulos nyt eikä aikaisemmin. Diiliä tosiaan metsästettiin ahkerasti ja läheteltiin helvetinmoinen määrä promopaketteja joka demosta lafkoille. Ehkä näin oli tarkoitettu, että nämä pojat saavat kaikessa rauhassa takoa päätään seinään ja rypeä pohjamudissa, että katsotaan sitten joskus myöhemmin. Suomalaista jääräpäisyyttä ja sinnikkyyttä kyllä aina tarvitaan. Toisinaan se tuntuu ainakin omalta kohdalta tulevan hyvinkin luonnostaan, Toni naureskelee.
Suomessa vallallaan oleva hevitrendi ei kuitenkaan vielä ole koskettanut selkeästi valtavirran ulkopuolisia Crystalicin tapaisia orkestereita juurikaan millään tavoin. Trendit tuppaavat metallisteja ärsyttämään, mutta Frank löytää myös kolikon toisen puolen.
– Trendin haittapuolihan on lähinnä siinä, että levy-yhtiöt sainaavat nyt mainstream-huttua tai juuri sitä tyyliä mikä sattuu olemaan kuuminta hottia. Tietenkin tämä on ymmärrettävää, koska harvoin liiketoimintaa huvikseen harrastetaan. Toisaalta voisi ajatella myös niin, että moni hevin kuuntelija aloittaa valtavirtabändin kuuntelulla hevin diggailun. Musiikin ymmärryksen kehittyessä siirrytään usein haastavampaa tavaraa tarjoaviin bändeihin.
OMA JUTTUNSA
Mielenkiintoiseksi Crystalicin musiikin tekee sen taipumus kuulostaa hyvinkin epätyypilliseltä melodiselta death metal –orkesterilta ja positiivisessa mielessä yllättävänkin kevyeltä muihin hengenheimolaisiinsa verrattuna. Pääasiallisella biisinikkarilla Tonilla on tähän oma selkeä näkemyksensä.
– Vaikka levyn pääasiallinen riffit, rummut ja Frankin äärimmäisen vihaiset vokaalit takovat kuuntelijaa nyrkillä tauluun, niin mukana on myös hyvin tunnepohjaisia kitara- ja bassomelodioita jotka myös tuovat biiseihin moniulotteisuutta. Viisuissa löytyy siis fiiliksiä purtavaksi äärilaidasta toiseen.
– Meikäläistä suoranaisesti ottaa päähän melodinen death metal. Genre on kokenut inflaation ja mitä ihmeellisintä sontaa tungetaan tuohon genreen. Crystalicin vaikutteet tulevat musiikin eri genreistä ja esimerkiksi Tonin diggailema Tony MacAlpine tuo sitä keveyttä ja ei-niin-yleisesti-tunnettuja melodiakulkuja biiseihin, Frank täydentää.
Olennaisena osana orkesterin musiikkia on myös astetta kimurantimmat kappalerakenteet, jotka tuovat orkesterin hyvin istuvan teknistä ilmaisua mukavasti laajentavan lievän progressiivisen sävyn.
– Rakenteet ovat pääasiassa muokkautuneet luonnollisesti kun biisiä sävelletään. Sitten kun mennään porukalla kämpille jauhamaan sävellystä, niin ideoita ja niitä tuppaa proge-vivahteita tuppaa tulemaan lisää. Ja jos tuntuu siltä, että jotain tästä nyt puuttuu eikä biisi toimi, niin koitetaan porukalla setviä mikä siinä nyt mättää. Joskus sopivat ideat tulevat fiilispohjalta, kun taas toisinaan väännetään rautalangasta eikä oikeaa ratkaisua tunnu löytyvän millään. Jos biisiä ei saada sittenkään toimimaan, on turha alkaa väkisinkään vääntämään vaan jätetään se odottelemaan tuomiota ja käännetään sivua, Toni valottaa orkesterin kappaleentekoprosessia.
Mikä Crystalicin kappaleissa on sitten se kantava juttu, mitä ilman ne eivät kuulostaisi Crystalicilta ja mihin ehdottomasti kuuntelijoiden pitäisi kiinnittää huomiota? Pienen pohtimisen jälkeen Toni löytää vastauksen.
– Uskoisin, että kantavin juttu biiseissä on, että ne eivät ole ns. kertakäyttökamaa joka yhden kuuntelukerran jälkeen ovat selvää kauraa, vaan biiseistä avautuu joka kuuntelukerralla uusia ulottuvuuksia ja juttuja, jotka kerta toisensa jälkeen koukuttavat kuuntelijan kuuntelemaan biisit uudelleen. Meitä voi mielestäni rehellisesti sanoa omaperäiseksi bändiksi, jolla on oma soundi, mutta jolla on myös rehellisesti pieni kunnioittava ripaus death-maustetta.
VANHAA JA UUTTA
Mausteista puheen ollen, jos death-maustetta on käytetty perusmausteena, pikantin aromin soppaan antaa originelli Death-nimisestä purkista sekaan annosteltu mauste aivan samoin kuin toisen tamperelaisen bändin Farmakonin kohdalla usein mainittu Opeth-aromi.
– Kumma juttu! Ja sekin, että ei ole edes ärsyttänyt vielä pätkääkään. Onhan se selvä, että johonkin pitää aina verrata ja jos vertauskuva on Death, niin sehän meille passaa. Ovathan ihmiset laukoneet myös vertauskuvia mitkä eivät pidä niin paikkaansa. Mielipiteitähän löytyy tasan niin paljon kun kuuntelijoitakin, joten jokainen vetää oman johtopäätöksensä meidänkin musiikistamme ja näkee sen omalla tavallaan, Toni analysoi.
Monen muun debyytin lailla Watch Us Detoriate sisältää suurelta osin jo demoajoilta tuttua materiaalia. Vanhan kansan sanonta vanhassa vara parempi kuvaa Crystalicin kohdalla hyvin debyytin sisältöä josta Toni on samaa mieltä.
– Osa vanhoista biiseistä on taattua Crystalic-kamaa, vaikka materiaali on tehty vuonna 2004 ja onhan siellä uudelleen herätetty biisi Soulstabbed jo vuodelta 2002. Sääli ne olisi ollut heittää romukoppaan, sillä tyylisuunta ei ole niin radikaalisti muuttunut etteikö niitä olisi voinut käyttää. Tietysti uusi materiaali on aina uutta ja kehitys kulkee eteenpäin, mutta tälle debyytille saatiin hyvä toimiva kokonaisuus näillä yhdeksällä biisillä.
– Ei tässä nyt vielä paineita ole seuraavaa levyä varten. Muutama uusi viisu on jo vireillä, joten suunta uudelle levylle on pikkuhiljaa löytymässä. Täytyy vain luottaa että matskua tulee sitten kun on sen aika ja fiilikset ovat kohdillaan sävellystä ajatellen. Väkinäiseen poukkoiluun on turha ryhtyä.
Kuinka tärkeitä ja kimurantteja on sitten bändin lyriikoiden anti Frank?
– Sanoitukset ovat yhtä tärkeät meille kuin itse musiikki. Teksteissä pitää olla ajatusta ja jokin koukku. Watch Us Detoriate ei ole konseptialbumi, mutta kun mietin levyn nimeä ja luin sanoitukset biisijärjestyksessä läpi, huomasin että lyriikat pyörivät saman synkähkön aiheen ympärillä. En vain osaa kirjoittaa happyhappyjoyjoy-sanoituksia. Vain yhdessä biisissä eli Faith Redefinedissa on onnellinen loppu. Tai sitten ei, riippuu kuulijan tulkinnasta. Muissa rappeudutaan ja kunnolla. Nupin toiminta ja siitä aiheutuvat kierommat seuraukset ovat sanoitusten lähteenä pohjaton kaivo.
Julkaistu Inferno #47/2007
tiistai 1. toukokuuta 2007
Inferno #46/2007
Cephalic Carnage
Xenosapien
Relapse
4 Innovatiivisuuden ja teknisen taituruuden lyödessä tassua on lopputulos yleensä vähintäänkin mielenkiintoinen, joskus jopa henkeäsalpaava. Cephalic Carnagen tapauksessa ilmoja pihalle pieksee em. lisäksi massiivinen ja brutaali ulosanti sekä toisen asteen differentiaaliyhtälöitä muistuttava musiikillinen kompleksisuus.
Death metaliin ja grindcoreen pohjautuvasta musiikista tekee äärimmäisen kieroa ns. matikkametallista tutut elementit tempokimpoiluineen, kitarapulputuksineen ja outoine kohtauksineen, jotka osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää kuuntelijan juuri kun luulee kappaleen taantuvan perusmurjomiseen. Lukuisten eri osuuksien ansiosta musiikista muodostuu samalla ärsyttävää mutta mielenkiintoa ylläpitävää, jonka moniulotteisuus vie lopulta väkisinkin mukaansa.
Kolmevarttinen orkesterin kyydissä on todella tuhti kokemus, mutta ihmeen tavoin se jaksaa kantaa loppuun saakka. Musiikin vahvuus onkin kaiken näennäisen kaaoksen keskeltä löytyvät tarkkaan harkitut ratkaisut, joiden ansiosta kokonaisuus on tarkassa balanssissa. Palkintopallille levy nouseekin komeasti, kun vauhtihirmu murisee komeasti niin hitaissa neulansilmämutkissa pienillä vaihteilla siinä missä pitkien suorien äärinopeuksissa.
The Funeral Pyre
The Nature Of Betrayal
Prosthetic
2 Saatekirjeen mukaan legendaaristen melodisen death metal ja norjalaisen black metal genrejen kanavoiminen oman näköiseksi musiikikseen on tervetullutta Los Angelesin tupaten täynnä olevaan äärimetalliskeneen. The Funeral Pyren kakkoskiekkoon tutustumisen jälkeen on entisestäänkin selvempää, kuinka amerikkalaisten yritys matkia rapakon tällä puolella syntyneiden pioneerien työtä jää aina korkeintaan B-luokan tasolle.
Mustaa metallia orkesterin musisoinnista löytääkseen saa syynätä aika tarkasti, ellei sellaisiksi lasketa BM-rääkynää lähentelevää laulutapaa tai ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Gustave Dorén taiteilemaa kaiverrusta miekkaan hukkuneesta albumin kansikuvassa. Ei bändin soitto- ja sävellystaito ole missään nimessä kelvotonta, mutta koko puisevaa ja samasta puusta veistettyä ja hitusen koskettimilla väritetty räväkkä meno on.
En epäile hetkeäkään, etteikö orkesteri tekisi ja kokisi omaa musiikkiaan rehelliseksi ja särmikkääksi, mutta kyllähän näitä on niin monta kuultu. The Funeral Pyren olisikin syytä ottaa oppia olympialaisten yhteydessä tutuksi tulleesta latinan kielen Citius Altius Fortius –fraasista.
Goad
Black Widow
In The House Of The Dark Shining Dreams
Italiaa ja progressivista rockia voidaan pitää hämärinä tapauksina ja kun nämä kaksi yhdistyvät, ymmärtää tuloksesta yhtä vähän kuin tuosta alla pollo-kielestä. Hämmennystä lisää entisestään tieto, että In The House Of The Dark Shining Dreams on live-levy. Tätä ei kuitenkaan kuuntelun aikana huomaa mistään muusta kuin tuhnuisen ohuista soundeista, jotka tavallaan kuitenkin sopivat musiikkiin hämärtäen tunnelmaa entisestään 70-luvun suuntaan.
Arvosanan asettaminen osoittautuu suhteellisen mahdottomaksi tehtäväksi, kun musiikista ei ymmärrä muuta kuin King Crimsonin 21st Century Schizoid Man lainan verran. Kansikuvan luolastossa vaeltava niukkapukuinen naishahmo johtaa kuuntelijoita harhaan sisällön suhteen siinä missä samaiseen maalaukseen kuvatut peikot ja muut hirviöt muistuttavat erehdyttävästi hevin ystäviä ulkoiselta habitukseltaan. Paha tätä on paskaksikaan haukkua, vaikka mieli kovasti tekisi.
Merciless Death
Evil In The Night
Heavy Artillery
3 Merciless Death -bändin nimi, Evil In The Night –levyn nimi, Much Hate to the following –lista, Repkan loistava kansitaide, The Final Slaughter ja Ready To Killin kaltaiset biisien nimet, sisäkannen valokuvakollaasi, farkkuliivit, nahkatakit ja varsilenkkarit. Näistä ulkomusiikillisista elementeistä ei voi erehtyä sisällön suhteen. Merciless Death on totaalista old school thrash metal palvontaa levyn ensimmäisestä raidasta viimeiseen kahdeksanteen saakka.
Triona paiskivan orkesteri ei trendeistä välitä, vaan kumartaa syvään 80-luvun suuntaan haluten itsekin olla osa noita thrash-metallin kultaisia aikoja. Aina narisevaa laulajaa ja selkeitä luomusoundeja myöten bändi paahtaa täydellä tempolla kappaleensa läpi eikä missään mene kauaa jos tietää mitä tekee. Merciless Death tuntuu tietävän eikä tärvää levykokonaisuuteen kuin vajaa 26 minuuttia.
Musiikki kiitää kappaleesta toiseen noudattaen kaikkia genren tutuksi tulleita sääntöjä ja kliseitä eikä mistään varsinaisesti pääse valittamaan. Vaikka yhtään yllätystä ei vastaan tulekaan täysin samasta muotista veistetyissä viisuissa, ei sitä varsinaisesti osaa kaivata kun piekseminen on näinkin armotonta ja ennen kaikkea kelvollista. Eihän levystä miksikään klassikoksi ole, mutta kyllä se aitojen asioiden seassa hyvänä välipalana menee.
Minotauri
II
Firedoom Music
3,5 Liekö pienten koettujen vastoinkäymisten ja koetun taisteluväsymyksen syytä, mutta Minotaurin ytimekkään selkeästi nimetty kakkoskiekko on jäämässä bändin joutsenlauluksi. Tämä on sinällään harmi, sillä vaikka parantamisen varaa jääkin runsaasti, on sisältö ehdottomasti parasta ja mielenkiintoisinta mitä orkesteri on koskaan julkaissut. Albumin perään lätkäistyt kolme aiemmin ainoastaan loppuunmyydyillä 7”-singleillä julkaistua bonusbiisiä tarjoavat hyvän vertailukohdan uuden ja vanhan välillä sekä myös helpon tavan täydentää Minotauri-discografiaa.
Musiikiltaan II-albumi jatkaa samoissa synkissä merkeissä kuin aiemmatkin tuotokset. Vahvasti underground-henkeä uhkuva vanhan koulukunnan doom metal on raakaa ja yksinkertaista, mutta aiemmista positiivisesti poiketen se osaa olla myös kiehtovaa. Musiikista välittyvä elinvoimaisuus ja tunteenpalo korvaavat tekniset puutteet, jotka saattavat muodostua liiaksi modernisoituneille kultakorville ylipääsemättömäksi esteeksi levystä nauttimiselle.
Hatunnostonarvoisesta puurtamisesta ja suorituksesta huolimatta albumilla on puutteensa. Kappaleiden perusarvot ovat kyllä lähes kauttaaltaan kunnossa, mutta turhan usein viimeinen voitelu on jäänyt suorittamatta. Kappaleet tasapainottelevatkin lähes koko ajan iskevyyden ja junnaavuuden rajalla aivan kuin luottaen liiaksi alkukantaisen ja rehellisen sävellysprosessin kykyyn puhaltaa musiikkiin riittävästi oikeanlaista henkeä. Onneksi tämä useimmiten sentään onnistuu.
Oceans Of Madness
Mirror Palace
Scarlet
3,5 Avantgarde musiikiksi leimaaminen oikeuttaa bändin kuin bändin poukkoilemaan eri genrejen välillä ja tekemään outojakin musiikillisia ratkaisuja. Tätä Oceans Of Madness tekeekin kyllä neljännellä levyllään, vaikkei se loppujen lopuksi olekaan riittävän rohkea saati omaperäinen kaatamaan oikeita musiikillisia raja-aitoja.
Orkesterin avantgardistisuus on oikeasti lähempänä kosketinvetoista metallipitoista kevyt-progea, sillä useammin kuin yhdessä kappaleessa se tuo etäisesti mieleen Evergreyn. Palettia sekoittaa entisestään puoleen väliin laitettu ja kevyesti viululla väritetty Alice In Chains laina Them Bones, johon siihenkään ei ole uskallettua koskea tarpeeksi härskillä kädellä. Läpi levyn mielenkiintoa pitää yllä kuitenkin useat rivakammat ja suoremmat rallit, jotka nekin toimii kelvollisesti siinä missä hitaampi materiaali aavistuksen taiteellisempaa onkin.
Mirror Palace on kohtuullisen helposti omaksuttava ja mukavan kuunneltava levy, joka kuitenkaan ei tunnu lunastavan läheskään kaikkea sitä potentiaalia mitä yhtyeellä tuntuisi neljän levyn perusteella olevan.
Sarcofagus
Core Values
Rockadillo
2 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Suomen ensimmäiseksi heavy-bändiksikin tituleerattua Sarcofagusta alusta saakka fanittaneet ovat saaneet odotella uutta materiaalia neljännesvuosisadan verran. Kiinnostusta orkesteria kohtaan on tasaisesti esiintynyt ja ehkäpä juuri siksi Poptori julkaisi männä vuotena Cycle Of Life debyytin uusiksi. Bändin ympärillä on aina leijunut mystinen ilmapiiri ja vielä tämän päivän mittapuullakin erilaiset hurjahkot ideat ja tempaukset ovat tuoneet sille ansaitun metallin pioneerin maineen. Mutta onko Sarcofagus yhä relevantti ja kiinnostava vuonna 2007?
Yhtyeen musiikkia leimaa yhä omalaatuisuus ja hämärähkö ilmapiiri aivan kuin ennenkin, joten selkeästä musiikillisesti jatkumosta on kysymys. Tämä ei silti kuitenkaan tarkoita vanhoja hyviä aikoja kaiholla muistelevia sävellyksiä, vaan omituisella tavalla ajattomalta kuulostavaa musiikkia. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta tuotanto onnistuu ikävällä tavalla soseuttamaan kokonaisuuden naislaulua myöten tasaiseksi mössöksi ja tästä kärsivät pahasti jo ennestäänkin vaikeat ja sekavahkot kappaleet.
Kimmo Kuusniemen progressiiviseksikin äityvän musiikillisen vision seuraaminen on samaan aikaan mielenkiintoista mutta rasittavaa etenkin kun sitä jatkuu tunnin verran. Palloon muotoon taottujen viisujen lähestyminen on erittäin hankalaa ja liian usein viisujen sisältö tuntuu turhan täyteen ahdetulta. Rohkeaa lähestymistapaa ja menneisyyttä on syytä arvostaa, mutta kritiikin yläpuolelle nekään eivät nouse.
Saxon
The Inner Sanctum
SPV
3,5 Brittiläisen heavy metalin sanasaattajana äärimmäisen pitkän ja vaihtelevan uran tehnyt Saxon ei koskaan ole suuren yleisön silmissä saanut niin paljon arvostusta kuin mitä sille olisi epäilemättä kuulunut. Orkesteri onkin turhan helposti leimattu pelkäksi divari-heviksi, jonka heti 80-luvun alkuun sijoittuva kultakausi oli ainoastaan kahden vuoden ja kolmen levyn mittainen.
Ennakkoluuloista huolimatta Saxon vuosimallia -07 osoittautuu yllättävänkin pirteäksi ja ajan hengessä hyvin mukana olevaksi kokoonpanoksi. Eivät herrat sentään trendejä ole lähteneet seuraamaan, vaan soittavat yhä vanhaa kunnon perusbrittiläistä heavy metallia herrasmiesten otteella. Kappaleet elävät ja rullaavat mallikkaasti ja niistä paistaa aito tekemisen riemu ja meininki joka saa väkisinkin kuuntelijan hyvälle tuulelle ja mä elän vieläkin –tunnelmaan.
Vaikka levyn alkupuoli onkin selkeästi loppua vahvempi, ei taso missään vaiheessa laske lehmän hännän lailla lähellekään kohti paskaa. Saxoninkin kaltaisten bändien on turha lähteä uusiutumaan vain sen itsensä takia kun perusasiat ovat yhä edelleen näin hyvin hallussa. Onneksi sentään edes vanhoihin hyviin asioihin voi luottaa näinä moderneina hulluina aikoina.
Ten East
Extraterrestrial Highway
Alone
2,5 Itään päin kohti aavikkoa kuljettaa valtatie Ten Eastiä letkeissä joskin hieman transsimaisissa tunnelmissa. Laulajaa ei ole otettu sekoittamaan pakkaa, vaan kuulija voi kaikessa rauhassa samaistua pelkkään musiikkiin. Ratkaisua voi pitää rohkeana, mutta ei ehkä kovinkaan yllättävänä jos tietää levyn syntyneen vanhojen vaihtoehtoisen musiikin ja desert rock konkareiden intensiivisten jammailusessioiden pohjalta.
Vaikka Extraterrestrial Highwayn kappaleissa kuuluukin selkeästi luomisprosessi, ei biisit kuitenkaan kuulosta liian hajanaisilta vaan rennon raskaasti rullaavilta teoksilta. Aivan hetkessä eivät kappaleet lähde käyntiin eikä levy avaudu, sillä kahdeksan kappaletta kellottaa tunnin mittaisen yhteismitan. Biisien pituus ei nouse missään välissä ongelmaksi, mutta sisällöltään albumi jää varsin kapea-alaiseksi. Periaatteessa kuuntelee levyltä mitkä tahansa kaksi kappaletta tulee samalla kuulleeksi koko levyn. Sen verran vähän variaatiota musiikin sisällä kuitenkin on.
Viaje A 800
Estampida De Trombones
Alone
3 Nimestään huolimatta Viaje A 800 ei paljastu oudoksi trumpettimusiikiksi eikä töräyttele mahtipontisesti omiin torviinsa, vaan tarjoaa groovaavaa matalalentoista desert rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia. Toki nelikolta omat omituisuutensa musiikista löytyy, mutta onneksi nämä eivät ole itsetarkoituksellisia kiemuroita vaan tyylitajulla sävellyksiin istutettuja ja niitä tukevia pikku kikkoja.
Yleistunnelma albumilla onkin leppoisa kuin kesäpäivä, vaikka siitä löytyykin kaihoisaa otetta mitä yleensä ei siestaa viettäviltä kansoilta olettaisi kuulevansa. Löytyypä kappaleista myös kourallinen psykedeliaa, jonka osuus tuntuu entisestään korostuvan instrumentaaleista. Nämä ovatkin levyn parasta antia.
Sekalaisista elementeistä huolimatta kokonaisuus on varsin eheä myös viisutasolla, eikä se lähde missään vaiheessa harhailemaan ärsyttävästi liian kaukaisille sivuraiteille. Ikävä vain, että vaikka levyltä löytyykin suoraviivaisia rock-paloja, jäävät nämä turhan vaisuiksi tarjotakseen miellyttävälle fiilistelylle riittävän räväkkää vastapainoa.
Xenosapien
Relapse
4 Innovatiivisuuden ja teknisen taituruuden lyödessä tassua on lopputulos yleensä vähintäänkin mielenkiintoinen, joskus jopa henkeäsalpaava. Cephalic Carnagen tapauksessa ilmoja pihalle pieksee em. lisäksi massiivinen ja brutaali ulosanti sekä toisen asteen differentiaaliyhtälöitä muistuttava musiikillinen kompleksisuus.
Death metaliin ja grindcoreen pohjautuvasta musiikista tekee äärimmäisen kieroa ns. matikkametallista tutut elementit tempokimpoiluineen, kitarapulputuksineen ja outoine kohtauksineen, jotka osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää kuuntelijan juuri kun luulee kappaleen taantuvan perusmurjomiseen. Lukuisten eri osuuksien ansiosta musiikista muodostuu samalla ärsyttävää mutta mielenkiintoa ylläpitävää, jonka moniulotteisuus vie lopulta väkisinkin mukaansa.
Kolmevarttinen orkesterin kyydissä on todella tuhti kokemus, mutta ihmeen tavoin se jaksaa kantaa loppuun saakka. Musiikin vahvuus onkin kaiken näennäisen kaaoksen keskeltä löytyvät tarkkaan harkitut ratkaisut, joiden ansiosta kokonaisuus on tarkassa balanssissa. Palkintopallille levy nouseekin komeasti, kun vauhtihirmu murisee komeasti niin hitaissa neulansilmämutkissa pienillä vaihteilla siinä missä pitkien suorien äärinopeuksissa.
The Funeral Pyre
The Nature Of Betrayal
Prosthetic
2 Saatekirjeen mukaan legendaaristen melodisen death metal ja norjalaisen black metal genrejen kanavoiminen oman näköiseksi musiikikseen on tervetullutta Los Angelesin tupaten täynnä olevaan äärimetalliskeneen. The Funeral Pyren kakkoskiekkoon tutustumisen jälkeen on entisestäänkin selvempää, kuinka amerikkalaisten yritys matkia rapakon tällä puolella syntyneiden pioneerien työtä jää aina korkeintaan B-luokan tasolle.
Mustaa metallia orkesterin musisoinnista löytääkseen saa syynätä aika tarkasti, ellei sellaisiksi lasketa BM-rääkynää lähentelevää laulutapaa tai ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Gustave Dorén taiteilemaa kaiverrusta miekkaan hukkuneesta albumin kansikuvassa. Ei bändin soitto- ja sävellystaito ole missään nimessä kelvotonta, mutta koko puisevaa ja samasta puusta veistettyä ja hitusen koskettimilla väritetty räväkkä meno on.
En epäile hetkeäkään, etteikö orkesteri tekisi ja kokisi omaa musiikkiaan rehelliseksi ja särmikkääksi, mutta kyllähän näitä on niin monta kuultu. The Funeral Pyren olisikin syytä ottaa oppia olympialaisten yhteydessä tutuksi tulleesta latinan kielen Citius Altius Fortius –fraasista.
Goad
Black Widow
In The House Of The Dark Shining Dreams
Italiaa ja progressivista rockia voidaan pitää hämärinä tapauksina ja kun nämä kaksi yhdistyvät, ymmärtää tuloksesta yhtä vähän kuin tuosta alla pollo-kielestä. Hämmennystä lisää entisestään tieto, että In The House Of The Dark Shining Dreams on live-levy. Tätä ei kuitenkaan kuuntelun aikana huomaa mistään muusta kuin tuhnuisen ohuista soundeista, jotka tavallaan kuitenkin sopivat musiikkiin hämärtäen tunnelmaa entisestään 70-luvun suuntaan.
Arvosanan asettaminen osoittautuu suhteellisen mahdottomaksi tehtäväksi, kun musiikista ei ymmärrä muuta kuin King Crimsonin 21st Century Schizoid Man lainan verran. Kansikuvan luolastossa vaeltava niukkapukuinen naishahmo johtaa kuuntelijoita harhaan sisällön suhteen siinä missä samaiseen maalaukseen kuvatut peikot ja muut hirviöt muistuttavat erehdyttävästi hevin ystäviä ulkoiselta habitukseltaan. Paha tätä on paskaksikaan haukkua, vaikka mieli kovasti tekisi.
Merciless Death
Evil In The Night
Heavy Artillery
3 Merciless Death -bändin nimi, Evil In The Night –levyn nimi, Much Hate to the following –lista, Repkan loistava kansitaide, The Final Slaughter ja Ready To Killin kaltaiset biisien nimet, sisäkannen valokuvakollaasi, farkkuliivit, nahkatakit ja varsilenkkarit. Näistä ulkomusiikillisista elementeistä ei voi erehtyä sisällön suhteen. Merciless Death on totaalista old school thrash metal palvontaa levyn ensimmäisestä raidasta viimeiseen kahdeksanteen saakka.
Triona paiskivan orkesteri ei trendeistä välitä, vaan kumartaa syvään 80-luvun suuntaan haluten itsekin olla osa noita thrash-metallin kultaisia aikoja. Aina narisevaa laulajaa ja selkeitä luomusoundeja myöten bändi paahtaa täydellä tempolla kappaleensa läpi eikä missään mene kauaa jos tietää mitä tekee. Merciless Death tuntuu tietävän eikä tärvää levykokonaisuuteen kuin vajaa 26 minuuttia.
Musiikki kiitää kappaleesta toiseen noudattaen kaikkia genren tutuksi tulleita sääntöjä ja kliseitä eikä mistään varsinaisesti pääse valittamaan. Vaikka yhtään yllätystä ei vastaan tulekaan täysin samasta muotista veistetyissä viisuissa, ei sitä varsinaisesti osaa kaivata kun piekseminen on näinkin armotonta ja ennen kaikkea kelvollista. Eihän levystä miksikään klassikoksi ole, mutta kyllä se aitojen asioiden seassa hyvänä välipalana menee.
Minotauri
II
Firedoom Music
3,5 Liekö pienten koettujen vastoinkäymisten ja koetun taisteluväsymyksen syytä, mutta Minotaurin ytimekkään selkeästi nimetty kakkoskiekko on jäämässä bändin joutsenlauluksi. Tämä on sinällään harmi, sillä vaikka parantamisen varaa jääkin runsaasti, on sisältö ehdottomasti parasta ja mielenkiintoisinta mitä orkesteri on koskaan julkaissut. Albumin perään lätkäistyt kolme aiemmin ainoastaan loppuunmyydyillä 7”-singleillä julkaistua bonusbiisiä tarjoavat hyvän vertailukohdan uuden ja vanhan välillä sekä myös helpon tavan täydentää Minotauri-discografiaa.
Musiikiltaan II-albumi jatkaa samoissa synkissä merkeissä kuin aiemmatkin tuotokset. Vahvasti underground-henkeä uhkuva vanhan koulukunnan doom metal on raakaa ja yksinkertaista, mutta aiemmista positiivisesti poiketen se osaa olla myös kiehtovaa. Musiikista välittyvä elinvoimaisuus ja tunteenpalo korvaavat tekniset puutteet, jotka saattavat muodostua liiaksi modernisoituneille kultakorville ylipääsemättömäksi esteeksi levystä nauttimiselle.
Hatunnostonarvoisesta puurtamisesta ja suorituksesta huolimatta albumilla on puutteensa. Kappaleiden perusarvot ovat kyllä lähes kauttaaltaan kunnossa, mutta turhan usein viimeinen voitelu on jäänyt suorittamatta. Kappaleet tasapainottelevatkin lähes koko ajan iskevyyden ja junnaavuuden rajalla aivan kuin luottaen liiaksi alkukantaisen ja rehellisen sävellysprosessin kykyyn puhaltaa musiikkiin riittävästi oikeanlaista henkeä. Onneksi tämä useimmiten sentään onnistuu.
Oceans Of Madness
Mirror Palace
Scarlet
3,5 Avantgarde musiikiksi leimaaminen oikeuttaa bändin kuin bändin poukkoilemaan eri genrejen välillä ja tekemään outojakin musiikillisia ratkaisuja. Tätä Oceans Of Madness tekeekin kyllä neljännellä levyllään, vaikkei se loppujen lopuksi olekaan riittävän rohkea saati omaperäinen kaatamaan oikeita musiikillisia raja-aitoja.
Orkesterin avantgardistisuus on oikeasti lähempänä kosketinvetoista metallipitoista kevyt-progea, sillä useammin kuin yhdessä kappaleessa se tuo etäisesti mieleen Evergreyn. Palettia sekoittaa entisestään puoleen väliin laitettu ja kevyesti viululla väritetty Alice In Chains laina Them Bones, johon siihenkään ei ole uskallettua koskea tarpeeksi härskillä kädellä. Läpi levyn mielenkiintoa pitää yllä kuitenkin useat rivakammat ja suoremmat rallit, jotka nekin toimii kelvollisesti siinä missä hitaampi materiaali aavistuksen taiteellisempaa onkin.
Mirror Palace on kohtuullisen helposti omaksuttava ja mukavan kuunneltava levy, joka kuitenkaan ei tunnu lunastavan läheskään kaikkea sitä potentiaalia mitä yhtyeellä tuntuisi neljän levyn perusteella olevan.
Sarcofagus
Core Values
Rockadillo
2 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Suomen ensimmäiseksi heavy-bändiksikin tituleerattua Sarcofagusta alusta saakka fanittaneet ovat saaneet odotella uutta materiaalia neljännesvuosisadan verran. Kiinnostusta orkesteria kohtaan on tasaisesti esiintynyt ja ehkäpä juuri siksi Poptori julkaisi männä vuotena Cycle Of Life debyytin uusiksi. Bändin ympärillä on aina leijunut mystinen ilmapiiri ja vielä tämän päivän mittapuullakin erilaiset hurjahkot ideat ja tempaukset ovat tuoneet sille ansaitun metallin pioneerin maineen. Mutta onko Sarcofagus yhä relevantti ja kiinnostava vuonna 2007?
Yhtyeen musiikkia leimaa yhä omalaatuisuus ja hämärähkö ilmapiiri aivan kuin ennenkin, joten selkeästä musiikillisesti jatkumosta on kysymys. Tämä ei silti kuitenkaan tarkoita vanhoja hyviä aikoja kaiholla muistelevia sävellyksiä, vaan omituisella tavalla ajattomalta kuulostavaa musiikkia. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta tuotanto onnistuu ikävällä tavalla soseuttamaan kokonaisuuden naislaulua myöten tasaiseksi mössöksi ja tästä kärsivät pahasti jo ennestäänkin vaikeat ja sekavahkot kappaleet.
Kimmo Kuusniemen progressiiviseksikin äityvän musiikillisen vision seuraaminen on samaan aikaan mielenkiintoista mutta rasittavaa etenkin kun sitä jatkuu tunnin verran. Palloon muotoon taottujen viisujen lähestyminen on erittäin hankalaa ja liian usein viisujen sisältö tuntuu turhan täyteen ahdetulta. Rohkeaa lähestymistapaa ja menneisyyttä on syytä arvostaa, mutta kritiikin yläpuolelle nekään eivät nouse.
Saxon
The Inner Sanctum
SPV
3,5 Brittiläisen heavy metalin sanasaattajana äärimmäisen pitkän ja vaihtelevan uran tehnyt Saxon ei koskaan ole suuren yleisön silmissä saanut niin paljon arvostusta kuin mitä sille olisi epäilemättä kuulunut. Orkesteri onkin turhan helposti leimattu pelkäksi divari-heviksi, jonka heti 80-luvun alkuun sijoittuva kultakausi oli ainoastaan kahden vuoden ja kolmen levyn mittainen.
Ennakkoluuloista huolimatta Saxon vuosimallia -07 osoittautuu yllättävänkin pirteäksi ja ajan hengessä hyvin mukana olevaksi kokoonpanoksi. Eivät herrat sentään trendejä ole lähteneet seuraamaan, vaan soittavat yhä vanhaa kunnon perusbrittiläistä heavy metallia herrasmiesten otteella. Kappaleet elävät ja rullaavat mallikkaasti ja niistä paistaa aito tekemisen riemu ja meininki joka saa väkisinkin kuuntelijan hyvälle tuulelle ja mä elän vieläkin –tunnelmaan.
Vaikka levyn alkupuoli onkin selkeästi loppua vahvempi, ei taso missään vaiheessa laske lehmän hännän lailla lähellekään kohti paskaa. Saxoninkin kaltaisten bändien on turha lähteä uusiutumaan vain sen itsensä takia kun perusasiat ovat yhä edelleen näin hyvin hallussa. Onneksi sentään edes vanhoihin hyviin asioihin voi luottaa näinä moderneina hulluina aikoina.
Ten East
Extraterrestrial Highway
Alone
2,5 Itään päin kohti aavikkoa kuljettaa valtatie Ten Eastiä letkeissä joskin hieman transsimaisissa tunnelmissa. Laulajaa ei ole otettu sekoittamaan pakkaa, vaan kuulija voi kaikessa rauhassa samaistua pelkkään musiikkiin. Ratkaisua voi pitää rohkeana, mutta ei ehkä kovinkaan yllättävänä jos tietää levyn syntyneen vanhojen vaihtoehtoisen musiikin ja desert rock konkareiden intensiivisten jammailusessioiden pohjalta.
Vaikka Extraterrestrial Highwayn kappaleissa kuuluukin selkeästi luomisprosessi, ei biisit kuitenkaan kuulosta liian hajanaisilta vaan rennon raskaasti rullaavilta teoksilta. Aivan hetkessä eivät kappaleet lähde käyntiin eikä levy avaudu, sillä kahdeksan kappaletta kellottaa tunnin mittaisen yhteismitan. Biisien pituus ei nouse missään välissä ongelmaksi, mutta sisällöltään albumi jää varsin kapea-alaiseksi. Periaatteessa kuuntelee levyltä mitkä tahansa kaksi kappaletta tulee samalla kuulleeksi koko levyn. Sen verran vähän variaatiota musiikin sisällä kuitenkin on.
Viaje A 800
Estampida De Trombones
Alone
3 Nimestään huolimatta Viaje A 800 ei paljastu oudoksi trumpettimusiikiksi eikä töräyttele mahtipontisesti omiin torviinsa, vaan tarjoaa groovaavaa matalalentoista desert rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia. Toki nelikolta omat omituisuutensa musiikista löytyy, mutta onneksi nämä eivät ole itsetarkoituksellisia kiemuroita vaan tyylitajulla sävellyksiin istutettuja ja niitä tukevia pikku kikkoja.
Yleistunnelma albumilla onkin leppoisa kuin kesäpäivä, vaikka siitä löytyykin kaihoisaa otetta mitä yleensä ei siestaa viettäviltä kansoilta olettaisi kuulevansa. Löytyypä kappaleista myös kourallinen psykedeliaa, jonka osuus tuntuu entisestään korostuvan instrumentaaleista. Nämä ovatkin levyn parasta antia.
Sekalaisista elementeistä huolimatta kokonaisuus on varsin eheä myös viisutasolla, eikä se lähde missään vaiheessa harhailemaan ärsyttävästi liian kaukaisille sivuraiteille. Ikävä vain, että vaikka levyltä löytyykin suoraviivaisia rock-paloja, jäävät nämä turhan vaisuiksi tarjotakseen miellyttävälle fiilistelylle riittävän räväkkää vastapainoa.
MINOTAURI - LABYRINTISTÄ ULOS
Mytologiassa minotauri kuvataan humanoidiksi, jolla on härän
sarvekas pää, häntä ja himot. Musiikin puolella se on taas metallin
monitoimimies Ari Honkosen johtama doom metal -orkesteri, joka on
päättänyt lopettaa toimintansa heti kakkoslevynsä julkaisun jälkeen.
Minotaurin luomistaru sai alkunsa vuonna -95 jolloin Ari perusti orkesterin terapialuonteiseksi projektiksi Morningstarin rinnalle. Alusta alkaen on ollut selvää, että musiikissa pitää kuulua vanhat NWOBHM-vaikutteet sulassa sovussa hitaamman doom metalin kanssa.
– Musiikkimme on vähän kuin sotkisi yhteen vanhaa Merciful Fatea, Black Sabbathia ja Witchfinder Generalia. Muihin vastaavan genren orkestereihin verrattuna meillä on ainakin vähemmän sludge-homoilua ja enemmän metallista kitaraa sika-sooloineen ala Celtic Frost tai Sarcofagus.
– Mytologiat ovat aina kiinnostaneet minua, joten ehkä silläkin perusteella bändin voi nähdä aika rumana otuksena, toivottavasti ainakin musiikkimme aiheuttaa närää kaikissa asiaan perehtymättömissä ihmisissä.
Vaikka julkaisuaikataulujen muuttuminen ja vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin arkeen musiikkibisneksessä, ei kumpikaan Minotaurin levyistä ole tullut ajallaan ulos. II-nimeä kantavan kakkoskiekon julkaisemiseksi tarvittiin peräti kolme eri levy-yhtiötä ennen kuin levy näki päivänvalon.
– Debyyttimme julkaisi italialainen Black Widow Records hieman myöhässä eli noin puolitoista vuotta nauhoituksista. Toisen levyn nauhat kuultuaan levy-yhtiö ilmoitti haluavansa lisää sälää levylle eli mellotronia, huiluja, viuluja, Sarcofagus-coveria ja vielä jonkun ”pitkän biisin”. Sanottiin, että tämä on tässä, mitään ei lisäillä. Heidän vastauksensa oli, etteivät julkaise levyä ja niin diili päätettiin purkaa.
– Ei asiassa mitään tuon dramaattisempaa ollut, ihan väleissä me kumminkin erosimme. En tiedä mistä johtuu, mutta jotkut tahot ovat paisutelleet tuota juttua ja tehneet meistä pahan ja hankalan yhtyeen, mutta tämä on kuitenkin totuus.
– Tämän jälkeen saatiin hyvä sopimus uudelta ranskalaiselta firmalta, mutta juuri sopimusten kirjoittamisen jälkeen saatiin viesti, että levy-yhtiön hemmo oli kuollut jossain onnettomuudessa! Elettiin muutama viikko epävarmuudessa ilman kontakteja lafkaan kunnes viimein joku toinen asianomainen vastasi ja sopimus päätettiin purkaa yhteistuumin.
– Kaiken tämän häslingin jälkeen Firebox tarjoutui julkaisijaksi ja tässä nyt ollaan. Ensimmäinen albumimme taisi muuten olla heidän myydyin importtinsa lähivuosilta.
EI SAA LUOVUTTAA
Orkesterin tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että jo viime kesänä levyn nauhoitusten aikaan Ari oli tehnyt lopettamispäätöksen Minotaurin suhteen. Varsinaisesta luovuttamisesta ei kuitenkaan ole kysymys.
– Lopettamispäätös tuli ihan minun puolelta. Olen kuitenkin poppoon visionääri, säveltäjä, sanoittaja, friikki ja en vain enää pysty panostamaan 100% tähän touhuun. Olen kuitenkin joutunut nyhtämään kaiken irti omasta selkänahasta ja kun kerta orkesterin jäsenten elämät vetää eri suuntiin, niin se siitä.
– Osansa hajoamiseen on kyllä myös median hylkimis-reaktiolla. Emme ole koskaan saaneet kunnolla palstatilaa ja taitaa metallikansaa kiinnostaa enempi sludget, huumeet, euroviisut, playstationit ja vastaava paska. Ei tarvitse kuin mennä nettiin, niin heti huomaa ettei suurimmalla osalla metalliväestä ole mitään käsitystä doom metallista.
– En sanoisi päätöstä Minotaurin lopettamisesta luovuttamiseksi, mutta elämässä on muitakin tärkeämpiä juttuja. Tällä hetkellä aika menee töissä, perheen parissa, raudan nostelemisessa ja siitä filosofoidessa. Sisäisen palon voi aina siirtää muihin asioihin.
Kuinka tärkeää sinulle on saavuttaa uutta suurempaa yleisöpohjaa verrattuna siihen, että Minotauria kuuntelisi ainoastaan asiaan vihkiytyneiden pieni joukko?
– Ei minulla ole ollut koskaan mitään tavoitteita kosiskella ketään. Sehän on selvä, että raha puhuu ja paskaakin saisi myytyä lapiokaupalla, jos olisi vaan rahaa sitä mainostaa. Olen kuitenkin varma, että 99% uuden levyn ostajista pitävät siitä aidosti ja tietävät, että Honkonen se säveltää aina jotain uutta ja mielenkiintoista eivätkä pety tekemisiini.
– Näissä minun jutuissani on vielä se alkuperäinen metallin vaarallisuuselementti mukana, joka taitaa muuten olla nykyään aika hakusessa. Itse en ainakaan löydä mitään vaarallista jonkun 15-vuotiaan ja 55 kiloa painavan tarkkailuluokan angstisen black metallistin tekemistä ambient demoista.
Onko Minotaurin lopettamispäätös ehdottomasti lopullinen eli meinaatko seisoa tiukasti päätöksesi takana kuten tosimiesten tulisi aina tehdä?
– Kyllä se tällä haavaa lopullinen juttu on. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tällä haavaa keskityn muihin juttuihin. Jatkan edelleen musiikin parissa, mutta vähemmän intensiivisesti. Kalevalan Viikingit -niminen projekti on juuri paraikaa valmistumassa.
Julkaistu Inferno #46/2007
Minotaurin luomistaru sai alkunsa vuonna -95 jolloin Ari perusti orkesterin terapialuonteiseksi projektiksi Morningstarin rinnalle. Alusta alkaen on ollut selvää, että musiikissa pitää kuulua vanhat NWOBHM-vaikutteet sulassa sovussa hitaamman doom metalin kanssa.
– Musiikkimme on vähän kuin sotkisi yhteen vanhaa Merciful Fatea, Black Sabbathia ja Witchfinder Generalia. Muihin vastaavan genren orkestereihin verrattuna meillä on ainakin vähemmän sludge-homoilua ja enemmän metallista kitaraa sika-sooloineen ala Celtic Frost tai Sarcofagus.
– Mytologiat ovat aina kiinnostaneet minua, joten ehkä silläkin perusteella bändin voi nähdä aika rumana otuksena, toivottavasti ainakin musiikkimme aiheuttaa närää kaikissa asiaan perehtymättömissä ihmisissä.
Vaikka julkaisuaikataulujen muuttuminen ja vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin arkeen musiikkibisneksessä, ei kumpikaan Minotaurin levyistä ole tullut ajallaan ulos. II-nimeä kantavan kakkoskiekon julkaisemiseksi tarvittiin peräti kolme eri levy-yhtiötä ennen kuin levy näki päivänvalon.
– Debyyttimme julkaisi italialainen Black Widow Records hieman myöhässä eli noin puolitoista vuotta nauhoituksista. Toisen levyn nauhat kuultuaan levy-yhtiö ilmoitti haluavansa lisää sälää levylle eli mellotronia, huiluja, viuluja, Sarcofagus-coveria ja vielä jonkun ”pitkän biisin”. Sanottiin, että tämä on tässä, mitään ei lisäillä. Heidän vastauksensa oli, etteivät julkaise levyä ja niin diili päätettiin purkaa.
– Ei asiassa mitään tuon dramaattisempaa ollut, ihan väleissä me kumminkin erosimme. En tiedä mistä johtuu, mutta jotkut tahot ovat paisutelleet tuota juttua ja tehneet meistä pahan ja hankalan yhtyeen, mutta tämä on kuitenkin totuus.
– Tämän jälkeen saatiin hyvä sopimus uudelta ranskalaiselta firmalta, mutta juuri sopimusten kirjoittamisen jälkeen saatiin viesti, että levy-yhtiön hemmo oli kuollut jossain onnettomuudessa! Elettiin muutama viikko epävarmuudessa ilman kontakteja lafkaan kunnes viimein joku toinen asianomainen vastasi ja sopimus päätettiin purkaa yhteistuumin.
– Kaiken tämän häslingin jälkeen Firebox tarjoutui julkaisijaksi ja tässä nyt ollaan. Ensimmäinen albumimme taisi muuten olla heidän myydyin importtinsa lähivuosilta.
EI SAA LUOVUTTAA
Orkesterin tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että jo viime kesänä levyn nauhoitusten aikaan Ari oli tehnyt lopettamispäätöksen Minotaurin suhteen. Varsinaisesta luovuttamisesta ei kuitenkaan ole kysymys.
– Lopettamispäätös tuli ihan minun puolelta. Olen kuitenkin poppoon visionääri, säveltäjä, sanoittaja, friikki ja en vain enää pysty panostamaan 100% tähän touhuun. Olen kuitenkin joutunut nyhtämään kaiken irti omasta selkänahasta ja kun kerta orkesterin jäsenten elämät vetää eri suuntiin, niin se siitä.
– Osansa hajoamiseen on kyllä myös median hylkimis-reaktiolla. Emme ole koskaan saaneet kunnolla palstatilaa ja taitaa metallikansaa kiinnostaa enempi sludget, huumeet, euroviisut, playstationit ja vastaava paska. Ei tarvitse kuin mennä nettiin, niin heti huomaa ettei suurimmalla osalla metalliväestä ole mitään käsitystä doom metallista.
– En sanoisi päätöstä Minotaurin lopettamisesta luovuttamiseksi, mutta elämässä on muitakin tärkeämpiä juttuja. Tällä hetkellä aika menee töissä, perheen parissa, raudan nostelemisessa ja siitä filosofoidessa. Sisäisen palon voi aina siirtää muihin asioihin.
Kuinka tärkeää sinulle on saavuttaa uutta suurempaa yleisöpohjaa verrattuna siihen, että Minotauria kuuntelisi ainoastaan asiaan vihkiytyneiden pieni joukko?
– Ei minulla ole ollut koskaan mitään tavoitteita kosiskella ketään. Sehän on selvä, että raha puhuu ja paskaakin saisi myytyä lapiokaupalla, jos olisi vaan rahaa sitä mainostaa. Olen kuitenkin varma, että 99% uuden levyn ostajista pitävät siitä aidosti ja tietävät, että Honkonen se säveltää aina jotain uutta ja mielenkiintoista eivätkä pety tekemisiini.
– Näissä minun jutuissani on vielä se alkuperäinen metallin vaarallisuuselementti mukana, joka taitaa muuten olla nykyään aika hakusessa. Itse en ainakaan löydä mitään vaarallista jonkun 15-vuotiaan ja 55 kiloa painavan tarkkailuluokan angstisen black metallistin tekemistä ambient demoista.
Onko Minotaurin lopettamispäätös ehdottomasti lopullinen eli meinaatko seisoa tiukasti päätöksesi takana kuten tosimiesten tulisi aina tehdä?
– Kyllä se tällä haavaa lopullinen juttu on. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tällä haavaa keskityn muihin juttuihin. Jatkan edelleen musiikin parissa, mutta vähemmän intensiivisesti. Kalevalan Viikingit -niminen projekti on juuri paraikaa valmistumassa.
Julkaistu Inferno #46/2007
sunnuntai 1. huhtikuuta 2007
Inferno #45/2007
Dew-Scented
Incinerate
Nuclear Blast
3 Kovasti I-kirjaimen käyttöön mieltynyt Dew-Scented innovoi kerta toisensa jälkeen uusia nimiä, vaikka itse musiikissa konstit pysyvät levy levyltä hyvin pitkälti. Incinaratella bändi ei ole löystynyt tippaakaan, vaan orkesterin ajoittain death metalia lähestyvä neo-thrash tuntuu olevan jopa astetta räväkämpää ja rankempaa kuin koskaan aiemmin. Maukkaita riffejä syljetään edelleen runsaasti, äärimmäisen vauhdikkaat rallit liikkuvat komeasti ja kokonaisuuden kuorruttaa aidon aggressiivinen joskin aavistuksen monotoninen haukunta. Kaikki vaikuttaakin olevan enemmän kuin kohdallaan, mutta jostain merkillisestä syystä läpi albumin kytevä vahva kipinä ei jaksa leimahtaa ilmiliekkeihin.
Vaikka tympeähköön edeltäjäänsä Issue VI –levyyn verrattuna Incinerate onkin astetta toimivampi kokonaisuus, voi vain ihmetellä mikä salainen ainesosa Dew-Scentedin musiikista oikein uupuu. Hyvistä ideoista ja korkeasta osaamistasosta huolimatta orkesterin kipakka mäiske ei tahdo nousta millään lentoon, vaikka se jo vuonna 2003 ilmestyneellä Impactilla kulkikin suurempaa menestystä saavuttaneen The Hauntedin vanavedessä. Levyä ei missään nimessä voi mollata kehnoksi, sillä se sisältää edelleenkin kovempaa materiaalia kuin mihin kymmenen saman genren kymmenen tusinabändiä yhdessä pystyvät koko uransa aikana. Näinkin ilmeisen lahjakkaan viisikon pitäisi vain liittää huomattavasti lähempänä aurinkoa uransa järjestyksessään kuudennen levyn kohdalla.
Kruger
Redemption Through Looseness
Listenable
2 Sveitsi ei ole kaikista tunnetuin laivasto tai metallivaltio Euroopassa, mutta on silti pystynyt synnyttämään 80-luvulla kaksi innovatiivista hevihistoriaan olennaisen osana kuuluvaa orkesteria yhä aktiivisen Celtic Frostin sekä kuolleen ja kuopatun Coronerin. Vaikka maassa epäilemättä heviä kuunnellaan ja soitetaankin, kahdelle edellä mainitulle legendalle ole seuraajia löytynyt eikä Krugeristakaan manttelinperijäksi ole.
Kakkoskiekollaan hardcore henkisyyttäkin puhkuva Kruger yrittää kyllä olla innovatiivisempi kuin monet raskaan musiikin edustajat, mutta raskas jyrääminen ei yllä lähellekään erääksi esikuvaksi mainitun Entombedin vaikuttavaa groovea saati fiilistelyosuudet Neurosiksen yksinkertaisen toimivaa maalailevaa ahdistuneisuutta. Vaikka kappalerakenteita onkin rikottu perinteiseen malleihin verrattuna, on kokonaisuus näennäisestä erikoisuudestaan ja mielenkiintoisuudestaan huolimatta tasaisen latteaa.
Erikseen kuunneltuna minkä tahansa yksittäisen kipaleen jaksaa kiinnostuneena kuunnella loppuun, mutta kokonaisuuden kanssa onkin jo vähän niin ja näin. Nopeammin ja äänekkäämmin –mentaliteetti ei ikävä kyllä tuota kaivattua murskaavaa lopputulosta.
Nightrage
A New Disease Is Born
Lifeforce
2,5 Lupaavan Sweet Vengeance -debyytin jälkeen Nightragen kakkoskiekko Descent Into Chaos oli aikamoinen pettymys. Vaikka Tomas Lindbergin repivä laulutyyli olikin tallella tuoden musiikkiin sen kaipaamaa repivää raivoa, oli kappalemateriaalia yksinkertaisesti tylsän tasapaksua. Nyt niin ”Tompan” kuin kitaravelho Gus G:n poistuttua vahvuudesta on jäljellä enää Marios iliopouloksen johtama nelikko, joka tuntuu uuden albumin aikamoisen tyylimuutoksen myötä puhdistaneen pöydän kunnolla.
Vaikka Nightragen musiikki nojaa yhä ruotsalaiseen melodiseen death metaliin, on lähestymistapa aiempaa huomattavasti kevyempi ja melodisempi. Tämä kuuluu selkeinä vaikutteina monien amerikkalaisten metallibändien näkemyksestä mm. In Flamesin tunnetuksi tekemästä genrestä aina rääkynä ja puhdasta laulua myöten ja onpahan mukana myös paljon perinteisestä melodisesta heavy metalista ammennettua melodiaa ja kitaranvingutusta. Kun kokonaisuus on tyylillä ja taidolla tehty, pitäisi lopputuloksen olla kelvollista vaan kun ei.
A New Disease Is Born kuulostaa merkillisen hengettömältä ja vaisulta tuotokselta, vaikkei siitä pysty sormella osoittamaan mitään varsinaista vikaa. Vaikka orkesterin kappaleet eivät olekaan klisee vapaita, on kappaleissa paljon hyviä ideoita ja melodioita joiden puute nousee monen muun bändin kohdalla kynnyskysymykseksi. Ihan kiva –tasolle jämähtäminen jää vain mysteeriksi jonka syitä ei syvällisempi analysointikaan tahdo paljastaa.
Orne
The Conjuration By The Fire
Black Widow
4 Musiikkia voidaan tarkastella monella tapaa, joista yksi on määritellä sen suhde nykyaikaan. Orne ei ole metallia eikä nykyaikaa, vaan hämyistä ja progelle vahvasti tuoksahtavaa musiikkia, joka vahvoista 70-lukulaisista musiikillisista ja tuotannollisesta sävyistään huolimatta kuulostaa ajattomalta. Vaikka moinen tuoksu voikin monelle tuoda mieleen haisevat maailmanrauhaa ja rakkautta julistavat hipit ja käsittämättömän koukeroiset ja omituiset kappaleet, ei Orne istu helpolla moiseen ennakkoluuloiseen käsitykseen.
Debyytin suurin vahvuus onkin hyvä tasapaino monipuolisen materiaalin rullaavuuden ja fiilistelyn välillä sekä kyky luoda vahva tunnelataus kuuntelijan pään sisällä. Tästä kuuluukin kiittäminen Kimi Kärjen vahvaa musiikillisten esikuviensa tuntemusta ja selkeää näkemystä omasta linjasta sekä hämmästyttävän hienoa Albert Witchfinderin herkkää ja kuulasta mystiikkaa tihkuvien sanojen tulkintaa.
The Conjuration By The Fire on väkevä ja vahva kokonaisuus, jolle kannattaa antaa mahdollisuus ilman ennakkoluuloja ja oletuksia sen sisällöstä jäsenten aikaisempien tekemisien perusteella. Aidon ja suoraan sydämestä tulevan musiikin tunnistaa aina
Incinerate
Nuclear Blast
3 Kovasti I-kirjaimen käyttöön mieltynyt Dew-Scented innovoi kerta toisensa jälkeen uusia nimiä, vaikka itse musiikissa konstit pysyvät levy levyltä hyvin pitkälti. Incinaratella bändi ei ole löystynyt tippaakaan, vaan orkesterin ajoittain death metalia lähestyvä neo-thrash tuntuu olevan jopa astetta räväkämpää ja rankempaa kuin koskaan aiemmin. Maukkaita riffejä syljetään edelleen runsaasti, äärimmäisen vauhdikkaat rallit liikkuvat komeasti ja kokonaisuuden kuorruttaa aidon aggressiivinen joskin aavistuksen monotoninen haukunta. Kaikki vaikuttaakin olevan enemmän kuin kohdallaan, mutta jostain merkillisestä syystä läpi albumin kytevä vahva kipinä ei jaksa leimahtaa ilmiliekkeihin.
Vaikka tympeähköön edeltäjäänsä Issue VI –levyyn verrattuna Incinerate onkin astetta toimivampi kokonaisuus, voi vain ihmetellä mikä salainen ainesosa Dew-Scentedin musiikista oikein uupuu. Hyvistä ideoista ja korkeasta osaamistasosta huolimatta orkesterin kipakka mäiske ei tahdo nousta millään lentoon, vaikka se jo vuonna 2003 ilmestyneellä Impactilla kulkikin suurempaa menestystä saavuttaneen The Hauntedin vanavedessä. Levyä ei missään nimessä voi mollata kehnoksi, sillä se sisältää edelleenkin kovempaa materiaalia kuin mihin kymmenen saman genren kymmenen tusinabändiä yhdessä pystyvät koko uransa aikana. Näinkin ilmeisen lahjakkaan viisikon pitäisi vain liittää huomattavasti lähempänä aurinkoa uransa järjestyksessään kuudennen levyn kohdalla.
Kruger
Redemption Through Looseness
Listenable
2 Sveitsi ei ole kaikista tunnetuin laivasto tai metallivaltio Euroopassa, mutta on silti pystynyt synnyttämään 80-luvulla kaksi innovatiivista hevihistoriaan olennaisen osana kuuluvaa orkesteria yhä aktiivisen Celtic Frostin sekä kuolleen ja kuopatun Coronerin. Vaikka maassa epäilemättä heviä kuunnellaan ja soitetaankin, kahdelle edellä mainitulle legendalle ole seuraajia löytynyt eikä Krugeristakaan manttelinperijäksi ole.
Kakkoskiekollaan hardcore henkisyyttäkin puhkuva Kruger yrittää kyllä olla innovatiivisempi kuin monet raskaan musiikin edustajat, mutta raskas jyrääminen ei yllä lähellekään erääksi esikuvaksi mainitun Entombedin vaikuttavaa groovea saati fiilistelyosuudet Neurosiksen yksinkertaisen toimivaa maalailevaa ahdistuneisuutta. Vaikka kappalerakenteita onkin rikottu perinteiseen malleihin verrattuna, on kokonaisuus näennäisestä erikoisuudestaan ja mielenkiintoisuudestaan huolimatta tasaisen latteaa.
Erikseen kuunneltuna minkä tahansa yksittäisen kipaleen jaksaa kiinnostuneena kuunnella loppuun, mutta kokonaisuuden kanssa onkin jo vähän niin ja näin. Nopeammin ja äänekkäämmin –mentaliteetti ei ikävä kyllä tuota kaivattua murskaavaa lopputulosta.
Nightrage
A New Disease Is Born
Lifeforce
2,5 Lupaavan Sweet Vengeance -debyytin jälkeen Nightragen kakkoskiekko Descent Into Chaos oli aikamoinen pettymys. Vaikka Tomas Lindbergin repivä laulutyyli olikin tallella tuoden musiikkiin sen kaipaamaa repivää raivoa, oli kappalemateriaalia yksinkertaisesti tylsän tasapaksua. Nyt niin ”Tompan” kuin kitaravelho Gus G:n poistuttua vahvuudesta on jäljellä enää Marios iliopouloksen johtama nelikko, joka tuntuu uuden albumin aikamoisen tyylimuutoksen myötä puhdistaneen pöydän kunnolla.
Vaikka Nightragen musiikki nojaa yhä ruotsalaiseen melodiseen death metaliin, on lähestymistapa aiempaa huomattavasti kevyempi ja melodisempi. Tämä kuuluu selkeinä vaikutteina monien amerikkalaisten metallibändien näkemyksestä mm. In Flamesin tunnetuksi tekemästä genrestä aina rääkynä ja puhdasta laulua myöten ja onpahan mukana myös paljon perinteisestä melodisesta heavy metalista ammennettua melodiaa ja kitaranvingutusta. Kun kokonaisuus on tyylillä ja taidolla tehty, pitäisi lopputuloksen olla kelvollista vaan kun ei.
A New Disease Is Born kuulostaa merkillisen hengettömältä ja vaisulta tuotokselta, vaikkei siitä pysty sormella osoittamaan mitään varsinaista vikaa. Vaikka orkesterin kappaleet eivät olekaan klisee vapaita, on kappaleissa paljon hyviä ideoita ja melodioita joiden puute nousee monen muun bändin kohdalla kynnyskysymykseksi. Ihan kiva –tasolle jämähtäminen jää vain mysteeriksi jonka syitä ei syvällisempi analysointikaan tahdo paljastaa.
Orne
The Conjuration By The Fire
Black Widow
4 Musiikkia voidaan tarkastella monella tapaa, joista yksi on määritellä sen suhde nykyaikaan. Orne ei ole metallia eikä nykyaikaa, vaan hämyistä ja progelle vahvasti tuoksahtavaa musiikkia, joka vahvoista 70-lukulaisista musiikillisista ja tuotannollisesta sävyistään huolimatta kuulostaa ajattomalta. Vaikka moinen tuoksu voikin monelle tuoda mieleen haisevat maailmanrauhaa ja rakkautta julistavat hipit ja käsittämättömän koukeroiset ja omituiset kappaleet, ei Orne istu helpolla moiseen ennakkoluuloiseen käsitykseen.
Debyytin suurin vahvuus onkin hyvä tasapaino monipuolisen materiaalin rullaavuuden ja fiilistelyn välillä sekä kyky luoda vahva tunnelataus kuuntelijan pään sisällä. Tästä kuuluukin kiittäminen Kimi Kärjen vahvaa musiikillisten esikuviensa tuntemusta ja selkeää näkemystä omasta linjasta sekä hämmästyttävän hienoa Albert Witchfinderin herkkää ja kuulasta mystiikkaa tihkuvien sanojen tulkintaa.
The Conjuration By The Fire on väkevä ja vahva kokonaisuus, jolle kannattaa antaa mahdollisuus ilman ennakkoluuloja ja oletuksia sen sisällöstä jäsenten aikaisempien tekemisien perusteella. Aidon ja suoraan sydämestä tulevan musiikin tunnistaa aina
PAIN CONFESSOR - VELJEYDESTÄ JA MAAILMANLOPUSTA
Vaikka musiikki yhdistääkin ihmisiä sukupuolesta,
maailmankatsomuksesta ja kansallisuudesta riippumatta veljiksi ja
sisariksi, löytyy myös verisukulaisuuteen perustuvia siteitä useista
orkestereista. Veren ollessa vettä sakeampaa Pain Confessorin Kivistön
veljesten Markun ja Mikon side kestää taatusti vaikka maailman loppuun
asti, mistä etenkin Tuomas Kuusisella on sanansa sanottavana.
Huippujournalistit keräävät glooriaa kertomalla tapaamisistaan rockstarojen kanssa takahuoneissa ja sumuisilla jatkoilla hienostohotellien sviiteissä. John Lennon ja Yoko Ono antoivat maailmanrauhaa edistääkseen haastatteluja hotellisängystä vuonna 1969, ja 22 vuotta myöhemmin Truth Or Dare – In Bed With Madonna esitteli maailmalle kuvan oikuttelevasta ja seksiä tihkuvasta supertähdestä. Pain Confessorin veljeskaksikko päätyi ison maailman tähtien kanssa samanlaiseen ratkaisuun, mutta täysin eri syistä.
Kivistön veljesten musiikillinen taival alkoi lähestulkoon samoihin aikoihin 1990-luvulla, vaikka pikkuveljen osa olikin seurata aluksi isoveljen bänditouhuja sivustakatsojana. Instrumentin valintakin tapahtui ei veljen pyynnöstä vaan tarpeesta.
– Kyllähän Mikkoa aluksi vitutti, kun se niin sanotusti joutui basistiksi aloitellessamme ensimmäisiä bänditouhuja, Markku muistelee.
Mikko: – Kitaraahan minä alun perin lähdin ostamaan, mutta kun näin basson kaupassa ja tiesin, että Maken bändi tarvitsee basistia, niin sehän se sitten tuli ostettua. Siitä sitä vaan lähti nelikielistä vetämään, vaikken mitään osannutkaan soittaa. Ensimmäisen kerran kun menin vanhempien asunnon alakerrassa sijaitsevalle treenikämpälle, tiesin heti, että veljestähän se laulaja tulee, vaikka toinen kitaristihan se oikeasti olisi laulajaksi halunnut. Välillä broidi huusi päin naamaa, kuinka biisi menee kitaralla ja kuinka minun pitäisi bassolla seurata. Taisin kuitenkin jo silloin sanoa Makelle, että vielä joku päivä me tulemme levyttämään kahdestaan samassa bändissä. Faijahan näitä soittotouhuja ei tuolloin ymmärtänyt yhtään ja onkin alkanut samastua meihin ja tekemisiimme vasta velipojan häissä jokunen vuosi sitten. Nyt se on pikkuhiljaa alkaa uskoa tähän hommaan ja poikiinsa muusikkoina.
Make: – Kyllä minä nyt vakaasti uskon, että Mikon kanssa tulemme
olemaan samassa bändissä ikuisesti henkeen ja vereen. Oikeastaan me
olemme Pain Confessorissa sellainen yhteinen henkilö…
– …minkä huomaa jo siitäkin, että Make vetää päälaulut ja minä stemmat, ei niitä kukaan muu ole vetänyt, Mikko täydentää ja jatkaa:
– Ennen uuden levymme Purgatory Of The Second Sun äänitystä en ollut kuullut ensimmäistäkään laulumelodiaa yhdestäkään biisistä, mutta silti niihin oli aiempaa pirun paljon helpompi samastua kun pääsi velipojan kanssa vetämään. Tämä on vain nyt korostunut, kun olemme päässeet treenaamaan keikkasettiä.
VELJEKSET KUIN ILVEKSET
Vaikka soittotouhujen alussa isoveljen rooli onkin ehkä ollut toimia jonkinlaisena innoittajana, ei varsinaista isoveli-pikkuveli-asetelmaa ole koskaan veljesten välillä vallinnut.
Make: – Ei meidän kesken ole koskaan ollut sellaista, että kumpi päättää ja määrää menoa.
Mikko: – Me molemmat olemme täysin tasavertaisia keskenämme sekä muiden jäsenten kanssa, ja kaikilla on samanlainen päätösvalta.
Make: – Vaikka Mikko onkin sinällään hiljainen kaveri, on hän silti rakentava tekijä koko bändissä.
Mikko kuuluu biisintekijärunkoon ja hänen osuutensa kaikesta musiikin tekemisestä onkin noussut liki kolmannekseen eli samaan kuin kitaristeillamme Säkkisellä (Vesa) ja Tumpilla (Tuomas Kuusinen). Minulle itselle jää pieni osuus samoin kuin rumpalillemme Mikko Laihaselle ja kanttori Pasi Laihaselle.
– Soittajanahan pikkubroidi ei ole mikään saamarin hifistelijä tai näprääjä, mutta se on silti tarkka ja jämpti kaveri ja hoitaa tonttinsa niin kuin basistin pitääkin hoitaa, eikä se muuta vaadi. Pirun ylpeähän minä olen veljestäni ja siitä, että se on kehittynyt huimasti alkuajoista aikamoiseksi mestariksi, Make toteaa selkeää ylpeyttä äänessään.
– Edellisen bändimme Nonsliplevelin ajoista Make on kehittynyt vuosi vuodelta niin ylivoimaiseksi, että Pohjoismaista on todella vaikeaa löytää yhtä monipuolista laulajaa mitä Make on, Mikko äityy kehumaan.
Bänditouhuissa tulee väistämättömästi eteen tilanteita, joissa omien aivoitusten selittäminen muille voi olla äärimmäisen hankalaa, eikä konflikteiltakaan aina vältytä, minkä Make ensimmäisenä on valmis myöntämään. Veljesten välinen yhteys tuntuu silti pelaavan paremmin kuin hyvin niin
musiikin tekemisessä kuin sen tekstittämisessä.
Make: – Jos Mikko tekee bändille biisin, niin yleensä se olen minä joka tekee siihen sanat…
Mikko: – ...ja niin minä haluankin sen menevän, koska tykkään Maken teksteistä ja huomaan sen osaavan samastua niihin samoihin mielikuviin, mitä minulla on aina tekemistäni biiseistä. Uuden levyn kappale Mercenaries on tästä erittäin hyvä esimerkki. Tämä meidän välinen symbioosi musiikin ja sanoitusten välillä on tainnut mennä aina näin, ja jostain kumman syystä juuri näistä kappaleista on tullut vielä erityisen hyviä soittaa keikoilla.
Make: – Mikon tekemät biisit ovat hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka minä haluan teksteilläni näyttää, ja toisaalta taas Mikon on helppo samastua minun ideoihini. Samaa vertahan tässä kumminkin ollaan, ja minusta on helvetin hienoa, että ollaan broidin kanssa tehty ikään kuin nousu koko sävellyshommaan. Ja vaikka joskus alkuaikoina olinkin ehkä hieman määräilevä isoveli, niin kyllähän Mikko tällä hetkellä tekee enemmän musiikillista työtä bändille kuin minä.
– Vaikka Pain Confessor onkin erittäin demokraattinen orkesteri, niin kyllä sitä veljen mielipidettä tulee aina ensimmäisen kysyttyä asiasta kuin asiasta. Koko hommahan kiteytyy siihen, että samassa bändissä on minulle vaan niin perkeleen rakas henkilö, Make herkistyy tunnustamaan.
LOPPU TULEE
Purgatory Of The Second Sunin keskeinen teema on maailmanloppu. Aivan näin yksiselitteinen albumin kantava idea ei kuitenkaan ole, yksittäisistä kappaleista puhumattakaan.
– Kyllähän se on selvä peli, että jos tässä meidänkin lähiympäristössä syttyisi toinen samanlainen kaasupallo kuin tuo saatanan kovalla teholla käryävä aurinko, niin ei ihminen enää maapallolla pystyisi elämään kun jo pelkästään lämpötila nousisi niin korkeaksi, Tuomas Kuusinen selittää.
– Toisaalta taas meidän teksteissä on hyvin paljon symboliikkaa ja metaforia, eihän esimerkiksi Second Sun -biisikään pelkästään brutaalisti maailmanlopusta kerro. Kyllähän sekin kappale enemmän peilaa sitä, kuinka me tätä elämää eletään, väärinkäytetään ominaisuuksiamme ja kuinka paskoja asioita ihmiset yleensäkin tekee.
– Todennäköisemminhän se välähdys siellä taivaalla on kumminkin ihmisen itsensä aiheuttama kuin mikään luonnonkatastrofi. Toki lyriikoita voi ajatella myös ihan pelkästään yksilötasollakin, vaikkapa kuinka vituiksi ihmisen elämä voi jostain syystä mennä. Kun tarpeeksi himotaan valtaa ja yritetään olla kaikista kovimpia joka asiassa, niin silmillehän se pamahtaa, kuten Hitler pamautti kuulan kalloonsa. Kaikki ei aina mene niin kuin kuvitellaan, ja lopussa teot yleensä aina punnitaan.
P
ain Confessorin uutukainen ei kuitenkaan ole mikään tekstien kautta tiukasti etukäteen mietitty ja yhteen naitettu teemalevy, sellainen kuin vaikkapa Tuomaksen esille nostama W.A.S.P.:in The Crimson Idol.
– Meidän tapauksessa kappaleet vaan sivuavat samoja fiiliksiä eri näkökulmista, ja tämä teema löytyi täysin odottamatta. Jokaisella bändin sanoittajalla on omanlaisensa tyyli kirjoittaa ja jokainen meistä käyttää eri sanontoja sekä kielikuvia ja peilaa asioita itsensä kautta. Oli kuitenkin aivan mahtavaa huomata, kuinka luomisprosessin aikana kaikkien johtava idea sanoitusten suhteen oli täysin vahingossa samanlainen, oli kyseessä sitten kuvaus yhden ihmisen, jonkin tunnetilan tai vaikkapa maailman kuolemasta. Jos biisijärjestys olisi valittu pelkästään sanoitusten perusteella, olisi se hieman toisenlainen, mutta toki meidän piti ajatella kokonaisuuden toimivuutta.
Sanoituksiin Tuomas suhtautuu erittäin vakavasti ja pitää niitä lähestulkoon yhtä tärkeinä kuin itse musiikkiakin.
– Sanoitusten merkitystä olen painottanut myös muille bändiläisille ihan alusta alkaen. Ei siinä ole mitään järkeä, että laitetaan vaan hienon kuuloisia sanoja peräkkäin ilman että niissä olisi mitään järkeä. Edellisen Fearragen-levyn (2006) aikaan aloin vasta ymmärtää mitä esimerkiksi Vesa teksteissään hakee, ja meille alkoi löytyä selkeä yhteinen tyyli sanoa asioita.
– Minä en muuten tykkää yhtään tästä jenkkien teinikiroilusta, jossa kaikki on niin fuck ja motherfucker esimerkkinä vaikkapa yliopistoa käyneiden miesten, Lamb Of Godin tekstit. Kyllähän minäkin puhekielessä kiroilen niin saatanasti koko ajan, mutta lyriikoissa asiat voi sanoa kiroilematta paljon julmemmin. On esimerkiksi itsessään jo tarpeeksi kohtalokasta, että maapallo tuhoutuu, ilman että siinä yhteydessä käytettäisiin voimasanoja.
– Minun mielestäni onkin helvetin huono juttu, etteivät ihmiset enää juurikaan laita vinyyliaikojen tapaan musiikkia soimaan ja tavaa sanoja samaan aikaan. Musiikin ja sanoitusten muodostama yleisfiilis on juuri se hieno juttu, ei ämpeekolmosten kuuntelijat tunnu välittävän paskan vertaa mitä biiseissä lauletaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi käyttää enemmän aivojaan, ei siitä nimittäin mitään haittaakaan ole.
Julkaistu Inferno #45/2007
Huippujournalistit keräävät glooriaa kertomalla tapaamisistaan rockstarojen kanssa takahuoneissa ja sumuisilla jatkoilla hienostohotellien sviiteissä. John Lennon ja Yoko Ono antoivat maailmanrauhaa edistääkseen haastatteluja hotellisängystä vuonna 1969, ja 22 vuotta myöhemmin Truth Or Dare – In Bed With Madonna esitteli maailmalle kuvan oikuttelevasta ja seksiä tihkuvasta supertähdestä. Pain Confessorin veljeskaksikko päätyi ison maailman tähtien kanssa samanlaiseen ratkaisuun, mutta täysin eri syistä.
Kivistön veljesten musiikillinen taival alkoi lähestulkoon samoihin aikoihin 1990-luvulla, vaikka pikkuveljen osa olikin seurata aluksi isoveljen bänditouhuja sivustakatsojana. Instrumentin valintakin tapahtui ei veljen pyynnöstä vaan tarpeesta.
– Kyllähän Mikkoa aluksi vitutti, kun se niin sanotusti joutui basistiksi aloitellessamme ensimmäisiä bänditouhuja, Markku muistelee.
Mikko: – Kitaraahan minä alun perin lähdin ostamaan, mutta kun näin basson kaupassa ja tiesin, että Maken bändi tarvitsee basistia, niin sehän se sitten tuli ostettua. Siitä sitä vaan lähti nelikielistä vetämään, vaikken mitään osannutkaan soittaa. Ensimmäisen kerran kun menin vanhempien asunnon alakerrassa sijaitsevalle treenikämpälle, tiesin heti, että veljestähän se laulaja tulee, vaikka toinen kitaristihan se oikeasti olisi laulajaksi halunnut. Välillä broidi huusi päin naamaa, kuinka biisi menee kitaralla ja kuinka minun pitäisi bassolla seurata. Taisin kuitenkin jo silloin sanoa Makelle, että vielä joku päivä me tulemme levyttämään kahdestaan samassa bändissä. Faijahan näitä soittotouhuja ei tuolloin ymmärtänyt yhtään ja onkin alkanut samastua meihin ja tekemisiimme vasta velipojan häissä jokunen vuosi sitten. Nyt se on pikkuhiljaa alkaa uskoa tähän hommaan ja poikiinsa muusikkoina.
– …minkä huomaa jo siitäkin, että Make vetää päälaulut ja minä stemmat, ei niitä kukaan muu ole vetänyt, Mikko täydentää ja jatkaa:
– Ennen uuden levymme Purgatory Of The Second Sun äänitystä en ollut kuullut ensimmäistäkään laulumelodiaa yhdestäkään biisistä, mutta silti niihin oli aiempaa pirun paljon helpompi samastua kun pääsi velipojan kanssa vetämään. Tämä on vain nyt korostunut, kun olemme päässeet treenaamaan keikkasettiä.
VELJEKSET KUIN ILVEKSET
Vaikka soittotouhujen alussa isoveljen rooli onkin ehkä ollut toimia jonkinlaisena innoittajana, ei varsinaista isoveli-pikkuveli-asetelmaa ole koskaan veljesten välillä vallinnut.
Make: – Ei meidän kesken ole koskaan ollut sellaista, että kumpi päättää ja määrää menoa.
Mikko: – Me molemmat olemme täysin tasavertaisia keskenämme sekä muiden jäsenten kanssa, ja kaikilla on samanlainen päätösvalta.
Make: – Vaikka Mikko onkin sinällään hiljainen kaveri, on hän silti rakentava tekijä koko bändissä.
Mikko kuuluu biisintekijärunkoon ja hänen osuutensa kaikesta musiikin tekemisestä onkin noussut liki kolmannekseen eli samaan kuin kitaristeillamme Säkkisellä (Vesa) ja Tumpilla (Tuomas Kuusinen). Minulle itselle jää pieni osuus samoin kuin rumpalillemme Mikko Laihaselle ja kanttori Pasi Laihaselle.
– Soittajanahan pikkubroidi ei ole mikään saamarin hifistelijä tai näprääjä, mutta se on silti tarkka ja jämpti kaveri ja hoitaa tonttinsa niin kuin basistin pitääkin hoitaa, eikä se muuta vaadi. Pirun ylpeähän minä olen veljestäni ja siitä, että se on kehittynyt huimasti alkuajoista aikamoiseksi mestariksi, Make toteaa selkeää ylpeyttä äänessään.
– Edellisen bändimme Nonsliplevelin ajoista Make on kehittynyt vuosi vuodelta niin ylivoimaiseksi, että Pohjoismaista on todella vaikeaa löytää yhtä monipuolista laulajaa mitä Make on, Mikko äityy kehumaan.
Bänditouhuissa tulee väistämättömästi eteen tilanteita, joissa omien aivoitusten selittäminen muille voi olla äärimmäisen hankalaa, eikä konflikteiltakaan aina vältytä, minkä Make ensimmäisenä on valmis myöntämään. Veljesten välinen yhteys tuntuu silti pelaavan paremmin kuin hyvin niin
musiikin tekemisessä kuin sen tekstittämisessä.
Make: – Jos Mikko tekee bändille biisin, niin yleensä se olen minä joka tekee siihen sanat…
Mikko: – ...ja niin minä haluankin sen menevän, koska tykkään Maken teksteistä ja huomaan sen osaavan samastua niihin samoihin mielikuviin, mitä minulla on aina tekemistäni biiseistä. Uuden levyn kappale Mercenaries on tästä erittäin hyvä esimerkki. Tämä meidän välinen symbioosi musiikin ja sanoitusten välillä on tainnut mennä aina näin, ja jostain kumman syystä juuri näistä kappaleista on tullut vielä erityisen hyviä soittaa keikoilla.
Make: – Mikon tekemät biisit ovat hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka minä haluan teksteilläni näyttää, ja toisaalta taas Mikon on helppo samastua minun ideoihini. Samaa vertahan tässä kumminkin ollaan, ja minusta on helvetin hienoa, että ollaan broidin kanssa tehty ikään kuin nousu koko sävellyshommaan. Ja vaikka joskus alkuaikoina olinkin ehkä hieman määräilevä isoveli, niin kyllähän Mikko tällä hetkellä tekee enemmän musiikillista työtä bändille kuin minä.
– Vaikka Pain Confessor onkin erittäin demokraattinen orkesteri, niin kyllä sitä veljen mielipidettä tulee aina ensimmäisen kysyttyä asiasta kuin asiasta. Koko hommahan kiteytyy siihen, että samassa bändissä on minulle vaan niin perkeleen rakas henkilö, Make herkistyy tunnustamaan.
LOPPU TULEE
Purgatory Of The Second Sunin keskeinen teema on maailmanloppu. Aivan näin yksiselitteinen albumin kantava idea ei kuitenkaan ole, yksittäisistä kappaleista puhumattakaan.
– Kyllähän se on selvä peli, että jos tässä meidänkin lähiympäristössä syttyisi toinen samanlainen kaasupallo kuin tuo saatanan kovalla teholla käryävä aurinko, niin ei ihminen enää maapallolla pystyisi elämään kun jo pelkästään lämpötila nousisi niin korkeaksi, Tuomas Kuusinen selittää.
– Toisaalta taas meidän teksteissä on hyvin paljon symboliikkaa ja metaforia, eihän esimerkiksi Second Sun -biisikään pelkästään brutaalisti maailmanlopusta kerro. Kyllähän sekin kappale enemmän peilaa sitä, kuinka me tätä elämää eletään, väärinkäytetään ominaisuuksiamme ja kuinka paskoja asioita ihmiset yleensäkin tekee.
– Todennäköisemminhän se välähdys siellä taivaalla on kumminkin ihmisen itsensä aiheuttama kuin mikään luonnonkatastrofi. Toki lyriikoita voi ajatella myös ihan pelkästään yksilötasollakin, vaikkapa kuinka vituiksi ihmisen elämä voi jostain syystä mennä. Kun tarpeeksi himotaan valtaa ja yritetään olla kaikista kovimpia joka asiassa, niin silmillehän se pamahtaa, kuten Hitler pamautti kuulan kalloonsa. Kaikki ei aina mene niin kuin kuvitellaan, ja lopussa teot yleensä aina punnitaan.
P
ain Confessorin uutukainen ei kuitenkaan ole mikään tekstien kautta tiukasti etukäteen mietitty ja yhteen naitettu teemalevy, sellainen kuin vaikkapa Tuomaksen esille nostama W.A.S.P.:in The Crimson Idol.
– Meidän tapauksessa kappaleet vaan sivuavat samoja fiiliksiä eri näkökulmista, ja tämä teema löytyi täysin odottamatta. Jokaisella bändin sanoittajalla on omanlaisensa tyyli kirjoittaa ja jokainen meistä käyttää eri sanontoja sekä kielikuvia ja peilaa asioita itsensä kautta. Oli kuitenkin aivan mahtavaa huomata, kuinka luomisprosessin aikana kaikkien johtava idea sanoitusten suhteen oli täysin vahingossa samanlainen, oli kyseessä sitten kuvaus yhden ihmisen, jonkin tunnetilan tai vaikkapa maailman kuolemasta. Jos biisijärjestys olisi valittu pelkästään sanoitusten perusteella, olisi se hieman toisenlainen, mutta toki meidän piti ajatella kokonaisuuden toimivuutta.
Sanoituksiin Tuomas suhtautuu erittäin vakavasti ja pitää niitä lähestulkoon yhtä tärkeinä kuin itse musiikkiakin.
– Sanoitusten merkitystä olen painottanut myös muille bändiläisille ihan alusta alkaen. Ei siinä ole mitään järkeä, että laitetaan vaan hienon kuuloisia sanoja peräkkäin ilman että niissä olisi mitään järkeä. Edellisen Fearragen-levyn (2006) aikaan aloin vasta ymmärtää mitä esimerkiksi Vesa teksteissään hakee, ja meille alkoi löytyä selkeä yhteinen tyyli sanoa asioita.
– Minä en muuten tykkää yhtään tästä jenkkien teinikiroilusta, jossa kaikki on niin fuck ja motherfucker esimerkkinä vaikkapa yliopistoa käyneiden miesten, Lamb Of Godin tekstit. Kyllähän minäkin puhekielessä kiroilen niin saatanasti koko ajan, mutta lyriikoissa asiat voi sanoa kiroilematta paljon julmemmin. On esimerkiksi itsessään jo tarpeeksi kohtalokasta, että maapallo tuhoutuu, ilman että siinä yhteydessä käytettäisiin voimasanoja.
– Minun mielestäni onkin helvetin huono juttu, etteivät ihmiset enää juurikaan laita vinyyliaikojen tapaan musiikkia soimaan ja tavaa sanoja samaan aikaan. Musiikin ja sanoitusten muodostama yleisfiilis on juuri se hieno juttu, ei ämpeekolmosten kuuntelijat tunnu välittävän paskan vertaa mitä biiseissä lauletaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi käyttää enemmän aivojaan, ei siitä nimittäin mitään haittaakaan ole.
Julkaistu Inferno #45/2007
torstai 1. maaliskuuta 2007
Inferno #44/2007
Fu Manchu
We Must Obey
Century Media
3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.
Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.
Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.
Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records
4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.
Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.
Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.
Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records
3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.
Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.
Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.
Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records
3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.
Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.
Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.
Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.
Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records
2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.
Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.
Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.
Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine
2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.
Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.
We Must Obey
Century Media
3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.
Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.
Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.
Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records
4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.
Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.
Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.
Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records
3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.
Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.
Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.
Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records
3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.
Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.
Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.
Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.
Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records
2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.
Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.
Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.
Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine
2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.
Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.
torstai 1. helmikuuta 2007
Inferno #43/2007
Necrodeath
Fragments Of Insanity
Scarlet Records
2,5 Kotimaassaan Italiassa black
ja thrash metalin parissa askaroivaa Necrodeathia tunnutaan arvostavan
kovasti, sillä alun perin vuonna -89 ilmestynyt Fragments Of Insanity
julkaistaan uudelleen jo toiseen kertaa tällä vuosituhannella.
Kuorrutuksia ei levylle ole laitettu niin minkäänlaisia, lyriikat nyt
sentään löytyy äärimmilleen yksinkertaistetusta vihkosesta Avantgarde
Musicin painokseen verrattuna.Fragments Of Insanity
Scarlet Records
Fragments Of Insanity kuulostaa vahvasti aikansa tuotteelta, vaikka läpi levyn vallitseva synkkä BM-henkinen ilmapiiri erottaakin Necrodeathin muista aikalaistensa hilipatihippaa-kaahailusta. Moderniin jyräävään tuotantoon tottuneiden korvat saattavat vieroksua ohuen ohuita soundeja, jotka tavallaan kuitenkin tuovat oman mystisen lisänsä kohkauksen rajoja hätyytteleviin kappaleisiin. Orkesteri tuokin ilmapiiriltään etäisesti mieleen alkuaikojen Sodomin, vaikka soittotaito onkin kokonaan toisella tasolla ja punk-henkisyyden tilalla on Slayerin ja Celtic Frostin alkuaikojen pahaenteisyys.
Kulttimainetta tai ei, Fragments Of Insanity on toki kipakka ja hetkittäin mielenkiintoinen, muttei kovinkaan mieleenpainuva saati merkittävä levy 80-luvun undergroundin nimeen vannovan pienen diggaripiirin ulkopuolelta tarkasteltuna.
Nicole
Sivu Syyttömistä
Biotech Records
4 Useamman vuoden hierominen ja kypsyttely Suljetut Ajatukset –levyn (2004) seuraajalle on kannattanut, sillä Sivu Syyttömistä levyllä kuuluu ärhäkän tanakaksi ja tiukaksi tiivistetyn musiikin takana seisovan Nicolen kymmenen vuoden kokemus. Seinäjokelaisten kolmas albumi nostaakin bändin oikeasti askeleen verran ylöspäin tasolle, jossa monen suurempaakin mainetta niittänyt Amerikan ihme on täysin suotta ainakin myyntilukuja ja suosiota tarkasteltaessa.
Sivu syyttömistä ei päästä kuuntelijaansa helpolla, sillä orkesteri on laajentanut ilmaisuaan huomattavasti mm. vinksauttamalla kappalerakenteita ja rytmityksiä harkitusti. Aiempi jyräävämpi ja vauhdikkaampi on entistä haastavampaa, hitaampaa ja tylympää, jota Ilkka Laitalan läpi levyn repivä vokalisointi alleviivaa entisestäänkin. Lamb of Godin ja Meshuggahin vaikutteet kuuluvat selkeästi, minkä Nicole myös avoimen pohjalaisittain myöntää häpeilemättä ja nöyristelemättä. Uudesta on kuitenkin luota riittävän uutta.
Ainoa mitä Sivu Syyttömistä -kiekolta jää oikeastaan kaipaamaan on korvien väliin pyörimään jäävät kertosäkeet ja/tai melodiat, joita levyltä ei liiemmin löydy. Vaikka Nicolen myllytys onkin taidokasta ja ennen kaikkea tehokasta, ei kuuntelijan koukuttaminen pienillä levähdyshetkillä olisi heikkouden vaan vahvuuden osoittamista.
Rotting Christ
Theogonia
Season of Mist
3,5 Helleenisen black metalin konkarit jaksavat painaa yhä 18 vuoden jälkeenkin ja 90-luvun flirttailut melodisten goottisävyjen kanssa tuntuvat jääneen kokonaan taakseen. Toki Rotting Christista löytyy yhä melodiaa eikä musiikki edusta läheskään puhtainta ja raainta mustan metallin sarkaa, mutta jotain orkesterin alkuaikojen mystisestä ilmapiiristä tuntuu yhä säilyneen näihin päiviin saakka ilmaisun jalostumisesta ja taitojen karttumisesta huolimatta.
Pari aikaisempaa kiekkoa Sancutus Diavlos ja Genesis olivat ilahduttavalla tavalla tummanpuhuvia ja jylhiä albumikokonaisuuksia eikä Theogonialla mustista syvyyksistä puhaltaneet muutoksen tuulet ole olleet kovinkaan rajuja. Alun papattavan rumpukompin tahdissa etenevät biisit antavat levylle tympeähkön startin, mutta onneksi musiikin yleisilme laajenee ja paranee loppua kohti keskitempoisten kappaleiden myötä.
Mielenkiintoiseksi Rotting Christin musiikin tekee alati läsnä oleva okkultistinen ilmapiiri, joka on saatu luotua hyvinkin yksinkertaisilla mutta säästeliäästi käytetyillä oivalluksilla aina itämaisista melodioista ja erilaisista vokaalisuorituksista lähtien. Theogonia osoittaakin Sakiksen johtaman kokoonpanon uhkuvan yhä tervettä elinvoimaa uran kolmannella vuosikymmenellä, vaikkei siitä vuoden musiikilliseksi merkkipaaluksi olekaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)