CANDLEMASS – VANHASSA VARA PAREMPI

Perinteisestä doom metallista puhuttaessa yksi bändi on ylitse muiden: Candlemass. Näin yhä tänäkin päivänä, vaikka orkesterin edellisestä levystä on kulunut jo kuusi vuotta ja viimeisestä klassisesta Messiah ”Muumi” Marcolinin johdattaman kokoonpanon tuotoksesta peräti 16 vuotta. Toukokuun alussa julkaistu uusi studiolevy korjaa tilanteen kerrasta kuntoon. 

Huhtikuisena maanantai-iltana minulle kilauttava Candlemassin musiikillinen pääjehu ja basisti Leif Edling kuulostaa väsyneeltä eikä ihme: mies on sanojensa mukaan antanut lähemmäs kaksisataa haastattelua uuden levyn tiimoilta. Leif vakuuttaa kuitenkin olevansa hyvissä tunnelmissa eikä vain johtuen keväisen aurinkoisista keleistä, sillä Candlemassin alkuperäisellä kokoonpanolla levytetty kahdeksas studiokiekko on ehtinyt jo kerätä runsaasti positiivista palautetta.

Kahdessa sadassa haastattelussa on varmaan yksi kysymys noussut yli muiden?

– Joo, miksi Candlemass hajosi lyhyeksi ajaksi viime vuonna?

No miksi bändi sitten hajosi?

– Hei, nyt sinäkin kysyit tätä samaa asiaa kuin kaikki muutkin toimittajat. Noh, viime keväänä aloimme soitella keskenämme ja puhua uusien biisien tekemisestä ja treenaamisesta. Laulajamme Messiah Marcolin halusi kuitenkin pitää yhteyttä sähköpostilla, koska se oli hänestä helpompaa. Sähköpostin kanssa on vain se huono puoli, että jos jotain alkaa joku asia siepata, on niin helppo antaa karusti takaisin, varsinkin jos ei ole tottunut tähän uuteen kommunikointimuotoon. Meille kävi juuri noin ja kärpäsestä tuli härkänen.

Onneksi bändi pystyi kuitenkin ratkaisemaan erimielisyyteensä ja sopimaan välinsä vain puoli vuotta myöhemmin marraskuussa ja synnyttämään myös uusia kappaleita. Ensimmäisenä uudella levyllä huomio kiinnittyy aiempaa rankempaan ja rujompaan musiikkiin aina soundeja myöten. Mieleen tulee hieman väkisinkin Krux, jossa Leif Edling myös vaikuttaa, mutta herra kiistää Kruxin vaikutuksen – ainakin osittain.

– Enpä oikein usko, että Kruxilla olisi ollut vaikutusta Candlemassin musiikkiin. Päällimmäisenä minulla oli mielessä vangita Candlemassin live-energia uusiin kappaleisiin. Keikkamme olivat niin fantastisia, niitä oli seuraamassa suuri joukko ihmisiä ja lavalta huokui mieletön energia. Aloin kyllä viime vuonna tekemään uusia kappaleita Kruxille tarkoituksena äänittää levy toukokuussa, mutta niin ei sitten käynytkään ja kyllähän se potutti pirusti, Leif kertoo. Ehkä uusiin kappaleisiimme sittenkin päätyi osa tuota potutusta aggression muodossa sekä keikkojemme energiaa.

Studiopäiväkirjanne mukaan Tukholmassa sijaitsevassa Polar Studiossa ei liikoja nysvätty, suurin osa kappaleista on saatu toisella otolla tuottajan laaduntarkkailun läpi eikä koko äänitysprosessiin kulunut kuin kymmenen päivää.

– Kun kappaleet ovat hyvin treenattuja, ei ole temppu eikä mikään äänittää levy noinkin nopeasti. Kruxin levyähän ei äänitetty kuin neljä päivää. Paiskimme kumminkin kovasti töitä, sellaisia 12-14 tunnin päiviä emmekä pitäneet mitään pidempiä taukoja pizzaa syöden ja kaljoitellen. Tämä vaan vinkkinä nuoremmille ja kokemattomammille bändeille, on täysin mahdollista tehdä levy hyvässäkin studiossa lyhyessä ajassa, eikä lystistä tarvitse pulittaa 10000–20000 euroa, Leif opastaa tiukkaan sävyyn.

Mihin sinusta ihmisten kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota uudessa levyssä?

– Ainakin siihen tosiasiaan, että me pystyimme ylipäätänsä tekemään koko levyn ja että se kuulostaa näinkin hyvältä ja tuoreelta. Loppujen lopuksi on aika harvinaista, että vanhat bändit kuten me pystyvät tekemään jotain uutta ja vielä niin, että se kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta. Monet ovatkin sanoneet, että ainoa hyvä comeback–levy Exoduksen Tempo of the Damnedin lisäksi on meidän uusin albumimme ja olen tuosta erittäin otettu.

Levyn pelkistetty kansi ja nimi kiinnittävät taatusti myös huomiota, mutta tähän ratkaisuun ei Leifin mukaan ollut syynä hyvien ideoiden puute.

– Sekä levyn simppeli kansi että sen nimettömyys on lausunto, jolla haluamme sanoa että meillä on käsissämme helvetinmoinen albumi, joka ei yksinkertaisesti kaipaa mitään maalausta kanteen tai edes minkäänlaista nimeä. Haluamme osoittaa ihmisille, että emme kaipaa menneitä aikoja, vaan että katseemme on suunnattu tulevaisuuteen.

Leif ei tosiaan ole ainut, joka on vakuuttunut uuden albumin hyvyydestä. Ilman levytyssopimusta studion varannut ja levyn valmiiksi saattanut orkesteri solmi diilin Nuclear Blastin kanssa.

– Meillä ei yksinkertaisesti oikein ollut aikaa etsiä levy-yhtiötä, koska olimme varanneet studion jo viime vuoden elokuussa. Lähettelimme kyllä demoa ympäriinsä ja kymmenkunta lafkaa esittikin kiinnostuksensa meitä kohtaan. Sopimus Nuclear Blastin kanssa tapahtui sitten lähes itsekseen tuossa tammikuun loppupuolella, Leif hekottaa.

VANHOJEN PIERUJEN UUDET TUULET 

Candlemassin 80-luvun loppupuolella julkaistut neljä albumia ovat sen verran klassikkomateriaalia, että mitä tahansa bändi tekeekin, tullaan sitä aina vertaamaan noihin levyihin.

– Näinhän siinä tulee käymään myös uuden levymme kohdalla ja vertailulta ei voi välttyä. Uskon kuitenkin, että uusin levymme kestää tuon vertailun ainakin mitä tulee tähän mennessä mediassa kuulemiimme kommentteihin. Se on meistä aika ällistyttävää, sillä meillä ei ollut minkäänlaisia odotuksia levyn saaman vastaanoton suhteen.

Viime aikoina Candlemassilta on tullut sekä DVD:tä, kokoelmaa että vanhojen albumien remasteroituja uusintapainoksia. Oman näkemyksensä orkesterin kappaleista ovat esittäneet mm. meille suomalaisille tutut Trio Niskalaukaus, The Haunted ja viimeisimpänä Swallow the Sun. Arvostuksen puutteesta Leif ei kuitenkaan tunne kärsineensä edes uran alkuaikoina.

– Kyllähän meitä arvostettiin aika paljon jo 80-luvulla, mutta nyt olemme taas saamassa paljon lisää arvostusta. Näkisinkin, että tämän uuden levymme myötä saavutamme lähes saman statuksen kuin mitä meillä oli 80-luvulla.

Herra Edling myöntääkin, ettei hänellä ole mitään covereita vastaan yhtä ehtoa lukuun ottamatta.

– Jos bändit antavat meille krediitit, niin mikäs siinä, Nilehän ei näin tehnyt, Leif naurahtaa.

– The Hauntedin Well of Souls oli muuten todella hieno laina vaikka tiesinkin, että Jensen on suuri Candlemass-fani. En ollut niinkään yllättynyt heidän käsittelystään, vaan enemmänkin siitä kuinka hyvän version he olivat saaneet aikaiseksi. Toisaalta mikäs ihme se nyt on, sillä The Haunted on mahtavan hieno bändi.

Puhe kääntyy takaisin Candlemassin alkuaikoihin ja juuri niihin neljään ensimmäiseen levyyn, jotka enemmän tai vähemmän määrittelivät doom metallia uusiksi. Oliko teillä tuohon aikaan mitään käsitystä siitä, mitä oikein olitte tekemässä?

– Nimesimme ensimmäisen levymme Epicus Doomicus Metallicukseksi , koska kutsuimme musiikkiamme eeppiseksi doom metalliksi ja ehkä ihmiset ovat napanneet tuosta tuon termin käyttöönsä. Olemme kuitenkin metallibändi, joka soittaa doom metallia. Jos Messiah olisi vastuussa kappaleistamme, Candlemass olisi taatusti todella hidasta ultra-doomia, Leif heittää. Mutta koska minä sävellän biisit, musiikkimme on monipuolista ja siitä löytyy niin hitaita, keskitempoisia kuin nopeitakin osuuksia, koska näin se pysyy mielenkiintoisena. Minusta pelkkä raskas ja hidas musiikki on tylsää.

– Jos fanit odottavat että uusin levymme kuulostaa ultraraskaalta ja samanlaiselta kuin debyyttimme, niin he saattavat pettyä. Toisaalta taas olen jutellut monen kovan Candlemass–fanin kanssa jotka rakastavat ensimmäistä levyämme ja he ovat pitäneet tästä levystä paljon, joten en usko että vanhat fanit tulevat pettymään tähän levyyn. Yksi tärkeimmistä motiiveistamme tämän levyn tekemissä olikin juuri vanhojen fanien miellyttäminen ja jos uudet fanit pitävät myös levystä, niin aina parempi.

Alkuperäisen kokoonpanon hajottua Leif julkaisi Candlemassin kanssa vielä kolme levyä 90-luvulla, jotka eivät suurta huomiota herättäneet. Bassotaiteilija muistelee kuitenkin noita levyjä yhä hyvillä mielin.

– Ovathan ne yhä ihan mukavia levyjä. Pidän jokaisesta hieman eri syistä, Dactylis Glomerata oli aika kokeellinen albumi siinä missä From the 13th Sun oli taas raskaampi ja yksinkertaisempi. On oikeastaan aika hyvä asia, etteivät nuo kolme levyä kuulosta samalta kuin klassinen Candlemass, koska nyt me voimme kuulostaa taas siltä tällä alkuperäisellä kokoonpanolla.

– Näissä ihmisissä ja tässä kokoonpanossa on jotain taikaa, sillä niputtaessamme treeneissä eri juttuja yhteen kappaleet saavat omanlaisensa Candlemass-käsittelyn. Viime kesänä tekemäni demoversiot levyn kappaleista ovat todella simppeleitä ja jäykkiä, mutta bändin käsittelyssä niistä tuli heti 50 kertaa parempia.

PAAVI PANNASSA

Leif on yhä vastuussa musiikin lisäksi myös teksteistä, mutta entiseen verrattuna uskonnollissävytteiset tekstit ovat jääneet taka-alalle.

– Kirjoitin ennen aika paljon fantasia-aiheisia sanoituksia, kuvauksia hyvän ja pahan taistelusta ja muuta sellaista, mutta nykyisin olen paljon kiinnostuneempi tosielämästä ja sen kuvaamisesta. Uudella levyllä viittaukset uskontoon tai raamattuun ovat aika vähissä, koska olen kyllästynyt koko aiheeseen ja se ei ole nykyisin edes kovin omaperäistä. Olen hyvin uskonnonvastainen henkilö ja minusta uskonnot pitäisi kieltää lailla, mutta eihän niin tule koskaan tapahtumaan, Leif laukaisee ja naurahtaa.

Paavin kuolemakaan ei siis tainnut hätkähdyttää sinua?

– Minusta koko asia on pirun surullinen, koska äijähän on ollut täysi vihannes viimeiset viisi vuotta, mutta samalla hän on toiminut kuitenkin koko katolisen maailman suurimpana johtajana. En oikein voi käsittää ihmisten kiinnostusta ja järkytystä hänen kuolemaansa kohtaan ja jotkut vielä matkustavat oikein Roomaan saakka jättämään viimeiset jäähyväiset.

Hänhän oli kuitenkin vain ihminen.

– Niin, mutta katolisillehan hän edustaa linkkiä Jumalan ja ihmisten välillä. Minua ei edes oikein huvita puhua koko asiasta, koska se on niin helvetin masentavaa.

Oletko muuten koskaan kuullut termiä paavien vetäminen, jonka em. Candlemassiakin coveroinut Trio Niskalaukaus on lanseerannut. Sehän tarkoittaa alkoholijuomien nauttimista siihen malliin, että tarvitsee kaksi henkilöä kantamaan ja yhden puhetta tulkkaamaan.

– Enpä ole, mutta tuotahan voisi vaikka kokeilla ensi viikonloppuna.

Candlemass on uransa aikana ehtinyt hajoamaan jo kahteen kertaan, mutta uskotko Leif nyt, että tämä jälleen kasassa oleva alkuperäinen kokoonpano tulee kestämään seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta?

– Ei helvetissä. En taatusti tule seisomaan lavalla kymmenen tai edes viiden vuoden päästä, koska olen silloin jo liian vanha. Mutta tulemme kyllä tekemään vielä ainakin yhden levyn ensi vuoden aikana. En koskaan suunnittele asioita pidemmälle kuin vuoden päähän, koska elämässäni tapahtuu kumminkin kaiken aikaa niin paljon erilaisia asioita.

Julkaistu Inferno #27/2005

Inferno #26/2005

EVOKEN
Antithesis of Light
Avantgarde Music 
 
8 Kevät auringon lämmittäessä sielua ja ruumista Evoken pyrkimys vastakkaiseen tilanteeseen ei näy vain pelkästään levynnimessä vaan se tuntuu vahvasti myös musiikissa. Kaksinumeroisia minuuttimääriä kestävät kappaleet tunnelmoivat äärimmäisen hitaissa ja synkissä atmosfääreissä ja suhteellisen minimalistinen lähestymistapa musiikkiin on riittävän ilmeikästä pitämään kiinnostusta yllä. Äärimmäisen matalalta kaikuvat murinat saavat kuuntelijan ajatukset kiertämään kehää lohduttomien aivoitusten ympärillä tai vastakohtaisesti toimivat tehokkaana siedätyshoitona krooniselle masennukselle.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Sydämen amiraali
Ranka

8 Uutukaisellaan amiraaliksi itsensä julistanut Martti Servo Napandereineen on jollain käsittämättömällä tavalla onnistunut sulattamaan musiikillaan usean metallimiehenkin teräksisen sydämen. Napander-musiikin leimaaminen puhtaaksi huumori-iskelmäksi osoittaisi ahdasmielisyyden lisäksi asiaan perehtymättömyyttä, vaikka toki molemmat elementit ovatkin kappaleissa lähes alati läsnä.

15 kappaleen mittainen Sydämen amiraali on sisäiseltä koostumukseltaan hyvin samankaltainen aiempien levytysten kanssa. Mukana on pari heti välittömästi Martti-klassikoiksi nousevaa rallia, levyn nimikappale ja Tillintallin sekä viisi-kuusi varmoiksi keikkahiteiksi nousevaa viisua kuten Maapallo radallaan ja Marttyyrin aika. Löytyypä levyltä vielä se yksi pakollinen outo lintu, punkhenkinen ja tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä esittävä Yleiskaava eduskunta. Levyn loppupuolisko onkin sitten helpommin unholaan painuvia kappaleita, joiden suurin vika on useimmiten siinä, että ne yrittävät olla liiankin vakavahenkisiä iskelmiä pahimpana esimerkkinä Tähdet on saaneet peiton.

Loppupeleistä on erittäin vaikea sanoa, mikä tekee hyvän Martti Servo kappaleen. Varmaan vain on, että sellaisen aikana mieliala kohentuu, suu vetäytyy hymyyn ja tanssijalkaa alkaa vipattaa niilläkin, joilla niitä on kaksi vasenta kappaletta. Vaikka tälläkin kertaa biisimateriaali on varsin epätasaista, nostaa parempi puolisko arvosanaa reilusti kokonaisuutta korkeammaksi.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Tavastia, Helsinki 19.3.2005
 
Sydämen amiraali –levynjulkaisua juhlistava Martti Servo & Napander ei lämmittelybändiä kaivannut mukavan täyteen ahtautuneella Tavastialla. Yleisö kävi jo ennen keikkaa siinä määrin kuumana, että ennen keikkaa järjestetyssä huutokaupassa Napander–orkesterin keikkakostyymeista vuosimallia 2003-05 maksettiin lähes järjestään kolminumeroisia euromääriä.

Ennen puoltayötä startannut vajaa 1,5–tuntinen Napander–risteily polkaistiin käyntiin uuden levyn merihenkiseen teemaan sopivilla vanhoilla klassikoilla Reimarivalssi ja Maailman sinisen taivas. Tunnelma oli välittömästi katossa kuin vanhainkodin päivätansseissa, jossa tanssaajille oli tarjottu tripla–annos nitroja. Dementiakaan ei tuntunut vaivaavan musiikin tahdissa vankasti fiilistelevää sekalaista yleisöä, sillä sen verran hanakasti Martintaudin saaneet lauloivat niin uusien kuin vanhojenkin kappaleiden mukana.

Lukuisilla erilaisilla vierailijoilla mm. Wiipurilaisen osakunnan kuorolla varustettu stora-Napander soitti läpi lähes koko uutukaisen levynsä, mutta Maapallon radallaan –kappaleen puuttuminen setistä oli hienoinen yllätys. Tutut vanhat klassikot Hitti-litti Litmasta ja Saunaa myöden täydensivät settiä osuvasti ja tulihan se pakollinen keikanpäättöviisu Viikonloppukin sieltä kuten oli odotettavissa. Harvoin näin rauhallisen musiikin keikalla näkee ja kokee näin riehakasta menoa.

MUSTAN KUUN LAPSET
Talvenranta
Roihu

4 Mustan kuun lapset on aina vaikuttanut tekotaiteelliselta yritykseltä luoda muista erottuvaa ja sofistikoitunutta mustaa metallia. On oikeastaan hieman ihmeellistä, että viidennellä julkaisullaan bändi kuulostaa kömpelöhköjä sovituksia ja munatonta soundipolitiikkaa myöten yhä demotason kokoonpanolta. Laulajan kärinä kuulostaa pakotetun puhdittomalta ja musiikki tuntuu seikkailevan varsin linjattomasti simppeleine melodioineen laidasta laitaan. Vaikka sanoituksissa on uskallettu poiketa genren perusteemoista, kuulostavat teksti yhä angstisen goottiteinin pöytälaatikkorunoudelta.


OVERKILL
ReliXIV
Regain

6 Overkill ei edelleenkään anna armoa ja vaikka takana alkavatkin olla ne päivät, jolloin bändi tappoi talossa ja puutarhassa, on bändi parinkymmenen vuoden jälkeenkin yhä hyvässä iskussa. Levyn nimikin paljastaa uutukaisen olevan 14. kiekko bändin uralla, mitä voidaan pitää varsin kunnioitettavana suorituksena aina omista tyylistään tiukasti kiinni pitäneelle orkesterille.

Overkill ei koskaan ole lähtenyt seurailemaan trendejä vaikka toisekseen eipä se niitä ole koskaan myös itse luonut. Kokoonpanon musiikki perustuu yhä keskitempoiseen perustanakkaan thrash-riffittelyyn, jossa on yhä edelleenkin kaikuja niin bändin punk-juurista kuin 80-luvun metallista. Levyn alkupäähän sijoitettu materiaali tuntuu olevan loppua potkivampaa ja mielenpainuvampaa hyvänä esimerkkinä hypnoottisen ketosäkeen omaava Bats in the Belfry. Lopun materiaali on kyllä tasalaatuista, mutta samalla myös helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos lipuvaa.

ReliXIV ei todellakaan yllätä hyvyydellään muttei huonoudellakaan. Suurimmat hudit levyltä löytyvät heikon tuhnuisista kitarsoundeista sekä levyn ärsyttävästä punk-henkisestä päätösrenkutuksesta Old School.

 
THE MIST AND THE MORNING DEW
The Mist And the Morning Dew
Vendlus

7 Pitkän bändinimen taakse kätkeytyy kotimaista osaamista esittelevä joukkio, jonka neljä kappaletta on alun perin julkaistu promona ja nyt bonuskappaleella varustettu MCD nostattaa ennakko-odotuksia tulevan täyspitkään suhteen. Bändin nimi kuvaakin varsin hyvin kauniisti ja rauhallisesti eteenpäin soljuvia hypnoottisia kappaleita, joita edesmenneestä Unholystakin tunnettu Veera Muhli hauraan herkästi tulkitsee. Mistään synkistelystä musiikissa ei ole kysymys, vaikka etäisesti useat folk-henkiset melodiat taustalle upotettuine viuluineen ovatkin tenhoavan surumielisiä.

The Scourger

Jos orkesteri kantaa nimeä The Scourger ja yhtyeen kiinnittäneen yhtiön nimi on Stay Heavy Records, ei kyseessä voi olla kuin heavy tai thrash metal. Jälkimmäinen osuukin oikeaan The Scourgerin kohdalla, mutta valitsiko thrash teidät vai te thrashin?

Seppo: – Thrash oli luonnollisin vaihtoehto, kun ei muutakaan osaa.

Jari: – Thrash valitsi meidät sanansaattajiksi kylvämään pyhää asiaa.

Mikä sitten on thrashin syvin olemus ja miksi juuri nyt thrash tuntuu olevan nousussa?

Jari: – Ei tällaisessa primitiivisessä mätössä paljon syviä olemuksia ole, saati tule! Pelin henki lähinnä ”löysät pois, viidakon lait kunniaan” –osastoa.

Suurimmasta osasta The Scourgerin biisejä ja riffejä vastaa rumpali Seppo Tarvainen, jonka syntymä tapahtui samoihin aikoihin thrashin kultakauden kanssa 80-luvun puolessa välissä. Nuoresta iästään huolimatta herra on osannut väsätä kipakoita rässiralleja.

Seppo: – Eikös se pojasta polvi parane? Jo hiekkalaatikolla paskat housussa tuli kontattua mm. Acceptin tahdissa, kiitokset vaan isukille.

Solisti Jari Hurskaisen ääntely on siinä mielessä ilahduttavaa kuunneltavaa, että mukana on kuitenkin ripaus melodiaa kun niin moni thrash-bändi tyytyy nykyisin enemmän pelkkään huutoon tai örinään toisin kuin 80-luvulla.

Jari: – Eipä tässäkään sen kummempia yhtälöitä ole ynnäilty laulutyylin suhteen, mutta kyllä ne suurimmat vaikutteet sieltä kasarikaudelta löytyy ja varmasti ilman tietoisuutta asioita pulppuaa selkäytimestä.

Orkesterilla tuntuu olevan hurjat suunnitelmat täksi vuodeksi, debyytti MCD julkaistiin helmikuussa, videokin pitäisi tehdä ja julkaista vielä täyspitkä lokakuun aikana. Ajaako tiukkatahtinen musiikki myös kovatempoiseen työntekoon?

Jari: – Kyllä tässä todellakin on vakaa tarkoitus panna täysi höyry päälle alusta lähtien. Kello käy ja mäkin alan olemaan kohta vanha puhumattakaan kitaristi grandpapa Nybergistä! Voidaan jarrutella sitten myöhemmin ja eihän sitä tiedä milloin se menestyskipsi iskee.

Kuinka tärkeitä ovat hyvät kontaktinne ja bändimenneisyytenne The Scourgerin uran alkuvaiheiden suhteen olleet ja oltaisiinko nyt tässä MCD kädessä, jos ei esimerkiksi Tony Talevan perustamaa Stay Heavy Recordsia ja sen kontakteja olisi ollut?

Jari: – Täytyy kyllä rehellisesti todeta, että ainakaan toistaiseksi ei hirveästi ole päässyt hyödyntämään menneisyyttä taikka nk. suhteita. Aika tyrkytyspohjalta läheteltiin ensidemoa ristiin rastiin, osoitteita sain Talevalta jos sitä voi pitää hyötynä. Se että Stay Heavy kiinnostui helpotti luonnollisesti tätä pohjasontaa, nyt voi toivottavasti keskittyä enemmän oleelliseen.

Mikä tekee teistä tsekkaamisen arvoisen ja kuinka eroatte muista samalla myllytysalalla toimivista suomalaisista kokoonpanoista?

– Me ollaan ehdottomasti liveryhmä ja mikäli kuulija löytää itsestään vähänkään masokistia taikka sadistia, niin lupaamme tarjota konkreettista ruoskaa ainakin eturiville! Loput saavat kokonaisvaltaisen ripityksen, jonka myötä on varmasti puhtoinen olo. Tulkaa ja kokekaa!, kiteyttävät Jari ja Seppo yhdessä bändin olemuksen.

Julkaistu Inferno #26/2005

MARTTI SERVO & NAPANDER – SEILORIT AMORIN ASIALLA

Kevät alkaa olla käsillä ja veneilijöiden odotellessa vesistöjen sulamista alkavat myös useimmilla hormonit hyrrätä takatuuppareiden tahtiin. Martti Servo Napander–orkestereineen juhlistaa tulevaa vuodenaikaa ja alkavaa veneilykautta julkistamalla viidennen tulevaa vuodenaikaa ja alkavaa veneilykautta julkistamalla viidennen Sydämen amiraali –nimeä kantavan täyspitkän. 

Kevät tulee ja lumi sulaa, joko mahdat Martti kuumeisesti odotella seilauskauden alkua?

– Kyllä. Omistan Yamarin rattiveneen, jossa on 9,9hv Yamaha perässä. Ohjauskaapeli on nyt kyllä poikki, joten ohjata täytyy perinteisesti spaakilla. Saas nähdä nouseeko se plaaniin tänä kesänä.

Niin uuden albumin kannessa kuin nimessäkin kannat amiraalin upeaa lakkia sekä titteliä, joskin sydän–etuliite pehmentää muuten hieman sotaisalta kalskahtavaa sotilasarvoa. Mahdoitko jo armeijapalvelusta suorittaessasi olla laivaston palveluksessa vai kenties jossain muussa aselajissa ja kuinka korkealle armeijan hierarkiassa ehdit nousta asepalveluksesi aikana?

– Martilla on kauppamerenkulun puolimatruusin pätevyyskirja tammenlehvin. Laivaston koneistossa minulla on ollut mahdollisuus astua miinalaiva Pohjanmaan täkille.

Esimakua tulevasta levystä saatiin jo viime vuoden lokakuussa, jolloin julkaistiin levyn ensimmäinen singelohkaisu Vahva näyttö kaverinaan Rinnereggae. Vielä tuolloin Martti vakuutteli, molemmat singleraidat päätyvät myös täyspitkälle, mutta toisin kävi. Vaikka Sydämen amiraali –albumi onkin vahva näyttö Napander-osaamisesta, loistaa itse Vahva näyttö poissaolollaan.

– Kyseessä on taitava syksyn singlen tekohengitys. Jättämällä Vahva näyttö –kappaleen pois levyltä, toivomme mahtavan kiinnostuksen ko. singleä kohtaan jatkuvan. Yritys on epätoivoinen, mutta olemme siihen valmiit.

Näin uuden levyn julkaisun kynnyksellä sinut on viety useaan mediaan aina televisiota myöten ja julkaiseepa eräs aikakausilehti trendikästä nettipäiväkirjaasikin kotisivuillaan. Onko sinusta tullut nyt mediapersoona sekä lemmikki ja kuinka kuuluisuus sinulle oikein istuu?

– Martti on median karvaturrikka ja sisäsiisti vahtikoira. Kuuluisuus istuu hyvin, kunhan sitä muistaa kouluttaa. Kädestä se ei kuitenkaan suostu syömään, näin luulen. Asia on minulle kuitenkin outo.
 
Kalamiehen kaveri

 Levyn nasevasta käyntiin polkaiseva avausraita Nyt nappaa yhdistää niin kalastus– kuin rakkausasiatkin, mutta mikä mahtaa olla Martin mieluisin kalastusväline ja suurin saalis niin kalastuksen ja rakkauden maailmassa?

– Saalista on tullut paljon ja hyvää molemmissa lajeissa. Kalajutut jätän kuitenkin kerskureille. Niin rakkaudessa kuin kalastuksessakin on paras laji pilkkiminen.

Mistä runsaasti positiivista Napander-energiaa hehkuva levyn kakkosena oleva Maapallo radallaan
–viisu oikein kertoo ja onko kappaleessa nautittu kahvi kenties pannu– vai suodatinjauhatusta?

– Pannukahvi on hyvää. Se on dieseliä. Tulee poroja suuhun ja niitä syljeskellessä kuuluu thyithyi–ääni. Ko. kappaleesta tulee minulle mieleen kesäinen alkuilta rauhallisen parantolan puukuistilla.

Sydämen amiraali –kappale yhdistää sukellusveneet ja rakkausteeman ja viime syksyisen juttutuokiomme mukaan ”Sydämen amiraali on nimenomaan miehen ja naisen välistä meritaistelua, jonka lopuksi Martti antautuu täysin painekammiossa.” Vaikka kertojaminällä ei alussa menekään kovin hyvin ja rinta viistaa syvänteiden pohjamutia, on lopputulos kumminkin onnellinen. Kuinka syvällä pohjamudissa Martti itse olet kyntänyt?

– Korkataan vasta pohjalla, sanoi pullosukeltaja. Kyllä syvyydet ovat Martille tuttuja. Pohjalta kannattaa ottaa lietenäyte mukaan muistoksi. Kyntämiseen tai muuhun maan muokkaukseen pohjaliete ei ravinnekoostumuksensa vuoksi kuitenkaan sovellu.

Yksi ehkä kunnianhimoisimmista ja rullaavimmista Napander–sävellyksestä on levyn seitsemäs kappale Marttyyrin aika, jonka upea laulumelodia vie väkisin mukaan. Mutta kuka marttyyri oikein on ja miksi ja koska hänen aikansa on?

– Käsittääkseni historiallinen marttyyrien aika oli vajaa 2000 vuotta sitten. Tuolloin alkuseurakuntaan kuuluneita esikristillisiä hahmoja vetäistiin kivenmurikoilla visiiriin ja syntyi kuolleita hahmoja, joita ruvettiin kutsumaan marttyyreiksi. Elämmekö nyt marttyyrin aikaa? Siitä ei minulla ole mitään tietoa.

Perinteisen Napander-viisujen lisäksi levyllä tuntuu olevan muutama niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti hieman vakavahenkisempi kappale. Onko pilke Martin silmäkulmasta häviämässä vai ollaanko jatkossakin tillintallin? Voidaanko Tillintallin nähdä sanoituksellisesti eräänlaisena preludina jo klassikoksi muodostuneelle Viikonloppu–hitille?

– Pilke ei ole kadonnut. Välillä se vaan vaihtuu väkeväksi salamoinniksi. Ja kyllä Tillintallin ehdottomasti on samalla Viikonloppu–jatkumolla, jolle loppua ei ole näkyvissä. Napanderin alkoholipoliittisten kannanottojen muistio paisuu edelleen.

Mitä muuten mahtaa oikein olla tämä Tillintallin–kappaleessa mainittu ”tsuippa” ja sen ryystäminen noin tarkemmin määriteltynä ja mikä on mieleisesi tsuippa?

– Tsuippa on olutta. Pikkutsuippa on pullollinen ja iso tsuippa tuopillinen. Martille mieluisinta on kotimainen märkä.

Albumin on mainostettu sisältävän Yleiskaava, eduskunta –nimisen punkkirallin, josta kapinaa ja napinaa ei puutu, mutta mitä vastaan sinä Martti erityisesti kapinoit?

– Kyllä Martti on kapinassa James Deanin linjoilla. Kapinaa ilman syytä ja suuntakin löytyy sieltä minne nenä näyttää.

Uutukaisella koko Napander-orkesteri pistelee parastaan Martti itse mukaan lukien, mutta useimmiten muu bändi jää hieman taka-alalle ja Martin varjoon. Kuinka nyt kehuisit koko orkesteria ja heidän merkitystään lopputuloksen kannalta?

– Orkesterimme on korvaamaton ja täydellinen. Kaikilla Napander–muusikoilla on uudella levyllä omat tähtihetkensä, mutta erityisesti tällä kertaa kannattaa kuunnella basisti Erkka Alosta. Mistä noin kauniit ja musikaaliset bassolinjat tulevat?

Julkaistu Inferno #26/2005

Inferno #25/2005

DEATH ANGEL
Archives & Artifacts
Rykodisc

9 Ulkoisesti tarkasteltuna Archives & Artifacts on massiivinen ja tarpeeseen tuleva paketti, jonka hinta on enemmän kuin kohdallaan. Viime vuonna julkaistun hienon The Art of Dying – paluulevyn myötä orkesterilla on taas kysyntää ja aiemmin vaikeasti CD-formaatissa saatavilla olevat Death Angelin kaksi ensimmäistä levytystä The Ultra-Violence (-87) ja Frolic Through the Park (-88) ovat valitettavan vähän tunnettuja Bay Area speed metallin merkkiteoksia. Boksi korjaa tilanteen tämän suhteen ja kasvojenkohotuksena toimii levyjen uudelleenmasterointi. Ikävä vain, että levyjen sanoitukset on korvattu CD-vihkosessa turhilla bändikuvilla sekä keikkajulisteilla.

Kahdeksantoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Death Angel debyytti kuulostaa yhä hyvältä ja vauhdikkaalta rässipläjäykseltä, johon rupiset ja lähes demomainen tuotanto istuu hyvin. Kappaleista kuuluu selkeästi nuoruuden into ja vimma, mikä tuntuu nykyisen lähes kadonneelta luonnonvaralta. Vaikka monesti biiseihin on ympätty lukemattomia osioita ja riffejä hieman kömpelöstikin, on kokonaisuus yhä lähes yhtä kiehtova kuin ilmestymisensä aikoihin. Bonukseksi lyöty levytyssopimuksen poikinut Kill As One –demo on äänenlaadultaan yllättävän laadukas, mutta biisiennimiä lukuun ottamatta mitäänsanomattomalla sisällöllä ei juurikaan ole mitään tekemistä täyspitkän kanssa.

Vain vuosi ensimmäisen levynsä jälkeen julkaistu Frolic Through the Park esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, joka oli jalostanut musiikkia entistä kauemmaksi debyytin nopeasti kohkaamista. Kappaleista löytyy entistä enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja mukaan oli uskallettu ottaa entistä rennompaa rokkaavaa asennetta sekä fiilistelyä. Jälkikäteen kuunneltuna levy on varsin looginen etappi kohti bändin kolmatta ja hienointa levyä Act III. Albumi on varusteltu kolmella aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, mitä seikkaa ei tarvitse ihmetellä sillä sen verran tusinatavaraa ne kaikki ovat.

Boksin bonuksina CD:llinen pahvilaatikkojen kätköistä kaivetuilta kaseteilta löydettyjä aiemmin julkaisemattomia demokappaleita vuosilta 82-89 sekä vanhoja promovideoita yms sälää sisältävä DVD. Rarities-levy on laadultaan yllättävän hyvä, mutta levybonusten lailla sisältö on selkeää ylijäämämateriaalia ainoana selkeänä valopilkkuna maalaileva A Passing Thought. Puolituntinen DVD kruunaa komeuden, vaikka lyhyenläntä kokonaisuus onkin jaettu puoliksi haastatteluiden ja kolmen videon kesken.

Audio-visuaalisesti tarkasteltuna boksin esittelee bändin historian varsin kattavasti, mutta kaipaamaan erityisesti jää jäsenten itsensä kirjoittamia muistelmia, joille olisi kyllä ollut tilaa pelkistetyissä CD-vihkosissa.

  
FALLEN
A Tragedy’s Bitter End
Aftermath

6 Funeral-miehen sivuprojektina startanneen Fallenin debyyttikiekko etenee raskaamman doomin parissa, mutta aivan funeral doomiksi en tätä vielä laskisi, vaikka saatekirje näin väittääkin. Puhdas mieslaulu tulkitsee musiikkia kelvollisesti, mutta ajoittainen matalalta vedetty tummempi tulkinta kuulostaa hieman koomiselta ja väkinäiseltä. Musiikki on oikeista osasista rakennettua, mutta vailla vahvempaa tunnelatausta tai minkäänlaista yllätystä. Tästä jotain kertoo ehkä sekin, että levyn kauneimmaksi ja parhaimmaksi anniksi nousevat keskikohdan ja lopun lyhyet pianotunnelmoinnit.

 PANTHEЇST
Amartia
Firedoom

8 Lapinlahden lintujen huumoripitoinen 80-luvun TV-show kantoi aikanaan nimeä Seitsemän kuolemansyntiä, mutta vaikka Pantheistin toinen levy käsittelee samaa teemaa, ei tunnelma ole läheskään yhtä hilpeä. Kostaksen johtamat ruumisvankkurit ovat ehtineet muutaman askeleen lähemmäksi viimeistä leposijaa ja arkunkantajiksi on katsottu tarpeelliseksi värvätty pari miestä Esotericista lisää.

Sisällöllisesti Pantheistin uudet synkät musiikkisaarnat eivät eroa paljoakaan edellisestä 2003 julkaistusta O Solitude –albumista. Synkeän ja painostavan hitaan funeral foomin parissa liikutaan yhtä, vaikka ilmaisua onkin hieman laajennettu mm. sopivan säästeliäästi käytettyihin goottityylisiin laulusuorituksiin ja puheosuuksiin. Muuten musiikki on yhä pääasiassa haudan takaa kaikuvalla matalalla murinalla tulkittuja sanoja massiivisten kirkkourkujen soidessa taustalla. Teoksen jakaminen kymmeneen raitaan edellisen viiden sijasta on toimiva ratkaisu, sillä nyt musiikin lähestyminen on aiempaa helpompaa tunnelman kärsimättä millään tavoin.

Kaamosmasennukseen taipuvien on levyä kuunneltaessa syytä varata kirkasvalolamppu lähelle, ettei suomalainen hamppukravatti ala tuntumaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muiden kannattaa kuunnella Amartiaa, mikäli kevätauringon valkeista nietoksista heijastuva valo alkaa koskea silmiin ja lintujen liverryksen käydessä piinaavasti korviin.




RECKLESS TIDE
Repent Or Seal Your Fate
Armgeddon Music

6 Wacken Open Air 2004 Metal Battlen voitosta saksarässiä soittava Reckless Tide kuittasi levytyssopimuksen ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuloksena on orkesterin ensimmäinen täyspitkä. Kahden äänialaltaan varsin erilaisen laulajan käyttö tuo väriä musiikkiin, jossa riffittely ja soitto on hyvällä tavalla tarkan kliinistä ja repivää. Kaasupoljinta painellaan vaihtelevasti myös biisien sisällä ja esille putkahtelevat yllättävät melodiat maustavat kokonaisuutta. Potentiaalia orkesterista kyllä löytyy, mutta 14 biisin ymppääminen 54 minuuttiseksi kokonaisuudeksi on turhan suuruudenhullu ratkaisu.

TOTAL DEVASTATION
Reclusion
Firebox

9 Jos Total Devastationin debyyttiä Roadmap of Pain voisi kuvata esineenä, olisi lähin vertailukohta kahden metrin ratakiskon pätkä kolkolla grafiittien ja urean kyllästämällä rautatieasemalla. Lohdutonta, raskasta ja urbaania. Reclusionilla Karhulan pojat parrakkaat ovat takoneet rautapalaa huomattavasti kiharammaksi ja pidemmäksi, eikä kiskon muodostamasta radan suunnasta voi missään vaiheessa olla täysin varma.

Orkesteri takoo edelleen määrätietoisen raskaalla otteella instrumenteista ääniä pihalle, mutta syvyyttä on tullut mukaan ison miehen sylillisen verran. Bändin pienimuotoiseksi tunnusmerkiksi nousseet koneinstrumentit louhivat aiempaa huomaamattomammin mutta tarkemmin tehden lopputuloksesta entistä siistimpää jälkeä. Vaikka suurin osa ratkaisuista saattaa kuulostaa äkkivääriltä ja yllättäviltä, löytyy jokaisen valinnan takaa selkeä loogisuutta kuuntelemalla levyä tarkemmin. Total Devastation osaa ja ennen kaikkea uskaltaa nyt fiilistellä jopa kepeämmin unohtamatta kuitenkaan synkkyyttä ja näiden vastakohtien ansioista mättökin kuulostaa aiempaa rankemmalta. Ensimmäisen levyn puskutraktorimainen linja on vaihtunut jouhevasti ketteräksi mutta maa-ainesta taatun tehokkaasti siirtäväksi pyöräkuormaajaksi.


UMBRA NIHIL
Gnoia
Firedoom

6 Aiemmin Aarnin kanssa split-CD:n julkaisseen Umba Nihilin esikoiskiekko ei vastaa sille ladattuja odotuksia. Synkän ja mystissävytteisen doomin kiemuroita kulkevassa musiikissa on paljon kiehtovia ideoita ja sävyjä, mutta toteutuspuolella niistä ei ole saatu läheskään kaikkea irti. Tuntuu kuin musiikkia olisi pääasiassa sävelletty fiilispohjalta improvisoiden vailla selkeätä päämäärää luoden satunnaisista erillisistä ideoista yksittäisiä kappaleita. Lopputulos on ajoittain varsin toimiva, mutta turhan usein myös tympeällä tavalla väritöntä ja puuduttavaa lauluna toimivaa vaisua murinaärinää myöten.

SCAR SYMMETRY – TAVATON TUHKIMOTARINA

Muutama kuukausi perustamisensa jälkeen Scar Symmetry nauhoittaa huhtikuussa 2004 yhden biisin, saa sen perusteella levytyssopimuksen ja vajaa vuotta myöhemmin julkaisee yhden mielenkiintoisimmista ja yllättävimmistä melometallikiekoista vuosikausiin. Aivan kuten Tuhkimo hukkasi toisen lasikengistään, mutta sai silti prinssinsä.

Vaikka Scar Symmetryn lyhyt ura on ollut melkoista nousukiitoa, ei tilanteeseen ole tultu pelkästään ruusuilla tanssimalla. Debyyttikiekon 12 veisun luominen ja purkittaminen lyhyessä ajassa ei ollut aivan helppo homma, minkä orkesterin rumpali Henrik Ohlsson vahvistaa.

– Sovimme yhdessä levy-yhtiön kanssa, että äänitämme levyn heti ensi tilassa koska halusimme ryhtyä hommiin heti välittömästi. Vasta aloittaessamme tekemään uusia kappaleita tajusimme millaisen urakan edessä me oikeasti olemme. Päivämäärien sopiminen on aina helppoa, mutta niistä kiinnipitäminen vaatii rutosti energiaa. Onneksi koko Scar Symmetry konsepti vain inspiroi meitä siinä määrin, että meille syntyi suuri joukko loistavia ideoita mitä toteuttaa biiseiksi sovitussa aikataulussa.

Jonas Kjellgren, tuttu yhteyksistään mm. Centinexiin ja Carnal Forgeen ei vain soita Scar Symmetryssä kitaraa, vaan ehti myös tuottamaan ja miksaamaan yhtyeen debyytin, vaikka lukemattomien kosketin- ja kitaramattokerrosten saaminen halutunlaisiksi oikeille paikoilleen veikin runsaasti aikaa ja energiaa. Kaikesta kiireestä huolimatta Henrik on erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

– Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa käytettävissämme, albumi saattaisi kuulostaa hieman erilaiselta kuin nyt, mutta on mahdotonta sanoa tarkasti mitä olisimme tehneet toisin.

Levyn 11. raita Seeds of Rebellion oli juuri se demon ainut raita, joka poiki levytyssopimuksen Metal Bladen tytäryhtiön Cold Recordsin kanssa. Henrik, mikä tuosta kappaleesta tekee niin erityisen ja edustaako se sinusta levyn parhaimmistoa?

– Siinä mielessä tuolla kappaleella on erityinen asema, koska juuri se antoi viittauksia levy-yhtiölle mistä Scar Symmetryssä oikein on kysymys. Saatuamme tuon biisin valmiiksi se antoi myös meille hieman osviittaa mihin suuntaan bändi alkaisi edetä, koska sitä ennen meillä ei ollut mitään konkreettista lähtökohtaa. Kappalehan on hyvä joskin aika tyypillinen Scar Symmetry ralli, mutta minusta levyllä on kyllä paljon parempiakin biisejä kuin tuo.

Ensimmäinen puoli 

Rumpalismies itse määrittelee bändin musiikin tavaramerkeiksi vaihtelevat lauluosuudet, koskettimien runsaan käytön, raskaan riffittelyn sekä monimutkaisen mutta tarttuvan rytmiikan väheksymättä mielenkiintoisia musiikillisia ja sanoituksellisia ideoita. Vaikka määrittely kuulostaa aikamoiselta sekametelisopalta, Henrik kertoo biisirakenteiden olevan pääosin aika helppoja.

– Sovitukset tulivat aika luonnollisella tavalla, koska halusimme päästä hyvään ja helposti omaksuttavaan lopputulokseen. Sävellyspuolesta vastaavien kitaristien kappaleisiin ei paljoa tarvinnut koskea, korkeintaan ottaa jotain pois tai lisätä jotain pientä jonnekin tavoitteena saada kappaleet kulkemaan paremmin.

Levyn alkupuoli kuulostaa loppua huomattavasti tarttuvammalta ja yksinkertaisemmalta, kun taas loppua kohden mennään huomattavasti haastavamman joskin pidemmän päälle palkitsevamman materiaalin pariin. Henrik kertoo solisti Christian Älvestamin olevan vastuussa lopullisesta kappalejärjestyksestä.

– Christianin ideana oli laittaa kappaleet sellaiseen järjestykseen, joka tekisi kuuntelukokemuksesta mahdollisimman mielenkiintoisen enkä usko, että hän yritti pistää helpommin omaksuttavia kappaleitamme levyn alkuun. Minusta levyn päättävät Seeds of Rebellion ja The Eleventh Sphere eivät ole sen monimutkaisempia kuin esimerkiksi albumin avausraita Chaosweaver.

Vaikka jokainen levy-yhtiö hehkuttaa jokaisen julkaisemansa levyn saavan huippuarvioita kaikissa medioissa, tuntuu tämä olevan lähes poikkeuksellisesti totta Scar Symmetryn tapauksessa. Tiesittekö missään vaiheessa, että teillä oli levy täynnä vahvoja kappaleita?

– Kyllähän me tiesimme että levy kuulostaa hyvältä, mutta ei meillä ollut minkäänlaista hajua siitä kuinka levy tultaisiin ottamaan vastaan, koska ei sellaista voi koskaan ennustaa. Olemme aivan ällikällä lyötyjä, kun levy tuntuu keräävän hyviä arvioita joka paikassa ja onhan tällainen menestyksen seuraaminen toki mukavaa. Ehkä tämänkaltaiselle musiikille on vain juuri nyt kysyntää ja että Symmetric in Design pystyy täyttämään tuon kysynnän.

Sieluun koskee 

Kysyttäessä mihin ihmisten kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota Scar Symmetryssä, on Henrikin vastauksena sanoitukset.

– Olen vastuussa kaikista sanoituksista, joten toki minusta ihmisten kannattaisi lukea ne huolellisesti. Saan sanoitusideani pääasiassa laulumelodioista ja yritän lyriikoillani seurata musiikin senhetkistä tunnelmaa. Kun esimerkiksi laulaja murisee, on tekstinikin brutaalia ja puhtaissa lauluosuuksissa taas melankolisempia ja enemmän ajatuksia herättäviä.

– Levyn nimessä on taas viittauksia kvanttifysiikkaan ja kuvioihin kuten spiraaleihin ja ympyröihin, jotka toistuvat luonnossa eri yhteyksissä. Mitä bändin nimeen tulee, niin siinähän yhdistyy kova sana ”Scar” ja pehmeä ”Symmetry”, kyse on siis eräänlaisesta tasapainosta kuten Yin/Yang. Itse näen näiden kahden sanan yhdistelmän merkityksen siten, että eläessään jokainen ihminen saa tunnepuolella arpia, mutta kuitenkin niin, että elämässä on symmetria alati läsnä. Tähän me kaikki voimme samaistua ja tavallaanhan se on eräänlainen ihmisenä olemisen perusajatus.

Tarvitseeko sitä nyt meikäläisenkin alkaa vanhoilla päivillä lukemaan rakettitiedettä, että ymmärtää mistä sinä kirjoitat?

– Eipä tarvitse, sillä enhän itsekkään ole sellainen ja tuskinpa edes tuon alan proffat tällaisia juttuja miettivät, Henrik naurahtaa. Minusta on vain täysin luonnollista kirjoittaa tällaisia tekstejä, vaikka en oikein tiedä miksi ne minua kiinnostavat. Kait nuo asiat ovat koodattuna DNA:hani tavalla jota en ymmärrä, mutta seuraavan vain mielenkiintoni kohteita, koska se tuntuu minusta hyvältä.

Julkaistu Inferno #25/2005

KOTITEOLLISUUS – LÖYLYNLYÖMÄT LAUTEILLA

Kotiteollisuuden uusin levy ei kanna nimeä Löylynlyömät, vaikka aikanaan niin väitettiinkin. Sen sijaan kaksi oikeaa löylynlyömää herrat Jouni Hynynen ja Jari Sinkkonen istutettiin Infernon toimesta kuitenkin saunan lauteille, syötettiin ja puhuttiinpa siinä sivussa asiaakin.
	Helmikuun 2. päivän illaksi residenssini ovesta astuu sisään kaksi vakavaa miestä. Takana on 2,5 kuukauden mittainen niin fyysisesti kuin henkisesti raskas äänityssessio eikä väsymyksestä voi syyttää pelkästään nautittuja väkijuomia. Suuremmitta seremonioitta Jouni paiskaa kouraani masterointia vailla olevan levyn, jolta löytyy kaikki sessioiden aikana tallennetut 14 raitaa. Alamme noudattaa illan agendaa, pistämme levyn soittimeen, riisumme itsemme Aatamin asuihin ja torppaamme läskit hikikoppiin. On aika aloittaa ruumiin puhdistus.
Saunassa on joukko hiljaisia miehiä. Siinä missä minä keskityn levyn avausraitaan Hulluutta ja humalaa, KT-kaksikko alkaa keskustella levyn lopullisesta kappalejärjestyksestä. Siinä missä herra Hynynen on pohtinut asiaa lähinnä tekstien kannalta, laatisi herra Sinkkonen järjestyksen musiikin ja sen herättämien fiilisten perusteella. Kummatkin ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että levyn avausraita on ehdottomasti juuri ämyreistä pauhaava kappale. Saunottuamme, korkattuamme sauna- ja ruokaoluet ja ravittuamme itsemme miehet kalsareissaan istahtavat kabinetin puolelle. On sielunpuhdistuksen aika. Jari: – Kyllähän tää oli yksi meidän kosteimmista levytyssessioista ikinä ja vaikka enhän mie yleensä hirveesti hörpi, niin nyt tuli kyllä sellainen tunne, että otti itekkin yllättävän paljon. Vaikka olinhan mie ihan harrastelija siuhun ja Janneen verrattuna. Jouni: – Kyllähän se tuntui vähän, että hommat karkas lapasesta ja ruvettiin siinä oikein Janne kanssa miettimään, että rupeaako se tuo alkoholin käyttö oikein vaikuttamaan työntekoon. Sellane raja meillä on tähän asti ollut, että toki saa olla hilpeenä, mutta että se ei saa vaikuttaa soittamiseen. Ei mitään hirveitä rapuloita, vaan heti aamusta saakka pitää olla tikissä valmiina työntämään. Nyt rupes vähän oleen jo sellasta, ettei oikein pystynyt toimimaan. Jari: – Sen takia mie läksinkin välillä pois viettämään aikaa perheen parissa, koska muuten se olis menny siihen, että olis kaksi viikkoa rairatellu kylillä. Jouni: – Mikollahan (Karmila, tuottaja & äänittäjä) oli sama juttu, se kovasti skarppas eikä lähtenyt siihen viinaralliin mukaan, koska sillä menee työkyky aika nopeasti. Jotenkin nyt tuntuu, että Karmilalla oli aika iso vastuu meistä, että se oli entistä enemmän iskänä tossa hommassa vähän kyttäämässä poikien perään. Sanat tippuvat hitaasti vailla tuttua riehakkuutta, eikä kummankaan äänessä ole minkäänlaista ylpeilyn häivää. Helppoa ja vaikeaa Edellisestä levystä poiketen rummut, bassot ja peruskitarat jouduttiin äänittämään Petrax-studiolla Hollolassa. Laulut sen sijaan tallennettiin tuttuun tapaan basistin Hongiston kartanolla ja taustalaulut Music Bros –studiolla. Ratkaisuun on syynsä. Jouni: – Hongistollahan on himassa helvetin iso olohuone, missä äänitettiin Helvetistä itään rummut, mutta nyt perhetilanteesta johtuen sinne ei voitu mennä olemaan kuukausikaupalla. Lähtökohta kumminkin oli, että pitää olla iso tila missä on hyvä nauhoittaa rummut. Ajateltiin sitten, että mennään keskellä mettää. Jouni: – Vaikeahan sitä on selittää, mutta meillä on sellainen perusajatus, että lähdetään aina johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa myö saadaan olla keskenämme rauhassa. Se miten paljon myö siellä maaseudulla sitten ollaan on vaan lähinnä äänitykset ja illat riekutaan kumminkin kylillä. Petrax-studiota äidytään kehumaan ja jotain paikan synnyttämästä hyvästä fiiliksestä kertoo ehkä sekin, että Jari paukutteli rummut sisään vaivaisessa neljässä tunnissa. Jari: – Äijien kanssahan on vaan helppo soittaa ja eihän meidän musa oo mitään progea vaan sitä AC/DC:tä, niin onhan ne siinäkin mielessä helppoja soittaa. Perusedellytyshän on, että ne biisit on reenattu kun mennään studioon. Aina ne kappaleet kumminkin jää sen verran auki, että sinne voi soittaa fiiliksen mukaan jotain mitä koskaan aiemmin ei oo edes kokeillu. Jari: – Näinhän se vaan menee meillä, vedän luurit päähän, sieltä tulee klikki ja demokitara ja ei kun rupean paiskoon. Sitten kun on vielä hyvä fiilis, niin se kuuluu ja hommat menee jouhevasti. Jotkut otot saattaa mennä ykkösellä ja toisiin saattaa joutua ottamaan jonkun kertsin uusiksi. Eihän mulla tänä päivänä enää mitään hieromista vastaan ole jos kerran on tarve, mutta nyt vaan oli hemmetin kiva soittaa eikä tarttennu. Kotiteollisuuden neljänneksi jäseneksi voi hyvin nimittää Mikko Karmilaa, sen verran vakiintunut asema miehellä on tekotiimissä. Eikä tarvetta kuulemma vieläkään ole vaihtaa miestä nappuloiden ja suorien kommenttien takana. Jouni: – Mie kysyin suoraan Mikolta miksausten yhteydessä, että oot sie täysin tympääntyny tähän meidän hommaan ja että jos joskus sellainen tilanne tulee, niin sanot sitten suoraan päin naamaa etkä ala kiemurtelemaan. Mikko siihen vaan, että no, eihän teitä kukaan muukaan jaksais tehdä. Se oli Mikon tapa ilmaista asia, että ei hää halua lopettaa työntekoa meidän kanssa. Jouni: – Nytkin tosin oli jo sellaisia hetkiä, että pikkasen jopa koroteltiin ääntä, mutta sehän on hyvä vaan. Kun kerran jotain yhdessä tehdään, niin pitää silloin myös pystyä avoimesti puhumaan asioista. Mistä sitä sitten alettiin keskustella ns. isoilla kirjaimilla? Jari: – Ameeban (Hongiston) basson soitosta ja yhdessä vaiheessa alkoi jo melkein käymään Ameebaa sääliksi, kun ei se urpo ollut treenannut ja hommat ei luistanut. Karmilalla oli vielä huono päivä, niin kyllä Ameeba sai kuulla kunniansa ja se rupes itekkin jo menee puihin. Jouni: – Laulusessiot oli kanssa yhtä helvettiä. Huudot meni kyllä ihan tuosta vaan, mutta puhtaiden laulujen tekeminen oli jostain syystä paljon vaikeampaa kuin edellisellä levyllä, herra Hynynen pohtii. Fyysisesti vai henkisesti vaikeaa? Jouni: – Molemmin kummin ja kyllähän se alkomahooli vei kanssa sitä ääntä. Olihan siinä vähän tietty kurkkukipuakin mukana, mutta sitten oli tää henkinen puoli. Jotenkin tuli sellane tunne siinä, että perkele kyllä sitä pitäisi olla kehittynyt laulajana näiden vuosien aikana sen verran, ettei tartteis tälleen hinkata. Mutta eihän se vaan ole niin. Onneksi nuo taustalaulajat pystyi aika paljon paikkailemaan, Jouni hekottaa. Vaan keikoillapa tuota apua ei ole. Jouni: – No ei, mutta sellane rääkyminen taas kuuluu meidän livehommaan ja siinä mie tunnenkin olevani hyvä. Studiossa taas tunnen paskuuteni hyvinkin konkreettisella tavalla. Synkkää jynkytystä Molemmat herroista myöntävät, että uusi levy on edellistä huomattavasti synkempi. Asiasta ei kuitenkaan voi syyttää keskelle vuoden synkintä aikaa sattunutta äänityssessiota. Jari: – Enempi synkkyyteen vaikutti kunkin eletty tai sillä hetkellä elettävä elämä joka kyllä tulee sieltä lävitse. Jouni: – Miulla ainakin on ollut viimeinen vuosi sellasta helvettiä, että sen pitäs kyllä kuulua levyllä ja oon siitä aika vakuuttunut, toteaa partasuu vakavana. Jari: – En tiedä voiko näin sanoa, mutta uudessa levyssä on kumminkin enemmän sydäntä mukana kuin koskaan ennen. Jouni: – Miulle levy on ainakin ihan vitun henkilökohtainen. Jari: – Jotenkin on niin paljon tapahtunut kaikille kaikkea. Jouni: – Se on totta, myö kolme löydetään siitä ehkä semmoisia…, Jouni pysähtyy tuumimaan hetkeksi. Asioita, mitä kukaan muu ei koskaan tule löytämään? Jouni: – Niin, siellä on jotain sellasta mitä tässä viimosen 1,5 vuoden aikana on yhdessä reissussa oltaessa koettu ja nähty. Jos ajatellaan esimerkiksi vaikka Kuolleen kukan nimeä, niin siellä on aika paljon Sinkkosen hommia, kun meikeläinen aina observoi kavereiden maailmaa ja siitä on helppo kirjoittaa. Jari: – Se on niin sanotusti miun erolevy, mutta miulla on edelleen sama nainen mikä on aika mystistä. Jouni: – Nyt uudella levyllä on niin paljon meikäläistä ja Hongistoakin. Jari: – Mie vaan komppaan. Jouni: – Sie vaan soitat rumpuja, mutta tiedät hyvin mistä on kysymys. Millä tavoin levy sitten eroaa Helvetistä itään -albumista? Jari: – Levyhän on ihan perus-KT:ta, mutta kumminkin musiikissa on tapahtunut jotain eteenpäin menemistä. Jouni: – Kyllähän levyä on ainakin hinkattu studiossa saatanan paljon enemmän kuin mitään muuta aikaisempaa levyä. Mutta se taas saattaa johtua kyllä siitä, ettei me treenattu niin paljon kuin esimerkiksi ennen edellistä levyä. Kyllähän me kahdestaan Sinkkosen kanssa treenattiin tietty, mutta kun Hongisto asuu jossain siellä Pohjois-Karjalassa, niin kyllä se kimpassa treenaaminen jäi paljon vähemmälle. Kuten kaikki artistit, Jari toteaa uutukaisen olevan parasta Kotiteollisuutta tähän mennessä ja perustelee näkemyksensä. Jari: – Kokonaisuus on ehyempi ja paremmin soitettu, Jounin sanoitukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan eli hää osaa sanoa asiat vieläkin selkeämmin. Levyllä on maalauksellisia fiiliksiä ja maisemaa, mitä meillä ei aiemmin oo hirveästi ollut. Jouni: – Levyn kappaleissa on vaan semmone ihme uhka, sellane vitun painostava fiilis, että taivas putoaa niskaan minä hetkensä hyvänsä. Jari: – Miulla on sellane kumppani, joka on hiton hyvä mittari koska hää haistaa paskan kilometrin päähän. Ekan kerran kun hää kuuli levyä, niin sanoi heti että tuntuu tässä, Jari kertoo ja osoittaa rintaansa Jouni: – Närästikö sitä? Molemmat herrat repeävät nauramaan  Sanasta miestä
Uutukaisen edeltäjä Helvetistä itään ei esitellyt pelkästään musiikillisesti uudistunutta yhtyettä, vaan myös lyriikkapuoli oli kokenut muutoksia. Aiemmat mystiset sanoitukset olivat kokeneet suoristumista ja ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisiin asioihin otettiin selkeästi kantaa. Sanomistahan siitä tuli. Jouni: – Kyllähän siitä tuli paljon kritiikkiä aikanaan ja se oli hämmentävää, koska eihän sitä itse tajunnut kuinka merkittäviä ne sanotukset voivat joillekin olla. Kun mie aloin tekeen niitä sanoja ja mietin, että teenpä nyt vähän suoremmat, niin eihän mulla käynyt mielessäkään että ne voisivat aiheuttaa jotain reaktiota. Onneksi tuli myös sitä positiivista palautetta ja Karmilahan oli silloin ihan innoissaan, että nythän äijä on alkanut puhumaan suomea. Jos kritiikki tekstejä kohtaan tulikin yllätyksenä, eniten herra Hynynen hämmästelee kuitenkin sitä kuinka sanat voidaan yhä ymmärtää pahimmillaan totaalisen väärin. Jouni: – Se on aika järkyttävää ja lohduttoman tuntuista meininkiä. Miulla on itellä sellainen juttu, että kun mie teen jotain tekstiä tai laulan, niin mie kunnioitan sitä vastaanottavaa osapuolta ja oletan, että se ymmärtää mitä mie tarkotan. Sitten kun se ei ymmärräkään, niin tulee sellainen tunne että ei saatana, pitääkös miun kaikki asiat vääntää rautalangasta. Siitä kuitenkin seuraa helposti sellainen tunne, että ei jaksa vaan antaa ihmisten ymmärtää väärin.
Edellisen levyn kohdalla sanoitusten tekeminen oli jäänyt viime tippaan ja viime hetken paniikkikin alkoi vaivata. Tästä viisastuneena Jouni vannoi seuraavalla kerralla aloittavansa lyriikan tekemisen ajoissa, mutta kuinkas kävikään. Jouni: – Kyllähän mie yritin jo viime keväänä alotella, mutta totuushan on, että en mie pysty niitä sanoja tekemään ennen kuin myö ollaan saatu biisinpohjat tehtyä. Ja kun mie tiedän, että jos teen ekaks sanat johonkin runkoon, niin se biisi kumminkin muuttuu siinä matkalla niin paljon, että ei ne sanat enää käy siihen. Ja nyt kun treenaaminen meni niin myöhäseen, niin sehän tarkoitti sitä, että sanojen tekeminen meni vielä myöhäsempään. Onneksi miulla oli paljon muistiinpanoja eli sitten vaan yhdistelin ja kirjoittelin puhtaaks. Tavallaanhan mie oon helvetin riippuvainen näistä jätkistä, en mie vaan näköjään pysty yksin sanoituksia tekemään. Vaikka helvetit ja perkeleet olivat pikkuhiljaa alkaneet kadota Jounin teksteistä, ovat ne taas tekemässä paluuta joskin hieman muuttuneina. Jouni: – Kyllähän siellä taas on enemmän sitä perkeleosastoa kuin edellisellä levyllä, mutta mie luulen että se on nyt enemmän sellaisessa selvemmin ymmärrettävässä ympäristössä. Nyt se perkele ei souda jossain Tuonelan joella vaan se kävelee kadulla. Kyseessä on siis tavallaan jonkinlainen vanhemman ja uudemman tekstitystyylin yhdistelmä? Jouni: – Joo just, nimenomaan tosta on kysymys. Nyt levyllä on muutama niin suora sanotus, mistä mie on tavallaan hirmu ylpeä. Ainoa asia mikä vaan harmittaa on, että noista biiseistä tulee sinkkujen B-puolia, koska ne ovat vaan vähän huonompia kuin levylle päätyvät. Nyt mie käsittelen myös enemmän tunnetiloja kuin viimeiks ja ne tunnetilat ei oo hirmu positiivisia. Sitten on muutama semmone suorasukainen suomalaisuuden ylistys, mitä jengi ei kyllä välttämättä tuu ymmärtämään ylistykseksi, vaan vittuiluksi niin kuin aina käy, Jouni toteaa alistuneena vaan ei antautuneena.
	Paineetonta Helvetistä itään oli se KT-levy, joka nosti bändi suosion kokonaan toiselle tasolle. Tästä osoituksena on levystä pokattu platinalevy, siinä missä Kuolleen kukan nimi keikkuu vieläkin niukasti kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän alapuolella. Menestymisen paineita ei trio kuitenkaan osannut ottaa materiaalin työstövaiheessa. Jari: – En tiedä oonks mie niin hölmö vai putkiaivo, mutta en mie tollasia oo koskaan miettiny. Tärkeintä on meidän kolmen systeemi, että meillä on hyvä fiilis. Mie oonkin sanonu Jounille, että tuo vaan ihan minkälainen biisi treenikämpille, jos se on meistä kolmesta hyvä, niin se on ihan sama vaikka se olis iskelmää. Ei myö haluta lähteä siihen, mitä odotuksia ulkoinen maailma meille asettaa, koska eihän siinä olis mitään järkeä. Toki miuta kiinnostaa, miten tää levy liikkuu ja miten se otetaan vastaan, mutta ei miulla oo mitään odotuksia edes myynnistä.
Jouni: – Ei tossa miullakaan ollu muuta painetta kuin se, että oltiin vaan treenattu paljon vähemmän kuin viimeksi. Se aiheutti pienen epävarmuuden tunteen kun lähettiin studioon, että ei saatana, mikähän tässä on meininki. Kyllähän mie tiesin, että ne biisit on hyviä, mutta oltiin vaan käyty aika vähän keskustelua keskenämme mitä näille biiseille vois tehdä. Eihän jätkät olleet edes kuulleet yhtään lauluja tai laululinjoja ennen studioon menoa, eikä miulla ollu edes sanojakaan ennen kuin vasta ihan loppuvaiheessa. Siitä tuli semmone pien pelko perseen alle, että mitäs jos tää ei onnistukkaan? Kun pohjat oli saatu tehtyä, niin alko tuntuu ettei tässä ookkaan mitään hätää, sama meininki kuin ennen ja sen jälkeen lähti se rutiini käyntiin. Suosion räjähdysmäinen kasvu pistää miettimään, kumpi on muuttunut enemmän bändi vai yleisö. Jounilla on asiasta oma näkemyksensä. Jouni: – Yleisö on muuttunut vitusti, koska yleisökanta on laajentunut niin paljon. Jo Helvetistä itään teon yhteydessä oli kutina, että nyt tää juttu voi mennä aikamoisella kolinalla läpi. Sen näki jo ihan siitä, että kun käveli tuolla kadulla niin jengi oli hirveän kiinnostunut ja tuli kyselemään, että koskas se levy tulee. Tavallaanhan tuo johtuu juuri siitä vuosien pohjatyöstä, vaikkei se fanikanta ollut mitenkään kummoinen. Jouni: – Onhan tässä kyllä sellane huono puoli, että tapahtuupa tollanen piikki missä vaiheessa uraa tahansa, niin ainahan siinä on vaara, että tulee vitun äkkiä alas. Sen tässä kumminkin tietää ettei ylämäki tule jatkumaan. Ei myö jumalauta voida ton enempää myydä tai sitten se vaatis, että osattais tehdä joku hempee CMX:n Ruosteen kaltainen balladi joka laajentais kuuntelijakuntaa enemmän sinne tyttöosastolle. Jouni: – Mie ite haaveilen kuitenkin siitä, että pysyis toi levymyynti sellasena suht tasasena ja jotenkin tuntuu että se on Suomessa ihan mahdollista jos katsoo vaikka jotain CMX:ää. Kyllähän realiteetit on tiedossa, ettei esimerkiksi sellaista viime levyn aikaista mediamyllytystä tuu toistumaan vähään aikaan. Jari: – Mie oon vähän sitä mieltä, että nyt alkaa puukko viuhumaan. Jouni: – Tulee sellaista, että eikös nää muutu ikinä. Yks hauska juttu oli muuten tässä, kun sain sellasen mailin että ”Näin Johanna kustannuksen sivuilla Routa ei lopu -videon, onko teillä siinä jotain stuntmiehiä käytössä vai onko Hynysellä joskus todellakin ollut kalju päälaki?”. Tuohan kertoo just siitä, että vieläkin tulee mukaan täysin uusia tyyppejä jotka ei tiedä yhtään mitään tästä hommasta ja se on niin hämmästyttävää. Tavallaanhan se on kyllä vähän lohduttavaakin, koska tietää että vielä on pikkasen hommaa tehtävänä. Median lemmikit Kotiteollisuus todellakin joutui taannoin aikamoisen mediamyllytyksen kohteeksi niin musiikillisten kuin ulko-musiikillisten asioiden vuoksi. Kiinnostusta riitti jopa perinteisten musiikkilehtien ulkopuolelta, mikä ei aina ollut herrojen mieleen koska he itse näkevät musiikin pääasiana, ei sitä soittavat persoonat. Jouni: – Just nyt kieltäydyin Oho!-lehden haastattelusta ja tuleehan noita vieläkin. Tavallaanhan nuo mediat pönkittävät toisiaan, koska kuulin tuossa että kun olin viime levyn tienoilla esimerkiksi Hyppönen Enbuske showssa, niin sen jälkeen alkoi haastattelupyyntöjä tulemaan just jostain Katso-lehdestä. Rajan vetäminen ei kumminkaan ole ihan niin helppoa ja vaikka sen tiettyihin juttuihin vetääkin, niin kyllä sitä yhtäkkiä saattaa huomata olevansa puhumassa johonkin Hevoshullu-lehteen. Jari: – Kyllähän se on Jouni eikä Kotiteollisuus mikä monia medioita kiinnostaa. Jouni: – Siihenhän se just perustuu eli henkilöhahmoon eikä musiikkiin, mikä on vitun hämmentävää ja säälittävää. Pitäishän se raja osata ite vetää, että puhutaan musasta mutta eihän se nyt kumminkaan ole niin yksinkertaista. Se just vituttaa suunnattomasti medioissa ja musiikkibisneksessä, että ei osata pysyä siinä asiassa. Mie joskus kuvittelin, että sitä pystyisi hallitsemaan, mutta ei sitä pysty, koska se voima on niin iso siellä. Jos yrittää saada sieltä vain jotain, niin koko paskahan sieltä päälle tulee. Pitäisi kait ottaa sellainen Gösta Sundqvist -asenne, mutta toisaalta taas kyllähän mie haluan että mahdollisimman moni tietää tästä jutusta. Kun kumminkin tietää, että tällainen musa voi myydä, niin miksei sitä promotoisi mahdollisimman paljon. Oltiinhan myökin alkuaikoina, että myöhän ei missään gaaloissa tulla juoksemaan eikä näihin höpötyksiin lähdetä. Yhtäkkiä sitä vaan on huomannut, ettei tää ookkaan ihan niin yksinkertainen asia, vaikka se periaatteessa sitä voisikin olla, jos vaan laittais stopin. Herrojen antama julkisuuskuva on onnistunut kirvoittamaan niin ihastusta kuin vihastustakin, joskus ehkä syystäkin. Perikarjalainen ronski huumori ja urpoilu on kuitenkin mennyt monelta täysin ymmärryksen ohi Jounin teksteistä puhumattakaan. Jouni: – Kyllähän me on se toisaalta tiedettykin, että kun on muutaman kerran antanut höpöhöpö-lausuntoja ja ollut vähän kännissä jossain, niin ilman muuta se ärsyttää ihmisiä. Mutta jos vertaa vaikka johonkin YUP:hen, niin nehän tekee pahimmillaan vielä vittumaisempia sanoja kuin myö ja ne saa kuitenkin olla ihan rauhassa. Ehkä mie vaan sanon asiat vieläkin ikävästi liian suoraan, joku Martikainenhan on ihan nero, koska se osaa vittuilla siten että ihmiset eivät edes tajua että niille vittuillaan. Jari: – Vai lähestytäänkö tässä sitä rokkenrollin ydintä, kun ihmiset eivät tavallaan koskaan tiedä mitä tuleman pitää eli että me ei olla turvallisia? Jouni: – Just vittu toi on hyvä, myö ei olla turvallisia. Se paska haisee siellä ja ollaan muka epämiellyttäviä. Jari: – Pelkohan aiheuttaa sen reaktion, kun ei tiedetä mitä nää jätkät on. Perisuomalaiseen tyyliin sitten haukutaan ekana. Jouni: – Kyllä mie silti oon kuitenkin jotenkin otettu, jos onnistutaan herättämään tollaisia reaktioita lähes kuten Sex Pistols aikoinaan, vaikka kyllähän ne reaktiot välillä ärsyttääkin. Sellainen ihmisten tökkiminen eli provosointi on hauskaa. Jari: – Kyllähän se miutakin aina välillä ärsyttää ja tulee sellainen tunne, että vittu kun työkin urpot oikeasti tietäisitte. Jouni: – Jos kaikki ne arvostelijat näkis meidät oikeassa elämässä tai vaikka keikkabussissa kun myö kommunikoidaan keskenämme, niin ne muuttaisivat käsityksenä meistä välittömästi. Olisivat varmasti, että nuohan on ihan pullantuoksuisia kavereita ja että tässä on ihan mahtava meininki. Sitten kun heitetään keikkaa tai annetaan lausuntoja, niin ihmiset on ihan paska housussa kun on ihan toinen meininki, mikä on ihan väärä kuva. Jari: – Onhan se väärä kuva mutta tavallaan kyllä ihan tottakin, koska se paskan haju on aitoa.
Todellisuus on siis jossain siinä puolessa välistä mimmoisia työ aidosti olette ihmisinä? Jouni: – Ollaan molempia tarvittaessa. Onhan esimerkiksi joku yh-huoltajuus vakava asia, mutta kyllä sillä silti voi laskea leikkiä niin kuin millä tahansa asialla. Jari: – Seuraavalla levyllä sie voisitkin sitten laulaa, että tapetaan vammaset, ammutaan homot ja neekerit ja kun sitten sanottaisiin että se on vitsi, niin sitä ei tajuaisi kukaan. Jouni repeää nauruun. Jouni: – Siinähän se juttu tossa onkin, että jos sanot tollasen sanan kuin vaikka neekeri ääneen, niin silloinhan siinä vittuillaan just kaikille rasisteille tai silleen mie sen ainakin nään. Jari: – Vaan meeppä lohkasemaan tollanen juttu vaikka 7 päivää -lehdelle, niin silloinhan siut lynkataan ja siulla on sata punaniskaystävää. Julkaistu Inferno #25/2005

Inferno #24/2005

CANDLEMASS
Essential Doom
GMR Music

9 Ottamatta mitenkään kantaa julkaisun tarpeellisuuteen, on helppo sanoa sisällön olevan täyttä timanttia. Levy on tungettu täyteen neljältä ensimmäiseltä täyspitkältä napsittuja klassikoita, vaikka periaatteessa kokoelmalle olisi voinut ottaa lähes minkä tahansa doom-virren em. levyiltä. Alkuperäiset studiokiekot omaaville faneille tarjotaan ostotäkynä Witches-nimeä kantava demoraita vuodelta 2003 sekä reilun puolen tunnin mittainen Saksan Rock Hard festareilta tallennettu keikka DVD-bonuksena. Kokonaisuutena kokoelma lunastaa paikkansa hyvin kaikenlaisten doom-friikkien keskuudessa.


FLESH MADE SIN
Dawn of the Stillborn
Karmageddon

6 Parin omakustanne MCD:n ja saatujen kehujen jälkeen Karmageddon media luottaa Flesh Made Sinin siipien kantavuuteen diilin arvoisesti. Orkesteri on varsin helppo lokeroida retro-thrashin karsinaan, sillä sen verran hyvin kaiuttimista pauhaava metakka täyttää genren tunnusmerkistön. Niin solistin äänenkäyttö kuin itse kappaleetkin ovat mukavan aggressiivisia ja mukaan on älytty ahtaa hippusellinen dynamiikkaa. Tästäkin huolimatta kappaleet taantuvat turhan usein tasapaksuiksi vauhtimaratoneiksi, kun joko kappaleet tai koko levy puolet lyhempänä iskisi otsalohkoon astetta terhakammin.  

MANTAS
Zero Tolerance
Demolition Records

6 Venomin kepittäjänä ja ainoana oikeasti soittotaitoa omaavana henkilönä tutuksi tullut Mantas räyhää yhä edelleen metallin parissa. Jos Venom tuli tutuksi rokkaavista ja aggressiivisista ralleistaan, ei Mantas ole ainakaan kevyempään suuntaan mennyt oman orkesterinsa kanssa.

Nollalinjaa kannattavat kaverit seisovat asenteella sanojensa takana, sillä musiikki on vallan kelvollisesti jyräävää asennejunttaa hienoisilla industrial-vaikutteilla maustettuna. Kitaroissa on murakkaa potkua jota muu rytmisektio tukee tanakasti. Kappaleet rakentuvat varsin yksinkertaisten ideoiden ja muutamien tarttuvien runttausriffien varaan, mutta hyvin toteutettuna kappaleet harvemmin kaipaavat enempää lihaa luidensa ympärille. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu taas kerran tasapaksu kokonaisuus, sillä yhden kappaleen kuultuaan on periaatteessa kuullut koko levyn. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään orkesterin solisti, jonka väkisin ilmoille puristetulta kuulostava ääni on kyllä musiikkiin sopiva, mutta äänialaltaan herra on yhtä ohut kuin laihialaisten juustoviipale. Täysin riittävä annos tätä herkkua on puoli levyä kerrallaan.



MINOTAURI
Minotauri
Black Widow

7 Alan piireissä ja tovin odotettu Minotaurin debyytti on ehtaa tavaraa ja samalla erittäin kattava paketti, jonka bonuksina on jo loppuunmyydyt 7” ja 10” vinyylijulkaisut. Orkesteri kunnioittaa doom metallin perinteitä ja nojaa niihin vahvasti myös musiikillisesti. Sävellyksiin on saatu kiehtovaa alkukantaista tunnetta ja voimaa, mikä kumpuaa Minotaurin yksinkertaisesta ja underground-henkisestä lähestymistavasta doom metalliin. Vanhempaan materiaaliin verrattuna levyn kappaleet ovat vahvempia ja etenkin laulupuolella on tapahtunut selkeä parannus. Ei ehkä niin kaunista, mutta taatusti aitoa.


NIGHTFALL
Lyssa
Black Lotus

6 Edellisestä positiivisesti yllättäneestä I am Jesus –levystä ei ole kerinnyt kulua kuin reilu vuosi ja kreikkalaisen metallin pioneerit ovat taas pukkaamassa uutta materiaalia pihalle. Tällä kertaa muutos edellisen levyyn verrattuna on vain huomattavasti pienempi kuin mitä kahden aikaisemman julkaisun välillä.

Lokeroituna Nightfall tipahtaa dark metallin genreen, mutta etäisiä vaikutteita on yhä kuultavista niin alkuaikojen helleenisestä black metallista kuin myöhemmästä goottisävytteisemmästä materiaalista. Sotkettuna yhteen tuotosta voisi kuvailla aggressiivisella otteella soitetuksi tummahkoksi metalliksi, jossa väriä tuovat kiehtovat melodiat. Keskitempoisia biisejä tukee hyvin napakka rummutus kiitos Tico-Tico miksauksen. Solisti Efhtimiksen ääni vaihtelee matalasta ja puhtaasta käheämpään ilmaisuun ja istuu paikoilleen kelvollisesti, vaikka alkaakin hieman puuduttaa tasapaksuudellaan loppupuolta lähestyttäessä.

Lyssan suurimpana ongelmana edeltäjäänsä verrattuna on huomattavasti harvemmassa olevat tarttuvat koukut ja kappalemateriaali, joka on liian tasaista ja harmaata massaa. Kappaleiden rakenteet vaikuttavat hieman turhan sekavilta ja itsetarkoituksellisen kompleksisilta, mikä etäännyttää kuulijaa väkisinkin huolimatta musiikin vaatimasta palkitsevasta paneutumista. Tällä kertaa kehitys ottaa vain muutaman askeleen takapakkia.


SCAR SYMMETRY
Symmetric in Design
Metal Blade

9 Scar Symmetryn herrat eivät ole eilisen teeren poikia, mutta on oikein ihmeteltävä kuinka vajaan vuoden kasassa ollut orkesteri voi silti saada aikaiseksi näin hienon debyytin. Useat levyn kappaleista sisältävät vahvasti Soilworkin hengessä kulkevia melodioita, mutta juuri kun huomio meinaa alkaa ärsyttämään, siirtyy musiikki sulavan vaivattomasti kokonaan uudenlaisiin ja yllättäviin teemoihin.

Symmetric in Designilla on: lähes pophenkistä hauraan puhdasta mieslaulua, rouhean matalaa murinaa, rutkasti maalailevia koskettimia, äärettömän tyylikkäitä kitarasooloja sekä vaihtelevia joko kepeästi rullaavia tai raskaammin murjovia kappaleita sekä osuuksia, joista ei tarttuvuutta puutu. Genren peruselementit on niputettu erinomaisesti yhteen progressiivisella otteella ja lopputulos sekä laajentaa että uudistaa hieman ummehtuneeksi käynyttä melodeathia runsaalla kädellä. Vaikka kaikkea on paljon, ei mitään ole liikaa eikä mikään ole väärässä paikassa.

Siinä missä levyn alkupuolisko on lähes välittömästi tukkaan tarttuvaa hittimateriaalia, on levyn loppupuoli vaikeammin omaksuttavissa. Kärsivällisyys osoittautuu kuitenkin jälleen kerran hyveeksi ja levyn nerokkuus ja tasavahvuus paljastuu vasta kuunneltaessa levyä alusta loppuun toistuvasti. Monet tekevät, mutta harvat osaavat.


SPEED/KILL/HATE
Acts of Insanity
Listenable

7 Olipa kerran Dave Linsk niminen herra, joka soitti kuusikielistä legendaarisessa Overkill orkesterissa. Herra kun oli luova ja näppärä instrumenttinsa kanssa, syntyi koko joukko kappaleita jotka eivät syystä tai toisesta pääbändin levytyksille sopineet. Niinpä Dave otti kitaransa, kutsui kaksi muuta Overkillissa vähemmän tunnettua bändikaveriaan mukaan ja synnytti Speed/Kill/Hate nimeä kantavan kokoonpanon, jonka nimen alla materiaalia voitiin julkaista.

Acts of Insanistyn biisit eivät ole mitään ylijäämämateriaalia, vaan varsin ilmavia, nopeita ja vahvoja thrash-henkisiä runttauksia. Mikä tahansa yhdeksästä kappaleesta voisi periaatteessa olla Overkillinkin esittämä, toki Bobby ”Blitz” Ellsworthin omaperäisen äänen värittäminä. Nyt solisti Mario Frascan äänenkäyttö on enemmänkin perus hardcore-vaikutteista kähinä/huutolaulua, mikä sinällään on osuvaa, muttei kuitenkaan merkillepantavan erikoista. Soitto ja kappaleet rullaavat mallikkaasti, mikä kertoo herrojen ammattitaidosta niin soitto- kuin sävellys ja sovituspuolellakin. Laulajan lisäksi muut instrumentit hoitavat tonttinsa varmasti, mutta mielenkiinnottomasti lukuun ottamatta varsin lyhyen maukkaita kitarasooloja.

Periaatteessa kaikki palaset pitäisi olla kohdallaan ja kyllähän levyn tahdissa jalka alkaa hieman väkisinkin naputtamaan lattiaa. Kappaleiden välillä on vain turhan vaikeaa havaita suuria eroavaisuuksia, varsinkin kun arvostelukappaleessa levyn yhdeksän kappaletta on jaettu 91 raitaan. Linskin sävellyskaava on pätevä, mutta kaipaa kipeästi mukaan suurempaa satunnaismuuttujajoukkoa. Sen pituinen se.


TORTURE WHEEL
Crushed Under…
Firedoom

7 Yksijäseninen Torture Wheel ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan luottaa funeral doom genren perusasioihin. Ja mikäs on E.M. Hearstin säveltäessä, kun neljä levyn neljä kappaletta rullaa hitaan varmasti eteenpäin omalla painollaan murskaten nimensä mukaisesti heikommat alleen. ¾ levystä on napattu vuonna 2003 julkaistulta splitiltä ja kaveriksi on laitettu ennen julkaisematon kipale.

Torturen Wheelin musiikki rakentuu massiivisen raskaasta ääniseinästä, vaikka tempo ei aivan sieltä hitaimmasta päästä genreä olekaan. Erinäisten efektien läpi ajettu ”laulu” on upotettu ovelasti osaksi muiden instrumenttien sekaan ja aikaiseksi saatu murjova muuri on pelottavan tehokas. Lähes alati soivat minimalistisen hypnoottiset kosketinkuviot koittavat keventää tunnelmaa puhkoen reikiä murinavyörytykseen, mutta onnistuvat oivasti kaikessa vastakohtaisuudessaan vain synkentämään tunnelmaa entisestään. Yksittäiset audioentiteetit hitsautuvat saumattomasti toisiinsa eikä tämän kaltaisessa musiikissa yleensä olekaan tilausta yksilöille, vaan niiden muodostamalle kokonaisuudelle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen lievä tylsyys muuttuu toistuvien toistojen kautta mielen mustaavaksi kokemukseksi ja imaisee vastustamattomasti mukaansa. Selvää kuitenkin on, että samoilla metodeilla ja tehokeinoilla ei tulevaisuudessa voi julkaista samalle tasolle pääsevää äänitettä.


VARATHRON
Crowsreign
Black Lotus

8 Kuusi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen Varathron palaa pitämään yllä kreikkalaisen black metallin perinteitä. 90-luvun alkupuolella bändin musiikki erottui mystisen eksoottisella tunnelmallaan muista pääasiassa pohjoismaista ponnistavien genreveljien pakkasenpuremasta mustasta metallista. Samainen kiehtova okkulttistinen tunnelma on yhä tallella, kiitos vangitsevien kitara- ja kosketinmelodioiden yhdistettynä Stefan Necroabyssiouksen jostain tuonpuoleisesta kaikuvaan onttoon örinään. Ensimmäinen kuuntelukierros ei kumma kyllä säväyttänyt, mutta muutama lisäkerta imaisi mukaansa synkkiin syvyyksiin.


WYKKED WYTCH
Nefret
Demolition Records

5 Kolmisen vuotta sitten Suomessakin piipahtanut Wykked Wytch ei lavalla vakuuttanut, mutta onneksi tilanne on hieman parempi kolmannella täyspitkällä. Black/dark metallin parissa operoiva orkesteri yrittää kunnianhimoisesti luoda avantgardistista metallia siinä jopa osittain onnistuen. Suoran tykityksen lisäksi orkesteri tarjoilee melodisempia ja rauhallisempia osuuksia, joita molempia tukee vaihtelevasti naissolisti Ipekin Dani Filthmäinen kärinä väritettynä puhe- sekä kuiskailuosuuksilla. Kappaleet kulkevat kyllä kelvollisesti, mutta kovin kylmäksi väärällä tavalla tämä olon silti jättää.

ROTTEN SOUND – TULOS TAI ULOS

Vaikka Rotten Sound onkin tullut tunnetuksi armottomasti tykittävästä grindistään ja teknisestä kyvykkyydestään, osoittaa yhtye silti uudella Exit –levyllä ettei sitä kaasupoljinta tarvitse pitää aina pohjassa. 

Suomessa metalli on aina pärjännyt hyvin ja noussut säännöllisesti jopa Suomen viralliselle listalle, voidaan Rotten Soundin uusimman Exit-kiekon viihtymistä listalla ja toista viikkoa peräkkäin pitää silti pienoisena ihmeenä. Saman pöydän ääreen ennen illan Kouvolan keikkaa istutetut solisti G (Keijo) ja kitaristi Q (Mika) pistetään heti aluksi pohtimaan, miksi näin on käynyt ja kumpi on muuttunut bändi vai ostava yleisö.

G: – Bändi, koska me olemme oppineet soittamaan vähän paremmin ja toisaalta taas uusi levy-yhtiö antoi meille mahdollisuudet tuottaa levy sellaiseksi kuin se haluttiinkin. Ja kyllähän maailma on toisaalta menossa rankempaan suuntaan musiikin ja ikävä kyllä muidenkin asioiden suhteen. Kyllähän me nyt toivomme, että grindi olisi se seuraava ”juttu”, kun aikaisemmin oli black ja death metal.

Miksi juuri Rotten Sound oli sitten ensimmäinen suomalainen äärimetallibändi, joka onnistui valloittamaan listan?

Q: – Ei grindibändejä pahemmin ole aiemmin Suomessa ollut, mikä sinänsä on aika ihme juttu, kun esimerkiksi Ruotsissahan niitä on aina ollut vaikka kuinka. Toisaalta tällainen mekkala on niin asenne-musaa, että eihän tätä soita kuin ainoastaan ne jotka tosissaan tästä tykkää. Me ollaan kuitenkin soitettu jo yli 10 vuotta ja tehty aika helvetisti keikkaa, vaikka eihän tällaisella musiikilla koskaan tule rahaa saamaan tai pääse isoihin paikkoihin soittamaan. Nyt levyjä saa kumminkin Anttiloista ja ties mistä, kun ennen niitä saattoi tulla Suomeen vain jokunen sata kappaletta ja niitäkin sai ostettua vain erikoisliikkeistä.

G: – Suomesta on aika hankala päästä ulkomaille näin rankalla musiikilla. Mekin olemme jaksaneet tehdä tätä näinkin kauan, koska aloitimme aikanamme ihan projektibändinä eikä odotettu hommalta yhtään mitään. Yhtäkkiä sitten alkoikin tulla ulkomailta keikkailupyyntöjä ja se avasi oikeastaan meidän silmät, että kyllähän tästä voikin päästä jonnekin kunhan vaan jaksaa painaa ja miettii vähän tarkemmin mitä tekee.

G: – Keikkamyyjä Welldonen kautta olemme päässeet vähän isommille lavoille ja sen kautta uusia ihmisiä on oppinut tuntemaan meidät. Vaikea sitä on kuitenkin lähteä ylistämään itseään muiden yli. Toisaalta kyllähän olen jo aiemminkin sanonut, että luultavasti kohta tulee uusi sukupolvi, joka pistää meidät vanhat ihan kyykkyyn niin että tukka ja parta lähtevät, G hekottaa.

Kaipaatteko sitten mitään takaisin vanhoista ajoista, jolloin mm. kaikki keikkajärjestelyt piti hoitaa itse?

G: – Eipä oikeastaan, olemme aina pyrkineet pitämään kaikista tärkeistä asioista kiinni. Voimme esimerkiksi nytkin julkaista jotain erikoisvinyylijulkaisuja, jos vain haluamme ja tällainen pykälä on aina haluttu lisätä sopimuksiin.

Q: – Uudesta levystäkin tulee vinyylipainos…

G: – …jossa on jopa kaksi bonusbiisiä.

Kaksi kappaletta ei varmasti kestoa kauheasti pidennä?

G: – Minuutin verran, Keijo toteaa ja purskahtaa nauruun.

TIUKASTAKIN TIUKEMPAAN
Jos edellinen Murderworks oli kipakka kiekko, menee Exit joka suhteessa vieläkin pidemmälle. Voiko kahden näinkin intensiivisen kiekon jälkeen enää tehdä mitään uutta grindin rajoissa?

Q: – Parempia biisejä.

G: – Kyllähän meidän seula tulee koko ajan tiheämmäksi ja mietimme tarkemmin, miten tätä musiikkia voi tehdä. Ei minusta asiaa tarvitse miettiä liiaksi, meidän musiikki on jo tällaisenaankin hauskaa soittaa ja meidän mielestä myös hauskaa kuunneltavaa. Ehkä meidän musiikissa onkin se hyvä puoli, että siinä on jotain tuttua ja turvallista. Ainahan sitä tietty pitää jotain uutta keksiä ja tietenkin me toivomme, että meidän musiikissa on mukana jotain omaa soundia. Liika kokeilu on helposti sellainen syöpä, jonka kautta hyvätkin ideat saattaa mennä hukkaan ja muututaan niin radikaalisti, että lopputulos on linjatonta.

Kumpikaan mättömiehistä ei koe grindcorea mitenkään rajoittavana genrenä, vaan liikkumatilaa kuulemma löytyy paljonkin.

G: – Kyllähän grindissäkin voidaan yhdistellä vaikka kuinka paljon eri juttua, laittaa vähän crustia mukaan ja miksei tietty heittää sekaan vähän death ja black metalliakin. Exitillähän uutta on se, että aloimme vähän vaihdella sitä grindinkin nopeutta. Murderworksilla mentiin lähes sitä vauhtia mitä K (Kai, rumpali) pystyi ja mikä oli sille luonnollista. Nyt kun K pystyy pistelemään entistä vieläkin nopeammin, niin silti levyllä mennään välillä sillä Murderworksin vauhdilla. Tiedä sitten onko se jotain raskasta grindiä, G naurahtaa.

Q: – Turha soittaa kaikkea ihan täysillä.

G: – Nyt musiikki groovaa ja menee paremmin eteenpäin. Levyllä on muutama piikki, joka on niin äärinopeata, kuin K vaan pystyy paukuttamaan. Tarpeeksi kun käyttää luovaa mieltä, niin kyllä sitä pystyy tekemään aika erilaisiakin juttuja.

Vaikka G:n vastuulla onkin yksinomaan Rotten Soundin sanoitukset muun orkesterin keskittyessä biisientekoon, on luomisprosessissa silti jokaisella oikeus tuoda mielipiteensä esiin.

G: – Jos joku sanoo, että biisi on ihan paska niin tuloksena on sen hylkääminen. Aivan samalla lailla joku voi sanoa minulle, että minun laulusuoritukseni on ihan paska, jolloin muutan ja teen niistä vähemmän paskat. Kaverit pääsevät treenailemaan keskenään usein, joten siksi heiltä syntyy kappaleetkin luontevasti. Kun minä menen treeneihin ja kuulen uutta materiaalia, nauhoitan ne, kuuntelen myöhemmin luureilla ja teen niihin sanat. Näinä hommat ovat meillä oikeastaan aina toimineet.

OTSA HIESSÄ SINUN ON HANKITTAVA LEIPÄSI 

Exitin kannessa pukuun pukeutunut mies on lohduttomassa tilassa päättämässä päiviään oman käden kautta. G:n mukaan eräs levyn teemoista onkin työnteko yleensä ja miten työläisiä käsitellään nyky-yhteiskunnan yrityksissä. Vaikka herra itse työskentelee eräässä kotimaisessa ja ulkomaillakin hyvin tunnetussa suuryrityksessä, ei hän kuitenkaan myönnä että tekstit olisivat suoraan lähtöisin omasta elämästä.

G: – En halua nostaa omaa työpaikkaani mitenkään esille, vaikka sieltäkin on varmasti jotain ideoita saatu. Sanoitukseni käsittelevät aika arkisia asioita ja vaikka niistä teksteistä onkin toki puolet totta, niin onhan ne vedetty aika äärimmilleen. Kun meidän musiikillinen ilmaisu on sitä äärilaitaa, niin toki se pitää näkyä myös kansissa ja sanoituksissa. Työ on pakollinen paha, jota meidänkin pitää vielä tehdä kun on kerran valittu tällaisen epäkaupallisen musiikin soittaminen, G virnistää.

Onko tähän mennessä töissäsi sitten tullut esille mitään ongelmia johtuen siviilihommistasi Rotten Soundissa?

G: – No katsellaan, Keijo naurahtaa. Voi olla, että jos ajattelisin asiaa, niin tulisi enemmän ongelmia. Mutta kun en ole koskaan ajatellut, niin kyllähän ihmiset osaavat ottaa ihmiset ihmisinä, vaikka ne näyttäisivätkin ehkä hieman erilaisilta. Toki nyt vähän katson mitä laitan päälleni kun menen vaikka asiakastapaamisiin, ettei aina ole sitä Nasum-hupparia päällä, mutta en silti pistä pukua päälleni.
Levyn kannessa esille tuotu ulospääsykeino työnteon oravanpyörästä ei kuitenkaan ole sellainen, jota orkesteri suosittelisi.

G: – Kyllähän se kansikuva pitäisi ottaa enemmänkin sellaisena rivien välistä lukemisena, pyrkiä itse tekemään asialle jotain, ennen kuin tilanne menee noin pahaksi. Vaihtaa vaikka työtehtäviä vähemmän stressaaviksi.

Mikä sitten on modernin yhteiskunnan suurin ongelma?

G: – Ihmispoloisten loppuun kuluttaminen, voitontavoittelu ja ahneus. Jos asiat pyörivät liiaksi rahan ympärillä, niin lopputulos ei edes välttämättä ole sitä mitä halutaan eli rahaa. Suomessahan tilanne ei tosin ole niin paha, kuin ehkä joissain muissa maissa.

Onko ahneus sitten ihmisten perussynti vai yritysten, joita ihmiset pyörittävät?

G: – Kyllähän varmaan jokaisen ihmisen sisimmässä on jonkinlainen ahneusgeeni ja kun saa mahdollisuuden tehdä rahaa, niin helposti sitä lähtee kasaamaan varantoja ja maallista mammonaa. Ostaa vaikka widescreen taulutelkkarin, mutta tekee sen hankkimisen eteen niin paljon töitä, että unohtaa elää ja nauttia.

Vaikka G:n sanoitukset ovatkin varsin kantaaottavia, ei herra kuitenkaan halua alkaa julistaa omaa näkemystään asioiden tilasta.

G: – Levyn lyriikat ovat osittain sellaista itsetutkiskelua, että joutuisin itse vähän miettimään asioita ja välttämään etteivät moiset tapahtumat osuisi omalle kohdalle. Sanoitusteni tarkoitus on saada itselle jotain sellaista huudettavaa, joka tuntuu itsestä uskottavalta huutaa. Kappaleen ilmaisun kannalta on saatava tarpeeksi aggressiota ja vihaa siihen huutamiseen. Toki haluan kehittyä myös kirjoittajana, eli kun teksteihin saa jotain sanomaa niin se on huomattavasti haastavampaa, kuin jos laittaisi vain sanoja peräkkäin ja leikkisi niillä. Jos joku pitää teksteistäni ja saa niistä vaikutteita, niin hyvä, mutta toki pyrin olla osoittelematta liikaa sanoituksissani.

… SILLÄ VÄLIN TREENIKÄMPÄLLÄ 

Kalsaritoimittaja Kuusisen tentatessa G:tä ja Q:ta Rytmikatin alakerrassa ajamme K:n, eli tuttavallisemmin Kai Hahdon kanssa bändini treenikämpälle. Tarkoituksena on saada hieman särmäystä omiin soittotaitoihin, sekä puhua myös Exit–levystä.

Reilun tunnin ajan puhumme pelkkää rumpuasiaa, ja Hahto avaakin silmiäni melko tavalla, mitä tulee jalkojen tekniikkaan, ergonomiaan ja setin asetteluun. Saan pari hyvää harjoitusta, joiden kanssa tulee epäilemättä hikoiltua vielä pitkään. Kai pulppuaa elävää puhetta rummuista, ja miehen innostus soitinta kohtaan on todella tarttuvaa ja inspiroivaa. Jo opetuksen aikana Hahto puhuu eläväisesti myös uudesta levystä, ja tunnin jälkeen paneudumme hieman tarkemmin Exitin maailmaan.
Kai kertoo Rotten Soundin lähteneen studioon kotiläksyt varsin perusteellisesti tehtynä. Yhtye treenasi raskaasti ennen varsinaisia nauhoituksia rumpalin kotona, jossa mies nauhoitti yhtyeen kaikki treenit sekä kappaleita hiottiin hieman eri tavalla kuin edellisen levyn aikoihin.

– Soitimme Murderworksin tueksi todella paljon keikkoja, aloittaa Kai. Tekihän se jollain tavalla positiivista bändisoitolle. Mutta aina kun mentiin aiemmin studioon, niin jälkikäteen sitä on ajatellut, ettei homma mennytkään niin kuin sitä ajatteli. Sen vuoksi hommasin perus mikkisetin rummuille sekä mikit kitaraa, bassoa ja laulua varten. Behringerin kuusitoistakanavaisen pöydän kautta ajoin instrumentit sitten tietokoneelle. Mulla oli aina luurit päässä treeneissä. Kuulin ensimmäistä kertaa kunnolla, minkälaisia riffejä Q soittaa, miten ne toimivat, ja mitä pystyin soittamaan. Kaikki treenit vedettiin kovolle, pystyimme konkreettisesti kuuntelemaan miltä ne kappaleet kuulostavat, ja mitä niiden parantamiseksi voitaisiin tehdä. Lisäksi otin paljon huomioon sitä, miten G laulaa. Laulujakin hinkattiin todella paljon. Murderworksilla tuli välillä sitä, että kitara ja rummut menevät mahdotonta vauhtia, ja laulut tulevat hitaasti siihen päälle. Exitin laulut ovat paljon vihaisemmat, ja laulujen nopeuden vuoksi myös musa kuulostaa vielä nopeammalta. G:tä ei päästetty helpolla, kaikki yrittivät puskea itseään eteenpäin.

Murderworksin kaiken materiaalin tuotti Q, mutta Exitillä on koko yhtye mukana. Hahto kertoo itse tuoneensa pöytään kitaralla vääntämiään riffejä sekä erilaisia rumpujuttuja, jotka tuplattiin kitaroilla. Samoin myös basisti T (Toni) toi kappaleiden runkoja treeneihin. Biisejä hiottiin porukalla, ja niistä saattoi olla kymmeniä eri sovitusvariaatioita. Hahto kertoo treenimoraalin olleen myös siksi kova, että yhtye on rehellinen fanejaan kohtaan.

– Meillä on aina ollut se, että emme tee vain levyä, ne jutut pitää pystyä soittamaan myös livenä. Siellä ei leikitä koneen kanssa, että korjaillaan, liimaillaan ja levy kuulostaa hyvältä, muttei sitä pysty koskaan soittamaan keikalla. Kaikki pitää pystyä tekemään livenä, mikä on levyllä.
Studioreissusta tuli Rotten Soundille hyvin selkeä, koska armottoman treenaamisen ja sovittamisen ansiosta yhtyeellä oli tarkasti selvillä, minkälainen uudesta levystä tulee. Studiossa ei enää suuria muutoksia tehty muutamia rumpusovitusten muutoksia lukuun ottamatta. Kai toteaa, että Exitistä tuli toimiva levy, mutta lisäajalla siitä olisi tullut vielä parempikin. Kiire siis näkyi omalta osaltaan negatiivisesti levyllä?

– Kyllä, koska me oltaisiin pystytty parempaankin, ja pystytäänkin. Mielestäni olemme vasta nyt löytämässä sitä meidän omaa juttuamme. Murderworksia vaivaa se, että tulee tietty puutuminen siihen levyyn, se on vain nopeaa nopean perään. Sitäkin on kiva tehdä, mutta nyt kun saatiin erilaisia riffejä ja raskaita juttuja sinne, niin nyt ne nopeat kohdat kuulostavat nopeammilta. Siellä on kontrastia, dynamiikkaa ja vaihtelua. Levy on kasattu siten, että levyn alun ja lopun välissä tapahtuu paljon asioita, kuuntelija ei pääse väsymään levyn aikana. Murderworksilla näin pääsi vähän käymään. Hyvä levy sekin oli, mutta yhteissoitto ei ole läheskään sitä luokkaa kuin tällä uudella levyllä.

Miksi teillä jäi se materiaalin kirjoittaminen sitten niin viime tippaan?

– Ihan oma vika. Me emme tehneet kahteen vuoteen yhtään uutta biisiä! Soitimme Murderworksin jälkeen vain paljon keikkoja ja kiersimme. Huomattiin sitten jossain vaiheessa, ettei meillä ollut yhtään uutta biisiä. Pikku hiljaa niitä kappaleita alkoi syntyä, mutta sen jenkkikiertueen jälkeen tajuttiin, ettei meillä ole tarpeeksi kappaleita, ja studioonkin pitäisi mennä elokuussa. Tuli kauhea kiire tehdä musiikkia. Nyt ollaan viisaampia, koska olemme jo treenanneet uusia kappaleita kämpällä. Ei tehdä enää samaa munausta, seuraava levy tehdään enemmän rauhassa, ja biisit saavat kypsyä, toteaa Kai, ja jatkaa pohdintaa tempojen merkityksestä Exitillä.

– Ei tarvitse aina tehdä nopeampaa. Tällä levyllä tein tietoisen valinnan, teimme nopeita ja hitaita kappaleita, otin tempot tarkempaan syyniin. Kokeiltiin eri nopeuksia biiseihin, katsottiin milloin kappale groovaa. Esimerkiksi Mass Suicide. Se ei ole maailman nopein biisi, mutta se etenee hienosti. Ja huomasin, että kun otan tempoja hieman alaspäin, mun ei tarvitse soittaa sinne edes mitään turhia fillejä vain sen takia, että äijä alkaa hyytyä. Tiputin tempoja kontrastin ja grooven vuoksi. Siellä on parinsadan hujakoilla olevia tempoja, ja pahin on varmaankin Slavessa, jossa se on 288.

Nopeudestakaan ei siis levyllä ole pulaa. Lisäksi yhtyeen fanit olivat melkoisen nopeita ostamaan uutukaista, sillä Exit nousi Suomen virallisen listan sijalle 22. julkaisuviikollaan. Onko tämä nyt palkkiota yhtyeen pitkäaikaisesta puurtamisesta, vai onko mahdollista, että grindistä olisikin tulossa jonkinlainen hetken muoti-ilmiö? Onhan esimerkiksi To Separate The Flesh From The Boneskin kerännyt kovasti huomiota, vaikka ehkä hieman vääristäkin syistä.

– Tuohon on todella vaikeaa vastata. Toivon, että ihmiset ovat löytäneet grindin. Sehän on punkin ja death metallin sekoitusta, jossa se nopeus viedään äärimmäisyyksiin. Grindi on saanut huonon maineen, koska useat bändit eivät ole tiukkoja. Kaikki yrittävät soittaa liian nopeasti. Rotiskossa olemme aina halunneet soittaa tiukasti, ja me olemme ennen kaikkea bändi. Toki välillä kärsii, jos joku yksittäinen ihminen nostetaan jalustalle. Itse olen joutunut tästä kärsimään, koska puhutaan vain yhdestä ihmisestä ja muut unohdetaan. Minulle bändi on tärkeintä, en mä yksin himassa soittelisi blastbeattia, jos sillä ei olisi mitään tarkoitusta. Ei se minua niin paljon kiinnosta. Soittaisin varmasti jotain ihan muuta, vaikkapa jazzia. Bändillä on tarkoitus. Kaikki tekevät helvetin hyvää duunia tässä yhtyeessä. Se on kokonaisuus, jota tässä viedään eteenpäin, ei mikään yhden miehen show. Ja toivoisin, että ihmiset sen joskus käsittäisivät, antaisivat yhtä paljon arvostusta näille muillekin herroille lavalla. Koska samalla tavalla hekin tätä hommaa tekevät ihan puhtaasta sydämestä, ei sen vuoksi että pääsisivät listalle. Sen takia tuo sijoitus oli meillekin täysi ylläri, ei me koskaan uskottu että niin voisi käydä. Ja nyt vielä toista viikkoa, päivittelee Kaitsu. juttutuokiomme lopuksi.

Julkaistu Inferno #24/2005. Teksti Miika "Mega" Kuusinen & Niko Kaartinen

SPEED\KILL/HATE – CITIUS, FORTIUS

Olympialaisista tuttu latinankielinen riimi pätee lähes suoraan myös helmikuun alussa debyyttinsä julkaisevaan Speed\Kill/Hateen. Overkillin kitaristinakin tunnettu perustajajäsen Dave Linsk kertoi kuinka nopeasti ja voimakkaasti orkesterin on tarkoitus oikein päästellä.
Bändin historiikin mukaan Dave Linskin tarkoituksena oli tehdä uusia biisejä Overkillille, mutta bändin alkuperäinen voimakaksikko laulaja Bobby ”Blitz” Ellsworth ja basisti DD Verni eivät pitäneet syntyneitä tuotoksia orkesterin tyylille sopivana. Daven mukaan olisi sääli ollut heittään hukkaan hyvät kappaleet, joita ei todellakaan voi kutsua raakatuiksi tähteiksi. Näiden kappaleiden ympärille syntyi toinen bändi ja Speed\Kill/Haten ensimmäinen täyspitkä Acts of Insanity.

– Itse asiassa Bobby ja DD eivät koskaan edes harkinneet tekemieni biisien ottamista Overkillin levylle, koska he eivät halua kenenkään muun sekaantuvan uusien biisien synnyttämiseen ja minun kannaltani tämä on tietenkin hieman turhauttavaa. Overkillissä kappaleet syntyvät DD:n ideoista ja alkavat rakentua niiden ympärille. Hän lähettää minulle ja Blitzille ideoitaan nauhoilla, ja me joko lisäämme tai muutamme niihin juttuja. Juuri tästä työskentelytavasta johtuen näiden kahden bändin tyylit ovat aika erilaisia. Olen toki tehnyt joitain juttuja ollessani Overkillissä, mutta en ole koskaan itse säveltänyt biisejä alusta loppuun, koska siinä bändissä hommat eivät vain toimi niin. Rehellisesti sanottuna en kyllä pidä kaikista Overkillin biiseistä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi uudelle levylle päätyvä punk-henkinen viisu.

Dave kertoo, että säveltämiinsä kappaleisiin ei tarvinnut tehdä mitään muutoksia välttyäkseen Overkill-vertailuilta.

– Juuri tällaista materiaalia me haluamme soittaa. Haluaisin tehdä historian rankimman Overkill-lätyn, mutta Bobby ja DD eivät halua viedä bändiä siihen suuntaan juuri nyt, joten asia ei ole minun käsissäni. Speed\Kill/Hatelle rankkuus on kuitenkin ainut tapa tehdä musiikkia nyt ja aina.

Useimmiten muusikot tuppaavat soittamaan sivuprojekteissaan pääbändeistään erilaista musiikkia, mutta herra Linskin tapauksessa molemmissa orkestereissa on paljon yhteneväisyyksiä. Dave kuitenkin napauttaa nasevasti heti alkuunsa projektibändi-termin käytöstä.

– Speed\Kill/Hate ei ole mikään projektibändi. Tulemme tekemään kiertueita ja mitä tahansa saavuttaaksemme nimeä ja mainetta. Tykkään kyllä soittaa kaikenlaista musiikkia, mutta pidän eniten aggressiivisen musiikin vetämisestä kitaralla. Paiskon paljon duunia studiossa ja siellä olen kosketuksissa useiden erilaisten musiikkityylien kanssa. Jossain vaiheessa minulla on tarkoituksena julkaista soololevy, jossa on erilaisia tyylejä esitteleviä kitarasävellyksiä. Päädyin vain soittamaan thrashia, koska se on kumminkin aika äärimmäistä musiikkia mutta silti kaukana tylsästä mitä soittamiseen tulee. Yritän koko ajan kuitenkin kehittyä kitaristina soittamalla juttuja, jotka ovat hankalia ja jotka eivät tunnu luonnollisilta.

Koska tänä päivänä julkaistaan kuitenkin niin paljon levyjä, mikä saa mielestäsi Speed\Kill/Haten erottumaan muista ja kuinka nuo kolme sanaa bändin nimessä kuvaavat sinusta soittamaanne musiikkia?

– Minusta olemme onnistuneet yhdistämään originellilla tavalla vanhan koulukunnan thrashin ja modernin tuotannon sekä laulun jonka lopputuloksena on syntynyt kokonaan uusi musiikkiala meitä varten.

– Speed nimessä kuvaa nopeutta ja sen voi yhdistää niin rummutukseen kuin itse musiikkiinkin. Kill-sana kuvaa aggressiivisuutta ja samalla myös riffittelyä. Hate edustaa sekä brutaaliutta sekä vihaisuutta aivan kuten meidän laulajamme ääni.

Mikä sitten vanhan liiton thrashissa on niin hyvää verrattuna esimerkiksi modernimpaan aggressiiviseen metalliin?

– Sanotaanko vaikka nyt niin, ainakin nyt metallia soitetaan radioissa ja minkä tahansa metallityylin kuuleminen ääniaalloilta on parempi juttu kuin ettei sitä soitettaisi ollenkaan. Minä vain satun pitämään enemmän vanhemmasta kamasta.

Daven mukaan orkesteri onnistui nappaavaan levytyssopimuksen Listenablelta varsin helposti ja vihjailee, että muitakin ottajia olisi ollut. Vaikka levyä onkin lehdistötiedotteissa markkinoitu Overkill-jäsenten nimillä, ei tämä haittaa Davea.

– Itse sopimuksen saaminen ei ollut vaikeata, vaikeampaa oli löytää levy-yhtiö johon voisimme luottaa. Valitsimme Listenablen, koska yhtiön omistaja on ollut rehellinen minua kohtaan. Hän uskoo tekemisiimme ja olemme levy-yhtiölle eräs heidän tärkeimmistä bändeistään. En usko että pystyisimme välttämään Overkill-kytköksistä aiheutuvan hypetyksen, vaikka toki haluaisinkin, että ihmiset kiinnostuisivat bändistämme sen itsensä ja musiikkimme vuoksi. Mutta jos saamme yhteyksistämme johtuen ihmiset kiinnostumaan meistä, niin hyvä niin koska onhan kolme kaveria neljästä osana molempia bändejä.

Davella on selkeät suunnitelmat johtamansa bändin tulevaisuudesta eikä kahdessa bändissä vaikuttaminen ole kuulemma minkäänlainen rasite, vaikka luvassa onkin mm. Euroopan kiertuetta myöhemmin kuluvana vuonna.

–  Orkesteri tulee julkaisemaan levyjä myös tulevaisuudessa ja seuraavasta levystä on jo kolme neljäsosaa valmiina. Levy on astetta rankempi kuin debyyttimme ja siksi varmasti oivallinen seuraaja Acts of Insanitylle. On täysin levy-yhtiöstä kiinni, koska he  julkaisevat kakkoslevymme, mutta kyllä tässä nyt ainakin pari kuukautta menee ennen kuin ryhdymme äänittämään sitä.

– Olen koukussa tähän hommaan ja en näe mitenkään ongelmallisena kuulua kahteen tai useampaan eri bändiin ja tasapainotella niiden kesken. Itse asiassa minusta olisi vain hyvä asia, jos molemmat bändit olisivat kiireisempiä kuin mitä ne nyt ovat.

Mitä sitten tekisit, jos et olisi täysipäiväinen muusikko?

– Opettaisin kitaransoittoa ja soittelisin joka tapauksessa jossain bändissä huolimatta kulloisestakin tilanteesta. Eihän tällainen elämä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta minä vain satun rakastamaan tätä hommaa.

Julkaistu Inferno #24/2005