KOTITEOLLISUUS – LÖYLYNLYÖMÄT LAUTEILLA

Kotiteollisuuden uusin levy ei kanna nimeä Löylynlyömät, vaikka aikanaan niin väitettiinkin. Sen sijaan kaksi oikeaa löylynlyömää herrat Jouni Hynynen ja Jari Sinkkonen istutettiin Infernon toimesta kuitenkin saunan lauteille, syötettiin ja puhuttiinpa siinä sivussa asiaakin.
	Helmikuun 2. päivän illaksi residenssini ovesta astuu sisään kaksi vakavaa miestä. Takana on 2,5 kuukauden mittainen niin fyysisesti kuin henkisesti raskas äänityssessio eikä väsymyksestä voi syyttää pelkästään nautittuja väkijuomia. Suuremmitta seremonioitta Jouni paiskaa kouraani masterointia vailla olevan levyn, jolta löytyy kaikki sessioiden aikana tallennetut 14 raitaa. Alamme noudattaa illan agendaa, pistämme levyn soittimeen, riisumme itsemme Aatamin asuihin ja torppaamme läskit hikikoppiin. On aika aloittaa ruumiin puhdistus.
Saunassa on joukko hiljaisia miehiä. Siinä missä minä keskityn levyn avausraitaan Hulluutta ja humalaa, KT-kaksikko alkaa keskustella levyn lopullisesta kappalejärjestyksestä. Siinä missä herra Hynynen on pohtinut asiaa lähinnä tekstien kannalta, laatisi herra Sinkkonen järjestyksen musiikin ja sen herättämien fiilisten perusteella. Kummatkin ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että levyn avausraita on ehdottomasti juuri ämyreistä pauhaava kappale. Saunottuamme, korkattuamme sauna- ja ruokaoluet ja ravittuamme itsemme miehet kalsareissaan istahtavat kabinetin puolelle. On sielunpuhdistuksen aika. Jari: – Kyllähän tää oli yksi meidän kosteimmista levytyssessioista ikinä ja vaikka enhän mie yleensä hirveesti hörpi, niin nyt tuli kyllä sellainen tunne, että otti itekkin yllättävän paljon. Vaikka olinhan mie ihan harrastelija siuhun ja Janneen verrattuna. Jouni: – Kyllähän se tuntui vähän, että hommat karkas lapasesta ja ruvettiin siinä oikein Janne kanssa miettimään, että rupeaako se tuo alkoholin käyttö oikein vaikuttamaan työntekoon. Sellane raja meillä on tähän asti ollut, että toki saa olla hilpeenä, mutta että se ei saa vaikuttaa soittamiseen. Ei mitään hirveitä rapuloita, vaan heti aamusta saakka pitää olla tikissä valmiina työntämään. Nyt rupes vähän oleen jo sellasta, ettei oikein pystynyt toimimaan. Jari: – Sen takia mie läksinkin välillä pois viettämään aikaa perheen parissa, koska muuten se olis menny siihen, että olis kaksi viikkoa rairatellu kylillä. Jouni: – Mikollahan (Karmila, tuottaja & äänittäjä) oli sama juttu, se kovasti skarppas eikä lähtenyt siihen viinaralliin mukaan, koska sillä menee työkyky aika nopeasti. Jotenkin nyt tuntuu, että Karmilalla oli aika iso vastuu meistä, että se oli entistä enemmän iskänä tossa hommassa vähän kyttäämässä poikien perään. Sanat tippuvat hitaasti vailla tuttua riehakkuutta, eikä kummankaan äänessä ole minkäänlaista ylpeilyn häivää. Helppoa ja vaikeaa Edellisestä levystä poiketen rummut, bassot ja peruskitarat jouduttiin äänittämään Petrax-studiolla Hollolassa. Laulut sen sijaan tallennettiin tuttuun tapaan basistin Hongiston kartanolla ja taustalaulut Music Bros –studiolla. Ratkaisuun on syynsä. Jouni: – Hongistollahan on himassa helvetin iso olohuone, missä äänitettiin Helvetistä itään rummut, mutta nyt perhetilanteesta johtuen sinne ei voitu mennä olemaan kuukausikaupalla. Lähtökohta kumminkin oli, että pitää olla iso tila missä on hyvä nauhoittaa rummut. Ajateltiin sitten, että mennään keskellä mettää. Jouni: – Vaikeahan sitä on selittää, mutta meillä on sellainen perusajatus, että lähdetään aina johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa myö saadaan olla keskenämme rauhassa. Se miten paljon myö siellä maaseudulla sitten ollaan on vaan lähinnä äänitykset ja illat riekutaan kumminkin kylillä. Petrax-studiota äidytään kehumaan ja jotain paikan synnyttämästä hyvästä fiiliksestä kertoo ehkä sekin, että Jari paukutteli rummut sisään vaivaisessa neljässä tunnissa. Jari: – Äijien kanssahan on vaan helppo soittaa ja eihän meidän musa oo mitään progea vaan sitä AC/DC:tä, niin onhan ne siinäkin mielessä helppoja soittaa. Perusedellytyshän on, että ne biisit on reenattu kun mennään studioon. Aina ne kappaleet kumminkin jää sen verran auki, että sinne voi soittaa fiiliksen mukaan jotain mitä koskaan aiemmin ei oo edes kokeillu. Jari: – Näinhän se vaan menee meillä, vedän luurit päähän, sieltä tulee klikki ja demokitara ja ei kun rupean paiskoon. Sitten kun on vielä hyvä fiilis, niin se kuuluu ja hommat menee jouhevasti. Jotkut otot saattaa mennä ykkösellä ja toisiin saattaa joutua ottamaan jonkun kertsin uusiksi. Eihän mulla tänä päivänä enää mitään hieromista vastaan ole jos kerran on tarve, mutta nyt vaan oli hemmetin kiva soittaa eikä tarttennu. Kotiteollisuuden neljänneksi jäseneksi voi hyvin nimittää Mikko Karmilaa, sen verran vakiintunut asema miehellä on tekotiimissä. Eikä tarvetta kuulemma vieläkään ole vaihtaa miestä nappuloiden ja suorien kommenttien takana. Jouni: – Mie kysyin suoraan Mikolta miksausten yhteydessä, että oot sie täysin tympääntyny tähän meidän hommaan ja että jos joskus sellainen tilanne tulee, niin sanot sitten suoraan päin naamaa etkä ala kiemurtelemaan. Mikko siihen vaan, että no, eihän teitä kukaan muukaan jaksais tehdä. Se oli Mikon tapa ilmaista asia, että ei hää halua lopettaa työntekoa meidän kanssa. Jouni: – Nytkin tosin oli jo sellaisia hetkiä, että pikkasen jopa koroteltiin ääntä, mutta sehän on hyvä vaan. Kun kerran jotain yhdessä tehdään, niin pitää silloin myös pystyä avoimesti puhumaan asioista. Mistä sitä sitten alettiin keskustella ns. isoilla kirjaimilla? Jari: – Ameeban (Hongiston) basson soitosta ja yhdessä vaiheessa alkoi jo melkein käymään Ameebaa sääliksi, kun ei se urpo ollut treenannut ja hommat ei luistanut. Karmilalla oli vielä huono päivä, niin kyllä Ameeba sai kuulla kunniansa ja se rupes itekkin jo menee puihin. Jouni: – Laulusessiot oli kanssa yhtä helvettiä. Huudot meni kyllä ihan tuosta vaan, mutta puhtaiden laulujen tekeminen oli jostain syystä paljon vaikeampaa kuin edellisellä levyllä, herra Hynynen pohtii. Fyysisesti vai henkisesti vaikeaa? Jouni: – Molemmin kummin ja kyllähän se alkomahooli vei kanssa sitä ääntä. Olihan siinä vähän tietty kurkkukipuakin mukana, mutta sitten oli tää henkinen puoli. Jotenkin tuli sellane tunne siinä, että perkele kyllä sitä pitäisi olla kehittynyt laulajana näiden vuosien aikana sen verran, ettei tartteis tälleen hinkata. Mutta eihän se vaan ole niin. Onneksi nuo taustalaulajat pystyi aika paljon paikkailemaan, Jouni hekottaa. Vaan keikoillapa tuota apua ei ole. Jouni: – No ei, mutta sellane rääkyminen taas kuuluu meidän livehommaan ja siinä mie tunnenkin olevani hyvä. Studiossa taas tunnen paskuuteni hyvinkin konkreettisella tavalla. Synkkää jynkytystä Molemmat herroista myöntävät, että uusi levy on edellistä huomattavasti synkempi. Asiasta ei kuitenkaan voi syyttää keskelle vuoden synkintä aikaa sattunutta äänityssessiota. Jari: – Enempi synkkyyteen vaikutti kunkin eletty tai sillä hetkellä elettävä elämä joka kyllä tulee sieltä lävitse. Jouni: – Miulla ainakin on ollut viimeinen vuosi sellasta helvettiä, että sen pitäs kyllä kuulua levyllä ja oon siitä aika vakuuttunut, toteaa partasuu vakavana. Jari: – En tiedä voiko näin sanoa, mutta uudessa levyssä on kumminkin enemmän sydäntä mukana kuin koskaan ennen. Jouni: – Miulle levy on ainakin ihan vitun henkilökohtainen. Jari: – Jotenkin on niin paljon tapahtunut kaikille kaikkea. Jouni: – Se on totta, myö kolme löydetään siitä ehkä semmoisia…, Jouni pysähtyy tuumimaan hetkeksi. Asioita, mitä kukaan muu ei koskaan tule löytämään? Jouni: – Niin, siellä on jotain sellasta mitä tässä viimosen 1,5 vuoden aikana on yhdessä reissussa oltaessa koettu ja nähty. Jos ajatellaan esimerkiksi vaikka Kuolleen kukan nimeä, niin siellä on aika paljon Sinkkosen hommia, kun meikeläinen aina observoi kavereiden maailmaa ja siitä on helppo kirjoittaa. Jari: – Se on niin sanotusti miun erolevy, mutta miulla on edelleen sama nainen mikä on aika mystistä. Jouni: – Nyt uudella levyllä on niin paljon meikäläistä ja Hongistoakin. Jari: – Mie vaan komppaan. Jouni: – Sie vaan soitat rumpuja, mutta tiedät hyvin mistä on kysymys. Millä tavoin levy sitten eroaa Helvetistä itään -albumista? Jari: – Levyhän on ihan perus-KT:ta, mutta kumminkin musiikissa on tapahtunut jotain eteenpäin menemistä. Jouni: – Kyllähän levyä on ainakin hinkattu studiossa saatanan paljon enemmän kuin mitään muuta aikaisempaa levyä. Mutta se taas saattaa johtua kyllä siitä, ettei me treenattu niin paljon kuin esimerkiksi ennen edellistä levyä. Kyllähän me kahdestaan Sinkkosen kanssa treenattiin tietty, mutta kun Hongisto asuu jossain siellä Pohjois-Karjalassa, niin kyllä se kimpassa treenaaminen jäi paljon vähemmälle. Kuten kaikki artistit, Jari toteaa uutukaisen olevan parasta Kotiteollisuutta tähän mennessä ja perustelee näkemyksensä. Jari: – Kokonaisuus on ehyempi ja paremmin soitettu, Jounin sanoitukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan eli hää osaa sanoa asiat vieläkin selkeämmin. Levyllä on maalauksellisia fiiliksiä ja maisemaa, mitä meillä ei aiemmin oo hirveästi ollut. Jouni: – Levyn kappaleissa on vaan semmone ihme uhka, sellane vitun painostava fiilis, että taivas putoaa niskaan minä hetkensä hyvänsä. Jari: – Miulla on sellane kumppani, joka on hiton hyvä mittari koska hää haistaa paskan kilometrin päähän. Ekan kerran kun hää kuuli levyä, niin sanoi heti että tuntuu tässä, Jari kertoo ja osoittaa rintaansa Jouni: – Närästikö sitä? Molemmat herrat repeävät nauramaan  Sanasta miestä
Uutukaisen edeltäjä Helvetistä itään ei esitellyt pelkästään musiikillisesti uudistunutta yhtyettä, vaan myös lyriikkapuoli oli kokenut muutoksia. Aiemmat mystiset sanoitukset olivat kokeneet suoristumista ja ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisiin asioihin otettiin selkeästi kantaa. Sanomistahan siitä tuli. Jouni: – Kyllähän siitä tuli paljon kritiikkiä aikanaan ja se oli hämmentävää, koska eihän sitä itse tajunnut kuinka merkittäviä ne sanotukset voivat joillekin olla. Kun mie aloin tekeen niitä sanoja ja mietin, että teenpä nyt vähän suoremmat, niin eihän mulla käynyt mielessäkään että ne voisivat aiheuttaa jotain reaktiota. Onneksi tuli myös sitä positiivista palautetta ja Karmilahan oli silloin ihan innoissaan, että nythän äijä on alkanut puhumaan suomea. Jos kritiikki tekstejä kohtaan tulikin yllätyksenä, eniten herra Hynynen hämmästelee kuitenkin sitä kuinka sanat voidaan yhä ymmärtää pahimmillaan totaalisen väärin. Jouni: – Se on aika järkyttävää ja lohduttoman tuntuista meininkiä. Miulla on itellä sellainen juttu, että kun mie teen jotain tekstiä tai laulan, niin mie kunnioitan sitä vastaanottavaa osapuolta ja oletan, että se ymmärtää mitä mie tarkotan. Sitten kun se ei ymmärräkään, niin tulee sellainen tunne että ei saatana, pitääkös miun kaikki asiat vääntää rautalangasta. Siitä kuitenkin seuraa helposti sellainen tunne, että ei jaksa vaan antaa ihmisten ymmärtää väärin.
Edellisen levyn kohdalla sanoitusten tekeminen oli jäänyt viime tippaan ja viime hetken paniikkikin alkoi vaivata. Tästä viisastuneena Jouni vannoi seuraavalla kerralla aloittavansa lyriikan tekemisen ajoissa, mutta kuinkas kävikään. Jouni: – Kyllähän mie yritin jo viime keväänä alotella, mutta totuushan on, että en mie pysty niitä sanoja tekemään ennen kuin myö ollaan saatu biisinpohjat tehtyä. Ja kun mie tiedän, että jos teen ekaks sanat johonkin runkoon, niin se biisi kumminkin muuttuu siinä matkalla niin paljon, että ei ne sanat enää käy siihen. Ja nyt kun treenaaminen meni niin myöhäseen, niin sehän tarkoitti sitä, että sanojen tekeminen meni vielä myöhäsempään. Onneksi miulla oli paljon muistiinpanoja eli sitten vaan yhdistelin ja kirjoittelin puhtaaks. Tavallaanhan mie oon helvetin riippuvainen näistä jätkistä, en mie vaan näköjään pysty yksin sanoituksia tekemään. Vaikka helvetit ja perkeleet olivat pikkuhiljaa alkaneet kadota Jounin teksteistä, ovat ne taas tekemässä paluuta joskin hieman muuttuneina. Jouni: – Kyllähän siellä taas on enemmän sitä perkeleosastoa kuin edellisellä levyllä, mutta mie luulen että se on nyt enemmän sellaisessa selvemmin ymmärrettävässä ympäristössä. Nyt se perkele ei souda jossain Tuonelan joella vaan se kävelee kadulla. Kyseessä on siis tavallaan jonkinlainen vanhemman ja uudemman tekstitystyylin yhdistelmä? Jouni: – Joo just, nimenomaan tosta on kysymys. Nyt levyllä on muutama niin suora sanotus, mistä mie on tavallaan hirmu ylpeä. Ainoa asia mikä vaan harmittaa on, että noista biiseistä tulee sinkkujen B-puolia, koska ne ovat vaan vähän huonompia kuin levylle päätyvät. Nyt mie käsittelen myös enemmän tunnetiloja kuin viimeiks ja ne tunnetilat ei oo hirmu positiivisia. Sitten on muutama semmone suorasukainen suomalaisuuden ylistys, mitä jengi ei kyllä välttämättä tuu ymmärtämään ylistykseksi, vaan vittuiluksi niin kuin aina käy, Jouni toteaa alistuneena vaan ei antautuneena.
	Paineetonta Helvetistä itään oli se KT-levy, joka nosti bändi suosion kokonaan toiselle tasolle. Tästä osoituksena on levystä pokattu platinalevy, siinä missä Kuolleen kukan nimi keikkuu vieläkin niukasti kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän alapuolella. Menestymisen paineita ei trio kuitenkaan osannut ottaa materiaalin työstövaiheessa. Jari: – En tiedä oonks mie niin hölmö vai putkiaivo, mutta en mie tollasia oo koskaan miettiny. Tärkeintä on meidän kolmen systeemi, että meillä on hyvä fiilis. Mie oonkin sanonu Jounille, että tuo vaan ihan minkälainen biisi treenikämpille, jos se on meistä kolmesta hyvä, niin se on ihan sama vaikka se olis iskelmää. Ei myö haluta lähteä siihen, mitä odotuksia ulkoinen maailma meille asettaa, koska eihän siinä olis mitään järkeä. Toki miuta kiinnostaa, miten tää levy liikkuu ja miten se otetaan vastaan, mutta ei miulla oo mitään odotuksia edes myynnistä.
Jouni: – Ei tossa miullakaan ollu muuta painetta kuin se, että oltiin vaan treenattu paljon vähemmän kuin viimeksi. Se aiheutti pienen epävarmuuden tunteen kun lähettiin studioon, että ei saatana, mikähän tässä on meininki. Kyllähän mie tiesin, että ne biisit on hyviä, mutta oltiin vaan käyty aika vähän keskustelua keskenämme mitä näille biiseille vois tehdä. Eihän jätkät olleet edes kuulleet yhtään lauluja tai laululinjoja ennen studioon menoa, eikä miulla ollu edes sanojakaan ennen kuin vasta ihan loppuvaiheessa. Siitä tuli semmone pien pelko perseen alle, että mitäs jos tää ei onnistukkaan? Kun pohjat oli saatu tehtyä, niin alko tuntuu ettei tässä ookkaan mitään hätää, sama meininki kuin ennen ja sen jälkeen lähti se rutiini käyntiin. Suosion räjähdysmäinen kasvu pistää miettimään, kumpi on muuttunut enemmän bändi vai yleisö. Jounilla on asiasta oma näkemyksensä. Jouni: – Yleisö on muuttunut vitusti, koska yleisökanta on laajentunut niin paljon. Jo Helvetistä itään teon yhteydessä oli kutina, että nyt tää juttu voi mennä aikamoisella kolinalla läpi. Sen näki jo ihan siitä, että kun käveli tuolla kadulla niin jengi oli hirveän kiinnostunut ja tuli kyselemään, että koskas se levy tulee. Tavallaanhan tuo johtuu juuri siitä vuosien pohjatyöstä, vaikkei se fanikanta ollut mitenkään kummoinen. Jouni: – Onhan tässä kyllä sellane huono puoli, että tapahtuupa tollanen piikki missä vaiheessa uraa tahansa, niin ainahan siinä on vaara, että tulee vitun äkkiä alas. Sen tässä kumminkin tietää ettei ylämäki tule jatkumaan. Ei myö jumalauta voida ton enempää myydä tai sitten se vaatis, että osattais tehdä joku hempee CMX:n Ruosteen kaltainen balladi joka laajentais kuuntelijakuntaa enemmän sinne tyttöosastolle. Jouni: – Mie ite haaveilen kuitenkin siitä, että pysyis toi levymyynti sellasena suht tasasena ja jotenkin tuntuu että se on Suomessa ihan mahdollista jos katsoo vaikka jotain CMX:ää. Kyllähän realiteetit on tiedossa, ettei esimerkiksi sellaista viime levyn aikaista mediamyllytystä tuu toistumaan vähään aikaan. Jari: – Mie oon vähän sitä mieltä, että nyt alkaa puukko viuhumaan. Jouni: – Tulee sellaista, että eikös nää muutu ikinä. Yks hauska juttu oli muuten tässä, kun sain sellasen mailin että ”Näin Johanna kustannuksen sivuilla Routa ei lopu -videon, onko teillä siinä jotain stuntmiehiä käytössä vai onko Hynysellä joskus todellakin ollut kalju päälaki?”. Tuohan kertoo just siitä, että vieläkin tulee mukaan täysin uusia tyyppejä jotka ei tiedä yhtään mitään tästä hommasta ja se on niin hämmästyttävää. Tavallaanhan se on kyllä vähän lohduttavaakin, koska tietää että vielä on pikkasen hommaa tehtävänä. Median lemmikit Kotiteollisuus todellakin joutui taannoin aikamoisen mediamyllytyksen kohteeksi niin musiikillisten kuin ulko-musiikillisten asioiden vuoksi. Kiinnostusta riitti jopa perinteisten musiikkilehtien ulkopuolelta, mikä ei aina ollut herrojen mieleen koska he itse näkevät musiikin pääasiana, ei sitä soittavat persoonat. Jouni: – Just nyt kieltäydyin Oho!-lehden haastattelusta ja tuleehan noita vieläkin. Tavallaanhan nuo mediat pönkittävät toisiaan, koska kuulin tuossa että kun olin viime levyn tienoilla esimerkiksi Hyppönen Enbuske showssa, niin sen jälkeen alkoi haastattelupyyntöjä tulemaan just jostain Katso-lehdestä. Rajan vetäminen ei kumminkaan ole ihan niin helppoa ja vaikka sen tiettyihin juttuihin vetääkin, niin kyllä sitä yhtäkkiä saattaa huomata olevansa puhumassa johonkin Hevoshullu-lehteen. Jari: – Kyllähän se on Jouni eikä Kotiteollisuus mikä monia medioita kiinnostaa. Jouni: – Siihenhän se just perustuu eli henkilöhahmoon eikä musiikkiin, mikä on vitun hämmentävää ja säälittävää. Pitäishän se raja osata ite vetää, että puhutaan musasta mutta eihän se nyt kumminkaan ole niin yksinkertaista. Se just vituttaa suunnattomasti medioissa ja musiikkibisneksessä, että ei osata pysyä siinä asiassa. Mie joskus kuvittelin, että sitä pystyisi hallitsemaan, mutta ei sitä pysty, koska se voima on niin iso siellä. Jos yrittää saada sieltä vain jotain, niin koko paskahan sieltä päälle tulee. Pitäisi kait ottaa sellainen Gösta Sundqvist -asenne, mutta toisaalta taas kyllähän mie haluan että mahdollisimman moni tietää tästä jutusta. Kun kumminkin tietää, että tällainen musa voi myydä, niin miksei sitä promotoisi mahdollisimman paljon. Oltiinhan myökin alkuaikoina, että myöhän ei missään gaaloissa tulla juoksemaan eikä näihin höpötyksiin lähdetä. Yhtäkkiä sitä vaan on huomannut, ettei tää ookkaan ihan niin yksinkertainen asia, vaikka se periaatteessa sitä voisikin olla, jos vaan laittais stopin. Herrojen antama julkisuuskuva on onnistunut kirvoittamaan niin ihastusta kuin vihastustakin, joskus ehkä syystäkin. Perikarjalainen ronski huumori ja urpoilu on kuitenkin mennyt monelta täysin ymmärryksen ohi Jounin teksteistä puhumattakaan. Jouni: – Kyllähän me on se toisaalta tiedettykin, että kun on muutaman kerran antanut höpöhöpö-lausuntoja ja ollut vähän kännissä jossain, niin ilman muuta se ärsyttää ihmisiä. Mutta jos vertaa vaikka johonkin YUP:hen, niin nehän tekee pahimmillaan vielä vittumaisempia sanoja kuin myö ja ne saa kuitenkin olla ihan rauhassa. Ehkä mie vaan sanon asiat vieläkin ikävästi liian suoraan, joku Martikainenhan on ihan nero, koska se osaa vittuilla siten että ihmiset eivät edes tajua että niille vittuillaan. Jari: – Vai lähestytäänkö tässä sitä rokkenrollin ydintä, kun ihmiset eivät tavallaan koskaan tiedä mitä tuleman pitää eli että me ei olla turvallisia? Jouni: – Just vittu toi on hyvä, myö ei olla turvallisia. Se paska haisee siellä ja ollaan muka epämiellyttäviä. Jari: – Pelkohan aiheuttaa sen reaktion, kun ei tiedetä mitä nää jätkät on. Perisuomalaiseen tyyliin sitten haukutaan ekana. Jouni: – Kyllä mie silti oon kuitenkin jotenkin otettu, jos onnistutaan herättämään tollaisia reaktioita lähes kuten Sex Pistols aikoinaan, vaikka kyllähän ne reaktiot välillä ärsyttääkin. Sellainen ihmisten tökkiminen eli provosointi on hauskaa. Jari: – Kyllähän se miutakin aina välillä ärsyttää ja tulee sellainen tunne, että vittu kun työkin urpot oikeasti tietäisitte. Jouni: – Jos kaikki ne arvostelijat näkis meidät oikeassa elämässä tai vaikka keikkabussissa kun myö kommunikoidaan keskenämme, niin ne muuttaisivat käsityksenä meistä välittömästi. Olisivat varmasti, että nuohan on ihan pullantuoksuisia kavereita ja että tässä on ihan mahtava meininki. Sitten kun heitetään keikkaa tai annetaan lausuntoja, niin ihmiset on ihan paska housussa kun on ihan toinen meininki, mikä on ihan väärä kuva. Jari: – Onhan se väärä kuva mutta tavallaan kyllä ihan tottakin, koska se paskan haju on aitoa.
Todellisuus on siis jossain siinä puolessa välistä mimmoisia työ aidosti olette ihmisinä? Jouni: – Ollaan molempia tarvittaessa. Onhan esimerkiksi joku yh-huoltajuus vakava asia, mutta kyllä sillä silti voi laskea leikkiä niin kuin millä tahansa asialla. Jari: – Seuraavalla levyllä sie voisitkin sitten laulaa, että tapetaan vammaset, ammutaan homot ja neekerit ja kun sitten sanottaisiin että se on vitsi, niin sitä ei tajuaisi kukaan. Jouni repeää nauruun. Jouni: – Siinähän se juttu tossa onkin, että jos sanot tollasen sanan kuin vaikka neekeri ääneen, niin silloinhan siinä vittuillaan just kaikille rasisteille tai silleen mie sen ainakin nään. Jari: – Vaan meeppä lohkasemaan tollanen juttu vaikka 7 päivää -lehdelle, niin silloinhan siut lynkataan ja siulla on sata punaniskaystävää. Julkaistu Inferno #25/2005