Inferno #18/2004

DESTRUCTION
Live Discharge DVD
Nuclear Blast

Tätä on vanhan liiton thrash fanit taatusti odottaneet aina Destructionin reunionista lähtien. Puolentoistatunnin digitaaliselle kuvatallenteelle on koostettu livemateriaalia kolmelta hieman erilaiselta keikalta vuosilta 2002 ja 2003. Settilista on hyvin tasapainossa jyräävän uudemman materiaalin ja vanhojen klassikkojen kanssa eikä kappalevalikoima tai olennaisten biisien puuttuminen anna mitään aihetta rutinaan. Reilut puolet biiseistä on kuvattu kesällä 2003 Sveitsin Z7 Pratteln klubilla tarjoten hieman intiimimmän ympäristön thrash jyystölle kun taas toinen puolisko biiseistä on tallennettu Saksan Wacken Open Air 2002 ja With Full Force 2003 festivaaleilta. Vaikka festareiden lavat saavat trion näyttämään hieman orvoilta, korostavat kuvakulmat bändin tiukkaa kuntoa ja meininkiä pääosin riittävän läheltä. Sinne tänne väliin ripotellut keikkojen etukäteis- ja jälkitunnelmat ovat määrältään onneksi varsin minimissä, sillä ilman skippaamista ei pelkän musiikin katselu onnistu valikoista käsin. Vaikka biisistä siirrytäänkin toiseen varsin jouhevasti, kärsii pätkistä kootto kokonaisuus hieman rauhattomuudesta.

Vaikka kunnollisia kotiteatterisysteemin omistajia ei erityisemmin hellitä, on normaali stereo ääniraita ja kuvanlaatu kauttaaltaan riittävän hyvää. Toisaalta liiallinen kliinisyys saattaisi kadottaa energiaa ja tunnelmaa intensiivisistä keikkapaloista.

Perinteisen haastattelupätkän ja kuvagallerian lisäksi DVD:n bonukset ovat nautittavan runsaat. Audiopätkin täydennetty diskografia tarjoaa bändiä tuntemattomille hyvän katsauksen Destructionin tuotantoon ja erilaisia promo- sekä livepätkiä vuosien varrelta on tarjolla runsaasti. Ainoa miinus kertyy vanhan 80-luvun materiaalin esilletuomisesta, joka mahdollisesti huonosta laadusta johtuen on pitänyt keskittää ja pienentää ruudun keskelle.

Vaikka DVD:llä onkin pienet tekniset ja sisällölliset ongelmansa, on sisältö kuitenkin ehtaa ruostumatonta terästä. Pakettiin on näet kaupan päälle lyöty vielä aikaisemmin hankalasti saatavilla oleva tasaisesti vanhaa ja uutta esittelevä tunnin mittainen live CD. Kokonaisuus tarjoaakin erittäin hyvän katteen erityisesti germaanirässifanin euroille. 9/10

FINAL DAWN
Under the Bleeding Sky
New Aeon Media

Karmageddon Median alalafkalle on haettu uutta tuoretta verta myös Suomesta. Orkesterin aggressiivisen keskitempoisessa metallissa vaikutteita on otettu mm. black –ja death metallista, vaikka lopputulos ei edusta näistä kumpaakaan genreä. Laulajan käheä kärinä on turhan yksitoikkoista ja biisien kompleksinen sisältö rönsyilee kappaleesta toiseen turhan samoilla linjoilla liian moneen suuntaan jättäen valitettavan vähän selkeitä tarttumapintoja. Levy sisältää muutamia mukavia ideoita ja melodioita, mutta tulevaisuudessa kappalemateriaalin jatkojalostukseen on syytä kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. 5/10 

LAMENTED SOULS
The Origins of Misery
Duplicate

Sekalaisista demo-, 10”, 7” ja julkaisemattomasta levymateriaalista koottu Lamented Soulsin täyspitkä on siällöltään väistämättä hienoista sillisalaattia. Vaikutteet on pääasiassa imetty vanhan koulukunnan doom metallista ja musiikki kulkeekin pääasiallisesti levollisissa ja rauhallisissa tunnelmissa. Simen Hestnæsin (Dimmu Borgir, Arcturus) kantava ja kuulas ääni on hienoa kuultavaa, mutta ei vain yksinkertaisesti oikein tunnu istuvan mukavasti musiikkiin. Vaikka yksittäiset kappaleet rullaavatkin eteenpäin ihan mukavasti, ei kokonaisuudesta löydy juurikaan minkäänlaista variaatiota syvällisemmästä tunnelmasta puhumattakaan. 6/10 

RUNEMAGICK
On Funeral Wings
Aftermath

Runemagickin seitsemäs täyspitkä on tuhti setti simppeliä mutta oudon kiehtovaa drone vaikutteista doom kategoriaan laskettavaa musiikkia. Useamman pyörityksen jälkeen levy alkaa pikkuhiljaa avautua ja tylsistyminen vaihtuu pienimuotoiseksi uteliaisuudeksi ja kiinnostukseksi. Parhaimmillaan bändi hitaissa ja hypnoottisissa osuuksissa, mutta tästä vähänkään nopeammat osuudet työntävät painostavaa tunnelmaa ikävästi taka-alalle. Valitettavasti vasta levyn päätösraita Wizard with the Magick onnistuu yksittäisistä kappaleista kiinnostavimmin tiivistämään bändin syvimmän olemuksen. 7/10 

VEHEMENCE
Helping the World to See
Metal Blade

Brutaalimman ja melodisemman death metallin aineksista koottu Vehemencen kolmas täyspitkä on kumman näköinen äpärälapsi. Kappaleet rönsyilevät milloin minnekin suuntaan ja tarttumapintojen löytäminen ja kelkassa mukana pysyminen on perin hankalaa. Vaikka kappaleiden rytmitykset ja rumpalin hiki hatussa mätkityt kompit kiinnittävätkin huomiota, selkeät biisirakenteet ja kokonaisuudet katoavat ylenpalttiseen kikkailuun ja kiemurteluun. Lopputulosta sekoittaa entisestään hieman lisäpotkua kaipaava vuorotteleva murina ja ärinälaulu, jotka istuvat musiikkiin hieman väkinäisen oloisesti. 5/10 

VOIVOD
War And Pain
Metal Blade

Metal Blade kunnioittaa cyber metallin pioneereja julkaisemalla erittäin tuhdin paketin VoiVodin debyytistä, jonka alkuperäisestä julkaisusta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Vaikka bändin uran kannalta War And Pain onkin epäilemättä erittäin merkittävä julkaisu, ei orkesterin kaksi ensimmäistä paljon kohkaamista ja räkää sisältävät levyt tehneet aikoinaan sen kummempaa vaikutusta. Vasta kolme vuotta myöhemmin julkaistu kontrolloidumpi ja teknisempi Killing Technology oli se levy, joka sai minut sukeltamaan loppuiäkseni bändin erikoisen kiehtovaan ja sotaisaan fantasia maailmaan.

Näin 20 vuotta myöhemmin debyytti heijastaa vahvasti aikaansa, jolloin asenteella ja innokkuudella korvattiin soittotaidon puutteita. Remasterointi on tässäkin tapauksessa tuonut selvän parannuksen saundeihin, vaikka kultakorville ei levy taatusti tarjoakaan paljoa. Vaikka materiaaliin tutustuminen vetääkin suun virneeseen ja saa nostalgian aallot vyörymään läpi ruumiin, on levyllä selkeitä musiikillisiakin arvoja. Vaikka kappaleet reuhdotaan energisesti ja punk-henkisesti läpi, on mukana myös paljon mystisiä ja tummasävytteisiä melodioita, joista on jo etäisesti kuultavissa tulevaisuuden linjauksia. Kitarariffit poukkoilevat jo tässä vaiheessa omalaatuisesti eikä Snaken äänestäkään voi juuri erehtyä. Vaikka kokonaisuus jääkin hieman tasapaksuksi, löytyy levyn räväkämmältä alkupuolelta muutamia oivia rässirepäisyjä jotka kannattaa tsekata jos ei muuten niin kuriositeetin vuoksi.

Kolmen CD:n paketin ensimmäiselle levylle on varsinaisen täyspitkän lisäksi ympätty bonuksena kolme raitaa bändin ensimmäiseltä keikalta vuodelta -83. Kaupan päälle on lyöty vielä niinkään kolme raitaa Metal Massacre 5 :n sessioista. Molemmat sessiot ovat mukavia lisiä, vaikka tarjoavatkin debyyttiin verrattuna vain yhden uuden raidan. Toiselta CD:ltä löytyy ilmeisen täysmittainen live demo Morgoth Invasion vuodelta -84. 76 minuutin aikana kuullaan 16 kappaletta kahden ensimmäisen levyn materiaalia ja lopetuksena vielä Venomin ja Slayerin coverit. Vaikka extra sessioiden äänimaailma onkin odotetun suttuinen, on niistä saatu siistittyä yllättävän kuuntelukelpoiset. Paketin viimeinen levy tarjoaa yksinkertaisen bändin imagonmukaisen CD-ROM osion, josta löytyy VoiVodin alkuaikojen materiaalia aina biografiasta, diskografian kautta valokuviin ja Awayn uniikkeihin taiteellisiin visioihin. Kaikesta huolimatta CD-ROMin anti jää hiukan ohueksi, sillä suurin osa sen materiaalista kuten musiikki, sanoitukset ja biografia löytyvät jo levyiltä ja kansivihoista.

Vaikka pakkaus onkin massiivinen ja tyylikäs, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt katsauksen keskittyvän ennemminkin bändin 3-4 ensimmäiseen levyyn eikä pelkästään debyyttiin. Sopimusteknisistä syistä johtuen ajatus on kuitenkin kuolleena syntynyt. 8/10

Hamara #2/2004

Ancient Wisdom
Cometh Doom, Cometh Death
Avantgarde Music
2/5

Urallaan neljänteen täyspitkään päässyt Ancient Wisdom toimii yhden miehen projektina, jonka kautta on ilmeisesti tarkoitus purkaa mielen syövereistä kumpuavia ideoita ja tunteita, jotka eivät pääbändien (Bewitched, Naglfar) konsepteihin sovi.

Ancient Wisdomin musiikkia on helppo kuunnella ja se kuulostaa heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien hyvältä. Yksinkertaisia laahaavia kitarariffejä tukee hyvin runsas melankolinen kosketinmatto ja naitettuna yhteen BM-henkisiin pehmeisiin kärinävokaleihin on lopputuloksena rauhallista easy-listening metallia surumielisiin hetkiin.

Useiden kuuntelukertojen jälkeen levyltä alkaa odottaa syvällisempää avautumista, mutta yksittäisten kappaleiden ohuus paljastuu nopeasti. Viisu viisun perään on väännetty identtisellä konseptilla ja kauniiden ulkokuorten alta ei paljastu minkäänlaista syvällisempää sisältöä saatikka tarttumapintaa. Levy vyöryykin nohevasti korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä kuitenkaan minkäänlaista ärsykettä harmaaseen aivomassaan. Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.

De Lirium's Order
Victim No. 52
Woodcut
3/5

Kuopio ei tanssi mutta thrashaa. Sen osoitti Deathchain viime vuonna ilmestyneellä hienolla debyytillään ja tänä vuonna on De Lirium's Orderin vuoro. Vaikka orkesterien jäsenistöissä ja musiikissa onkin hienoisia yhteneväisyyksiä, on Deathchain lähinnä death mausteista vanhan liiton thrashia De Lirium's Orderin soittaessa taas thrash vaikutteista modernimpaa deathia.

Kunnianhimon ja mielikuvituksen puutteesta ei bändiä voi syyttää. Kappaleet on täynnä mitä kummallisempia kiekuroita niiden kuitenkaan muodostumatta itsetarkoituksellisiksi. Kitarointi on kummallisen houreista ja kieroa, mutta samalla myös äärettömän täsmällistä eikä rumpali jää tässä taistossa yhtään jälkeen alati vaihtelevilla tykityksillään. Periaatteessa biisit kulkevat joko thrashin tai death metallin perinteisten kaavojen mukaan, mutta pakkaa pistetään totaalisen sekaisin yllättävillä suunnan- ja temmonmuutoksilla, jotka limittyvät kuitenkin saumattomasti kokonaisuuteen. Kuuntelijaa viedään kuin pässiä narussa ja keskittymisen hetkittäinenkin herpaantuminen tiputtaa välittömästi kelkasta. Jos meno alkaa kuitenkin hirvittämään, on hyvä turvautua perinteiden mukaisesti vedettyihin mutta hyviin toimiviin mureisiin raakkumisiin tai murinoihin.

Victim No. 52 jyrää taatusti päälle ja saa aikaan uhreja, mutta ei tästä musiikiksi iltapäivän ratoksi ole. Vaikka kimuranttisuus onkin olennainen osa bändin musiikkia, kappaleiden hienoinen suoraviivaistaminen ja death metal elementtien kasvattaminen saattaisi tuottaa kirurgisen tarkkoihin iskuihin yhä enemmän murhaavuutta.

Pyrexia
Cruelty Beyond Submission
Rex Records
3/5

Jenkkiläistä death metalliakin voi tehdä monella tavalla ja Pyrexialla on esittänyt omaa näkemystään jo reilun kymmenen vuoden ja kolmen levyn ajan. Tilikauden tässä vaiheessa on päätetty visioida hieman tulevaisuutta kolmella rykäisyllä ja analysoida menneitä käänteisessä kronologisessa järjestyksessä tasajakaumaa mahdollisimman tarkasti noudattaen.

Levyn avaavat kolme veisua ovat uutta ja samalla levyn parasta antia. Etenkin vokalisointien osalta hoocee vaikutteinen death metal on brutaalia mutta samalla kohtuullisen ilmeikästä ja vivahderikasta. Rumpali rankaisee kannujaan raivolla ja soolot ovat mielipuolisia joskin suoraan Kerry Kingiltä matkittuja. Temmot vaihtelevat sulavasti täysmätöstä keskitempoisempaan runnomiseen ja takaisin kokonaisuuden kärsimättä millään tavalla.

Vaikka vanhempi materiaali onkin selvästi perinteisempää ja suoraviivaisempaa döödistä, tuntuu se silti ajoittain poukkoilevan hieman päämäärättömästi joka suuntaan yhtä aikaa. Musiikin innovatiivisuus ja mielenkiinto levyä kohtaan hiipuu tasaisesti mentäessä ajassa taaksepäin kohti levyn loppua. Levyn räväkkä ja tiukka alkupuolisko onnistuu kuitenkin nostamaan kokonaisuuden kohtalaiseksi.


Within Y
Extended Mental Dimensions
Karmageddon Media
2/5

Jos levyn nimenä olisi laajennetut metallin ulottuvuudet, ei kamalan pahemmin metsässä voitaisi enää olla. Within Y:n esittämä musiikki on vahvasti perus Göteborg-metalliin kallellaan päin olevaa, mutta harvinaisen keskinkertaista ja helposti unohdettavaa. Laulajan rääkynä on perushukkakauraa, ajaa asiansa mutta ei juurikaan tarjoile kummoisia sävyjä. Jos laulu on monotonista, on sitä myös musiikki varsinkin nopeammissa ralleissa ja osuuksissa. Rumpukompit on biisistä toiseen samaa taka-takaa eikä kitaratyöskentelyssäkään ole suuria hienouksia tai oivalluksia havaittavissa. Harvakseltaan viljellyt hitaammat ja melodisemmat osuudet nostattavat toiveita paremmasta, mutta ympärillä oleva päämäärätön riffittely torpedoi turhan helposti kappaleet upoksiin.

Bändin peruspaletti pysyy kyllä riittävän hyvin kasassa, mutta muiden hyväksi havaittuja reseptejä orjallisesti apinoimalla ei valoisaa tulevaisuutta ole odotettavissa. Aika ja kehitys tuntuu ajaneen bändin ohi jo aikoja sitten, eikä innostusta jo aiemman paremmin tehdyn materiaalin kaltaiseen kloonaukseen jaksa enää riittää.

Inferno #17/2004

ANDRALLS
Force Against Mind
Mausoleum

Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10 

MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me 

Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10

MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media

Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10 

MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies

Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.

Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10 

NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade

Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10

NODE
Das Kapital
Scarlet 

Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10 

OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media

Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10 

VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media

Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10

WOLF
Evil Star
No Fashion

”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.

Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.

Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10

WOODS OF BELIAL – URBAANIA KAUHUA

Industrialia, black ja doom metallia musiikissaan yhdistävän Woods of Belialin levyn kannessa pitäisi olla varoitustarra: ei normaaleille, ei heikkohermoisille. Wohi selittää miksi.

– Woods of Belial on tyyliltään suicide doomia eli musiikilliset elementit ovat siinä mielessä aika selvät, ja sieltähän se musiikki kumpuaa hyvin syvältä undergroundin syövereistä. Alun perin ruvettiin vääntämään tavallaan black doomia eli hidasta ja raskasta musiikkia missä on paljon black metal -elementtejä. Industrial-vaikutteet tulivat oikeastaan vahingossa Horned Blackin tultua mukaan bändiin, ja koska ne jutut kuulostivat helvetin hyvältä, ne sitten vakiintuivat osaksi musiikkia.
Kaikenkarvaisille kuuntelijoille ja tilanteisiin bändin musiikki ei taatusti sovi ja sen myöntää Wohi itsekin.

– Kyllä kuuntelijalla on jollain tasolla oltava kiero mielenlaatu, että meidän musiikkia pystyy kuuntelemaan, vaikka ei nyt tarvitsekaan olla mitenkään ”saatanallinen” persoona tai edes erityisen masentunut. Kliseisesti sanottuna en kuitenkaan suosittelisi musiikkiamme normaaleille ihmisille. Depressiot, vitutukset ja alkoholin yliannostukset ovat tilanteita, jotka sopivat toki musiikkimme kuuntelemiseen. Ei sitä missään häissä tai lastenkutsuilla kannata alkaa soittamaan.

Orkesterin levyä ja kotisivuja tarkastellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea bändin ympärillä vallitsevaan mystiseen ja salaperäiseen ilmapiiriin jäsenten operoidessa taitelijanimillä Wohi, Blood ja Horned Black. Kamerakaan ei ole onnistunut vangitsemaan herroista kovinkaan selkeitä kuvia.

– Joskus ennen vanhaan ja vielä 90-luvullakin monet bändit perustivat meininkinsä siihen, että soittajilla oli taiteilijanimet, eikä kukaan oikein tiennyt keitä he oikeasti olivat. Taiteilijanimien käytöllä haluamme viedä huomiota pois meistä, koska meillä ei ole mitään merkitystä tämän jutun kannalta, vaan tärkeintä on, että ihmiset keskittyisivät pelkästään musiikkiin. Ja toisaalta salaperäinen meininki tuo hommaan sellaisen mystisen aspektin, joka minun mielestäni on hyvin tärkeä tämäntyyppisiä bändejä kuunneltaessa.

Pitkällinen projekti

Bändi ei levynsä kanssa ole turhia hötkyillyt, sillä levyn tekemiseen kului kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Äänityksiäkin tehtiin kolmessa eri sessiossa vuosina -98, -99 ja -02. Uuden materiaalin synnyttämisestä ei Wohilla kuitenkaan ole vielä tässä vaiheessa minkäänlaista käsitystä.

– Levy-yhtiöongelmat hidastivat tietysti levyn tekoprosessia, mutta toisaalta olemme myös niin laiskoja, että emme vain saaneet aikaiseksi tehdä levyä nopeammin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista pyrkimystä odottaa viittä vuotta että tehdään seuraava levy, se syntyy ehkä jo vuoden päästä tai sitten ei ikinä. Tämä bändi on sellainen, että eletään sen mukaan mitä tapahtuu, joten uutta materiaalia tulee kun on tullakseen.

Debyytin visuaalisena teemana on karun harmaat ja likaiset urbaanit ympäristöt, vaikka bändin nimen perusteella voisi helposti odottaa jotain aivan muuta.

– Industrial-elementtien ja musiikin kylmenemisen myötä musiikki alkoi lähetä nykypäivää tunnelmaltaan ja tästä johtuen halusimme kansitaiteeseen mukaan inho-futuristisen elementin. Levyn kansissa olevat synkät betonimaisemat ilmentävät tätä hyvin, niissä ei ole muuta kuin murhetta ja kuolemaa.

Jos levyn kansitaide on tarkkaan mietitty sopivaksi musiikilliseen konseptiin, on sitä myös levyn nimi Deimos XIII.

– Sana deimos tarkoittaa kauhua, ja sen mukaan on nimetty myös Mars-planeetan toinen kuu. Yhdistettynä Deimos-nimeen luku kolmetoista viittaa ikään kuin kuninkaalliseen nimeltä Deimos XIII. Toisaalta jos jollekin luku 13 on epäonnenluku, niin tällä levyllä on yritetty tavoittaa hänen pahin painajaisensa.

Vaikeasta konseptista ja musiikista huolimatta Woods of Belialin debyytin saama suopea vastaanotto on yllättänyt myös itse orkesterin jäsenet.

– Emme osanneet odottaa, että ihmiset varsinaisesti pitäisivät levystä. Hyvähän se on kuulla, että on olemassa ihmisiä jotka selvästi ymmärtävät mistä levyssä on kysymys, ja kyllä sellaisia ihmisiä voi olla ympäri maailmaa. Emme itse näe, että musiikkimme liittyisi millään tavalla suorasti suomalaisuuteen, vaikka levyltä onkin ehkä havaittavissa sellaista suomalaista itsemurhafiilistä mitä ihan joka paikassa ei varmaankaan saataisi aikaan

Julkaistu Inferno #17/2004

DEATH ANGEL – MONEN ALAN TAITAJAT

Vanhan liiton metallistit muistavat taatusti Death Angelin, joka 80-luvun lopussa julkaisi kolme erittäin kovatasoista levyä, jotka kaikki voidaan nostaa klassikoiksi. Yhtyeen ura katkesi kuitenkin valitettavan lyhyeen, mutta 14 vuoden tauon jälkeen bändi on palannut takaisin. Kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Rob Cavestany kertoo mitä aikanaan tapahtui ja missä nyt mennään.

Lämmitelläkseni kitaristia hieman ennen varsinaiseen asiaan siirtymistä tiedustelen herralta hieman kitaransoittoon liittyvistä asioista. Ehkä hieman yllättäenkin Rob luettelee pohdiskelevasti aimo liudan vanhan kaartin kitarasankareita kuten Uli Jon Roth, Matthias Jabs, Michael Schenker, Stevie Ray Vaughan ja Jimmy Page. Varsinaisista metallikitaristeista ei esille tule kuin Randy Rhoads ja Loudnessista tuttu Akira Takasaki. Siirryttäessä puhumaan Robin kitaroista ja käytössä olevasta laitteistoista mies selvästi innostuu asiasta.

– Livenä käytän pääasiassa kustomoituja Jacksonin kitaroita. Heidän katalogissaan se kulkee Death Angel -mallin nimellä, mutta periaatteessa olen vain suunnitellut sen muodon. Tämän lisäksi minulla on pari kustomoitua Jacksonin Starbody-kitaraa, joissa on alkuperäiset Floyd Rose -kammet. Toisaalta taas rakastan Gibsonin soundia ja levyä äänitettäessä käytänkin pääasiallisesti Gibson Les Paulia vuodelta -73. Tämän lisäksi minulla on tietenkin vanhan kunnon uskollinen Flying V vuodelta –81, joka oli ensimmäinen oikea kitarani ja jolla yhä soitan tänäkin päivänä. Niin ja onhan minulla vielä Gibsonin SG -85, joka on muuten alun perin kuulunut Teslan Tommy Skeochille. Levyn akustiset kitaraosuudet soitin uskollisella Martini D-28:lla. Kyllähän noita soittopelejä on aika monta kappaletta vuosien varrella kertynyt.

– Olen aina käyttänyt Marshallin vahvistimia ja itse asiassa ostin juuri jokin aikaa sitten Marshallin 100-wattisen JCM-2000 TSL 100 nupin, jota käytän keikoilla yhdessä Mesaboogien dual rectifier -putkinupin kanssa. Tai sitten käytän tuota Marshallin nuppia yhdessä Marshallin JCM-800 2210 -vahvistimen kanssa, joka minulla on ollut aina 80-luvun alkupuolelta saakka. Äänittäessämme uutta levyä minulla oli taas käytössä muunneltu 100-wattinen Marshallin Superlead-nuppi vuodelta –70, jossa on todella mukavan lämmin soundi.

Muistoja menneisyydestä 

Death Angelin 80-luvun lopussa julkaistut kolme levyä olivat toisiinsa verrattuna kaikki varsin erilaisia, mutta omasivat silti varsin loogisen kehityskaaren.

– Levyjen väliset eroavaisuudet ovat oikeastaan luonnollisen kehityksen tulosta. Levymme ovat heijastumia kunkin ajan kokemuksista ja tuntemuksista mitä kävimme läpi. Kokemuksista puhuttaessa en tarkoita vain musiikillista kehittymistä, vaan myös mitä elämässämme ja ympäröivässä maailmassa tapahtui. Toisaalta taas jopa meidän biisit eroavat toisistaan aika paljon eivätkä vain levyt kokonaisuuksina. Kaikista yhteneväisin levymme on ehkä The Ultra-Violence, koska se on ensimmäinen levymme ja siltä löytyy ensimmäiset koskaan tekemämme biisit. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että olimme biisejä tehdessämme vain 10-14 ikäisiä nuoria kavereita ja levyä äänittäessämme vain nelisen vuotta vanhempia. Tuohon aikaan ilmaisumme ja näkemyksemme eivät olleet kovinkaan laaja-alaisia verrattuna myöhempiin aikoihin.

– Toista levyä tehtäessä olimme jo jättäneet koulun, olimme ehtineet kierrellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja nähneet maailmaa paljon enemmän kuin monet ikätoverimme. Frolic through the Park on erittäin kokeellinen levy, koska halusimme tunkea sille kaikki kokemukset ja monipuoliset musiikilliset jutut, joita olimme alkaneet diggailla ja tämän takia muutos edelliseen levyyn oli aika radikaali. Päästyämme Act III:een olimme olleet todella kiireisiä keikkailun kanssa. Olimme kokeneet myös paljon muutoksia elämissämme, olleet paljon erossa ystävistämme ja perheistämme. Ikätovereihimme verrattuna olimme aivan erilaisia ihmisinä ja ilmaisimme tuota niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Toki meistä oli tullut myös paljon parempia muusikoita ja olimme kehittyneet biisintekijöitä. Toimme musiikkiin myös paljon akustisia kitaroita ja otimme tietoisia riskejä hieman erilaisilla kappaleilla kuten A Room with a View ja Veil of Deception.

– Edellisen ja uuden levyn välillä vierähtikin sitten 14 vuotta. Olemme silti keikkailleet aika paljon parin viime vuoden aikana ja soittaneet biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltämme. Tuona aikana saimme ikään kuin uudestaan vaikutteita vanhasta materiaalistimme ja halusimme yhdistää nuo vaikutteet siihen missä me nyt musiikillisesti olemme.

Death Angel kokosi rivinsä uudestaan vuonna 2001 yli kymmenen vuotta hajoamisensa jälkeen. Aivan helppoa yhteen palaaminen ei kuitenkaan ollut.

– Eihän se aluksi ollut helppoa. Tiesimme kuitenkin, että jos haluamme tosissamme tehdä paluun Death Angelin kanssa, emme voi tehdä sitä puolivillaisesti. Jos aiomme soittaa livenä ihmisille, meidän tulee olla vähintäänkin yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin aikanaan olimme. Vuosien tauon jälkeen kaikki oli hieman outoa, mutta vanha tunnelma palasi heti takaisin alettuamme keskenämme jammailemaan. Mitä enemmän me soitimme yhdessä, sitä paremmin asiat alkoivat sujua.

Orkesterin nykyinen kokoonpano on lähes sama kuin aikoinaan, poissa on vain toinen kitaristi Gus Pepa, jonka korvaajaksi löytyi orkesterin lähipiiristä herra nimeltä Ted Aguilar.

– Olemme tunteneet Tedin aina orkesterin alkuajoista lähtien ja hän tulee samalta alueelta kuin me. Hän on aina ollut kova DA-fani ja hän on luultavasti nähnyt kaikki Death Angelin, The Organizationin ja Swarmin keikat, joita olemme Bay Arean alueella soittaneet. Kun saimme tietää, ettei Gus halua olla mukana, Ted oli hyvin luonnollinen valinta ja hän otti pestin vastaan ilomielin. Hän osasi jopa soittaa lähes kaikki meidän biisimme ennestään ja hänen mukanaan bändiin tuli paljon energiaa ja positiivisia viboja. Ted on todella innoissaan mukana päästessään soittamaan keikkoja suurelle määrällä ihmisiä, ja hänen intonsa tarttuu koko bändiin ja tuo meille paljon ylimääräistä energiaa.

Vanhasta uuteen 

Uuden materiaalin kirjoittaminen pitkällisen tauon ja kovien odotusten jälkeen ei ollut niitä helpoimpia tehtäviä.

– Olemme erittäin ylpeitä vanhoista kappaleistamme ja tiesimme, että jos haluamme julkaista uuden levyn, sen täytyy olla vertailukelpoinen vanhojen levyjen kanssa. Ennen biisien tekoa meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä saisimme aikaan, mutta toki toivoimme, että vanhat vibat ja kemia olisivat yhä tallella. Kun sitten saimme parit viisut valmiiksi, itseluottamuksemme kohosi ja säveltäminen alkoi sujua kuin rasvattu. Paineet katosivat kertaheitolla, koska kappaleiden tekeminen oli taas jännittävää ja mukavaa puuhaa.

– Uusien kappaleiden kohdalla sävellysprosessi oli aikalailla samanlainen kuin ennenkin. Vaikka olenkin pääasiallinen biisintekijä ja teen useimmiten sanat ja musiikin, niin joskus laulajamme Mark tai rumpalimme Andy saattaa tehdä sanoituksia. Joskus käy kuitenkin kuten Spirit-kappaleen kanssa, johon Andy teki musiikin, sanat ja hän myös laulaa tuon kipaleen. Vaikka uuden levyn biisit kuulostavakin tutulta ja turvalliselta Death Angelilta, on muutoksia silti tapahtunut sävellyspuolella.

– Näkökulmani ja kokemuksien kautta opitut asiat heijastuvat toki musiikissani, mutta periaatteessa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin ennenkin. Kun saavutan oikean mielentilan, otan kitaran käteen ja alan soitella tai sitten nappaan kynän ja paperia ja alan raapustaa tekstejä.

– Nykyaikana teknologia on mahdollistanut asioita, mitkä ennen eivät olleet mahdollisia. Nykyisin minulla on mukana taskussa kulkeva ja pattereilla toimiva neliraituri, johon voi suoraan kytkeä kitaran. Osa uuden levyn kappaleista onkin tehty kiertäessämme Eurooppaa viime marraskuussa. Voin siis istuskella vaikka vuoren huipulla tai keikkabussissa ja tallentaa ideani helposti. Ennen vanhaan tämä ei ollut mahdollista ja jälkeenpäin sitä vain yritti muistella keksimiänsä ideoita. Tuosta vempeleestä on ollut todella paljon apua tähän mennessä, ja olenkin innoissani kun pääsen käyttämään sitä enemmän kiertueilla tulevaisuudessa.

Sanoituspuolella ei Robin mukaan levyltä löydy mitään varsinaista punaista lankaa tai yhteistä teemaa.

– Koska sanoituksista on vastuussa kolme eri henkilöä, jokaisessa sanoituksessa on hieman erilainen tyyli ja lähestymistapa käsiteltävään asiaan. Yritän itse kirjoittaa sanoitukset aina niin, että niiden lukija osaisi suhteuttaa ne omaan elämäntilanteeseensa eikä pyrkisi ymmärtämään miten minä asiat näen. Tavoitteeni on, että sanoitukseni saisivat lukijoissa aikaan heidän omanlaisiaan tunteita.
Levyn nimi The Art of Dying ei kuitenkaan ole aivan niin yksikäsitteinen, kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaa.

– Levyn nimellä on oikeastaan parikin eri merkitystä, joista toinen on hieman monimutkaisempi käänteinen sanaleikki. Tässä merkityksessä tarkoitamme nimellä itse asiassa elämistä ja kuinka ihminen elää elämäänsä on hänen taitonsa kuolla. Toisaalta levyn nimi viittaa myös siihen kuinka bändi aikanaan kuoli ja heräsi myöhemmin taas henkiin. Jos bändi ei olisi aikanaan lakannut olemasta, emme nyt olisi tässä ja nyt tekemässä tätä hommaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tiedostamme kuitenkin asian levyn nimessä.

Tuottajan temput 

Jos Death Angelin uusin levy on kokoelma uutta ja vanhaa, ovat levyn soundit puhtaasti vanhaa liittoa hyvässä mielessä. Levyn äänimaailma on mukavan rosoinen eikä minkäänlaisesta ylituottamisesta ole hajuakaan. Päädyn kehumaan Robille erityisesti raakaa mutta lämmintä kitarasaundia.

– Olemme kaikki vanhan koulukunnan faneja myös soundipuolella ja voisi kai sanoa, että meidän korvamme on viritetty juuri tämänkaltaiselle äänimaailmalle. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta en ole koskaan pitänyt ylituotetuista ja liian käsitellyistä soundeista. Toki soundien pitää olla selkeät, hyvin tuotetut ja miksatut, mutta kun kuuntelen musiikkia, pitää sen iskeä päin naamaa ja kuulostaa aidolta. Meille tarjottiin pitkä lista tuottajaehdokkaita, mutta vaikka heille pitääkin antaa kaikki kunnia, meidän pitää kuulostaa meiltä emmekä pitäneet juuri kenenkään kädenjäljestä. Tästä syystä päädyimme Brian Dobbsiin, koska hän työskenteli aikanaan Bob Rockin pääasiallisena äänitysteknikkona ja on todella pätevä siinä hommassa. Tuottaessamme levyn hänen kanssaan yhdistimme ideoita ja hän osasi toteuttaa kaiken mitä halusimme. Mehän emme tiedä alan terminologiasta hölkäsen pölähdystä, mutta matkimalla esimerkiksi suullamme mitä halusimme, hän tajusi oitis mitä ajoimme takaa.

Uudella levyllä huomiota kiinnittää myös albumin neljä viimeistä raitaa, jotka eroavat levyn muista kappaleista hieman. Suurin muutos on kuitenkin lauluissa, joita ei näillä raidoilla hoitele Mark vaan bändin muut jäsenet.

– Andy laulaa edellä mainitun Spirit-kappaleen, Dennis Land of Blood ja minä levyn päätösraidan Word to the Wise. Meillä kaikilla kolmella oli sanottavaa ja koska me kaikki osaamme laulaa, meillä on erilaiset äänet ja laulutyylit, meistä tämä tuntui hyvältä idealta ja olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Halusimme, että levyn alkupuolisko olisi tavallisempaa Death Angelia varustettuna Markin tunnistettavalla äänellä, ja kun se tempaisee kuulijan mukaansa ja saa hänet koukkuun, on levyn loppupään syvällisemmät kappaleet helpompi omaksua.

Kun kerron Robille, että mielestäni nuo levyn neljä viimeistä kappaletta edustavat levyn parhaimmistoa, herra vaikuttaa aidosti ilahtuneelta ja kiittelee vuolaasti mielipidettäni, jota ei ole tarkoitettu pelkäksi kohteliaisuudeksi. Kun tiedustelen aikovatko herrat kenties soittaa noita kappaleita myös livenä, on vastaus hieman mietteliäs.

– Soitammeko noita biisejä livenä riippuu paljolti siitä, missä me soitamme ja kuinka paljon meillä on aikaa käytettävissä. Vaikka aiommekin soittaa noita kappaleita mahdollisuuksien mukaan, niin uskoisin että ne tulevat silti olemaan keikoilla hieman harvinaisempaa herkkua.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus kuulla edes jonkin noista kappaleista heinäkuussa järjestettävällä Tuska-festivaalilla, jossa olette soittamassa?

– Tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, minkälainen biisilista meillä on Tuskassa. Biisilistamme vaihtelee keikalta keikalle, joten seuraavalla keikalla saatamme soittaa kappaleita, joita ette Tuskassa tule kuulemaan ja päinvastoin. Varmaa kuitenkin on, että tulette kuulemaan parhaat biisimme kaikilta neljältä levyltämme, joten toivottavasti pääset paikalle.
Siitä voit olla varma.

Julkaistu Inferno #17/2004

Inferno #16/2004

MAR DE GRISES
The Tatterdemalion Express
Firebox

Mar De Grisesin mehukas eri musiikkityylien maustama muhennos on tuhtia evästä. Perusainesosana on käytetty doom-deathin raskasta poljentoa, jonka monotonisuutta on pyritty laajentamaan progressiivisin biisirakentein, runsain piano-osuuksin useista eri kevyemmistä musiikkityyleistä lainatuin elementein. Ruokalistalla onkin tarjolla eksoottinen taidonnäyte eteläamerikkalaisesta keittiöstä, joka yllättää nauttijansa mutta ei sovellu hetkessä hotkaistavaksi.

Suurimman osan ajasta pitkähköt biisit vyöryvät päälle lähes death metallin kaltaisella musertavalla raskaudella, mutta vastapainoksi luodut kauniit pianomelodiat ja kevyemmät osiot tasapainottavat kokonaisuutta jouhevan harmonisesti. Tyylikkäästi toteutettu musiikki ei kuulosta tippaakaan itsetarkoitukselliselta ja tekotaiteelliselta vaan aidon uniikilta ja vilpittömältä.

Hyvän levyn suurimmaksi puutteeksi nouseekin laulu, joka on pääsääntöisesti kähisevällä äänellä kuiskattuja ja lausuttuja sanoja. Hieman järeämpi ja monipuolisempi vokalisointiarsenaali olisi syventänyt musiikkia ja tunnelmia entisestään. Näinkin erilaisista ja monimutkaisista elementeistä koottu musiikki liikuttaa myös kuuntelijan vaarallisen lähelle tyhjyyttä, jossa vastakohtaisuudet saavat aikaan vain kylmän ja tyhjän olon. Nyt limboon lankeaminen vältetään, mutta vaara vaanii jokaisen biisin takana. 7/10

PAIN CONFESSOR – TÄYSILLÄ TUUTATEN

Hämeenlinnasta maailmankartalle ponnistava Pain Confessor ehti olla kasassa vain vuoden, kun ensimmäinen demo herätti jo suurta kiinnostusta. Megamania levy-yhtiötä varten tehty toinen promo toikin yhtyeelle pikaisesti levytyssopimuksen, jonka tuloksena julkaistaan maaliskuussa kahden biisin single ja elo-syyskuun kieppeillä täyspitkä. Bändin menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta puhumassa kitaristi Vesa Säkkinen ja vokalisti Markku Kivistö.

Yhtyeen kotisivuilla vuonna 2003 julkaistu neljän biisin debyyttidemo herätti runsaasti kiinnostusta niin suomalaisessa metalliskenessä kuin eri medioissakin. Vaikka palaute olikin pääasiallisesti positiivista, leimattiin yhtye useasti suomalaiseksi versioksi mm. In Flames tunnetuksi tekemästä Göteborg-metallista. Kitaristi Vesa Säkkistä (ex-A.R.G.) vertailu on alkanut kuitenkin syljettämään.

– Kyllähän se alkaa itse asiassa pikkuhiljaa vituttamaan, että ihmiset vertaa meitä esimerkiksi In Flamesiin. Kaikki kunnia Göteborgille, kaupunki on suoltanut maailmalle paljon hienoja bändejä, mutta se että meitä leimataan sen perusteella niin helposti on alkanut vähän ärsyttämään. Ainahan se on uutta bändiä helppo verrata johonkin, mutta kyllä me minusta ollaan bändinä alettu jo se oma tyyli löytämään.

Vaikka herra Säkkinen myöntääkin kovasti diggailevansa mm. edellä mainittua In Flamesia, ei hän suostu kuitenkaan mainitsemaan muita nimiä kuvaillessaan pyynnöstä Pain Confessorin musiikkia.

– Me pyritään sulattamaan musiikkimme periaatteessa kaikkia metallin alalajeja vaikka ei nyt tietenkään aivan koko repertuaaria. Vaikutteita löytyy aina niin black, thrash kuin heavy metallista ja yleensäkin mikä nyt vaan sattuu kuulostamaan hyvältä. Kyllä se meidän tyyli alkaa pikkuhiljaa tulla selkäytimestä, kun noita meidän kappaleita rakennellaan. Meillähän on tosi demokraattinen bändi, sillä kaikki osallistuvat biisien tekoon. Joku tuo rungon paskahuussin kokoiseen treenikämppäämme, jossa sitä ruvetaan sitten yhdessä vääntämään biisiksi.

– Alusta lähtien mua on kyllä ihmetyttänyt, että miten hommat ovat luistaneet näin helposti. Joka jätkällä on halu tehdä jotain erilaista ja jota on mukava soittaa. Kyllähän aina joskus vähän keskustelua syntyy, kun kuuden jätkän mielipiteet eivät mene ihan yksiin. Mutta niinhän se vähän myös ihmissuhteissa, että joskus on ylä- ja joskus alamäkeä.

– Jos nyt pitää sormella osoittaa mitä meidän musiikista pitäisi kuulua, niin kyllä sieltä löytyy aina aggressiivinen runko, johon on laitettu melodinen kertosäe ja melodisia osia. Jos sellaista sitten sanotaan Göteborg-metalliksi, niin sitten sanotaan. Sieltähän se on aikanaan lähtenyt kuitenkin tuollainen homma.

Pain Confessorin sanoitukset liikkuvat pääsääntöisesti varsin arkisissa aihepiireissä.

– Sanoitukset tulevat kolmelta tyypiltä, multa, Markulta ja Tuomakselta. Sieltä ne sanoitukset tulevat yleensä elämän pikku vitutuksista ja jutuista mitä tulee pohdittua. Yleensä biisin rungon tekijä tekee myös sanat, joita Markku sitten muokkaa laulajana mieleisikseen ja tuo omat ajatuksensa mukaan.

Lohikäärmeistä ja muista hirviöistä ei siis jatkossakaan aleta laulamaan?

Vesa: – Miekat pysyy tupessa edelleen, vaikka sarvihan on tietty vähän väliä esillä, räkättää Vesa. Esimerkiksi Lake of Regret pohjautuu pitkälti kansantaruun ruotsalaisista, jotka aikanaan alkoivat kastaa suomalaisia kristinuskoon. Vaeltaessaan takaisin Hämeenlinnaan päin nuo juuri kastetut kristityt pesivät päänsä järvessä, koska pelkäsivät että olivat saaneet jonkun kirouksen ylleen. He siis katuivat tuota kastetta ja juuri tästä tulee esimerkiksi paikallisen Katumajärven nimi ja tämän tarun pohjalta on tuo Lake of Regret tehty. Kitaristi Tuomaksen mukaan Poor Man's Crown on tullut taas Matti Nykäsestä mutta hän lienee itse olisi ainut oikea henkilö kertomaan sanoitusten taustat. Promolta tuttu kipakka Fiery Thorns on puolestaan rakkauslaulu tai oikeastaan se kertoo kahden ihmisen erosta kuinka elämän katkeruus alkaa purkautumaan ja asiat ahdistamaan.

Kateuden vihreä peikko

Alan piireissä ihmetystä ja varmasti myös kateutta on saattanut herättää se fakta, että Pain Confessor onnistui hämmästyttävän nopeasti saamaan levytyssopimuksen Megamanialta heti debyyttidemon julkaisun jälkeen. Tällä hetkellä Pain Confessor onkin lafkan ainut englanniksi laulava ja metallia soittava kokoonpano.

– Kyllähän sitä on itsekin hiukan mietitty, että miksi Atte Megamanialta päätti meidät kiinnittää. Onhan siihen saattanut hiukan vaikuttaa sekin, että A.R.G:llä oli aikanaan sopimus Megamanian kanssa ja siksi demopinosta on paremmin noussut esille tuttu nimi. Eihän sillä silti varsinaisen diilin kanssa ole mitään tekemistä, kyllä se musiikki puhuu meillä puolestaan. Luulisin kuitenkin, että Atte on oikein hakemalla hakenut jotain hevihommaa. Levy-yhtiöt ovat alkaneet huomaamaan, että hevi ja raskaampi musiikki todellakin menestyy ja Suomi metallin on kovassa nosteessa aina Eurooppaa myöten. Toisaalta Atte on aina ollut rankka jätkä ja tykännyt äärimateriaalista. Eihän Megamania tietysti ole mikään hevilafka, vaan Aten omin sanoin "voittoa tuottamaton pienyritys", naurahtaa Vesa.

Markku: – Ei levytyssopimuksen solmiminen sinällään tullut täytenä yllätyksenä, ensimmäinen promo kun saatiin pihalle ja biisejä syntyi niin perhanasti koko ajan, niin kyllä siinä pienet positiiviset odotukset alkoi olemaan päällä. Kaikkiin tehtyihin kappaleisiin luotetaan kuitenkin täysin ja eihän sitä mitään paskaa viitsi alkaa edes tekemään. Sovituspuolihan meillä on aina aika tarkkaan harkittua ja mietitään tosi paljon mitä niihin oikein tulee.

Vesa: – Ei me ruveta kuitenkaan anteeksi keneltäkään mitään pyytelemään. Kyllähän tuo meidän ensimmäinen promo vieläkin soi säännöllisesti omassakin CD-soittimessa.

Markku: – Kyllähän Megamania kaikista noista muutamasta vaihtoehdoista oli ehdottomasti paras. Diilihän syntyi tosiaan aika jouhevasti, ensimmäisen demon julkaisemisesta parin kuukauden kuluttua otetttiin yhteyttä ja reilun puolen vuoden päästä siitä vedettiin jo melkein nimiä paperiin.

Markku: – Tähän mennessä hommat on edennyt pirun vakuuttavasti ja luottamusta löytyy molemmin puolin. Kyllähän sitä alussa vähän epäiltiin, että kun lafka ei aikanaan saanut Stonea sun muita mihinkään täältä, niin kuinkahan ne onnistuvat meidänkään kanssa. Megamania on kuitenkin vakavarainen ja tunnettu levy-yhtiö, niin uskoa meillä kyllä on, että ne pystyy saamaan nimeä Suomen kamaralla ja niillä tuntuu olevan halua pistää englanniksi laulavaa bändiä myös ulkomaille.

Yhteistyön hedelmiä

Pain Confessorin ensimmäinen virallinen julkaisu Megamanialla on maaliskuun alussa julkaistava kahden biisin single Poor Man's Crown/Lake of Regret. Säkkisen mukaan kappaleet edustavat varsin hyvin bändin esittämää musiikkia, vaikka eroavatkin toisistaan jonkin verran.

– Näiden biisien päätyminen sinkulle oli ihan tietoinen valinta. Puhuttiin meidän kitaristi Tuomaksen kanssa, että kappaleet edustavat hyvin musiikkimme ääripäitä ja levy tullee tipahtamaan jonnekin noiden kahden kipaleen välimaastoon.. Sinkun nimikkobiisi on selkeästi melodisempi, tämmöinen Euroviisu tyyppinen tsipale ja Lake of Regret on sitten taas tämmöistä turpaan lyöntiä. Sinkun molemmat biisit päätyvät myös levylle, joskin varmaan uudelleen miksattuina, kertoo Vesa.

Markku: – Sinkun nimibiisissä on varmasti eniten puhdasta laulua kuin missään muussa meidän biisissä. Mun kannalta biisithän on tosi mukavia laulaa ja sitä joskus oikein odottaa biisien keskellä, että tulis nyt taas niitä puhtaita osuuksia. Niissä voi vähän himmailla eikä tartte aina ihan täysillä keuhkoilla huutaa. Kyllä levylle tulee silti aika monta rallia, jossa sitä puhdasta laulua ei paljoa kuulla, mutta toisaalta taas ei me koskaan aleta mitään balladejakaan hoilaamaan.

Sinkulle on tarkoitus tehdä jatkoa toukokuussa täyspitkän muodossa ja aikaa rupeamalle on varattu kolme viikkoa. Hämeenlinnassa nappuloita on tälläkin kertaa vääntämässä myös sinkun äänittämisestä vastannut Janne Saksa.

Vesa: – Jannen kanssa on helppo työskennellä ja koska herra on itsekin laulajamiehiä, on hänen neuvoistaan ollut esimerkiksi runsaasti hyötyä Markulle. Mahdollisen ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä on ollut hieman puhetta, mutta mitään lopullisia päätöksiä ei sen suhteen ole vielä tehty.

Vesa: – Levyn runko on jo valmis, mutta ehkä siihen saattaa vielä yksi biisi tulla lisää. Levylle päätyy 10-11 kappaletta, mutta kestoa tulee kuitenkin alle 40 minuuttia. Kaikki kunnia Opethille, mutta emme me sellaisia sinfonioita ja serenadeja aleta tekemään. Tehdään mieluummin sellainen reilu puolen tunnin tykitys jota on paljon mukavampi kuunnella. Levystä tullee kyllä sinkkua rankempi, siellä on kolme hieman heleämpää biisiä ja loput onkin sitten loimeen laittoa. Ainakin näistä parista uusimmasta biisistä toinen on pirun raskas ja synkkä ja toinen näitä meikäläisen thrash-ralleja josta menneisyys saattaa paistaa hiukan läpi.

Markku: – Ekan demon biiseistä pitäisi tulla kyllä melkein kaikki biisit myös levylle joskin uudelleen sovitettuina ja loput on sitten ihan uutta materiaalia. Uusiin viisuihin on saattanut tulla melodiaa ja monipuolisuutta ehkä vähän enemmän lisää, mutta kyllä ne silti samaa luokkaa on kuin vanhatkin.
Odottavan aika alkaa olla varsin pitkä ja sessioita odotetaan bändin sisällä kuumeisesti. Infernolle on luvattu pitää myös studiopäiväkirjaa.

Markku: – Onhan se helvetin hienoa varsinkin kun on huomannut, kuinka esimerkiksi tuon promon biisit ovat muuttuneet soittamisen myötä varmemmiksi ja eiköhän siellä jätkien ja Saksan kanssa hauskaa tule. Ja kun vielä kotikaupungissa pääsee rauhassa tekemään, niin kyllähän sekin helpottaa varmasti asioita. Osa porukasta käyttää kesälomiaan sessioita varten, mutta menneehän tuo oman työn ohessakin.

Jahka levy sitten aikanaan valmistuu ja sen saa kaupasta kotiin kannettua, niin mitä rahoilleen oikein saa vastineeksi?

Vesa: – Sillä saat paketillisen aika monipuolista heviä. Siellä on rankkuutta ja melodiaa, on hitaita ja nopeita biisejä ja erilaisia tunnelmia unohtamatta kuitenkaan linjakkuutta.

Ennen pitkäsoiton äänittämistä ja varsinkin sen jälkeen bändillä on kova polte päästä myös näyttämään osaamisensa myös keikoilla.

Vesa: – Kyllähän sitä on keskenämme alusta lähtien tähdennetty, että keikoille mennään esiintymään ja eikä vakuuttamaan muusikkopiirejä omista taidoista. Toki biisit pyritään soittamaan niin hyvin kuin mahdollista, mutta esiintyminenhän on se homman nimi. Tällä hetkellä keskitytään kuitenkin treenaamisen vaikka onhan noita keikkojakin aika kivasti alkanut tulemaan. Henkilökohtaisesti pidän keikkoja myös treenaamisena siinä missä kämpällä soittamistakin. Keikkailun kauttahan sitä rutiinia tulee.

Julkaistu Inferno #16/2004

DAMAGEPLAN – ETSI JA TUHOA

Panteran hajottua dynaaminen veljesduo Dimebag Darrell ja Vinnie Paul eivät kauaksi aikaa jääneet surkuttelemaan kohtaloaan. Pian oli mikin ja basson varteen hommattu uudet miehet ja nimeksi vakiinnutettu Damageplan. Suurten muutosten kautta on musiikkiin tosiaan löytynyt uutta puhtia.

Rumpali Vinnie Paul on juuri tällä hetkellä kiireinen mies ja haastattelun saaminen tuntuu olevan kiven ja kannon takana. Damageplanin debyytti New Found Power on julkaistu helmikuun alussa ja kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita kuulemaan mitä Panteran tuhkista on syntynyt. Lopulta herran aikataulusta löytyy vajaa 20 minuuttia aikaa jutella uudesta alusta.

Vinnien ja Dimebagin lisäksi bändistä löytyy aiemmin mm. Halfordin kitaristina tunnettu Patrick "Pat" Lachman, joka on ottanut laulajan pestin ja bassoon on värvätty Bob Zilla. Pyynnöstäni Vinnie alkaa estottomasti kehua bändikavereitaan.

– Dimen kanssahan me olemme veljeksiä ja olemme soittaneet yhdessä jo melkoisen tovin. Hän on parhaita ystäviäni enkä enää edes ajattele häntä veljenäni. Hän on ehdottomasti myös yksi lahjakkaimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut ja hänen kanssaan on todella helppo tulla toimeen. Pat on multilahjakkuus ja todella hyvä biisintekijä sekä laulaja. Hänestä on myös tullut ystäväni ja hänenkin kanssaan on erittäin helppoa tulla toimeen. Bob potkii persettä basson varressa, hän on myös mainio tyyppi ja loistava tatuointitaiteilija. Me kaikki pidämme toisistamme todella paljon ja henkilökohtaiset kemiamme toimivat hyvin yksiin.

Näistä miehistä on siis turha alkaa heikkouksia etsimään?

– Emme ainakaan vielä ole löytäneet sellaisia ja yritämme tehdä kaiken kovimmalla mahdollisella intensiteetillä. Vahvuuksista puhuttaessa näkisin, että olemme kaikki todella hyviä biisintekijöitä. Emme toistaiseksi ole vielä soittaneet kertaakaan livenä, mutta jahka pääsemme keikkailun makuun, uskon että siitä tulee kanssa vahvuutemme. Fanithan tuon tulevat lopulta päättämään, mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu todella hyvältä ja treenaamme tulevia keikkoja varten joka päivä.

Vaikka Vinnie onkin arvostettu ammattimies, eivät hänenkään taidot pysy yllä ilman treenausta. Parantamisen varaa rumpujen soitossa ei kuitenkaan enää isommin löydy.

– Olen toki oppinut vuosien varrella rumpujen soitosta enemmän ja enemmän, eivätkä taitoni ole taatusti rapistuneet yhtään. Tällä hetkellä rumpujen paukutus on hauskempaa kuin pitkiin aikoihin, koska saimme pitää soittohommista pientä taukoa.

– Soittopuoli on siis kokolailla hallussa. Filosofiani rumpujen kanssa onkin aina ollut luoda biisi biisin sisään eikä vain aina vetää jotain peruskomppia. En ole koskaan ollut niitä rumpaleita, joille mahdollisimman nopeasti soittaminen olisi ollut tärkein asia maailmassa. Pystyn kyllä tällä hetkellä soittamaan ne jutut mitä haluankin soittaa.

Vanhempana olemisen hienous

Kappaleiden nimistä ja sanoituksista voi helposti vetää sen johtopäätöksen, että kyseessä on eräänlainen uusi alku tai uudelleensyntymä herrojen uralla.

– Minä ja Dimebag pistimme kaiken liikenevän energian Panteraan ja niin aiomme tehdä myös Damageplanin kanssa. Panteran hajoaminen oli niin meille kuin faneille aikamoinen shokki, mutta Philillä oli vain erilaisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen ja Pantera ei kuulunut niihin. Kun rupesimme kasaamaan Damageplania totesimme yhdessä, että hei jätkät, nyt on löydettävä jostain uutta voimaa ja oltava vahvempia kuin koskaan aikaisemmin.

– Levy on siis tavallaan musiikillinen dokumentti siitä mitä meille kaikille on kollektiivisesti tapahtunut viime aikoina. Panteran hajoamisen aikoihin Pat tuskaili Halfordin kanssa, koska Rob oli juuri päättänyt palata Judas Priestiin, joten me kaikki kolme painimme hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa. Kävimme yhdessä läpi samanlaisia tunteita päästäksemme siihen missä olemme nyt.

Vaikeuksista huolimatta biisintekoprosessi osoittautui kuitenkin yllättävän helpoksi.

– Meillä oli tosi nastaa väsätä uusia biisejä. Keskeisimpänä ajatuksenamme oli, että emme aseta musiikille minkäänlaisia rajoituksia ja että olemme avoimia kaikenlaisille jutuille. Olimme Dimen kanssa tehneet valmiiksi jonkun 7-8 kappaletta ennen kuin edes olimme kuulleet Patin laulavan. Dime soitti hänelle muutamia biisejä ja mies meni aivan sekaisin. Pat kertoi diggaavansa todella uudesta materiaalista ja halusi heti liittyä meihin. Kerroimme, että emme tarvitsisi enää kitaristia, jolloin hän innokkaana vakuutteli osaavansa myös laulaa. Palattuaan kotiinsa Los Angelesiin, hän teki demon ja lähetti sen meille. Hänen äänensä vakuutti meidät kertaheitolla ja olemme työskennelleet yhdessä siitä asti. Halusimme biiseillemme laulajan, jossa on munaa, mutta joka osaa myös oikeasti laulaa. Pat sattui olemaan juuri oikeanlainen henkilö.

– Teemme Dimen kanssa pääasiassa kaikki biisit, hän vääntää sanat ja heittää aina mukaan joitain ideoita ja kaikki toimii yksiin todella hyvin. Kaikilla on paljon intoa ja energiaa mukana eikä ilmassa ollut mitään negatiivisia viboja. Olemme kuin kolme muskettisoturia, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Vinnien mukaan diili jättimäisen levy-yhtiö Elektran kanssa syntyi kuitenkin lopulta helposti.

– Teimme Panteran kanssa sopimuksen Elektran kanssa jo vuonna 1990. Olimme heille aika iso bändi, sillä myimme yli 13 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Elektran väki osoitti kuitenkin kiinnostusta Damageplania kohtaan heti alusta saakka. Toki minun ja Dimebagin menneisyys Panterassa auttoi sopimuksen syntymisessä ja myös monet Pantera fanit tulevat varmasti seuraamaan tekemisiämme. Mutta jos musiikkimme ei olisi ollut mistään kotoisin, eivät he taatusti olisi solmineet sopimusta kanssamme. He kuitenkin pitivät kuulemastaan ja meidän kannalta hyvä niin.

Miltä nyt sitten tuntuu olla uuden bändin ja levyn ylpeä isä tai äiti?

– Hyvältä, nauraa Vinnie. Minulla ei olekaan lapsia tai vaimoa, joten levyt tavallaan ovat minun lapsiani. Levy ja bändi on pitkäaikaisen työn tulos ja saadaksemme sen synnytetyksi jouduimme käymään läpi aika paljon kärsimystä. En koskaan kuvitellut joutuvani aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta se vain sai meidät tekemään parhaimpamme ja minusta sen myös kuulee lopputuloksesta.

Ja pyörii! 

Asioiden lähdettyä rullaamaan, jatkui sama meininki myös studiossa.

– Suurin osa kappaleista on vedetty studiossa 100% livenä alusta loppuun saakka. Osa biiseistä koostui osista, joita olimme veljeni kanssa saaneet aikaiseksi. Minä vetelin rummut ja hän soitti jopa 7-8 erilaista riffiä ja lopputuloksena kaikki sopivat hyvin yhteen. Muutaman kerran annoimme biisejä myös Patin käsiteltäväksi ja usein hänellä olikin hieman erilainen käsitys esimerkiksi niiden sovituksista. Sävellysprosessi oli siis hieman erilainen kuin mihin olimme aiemmin tottuneet ja levyllä onkin mukana juttuja, jotka eivät olisi esimerkiksi Panteralle sopineet. Meillä on Dimebagin kanssa aika tunnistettava soittotyyli ja tiesimme, että ihmiset tunnistaisivat myös Pantera-saundin, joten halusimme jotain hieman erilaista. Levyllä onkin hieman tummempi ja rosoisempi äänimaailma, joka ei ole aivan niin konemainen kuin mitä meillä aiemmin oli.

– Rumpalin näkökulmasta katsottuna levyltä löytyy joitain aika ainutlaatuisia rumpukomppeja, jollaisia en koskaan aiemmin ole soittanut. Sieltä löytyy aika intensiivisiä kohtia, joitain 6/8 tahtilajeja joita emme juuri koskaan aikaisemmin ole soittaneet jne. Suosikikseni kappaleista on helppo nostaa Crawl, joka oli ensimmäinen kappale minkä Pat koskaan demosi ja joka siis tavallaan aloitti tämän kaiken.

Hyvinkin yksinkertaisten vaiheiden jälkeen vieraileviksi tähdiksi levylle päätyivät niin Zakk Wylde kuin Stone Sourista ja Slipknotista tuttu Corey Taylor.

– Olemme aina tutustuneet helposti ihmisiin ja bändeihin joiden kanssa olemme keikkailleet ja reissailleet. Zakk sattui olemaan kaupungissa tekemässä juttua Guitar Worldin kanssa ja päätimme soittaa hänelle uutta materiaalimme. Heti biisejä kuultuaan hän halusi napata kitaran käsiinsä ja alkaa vetämään niihin juttuja. Päädyimme viemään hänet studioon jossa hän alkoi välittömästi revitellä kitarallaan. Hän piti myös Soul Bleed -kappaleesta sen verran paljon, että veti sinne lauluja ja vielä soolot Reborn-biisiin.

– Corey Taylorin kanssa kävi aika samalla tavalla kuin Zakkin kanssa. Hän oli Stone Sourin kanssa keikalla kaupungissa ja päädyimme kuuntelemaan musiikkia heidän keikkabussiinsa. Kuultuaan biisin Fuck You hän suorastaan vaatimalla vaati päästä laulamaan tuolle kappaleelle. Niinpä Pat vetääkin ensimmäisen säkeen ja Corey toisen. Vaikka biisi olikin jo valmiina, siitä tuli ikään kuin räätälöity Corey Taylorin tyyppinen kappale.

Vaikka levyn kappalemateriaalin onkin tasalaatuisen hyvää ja vaihtelevaa, tuntuu vajaa 62 minuuttia kuitenkin hieman liian massiiviselta annokselta. Vinnie esittää kuitenkin eriävän mielipiteensä.

– Enpä nyt oikein tiedä. Levyltä löytyy kuitenkin aika paljon vaihtelevuutta eikä se ole pelkkää takomista alusta loppuun saakka. Sieltä löytyy aika syvällisiä tummia melodioita mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden vetää välillä vähän henkeä. Kyllä se debyyttilevynä antaa meille aika hyvät lähtökohdat. Liian monet bändit yrittävät tänä päivänä soittaa laskelmoitua kaupallista musiikkia tai sitten toisessa ääripäässä ollaan rankkoja vain sen itsensä vuoksi. New Found Power onnistuu täyttämään koko tuon spektrin ja minusta se onnistuu myös niin sanotusti palauttamaan metallin takaisin maailmankartalle.

– Itse asiassa meiltä jäi yksi Ashes-niminen biisi poiskin, koska se valmistui lopullisesti vasta Kiitospäivän aikoihin. Senkin kanssa kävi niin, että kun ex-Alice in Chains mies Jerry Cantrell kuuli tuon kappaleen, hän halusi välttämättä päästä mukaan. Biisi taitaa päätyä levyn Japani version bonusraidaksi ja Punisher-leffan soundtrackille.

Porno vai promovideo?

Damageplanin CD:ltäkin löytyvän Breathing New Life videon on ohjannut aiemmin ainoastaan aikuisviihteen parissa työskennellyt David Lockard a.k.a. Red Ezra. Paljasta pintaa ei videosta valitettavasti kuitenkaan löydy.

– Red Ezra tapasi asua täällä Teksasissa ja hän on aina halunnut päästä tekemään leffoja ja musiikkivideoita. Muutettuaan Kaliforniaan ainoat työt tarjoutuivat kuitenkin pornon parissa ja niistä leffoista hän on tunnetuksi tullut. Halusimme jotain todella yksinkertaista ja raakaa ilman mitään erikoisefektejä ja olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Vain me neljä jammailemassa ja video tarjoaakin ihmisille mahdollisuuden nähdä millaisia me oikein olemme. Nyt kun Headbangers Ball on palannut takaisin MTV:n ohjelmistoon ainakin täällä Yhdysvalloissa, on video saanut muutaman esityskerran televisiossa.

Bändin nimen mukaisesti orkesterin tulevaisuuden suunnitelmat ovat varsin selkeät.

– Atomipommin kehittäjillä oli aikoinaan vain yksi päämäärä: räjäyttää kaikki paskaksi ja tuo on myös meidän tavoitteemme. Palamme halusta päästä tapaamaan faneja ja ystäviämme joita olemme Panteran ajoista saakka tunteneet. Haluamme muodostaa uuden musiikillisen perinnön tämän bändin kanssa ja soittaa jokaisessa mahdollisessa maailmankolkassa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että pääsemme soittamaan muutamilla festareilla kesä- ja heinäkuussa ja odotamme niitä innolla.

Räjäyttämisestä puheen olleen mitä levyn kansikuvassa oikein räjäytetään ilmaan?

– Sitä emme aio sinulle kertoa, mutta jotain siinä räjähtää ja me kävelemme kaikesta tuosta poispäin. Me olemme räjäytysryhmä nimeltään Damageplan!

Miesten hommista kuten hevin soittamisesta ja räjäyttämisestä tulee taatusti nälkä ja siihen nälkään tarjoan Vinnielle kehittämääni kolmen lihan äijäpizza reseptiä, johon lihan lisäksi kuuluu tietysti kunnolla sipulia ja homejuustoa. Rumpalismies purskahtaa nauruun ja väittää kysymystäni oudoksi. Päätämme kuitenkin vaihtaa reseptejä.

– Enpä ole koskaan syönyt homejuustoa pitsassa, mutta se kuulostaa kyllä herkulliselta. Omat suosikkitäytteeni ovat kyllä pepperoni, ananas ja jalapeno. Niistä muodostuu sellainen makea ja outo yhdistelmä, jossa on vähän lihaa ja mukava jalapenon aiheuttama polte.

Sehän kuulostaa vähän kuin Damageplanin musiikilta?

– Aivan niin!

Julkaistu Inferno #16/2004

Hamara #1/2004

Gang Green
You Got It/Older...
Roadrunner

Gang Greenin "You Got It" iski aikoinaan speed/thrash metallin muttei keskioluen makuun päässyttä nuorta jullia yhtä kovaa kuin ManUn kannattaja Arsenalin fania pubitappelussa. Bändin rutkasti mallasjuomalle lemuava räkäisen rempseä punkin, hardcoren ja metallin yhdistelmä tarttuvine kertosäkeineen on yhä mainioita kuunneltavaa niin vanhan liiton miesten illanvietoissa kuin muuna vapaa-aikanakin. Musiikista kumpuaa esille nuoruuden intoa ja tekemisen riemua. Muusikoiden roiskiminen instrumenteillaan vähän sinnepäin on ainut oikea soittotyyli tämänkaltaisessa musiikissa. 3/5

Se mikä edeltävällä levyllä oli tuoretta ja raikasta kuin huurteinen mallaspirtelö, on "Older…" nimensä mukaisesti laimeata ja väljähtänyttä. Kunnianhimon ja soittotaidon kasvaessa sekä parempien saundien ansioista kappaleet ovat monipuolisempia ja pidempiä, mutta maistuvat huomattavasti huonommin. Siinä missä "You Got It" voi verrata iloiseen nousuhumalaan on "Older…" lähempänä tylsää laskujurria. 2/5 

Monstrosity
Rise To Power
Metal Blade
2/5


90-luvun alussa kalmametallin saralla metelöintinsä aloittanut Monstrosity on vaiheittain siirtynyt alkuaikojen toimivan yksinkertaisesta mutta sivistyneen brutaalista jenkkideathista sofistikoituneempaan ja teknisempään suuntaan. Vasta neljännellä Rise To Power studiolevyllään orkesteri on taivuttanut kehityskaartaan entistä kimurantimmaksi unohtamatta kuitenkaan aivan täysin juuriaan.

Musiikin tarkempikin tarkastelu osoittaa, että teknisesti bändin jäsenet hallitsevat instrumenttinsa ja omaavat myös taipumuksia kykyjään vastaavan musiikin tekemiseen. Varsinkin kitaratyöskentely on mallikelpoista aina rujommasta riffittelystä melodisen kiehtoviin sooloihin asti. Laulu on perusmurinaa, vaikkakaan ei aivan sieltä matalimmasta päästä ja rumpalin takominen on toimivaa joskin valitettavan rutiininomaista.

Levyn suurimmaksi puutteeksi jää kuitenkin varsinaisten iskukappaleiden puuttuminen. Mukaan on saatu muutama melko mukava ralli, mutta loput kappaleet vaikuttavat niiden heikoilta hiilipaperikopioilta. Musiikki tuntuu poukkoilevan päämäärättömästi teknisyyden ihmemaassa hyvien ja tarttuvien koukkujen puuttuessa lähes kokonaan kappaleesta kuin kappaleesta. Levy päättyy Shadows Of Obliteration lopussa olevaan kuuden minuutin kitaraujellukseen, jonka voi karkeasti sanoa kiteyttävän koko levyn sisällön.

Transport League
Multiple Organ Harvest
Seamiew
4/5

Levynnimillään hauskuttanut ja musiikillaan yllättänyt kokoonpano ei petä tälläkään kertaa. Aiemmin männä vuonna ilmestynyt "Grand Amputation" EP tarjosi neljä biisiä tulevalta täyspitkältä ja linja on pitänyt läpi levyn.

Transportin Leaguen timantinterävä ja kolmikulmaisen särmikäs musiikki on saanut aiempiin tuotoksiin verrattuna lisäannoksen syvyyttä. Täysin listakelpoiseksi sitä ei silti voi luonnehtia, vaikka melodisia ja tarttuvia osuuksia löytyykin aiempaa huomattavasti enemmän. Raskaimmillaan ja synkimmillään bändi muistuttaa jopa hieman Kornia, vaikka musiikin juuret ovatkin varsin kaukana amerikkalaisesta pipohevistä.

Orkesterilla löytyy erittäin hieno kyky yhdistää yksinkertaisen hypnoottisia ja murisevia rokkiriffejä soljuvan nykiviksi kappaleiksi, joiden päälle laulajan vakuuttava huuto, murina ja laulu istuvat kuin nakutettu. Kokonaisuuden kruunaa kappaleita eteenpäin piiskaava kiero svengaavuus, jonka ansioista kappaleet nousevat astetta kovimmiksi

Inferno #15/2004

ARMORED SAINT
A Trip Thru Red Times DVD
Metal Blade

Kulttuuriperinnön säilyttämisen nimissä alun perin vuonna -91 julkaistu kotivideo Armored Saintin siihen astisesta urasta on siirretty digitaaliseen formaattiin. Alkuperäiseen julkaisuun verrattuna luut ovat saaneet ympärilleen lisää fleshia tyypillisten ekstrojen lisäksi kuuden videon sekä vuonna 2002 tehdyn tunnin mittaisen haastattelun muodossa.

Vajaan tunnin mittainen paketti koostuu 11:stä kappaleesta, joiden laatu vaihtelee suttuisista bootleg-nauhoituksista ammattimaisesti kuvattuihin kohtuullisen hyviin VHS-tasoisiin keikkatallenteisiin. Jokainen kappale esitellään lyhyesti bändin toimesta ja materiaali etenee kronologisesti aivan yhtyeen alkuajoista 80-luvun loppuun. Äänitysten ajankohdan ja käytetyn laitteiston huomioon ottaen äänet pysyvät vähintäänkin kohtuullisina ja pääsääntöisesti hyvinä. Vaikka useiden mielestä niin kuvan kuin äänenlaatu ei ole lähimaillakaan nykypäivän vaatimuksia, tuo se enemmän kuin hyvin esille ajan hengen ja auttaa keskittymään olennaiseen: hyvään heviin ja tunnelmaan joita kumpiakin löytyy rutosti. Lopputulos onkin erittäin aito ja sympaattinen, jota etenkin aikalaiset ja yhtyeen fanit osaavat varmasti arvostaa.

Paketin mukana tuleva hyvälaatuinen viiden biisin live CD vuodelta -84 täydentää kokonaisuutta hyvin. 4:3 kuvasuhde kuuluu asiaan, mutta alkuperäisestä stereo äänestä muokatun yllättävän hyvälaatuisen DD5.1 tarpeellisuutta voi silti kyseenalaistaa. DVD:ltä löytyvän mainoksen mukaan tulossa olisi toinenkin Armored Saint DVD, jossa käydään läpi yhtyeen uraa 90-luvulta aina näihin päiviin saakka. Luontevaa olisikin ollut odottaa tovi ja niputtaa nämä kaksi julkaisua samaan. 7/10 

CENTINEX
Deathlike Recollections 7"
Sword & Sorcery 

Rajoitettu seiskatuumainen on lienee ainut oikea formaatti, kun puhutaan klassisesta ja räkäisestä ruotsidödiksestä kymmenen vuoden takaa. Kitarat pörisevät selkeän ilkeästi ja tiukasti kuten asiaan kuuluu ja laulu on kunnon lihan tapaan maukkaan mureata. Jos Blood on My Skin on monipuolisuudestaan huolimatta yli viisiminuuttisena hitusen liian pitkä, on taas kääntöpuolen Shadows Are Astray suoraviivaisuudessaan aavistuksen hätäiseltä kuulosta rykäisy. Paljon on noista ajoista metallia virrannut ja jäseniä bändissä vaihtunut, mutta hyvin tehdyt perusasiat kestävät syntymästä kuolemaan. 6/10 

EVIL ANGEL
Metal Onslaught 7"
Sword & Sorcery

Evil Angelin vinyylille prässätyt kolme biisiä edustavat 80-luvun henkeä tavoittelevaa raakaa black thrashia kokonaisvaltaisesti niin nimiltään, saundeiltaan kuin riffeiltäänkin. A-puolen ängetyt kaksi biisiä ovat hätäisiä ja vailla sen kummempia kantavia ideoita. B-puolelta löytyvä Possessed by Alcohol on jo prosenteiltaan huomattavasti vahvempaa. Kohkaaminen on jätetty huomattavasti vähemmälle ja vapautuva tila on annettu parille hyvälle koko kipaletta kannattavalle riffille. Tällaista kuuntelisi mieluusti enemmänkin, vaikkei edes riivatussa tilassa olisikaan. 5/10

EXODUS
Tempo of the Damned
Nuclear Blast

Niin se vain näemmä on, että vanhat koirat eivät uusia temppuja opi eikä thrash-konkarit reilun kymmenen vuoden tauonkaan jälkeen ala pipoheviä soittelemaan. Vaikka Exoduksen kaksi ensimmäistä levyä onkin ehdotonta jenkkithrashin eliittiä, alkoi musiikki tylsistyä muutamaan hyvään kappaleeseen per levy.

Vanha retkue on jälleen kasassa laulaja Steve Souzaa myöten ja varsinkin vanhan liiton miehet ovat varmasti asettaneet suuria odotuksia levyä kohtaan. Pääosin odotukset lunastetaankin, sillä sen verran tiukalta bändi yhä kuulostaa. ”Zetron” on yhä selkeästi tunnistettavissa ilkeän narisevasta äänestään ja vihaisen tiukkoja riffejä viljellään lähes joka biisissä. Levy onnistuukin kuulostamaan yllättävän paljon nykyaikaan päivitetyltä vanhalta Exodukselta ilman minkäänlaista nostalgialisää. Kirkkaat ja jämerät soundit tekevät oikeutta musiikille, vaikka hienoisen liiallisen kliinisyyden tilalle olisi voitu laittaa ripaus rosoisuutta.

Levy jyrähtää käyntiin nasevasti kolmella ensimmäisellä raidalla, mutta korvat alkavat puutumaan hieman jo näiden rallien aikana. Biisit on merkillisesti venytetty yli 5-6 minuutin mittoihin vaikka minuuttiakin lyhyempinä niiden iskuvoima moninkertaistuisi mitään olennaista kuitenkaan menettämättä. Nimibiisiä lukuun ottamatta paukut alkavat loppua kohden käymään hieman vähiin, sillä viisut tuppaavat hitsautumaan yhdeksi isoksi tasalaatuiseksi klöntiksi. Vaikka kokonaisuutta ei suuresti voikaan haukkua, on Exoduksen kaltaisilta orkestereilta lupa odottaa enemmän. 7/10 

OCCULT
To Be Thrashed DVD
Lowlifemedia

Hollantilaisen Occultin DVD julkaisu niputtaa yhtyeen 13 vuotta kestäneen uran reilun tunnin ja vartin mittaiseen dokumenttiin. Ratkaisu on sinällään omaperäinen joskin uskalias, sillä orkesteri on saavuttanut ainoastaan kulttimainetta alan harrastajien piirissä.

Dokumentti etenee varsin perusteellisesti aina uran alkuvaiheista nykypäivään saakka naiskertojan avulla ja taustalla esitellään musiikin kera runsaasti vuosien varrelta filmille tarttunutta materiaalia niin keikoilta kuin studioista. Mukaan on saatu myös lyhyitä haastatteluja niin median kuin entisten bändijäsenten ja tuttavien kanssa. Historiikki etenee turhankin verkkaisesti ja materiaalin tiivistäminen alle puoleen olisi ollut perusteltua mielenkiinnon säilyttämiseksi. Kun dokumentti on vielä jostain syystä jaettu ainoastaan kahteen kohtaukseen, on sen toistuva läpikäyminen varsin tuskallista. Yhtään biisiä ei historiikin aikana näytetä kokonaan ja kertakatselun jälkeen kiekon ainoaksi varsinaiseksi anniksi jaa mukaan ympätyt pari promovideota. Musiikin lähes täydellinen korvaaminen höpinällä on outo ratkaisu.

Tekninen toteutus tarjoaa normaalilla kuvasuhteella ja stereoääniraidalla riittävän kelvollisen laadun, joka luonnollisesti vaihtelee hieman alkuperäisestä materiaalista riippuen. DVD:n ostamista harkitsevan on turha rynnätä lähimpään musiikkiliikkeeseen, sillä 2000 kopioon rajoitettua julkaisua saa ainoastaan julkaisijalta tilaamalla. 5/10

SLUGATHOR
Unleashing the Slugathron
Agonia

Slugathorin debyytti täräytetään käyntiin erittäin nasevasti. Laulu murisee mallikkaasti matalalta siinä missä kitaratkin ja biisit eivät taatusti kerro kukista ja mehiläisistä. Muutaman kappaleen jälkeen levy alkaa jauhaa kuitenkin paikallaan ja kappalemateriaalin perusongelma alkaa valkenemaan: sovitukset yrittävät turhan usein olla liian monimutkaisia ollakseen brutaalin tarttuvia mutta toisaalta taas liian simppeleitä loistaakseen teknisellä otteella. Kalmalta löyhkäävä puolituntinen piristyy taas loppua kohden ja materiaalin dissektoiminen MCD:ksi saisi aikaan tappavampaa jälkeä. 6/10 

SPIRITUS MORTIS
Spiritus Mortis
Rage of Achilles

Joskus kova työkin kannattaa ja lopussa kiitos saattaa seistä. Kuudentoista vuoden kokemus kuuluu niin debyytin soitosta kuin sävellyksistäkin ja jälki on kauttaaltaan erittäin mallikelpoista. Soundit on onnistuttu ruuvaamaan erittäin selkeiksi säilyttäen kuitenkin samalla mukavan raskaan ja rosoisen otteen. Äänimaailman ansioista biisit kuulostavat eläviltä ja lämpimiltä, mikä tämän päivän digitaalisessa maailmassa on valitettavan harvinaista. Vaikka laulajan Vesa Lammen tekniikka ja ääniala eivät varsinaisesti häikäise, tietää herra omat rajansa ja operoi niiden sisällä taitavasti tuoden rutkasti tunnetta tulkintaansa.

Spiritus Mortiksen musiikilliset vaikutteet ovat selvästi johdettavissa 80-luvun raskaaseen ja synkkään heavy metalliin ja sen vanhoihin konkareihin. Kappaleiden kestot liikkuvat kolmen ja viiden minuutin välillä musiikin ja tunnelmien vaihdellessa laahaavammasta menevämpään. Vaikka kappaleiden tyyli vaihteleekin varsin paljon, on lopputulos kuitenkin yllättävän koherentti ja tasapainoinen. Tyylitajun, tunteen ja taidon pyhä kolminaisuus toteutuu kaikissa 14:sta kappaleen 50:ssä minuutissa eikä parantamiselle jää juurikaan sijaa. Helppoa tarttuvuutta on levyltä turha odottaa, mutta intensiivinen kuuntelu johtaa parhaaseen lopputulokseen. 8/10 

STARCHAMBER
The Garden of Earthly Delights 7"
Totentroll 

Keskiajalta peräisin olevat klassisen tyylikkäät kannet asettavat kuuntelijan tunnelmaan, jota musiikki vastaa enemmän kuin hyvin. Saatekirjelmässä kappaleita kuvailleen mahtipontisiksi barbaarihymneiksi, mikä kuvaakin neljää teosta hyvin. Muutamaa kuoro-osuutta lukuun ottamatta kappaleet ovat instrumentaaleja ja metallista autuaan tietämättömiä. Vahvasti keskiajalta vaikutteita hakevassa musiikissa haikeiden ja kauniiden kappaleiden vastapainoina on sulassa sovussa lähes apokalyptisiä ja maanisia ilmestyksiä maalailevia melodioita. Blood Axisin tai Pazuzun ystävät löytävät tästä omansa. 7/10

TYRANNY
Bleak Vistae
Firebox

Firebox ei suuresti onnistu yllättämään uusimalla kiinnityksellään. Kotimainen monttubilemetalli duo Tyranny murisee depressiivisesti ja mahtavan matalasti eikä kappaleiden kestossa olla säästelty. Kolme viidentoista minuutin keskimitassa liikkuvaa kappaletta on pelkistetty lähes äärimmäisyyteen saakka ja musiikin toistuva hypnoottinen rytmitys muistuttaa lähes dark ambientia.
Laulajan kumea lausuntatyylinen on mallikelpoista, rummut jylisevät harvakseltaan ja kitaroiden valittava eteerinen vinkuna luo halutun kaltaisen tunnelman. Biisien koostuminen puhtaasti genren peruselementeistä vaikuttaa kuitenkin turhan ilmeiseltä ja kappaleiden vaihtumista on lähes mahdoton huomata. Bändi ei valitettavasti onnistu musiikillaan maksimoimaan kuuntelijan kurjuutta ja kaivattu ahdistuksen kliimaksi jää saavuttamatta.

Peruslähtökohdiltaan bändi laahustaa kyllä oikean kalmiston suuntaan, mutta askelista tuntuu puuttuvan määrätietoisuus. Omaperäisempien ja rohkeampien ratkaisujen kautta tulevaisuudesta voi muodostua lohduttavan synkkä. 6/10

VARIOUS ARTISTS
Rock Hard Live Mania 2003 DVD
Nuclear Blast

Keski-Euroopan festariraporttien siirtyessä yhä enenevässä määrin digitaaliseen aikaan on vuorossa saksalainen 20 vuotta täyttäneen Rock Hard lehden järjestämä festivaali. Tekniseltä toteutukseltaan kiekko on pelkistetyn asiallinen. Kansivihko esittelee jokaisen bändin lyhyesti keikkaraportin muodossa ja normaalien biisi- ja levyinfojen lisäksi mukaan on älytty myös laittaa bändien kotisivujen osoitteet. Normaalilla 4:3 kuvasuhteella kuvattu festivaali ei tarjoa kuvauksellaan mitään ihmeellistä ja onneksi oudot kuvakulmat ja kikkailut on älytty pitää suhteellisen minimissä. Ääniraita on selkeydestä huolimattaan kuitenkin hieman ponneton. Reilun kolme tuntia kestävä kokonaisuus koostuu puoliksi liveklipeistä ja puoliksi niitä seuraavista haastattelupätkistä. Onneksi katsojalle on annettu mahdollisuus tarkastella kumpiakin yhdessä tai erikseen.

Kiekon niin esiintyjä- kuin biisilistakin on mukavan monipuolinen. Lavalla nähdään niin vanhoja konkareita kuten Trouble, Sodom ja Doro ja uudemmista tulokkaista mm. In Flames, Arch Enemy ja Soilwork. Esitykset vaihtelevat myös paljon aina vanhoista Saxonin ”Denim And Leatherin” kaltaisista klassikoista tuoreihin viisuihin ala Nevermoren ”Who Decides”. Kovimmassa vedossa Candlemassin lisäksi on myös hieman yllättäenkin Anthrax muiden osallistujien vetäessä enemmän tai vähemmän rutiinilla oman osuutensa pulkkaan.

Muita festari DVD:tä nähneelle tai esiintyvien orkesterien faneille kiekko ei paljoakaan tarjota, mutta toimii kohtalaisesti perusheviviihteenä. Suositellaan sarjassa ”Ei ollu rahaa lähteä” tai ”mä en muista mittään” festarikävijöille.6/10