LEHTINEN & NIINIMAA – NHL – National Heavy League

Suomalaisia hevi- tai pelimies maailmalla ei nykyisin ole enää mikään harvinaisuus, mutta suomalainen hevipelimies sen sijaan on. Tunnetuimmat hevin puolestapuhujat pelimiesten joukossa ovat Amerikan taalakaukaloissa ammatikseen kiekkoilevat Jere Lehtinen ja Janne Niinimaa. Raskaan kauden jälkeen on kesällä aikaa löytynyt myös raskaalle musiikille, kuten Jere juttutuokiossamme kertoo.

Lätkänpelaajat vetävät hokkarit jalkaansa yleensä suhteellisen nuorena ja hevikin mielletään yleensä nuorten musiikiksi. Jere ei tässä suhteessa ole poikkeus, vaikka ensimmäisten työvälineiden nimeäminen vaatiikin tovin kestävää pohdintaa.

- Kyllähän se lätkä tuli ennen heviä, joskus neljän-viiden vanhana vedin luistimet ensimmäisen kerran jalkaan ja maila taisi olla merkiltään Koho. Hevin kuuntelu taisi tulla joskus alle kymmenen vanhana. Ensimmäinen hevilevy jonka kuulin oli varmaankin joku Kissin levy, kun broidilla oli niitä kasetilla.

Jere on NHL:ssä voittanut parhaimman puolustavan hyökkääjän palkinnon ja kuvailee itseään pelaajana ”jokapaikan miehenä”, johon musiikin puolelta löytyy myös sopiva vertauskuva. All around -pelaajatyypin kuvaus tuntuu myös pätevän herran laajahkoon musiikkimakuun.

- Yritän pelaajana puolustaa hyvin, mutta samalla myös hyökätä ja tehdä maaleja tavoitteena aina, että jengi voittaa ja ettei omissa soi. On aika vaikeata nimetä yhtä bändiä, jolla mua voisi pelaajana kuvailla, mutta ehkä joku Children of Bodom olisi aika lähellä tai ehkä Slayer. Kun mennään niin mennään eikä paljoa kysellä ja kun tilanne on ohi niin sitten se on ohi.

- Musiikkimaussa mulla on aika laaja skaala. 80-luvulla tuli esimerkiksi kuunneltua tosi paljon Scorpionsia ja se oli silloin heviä. Jossain vaiheessa se sitten kääntyi siitä raskaampaan metalliosastoon, mutta nykyään kun on kaiken näköisiä eri lajeja, niin eihän niitä kaikkia ole edes jaksanut tsekata. Yleisesti ottaen tykkään kyllä kuunnella heviä laajalla skaalalla aina kevyemmästä hevistä sinne mulle ykkösenä olevaan raskaaseen osastoon.

SUOMIMETALLI 

Herra Lehtinen kertoo varsin aktiivisesti seuraavansa mitä musiikkipuolella tapahtuu erinäisten medioiden kautta eikä suomalaisen metallin tapahtumatkaan jää mieheltä paitsioon, vaikka etäisyyttä tapahtumiin onkin pelikauden aikana runsaasti.

- Kavereilta saa aina tietoa mitä Suomessa tapahtuu ja mitä uutta on ilmestynyt. Sitten on tietty Imperiumin nettisivusto ja Kaista josta tulee noita uutisia luettua. Jenkeissä ollessakin tulee niitä paikallisia metallilehtiä luettua jonkin verran.

- Suomalaisia bändejä ei nyt varsinaisesti tule suosittua, mutta täältä vaan löytyy niin paljon hyviä, joita yritän sitten aina hakea ja kuunnella. Aina ennen lähtöä Suomesta takaisin Amerikkaan yritän kyllä hakea näitä uusia kotimaisia julkaisuja mukaanviemisiksi. Jos nyt joku pitäisi nimetä näistä suomalaisista bändeistä, niin Sentenced on kolahtanut hyvin. Ja tietty Trio Niskalaukaus, vaikka siinä onkin aika eri meno, kun lauletaan suomeksi. Ulkomaisista Metallica oli aikoinaan se ykkösjuttu, mutta sitä tuli pari vuotta sitten kuunneltua aika paljon ja ehkä vähän liikaakin, joten se alkoi palamaan vähän loppuun ja on jäänyt nykyisin vähän vähemmälle.

Viime aikoina Jere paljastaa jääneensä koukkuun rakkaan naapurimaamme pariin artistiin.

- Tällä hetkellä olen jymähtänyt tohon In Flamesiin, vaikka viimeisimmästä levystä onkin jo lähes vuosi. Soilworkin ei uusin, mutta tämä edellinen Natural Born Chaos upposi kanssa aika tavalla. Bändi oli nimenä kyllä tuttu, mutta kaveri kehotti koittamaan tuota levyä jonka kävinkin sitten sokkona ostamassa enkä pettynyt. Sen jälkeen on sitten muitakin Soilworkin levyjä kertynyt hyllyyn.

Raskas työ vaatii kirjaimellisesti raskaat huvit ja Jere on tänäkin vuonna tavattu useilla metallifestareilla mm. Tuskassa ja Wacken Open Air -festivaaleilla Saksassa.

- Tuska oli kokonaisuutena aika positiivinen, oli paljon porukkaa ja näkemäni keikat oli hyviä. Pari viikkoa myöhemmin järjestetty Wacken oli kyllä hieno ja omanlaisensa kokemus. 30000 metallipäätä kun oli mukana ja paikalla hyvin toimivat bändit aina Slayerista, In Flamesiin ja Soilworkkiin, niin kyllähän siinä pääsi aika isoihin ympyröihin kattelemaan toimintaa.

NHL SEASONS IN THE ABYSS 

Jääkiekonpelaajillakin on tunnetusti erilaisia rituaaleja ennen pelejä, kuka laittaa vasemman luistimen jalkaan ennen oikeata ja kuka koputtaa mailallaan maalitolppia ennen alkuvihellystä. Musiikkirintamalla ei Lehtisellä kuitenkaan mitään erityisiä biisejä tai levyjä ole, joita olisi kuunneltava ennen pelejä.

- Ei mulla mitään erityistä musiikkia ole, mitä tulisi kuunneltua ennen pelejä. Kotipeleissä kotona ollessa ei paljoa ehdi mitään kuunnella, mutta hallille ajaessa tulee kuunneltua sitä mitä soittimessa sattuu olemaan ja reissussa taas ei oikein tule kuunneltua mitään. Yleensä soittimessa on kyllä jotain aika rankkaa, kuten Slayeria ja muuta sellaista peruskamaa.

Yllätykseni saan kuulla, ettei NHL:ssä yleisesti ottaen tunnu olevan paljoakaan hevin päälle ymmärtäviä pelaajia.

- Derian Hatcher oli hevimiehiä, mutta hänkin siirtyi nyt pois meidän joukkueesta Detroitiin. Derianin kanssa teki mieli aina soittaa jotain rankkaa pukukopissa, mutta ei siitä koskaan mitään tullut.

Kesken viime kautta New York Islandersiin siirtynyt Janne Niinimaa on sentään Jerelle tuttu niin pelaajana kuin kuuntelemastaan musiikista.

- Janne on pelimiehenä loistava ja kunnollinen jätkä, joka hoitaa hommansa ylihyvin ja musiikkirintamallahan se vasta tosi hevimies onkin. Minä olen sen rinnalla vaan tämmöinen kuuntelija. Se on metallin suhteen ihan friikki ja omistautunut ihan täysin sille asialle. Kyllähän se näkyy sitten myös sen pelityylissä, miten se treenaa ja yleensä hoitaa niitä hommia. Jannen kanssahan me ollaan noita festareita kanssa käyty kiertämässä ja hauskaa on ollut.

Dallas Starsin kausi keväällä loppui playoffeissa lyhyeen, mutta pelaajasiirtojen ansioista Dallas on saanut kovia suomalaisvahvistuksia mm. Teppo Nummisen Phoenix Coyotesista.

-Runkosarja meillä meni tosi hyvin, mutta playoffeissa kävi sitten vähän huonommin. Ei kylläkään hävitty huonolle joukkueelle, nehän meinasivat voittaa koko Stanley Cupin. Putoaminen jäi kyllä kaivelemaan pitkälle kesään saakka ja täytyy tunnustaa, ettei koskaan aikaisemmin olekaan kaivellut näin paljon. Ensi kautta silmällä pitäen joukkue alkaa olemaan kasassa ja toivottavasti mennään pitkälle.

- Onhan se mukavaa, kun tulee lisää suomalaisia joukkueeseen mukaan. Nyt meitä on neljä ja kaikkia on hyviä pelimiehiä ja vahvistuksia joukkueelle. Tepon kanssa on tosi kivaa päästä pelaamaan, mies kun on kuitenkin NHL:n parhaimpia pakkeja. Täytyy kyllä yrittää Teppoa käännyttää hevin pariin, yritin muuten Kapasen Nikoakin viime kaudella tuoda metallin maailmaan mutta sillä se hevijuttu jäi raskaimpana Metallicaan.

Tavoitteena on siis ottaa toiseenkin nilkkaan tatuointi mestaruuden kunniaksi ?

- Sen nyt näkee sitten. Ainahan sitä voittamaan lähdetään, mutta paljon on pelejä edessä kumminkin. Kyllähän sen toisenkin tatuoinnin ottaisi ihan mielellään.

Pelivuosia Jerellä on edessään vielä useita, mutta hevin kuuntelulle ei loppua tunnu löytyvän.

- Kesällä tuli 30 vuotta täyteen, mutta ei tässä ainakaan vielä tunne, että olisi valmis heittämään hokkarit naulaan, joten eiköhän se jääkiekko lopu aikaisemmin kuin hevinkuuntelu. Jääkiekon pelaamisessa kroppa sanoo jossain vaiheessa sopimuksen irti, mutta metallin kuuntelemissa ei ne fysiikan lait tule niin vastaan. Hevissä ei ole koskaan mitään ikärajaa, vaikka kyllähän kotona joskus tuleekin vitsimielessä kommenttia, että eiköhän ne hevijutut jo alkaisi riittämään.

JERE LEHTISEN 3 MIELUISINTA VASTUSTAJAA JA NIITÄ KUVAAVAT BÄNDIT 

- Edmonton Oilers. Niitä vastaan on pelattu paljon ja ne on nuori joukkue joka taistelee loppuun saakka, pelaa kovaa mutta rehdisti. Vähän kuin Mokoma, joka on kanssa yhtä energistä.

- New York Rangers. Joukkueessa on aina hyviä pelaajia, vaikkei viime aikoina menestystä olekaan tullut. Twisted Sister kuvaisi niiden hauskaa meininkiä aika hyvin.

- Detroit Red Wings. Ei mieluisin joukkue, mutta haasteellisin. Erittäin hyvä joukkue joka on myös menestynyt hyvin ja jolla on pitkät perinteet. Vyöryy samalla lailla päälle kuin Metallica.

JANNE NIINIMAA PROFIILI 

Ensimmäinen lätkämaila ja hevilevy ?

- Kolmen vanhana isän puusta tekemä maila, jossa oli muovilapa ja Koho kirjoitettuna tussilla. Joskus kymmenen vanhana hevi Kissin Animalizen myötä. Siitä sitten Twisted Sisterit, Iron Maidenit yms. vanhempien pelikaverien myötä. Speed- ja thrash metal sitten hiukka myöhemmin kuten Anthrax jne.

Vanhat suosikit ?

- Slayer ja niiden kohdallakin sen kuulee jo pelkistä kitaroista, että homma tosiaan toimii. Myös Death on vanha suosikki, Chuckin kuoleman aikoihin tuli kuunneltua tosi paljon Spiritual Healing -levyä ja muutenkin oltua yhteydessä Schuldinerin perheeseen.

Seuraamasi metallimediat ?

- Lehdet kuten Terrorizer, Metal Maniacs ja tietysti Inferno Magazine.

Viimeisen todella kolahtanut levy ?

- System of a Downin Toxicity. En yleensä nu-metallia kuuntele, mutta tuo on vaan niin erilainen ja genrestä poikkeava erilainen loistava levy.

NHL:n hevimiehet ?

- Meidän joukkueesta Roman Hamrlik ja tsekit yleensäkin on hevimiehiä. Jenkit diggaa lähinnä näitä Limp Bizkit yms. mitkä sattuu MTV:llä kulloinkin soimaan. Tosin punkin kuten Bad Religionin parissa viihtyviä löytyy jonkun verran.

Peli/hevimies Jere Lehtinen ?

- Yksi aliarvostetuimpia pelaajia ja samalla Suomen paras laituri. Ei kuuntele ihan niin rankkaa metallia kuin minä, mutta kunnon hevimies silti.

Mitä uusi NHL-kausi tuo tullessaan ?

- Meillä on nyt uusi valmentaja, uusia pelaajia aika paljon ja sen myötä uusia kuvioita. Viime kaudesta jäi kyllä hieman paha maku suuhun.

3 Mielusinta vastustajaa ja niitä kuvaavat bändit

- New York Rangers. Vanha kiistakumppani. Limp Bizkit, samanlainen pellerevohka.

- Colorado Avalanche. Superkokoonpano, vähän kuin Zyklon tai ei, sanotaan Dragonlord.

- Dallas Stars. Yhtä kova ja taitava kuin Slayer tai Pantera.

THE CROWN – RIIVATUT KRUUNUNPRINSSIT

Kotontaan tavoitettu ainoastaan sinisiin kalsareihin pukeutunut rumpalismies Janne Saarenpää kuulostaa erittäin leppoiselta ja tyytyväiseltä. Orkesterin kuudennen täyspitkän "Possessed 13" julkaisuun on aikaa vain kuukausi ja vanha tuttu kokoonpano on taas kasassa.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet The Crownille kiireisiä ja ongelmallisia. Pitkäaikainen laulaja Johan Lindstrand halusi kokeilla normaalia kello 9-17 elämää, mutta palasin takaisin viime vuonna vain vuoden poissaolon jälkeen.

– Johan olisi varmaan aina jatkanut jauhamista siitä, että mitäs jos olisikin tehnyt toisin ja hommannut työpaikan josta saa varman palkan. Nyt se sai sitä kokeilla ja huomasi, ettei se ollut sitä varten. Nyt kun Johan tuli takaisin, niin ollaan huomattu, että se on aivan uudella asenteella ja innolla mukana tässä meiningissä.

Minkäänlaisia sopeutumisvaikeuksia ei herra Lindstrandilla ollut palata vanhan kokoonpanonsa pariin.

– Hommat jatkui siitä mihin ne aikanaan jäi ja se oli kuin olisi paussia painettu. Sen huomasi just hyvin, kun viime vuonna tultiin Tuska festivaaleille soittamaan. Alunperinhän keikka oli tarkoitus tehdä Tomaksen kanssa, mutta se kieltäytyi vihoissansa ja pyydettiin Johan paikkaamaan. Istuttiin siinä sitten hotellin ravintolassa syömässä ja se oli taas sitä samaa vanhaa hihittelyä ja urpoilua. Sellaista saatanan huonoa huumoria, joka kuitenkin on aina yhtä hyvää.

Crowned in Terror -levyllä laulaneen Tomas Lindbergin eroamisesta bändistä on ollut liikkeellä mitä erilaisempia huhuja joille on tullut aika laittaa piste.

– Tehtiin edellisen levyn tiimoilta jenkkikiertue ja siellä me sitten huomattiin, että ollaan Tomaksen kanssa fundamentaalisesti liian erilaisia ihmisiä. Se tykkäsi juoda itsensä aikamoiseen humalaan ennen keikkaa ja me taas tykätään soittaa ensin niin hyvin kuin osataan ja vasta sitten heittää vapaalle. Ei me ruvettu kuitenkaan vaatimaan, että Tomaksen olisi pitänyt olla selvin päin tai että Tomas olisi vaatinut meitä olemaan kännissä, mutta tuo juttu vaan ikään kuin symbolisoi koko homman. Soitin sitten kiertueen jälkeen sille ja sanoin, ettei tämä taida oikein toimia ja Tomas sanoi itsekin miettineensä lopettamista. Se oli sellainen yhteinen päätös.

KÄÄNTÖÄ JA VÄÄNTÖÄ 

Edellisen levyn julkaisusta ei ehtinyt vierähtää kuin vuosi, kun herrat olivat jo studiossa äänittämässä uutta levyä.

– Markolla ja Magnuksella on aina suurin piirtein kahden levyn verran edestä biisejä ja ideoita valmiina. Nyt kun meillä oli ongelmia laulajan puuttumisen kanssa, niin päätettiin asioiden selkeytymistä odotellessa treenata uusia biisejä ja satsata siihen, että uudesta levystä tulee mahdollisimman hyvä. Minun mielestä meidän viime levyllä jäi se treenaaminen ja yhteistyö vähän puolitiehen kaikkien jäsenten ajanpuutteen takia.

– Biisien tekeminen menee tänä päivänä aika rutiinilla, mikä on ehkä ihan hyväkin juttu. Marcus teki tälle levylle kanssa yhden biisin nimeltään Morningstar Rising, kun me sanottiin sille, että olisi pikku hiljaa hyvä alkaa tekemään jotain. Se oli tehnyt sen biisin rumpukoneen kanssa ja se kuulosti ihan Cannibal Corpselta. Sitä sitten käännettiin ja väännettiin aika tavalla ja lopputuloksena onkin sitten ihan täysosuma The Crown biisi.

Pääasiallisen biisintekijäkaksikon ohjeistus rumpujen suhteen vaihteleekin sitten aika tavalla.

– Magnus on aina antanut minulle aika vapaat kädet soittaa mitä haluan. Se on saattanut korkeintaan suulla vähän matkia, että tuossa vois olla jotain tällaista sähinää tai tuommoista tuhinaa. Marko taas tekee kotona rumpukoneen kanssa lähes kaiken valmiiksi viimeistä lyöntiä myöten. Mutta se taisi olla jo viime levyllä, kun se sanoi minulle että tee enemmän niin kuin haluat ja onhan se molempien kannalta paljon hauskempaa näin.

Mitä rumpujen paukuttamiseen tulee, niin herra Saarenpään alkuaikojen vaikutteet kuin nykyiset esikuvat ja suosikit ovat vähintäänkin hieman ihmetystä herättäviä.

– Ihan ensimmäinen levy joka sait minut kiinnostumaan rumpujen soitosta oli Run DMC:n Tougher Than Leather. Sillä levyllä on sellainen biisi kuin Mary, Mary joka alkaa rumpukompilla ja kun sen kuulin aikanaan musiikkitunnilla koulussa, niin päätin että tuo minun on pakko oppia soittamaan. Samoihin aikoihin rupesin sitten kuuntelemaan myös Metallicaa, mutta levy joka sai minut palvomaan death metallia ja aloittamaan The Crownin oli Deathin Leprosy. Siinä vasta on aivan täydellinen levy.

Suosikkirumpaleikseen Janne on nimennyt Eppu Normaalin Aku Syrjän ja Mötley Cruen Tommy Leen.

– Aku Syrjähän on älyttömän tiukka rumpali, niin lähellä rumpukonetta kun voi vaan olla. Akullahan on sama homma kuin Tommylla, että se ei ole sen kummemmin vaikeata mitä ne soittavat, mutta ne vaan soittaa niin saatanan oikein ne soittamansa jutut ja ne ei heittele mukaan yhtään mitään turhaa.

SUORAAN, EI KIEROON 

Uusin levy vaikuttaa aikaisempaa hieman monipuolisemmalta ja suoraviivaisemmalta, mutta tietoisia suunnitelmia hienoisesta tyylinvaihdoksesta ei levyä tehdessä ollut.

– Ainut mitä minä ja Magnus puhuttiin oli, että jos tällä kertaa kikkailtaisiin vähän vähemmän. Tavoitteena oli, että keikoilla pystyisi rentoutumaan vähän enemmän ja keskittymään siihen, että se kappale soitetaan niin hyvin kuin mahdollista. Ettei tarvitsisi sitten livenä alkaa miettimään, että tässä tulee taas se saatanan painajaiskohta, joka ei minulla ikinä mene hyvin. Nyt kun levy on nauhoitettu, niin huomattiin että levy on aika paljon paluuta Deathrace Kingin aikoihin. Tässä on vähän kaikkea, on nopeaa ja hidasta. Olihan edellinen levy helvetin hauska tehdä, koska se on niin aggressiivinen ja nopea levy, mutta nyt on kiva hengähtää vähän välillä ja keskittyä siihen livenä soittamiseen.

– Meidän paras levyhän tämä on juuri siksi, että nyt bändin ilmapiiri on just sitä, mitä sen kuuluukin olla, koska me saatiin meidän alkuperäinen laulaja takaisin. Meillä on taas viisi parasta kaveria soittamassa, jotka tekee just sitä mitä me tykätään tehdä. Jokainen bändistä vähänkään kiinnostunut varmasti kuulee, että nyt pojat tekee sen minkä ne osaa niin hyvin kuin mahdollista. Jos meidän uuden levyn ostaa, niin melko varmasti kuulee, että tämä on oikealla reseptillä tehty. Tiedä sitten kenenkä makuun tämä levy on.

Uuden levyn materiaali on biisin nimiä myöten melkoinen kunnianosoitus vanhan liiton meiningille.

– Kyllähän se on minulla ollut poikasesta asti haaveena, että tehtäisiin levylle introt, outrot ja instrumentaaleja ja oli tosi mahtavaa saada ne levylle asti. Ja eihän esimerkiksi Magnuksen tekemä Kill'em All -biisi kulkenut alun perin sillä nimellä ollenkaan. Se vaan esitteli meille sen riffejä iloisena ja sanoi, että saatatte huomata pienoisia viittauksia yhden bändin suuntaan. Mehän purskahdettiin heti nauramaan, että tämähän on silkkaa Metallicaa. Ruvettiin sitten siitä kehittelemään kappaletta, niin Magnus tuli siihen tulokseen, että laitetaan sille sitten samalla sellainen osuva nimikin. Oikeastaan koko levy haisee varmaan vastatuuleenkin, että tämä levy on tribuutti Metallicalle, vaikkei niiden riffejä siellä suoraan olekaan. Ja esimerkiksi Dawn of Emptiness riffistä mulle tulee mieleen Morbid Angel. Helvetin hauskaahan se on tehdä tällaista ja kun jostain tykkää, niin tietysti sitä pitää myös näyttää ihmisille, että mistä me ollaan tultu.

PAHAN ONNEN LUKU 

Niin levyn nimessä kuin biisien lukumäärässä esiintyvä luku 13 ei ole puhdasta sattumaan.

– Jostain syystä meillä jäi aikanaan nuo 10-vuotis synttärit pitämättä, koska me ollaan aika helvetin huonoja saamaan mitään aikaiseksi. Huomattiin sitten tänä vuonna, että me ollaan jo 13 vuotta tehty tätä juttua. Alunperinhän meillä oli 15 uutta kappaletta, mutta huomattiin siinä että se on vähän liikaa ja ettei meidän aika riitä treenamaan niitä tarpeeksi. Päätettiin sitten jättää pari pois, että saadaan täyteen se maaginen luku 13. Tästä syntyi sitten sellainen jännä idea levylle ja samalla tuo kauhuleffa-teema, jota kannet myös noudattaa.

– Levyn kannethan on suunnitelleet samat taitavat saksalaiset kaverit, jotka aikanaan suunnittelivat sen meidän Crenom-paidan. Meidän basisti Magnus oli meidän tietämättä sitten ruvennut niiden kanssa juttelemaan uuden levyn kansien tekemisestä ja parissa kuukaudessa ne suunnittelivat pohjat kansia varten. Kaverit laitto meille näytteen ja me oltiin täysin myytyjä. Jännä puoli tässä on vielä se, että Magnus ei kato leffoja juuri ollenkaan, kun loppubändi on taas ihan täysiä filmifriikkejä.

Levyn kansitaide lämmittää todella varsinkin vanhojen Hammer Horror yhtiön leffojen ystäviä, sen verran vahva mielleyhtymä siitä syntyy. Tämän kaltainen kansitaide ei kuitenkaan pääse oikeuksiinsa CD-levyn kansivihkosissa ja onneksi levystä on tulossa vanhan kunnon vinyyli hienoilla gatefold-kansilla.

Levy-yhtiö tuntuu olevan erittäin tyytyväinen bändin saavutuksiin, sillä uuden levyn kappaleesta Face of Destruction/Deep Hit of Death kuvattiin Saksassa elokuussa video.

– Ruotsissa videon tekeminen olisi ollut aivan liian kallista, vaikka mielellämme olisimmekin tehneet sen täällä. Kävimme elokuussa soittamassa Saksassa Summer Breeze festivaaleilla, ja siinä ihan lähellä asui yksi elokuva-alan opiskelija, joka on tehnyt videon mm. Amon Amarthille. Päätettiin, että tässä on halpa ja hyvä ratkaisu tehdä myös meille video. Lopputulosta ei vielä olla itse nähty, mutta se on sellainen aika kliseinen juttu, missä me soitetaan täysillä tiiliseinän edessä yhdessä varastolukaalissa. Tuo videobiisi antaa ehkä parhaimman kuvan koko levystä, vaikka ensi meillä olikin mielessä hidas Bow to None josta me tykätään ihan helvetisti. Se vaan olisi antanut ehkä hieman väärän kuvan levystä, ja tuo nyt videoksi päässyt biisi on yhtä paljon vanhaa kuin uuttakin The Crownia.

Vaikka yhteistyö sujuukin Metal Bladen kanssa hyvin, on The Crownin sopimus nyt kuitenkin katkolla eikä jatkosta ole vielä tehty päätöstä.

– Kyllähän levy-yhtiö olisi halunnut tehdä meidän kanssa uuden sopimuksen ennen uuden levyn julkaisua, mutta me päätettiin ottaa riski tässä asiassa. Odotetaan nyt kun tuo levy tulee ulos, tehdään kiertue ja katsotaan josko levy sattuisi myymään sen verran hyvin, että saataisiin ehkä parempi diili aikaiseksi. On tosin hyvin paljon mahdollista, että me jatketaan niiden kanssa myös tulevaisuudessa.

V-KÄYRÄN KOHOTUSTA 

Allekirjoittaneen pinnaa kiristävät kummasti promon joka biisiin puolen minuutin välein tungetut piippaukset, joiden takana on taistelu piratismia vastaan. Moinen raiskaaminen estää taatusti mahdollisen radiosoiton eikä sen vaikutusta arvosteluihinkaan voi sulkea täysin pois.

– Aivan varmasti tulee vaikuttamaan arvosteluihin nuo piippaukset ja olen jo kuullut, että tää levy olisi saatavana netistä. Minun puolesta ihmiset saa ladata levyjä netistä niin paljon kun ne haluavat. En todellakaan ole yhtään tuon piippi-homman kannalla. Levy-yhtiö antoi meille noita promoja jaettavaksi kavereille, mutta ei minua huvittanut niitä kenellekään edes jakaa. Ainut pointti tässä piratismissa vaan on, että jos me ei myydä hyvin levyjä, niin me ei päästä myöskään kiertueille.

Kiertueista puheen ollen hauskojen muistojen lisäksi ei niistä ole kuuleman mukaan käteen muuta juurikaan jäänyt.

– Kyllähän ensimmäisten kiertueiden tekeminen oli aikanaan ihan hauskaa, vaikkei niistä rahaa juuri saanutkaan. On kuitenkin pikkuhiljaa ruvennut vituttamaan se, että kun tullaan kiertueelta takaisin kotiin, niin taskussa ei ole pennin hyrrää ja kotona odottaa nippu laskuja jotka pitäisi jollain maksaa. Jos ei keikoista ala kohta tulemaan edes jotain hiluja taskuun, niin ei me voida enää jatkossa tehdä keikkoja.

Viimeisimpien tietojen mukaan The Crown on kuitenkin silti tekemässä keikkoja marraskuussa ympäri Eurooppaa ja vielä toistaiseksi on vahvistamatta kolme vetoa Suomessa.

– Kyllä se nyt näyttää sille, että me ollaan taas tulossa Suomeen mutta tällä kertaa ihan täysin voimin. Edellisellä kerralla se oli vähän sellaista jään koittamista kepillä, mutta hyvinhän te suomalaiset tunnuitte meidät muistavan. Jännäähän se nyt on tulla uuden levyn kanssa, ja vaikka se onkin juuri julkaistu, niin kyllä me painetaan täysillä sen biisejä ja tullaan soittamaan uutta materiaalia aika paljon. Parilta edelliseltä levyltä ei setissä ole varmaankaan kuin kolmisen kipaletta kummaltakin.

Kaikkihan ainakin luulee tietävänsä, mitä se kiertueella oleminen oikein on, mutta Jannen vastaus osaa silti yllättää.

– Mää varmaan kitisen meistä eniten vähän joka asiasta. Ennen se oli sitä, että minä ryyppäsin aika paljon, eniten koko bändistä.

Niin, sinähän olet kuitenkin suomalainen?

Niin joo, naurahtaa Janne. Kerran kiertueella Morbid Angelin Pete Sandoval sitten sanoin mulle, että kokeileppa olla joskus selvipäin ja sitähän piti sitten toki testata. Niin minä sitten olin kotona kolme kuukautta selvin päin, treenasin kovasti ja huomasin sen fantastisen ison eron. Nykyisen tilanne onkin se, etten pysty kiertueilla paljoa juomaan, koska muuten keikat kärsisi niin saatanasti. Vaikka se juhliminen muiden bändien kanssa kiertueella onkin yksi tärkeä osa, niin onhan se toisaalta mukavaakin että on enemmän muistoja kiertueilta kuin ennen.

Alkoholin nauttimiseen ja treenauksen puutteeseen ei Jannen soitto kuitenkaan taatusti tule kaatumaan tulevalla kiertueella.

– Ennen treenaaminen oli vähän ajanpuutteesta kiinni, mutta nyt kun pääsin, enkä siis suinkaan joutunut työttömäksi, niin soitan rumpuja joka päivä, koska minä vain tykkään soittamisesta. Ennen oli vaatimuksena soittaa vähintään pari viikkoa ennen kiertuetta joka päivä, että sai kunnon ja soiton kohdalleen.

Suunniteltu Lahden keikka on kuitenkin viimeinen Suomessa.

– Niin, onhan se hyvin paljon mahdollista, että sen jälkeen otetaan sitten kaikkien kolmen keikan edestä.

ALCHEMIST – MUUKALAISET MAASSAAN

Kotimaassaan Australiassa Alchemist on tuttu mutta silti outo lintu, mutta muualla maailmassa varsin tuntematon omaperäisen ja pitkän kehityskaareen omaava Relapsen kiinnitys. Kesäkuussa julkaistu viides täyspitkä "Austral Alien" kuljettaa kuuntelijaa tuttuja mutta silti uusia polkua pitkin kohti tuntematonta päämäärää. Camel-bootsit jalassa reissussa mukana kitaristi/vokalisti Adam Agius.

Alchemistin saundi on yhtyeen koko lähes viisitoistavuotisen uran ajan ollut helposti tunnistettava ja muista erottuva, vaikka musiikki onkin viiden täyspitkän aikana mutatoitunut alkuaikojen teknisestä death metallista tämän päivän etnohenkiseen leijuntametalliin. Kohteliaana miehenä Adam kiittää saamastaan huomiosta:

– Aikomuksemme on alusta saakka ollut pyrkiä omaperäiseen ja uniikkiin tyyliin. Meidän saundimme koostuu neljän yksilön ja heidän taitojensa yhdistelmästä. Olemme tosin myös varsin avoimia mitä tulee musiikin tekemiseen. Jos jokin juttu kuulostaa hyvältä, käytämme sitä huolimatta siitä mitä musiikkityyliä se edustaa.

Orkesterin nimi on yhä osuva ja kuvaava, vaikka jäsenistöllä ei yhä edelleenkään ole tarkoituksena muuttaa kaikkea koskemaansa kullaksi.

– Keksimme tuon nimen ollessamme koulussa joskus 80-luvulla. Se kuulosti silloin sopivan neutraalilta mutta silti hyvältä. Minusta musiikkimme kuulostaa yhä samalta kuin bändimme nimi, olemme kuin joku kemiallinen koe, jossa kaikki ainekset on heitetty yhteen kulhoon ja jätetty sinne reagoimaan ja tuottamaan hienoa musiikkia. Emme kuitenkaan yritä muuttaa lyijyä kullaksi, vaan tehdä metallista kultaa.

VIERAS OMASSA MAASSAAN

Uusin levynne Austral Alien kuvaa yhtyeen musiikkia varsin ytimekkäästi ja Adam myöntääkin orkesterin tuntevan itsensä hieman muukalaiseksi muihin metallibändeihin verrattuna.

– Australiassa on tällä hetkellä paljon bändejä, jotka kuulostavat eurooppalaisilta tai amerikkalaisilta mutta minusta meillä ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Maamme eristäytynyt sijainti on taatusti vaikuttanut meidän omaperäiseen tyyliimme ja tunnemmekin itsemme aika vieraiksi muun maailman bändeihin tai yleensäkin koko metalliskeneen verrattuna. Tämän ilmeisen sanaleikin lisäksi levyn nimi sisältää myös metaforan, jota käytämme kuvaamaan yhteisiä tunteitamme, näkemyksiämme ja myös pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Levyn nimen alkuosahan tarkoittaa myös eteläistä ja loppuosa taas erilaisuutta tai outoutta. Yhdessä nämä kuvaavat täydellisesti sitä, miten me näemme itsemme, musiikkimme ja paikkamme maailmassa. Nimi ilmaisee myös haluamme tehdä intohimoista, omaperäistä ja ajatuksia herättävää musiikkia.

– Uusin levymme on meistä erittäin ajankohtainen ja äärimmäisen rehellinen. Siinä Alchemist ikään kuin henkilöityy bändinä vuonna 2003. Se on ehkä hieman epätavallista, mutta uniikkia raskasta musiikkia erilaisten ihmisten muodostamalta ryhmältä, joka mieltää kotinsa hienoksi eteläiseksi maaksi.

Niin Australian kuin Suomenkin syrjäinen sijainti voidaan nähdä sekä etuna että haittana, mitä bändihommiin tulee.

– Mitä bändissä toimimiseen tulee, niin kyllähän Australia kotimaana on selkeä haitta. Toisaalta taas eristäytyneisyys saattaa olla hyväkin asia omaperäisille ja luoville yksilöille. Musiikissa suosin kyllä alkuperäiseltä kuulostavia niin suomalaisia kuin australialaisiakin yhtyeitä, jotka eivät ole muokanneet omaa saundiaan liian tavalliseksi. Aikoinaan pidin todella paljon esimerkiksi Belialista ja Unholystä, sekä tietenkin Amorphiksesta! Nämä kaikki kuulostivat todella omaperäiseltä verrattuna moniin muihin sen alan bändeihin ja Kingston Wall oli loistava bändi, jota rakastan todella paljon intoutuu Adam hehkuttamaan kotimaamme tuttuja nimiä.

Edellisestä Organasm-levystä ehti vierähtää kokonaiset kolme vuotta, mutta mitään kiirettä ei bändillä Adamin mukaan ollut julkaistu uutta materiaalia.

– Mielestäni meidän velvollisuutemme on julkaista paras mahdollinen levy joka kerta kun julkaisemme uutta materiaalia. Ei ole väliä meneekö julkaisuun yksi tai kuusi vuotta, sillä lopputuloksen täytyy olla loistava ja meidän kaikkien pitää olla siihen tyytyväisiä. Teemme uusia biisejä noin neljänä päivänä viikossa, kun olemme sillä tuulella ja tämä prosessi vie niin kauan kuin se nyt sattuu viemään. Toki olemme olleet myös kiireisiä kiertueiden, videoiden sekä Australian suurimman vuotuisen metallifestivaalin Metal for the Brainin www.metalforthebrain.com järjestelyjen kanssa. Sitä paitsi minusta turhan monet bändit kiirehtivät levyn julkaisemisen kanssa. Uusin levymme sisältää parasta tähän mennessä tekemäämme musiikkia, sillä siinä on mukana kompressoidussa ja sujuvassa muodossa kaikki ne elementit, jotka tekevät musiikistamme omalaatuista.

MUUTTUVA MAAILMA

Alchemistin musiikki on loikkinut suurin mutta sujuvin harppauksin eteenpäin levy levyltä. Muutoksesta Adamilla on vertauskuva valmiina.

– Alchemist on yhtä muuttumaton kuin maailmankaikkeus – alati muuttumassa, kasvamassa ja uusiutumassa. Emme sulje pois mitään vaikutteita niin kauan kun ne vain kuulostavat hyviltä ja toivonkin, että voimme venyttää bändin konseptia niin pitkälle kuin musiikin muokkaaminen vain sallii. Musiikki ylipäänsä inspiroi minua, koska kuuntelen sitä joka päivä, mutta sanoituksissa ekologiset asiat, politiikka ja jokapäiväinen elämä ovat pääasiallisia innoituksen lähteitä. Uuden levyn sanoituksissa käsitellään paljon tosi elämän asioita, joihin suhtauduimme hyvin intohimoisesti. Yritämme tarjota sanoituksissamme selkeitä viestejä, vaikka emme haluakkaan kuulostaa jollain tapaa yleviltä tai moralisoivilta.

Bändin musiikki ei ole kaikista helpointa kuunneltavaa ja omituisuus aspektikin on vahvasti mukana, ehkäpä jopa hieman liiankin omituista tavallisille hevihemmoille.

– Olen kuullut useita kertoja ihmisten sanovan minulle, että heidän mielestään me kuulostamme liian omituiselta. Meidän on myös sanottu olevan arvoituksellisia ja esoteerisia. Ajat ovat tosin muuttumassa pikkuhiljaa ja hevi-ihmiset ovat tulleet entistä suvaitsevaisemmiksi Opehtin kaltaisten bändien suosion myötä ja monet ovat jopa alkaneet hyväksymään meidät. Minusta kaikenlaiset nimilaput musiikissa ovat rajoittavia eikä vain termi metalli. Rock-sanakin on rajoittava, mutta musiikki sanana ei ole, joten käytänkin sitä mieluiten kuvaamaan meitä.

Moni kuuntelija olisi taatusti valmis lyömään viikkorahansa vetoa, että Alchemistin kaltaisen musiikin tekemisessä on pakko mukana olla tajuntaa laajentavien aineiden käyttöä ja ties mitä. Adam kuitenkin kiistää asian.

– Ennen vanhaan noin kymmenen vuotta sitten me kokeilimme LSD:tä ja muita sen kaltaisia aineita, mutta tehdessä musiikkia emme koskaan ole minkään narkoottisen aineen vaikutuksen alaisia. Toki saatamme polttaa sätkän silloin tällöin ja ottaa vähän kaljaa rentoutuaksemme, mutta siihen se sitten jääkin.

Bändin yhteistyö Relapse-yhtiön kanssa on jatkunut jo parin levyn ajan ja Adam onkin tyytyväinen lafkan toimintaan, vaikka bändiä ei juurikaan ole nähty kiertelemässä kotimaansa ulkopuolella.

– Aikoinaanhan levyjemme jakelu ja promoaminen oli todella huonoissa kantimissa Australian ulkopuolella, mutta nyt olemme erittäin tyytyväisiä Relapsen toimintaan ja teemme parhaillaan heidän kanssa kovasti duunia parantaaksemme bändimme tilannetta Euroopassa. Jostain syystä kiertueiden järjestäminen siellä on vain erittäin hankalaa. Koemme kuitenkin Euroopan erittäin tärkeäksi alueeksi meille ja tulemme taatusti piipahtamaan siellä jossain vaiheessa. Australian kiertäminen onnistuu paljon helpommin ja siksi teemmekin paljon kiertueita täällä.

Koska sanoitustenkin perusteella Adam tuntuu olevan erittäin kiinnostunut ekologiasta ja luonnosta, on loppukevennyksenä kysyttävä mikä eläin parhaiten kuvaisi Alchemistia bändinä.

– Olisimme varmasti kameleontti, koska ne voivat muuttua ja silti pysyä samana eläimenä. Juuri sellaisena me näemme itsemme.

Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5

Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.

Inferno #12/2003

AC/DC
Tulkoon rock ja rock tuli. Vuonna 1977 julkaistu Let There Be Rock on levy, joka yhdessä pari vuotta myöhemmin julkaistun Highway to Hellin kanssa kiteytti bändin asenteen ja olemuksen täydellisesti. Kun Bon Scott nimibiisissä karjaisee omintakeisella äänellään Let there be rock, se ei suinkaan ole toteamus vaan käsky. Vaikka varsinaisia suuria hittejä ei em. kipaleen lisäksi löydy kuin ikiklassikko Whole Lotta Rosie, on levy täynnä kappaleita jotka yksinkertaisesti rokkaisivat vaikka itse Väinämöisen suohon. Biiseistä välittyy niin järjettömän vahva lataus ja tunnelma, että niistä tihkuvan hien ja testosteronin pystyy melkein haistamaan ja aistimaan pelkkien kaiuttimien välityksellä. On riffiä riffin perään, joidenka vuoksi moni kitaristi olisi taatusti valmis antamaan vaikka vasemman testikkelinsä jos olisi vain itse saanut keksiä ja soittaa niitä Scottin rinnalla. 9/10  

Suuriin saappaisiin astuneen Brian Johnsonin toinen tuotos AC/DC:n laulajana ei varmasti ollut paljoakaan ensimmäistä helpompi, sillä debyyttinsä Back in Black osoittautui kaupalliseksi menestykseksi. Kaikille rock-faneille kunniaa tekevä For Those About to Rock (1981) avataan hienolla nimikappaleella, joka aivan ansiosta on nostettu myöhäisempien aikojen AC/DC klassikoihin. Loppuosa levystä poislukien Evil Walks ja C.O.D. onkin sitten tasapaksumpaa ja taantuneempaa ”Accadaccaa”, jonka taso pysyy kuitenkin tasaisen hyvänä muttei loistavana kuten bändin aiemmilla levyillä. Johnsonin kireä kähinä on paikallaan orkesterin hieman uudistuneessa 80-luvun saundissa, mutta biiseissä on selkeästi havaittavissa Youngin veljesten & Johnsonin sävelkynän hienoista tylsymistä. Retrospektiivisesti katsottuna ja verrattuna pari vuotta myöhemmin julkaistu Flick of the Switch vain vahvistaa tuota havaintoa. 7/10

Kovana rock- ja AC/DC-fanina tunnettu kauhukirjailija Stephen King halusi herrojen musiikkia novelliinsa perustuvaan ja itse ohjaamaansa Maximum Overdrive –leffaan. Raina jäi B-luokan halvaksi pätkäksi niin monen muun King-filmatisoinnin kanssa ja samaan luokkaan tippuu myös AC/DC:n samana vuonna 1986 julkaisema Who Made Who –nimen saanut soundtrack. Orkesteri kirjoitti levylle yhden kummallisen iloluonteisen mutta kelvollisen levyn nimeä kantavan avausbiisin sekä pari mitäänsanomatonta instrumentaalia. Loput onkin sitten vanhaa tavaraa pääosin yhtyeen sen astisesta 80-luvun tuotannosta pois lukien hieno blues-henkinen Ride On. Back in Black ilta on napattu ne kovimmat hitit You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rockilta se klassinen kanuunabiisi ja varsin tylsältä Fly on the Wall lätyltä Sink the Pink ja Shake Your Foundations. Vaikka levylle onkin valittu muutama klassikko, eivät ne riitä pelastamaan sekavaa kokonaiskuvaa ja turhan julkaisun mainetta. 5/10

90-luvun avannut The Razors Edge esittelee yllättävänkin pirteässä kunnossa olevaa kokoonpanoa ja kuultavissa onkin Youngin veljesten kitaroista syntynyttä jopa hieman kokeellisempaa materiaalia. Levyn avausraita Thunderstruck on varmasti jokaisen aloittelevan kitaristin märkien päiväunien ja loputtoman reenauksen kohde, mutta suosiostaan huolimatta se on eräs yksi yliarvostetuimmista AC/DC rykäisyistä. Money Talks ja Mistress for Christmas nousivat jonkin sortin hiteiksi massasta erilleen, mutta loppu materiaali onkin sitä tasaisen tuttua ja turvallista maksalaatikkoa. 6/10 

AGENT STEEL
Order of the Illuminati
Scarlet

Nelisen vuotta sitten julkaistu Omega Conspiracy antoi odottaa paljon, mutta toisin kävi. Orkesteri oli reilun vuosikymmen hajoamisensa jälkeen selkeästi ruosteessa, eikä pystynyt muodostamaan musiikillaan kosmista yhteyttä kuulijoihin entiseen tapaansa. Uuden vuosituhannen koittaessa jäsenet ovat vertyneet, ja taajuuskaista on puhdistettu ulkoavaruuden aiheuttamista häiriöistä. Musiikkiin on tullut mukaan uusi pysäyttämätön voima, joka saa epäilevät tuomaatkin vakuuttumaan bändin energiasta ja kyvyistä. Täyteläisillä ja jyhkeillä saundeilla varustettu, entistäkin enemmän melodioita ja perinteistä metallia sisältävä julkaisu on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Materiaali on tasalaatuista HK:n sinisen tapaan, vaikka muutamaa kappaletta vaivaakin hienoinen kasvottomuuden puute. Kitaratyöskentely on erittäin mallikasta ja nautittavaa yhdessä tarkan rumpaloinnin kanssa. Hienoista riffeistä ja sointukuvioista kudotut kappaleet kruunaavat musiikkiin paremmin kuin hyvin. Laulajan ääni muistuttaa varsin paljon alkuperäistä laulajaa John Cyriista, mutta on tätä huomattavasti monipuolisempi ja vahvempi omaperäisyyden kustannuksella. Vaikka levyltä onkin ilman kummempia yliluonnollisia kykyjä aistittavissa vahva 80-luvun henki, on kaiuttimista virtaava metalli vahvasti nykypäivässä kiinni. Bändin asenne ja kokemus on onnistuttu kanavoimaan musiikkiin yhdessä valtavan energian kanssa ja lopputulos erottuukin edukseen suurimmasta osasta nykypäivän hengettömistä julkaisuista 8/10

ANCIENT RITES
And the Hordes Stood As One DVD
Sound & Picture

Kokonaan suomalaisin voimin ohjattu, tuotettu ja julkaistu DVD tekee niin kunniaa kuin oikeuttakin pitkän linjan belgialaiselle veteraanille Ancient Ritesille. Viime kesänä Belgian Biebobissa kuvattu keikka sisältää 18 kappaletta napsittuna tasaisesti orkesterin uran eri vaiheista. Vajaan puolitoistatuntisen setin ensimmäisestä biisistä lähtien yhtye luo nokkamiehensä Gunther Theysin johdolla yleisöön vahvan siteen, joka ei missään vaiheessa katkea. Niin bändi kuin fanitkin ovat heti hienosti menossa mukana, ja yksinkertaisen tyylikkäästi toteutettu konstailematon kuvaus ja ohjaus on sulavaa ja miellyttävää katsella. Laajakuvaformaatin puuttumista voi surkutella, mutta kiitettävä äänipuoli korvaa tuon puutteen. Saundit ovat aidosti livemäiset mutta tuovat samalla selkeästi esille kaikki ne pienet nyanssit, joita bändin musiikista voi löytää. DD 5.1 ääniraita on kyllä avara ja kirkas, mutta stereoraita toimii kyllä hevimmin. Bonusmateriaalina löytyy lyhyehkö vanhoista livemateriaaleista koottu historiikki, joka taas kerran vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jää aivan liian lyhyeksi. Pakollinen kuvagalleria on laitettu mukaan samoin kuin keikkavetoihin perustuvat pari asiansa ajavaa musiikkivideota. Suomalaisia kiinnostanee eniten maassamme vuonna 2000 kuvattu 15-minuuttinen kiertuedokumentti, jossa kuullaan ja nähdään niin rallikuskienglantia, kännisten fanien ylistyssanoja kuin harmittomia backstage tapahtumia. Muistin virkistyksenä taltiointi toimii varmasti paikalla olleille, mutta keikoilta kuvattuja kokonaisia biisejäkin olisi ollut mukava nähdä. And the Hordes Stood As One DVD on hyvä osoitus siitä, että suhteellisen pienelläkin budjetilla voidaan luoda laadukasta jälkeä, jos vain omistautumista ja osaamista asialle riittää. 9/10

CRYPTIC WINTERMOON
A Coming Storm
Massacre

Kryptisen kliseisesti nimetyn orkesterin kymmenvuotisen taipaleen aikana haalittu kokemus kuuluu musiikissa. Toisella täyspitkällään orkesteri taituroi melodisesti kalmankatkuisen ja mustankäryisen metallin saroilla, vieraillen tasapuolisesti molemmissa genreissä. Vokalistin räyhäävän räkäinen ääni on asiaankuuluvaa ja tarttuvan melankolisia melodioita työstävä sahaaminen on varsin mallikasta. Komeuden kruunaa koskettimien runsas käyttö, vaikka ajoittain ne vaikuttavatkin liiaksi päälle liimatuilta ja turhilta. Tunnelman luomisessa on toki käytetty myös perinteisiä akustisia kitaroita, eikä kappaleiden vauhtikaan ole koko ajan moottoritienopeuksien tuntumassa. Henkeä vedetään ja synkistellään muutamalla instrumentaalilla, ja tempoa on muutamassa veisussa laskettu raskaaseen keskitempoiseen poljentoon. Kokonaisuutena bändi kuulostaa enemmän kuin vähän saman saran uranuurtajalta, Dissectionilta. Orkesteri matkiikin vaikeata kohdettaan verrattain hyvin, vaikkei toki ylläkkään missään vaiheessa samanlaiselle nerokkuuden tasolle. Hyvin kopioitu on jo puoliksi tehty, nyt enää tarvittaisiin se toinen puoli omaa 6/10 

DOOMSTONE
Disharmonic
Source of Deluge

Omien sanojensa mukaan orkesteri yrittää värittää kompleksista death-thrashiaan erilaisilla progressiivisilla ja melodisilla elementeillä tavoitteenaan omaperäisyys ja riippumattomuus muista tyyleistä. Vaikka tavoitteet ovatkin erittäin kunnioitettavia, ontuu toteutus pahemman kerran. Monipuolisuuden saavuttamiseksi biiseihin on ympätty lukuisia erilaisia osioita, temmonvaihdoksia ja pieniä kitarakikkoja. Näistä seikoista huolimatta biisit ovat toisiinsa verrattuna todella tasapaksua jyystöä, joissa ideat vaikuttavat vain toistensa eri variaatioilta. Onneksi biisit on sentään älytty jättää neljän-viiden minuutin tienoille, sillä pidempinä niiden nautittavuus laskisi entisestään. Aivan toivotonta räpellystä ei Doomstone kuitenkaan ole, sillä bändi tuntuu hallitsevansa instrumenttinsa ja yhteensoiton hyvin joka pelastaa jo paljon. Myös musiikissa ilmenevät pienet ovelat oivallukset ja jämäkät taustat lupailevat kyllä enemmän tulevaisuutta silmällä pitäen. 4/10

IN FLAMES
Trigger
Nuclear Blast

Menneenä vuonna ilmestynyt, mielipiteitä yllättävän paljonkin jakanut Reroute to Remain oli kaikesta huolimatta yksi viime vuoden parhaimmista levyistä. Bändi uskalsi uudistua sopivasti jo hieman puhki kalutusta ja tylsäksi käyneestä konseptistaan. Viiden kipaleen Trigger –sinkula on hieno esimerkki hyvin tehdystä faneille suunnatusta julkaisusta. Nimikappaleen lyhennetyn version lisäksi tarjolla on uusi rapakka ralli, hieman valjuksi jäävä coveri Genesiksen hitistä, club miksausta R2R:n Cloud Connect –vedosta sekä vielä vinkeä C64-karaoke -versio vanhasta Moonshield –klassikosta. Keräilijöille ja tosifaneille on sinkusta tarjolla myös ökyhintaiseksi haukuttu digipack, jonka kylkiäisenä tulee parin biisin DVD, sisältäen videot Triggerin lisäksi hienosta Cloud Connected –rallista. Vaikka metallipiireissä ”levyn ainoan hyvän biisin” sisältävät singlet mielletään yhä kuuluvaksi pop-ja disco musiikkiin, puolustaa In Flamesin julkaisu hyvin paikkansa niin fanien keskuudessa kuin promootiotarkoituksissakin. Eikä popissakaan ole mitään vikaa. 7/10

KREATOR
Live Kreation
Steamhammer

Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan teutoonithrashiaan räiminyt Kreator räväytti pari vuotta sitten ulos sellaisen setin musiikkia, että hieman kokeellisempi ja samalla myös väsyneempi 90-luvun tuotanto lunasti paikkansa. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen livelevy sisältää läpileikkauksen yhtyeen urasta ja samalla kaikki ne kovimmat klassikkoviisut, joiden tahdissa tukkaa on heilutettu vuosikausia. Yllätyksettömästi setti painottuu uusimman levyn lisäksi alkupään materiaalin, kun taas 90-luvulla julkaistuista levytyksistä ei löydy kuin biisi per levy. Lopputuloksena onkin 24:n biisin ja vajaan parin tunnin tykistökeskitys, jolta ei voi yksinkertaisesti suojautua millään. Rautaa sataa niskaan lähestulkoon loputtomina kuuroina, ja osumatarkkuus säilyy tappavan tarkkana biisi toisensa jälkeen. Orkesteri moukaroi Millen komennossa erittäin jämäkästi ja miehen uniikin räkäisessä äänessä on kuultavissa aimo annos tuttua vihaisuutta. Rytmiryhmän tykistökomentajana Ventor on mies paikallaan ja iän karttuessa herra Reil on tullut vain nopeammaksi ja tarkemmaksi. Sami Yli-Sirniön tyylitajuinen kitaratyöskentely pehmentää ja täydentää kokonaisuutta mallikkaasti tuoden siihen entistä enemmän potkua ja dynamiikkaa. Kun saunditkin ovat levyllä selkeät mutta orkesterin linjaa noudattaen sopivan rosoiset, on lopputulos malliesimerkki hyvästä liveorkesterista ja levystä. Samaan aikaan julkaistavaa DVD:tä saa yhdessä ja erikseen livelevyn kanssa. Vuoden metallipaketin titteli on valumassa rasvaisiin saksalaisiin kouriin.  9/10

KREATOR
Live Kreation - Revisioned Glory DVD
Steamhammer

Kreatorin DVD tallenne esittelee bändin livekunnon Koreassa ja Brasiliassa toissa vuonna nauhoitetuilta keikoilta. Menninkäis-Millen johtama orkesteri olikin huimassa vedossa Euroopan kiertueen päätöskonsertissa Helsingissä 1,5 vuotta sitten ja niin vanhat kuin uudet thrash-rallit toimivat sen pahamaineisen taudin lailla. Aiemmin tupla CD:ltä kuulemani keikka antoi odottaa DVD:ltä paljon, vaikka Kreatorin visuaalinen anti ei olekaan missään nimessä pääosissa bändin keikoilla. Herra Petrozza on kuitenkin thrashin pieni suuri mies: asialleen omistautunut ja karismaattinen henkilö, jonka persoonallinen ja kurkkua kiduttava ääni on uniikki ja siten helposti tunnistettavissa. Sisällöllisesti DVD tarjoakin mukavalta vaikuttavan paketin niin bändin musiikista kuin urasta. Lukuisien promovideoiden lisäksi ekstroista löytyy niin erilaisesta video- ja kuvamateriaalista koostuva historiikki, kuin perinteinen täydellinen discografia sekä pari heikompitasoista livevetäisyä. Live-osuus on toteutettu dokumentin omaisestiViolent Revolution -kiertueelta leikkaamalla biisien väliin pätkiä eri maista, faneista, Kreator tatuoinneista, backstagelta ja onpahan mukaan saatu muutama hevijulkkiskin sanomaan sanasensa. Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että live on mahdollista myös katsoa ilman näitä pidemmän päälle turhaksi ja ärsyttäväksi käyviä pätkiä.

Itse varsinainen keikka on varustettu laadukkailla ja kirkkailla DD 5.1 äänillä, vaikka perinteinen stereoääni antaakin astetta jymäkemmän ja positiivisella tavalla suttuisemman yleisvaikutelman. Kuvaus ja kuvanlaatu on kohtuullisen laadukasta, vaikka rakeisuutta onkin ajoittain havaittavissa. Eniten kuitenkin häiritsevät toistuvat turhat kikkailut kuvan värien kanssa sekä satunnaisesti käytetyt nopeat leikkaukset, jotka eivät oikein sovi Kreatorin kaltaiselle turhia hienouksia karttavalle bändille. Vaikka levy onkin sisällöllisesti varsin hyvä, aiheuttaa ihmetystä lyhyt kesto: CD-julkaisuun verrattuna materiaalia on karsittu lähes puolen tunnin edestä ja niinpä useita vanhoja Under the Guillotine tai Awakening of the Gods -kappaleiden kaltaisia klassikoita ei nähdä. Sinänsä mielenkiintoiselta vaikuttava historiikkikin kärsii todella hätäiseltä vaikuttavasta ja ainoastaan kunkin aikakauden pintaa raapaisevasta käsittelystä. DVD olisikin ehdottomasti pitänyt jakaa kahdelle levylle, jotta riittävä määrä tilaa olisi saatu niin ekstroille kuin keikkamateriaalillekin. 8/10

NEVERMORE
Enemies of Reality
Century Media

Kolmen vuoden tauon jälkeen kuudennen julkaisunsa valmiiksi saanut orkesteri kuulostaa hitusen aggressiivisemmalta ja kompleksisemmalta aiempaan verrattuna. Keskimäärin biisit tuntuisivat olevan astetta rivakampia temmoiltaan ja sisältävän enemmän tavaraa ja varsinkin riffejä kuin mitä aiemmin . Warrel Danen uniikkia ääntä on yhä hieno kuunnella, vaikka herra ei enää kykenekään vetämään aivan yhtä korkealta ja voimakkaasti kuin orkesterin alkupään levyillä, Sanctuaryn ajoista nyt puhumattakaan. Vaikka orkesterin hevimpi ote ei sinällään olekaan pahasta, niin Warrelin ääni ja myös aiemmin bändin tavaramerkeiksi tulleet hienot melodiat jäävät jyräyksen alle. Levyä vaivaa myös pieni labyrinttimäinen sekavuus, joka sekoittaa kuuntelijan päätä ja hankaloittaa sokkelon kätkemän aarteen löytämistä. Sinnikkyys saattaa palkita musiikin syövereihin sukeltavan mukavammin, tai jättää tämän harhailemaan ainoastaan hyvän kokemusen rikkaampana. 6/10 
 
NIGHTFALL
I Am Jesus
Black Lotus

Kreikkalaisen metallin pioneeri Nightfall on laskeutunut jälleen keskuuteemme. Kolmen vuoden tauosta ja lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta bändi tuntuu uusiutuneen ja vahvistuneen juuri oikealla tavalla. Bändi on alati poukkoillut musiikissaan eri suuntiin aina alkuaikojen doom- ja black metallin synteesistä myöhäisempien aikojen gootahtavampaan ja melodisempaan linjaan. Tästä kehityskaaresta huolimatta tuorein I am Jesus onnistuu hieman yllättämään raskaudellaan ja synkkyydellään. Jos parilla edellisellä levyllä oma linja tuntui olevan hiukan hukassa, niin tällä kertaa palaset tuntuvat loksahtavan oikeille paikoilleen. Levy jyrähtää käyntiin hienosti, onnistuen silti säilyttämään tasaisen laadun lähestyttäessä kohti seesteisempää loppua. Tarttuvat melodiat ovat jääneet muistoiksi edellisistä levyistä, mutta ovat maustuneet entistä maukkaimmiksi ja mureimmiksi, hienovaraisesti käytettyjen koskettimien antaessa pikantin lisäyksensä. Efthimis Karadimaksen kireää mutta melodista murinaa lähestyvä laulutyyli on paikallaan tumman tunnelman luojana, muun bändin jyrätessä vahvasti eteenpäin miellyttävän jyhkeillä Tico-Tico -soundeilla varustettuna. Orkesterin aggressiivisempi dark– ja etäisesti jopa death metallia muistuttava ote tuntuu sopivan bändin helleeniseen metalliin aiempaa paremmin. Kuuntelukertoja vaativa levy kasvaa ja aukeaa pikkuhiljaa ja osoittautuu loppupeleissä helposti yhtyeen yhdeksi parhaimmista tuotoksista. 8/10

NIGHTRAGE
Sweet Vengeance
Century Media

Jos lauluista vastaa Tomas Lindberg, rummuista Per M. Jensen ja kitarasta mm. Gus G. niin tyylisuunnan ja lopputuloksen arvaaminen ei liene liian vaikeata. Jos yhden pisteen vihjettä joku vielä kaipaa, niin kokoonpanon kotipaikka on Göteborg. Aivan oikein! Melodisesta swedu-deathistahan tässä on kysymys, vieläpä todella kovan luokan kokoonpanolla. Vaikka pääpaino onkin mättökompeilla etenevässä materiaalissa, on musiikkiin tuotu myös paljon melodioita ja vaikutteita perinteisemmästä metallista. Tätä vaikutelmaa lisäävät säästeliäästi käytetyt puhtaat heavy vokalisoinnit, jotka sulautuvatkin yllättävän hyvin yhteen Tomaksen raspikurkun kanssa. Ammattimiesten kädenjälki läpi levyn on aina tuotantopuolta myöten huippuluokkaa. Helleenien kitaravelhon työskentely yhdessä maanmiehensä ja bändin perustajan Marios Iliopouloksen kanssa on hienoa ja taidokasta eikä vain teknisesti. Herrat syytävät instrumenteistaan hienoja ja maukkaita sahauksia sekä tunnelmallisempia melodioita, joista moni bändi olisi kateellinen tai ainakin olisi syytä olla. Kaikesta huolimatta kokonaisuutta vaivaa hienoinen hengettömyys ja liiallinen tasapäisyys, joka estää bändiä ja levyä nousemasta aivan terävimmälle huipulle. Jymäkkää ja laadukasta metallia genrestä pitävälle. 8/10

NUCLEAR ASSAULT
Alive Again
Steamhammer

Vanhan thrash-jyrän aiempi sopimuksesta ulos kiemurtelun takia julkaistu livelevy oli kaikessa tyhjyydessään ja tylsyydessään todella karmeaa eikä lavoille paluun takia julkaistu uusi livekään herätä suuria ennakko-odotuksia. Merkillisen tyngäksi ainoastaan 38 minuutin mittaiseksi jätetty levy sisältää kyllä ne kolmen alkupään täyspitkän ja yhden minin kovimmat hitit, mutta enemmänkin soitantoa olisi ollut mukava kuulla. Puutetta on tosin yritetty korvata lisäämällä mukaan CD-ROM ominaisuuksia kuten haastattelu- ja livepätkiä kuuden minuutin edestä. Haastattelupätkä on varsin tyhjänpäiväistä jorinaa eikä huonolaatuinen livepätkäkään mitään silmäkarkkia ole joten ekstroista ei iloa ole kuin kerraksi. Levyllä heti ensimmäisenä korviin pistää merkillisen lepsu ja hyvän pullataikinan kaltainen löysä soitto. Heti perässä tulee levyn voimaton äänimaailma, jossa kitarat on kokonaan vaimeana taustalla laulun ja rumpujen ollessa etualalla. Näistä seikoista johtuen biisien energiasta tippuu monen monta kilotonnia pois ja odotettu audiorynnäkkö jää puolitiehen. Tuleen ei saa jäädä makaamaan opetettiin armeijan harmaissa aikanaan, mutta sitä Nuclear Assault valitettavasti juuri tekee rynnistyksensä keskellä. 5/10

OCCULT
Prepare to Meet Thy Doom/The Enemy Within+demo 1993
Painkiller

Occultin lähes kymmenen vuoden takaiset alkupään julkaisut on päätetty pistää samaan pakettiin vanhan studiodemon kera ja saattaa laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen alkuperäisten painosten vaikean saatavuuden takia. Orkesterin vanhakantainen ja yksinkertainen thrash-black mixtuura on kieltämättä yleisilmeeltään omalla tavallaan kiehtovaa ja pätkittäin toimivaa, mutta nopeiden vetojen ainainen tuku-tuku komppi ja keskitempoisten biisien venytetyn tylsät kitarasahaukset eivät pidemmän päälle jaksa kamalasti innostaa. Hitaammat osuudet tuovat hitusen monipuolisuutta musiikkiin, mutta eivät jaksa pelastaa debyytin auttamatonta monotonisuutta. Suuria muutoksia ei konseptiin ole tehty toiselle levylle, mutta biisejä on älytty lyhentää toimivimmiksi. Kappaleet kuulostavat astetta kiukkuisemmilta ja kompleksisimmilta, joka lienee pitkälti kokemuksen kartuttamisen ja soittotaidon kehittymisen ansiota. Vaikka mystinen ilmapiiri onkin kadonnut taitojen ja teknisyyden kasvaessa, on levy silti piirun verran parempi edeltäjäänsä verrattuna. Levyä vaivaa silti harkitsemattomilta vaikuttavat ja päättömän tuntuiset biisirakenteet, joissa hyvätkin ideat hautautuvat yleiseen sekavuuteen. Perään tungettu demo ei onnistu yllättämään, vaan sisältää debyytin kaltaista mäiskettä astetta primitiivisemmällä tuotannolla. Kokonaisuutena paketti maistuu varmasti monelle kulttibändejä arvostaville metallisteille, mutta suuri yleisö jää yhä autuaan tietämättömäksi orkesteirn toiminnasta ja aivan ansiosta. 5/10

SADUS
DTP demo 1986
Hammerheart

Vanhojen klassikkodemojen ja levyjen uudelleenjulkaiseminen on aina kulttuuriteko, jolle hatuttomankin henkilön pitäisi lakki ostaa ja nostaa. Remasteroitu Saduksen ensimmäinen demo on saanut kaverikseen pari rapakkaa teknistä thrash rallia toiselta Certain Death –demolta. Herää kysymys miksi vain kaksi biisiä eikä koko demoa, kun kestoa ei julkaisulla ole kuitenkaan kuin nafti 30 minuuttia? Ottaen huomioon alkuperäisten julkaisujen iän ja todennäköiset äänitysolosuhteet, on saundit yllättäväkin kirkkaat ja kohdallaan. Äänimaailma on toki aika diskanttivoittoinen ja ohut, mutta se ei lainkaan latista yleistä tunnelmaa. Biisit ovat alusta loppuun saakka aikamoista kohkausta ja paahtoa, mutta selkeä punainen lanka biiseistä löytyy eikä se koskaan pääse tyystin katoamaan muusikoiden räpylöistä. Merkille pantavaa on basson ja kitaroiden omintakeinen ja villi tyyli, jota vokalistin erittäin kireä ja korkea täydentää hyvin. Vaikka musiikki onkin näin jälkeenpäin kuunneltuna selkeästi oman aikansa tuotos, ei ajan hammas ole päässyt nakertamaan materiaalia kovinkaan pahasti. Innovaatio, intensiteetti ja tekninen osaaminen ovat yhä selkeästi kuultavissa. Fanius yhdessä nostalgisen suhtautumisen kanssa Saduksen esittämään musiikkityyliin auttavat varmasti julkaisun sisäistämisessä, mutta niin bändin kuin julkaisunkin meriitit pitäisi olla muidenkin kuultavissa. 7/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream 

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

SODOM
One Night in Bangkok
Steamhammer

Vekkulisti 80-luvun pop-hitin mukaan nimetty Sodomin kahden levyn livesetti tiivistää yhtyeen 20 vuoden taipaleen 23 kipaleeseen. Mukaan on vedetty todella paljon ikivanhoja klassikoita uran alkutaipaleelta sekä useita ralleja yhtyeen menestyksekkäimmältä Agent Orange –lätyltä. Orkesterin vähemmälle huomiolle jäänyt 90-luvun tuotanto on myös yllättävän hyvin edustettuna, kun taas ihmetystä herättää tuoreimman, kovan M-16 –levyn edustus ainoastaan kahden kappaleen voimin.

Vaikka varsinainen keikkaäänityksen tekemisessä ei olekaan käytetty viimeisen päälle hifi-vehkeistöä, on jälki juuri Sodomille sopivaa: likaista, raakaa ja raskasta. Bändi puuskuttaa eteenpäin täysillä kuin täydessä lastissa oleva diesel-veturi, joka amok-juoksunsa aikana ei suostu pysähtymään yhdelläkään asemalla. Samoin ei myöskään Tom-eno viljele turhia välispiikkejä, vaan biisit seuraavat toinen toistaan tiiviissä tappituntumassa. Heikompaa miestä moinen meno alkaisi jo taatusti hirvittämään, mutta kun bändillä on langat käsissä ja suunta selvä, on helppo heittäytyä kyytiin ja antaa sekä jalan että pään vatkata. Jos tällaista toimintaa harrastaisi vielä kunnon hevisaunassa, olisi meno taatusti varsin lähellä autenttista Thaimassa nauhoitettua keikkaa. Vanhassa vara jälleen parempi. 8/10

MARTTI SERVO – RAKKAUDEN RAKOTULKKI

Martti Servo & Napander on viimeisen parin vuoden aikana noussut kulttisuosikista laajempaankin tietoisuuteen. Käsittämättömintä Martti-ilmiössä on, että musiikki puree niin rock kuin vahvasti metallihenkisiinkin ihmisiin, jotka normaalisti inhoavat kaikenlaista iskelmämusiikkiin vittaavaakin. Napander-orkesterin sävelet liikuttavat kuitenkin raavaita miehiä aina kyyneliin saakka ja onpahan karskien ukkojenkin nähty keskenään pistävän jalalla koreasti Martin tahtiin. Osa suosiosta selittyy varmasti omaperäisillä aidosti suomalaisen miehen elämää ja tuntoja kuvaavilla sanoituksilla, joista ei huumoriakaan puutu. Martti-ilmiö on alkanut elää omaa elämäänsä, myös artistin itsensä sisällä kuten seuraavasta juttutuokioista käy hyvin esille.

Martti Servo -persoonan syntyä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä on syytä kaivella heti aluksi.

- Martin lähtölaukaus muistuttaa kansakunnan syntyä. On tarve, paine ja historiallinen tilaisuus. Tarve tottakai musan tekoon, ilmanpaineet parahultaiset, jotta sisuskalut pysyvät nahan ja luuston tuntumissa paikoillaan ja musajannuilla riittävästi luppoaikaa puuhailuun. Niin ne Martin hommat starttasivat. Oli sopivat olosuhteet ja kattaus kohdallaan! Persoonaan tottakai vaikuttavat geeniperimä, kasvupaikka ja kasvatus. Nykyään Martti luottaa entistä enemmän geenigeelin määräävään rytmiin!

Jos artisti itse alkaa puhumaan itsestään kolmannessa persoonassa, kotinuppitohtori alkaa heti epäilemään juttuja jakomielitaudin ensioireiksi. Missä menee sinun ja Martin raja eli kuinka paljon tunnistat itsessäsi Martti Servoa?

- Kysymys on akateeminen. Martin erottaminen omaksi entiteetikseen on suohon piirretty viiva. Ennen pitkää rahkasammal tekee tyhjiksi erotusyritykset ja lopulta moinen hanke paljastuu ajanhukaksi ja nävertelyksi.

Martti Servo on siis erottautunut omaksi henkilökseen, jonka tyypilliset päivärutiinit erottuvat hieman kuitenkin normaalien duunareiden toimista.

- Tyypillistä päivää ei taida olla. Kun viimeiset painajaiset on tullut katsottua ja kello aamusilla pärähtää, on kenttä avoin muuttujien puuttua peliin. Martin päivään kuuluu useimmiten runsasta kahvin juontia, jonkun verran autoilua ja aavistus kuntoilua. Saunaa aina kuin mahdollista. Roudauksesta Martti myös pitää paljon ja loppu pyhitetään makustelulle!

Napander-musiikin suosio on kasvanut levy levyltä ja tavoittanut todella laajan kuulijakunnan aina rock- ja metallipiirejä myöten. Suosion salaisuutta ei tosin Marttikaan pysty määrittelemään.

- Suomen Gallup on laitettava tätä kyselytutkimaan. Martti ei voi tähän antaa mitään vastausta ennen tieteellistä ja kattavaa evidenssiä.

Servo-ilmiöstä on alettu puhumaan myös Martintauti nimellä, joka tuntuu tarttuvan helposti kaikkiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Oireet ovat kuitenkin helppoja tunnistaa, vaikka paranemisennuste onkin yleensä varsin huono.

- Martintautia ei vielä olla pystytty eristämään, mutta sen tartuntatapa on jo selvillä. Tauti leviää korvien ja silmien kautta, epidemiasta ei vielä voi puhua. Mikäli tauti on parasta laatua, niin se siirtyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle! Jotkut ovat kyllä immuunejakin, mutta virologian dosentti Mauno Tiira on aina valmis alentamaan vastustuskykyä kemiallisesti!

Martintauti siis leviää ja tarttuu myös helposti raskaammankin rokin ystäviin kuten on jo huomattu. Martti itse ei kuitenkaan tunnustaudu suureksi metallin ystäväksi ja suhde siihen onkin hieman epämääräinen.

- Suhteellisen ohut eli läkkipeltimäinen. Kyllä se on jäänyt Zeppeliniin ja Purpleen, jotka ei tietty edes järin raskaita taida ollakaan.

Alan pioneerit ja suuret nimet kuten The Doors, AC/DC, Iron Maiden ja Uriah Heep ovat kuitenkin tulleet tutuiksi.

- Tuttuja ovat! Kyllä Doors oli lapsuuden suuri suosikki - kaikki levyt ovat olleet hallussa jossain vaiheessa. Eisiidiisiitä meinasin mennä jopa katsomaan kun ne viime jaksossa stadiutuivat. Ei siitä kyllä mitään tullut.

TUNTUUKO TUTULTA?

Martin hienot sanoitukset kiinnostavat ja hymyilyttävät monia. Innostus kirjoittamiseen ja sanojen kanssa leikkimiseen on ilmennyt jo kouluaikoina ainekirjoituksissa.

- Ainekirjoitus mukavaa oli. Martilla oli ilo olla jonkun aikaa legendaarisen radio- ja dokumenttimiehen Axa Sorjasen sedän äidinkielen opissa. Timo Sorjasella oli viininpunainen PV-Volvo ja ainekirjoitus koko ajan mielessä. Mitä sanoihin tulee, niin kyllä Napanderissa niitä etupainoisesti sijoitellaan. Eli kyllä ne tuntuvat merkittävemmiltä kuin sävellykset.

Monia suomalaisia iskelmäartisteja on sanottu suomalaisen miehen tunteiden tulkiksi, mutta minusta sinun lyriikkasi on kyllä paljon aidompia, rehellisempiä ja iskevämpiä kuin muiden.

- Nyt täällä punastutaan. Hikoiluttaa ja harmittaa tuo piippukaulus näin kevätlämpösillä. Niin hienoltahan tuo kuulostaa, ettei sitä edes kehtaa ajatella. Seuraava kyssä ja heti!

Biiseissä esiintyvät tarinat nousevat ajoittain aika huikeisiinkin mittasuhteisiin, joita on vaikea uskoa todeksi. Ja mikäli niissä totuuden siementä onkin, niin yleensä ne ovat tapahtuneet niille kuuluisille joka paikkaan ehtiville isoille pojille eikä koskaan itselle. Martin kohdalla tapahtumat ovat kuitenkin omakohtaisia.

- Taitavat olla aika tosia kaikki. Valitettavasti.

Kaikkeahan sitä sattuu ja tapahtuu varsinkin jos väkijuomat ovat kuvioissa mukana. Aika monessa laulussa alkoholi mainitaankin rempseän menon seassa eli onko ilo ilman viinaa teeskentelyä?

- Teeskentely on helpompaa kun alkoholilla on osuutta asiaan!

Suosikkinapanderi löytyy myös helposti ja aine on tuttu myös rock-piireistä.

- Jaloviina, yksi tähteä.

Iloisten ja kosteiden iltojen jälkeen on pelottavankin herra kankkusen vierailu odotettavissa. Mitään hauskaa muisteltavaa ne eivät useimmiten ole eikä Martillakaan ole mitään suurempia syitä niitä muistoihinsa tallentaa.

- Martin kankkusmuistot ovat suhteellisen laimeita, eikä meikäläiselle niihin sisälly mitään mahtavaa kokemisen tunnelmaa. Kankkunen on vain rasittava ystävämme jonka vierailu kestää usein liian kauan. Tulee kylään tosta vaan! Ei minkäänlaisia tapoja sillä!

Jos Martti laulaakin ajoittain hunningolla olosta, niin terveellisiä elämäntapoja mainostetaan useissakin urheiluaiheisissa ralleissa aina formuloita, jalkapalloa ja jääkiekkoa myöten. Martti tunnustautuukin innokkaaksi penkkiurheilijaksi ja kuntoilijaksi.

- Martti on kohtuullinen penkkisport-jannu. Yleisurheilu ei niinkään kiinnosta, mutta jäkis ja fudishan ne suosikit ovat. Enemmän haluaisi seurata kuin mitä rahkeet antaa myöten. Oma harrastus on enempi kuntosellaista: lenkkeilyä, pientä puusavottaa ja talvella hiihtelyä. Lapsena kyllä sulkkista tuli jotenkin vakavasti pelailtua.

HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ

Martti Servo & Napanderin uusin levy Täysosuma! tuntuisi olevan enemmän perinteisempää iskelmää kuin aikaisemmat levyt.

- Tämä levy on selkeästi enemmän kokonaisuus kuin aikaisemmat, vaikka se onneksi edelleenkin pomppii sinne tänne ja jää jonnekin. Saundillisesti olemme aina pyrkineet jonkinlaiseen tukkoon, mutta tätä on nyt Täysosumalle haluttu vähemmän. Tämä on järkäle tämä Täysosuma kun se kohdalle osuu!

Viime aikoina Martin hengentuotoksia on nähty ja kuultu aika monen tilaustyön muodossa mm. Tummien vesien tulkit tv-sarjan tunnusmusiikiksi sävelletty pienoiseksi hitiksi muodostunut Mikä on kun ei taidot riitä?. Tuorein tilaustyö oli Image-lehdelle sävelletty Tukkoiset polut. Sävellysprosessi tilaustöissä on erilainen kuin omalla levylle tehtävissä kappaleissa.

- Kyllähän se eroaa. Kun tekee noin normaalisti jossakin tulevaisuudessa julkaistavalle omalle levylle, ei semmoisia deadline asioita tarvitse miettiä. Näissä tilaushommissahan määräajat ovat sitten kaiken a ja o. Eli kyllä ne jotenkin paineisempia taitavat olla, mutta toisaalta helpompiakin kun on tekemisen pakko. Ei unohdu liikaa makustelemaan. Samalla ne ovat sitten pois käsistä nopeasti. Tällä hetkellä ei ole tiedossa uusia tilaustöitä.

Musiikin lisäksi Martti on laajentanut repertuaariin TV:n puolelle aikamoiseksi pienen piirin hitiksi muodostuneessa SubTV:n Yösydän chat-ohjelmassa. Ohjelman suosio on yllättänyt vetäjänsä ja jatkoakin on luvassa.

- Kyllähän se jonkinmoinen yllätys on ollut. Ja yllätys myös kuinka omituista ja mukavaakin se on. Pari poikaa siellä mestaroi kokonaista kanavaa keskellä yötä. On semmoista raivaajahenkeä kun lähdetään pimeässä Pöllölaaksossa kohti tuntematonta ilman tietoa lähimmän tunnin tapahtumista. Ne hommat jatkuvat nyt toukokuun puoleen väliin ja sitten tulee kesätauko. Mutta syksyllä jatkuu taas!

Muiden hommiensa lomassa Martti Servo & Napanderia ehditään kuitenkin näkemään myös lukuisilla konserttilavoilla kesän aikana.

- Nyt tuntuu hyvältä. Koko kesä on aikalailla tukossa noin festivaalimielessä. Sopivasti kuuluu viesti nyt. Enempi voisi jo tuntua työltä.

Juhannustakaan ei Martti ehdi viettämään omassa rauhassa, vaan sijainti ja suunnitelmat ovat jo selvät.

- No keikalla tietysti! Olemme Raumanmeren Juhannuksessa kahtena päivänä soittamassa. Eli sinne vaan!

Elämänohjeita ei Martti halua alkaa sen kummemmin jakelemaan lehden lukijoille.

- Elämänohjeet tulevat nyt musamuodossa. Täysosuma-levylle ohjeistusta on nyt säilötty useamman vuoden tarpeisiin. Kyllä valistunut lehden lukija nyt kääntyy levykaupan puoleen ja hakee ohjeistuksensa sieltä!

IMPALED NAZARENE – PALUU ASTIALLE

Nuclear metallin ainoat oikea sanansaattaja Impaled Nazarene on taas palannut Astialle parin vuoden tauon jälkeen äänittämään jatkoa hyvin menestyneelle Absence Of War Does Not Mean Peace -levylle. Infernolle tarjoutui eksklusiivinen mahdollisuus päästä rupattelemaan työn alla olevan levyn synty- ja äänitysprosessista bändin keulahahmo Mika Luttisen kanssa.

Kurvaan Astia-studion pihaan uskollisella kaurapuuron värisellä Lallillani sovittuna aikana heinäkuun 10. päivä. Bändi on ehtynyt olla studiossa jo kahdeksan päivää varatusta kahdesta viikosta ja ennakkoon saamieni tietojen mukaan jotain pitäisi olla jo valmiinakin. Mikäli paikka ei olisi jo entuudestaan tuttu, olisi lähes mahdotonta kuvitella ulkoapäin rähjäisen aaltopeltihallin pitävän sisällään reilun miljoonan mummon markkaa maksanutta studiota, jossa niin omistaja kuin laitteet ja bänditilat ovat huippuluokkaa. Arveluttaa hieman jättää oma motorisoitu nelipyöräinen kulkupelini pihaan, sillä Astian kanssa saman hallin tiloissa toimii myös autokorjaamo jonka potilaita on piha jo entuudestaan lähes täysi. Astun studion tiloihin sisään ja löydänkin yläkerran lounge-alueelta herra Luttisen jonka kanssa on tarkoitus albumin teon tiimoilta turista. Kättelystä ja muutamasta sanasta koostuvan tervetuliasseremonian jälkeen siirrymme suoraan itse äänitystiloihin kuuntelemaan muutamaa uutta rallia. Äänitykset ovat kuuleman n. 1,5 päivää aikataulusta jäljessä, mutta tästä huolimatta koko bändi vaikuttaa varsin levolliselta ja rauhalliselta. Äänittäjä ja suurvisiiri Anssi painaa play-nappulaa ja ämyreistä alkaakin pauhaamaan napakka rytinä, tosin mukana ainoastaan pelkät kitarat ja rummut. Pari biisiä kuunneltuamme koko pääkallopaikalla oleva bändi lukuun ottamatta basistia vaikuttaa tyytyväiseltä kuulemaansa ja minä myös. Bändi ei ainakaan ole antanut tuumaakaan periksi, sille sen verran kiukkuista menoa tuntui nauhalle tarttuneen.

Pikaisen kuuntelusession jälkeen jätämme loput bändistä jatkamaan hommiaan ja siirrymme Mikan kanssa miellyttäviin majoitustiloihin keskustelemaan hieman tarkemmin levystä. Kuviot levyn tekemisessä ovat jo tuttuja edellisiltä levyiltä: pari viikkoa äänittämistä, parin viikon tauon jälkeen viikko miksausta Finnvoxilla Karmilan toimesta ja päälle herra Jussilla masteroi koko komeuden.

Anssi Kipon ja Astia studion valinnalle löytyy hetkeäkään miettimättä hyvät perusteet.

- Kippo on vaan niin perkeleen tarkka äänittäjä, että se ei päästä levylle virheitä. Toiseksi muihin studioihin verrattuna Astian oleskelutilat vaan paranee koko ajan levy levyltä mitä me olemme täällä käyneet tekemässä. Täällä on vaan niin vitun mukavaa, voi vaan olla. Löytyy isot kasat leffoja, on saunat, saatanan grillit ja kaikki. Totta kai, kun on Anssin kanssa äänittänyt jo aika monta levyä, niin se tietää minkälainen bändi me ollaan ja Anssiin pystyy luottamaan täysin. Ja Kippo osaa piestä meistä parhaat puolet pihalle ja se vittuilee meille, muttei liikaa. Repenkin se pisti ottamaan 36 ottoa jostain rumpujutusta, jonka jälkeen mies käveli niin vihaisen näköisenä ulos tupakalle, ettei sille uskaltanut edes sanoa mitään. Ja viimeksi kun oltiin täällä, niin piti laulamisen välillä käydä pihalla purkamassa vähän paineita ja heittelemässä pulloja seinään. Mutta sitten taas jatkettiin kuin ei mitään.

EI NAURATA

Levyn nimi All That You Fear kaipaa hieman selitystä, eihän noinkin karskien kundien luulisi mitään suuremmin pelkäävän.

- Nimessä tulee esille koko saatanan elämänskaala mitä oeln viettänyt ja minkälaista elämää sitä yleensä elää. On vaan alkanut pelkäämään nykyaikana enemmän kuin mitä ennen. Näkee paljon pahempia painajaisia ja kaikkea muuta sellaista. Musta tuntuu, että olen tullut vähintäänkin puolihulluksi kahden viimeisen vuoden aikana. Tuota fear-sanaa viljellään vähän kaikissa lyriikoissa ihan tarkoituksella. Tiedän jo etukäteen, että palautetta lyriikoiden yksipuolisuudesta tulee varmasti, mutta pelko on yksi levyn perusidea, joka pitää sen kasassa. Kaikki lyriikat on kirjoitettu vielä minä-muodossa. Toisaalta taas jutussa on sellainenkin jippo, että se olen minä jota te pelkäätte.

Lyriikat siis kuulostavat varsin henkilökohtaisilta tällä kertaa, mutta Mika on asiasta hieman eri mieltä.

- En nyt sanoisi ihan noinkaan. Ehkä tuo levy kuvaa omaa hulluutta tai matkaa siihen hulluuteen. Urgent Need to Kill -niminen biisi on hyvä esimerkki tästä, koska mulla on koko ajan sellainen tunne, että nyt tekisi melkein mieli tappaa joku. Kyllähän levyltä löytyy toki sitä vanhaa kunnon kristittyjen haukkumista, mutta se nyt on ihan aiheesta. Mihin Suomi on nyt poliittisesti mennyt keskustan ollessa johdossa, ollaan sensuroimassa pornoa ja nyt ollaan vielä ilmeisesti tuomassa videolakiakin takaisin. Se, mikä vielä jokin aika sitten oli järkevään suuntaan kehittymässä oleva avoin yhteiskunta, on nyt ottamassa takapakkia tällä hetkellä aika rajusti.

- Itse asiassa tuo Kohta ei naura enää Jeesuskaan -biisi tuli vaan ihan siitä, että seurasin uutisia. Mulle oli rehellisesti sanottuna järkytys, kun luin Helsingin Sanomien artikkelia jossa kerrottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto kokoontuu kirkon kanssa kerran viikossa päivälliselle, missä kirkko neuvoo mihin suuntaan meidän ulkopolitiikkaa pitäisi viedä. Vuonna 2003 tommosta, kyllä nyt on jotakin vittu vialla ja pahasti. Tuo biisin nimi vaan välähti yhtäkkiä jossain keikkareissulla ja se kuulosti niin vitun hyvältä, että siihen oli pakko tehdä lyriikat.

Alkuperäiseen teemaan palaten Ruotsissahan kirkkoa ollaan muuten erottamassa valtiosta.

- Kyllä ja Suomeen pitäisi saada ja sama homma. On aika käsittämätöntä, ettei yksikään puolue ole ajamassa tuota. Tai olihan ne nuorsuomalaiset aikoinaan, mutta niiden menestys nyt oli mitä oli. Suomessa vallitsee nyt just se poliittisesti korrekti ilmapiiri, mikä on nimenomaan tullut jenkeistä Eurooppaan.

Kukaan ei uskalla sanoa tai tehdä mitään radikaalia.

- Aivan. Noh, noissa mun sanoituksissa on todella radikaaleja juttuja ja tiedän jo nyt, että niiden perusteella tulee syytöstä taas vaikka mistä. Mutta rehellisesti sanottuna se ei kiinnosta mua enää vittuakaan. Koko levy on oikeastaan yksi iso ”haistakaa vittu kaikki” että…

Iso keskisormi ?

- Todella iso!

SORRY NO BONUS

Mikan mukaan levylle päätyy 13 kappaletta eikä yhtään ylimääräistä ole tarkoitus äänittää.

- Ei tule yhtään ylimääräistä. Tässä on myös se juttu, että luku 13 on se mitä ihmiset pelkää ja se sopii levyn konseptiin täydellisesti. Alun perin meillä oli kyllä ideana levyttää yksi mun tekemä ylimääräinen biisi, mutta mä en ehtinyt saamaan sitä valmiiksi. Sairastuin taas jälleen kerran stressin takia keuhkoputken tulehdukseen ja jouduin olemaan 10 päivää treenikämpältä poissa. Ruvettiin sitten laskeskelemaan noita biisien kestoja ja tultiin siihen tulokseen, ettei mitään ekstrabiisejä tarvita. Levy on niin jämerä paketti, että pannaan se biisi sitten vaikka seuraavalla levylle.

Kokonaispituutta levylle kertyy n. 43 minuuttia mikä on samalla myös pisin koskaan tehty Impaled Nazarene levy. Kestoa tulee keskiarvoisesti noin rapia kolme minuuttia per biisi.

- No sitä luokkaa joo. Tuo Kohta ei naura enää Jeesuskaan on 2’15 ja pisin biisi kestää sellaisen neljä minuuttia, että aika lähellä ne kolmea minuuttia keskimäärin on. Ja kyllä levylle tulee variaatiota aika paljon. Oltiin aluksi, että ei tästä kovin nopeata levyä tule, mutta nyt kun ollaan sitä kuunneltu, niin huomattiin että eihän meillä ole kuin kaksi vähän hitaampaa biisiä. On se aikamoista tykitystä alusta loppuun. Sooloja tulee myös aika paljon ja se on ihan tarkoituksellista. Tuo uusi kitaristimme Tuomio on niin vitun kova soittamaan, että ei meinaa malttaa odottaa soolojen äänitystä.

Bändissä on tällä hetkellä viisi tasa-arvoista biisintekijää, jotka kaikki ovat laittaneet oman lusikkansa soppaan uuden levyn suhteen.

- Jengi meillä vaan tuo riffejä treenikämpälle tai oikeastaan ne on aika lailla valmiiksi tehtyjä kappaleita, joita sitten yhdessä sovitetaan. Rumpali tietty testaa, että sopiiko niihin hidas vai nopea komppi. Minä en niihin paljoa puutu mitä nyt saatan sanoa, että jokin kohta pitää vetää niin ja niin monta kertaa, että saan lyriikat järkevästi sovitettua. Kyllä koko touhu on hyvin demokraattista meininkiä. Tälle uudelle levylle minä tein yhden biisin, Jarno teki kolme, Reima ja Arkki taisvat tehdä molemmat neljä ja Tuomio vaan yhden, kun se ei ehtinyt niin kauaa bändissä olemaan. Ehkä levy ei kuulosta niin yhtenäiseltä, kun kaikki tekee biisejä ja onhan se vähän sellaista saatanan sekamelskaa. Levyltä löytyy kyllä kaikki death metallista black metallin kautta tuohon meidän grindipunkkiin.

- Tuomion kunniaksi on vielä sanottava, että vaikka ei ole varmaan ollut helppoa tulla tähän bändiin, niin äijä on sulautunut paremmin kuin hyvin porukkaan. Kyllähän me alun perin mietittiin, että josko Kippo olisi tehnyt kaikki kakkoskitarat ja soolot, mutta se idea hylättiin aika nopeasti. Meidän uudet biisit on kaikki sellaisia, joissa toinen kitara soittaa toista ja toinen toista ja tollasen treenaaminen neljästään olisi ollut aika hankalaa. Otettiin Tuomo sisään, pidettiin yhdet treenit jossa soitettiin meidän testibiisi The Lost The Lost Art Of Goat Sacrificing ja sen jälkeen asia oli selvä ja eikun tervetuloa bändiin. Tuomo on soittanut aikoinaan Antidotessa, ehtinyt kiertämään Eurooppaa eikä sillä ole mitään turhia kuvitelmia että me oltaisiin joku Slayer joka asuu viiden tähden hotelleissa. Ikinä ei ole ollut näin hyvä jengi koossa ja voin sen sanoa kyllä ihan suoraan, minä kun olen alusta asti mukana ollut.

HELPPOA KUN HOMMA TOIMII

Osmose puristaa lätyn pihalle marraskuun 3. päivä ja bändin kanssa sopimus on jälleen kerran katkolla. Herrat ovat ilmeisen tyytyväisiä vanhaan yhteistyökumppaniinsa.

- En sano levylafkan vaihtamisesta nyt mitään, katsotaan nyt miten ne tämän levyn duunaa ja jos ne duunaa tämän yhtä hyvin kun edellisen, päästään kiertueelle ja saadaan rahaa videota varten, niin ei meillä ole mitään valittamista. Jos siellä alkaa joku tökkimään niin meillä on täysin vapaat kädet tämän levyn jälkeen tehdä mitä halutaan. Olenhan sitä tietysti joskus miettinyt, että voisi olla ihan mielenkiintoista mennä jollekkin muualle lafkalle kokeilemaan miten hommat toimii. Mutta kun seuraa noita muita bändejä jotka on muilla lafkoilla, niin niillä tuntuu hommat tökkivän vähän koko ajan johonkin suuntaan. Edellinen levy on tähän mennessä myynyt jonkun 16000 kappaletta, joten olisimme monelle lafkalle liian pieni ja monelle taas liian iso orkesteri.

Uuden levyn jakelunhan Suomessa hoitaa jälleen kerran Spinefarm.

- Spinehän ei jakele Suomessa enää ollenkaan Osmosea, mutta meidän levy julkaistaan täällä taas Spinen lisenssillä. Me vaan sanottiin suoraan, että näin toimitaan ja sillä selvä. Osmosen hyvä puoli on juuri se, että me saadaan tehdä just mitä me halutaan. Me ollaan todella onnellisessa asemassa sen suhteen, koska me ollaan oltu niiden tallissa niin kauan. Ei Osmosella koskaan kitistä mistään ja yleensä yks puhelinsoitto riittää aina asioiden hoitamiseen. Joskus tuntuu kyllä, että ne voisi kysellä edes vähän enemmän. Esimerkiksi meidän lafkan promo-äijä oli tulossa Tuskaan tsekkaan bändejä ja kysyi voitaisiinko nähdä. Kerroin sille, että ollaan studiossa just tekemässä levyä ja eikö sun pitäisi tämä edes tietää, naurahtaa Luttinen. Kyllähän tämmöinen toiminta vähän mietityttää, että mitä ne siellä oikein touhuaa.

Mitään riskejä ei bändi kuitenkaan halua ottaa esimerkiksi laskujen maksamisen kanssa.

- Laskut on kaikki hoidettu etukäteen masterointia myöten. Studiostahan ei esimerkiksi masterit lähtisi minnekään, ennen kuin laskut on maksettu ja näin se on niin meille kuin Anssillekkin helpompaa. Kun masterointi on valmis, me saadaan CD:t käteen ja se on näkemiin. Pari tuntia tuosta, niin materiaali on matkalla kuriiripostilla kohti Ranskaa.

VINYYLIÄ, EI LATEKSIA

Yllättävää ei ole saada tietää, että All That You Fear -levy julkaistaan myös vinyyliformaatissa. Mikahan on tunnetusti vinyyli-ihmisiä henkeen ja vereen.

- Levystä julkaistaan 500 kappaleen vinyylipainos. Joka levystähän on tehty vinyyli ja aika monesta on tullut kuvalevykin. Se on vitun hyvä juttu, että Osmose vielä julkaisee vinyyleitä ja kyllä mä haluan sen ehdottomasti julkaista myös vinyylinä. Kyllähän sen tosin huomaa, että vinyylin myynti on laskenut. Kun edellinen levymme tuli ulos, niin tuhannen kappaleen vinyylipainos kesti myydä loppuun noin 1,5 vuotta. Kuvalevythän ei myy enää ollenkaan ja siksi tästä levystä ei sellaista tehdäkkään. Absencesta… me suunniteltiin kyllä ja kuvalevy, mutta ei sitä koskaan julkaistu.

Vinyyli pitää pintansa kuitenkin vielä UG-piireissä…

- …niin, mutta kun ei me enää UG-piireissä myydä.

Niin te kun myytte 15000 kappaletta liikaa joka levyä.

- Joo ja musiikki on liian melodista ja löysää ja ties mitä. Mutta jos otetaan esimerkiksi tuo uuden levyn avausbiisi, niin vittu näyttäkää mulle toinen suomalainen bändi, jonka kahdeksas levy alkaa tuommoisella biisillä missä ei oo mitään vitun melodiaa. Tuo biisi olisi voinut olla Tol Cormpt Norz Norz Norz:lla paitsi että se on soitettu kaksi kertaa nopeammin ja paremmin. Eikä levy tietystikään saisi olla Karmilan miksaama, sehän se on suurin demoni mitä tänä päivänä löytyy. Tämä bändi on ollut kasassa 13 vuotta ja kun tehdään 8. levyä, niin kyllä minä haluan että se kuulostaa hyvälle eikä miltään saatanan Rapturelta. Kuunnelkaa sitä jos tämä ei kelpaa.

Impaledin tuotannosta jokaiselle levylle taitaa löytyä niin ihailijansa kuin vihaaja.

- No fanikantahan meillä on jo varmaan kolme kertaa pyörähtänyt. Ensin oli ne alkupään fanit, sitten oli just se Latex Cult & Rapture -ryhmä ja sitten Nihili:stä eteenpäin on taas uusi jengi. Absencella… me saatiin aivan helvetisti uusia faneja. Vitun moni sanoikin, että se on ensimmäinen levy jota pystyy kuuntelemaan, että on viimeinkin hyvät saundit. Teki niin tai näin, niin aina löytyy joku, jonka mielestä teit väärin. Se on näitä bändissä olemisen ihanuuksia. Mutta ei se kosketa meitä enää millään lailla. Kuten kaikki tietävät, niin tämä bändi on saanut kaikista eniten suomalaisesta bändeistä paskaa niskaan, joten nykyään se menee täysin ohi korvien.

Levyn kansitaide taitaa tässä vaiheessa olla vielä aika ideatasolla.

- Itse CD:stä ei vielä tiedetä, tuleeko tavan CD vaiko digipack. Meillä on kannet vielä 90% auki tällä hetkellä, mutta päätettiin että äänitetään levy ensin valmiiksi ja sitten vasta ruvetaan miettimään niitä kansia. Meillä on kuitenkin kaksi viikkoa aikaa ennen miksausta ja kun levylafkan väki on lomalla koko elokuun, niin meillä on kuukausi aikaa saada aikaiseksi toimiva paketti. Mitä noihin eri formaatteihin tulee, niin kyllähän Osmose olisi halunnut, että me äänitetään joku ylimääräinen biisi, jonka olisi sitten voinut julkaista jollain 7000 kappaleen limited edition digipackin bonuksena. Mutta kun kerran sairastuin, niin en minä väkisin ala tekemään mitään huonoa biisiä. Mulle riittää, kun ollaan yksi Rapture tehty, saatana.

VIINAA, VIINAA TSAT TSAT TSAA

Onko Rapture sitten niin huono, kun pitää oikein moneen kertaa manata ko. levyä ?

- Onhan se meidän huonoin levy. Biiseissä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta koko tuotanto on aivan järkyttävä. Siinä on niin huono kitarasaundi, että jälkeenpäin voi vain ihmetellä, että mitä me ollaan silloin oikein mietitty. Silloin vaan viinanjuonti kiinnosti enemmän kuin musiikin tekeminen ja sen kyllä kuulee, naurahtaa Mika.

Nykyään ei sitten ilmeisesti keittoa oteta soittosessioiden aikana vanhaan malliin ?

- No esimerkiksi tuo Reima ei olisi pystynyt millään pieksemään noita rumpuja päissään tuolla nopeudella kuin mitä ne nyt nauhalla on. Kaikki levyt Nihilistä eteenpäin on nauhoitettu selvin päin. Sitä ennen me nauhoitettiin aina kännissä tai krapulassa mikä on kuultavissa. Siellä on niin järkyttäviä virheitä päästetty levylle, että sellaisia saisi olla korkeintaan demolla. ”Joo ei se kuulu seasta, pannan vittu kaikua sinne” –tyyliin niitä tehtiin. Kyllähän sitä vieläkin pystyy ottamaan sooshia silloin, kun ei ole oma soittovuoro ja niin me ollaan tehtykkin. Mutta jos esimerkiksi kitaristien pitää seuraavana päivänä soittaa omia osuuksiaan, niin edellisenä päivänä ne ei ota viinaa ettei vedätä missään rapulassa sormet jäässä. Tosin kun esimerkiksi viimeiset rumpujutut oli soitettu, niin tuo Reima veti itsensä sellaiseen koomaan että oksat pois.

- Piti pää nollata, heittää Reima taustalta.

Aikaa rapulapäiviin ei siis ole varaa tuhlata.

- No ainakin viikko olisi näissä sessioissa pitänyt olla enemmän aikaa. Meillä on nykyään niin hankalia biisejä, että minä en ikinä opi soittamaan niitä kitaralla. Edellisen levyn joitain biisejä vielä opin, mutta nyt olen täysin hukassa. Ja onhan nuo meidän hommat menneet silleenkin ammattimaisemmaksi, että ennen treeneissä mulle sanottiin, että soita ysiväli, sitten ykstoista ja takasin seiskaan. Nykyään kaverit sanoo, että pane Fis, sitten B ja C ja meikä seisoo siinä, että mistähän ihmeestä te nyt oikein puhutte. Mun mielestä me asetettiin edellisellä levyllä tälle bändille aivan uusi taso ja olisi aivan naurettavaa, jos omalla dokaamisella tai hörhöilyllä munattaisiin tämä levy. Tämän levyn on yksinkertaisesti pakko olla parempi ja nopeampi, tässä pitää olla paremmat biisit ja parempi tuotanto. Eikä me olla ikinä treenattu niin paljon kuin tätä levyä varten ja sen kyllä pitäisi kuulua. Varsinkin Reima on käynyt itsekseenkin pieksemässä noita kannuja. Tuo Tuomionkin tekemä Halo of Lies on sellaista saatanan mättöä, että kun kuunneltiin tuossa Morbid Angelia niin huomattiin, että mehän mennään jumalauta samalla biitillä.

- Ainakin melkein, huikkaa Reiman kahvinkeiton lomasta väliin.

- Noh kyllä se vaan mennee, jatkaa Mika ja Reima myhäilee taustalla.

Pakko se on uskoa, kun miehet noin väittää ja marraskuussahan tuo on jokaisen itsensä kuultavissa. Jutustelumme Mikan kanssa jatkuu vielä toista tuntia. Esille tulee niin Mikan haaveet päästä Valion Gefilus piimän sponsoriksi, koska ”se on monet aamut ja äänen pelastanut” kuin suunnitelmat julkaista seuraavaksi Nosturissa nauhoitettu live levy ”että saisi ne vanhatkin biisit äänitettyä kunnollisella tuotannolla”. Uskollinen kulkupelinikin on vielä tallessa, jota herra Luttinen äityy ihailemaan ennen kurvaamistani pois Astian pihamaalta.