HYPOCRISY – KYMMENESSÄ VUODESSA UMPIKUJAAN

Reilun kymmenen vuoden urakan ahkeroinut Hypocrisy julkaisi lopputalvesta uuden täyspitkänsä Catch 22:n, jonka ilmestyminen kaupan hyllyille tyhjästä yllätti monet puhumattakaan sisällöllisestä hienoisesta tyylinmuutoksesta. Metallin monitaiturina, kokopäivätyöläisenä sekä Hypocrisyn nokkamiehenä tunnetuksi tullut Peter Tägtgren soittaa täsmällisesti sovittuun aikaan perjantai-illasta, mutta vaikuttaa varsin väsyneeltä. Vastaukset tulevat pienen harkinnan jälkeen ja mies onkin varsin niukkasanainen, mutta tähän löytyy ymmärrettävät syyt.

- Onhan tässä Painin kanssa tekemäni haastattelut mukaan lukien tullut tehtyä varmaan jotain 250 haastattelua. Pääosin median vastaanotto uutta levyä kohtaan on ollut hyvä, vaikka monet ovatkin olleet hieman yllättyneitä levystä. Olemme kuitenkin olleet mukana musiikkibisneksessä varsin kauan ja toki olemme muuttuneet vuosien saatossa. Ikää on karttunut ja sitä on alkanut ajattelemaan hieman eri tavalla. Myös taidot ovat karttuneet niin sävellys- kuin tuotantopuolellakin ja toivottavasti olen niissä nyt parempi kuin ennen, tarinoi Peter haastattelun alkajaisiksi.

Tunnustan Peterille olleeni aina haltioitunut Hypocrisyn rouheasta ja massiivisesta kitaravallista.

- Tärkeintä tuon saundin luomisessa on, että ei käytä liikaa säröä, paljastaa Peter hieman yllättäen. Tekemällä saundista hieman paksumman saa sen kuulostamaan siltä, kuin siinä olisi paljon säröä kirkkauden ja puhtauden kärsimättä kuitenkaan yhtään.

Kuinka biisien tekeminen ja kitaransoittosi on sitten muuttunut vuosien varrella taitojen kasvaessa?

- Uusien biisien tekeminen on itse asiassa nykyään helpompaa kuin ennen, mutta kappaleiden nauhalle saaminen on jostain syystä paljon vaikeampaa. Uudella levyllä pyrin käyttämään paljon vähemmän seitsenkielistä kitaraa kuin aikaisemmin, vaikka siinä onkin hyvät puolensa mm. laajempi skaala ja mahdollisuus virittää se todella matalalle. Vaikka soittotaidot ovatkin kehittyneet, niin en silti ole vielä pystynyt kirjoittamaan täydellistä riffiä enkä usko koskaan moiseen pystyvänikään. Toki siihen aina pyrkii säveltäessä kappaleita kitaralla, mutta toisaalta ei olisi mitään järkeä jatkaa musiikin tekemistä jos moisen mahtiriffin pystyisi joskus tekemään, filosofoi mies kitaransoitostaan. Osaanhan minä soittaa myös aika montaa muuta instrumenttia. joskaan en ole kaikissa kovinkaan hyvä. Siksi onkin tärkeää yrittää olla edes yhdessä hyvä.

Kuinka erilaista sitten on tehdä biisejä Hypocrisylle ja Painille, sillä minusta tuntuu ajoittain siltä, että jotkut ideat ja osat Painissa voisivat olla Hypocrisyn levyllä ja päinvastoin.

- Biisien tekeminen Painille on ihan erilaista kuin Hypocrisyn kanssa. Painin kanssa sävellän materiaalin pääosin koskettimien ja sekvensserien kanssa ja onhan soundimaailmakin aika erilainen. Ainoa asia mikä näillä kahdella on yhtenäistä on se, että yritän olla mahdollisimman tyytyväinen lopputulokseen ja tekemiini riffeihin yms.

KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI

Kuinkas sinä Peter oikein ajauduit musiikin ja varsinkin hevin pariin?

- Kaikki alkoi kun olen vielä pieni skidi enkä osannut edes puhua. Osoittelin kuulemma radiota kohti kun sieltä tuli musiikkia ja hytkyin musiikin mukana. Siitä homma sitten alkoi ja aloin soittamaan kitaraa ja tekemään biisejä joskus 7-8 vuoden ikäisenä. Kitaran soitosta siirryin rumpujen pariin, joita paukuttelinkin 15 vuoden ajan vain siirtyäkseni takaisin kitaran pariin.

Peterin luettelemat suurimmat musikaaliset vaikuttajat eivät juurikaan yllätä.

- Alusta lähtien 70-luvun bändit kuten Kiss ovat olleet suuria vaikuttajia. Kun sitten 80-luvulla alkoi tulemaan brutaalimpia musiikkia kuten Venom, Possessed ja Celtic Frost, olin myyty ja siirryin kuuntelemaan niitä. Viime aikoina olen taas palannut 70-luvun musiikin pariin ja kuunnellut paljon vanhoja lapsuuden suosikkejani kuten The Doors, Led Zeppelin ja The Beatles, mutta periaatteessa kaikki mitä kuulen vaikkapa radiosta vaikuttaa minuun jollain tasolla. Viime vuoden parhaaksi levyksi on kuitenkin nostettava Rammstein Mutter. Sen lisäksi ei muita juurikaan mielenkiintoani herättäneitä levytyksiä julkaistu.

- Inspiraationi saan kuitenkin elämästä yleensä ja minulle musiikin tekeminen on puhdasta terapiaa, että saan sen kaiken paskan pois sisältäni mitä sinne on kertynyt. Tästä syystä sanoitukseni käsittelevätkin pääasiassa kaikkea mistä pidän ja varsinkin mistä en pidä.

UMPIKUJASSA?

Uusi levy on joka suhteessa hieman erilainen kuin mitä Hypocrisyltä on totuttu kuulemaan. Oliko tämä kenties tietoista ja oliko levyntekoprosessi jollain lailla erilainen aikaisempiin verrattuna?

- Kaikki lähtee jo levyn nimestä Catch 22 mikä on englantilainen sananparsi ja tarkoittaa umpikujaa tai pattitilannetta. Aloitimme biisien teon heti edellisen levyn valmistumisen jälkeen ja kirjoitamme jatkuvasti uutta materiaali vapaa-ajallamme. Laitamme kaikki ideat nauhoille, kokoonnumme yhteen ja alamme koostamaan ja muokkaamaan noista ideoista uusia biisejä. Useimmiten minulla on esittää kokonaisia valmiita kappaleita joita muokata kun Lars taas puolestaan saattaa soittaa kaksikin tuntia putkeen uusia riffejä, joista valita sitten sopivimmat ja tehdä niistä biisejä. Ehkä suurin muutos aikaisempaan on tuotantopuolella, joka on paljon ”amerikkalaisempi”, mutta kuten aina Hypocrisyn kanssa kannattaa varautua odottamaan odottamatonta, selventää Peter. Tosin onhan kitarat viritetty levyllä paljon alemmaksi kuin aikaisemmin ja riffit ovat paljon energisempiä ja aggressiivisempia.

- Olen erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen ja näin reilu puoli vuotta levyn tekemisestä olen
siihen edelleen tyytyväinen, mutta jos kysyt tätä samaa minulta vuoden päästä, niin saatan hyvinkin keksiä jotain valittamista.

HUOMISEN HUOLIA MINULLA EI

Musiikin tekemisen ja soittamisen lisäksi olet tullut tunnetuksi myös tuottajana, mutta metallimaailmaa kohautti tieto tuottajan pallin jättämisestä ja keskittymisestä puhtaasti kahteen bändiisi. Kuinkas nyt näin ?

- Mietin tuottajan hommista luopumista vuoden verran ja totestin vihdoin ja viimein, että nyt on hyvä astua syrjään niistä hommista ja keskittyä täysillä Painiin ja Hypocrisyyn, kertoo Peter päätöksestään. Promotoida levyjä, tehdä keikkoja ja kaikkea sellaista. Saatan yhä tuottaa parin bändiä aina silloin tällöin, mutta ne hommat otan iisisti.

- Hypocrisyn kanssa hommat toimivat tällä hetkellä todella hyvin ja Abducted levyn aikaiset ongelmat ovat nyt takana. Tuohon aikaan muiden jäsenten panos ja työskentely ei minua juurikaan tyydyttänyt ja Hypocrisyn taru oli lähellä loppua. Nyt kaikki on paljon paremmin ja pystymme puhumaan asioista ja tekemään päätöksiä, koska tunnemme toisemme hyvin ja tiedämme mitä haluamme toisiltamme. Levy-yhtiömme Nuclear Blastin kanssa kaikki menee myös todella hyvin ja uskomme, että he ovat meille paras mahdollinen lafka tällä hetkellä.

Peter vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä bändin nykytilanteeseen, mutta kuinka kova hinku teillä on päästä keikoille?

- Odotamme todella suurella innolla kesän kiertueita ja keikkoja. Tavoitteemme on potkia kuulijoita perseelle mahdollisimman isolla saapikkaalla. Toukokuussa on tarkoitus mennä kiertämään Yhdysvaltoihin ja kesän aikana on joitain festivaalikeikkoja. Tulemme myös melkoisella varmuudella tekemään jonkinlaisen Skandinavian kiertueen, mutta sen ajankohdasta minulla ei ole vielä tietoa.

Kuuleman mukaan ehdit soittaa Suomen listoillakin kärkisijoilla roikkuneen E-typen muutamalla livekeikalla. Kuinka moinen yhteistyö oikein alkoi ja onko sille odotettavissa jatkoa?

- Mehän olemme Painin kanssa samalla lafkalla kuin E-type ja olemme tavanneet toisemme joillain kekkereillä. Sitten kerran ollessamme syömässä samaan aikaan kaveri valitti, että hänellä ei ole kitaristia muutamalle keikalle ja vastasin voivani hoitaa kyllä homman. Loppujen lopuksi se oli hauskaa hommaa pyörittää tukkaa discohileiden edessä ja olihan siellä paljon hyvännäköisiä naisia mukana. Jatkosta en osaa tosin sanoa yhtään sen enempää.

- Olen viettänyt niin suuren osan elämästäni musiikin parissa ja aion myös jatkaa niin kauan kuin se on hauskaa, koska minusta hevi on minulle suuri haaste ja siitä saan kaiken energiani. Maailmassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka kuuntelevat metallia ja vaikka jotkut kasvavatkin pois metallista, perustavat ehkä perheen ja leikkaavat tukkansa, en minä ainakaan aio tukkaani leikata. Tosin se riippuu kyllä siitä kuinka paljon se iän myötä ohenee.

Julkaistu Inferno #5/2002

Inferno #5/2002

ANATHEMA: A VISION OF A DYING EMBRACE
Peaceville
Kesto: n 74 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

…AND OCEANS
Cypher
Century Media   

…And Oceansin kohdalla ei koskaan ole voinut etukäteen tietää miltä uudet levytykset kuulostavat. Pienimuotoinen yllätys onkin, että hitusen hitaampi Cypher liikkuukin hyvin samankaltaisilla linjoilla kuin edeltävä AMGOD ja muodostaa näin erittäin loogisen jatkon bändin alati jatkuvalle audiotripille.

Musiikillisesti bändi jatkaa taidokkaan hienovaraisesti niin industrial, elektro ja teknovaikutteiden yhdistämistä rankempaan metalliin ja lopputulos on aggressiivisen omaperäinen ja synkkä, eri musiikkityylien hybridi. Suurimpana uudistuksena on entistä vahvempi ja tylympi industrial -henkinen ilmapiiri. Tunnelma muodostuu ajoittain äärimmäisen ahdistavaksi.
Cypher tarjoaa vaikeasti sulavaa, mutta ravitsevaa ja virkistävää hengenravintoa pitkäksi aikaa. 8/10

ANNIHILATOR
King of the Kill
Steamhammer

Steamhammerilta on hieman outo veto julkaista kahdeksan vuoden takainen King of the Kill lätty uudestaan tällä kertaan tosin normaalissa jewel case pakkauksessa. Aivan turha julkaisu tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukaan on ängetty sentään Jeff Watersin kirjallisia kommentteja ja kolme uutta bonus raitaa. Bonusraidat ovatkin mielenkiintoinen tapaus, sillä ensimmäinen on balladi ja toinen on lähes 10-minuuttinen Jeffin kommenttiraita, jossa kitaravelho puhuu levyn teoista ja analysoi levyä kappale kappaleelta. Viimeinen bonusraita onkin sitten täysin tarpeeton lisäys sisältäen puhdasta ärsyttävää studiossa nauhoitettua ölinää. Faneille nämä kaksi viimeistä bonusraitaa ovatkin mielenkiintoisia kertaalleen kuunneltuna, mutta pitkässä soitossa alkavat ärsyttämään niin perkeleesti, kun joutuu aina painamaan soittimen stop-nappulaa ja aloittamaan levyn kuuntelun alusta.

Musiikki itsessään on taattua Annihilatoria joka ei esittelyjä paljoa kaipaa ja joka ei taatusti petä kaikkia kunnon perinteisestä melodisesta metallista pitäviä. Jos levyä ei entuudestaan levyhyllystä löydy kannattaa tämä uusintapainos hankkia, muuten lisäarvoa bonuksista ei paljoakaan ole, ei edes faneille. 8/10

ARRIVAL
An Abstract of Inertia
Edgerunner Records

Kotimaan konnuilta saapuva Arrival täräyttää ilmoille kahdeksan kappaleen verran runsaasti koskettimilla sävytettyä ja hienoilla kitaramelodioilla ja sooloilla varustettua mustahkoa metallia. Sovitukset ovat varsin toimivia ja musiikki ei missään vaiheessa tunnu liian täyteen ympätyiltä tai melodioiden saturoimalta, vaan kappaleet rullaavat tyylitajuisesti eteenpäin. Pelkistetty tuotanto kuullostaa sopivan yksinkertaiselta ja muodostaa hyvän kontrastin kompleksisille melodiamaalauksille. Kappalevalikoimaltaan levy muodostaa ehjän kokonaisuuden ja tässä piilee sen vahvuus ja heikkous. Levyn kuuntelu saa kuulijan helposti nousemaan audioavaruuteen, mutta varsinainen euforia jää saavuttamatta.

Debyyttilevyksi tämä on kyllä erittäin lupaava ja riittävän omaperäinen erottuakseen massasta, mutta musiikin hiomista ja jämäköitymistä tarvitaan yhä lisää. 7/10

THE COMPANY
Awaking Under Dogs
System Shock Records

Kovastihan tätäkin lättyä mainostetaan jonkinlaisena superkokoonpanona, kun miehistöön kuuluu mm entinen Heathen ja Angel Witch mies Doug Piercy. Musiikillisesti bändi liikkuu asennemetallin ja modernin metallin välimaastossa tuoden kappaleisiin rankkuutta ajoittaisilla örinöillä sekä speed metal vaikutteisella riffittelyllä. Kun mukaan heitetään vielä hieman futuristisia ja teknovaikutteisia syntikkasurinoita on varsinainen sekametelisoppa valmis. Kovasti bändi yrittää luoda musiikillisesti jotain uutta, mutta lopputulos on varsin laimeaa ja tylsää junttausta jota ei auta yhtään munattomat vokalisoinnit ja kolkko saundimaailma.

Ennakkoluulottomuuttaan bändi yrittää osoittaa koveroimalla Dead or Aliven 80-luvun poppihittiä You Spin Me Around onnistumatta kuitenkaan tekemään muuta kuin tylsää jälkeä omien kappaleidensa malliin. 4/10

DENATA
Deathtrain
Arctic Music Group

Ei ne ruåttalaisetkaan kaikkea aina osaa ja Denata on yksi hyvä esimerkki tästä. Tuhnuisilla saundeilla varustettu täyspitkä levy kaahataan läpi vauhdilla, jossa ei itsekkään meinata pysyä perässä. Ideaköyhät kappaleet yrittävät kulkea 80-luvun thrash/speed metallin hengessä, mutta sovitukset ovat kömpelöjä ja omaperäisyydestä ei ole tietokaan. Kappaleet etenevät toinen toisensa jälkeen samalla unettavalla temmolla ja rytmillä kuin diesel juna ja toisistaan niitä ei erota useammankaan kuuntelukerran jälkeen ilman biisien välissä olevaa muutaman sekunnin taukoa. Satunnaiset väliosat ja soolot töksähtelevät pahasti paikoilleen yrittäen tuoda musiikkiin hieman värikkyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Käsittämätöntä on, että joka suhteessa näinkin demoasteella olevat bändit saavat levytyssopimuksen tällaisina aikoina. 3/10

IMPEDIGON
As Desires Fade…
The L.S.P. Company

Yhä "muodissa" olevaa ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodista death metallia vääntää myös Belgian pojat Impedigon debyytillään As Desires Fade… Periaatteessa homma toimii kyllä, mutta sen verta yksinkertaisia ja miljoonaan kertaan kuultuja kappaleet ovat niin ideoiltaan kuin toteutuksiltaan, että käteen tai korvaan tästä ei paljoakaan jää. Kappaleet eivät varsinaisesti ole kamalan tylsiä tai huonoja, mutta kylmä tosiasia on, että tällaisia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan. Laulaja käheä ja repivä laulutapa onkin yhtyeen parasta antia, mutta lopputulosta se ei onnistu pelastamaan.

Impedigon on ylempää keskitasoa jos kyseessä olisi demo, mutta täyspitkän tekoon eväät eivät tahdo riittää huolimatta lähes kymmenen vuoden olemassaolosta ja useista keikoista ja demoista. Tällaisten julkaisujen yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että huonoimmillaankin hevi on hyvää. 4/10

KHOLD
Phantom
Moonfog Productions
Osta CDON:sta!
Jos kaikki muutkin arvostelijat kuvaavat tätä vanhan koulukunnan black metalliksi, niin onhan se minunkin niin tehtävä. Totta puhuen ei tällaista levyä muulla sanalla voi kunnolla kuvailla, vaikka ei tässä sentään ihan kaikkia klassisia Dark Throne/Burzum elementtejä varasteta. Levyllä yllättävintä on suurimmalta osin hitaat kappaleet ja pelkistetyn selkeä tuotanto. Musiikki onnistuu luomaan tylyn hypnoottisen joskin ajoittain puuduttavan ilmapiirin, joka säilyy koko yhdeksän kappaleen ja 34 minuutin ajan.

Yhtä kylmää ja ilkeää ilmapiiriä ei Khold pysty luomaan kuin maanmiehensä aikoinaan, mutta kyllä tämäkin tiettyjä satunnaisia väristyksiä selkärangassa saa aikaan. 5/10

KING'S EVIL
Deletion of Humanoise
Spinefarm

Arvostelupinon ehdottomasti positiivisin yllätys on King's Evil orkesterin debyyttilevytys, joka näyttää närhen värkit niin monelle vanhalle kuin uudelle bändille. 80-luvun thrash/metal vaikutteet on onnistuttu jalostamaan kipakaksi ja moderniksi metalliksi hyvällä tyylitajulla ja riittävällä omaperäisyydellä. Yamadan veljeksien kitaratyöskentely yhdistettynä tanakkaan rytmisektioon ja hieman Tom Angelripperin kaltaiseen lauluun räyhää ja toimii hyvin. Tyylikkäästi vedetyt ilman turhia kikkailuja olevat soolot istuvat kokonaisuuteen hyvin.

Vaikka kuuntelijalle ei anneta paljoakaan armoa, löytyy levyltä kappaleita aina puhtaista suoraviivaisemmista menopaloista myös keskitempoisiin ja koukeroisempiin jyräyksiin. Melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä lisäämällä bändillä olisi vieläkin enemmän potentiaalia metallimarkkinoilla. 7/10

MY DYING BRIDE
The Voice of the Wretched (live)
Peaceville

Useimpien live levyjen ongelma voidaan pitää sitä, että ne harvoin tarjoavat mitään uutta ja ihmeellistä faneille ja niin on myös My Dying Briden ensimmäisen virallisen liveäänitteen laita. Toisaalta levy osoittaa, että brittiherrojen synkistely toimii livenä vähintäänkin yhtä hyvin kuin levyllä, mutta bändin keikoilla luoma ulkomaailman poissulkeva maaginen ilmapiiri jää levyä kuunneltaessa kokematta. Saundit levyllä ovat ehkä hieman turhankin kliiniset latistaen tunnelmaa ja biiseistä välittyviä voimakkaita tunnetiloja. Kappalevalikoima on kattava otos bändin kaikilta täyspitkiltä lukuun ottamatta debyyttiä ja levyä kuunneltaessa on helppo huomata bändin musikaalinen kehitys ja samalla kuinka samankaltaisia eri levyjen tunnetilat kuitenkin ovat.

Bändin tosifaneille levy ei paljoa uutta ja ihmeellistä tarjoa muuta kuin hauskaa vaihtelua musiikin kuunteluun, mutta uusille faneille levy toimii hyvänä esittelynä mitä on brittiläinen melankolia kuvattuna elävän musiikin muodossa. 8/10

MY DYING BRIDE: FOR DARKEST EYES
Peaceville
Kesto: n 200 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Alunperin vuonna 1997 VHS-formaatissa ilmestynyt ja nyt jo loppuunmyyty laadukas video on DVD-aikakauteen siirtymisen myötä kokenut aikamoisen kasvonkohotuksen. Videoversioon verrattuna pituus on DVD:llä kasvanut kaksinkertaiseksi ja kuuden promovideon ja Krakovassa 1996 äänitetyn keikan (DD5.1 äänet!) lisäksi levylle ympätyt ekstrat ovat todella loistavat: Hollannissa 1993 äänitetty kahdeksasta biisistä koostuva keikka, Sear Me -live-versio vuodelta 1992 sekä neljä Dynamossa taltioitua kappaletta vuodelta 1995. Tämä Dynamon keikkavideo on muuten sattumoisin sama, joka julkaistiin rajoitetulla The Angel And the Dark River tuplapainoksella. Näiden liveherkkujen lisänä on vielä kuvagalleriat niin bändistä, kuin Aaronin levyjen kansiin luomasta taiteesta. Vaikka ekstrojen kuvanlaatu onkin Dynamon keikkaa lukuunottamatta kotivideotasoa, ovat ne äänenlaadultaan todella hyviä ja omaavat korkean kuriositeettiarvon.

Kokonaisuutena paketti on aikamoista mannaa My Dying Briden faneille ja ehdottomasti kaikkien eurojen väärtti. 9/10

NONSLIPLEVEL
Promo 2002
Omakustanne

Hämeenlinnan poikien neljän biisin omakustanne promo on yllättävänkin maistuvaista nu-metal/asennemetallihenkistä synkähköä musisointia. Kappaleet ovat riittävän rankkoja vaativammankin hevimiehen makuun eikä mitään pseudometallia, jota media tänä päivänä tuuttaa "metallina" joka paikasta. Kitarat murisevat hyvin ja mielenkiintoisen äkkiväärästi ja matalalta, laulaja kiduttaa ja rääkkää äänijänteitään mallikkaasti, mutta varsinkin aloitusbiisin puhtaat lauluosuudet eivät oikein tahdo toimia. Yleisilmeeltään promon luoma tunnelma ja materiaali muistuttaa jotenkin Slipknotin ja Fear Factoryn ristisiitosta positiivisessa mielessä. Keskitempoisten kappaleiden mausteeksi olisin kaivannut enemmänkin nopeampia ja rankempia mättökohtia Suffering ja Hands of the Devil kappaleiden malliin. Kaiken kaikkiaan Nonsliplevel kuulostaa erittäin valmiilta paketilta, jonka ei tarvitsisi yhtään hävetä amerikkalaisten alan yrittäjien rinnalla. 7/10

NO RETURN
Machinery
Nuclear Blast

Edellisestä Self Mutilation -kiekosta tyyli ei ole paljoakaan muuttunut, ja meno on samaa napakkaa ja tanakkaa futuristista death-metallia tuoden aika ajoin tunnelmaltaan mieleen Fear Factoryn. Kitarat veivaat koukeroisia riffiverkkoja, rumpali naputtaa kuin pieni eläin hyvinkin vaihtelevia kieroja komppeja ja rytminvaihdoksia, ja kaiken päälle laulaja repii äänijänteistään irti mallikasta örinää.

Soittopuoli ranskalaisilla on kyllä hallussa ja biisit paahdetaan armottomalla tappomeiningillä läpi, mutta ajoittaisia tyylikkäästi toteutettuja suvantokohtia kaipaisin enemmän antamaan niin kuuntelijalle kuin kappaleille enemmän tilaa hengittää. Seuraavalla levyllä toivoisin kernaasti kuultavan enemmän rohkeammin mukaan tuotuja ilmapiiriä värittäviä elementtejä koskettimineen, samplereineen ja naislauluineen, joita tällä levyllä jo esille tyylitajuisesti mutta säästeliäästi tuotiin.

Levyn päättää Death-laina Secret Face, joka tyylillisesti ja tunnelmaltaan sopii levyn päätösraidaksi erittäin hyvin. Huonoa jälkeä ei No Return tee tässäkään kappaleessa ja onnistuupa tuomaan kappaleeseen pientä omaa lisäväriään kuten kunnon covereihin kuuluukin.7/10

POEMA ARCANVS
Iconoclast
Aftermath Music

Etelä-Amerikasta kajahtaa Chileläisen Poema Arcanvsin toinen täyspitkä, jossa esitellään kuinka tuoltakin maailmankolkasta löytyy ahdistusta, melankoliaa ja surua joita musiikkiin voi kanavoida. Musiikillisesti levyllä liikutaan niin dark metallin, doomin kuin gootinkin tyylilajeissa näitä kaikkia sulavasti yhdistäen. Kappaleet ovat jylhiä ja vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasti goottilaulusta aina örinään ja väliin heitetään raskaitakin kitara- ja rumpupoljentoja. Puhtaat kitarat ja syntikoiden runsas käyttö on itsestäänselvyys mutta ei itsetarkoitus tällä levyllä.

Samasta muotista ja aineksista on levyn kappaleet tehty, mutta tämän tyylisessä musiikissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus joka on toimivaksi konseptiksi havaittu. Tyylillisesti orkesteri liikkuu hyvin lähellä Moonspellin varhaista tuotantoa, mutta Poema Arcanvs tarjoaa vähemmän tarttuvia kappaleita, enemmän sävyjä ja tavaraa kappaleiden sisällä.

Reilu 65 minuuttia ja 13 kappaletta on kuitenkin yhtä tuhti paketti kuin perhepizza, joten maukkaudestaan huolimatta audioähkyn vaara on olemassa. 6/10

RAGE
Unity
Steamhammer

Vanhana nahkahousuhevin ystävänä ja monen tämän tyylilajin edustajan 90-luvun alkupuolella kadottaneena on aina hauska palata juurilleen ja tarkastella kuin vanhat suosikit vielä jaksavat ja toimivat lähes 10 vuotta viimeisestä tapaamisesta. Ja toimiihan tämä. Peavyn ääni on kadottanut osan persoonallisuudestaan, mutta on silti täysin tunnistettavissa. Musiikkiin on tullut aimo annos progressiivisuutta lisää lankeamatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Levyltä ei varsinaisesti löydy yhtään täytekappaletta, vaan koko yhdentoista kappaleen pakkaus on hyvä turvallinen kokonaisuus. Vähäisellä kuuntelulla ei levystä kuitenkaan ole vanhojen Secrets in a Weird World tapaiseksi klassikoksi, mutta useammalla kuuntelukerralla tästä saa varmasti irti enemmän ja enemmän. Intoa tämä valaa punttiin myös sen verran, että Ragen 90-luvun tuotantoa on ehdottomasti hyllyyn saatava lisää.

Levyn hienointa antia edustaa varsin mahtipontinen ja sinfoninen Valko-Venäjän kuoron tukema Dies Irae, täynnä ovelia kikkoja ja ideoita oleva Living My Dream muiden kappaleiden edustaessa perinteisempää melodista metallia, josta Rage on tullut tunnetuksi. 8/10

RITUAL CARNAGE
The Birth of Tragedy
Osmose Productions

Tiukalla intensiteetillä runttaa Ritual Carnage läpi 11 kappaletta vajaaseen 39:ään minuuttiin ja kun soitto kulkee, omia ideoita löytyy ja sävellyspuoli on hanskassa niin kyllähän tätä kelpaa kuunnella. 80-luvun varsinkin Bay Arean speed/thrash-bändit on kyllä kuunneltu läpi, mutta bändi ei yritä kuitenkaan matkia tai tehdä klassikkoja uudelleen, vaan kulkee omia polkujaan. Vaikka laulaja käyttää ääntään tuttuun huudetaan-mikkiin-minkä-kurkusta-lähtee-tekniikkaa ja onnistuu siinä varsin hyvin esikuviensa malliin, lopputulos on kuitenkin yksipuoleinen ja vaisu. Valitettavasti vokalistin myötä myös musiikista häviää energiaa. Levyä kuunnellessa alkavat korvat väsyä biisien edetessä pääosin samalla temmolla kappaleesta toiseen. Levyn loppupuolen keskitempoinen Psycho-Sadistic Psychosis kuitenkin osoittaa, että hitaampikin materiaali bändiltä sujuisi ja toisi levylle kaivattua vaihtelua.

Chuckin muistoksi bändi vetäisee levyn päätteeksi alkuperäistä kepeämmän version Infernal Deathista, mutta ei pysty tuomaan siihen paljoakaan uutta. 6/10

SKEPTICISM
The Process of Farmakon
Red Stream

Hautajaismusiikkia reilun 18 minuutin ja kahden kappaleen verran tarjoaa Skepticism ja antaa samalla esimakua tulevalta Farmakon-täyspitkältä. Kyllä on taas niin synkkää musiikkia nauhalle saatu, että lämmin kevätkin alkaa tuntumaan lohduttomalta syksyiseltä ja sateiselta vuodenajalta. Kappaleet kulkevat hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin saattoväki, ja tunnelma on samaa luokkaa. Uutta ulottuvuutta musiikkiin tuovat mukanaan kappaleiden hieman nopeampi tempo verrattuna vanhempaan materiaaliin sekä kitaroiden loihtimat minimalistiset melodiat, joita aikaisemmin ei ole juurikaan kuultu. Urkuharmooni maalailee lohduttoman synkkiä kuvia, ja tämä yhdistettynä haudantakaiseen karheaan murinaan luovat varsin pelottavan realistisen kuvan ruumisarkussa makaamisesta. 9/10

S.O.D.
Speak English or Die
Steamhammer

S.O.D. on niitä orkestereita, jonka debyyttilevyn pitäisi löytyä jokaisen extreme metallista pitävän henkilön hyllystä. 14 vuoden jälkeenkään levyn viehätys ei ole kadonnut ja tänä päivänäkään ei maailmasta löydy montaa orkesteria, joka pystyisivät samaan turpaanvetoon kuin mitä tällä levyllä hurja nelikko tekee. Steamhammerin uudelleenjulkaisu sisältää kolme "uutta" studiobiisiä Identity, Go, vanhalta kokoelmalta löytyvä kipakka Ram it up sekä yhdeksän Tokiossa 1999 nauhoitettua klassikoista koostuvaa livevetäisyä. Levyn pituuden kasvaessa alkuperäiseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi alkaa tosin olemaan liikaa paatuneimmallekkin metallistille läskin alkaessa tummumaan ja korvien vuotaessa verta kuin otellessa kymmenen erää Mike Tysonia vastaan.

Tämän levyn uudelleenjulkaiseminen on oikeutettua, sillä tämä klassikko pitää olla aina saatavilla myös tuleville metallisukupolville todistamassa mistä se kana oikein pissii. 9/10

SUICIDAL WINDS
Victims in Blood
No Colours Records

Toisella täyspitkällään länsinaapurimme pojat veivaat varsin mallikasta ja kulkevaa thrashia yhdistettynä vanhakantaiseen death-metal vaikutteisiin. Ilman suurempia kikkailuja biisit taotaan läpi vauhdilla ja hyvällä otteella, mutta jo neljännen biisin kohdalla alkaa meininki puuduttamaan. Ei laaksoa ei kukkulaa kappaleista löydy ja kun sama kaava ja tempo toistuu koko levyn ajan, ei biisejä meinaa pystyä erottamaan kuin kertosäkeistä, jossa yleensä hoetaan biisinnimeä. Orkesteri onkin thrashin ABC:nsä lukenut ja kuunnellut, sillä kappaleiden nimissä on lainattu ja yhdistetty kaikki 80-luvun suunnannäyttäjien biisien ja levynnimet esimerkkeinä Victims in Blood, Storms of Hell ja Force of Darkness.

Suicidal Winds kuullostaa kuitenkin siltä, että sillä olisi potentiaalia parempaan ja omaperäisempään materiaaliin kuin mitä levyllä kuullaan. Jonkin sortin rauhoittuminen ja materiaalinen miettiminen ja hiominen reenikämpällä saattaisi saada aikaan kummia. 6/10

WACKEN 2000 Special Report
Nuclear Blast
Kesto: 80 minuuttia, valmistusvuosi 2001

Nimensä mukaisesti kyseessä on raportti DVD-julkaisun muodossa pari vuotta sitten pidetyiltä Wacken Open Air -festivaalilta. Livepätkien lisäksi DVD:ltä löytyy artistien ja toimittajien yms. turhanpäiväisiä jorinoita, joiden informaatiosisältö on tasan nolla ja jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin märkä lapanen. Kun raportissa esiintyvät bändit ovat suurimmalta osin tuiki tuntemattomia (Vanishing Point? Dark At Dawn? Mob Rules? Raise Hell?) ja lähes jokaiselta nähdään/kuullaan ainoastaan muutaman kymmenen sekunnin pätkiä keikalta, ei katsojalle jää paljoakaan käteen. Eikä tässä vielä kaikki. Joissain tapauksissa elävä kuva on korvattu still- otoksilla, ja kuvanlaadun ollessa pääosin heikko ja värien oudon haaleita (tai harmaan/kellertävän efektin läpi vedettyjä) ei Nukku-Matti meinaa millään pysyä poissa. Ainoat lähes täysimittaiset livevetäisyt levyltä löytyvät Rhapsodyltä ja Stratovariukselta, ja nämä ovatkin levyn parasta antia. Ainoat kiitokset DVD saa äänenlaadusta, joka on erittäin hyvä ottaen huomioon äänitysolosuhteet festaritilanteessa, sekä lopussa näkyvistä naisten tisseistä, pepuista ja ulkoisista sukupuolielimistä.

Kokonaisuutena julkaisu on erittäin sekava, pirstaleinen ja tylsä, eikä missään nimessä kymmenien eurojen väärti. Ei tästä ole "kunnon" hevihenkilölle iloa muuta kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että on paikan päällä ollut riittävän liikuttuneessa mielentilassa muistinsa menettäneenä. Ja silloinkaan en maksaisi 5 euroa enempää. 2/10

WARHAMMER
Curse of the Absolute Eclipse
Nuclear Blast

Esikuvaa ei pitkältä tarvitse hakea eikä sormella juurikaan osoittaa Warhammerin tapauksessa. Sen verran selkeätä on saksalaistrion peittämätön ihailu idoleitaan Hellhammeria kohtaan. Vaikka näinkin suora matkiminen biisien nimiä, laulajan ääntä, soundeja ja kitarariffejä myöten alkaa useimmiten ärsyttämään, onnistuu Warhammer yllättävänkin hyvin osoittamaan kunnioitusta esikuvilleen ja jatkamaan siitä mihin 80-luvun puolessa välissä jäätiin. Biisit kulkevat kaikessa primitiivisyydessään eteenpäin kiehtovasti yksinkertaisen ja raa'an äänimaailman tukiessa hyvin kokonaisuutta.

Lopputuloksena on brutaalia ja aggressiivista vanhan koulukunnan siloittelematonta deathdoomia, jota kolme varttia putkeen nautittuna on kuitenkin hieman liikaa. 7/10

KING DIAMOND – KUNINKAAN PALUU

King Diamond tunnetaan varsin tuotteliaana miehenä, sillä mies levyttää ja kiertelee aktiivisesti kahden eri bändinsä kanssa ja on 20 vuoden aikana ehtinyt julkaisemaan useammankin heviklassikon aseman saavuttaneen levyn. King Diamond keikat ovat olleet aina elämyksiä, joissa on musiikin lisäksi panostettu myös show-puolelle. Uutiset jatko-osan tekemisestä monen mielestä parhaalle King Diamond levytykselle Abigailille on otettu vastaan innolla eikä ole epäilystäkään ollut siitä, että tarkoituksena olisi ratsastaa vanhoilla meriiteillä. Tästä kertoo jotain sekin, että herra Diamond oli viettänyt puhelimessa noin 60 tuntia antaen haastatteluja eurooppalaisille medioille.


- Syy jatko-osan tekemiseen 15 vuoden takaiselle Abigail levyllemme on pitkälti fanien, kertoo King Diamond heti kättelyssä udellessani syitä uuden Abigail II: The Revenge levyn tekemiseen.

- Fanit ovat jo pitkään sanoneet kuinka hienoa olisi, jos tekisimme samankaltaisen levyn kuin Abigail ja jatkaisimme levyllä ollutta tarinaa. Vastasin tuolloin aina kieltävästi ja minusta ei vieläkään ole mielekästä tehdä samanlainen levy kuin olemme kerran jo tehneet. Olisi ollut varsin helppoa kuunnella Abigail levyä kolme päivää putkeen ja kirjoittaa sen jälkeen samantyyppisiä riffejä ja melodioita. Lukuisten toiveiden jälkeen aloin kuitenkin kypsyttelemään asiaa parisen vuotta sitten. Tuolloin ajankohta ja kokoonpano ei vain ollut sopiva jatko-osan tekemiseen. Ei silti, että tuolloinen kokoonpanomme olisi ollut mitenkään huono.

- Loppujen lopuksi kaikki tapahtui varsin nopeasti, melkein kuin itsestään. Viime vuonna olimme juuri päättäneet House of God jenkkikiertueen ja muutaman viikon kuluttua tuosta menimme suoraan studioon. Emme koskaan olleet tehneet vastaavaa. Tuossa välissä menetimme niin kitaristimme, basistimme kuin rumpalimmekin pääosin kaikki perhesyistä. Löysimme kuitenkin uuden rumpalimme Matt Thompsonin ja hän on todella uskomaton rumpali, vähintäänkin yhtä hyvä kuin Mikkey Dee. Hänellä on hyvin samanlainen tyyli ja ajatustapa rumpujen soiton suhteen kuin Mikkeyllä ja hänen mukaan musiikkiin tuli paljon vanhaa asennetta, tyyliä sekä kompleksisuutta. Saimme mukaan myös vanhan basistimme Hal Patinon, joka soitti Conspiracy ja The Eye levyillä. Hän on todella loistava basisti niin studiossa kuin keikoillakin. Toki oli hieno homma saada vielä Mike Wead mukaan kitaraan. Juttelin Hank Shermanin (Mercyful Fate) kanssa ja kysyin hänen mielipidettään Miken ottamisesta mukaan levyllemme. Hankilla ei ollut mitään sitä vastaan, koska Mercyful Fate ei tuolloin ollut levyttämässä tai keikkailemassa. Hänen mielestä saisimme loistavan kitaristin bändiin ja koska Mike ei koskaan ole ollut pääasiallinen biisinikkari missään bändissä, ei mikään tulisi varsinaisesti myöskään muuttumaan. Miken soolot uudella levyllämme ovat olleet parhaita mitä koskaan olen kuullut hänen soittaneen, suitsuttaa King uutta kokoonpanoaan eikä ollenkaan syyttä.

Levyä kuunnellessa tunnelma on todellakin hyvin samankaltainen kuin Abigailin aikoihin, vaikka musiikki ei samalta kuullostakkaan.

- Kun olimme saaneet biisit tehdyiksi, olimme täysin vakuuttuneita siitä, että juuri tältä Abigail II:n pitääkin kuullostaa, tuoreelta ja nykyaikaiselta. Paljon uusia tuoreita juttuja yhdistettynä vanhojen aikojen monimutkaisille ja aggressiivisille tyylillemme. Tämän lisäksi mukana on paljon teatraalisuutta niin sanoituksissa kuin musiikissakin. Tämänhän voit kuulla mm. levyn introssa. Halusimme ääneni kuullostavan siinä samalta kuin Abigailin introssakin, mutta hiukan selvempänä, jotta sanoista saisi paremmin selvää. Levyhän alkaa täsmälleen samalla lauseella kuin mihin Abigail päättyi ja asettaa tunnelman heti oikeanlaiseksi, kertoo King ja demonstroi lausumalla matalalla äänellä levyn aloitussäkeen.

- Levyllä on myös niin naisvokalisti laulamassa Abigailin osuudet kuin pieni kuusivuotias tyttö laulamassa lapsen osuudet. Kokonaisuutena tällä levyllä on erilaisia lauluosuuksia enemmän kuin millään aikaisemmalla levyllämme ja mm. tämän vuoksi levyn tekeminenkin kesti pidempään kuin normaalisti. Kun oli minun vuoroni laulaa omat osuuteni, kuuntelin mitä bändi oli saanut aikaiseksi ja olin todella innoissani. Sain heidän suorituksestaan paljon uutta inspiraatioita omiin osuuksiini ja olin koko ajan pyytämässä lisää raitoja laulua varten. Tällä levyllä olen todella ylpeä ja tyytyväinen omaan suoritukseeni ja ääneeni.

- On hyvin helppoa sanoa, että tällä hetkellä meillä on paras kokoonpanomme kuin koskaan aiemmin. Monet ovat myös sanoneet, että tämä levy on paras mitä olemme koskaan tehneet ja olen heidän kanssaan samaa mieltä. Viimeiset 1.5 viikkoa studiossa oli vain minä ja apulaistuottajamme. Miksasimme ja masteroimme levyn kaksistaan saadaksemme juuri sellaisen soundin kuin halusimme. Saatuamme levyn valmiiksi en kuunnellut sitä ollenkaan kolmeen viikkoon ja kun sitten pistin sen soimaan ensimmäistä kertaa, menin aivan kananlihalle. En koskaan aiemmin ollut saanut sellaista tunnetta kuunnellessani omaa musiikkiamme ja tuolla hetkellä olin varma, että olimme saaneet aikaiseksi jotain todella erikoista.

Inspiraation ja luovuuden lähteillä

Udeltaessa Kingiltä mistä mies oikein saa ideansa levyjensä tarinoihin ja kappaleisiin, ei vastaus ole kovinkaan yllätyksellinen.

- Kaikki vain on jossain syvällä minussa, enhän minä tietenkään koskaan ole omia vanhempiani tappanut tai mitään sellaista. Alkuperäinen Abigail tarina tai muutkaan tarinani eivät perustu suoraan tositapahtumiin. Osa ideoista tosin perustuu joihinkin asioihin, joita olen itse joskus kokenut. En ole temmannut kaikkea täysin tuulesta, osa mitä olen nähnyt ja kuullut jää alitajuntaan ja saattaa sitten joskus myöhemmin kirjoittaessa putkahtaa esiin täysin tiedostamatta. Joskus joudun toki tekemään taustatutkimusta, kuten kirjoittaessani sanoituksia Voodoo levyä varten. En tuolloin tiennyt paljoakaan koko hommasta muuta kuin mitä kaikki ihmiset tietävät eli päättömiä kanoja ja neulojen tökkimisen pieniin nukkeihin. Halusin perehtyä mitä varsinaisen voodoo uskonnon takana oikein on ja mistä siinä on oikein kyse.

- En lue paljoakaan kirjoja, koska minulla ei siihen ole yksinkertaisesti aikaa. Pidän kyllä elokuvista ja muistakin kuin kauhuleffoista, mutta tiedän että minulla on aivan tarpeeksi mielikuvitusta ja inspiraatioita ilman leffoja ja kirjojakin apua omien tekstieni kirjoittamiseen, kertoo King kysyttäessä mieltymyksistä kirjoihin ja elokuviin.

- Yritän todellakin olla ottamatta ideoita kirjoita tai elokuvista ja jos joskus kuulen jonkun sanovan, että hei tämähän on siitä ja siitä elokuvasta, muutan heti tarinaani. Minulla on aika vilkas mielikuvitus ollut lapsesta saakka. Yritän silti olla uusille ajatuksille avoin ja tarkkailen ympäristöäni ja ihmisiä sekä mitä he tekevät toisilleen. Kaikkea näkemääni voin käyttää tarinoissani, vaikka tapahtumat sijoittautuisivatkin 100-200 vuotta menneisyyteen. Ihmisen perusvaistot ja toisten ihmisten kohtelu ei loppujen lopuksi ole paljoakaan muuttunut vuosien saatossa. Kuvailemani tilanteet ja asiat saattavat joskus tosin kuullostaa aika äärimmäisiltä, koska minua kiinnostaa kauhu ja okkultismi ja sijoitan tapahtumat usein juuri noihin aihepiireihin.

- Elokuvista puheen ollen joku b-luokan kauhuleffaohjaaja halusi minun tekevän musiikkia hänen elokuvaansa vuosia sitten, mutta ei siitä koskaan mitään tullut. Olisihan se toki hienoa, että joku esittelisi minut jollekkin lahjakkaalle ohjaajalle kuten Tim Burtonille. Olen varma, että oikeissa käsissä jostakin tarinastani kuten Abigailista tai Voodoosta saisi todella hyvän ja pelottavan elokuvan. Minulla ei vain ole minkäänlaisia kontakteja ihmisiin, jotka ovat elokuvabisneksessa mukana ja tilanne sen suhteen on vähän sama kuin aloittelevilla bändeillä, jotka ovat saaneet ensimmäisen demonsa tehtyä.

Nuoteista sanoihin

- Kun aloitan miettimään ja tekemään uutta King Diamond levyä, minulla on vain yksi ainut ja oikea tapa tehdä asia. Ensin minulla on oltava idea levyä varten mistä aion kirjoittaa. Yksinkertainen juonenrunko, joitain henkilöitä mutta ei mitään sen yksityiskohtaisempaa ja tämän jälkeen alkaa varsinainen musiikin tekoprosessi. En kuuntele mitään musiikkia moneen viikkoon varmistaakseni, että kaikki mitä teen tulee todella sisältäni. Jos kuuntelisin esimerkiksi Black Sabbathin alkupään tuotantoa ja ottaisin kitaran käteeni, alkaisivat riffit ja tempo muistuttaa Sabbathia. Kaiken pitää lähteä fiilispohjalta. Sävellän yleensä minuutin verran musiikkia kappaleen alkua varten joko kitaralla tai koskettimilla ja lopetan siihen. Tämän jälkeen kuuntelen seuraavana päivänä mitä olen saanut aikaan ja jos minulla ei ole fiilistä jatkaa kappaleen säveltämistä, saatan vaihtaa instrumenttia ja alkaa kirjoittamaan uutta kappaleenalkua. Näin minulla saattaa olla 2-3 kappaleen alkua työn alla yhtä aikaa ja jatkan aina sen kappaleen säveltämistä, joka tuntuu sillä hetkeltä parhaimmalta. En pysty tukahduttamaan omia mielialojani ja tällä sävellysmenetelmällä kappaleet saavat melkein oman sielun ja niissä on erilaisia tunnelma. Tämä on minusta hyvin tärkeä, kun tehdään levyjä, joissa on jokin teema tai konsepti.

- Uusimmalle levylle Andy kirjoitti kolme kappaletta ja minä loput. Omiin sävellyksiini soitan koskettimet, ohjelmoin rumpukoneen sekä vedän peruskitarajutut jotta voin kappaleista nauhoittaa demot ja esitellä muille mikä niissä on ideana ja miltä ne periaatteessa kuullostavat. Ehkä minun pitäisi jonain päivänä julkaista noita demoja, ne ovat todella raakaa heavy metallia ilman turhia kikkailuja naurahtaa King.

- Kun vihdoin olemme sitten saaneet tarpeeksi materiaalia kasaan, alamme miettimään yhdessä mitkä kappaleet valitsemme levylle. Tällä kertaa valitsimme levylle 13 kappaletta, joten minun oli jaettava tarina 13 eri osaan. Kuunnellessamme kappaleita alan antamaan niille nimiä ja miettimään missä järjestyksessä ne laitetaan levylle. Tämän jälkeen kuuntelemme kappaleet läpi moneen kertaan, jotta voimme olla varmoja siitä, että ne ovat oikeassa järjestyksessä ja että ne luovat oikeanlaisen tunnelman. Vasta tämän jälkeen voin alkaa kirjoittamaan sanoja. Minusta lyriikoiden on seurattavia musiikkia mahdollisimman tarkasti. Jos jossain kappaleessa on joku erikoinen tai merkittävä kohta, on myös lyriikoiden seurattava tätä ja muututtava sen mukaan.

Piratismi ja liiketoiminnan kirot

Tässä vaiheessa haastattelua King kysyy minulta, olenko saanut kuunneltavakseni promo version, jossa on intron ja outron lisäksi vain kolme täyttä kappaletta loppujen ollessa varsin turhia 1-1.5 minuutin mittaisia editoituja versioita. Kuullessaan myönteisen vastaukseni, King innostuu asiasta ja kehottaa minua kääntymään levy-yhtiön puoleen:

- Sinun täytyy pyytää levy-yhtiöltämme kunnon versio, jotta voisit tehdä kunnon arvostelun. Ymmärrän kyllä syyt tuollaisen tynkä promo version julkaisemiseen taistelussa piratismia vastaan. Tuollaisesta versioista ei todellakaan saa levystä oikeaa kuvaa ja se saa kaiken jopa kuullostamaan varsin erilaiselta. Levy-yhtiömme pakotti meidät valitsemaan kolme hieman muista normaalimpaa kappaletta, jotka eivät olisi niin teatraalisia ja meidän oli taivuttava heidän tahtoonsa.

Uuden levyn julkaisemisen jälkeen tapanahan on useimmiten lähteä kiertueelle. Minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia King Diamondilla mahtaa olla kiertueen ja tulevaisuuden suhteen ?

- Meillä on paljonkin suunnitelmia tulevaisuuden varalle, mutta tällä hetkellä moni asia on muuttunut ja kesken, joten olemme joutuneet tekemään useita uudelleenjärjestelyitä tulevaisuutemme suhteen. Teen aina hyvissä ajoin etukäteen suunnitelmia, koska aiomme kiertää jne. Vielä vajaa puoli vuotta sitten kun olimme studiossa äänittämässä, puhuimme tulevista kiertueista ja levy-yhtiömme Metal Blade halusi meidän tekevän kaksikin Amerikan kiertuetta ja niiden välissä kiertueen Euroopassa. He halusivat myös, että äänitämme live levyn tältä kiertueelta ja kuvaamme keikkoja DVD:tä varten. Kaikki kuullosti todella hyvältä ja olimme todella innoissamme näistä suunnitelmista. Joulukuussa meillä oli tarkat suunnitelmat kiertueesta ja meidän oli tarkoitus aloittaa se marraskuun 13. päivä, kun yhtäkkiä pari päivää ennen Joulua saimmekin kuulla, että Metal Blade ei pystykkään tukemaan meitä taloudellisesti kuin noin kolmasosalla, mitä me normaalisti olemme saaneet. Emmehän me aikaisemminkaan ole paljoa saaneet, mutta se vähä mitä olemme saaneet, olemme laittaneet sen kaiken koko show hommaan. Ymmärrän kyllä, että tällä hetkellä ajat ovat taloudellisesti hankalia, mutta ei se ole loppujen lopuksi riittävän hyvä syy. He kertoivat meille joutuvansa leikkaamaan kaikkien bändiensä taloudellista tukea kiertueita varten ja minun vastaus tähän oli, että me emme ole mikä tahansa bändi, joiden kanssa teillä on levytyssopimus. En haluaisi kuullostaa mitenkään kerskailevalta, mutta faktahan on, että levy-yhtiöllä on ehkä noin 5-6 bändiä, jotka tuovat paljon rahaa ja meidän lisäksi niitä pvat mm. Six Feet Under, Cannibal Corpse ja Gwar. Kerroin heille, että minun mielestäni teidän täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja lopettaa vaikka uusien bändien kiinnittäminen. Tämä kiertue on meille kaikille tärkeä ja mikäli sitä ei tapahdukkaan, on hyvinkin mahdollista että voitte menettää meidät. En minä sellaista haluaisi, mutta ei minulla ole juurikaan muita vaihtoehtoja. Niin King Diamondin kuin Mercyful Faten viimeisimmät julkaisut ovat molempien bändien parhaat ja emme me aio laittaa uraamme jäihin teidän takia. Mercyful Faten suhteen annoin heille kolme viikkoa aikaa vastata haluavatko he uuden levyn vaiko ei, koska heillä oli siihen optio. He vastasivat, että ei heillä ole rahaa siihen ja minä arvasin heidän vastauksensa etukäteen, koska eihän heillä ollut rahaa kiertueeseenkaan. Mercyful Fate päätti siis lopettaa suhteensa Metal Bladeen ja olemme nyt vapaita etsimään uutta sopimusta. Jos levy-yhtiö ei pysty tukemaan levyn tekemistä tai kiertueita, on tilanne sama kuin että ei olisi sopimusta ollenkaan. Nyt King Diamond on samassa tilanteessa kuin Mercyful Fate ja Metal Bladella on toukokuun alkuun aikaa lunastaa optionsa seuraavaan levyyn. En kuitenkaan ole kovinkaan optimistinen sen suhteen, että rahaa löytyisi meillekkään levyn tekoa varten. En minä ole vihainen asiasta, sillä tämä ongelmahan on puhtaasti bisnes puolella. Saatan ehkä pyytää meitä vapaaksi sopimuksestamme jo aikaisemmin, jos he tietävät jo nyt, että heillä ei ole rahaa myöhemminkään tänä vuonna meitä varten. En tosin vielä tiedä, menemmekö studioon seuraavaksi Mercyful Faten kanssa vai emme, koska heillä ei ole vielä sopimusta. Varmaa kuitenkin on, että alamme kirjoittamaan uutta materiaalia molempien bändien kanssa lähitulevaisuudessa.

- Haluaisimme toki kiertueelle mahdollisimman pian, mutta kesän jälkeen tai syksyllä se alkaa olemaan jo liian myöhäistä. Meillä on paljon hyviä ideoita showta varten ja en haluaisi paljastaa liikoja, koska se veisi pois yllätyselementin. Voin kuitenkin paljastaa, että aikomukseni on istua pyörätuolissa esittäessä Jonathania kun tuoli sytytetään tuleen. Onhan se hiukka vaarallista, mutta se on myös hauskaa ja näyttää todella hyvältä. Kiskon myös Abigailia hiuksista ja lavalla on tarkoitus saada iso tulisija, jossa palaa tuli koko keikan ajan. Tarkoituksena olisi myös saada isot rautaportit lavalle joidenka takana soittaisimme pari kolme ensimmäistä kappaletta. Meillä on ideana soittaa myös kolme erilaista settiä. Ensimmäiseen kuuluisi Abigail levyn kaikki kappaleet yhtä lukuun ottamatta ja toiseen kuuluisi Abigail II levyn kappaleet paria lukuun ottamatta. Näiden settien välissä soittaisimme kolmea erilaista 3-4 biisin settiä vaihdellen joka ilta. Tällä tavoin meillä olisi mahdollisuus nauhoittaa jopa 12 kappaletta 3-4:ssä päivässä mahdollista tripla liveä varten, joka miksattaisiin kesällä ja julkaistaisiin mahdollisesti loppuvuodesta. Mutta katsotaan nyt toteutuuko nämä suunnitelmat koskaan huokaa King.

Rollaattorin tarpeessa?

- En koskaan ole edes ajatellut olevani liian vanha tähän hommaan. Tälläkin hetkellä minulla on todella paljon ideoita ja inspiraatiota uusia juttuja varten. Päässä on para-aikaa kolmekin eri ideaa, jotka haluaisin toteuttaa levyjen muodossa joskus tulevaisuudessa. Rakastan todella musiikin tekemistä ja yleisön edessä olemista keikkatilanteessa. En todellakaan ole harkitsemassa rullatuolin ja kävelykepin hommaamista. On mahdotonta kätkeä sitä tekemisen riemua, kun saa tehdä juuri sitä mistä eniten pitää ja täytyyhän ihmistenkin nähdä ja huomata se minusta. Tämä koskee myös koko bändiämme. Jos olet ollut mukana musiikkibisneksessä niinkin kauan kuin me, on todella vaikeaa aidosti sanoa, että viimeisin levy on parasta, mutta me ainakin voimme rehellisesti sanoa niin. Koko bändi on 110% mukana tässä touhussa. En osaa edes ajatella, mitä tekisin jos en tekisi musiikkia. Tulisin vähintäänkin hulluksi ja purkaisin aggressioita ulos ajamalla rallia tai jotain. Minulla ei myöskään ole mitään tarvetta julkaista soolo levyjä tai muuta sellaista, vain siksi että haluaisin tehdä muunlaista musiikkia kuin mitä nyt teen, koska King Diamondin tai Mercyful Faten kanssa teen juuri sitä mitä haluan.

Julkaistu Inferno #4/2002

ANNIHILATOR – HELVETTIIN JA TAKAISIN

Kitaravirtuoosina tunnetun Jeff Watersin johtama Annihilator julkaisi maaliskuun puolen välin tienoilla uuden ”Waking the Fury” albuminsa. Orkesteri on 15-vuotisen uransa aikana kokenut niin hyviä kuin huonojakin aikoja ja kulkenut alkuaikojen lähes kullalla silattujen teiden kautta kuoppaisille kärrypoluille. Uusimman levyn myötä yhtye tuntuu löytäneen tiensä takaisin metallin valtatielle ja on kiihdyttämässä koneensa huippunopeuteensa. Kuljettaja Jeff Waters valmiina ohitukseen.

Haastattelun aluksi onnittelen herraa 36-vuotis syntymäpäivän (13.2.1966) johdosta, joka oli vain parisen viikkoa ennen haastattelun tapahtumahetkeä. Tiedustelin Jeffiltä miltä oikein tuntuu olla vuoden vanhempi ja kuinka ajat ovat muuttuneet vuosien saatossa.

- Täytin tosiaan 36 vuotta parisen viikkoa sitten ja eihän tässä enää mikään parikymppinen olla. Toisaalta taas jos mietit bändejä kuten Judas Priest, Scorpions jne. ukot noissa bändeissä alkavat olla 40-50 vuotiaita joten mikäs hätä minulla tässä on. Olen vuosien saatossa ehtinyt julkaisemaan aika monta levyä ja tässä on vielä paljon aikaa julkaista uusia levyjä ennen kuin täytän 45 vuotta. Voisi kait sanoa, että olen urani puolen välin tienoilla.

- Vaikka debyyttimme tulikin vasta –89, olemme periaatteessa olleet olemassa kolmella eri vuosikymmenellä. Olen vuosien saatossa havainnoinut monen eri trendin ja tyylin tulevan ja menevän. Minä olen vain tehnyt sivusta havaintoja näistä eri bändeistä ja tyyleistä, koska Annihilatorilla ei varsinaisesti ole ollut niiden kanssa mitään tekemistä. On aika uskomatonta huomata. kuinka lyhyessä ajassa koko heavy metal on kehittynyt ja muuttunut. Voin pitää itseäni varsin onnekkaana ihmisenä, että minulla on aina ollut pieni mutta kova fanijoukko varsinkin Euroopassa ja Aasiassa joka on mahdollistanut bändin selviämisen vaikeidenkin taloudellisten aikojen yli. Ja tämä kaikki on ollut vielä hauskaa hommaa. Voin vain istua säveltämässä ja soittelemassa, eikä minun tarvitse miettiä sitä mitä muut bändit tai levy-yhtiöt tekevät ja mikä milloinkin on trendikästä.

- Muistan kun olin vuoden 1987 tienoilla Vancouverissa yrittäen kasata ensimmäistä demoani diilin saamiseksi ja ensimmäisen ”Alice in Hell” levyn julkaisemiseksi. Tuohon aikaan lähes joka klubilla oli aina joku metallibändi soittamassa joko AC/DC, Judas Priest covereita tai omia kappaleitaan. 90-luvulle tultaessa kaikki nuo bändit hävisivät ja keikkojen saaminen ainakin täällä Kanadan länsiosissa oli todella vaikeata. Amerikkalaiset bändit yrittivät tulla tänne soittamaan, mutta monia keikkoja peruttiin vähäisen lipunmyynnin takia. Näin aikanaan 80-luvulla Judas Priestin soittavan täällä 15000-20000 yleisölle areenoilla ja 90-luvulla he soittivat klubikeikkoja 1500 hengelle. Asiat näyttävät kuitenkin menneen parempaan suuntaan, sillä viime kesänä näin Panteran ja Slayerin soittavan areenakeikan n. 15000 ihmisille, mikä on todella hyvä saavutus sillä radiosta ei Slayerin viisuja paljoa kuulu.

Tässä vaiheessa haastattelua äidymme molemmat kehumaan Slayeriä ja varsinkin viime vuonna näkemiämme keikkoja.

- Olen todella innostunut Slayeristä. On hienoa nähdä heidän vieläkin olevan täysillä mukana kuviossa tekemässä todella raskasta ja aggressiivista musiikkia. Oli todella mahtavaa nähdä heidän soittavan livenä 15000 ihmiselle ja potkivan kaikkien perseitä. Siinä todella tunti adrenaliinin virtaavan kropassaan ja se antoi minulle ja Annihilatorille paljon uutta puhtia. Tänä päivänä ei ole kovinkaan monta bändiä, jotka olisivat aloittaneet 80-luvulla ja olisivat yhä mukana kuvioissa tekemässä todella raskasta kamaa hehkuttaa Jeff.

- Tuossa pari viikkoa sitten olin taas kerran katsomassa Slayeriä eräällä klubilla, jossa heillä oli kaksi loppuunmyytyä keikkaa peräkkäisinä iltoina. Suurin osa yleisöstä tuntui koostuvan alle parikymppisistä lippalakkipäisistä lökäpöksyistä jotka eivät tunnistaneet puoliakaan biiseistä Reign in Bloodin klassikoista puhumattakaan. Hyvä asiahan se on Slayerille, että porukkaa tulee katsomaan ja että he myyvät hyvin levyjä. Muistelisinkin Kerry Kingin sanoneen eräässä haastattelussa, että tuntuu olevan muotia tällä hetkellä soittaa jossain nuoressa bändissä, hyppiä ylös alas vihaisena Slayerin paita päällä.

Kokoonpanosta ja sen pysyvyydestä saan seuraavanlaisen vastauksen:

- Annihilatorilla ei varmaan tule koskaan olemaan täysin pysyvää kokoonpanoa. Annihilator on samalla sooloprojektini että bändi. Kun olemme kiertueilla, me olemme oikea bändi jossa on täysi miehitys ja jossa kaikki ovat tasavertaisia. Ja usko pois, että meillä on kiertueille todella hauskaa koko tiimin kanssa roudarit yms. mukaan lukien. Samalla kuitenkin pidän Annihilatoria omana lapsenani ja tuotoksena, joka minulla on ollut olemassa jostain vuodesta 1984 tai 85 saakka. Minä teen pääsääntöisesti kaikki biisit ja useimmiten myös sanoitukset. Laulaja Joe Comeaulla, joka on ollut laulajamme parilla viimeisellä levyllä, on kuitenkin ollut paljon hyviä ideoita ja sanoituksia joita olen käyttänyt. Joen onkin keskellä tätä kaikkea eli hän on osa kiertue kokoonpanoa mutta myös osa luovaa biisientekoprosessia. Näin asiat on ollut ja näin se tulee olemaankin. Siksi niin moni henkilö on tullut ja mennyt Annihilatorissa, koska he eivät koskaan ole olleet varsinaisia virallisia jäseniä ja heillä kaikilla on ollut muita juttuja bändin ulkopuolella.

Raivon herättelyä

- Uuden levyn nimeä ei ole sen tarkemmin harkittu ja Striker kappalehan alkaa juuri noilla samoilla sanoilla. Biisihän itsessään kertoo kilpailemisesta ja siinä piilevässä jännityksessä, tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä. Huomasin kerran katselevani tuon kappaleen paperille olleita sanoituksia ja tuumin, että hei, tuohan on hyvä levyn nimi ja. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna levyn kannessa oleva yksinkertainen bändikuva yhdistettynä levyn nimeen, aggressiiviseen kitarasaundiin sekä raakaan tuotantoon muodostaa kokonaisuuden, josta tulee aggressioita herättävä tunne. Loppujen lopuksi kaikkien palasten loksahtaminen kohdalleen oli aikamoista sattumaa. En esimerkiksi miettinyt kitarasaundia etukäteen ollenkaan. olin vain kyllästynyt vanhaan soundiin ja halusin kokeilla jotain hieman erilaista, kommentoi Jeff uuden levyn konseptia.

- Edeltävä Carnival Diablos oli paljon enemmän 80-luku henkinen kuin tämä uusi. Ainahan musiikkimme on ollut 80-luku vaikutteista, mutta tällä uudella suurin eroavaisuus on kitarasaundi, joka on paljon modernimpi ja ”likaisempi” kuin edeltävällä levyllä. Musiikki itsessään ei minusta ole mitenkään mullistavaa vaan hyvinkin vanhan koulukunnan materiaalia.

- Biisien tekemisen ja sovittamisen lisäksi soitan kaikki kitarat ja bassot. Suurin osa levyn teosta on kumminkin tuottamista ja miksaamista jotka hommat myöskin hoidan omassa studiossani, koska pidän todella tästä hommasta. Levyn tekeminen on aina rankka prosessi, johon kuluu tyypillisesti noin 7 kuukautta. On fyysisesti ja henkisesti aika rankkaa hommaa istua 13 tuntia studiossa joka päivä 7 kuukauden ajan ja siinä alkaa helposti kuuppa himmenemään. Elämäsi ainona sisältönä on levy ja sille tulevat biisit. Viime joulukuussa miksatessamme levyä teki mieli jo heittää hanskat tiskiin, mutta kyllä tästä kunnialla selvittiin. Tällaisen session jälkeen sitä haluaa ottaa etäisyyttä koko hommaan ja pitää pari kuukautta paussia eikä olla missään tekemisissä koko levyn kanssa. En ajattele koko bämdiä enkä koske koko kitaraan. Tauon jälkeen sitä onkin sitten valmis lähtemään kiertueelle ja uusien biisien soittaminen on taas hauskaa hommaa.

Muusikot aina kehuvat uusimpia tuotoksiaan, mutta kuinkas perfektionisti sinä Jeff olet eli kuinka tyytyväinen olet uusimpaan äänitteeseenne?

- Biisien tekijänä sitä aina alkaa tarkastelemaan levyjä noin puoli vuotta niiden ilmestymisen jälkeen ja huomaa, että levyillä saattaa olla 2-3 kappaletta, jotka olisi voinut jättää pois ja kirjoittaa tilalle parempia. Jokaisella Annihilatorin levyllä on ollut 1-4 klassikkoa, 1-3 huonoa kappaletta ja loput sitten jotain noiden väliltä. Eihän sitä koskaan näin ajattelen, kun biisejä säveltää ja äänittää, useimmiten ihan päinvastoin eli kaikkia kappaleita pitää hyvinä ja vahvoina. Ainahan sitä haluaisi jälkeenpäin tehdä asioita toisin. Miksaajana ja tuottajana taas alkaa jälkeenpäin miettimään kaikenlaisia pieniä asioita kuten, ovatko kitarat liian pinnassa miksauksessa tai onko niissä liikaa säröä jne. Olen kuitenkin tyytyväinen kaikkiin julkaisemiimme levyihin ja on oikeastaan vain kaksi asiaa levyillämme mitä todella haluaisin tehdä toisin. Ensimmäinen asia on oikean rumpalin käyttäminen ”Remains” levyllä rumpukoneen sijasta ja toinen on kitarasaundin muuttaminen ”Never, Neverland” levyllä. Se on aika hirveä ja huonoin mitä meillä on levyllä koskaan ollut, naurahtaa Jeff. Ironista kyllä tuo levy on eniten myydyin Annihilator levy.

Pyydän herra Watersia antamaan jokaiselle levylle arvosanan asteikolla 1-5 ja tämä tehtävä saa miehen mietteliääksi. Pienen mietinnän jälkeen levyt saavat seuraavanlaisen arvostelun:

- Alice in Hell 5, Never Neverland 4.5, Set the World on Fire 3, King of the Kill 4.5, Refresh the Demon 3, Remains 2.5, Criteria for a Black Widow 3, Carnival Diablos 4, Waking the Fury 4.

- Uuden levyn suosikkikappaleet löytyvät kolmikosta Ultra Motion, Lunatic Asylum ja The Blackest Day. Listan kappaleista 2/3 on yhteneväinen omien suosikkieni kanssa tuumin ääneen. Jos musiikkiamme pitäisi kuvailla joillain sanoilla, niin ne olisivat thrash, melodisuus ja hassu. Meillä on aina ollut joitain hassuja kappaleita kuten Kraf Dinner ja Brain Dance. Onhan meillä lyriikallisesti vakaviakin kappaleita, mutta kaikkien kappaleiden sanoituksia ei kannatta ottaa niin vakavasti eikä niillä ole niin merkitystä.

Jääkiekko vai rock’n’roll ?

Haastattelun lopuksi Jeffiä on kanadalaisena pakko onnitella maan voittamasta Olympia kullasta jääkiekossa.

- Pidän jääkiekosta vaikka en sitä enää seuraakkaan kuin satunnaisesti. Koulussa pelasin jääkiekkoa maalivahtina monta vuotta, mutta 15 vuoden iässä kuulin AC/DC:tä ja molarin hommat saivat jäädä kun mukaan tulivat vielä kitaran soittaminen, kaljan juominen ja tupakan poltto. Vaikka en voisikaan nyt kuvitella itseäni tekemässä muuta kuin musiikkia, niin minusta olisi hyvinkin voinut tulla urheilija.

- Tulevaisuudessa meillä on kyllä vakaa aikomus tulla käymään Suomessa, sillä emmehän ole olleet siellä sitten vuoden 1991. Tämän voin luvata 100% varmasti, tai no 99% varmuudella, että tulemme näkemään teidät vielä ennen kesän loppua.

Reiluna miehenä Jeff lupaa tarjota tuopposen tavatessamme ja vahvistaa näin entisestään haastattelun aikana hänestä saamaani leppoisan ja mukavan miehen kuvaa.

Viralliset Annihilator sivut löytyvät osoitteesta http://www.annihilatormetal.com/
 

Julkaistu Inferno #4/2002

Inferno #4/2002

ANATHEMA
Resonance 2
Peaceville

Best of kokoelmat ovat aina hankalia arvosteltavia ja ostettavia. Yhtyeiden vanhoille faneille ne tarjoavat harvemmin vastinetta rahoille ja tämän myötä tällaiset kokoelmat ovatkin helppoja leimata rahastukseksi. Anatheman ja Peacevillen kohdalla tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Erosivathan bändin ja levy-yhtiä tiet jo lähes neljä vuotta sitten Anathema siirtyessä isommalla Music for Nations lafkalla ja kasvattaen varsin voimakkaasti fanipohjaansa kahdella viimeisimmällä "Judgement" ja "A Fine Day to Exit" levytyksillä. Lähinnä suurta kulttisuosiota saavuttanut Anathema on musiikillisesti aina muuttunut enemmän tai vähemmän levyltä toiselle ja levyjen sisälläkin kappalemateriaali on saattanut sisältää hyvinkin erilaisia vetoja levyjen toimiessa kuitenkin tiiviinä tunnelmallisina paketteina. Kun yhtyeen uralla mahtuu vielä useita miehistönvaihdoksia, ei kappaleiden valitseminen kokoelmalle ole varmastikkaan ollut niitä helpoimpia tehtäviä niin Peacevillen nokkamies Hammylle kuin bändinkään jäsenille. Tästä syystä kahden erillisen kokoelman julkaiseminen onkin ollut perusteltua eikä tässä yhteydessä voi mielestäni puhua rahastuksesta.

Ensimmäinen lähinnä akustisia ja rauhallisia kappaleita sisältävä "Resonance 1" julkaistiin viime syksynä ja nyt helmikuun lopussa julkaistu kakkososa tarjoaa raskaampia vedätyksiä. Rakenteeltaan tämäkin kokoelma sisältää hittikappaleiden (Sweet Tears,A Dying Wish, Fragile Dreams) lisäksi myös vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita (Nocturnal Emission, Cries in the Wind) sekä harvinaisempaa materiaalia (Sleepless 96, Eternal Rise of the Sun) jota aikaisemmin on löytynyt vain Japsi importtien bonusraitoina tai 7" vinyylisinkulta. Bonuksena on päälle lyöty vielä video "Mine Is Yours" kappaleesta. Anathemaanikoilla kokoelman molempia osia voi varauksetta suositella eikä vain harvinaisten kappalein takia, vaan myös siksi, että studiolevyistä eroava kappalejärjestys saa kuullostamaan kappaleet tuoreilta. Molemmat kokoelmat osoittavat myös hyvin sen, kappaleet toimivat myös alkuperäisistä konteksteistaan irroitettuina ja saavat jopa vanhan kuulijankin huomaamaan kokonaan uusia juttuja musiikista.

Vaikka pari viimeistä levyä ovatkin musiikillisesti varsin erilaisia vanhempaan materiaaliin verrattuna, saattaa tuoreemmatkin fanit kiinnostua Anatheman alkuajoista ja molemmat kokoelmat tarjoavat erinomaisen katsauksen menneisyyteen ja materiaalin, joka ei häpeile yhtään nykyiseen verrattuna. 8/10

ANNIHILATOR
Waking the Fury
Steamhammer

Kitaristilegenda Jeff Watersin Annihilator on sinnikkäästi julkaissut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin läpi koko 90-luvun, vaikka ongelmia on ollut niin miehistön kuin levy-yhtiöidenkin kanssa. Orkesteri nousi tunnetuksi kahdella ensimmäisellä levyllään (Alice in Hell ja Never, Neverland), joissa loistivat niin Jeffin luomat loistavat melodiat kuin murhaavat riffitkin, ja lopputuloksena oli pienoisiin klassikon asemiin nousseita kappaleita, kokonaisuuksista puhumattakaan. Tuon jälkeen alkoi yhtyeen pienoinen mutta tasainen alamäki. Materiaali ja biisien ideat olivat hiukan väsyneitä, vanhoja jäseniä lähti ja uusia tuli, huomasipa Jeff jossain vaiheessa tekevänsä hieman konevetoisempaakin musaa täysin yksinään.

Omakin mielenkiinto bändiä kohtaan hiipui suuremman yleisön mukana ja odotukset eivät olleetkaan kovinkaan korkealla uuden Waking the Fury -levyn suhteen. Ihmetys ja yllätys olikin kuitenkin suuri, sillä tuorein lätty tarjoaa taidokkaita ralleja, jossa liikutaan jossain perinteisemmän hevin (Torn, Striker) ja metallin (Lunatic Asylum, Prime Time Killing) sekä speed metallin (Ultra Motion, Cold Blooded) välimaastossa, välillä yhdistäen näitä kaikkia taidokkaaksi kokonaisuuksiksi. Ompahan monessa biisissä samanlaista menoa ja tunnelmaa kuin 90-luvun vaihteen levytyksissä, kuitenkaan näitä mitenkään kopioimatta. Kokonaisuutena levy on oikein pirteä ja napakka paketti joka osoittaa, että Jeffin sävellyskyky on yhä tallella ja sormet kuusikielisen kaulalla liikkuvat yhä yhtä sukkelaan kuin aikoinaankin. 8/10

BARBATOS
War! Speed And Power
ISO666 Releases

Japanilainen Barbatos orkesterin takana on Yasuyuki Suzuki, joka lienee tutumpi jostain hieman nimekkäämmästä orkesterista jonka nimi on yhtä unohduksissa kuin toivoisin koko Barbatoksen olevan. Projektin tarkoituksena on soittaa 80-luvun aitoa metallia asenteella, mutta niin pirun tylsää, yksinkertaista ja amatöörimäistä biisit ovat, että pistää ihmetyttämään tämäkin levyn julkaisun motiiveja. Välillä biisit junnataan läpi tasaisen tappavasti ja välillä kaahataan 80km/h lasissa lopputuloksen ollessa yhtä huono molemmilla tavoilla. Kitarasoolot ovat kammottavia ja särähtävät meikeläisenkin korvaan joka normaalisti sietää aika paljon kamalaakin tuubaa. Edes biisien ala-aste englannilla tehdyt lyriikat (jotka liikkuvat kolmen teeman ympärillä seksi, viina ja sota) jaksa huvittaa tipan vertaa.

Levyä ei jaksa edes kuunnella kokonaan läpi painamatta joka biisin kohdalla minuutin jälkeen skip nappulaa. Kaikkea sitä metallin nimessä tehdäänkin... 2/10

CALLENISH CIRCLE
Flesh_Power_Dominion
Metal Blade

Joko muisti alkaa vanhalla ukilla pätkimään ja sekoamaan tai sitten on hollantilaisen Callenish Circlen tyyli muuttunut varsin radikaalisti hitaasta doomsynkistelystä räväkkään Jöötipori-metalliin. Helppo on verrata bändin musiikkia erityisesti ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodiseen death metalliin, sillä sen verran samoilla linjoilla tässä liikutaan mm. In Flamesin, Soilworkin ja monien muiden kanssa. Tätäkin musiikkityyliä on viime aikoina moni koittanut tehdä, mutta harva siinä on hyvin onnistunut. Callenish Circle ehkä hieman yllättäenkin onnistuu ja vielä erittäin hyvin. Vaikka mitään kamalan uutta ja omaperäistä ei levyllä kuullakkaan, on levy sen verran jämäkkää ja aggressiivista soittoa, tuotantoa ja kappalemateriaalia myöten, että lopputulosta kuuntelee ihan mielellään.

Muista yrittäjistä CC:n biisit eroavat siitä, että niissä ei kamalia kikkailuja ja tarttuvia melodioita kuulla, vaan koko komeus paiskataan kuuntelijan rumpukalvoihin kovalla intensiteetillä. Levyn loppupuolella vetäisty Death-klassikko Pull the Plug toimii hyvin, ja vaikka hirveitä muutoksia kappale ei olekkaan läpikäynyt, kuulostaa se riittävän tuoreelta ja omaperäiseltä toimiakseen hyvin. Kun kaikki palaset on näinkin taitavasti hallussa ja hyvin yhdistettynä, jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraava tuotosta, joka voi hyvinkin räjäyttää potin ja siirtää bändin tunnettujen nimien sarjaan.

EWIGHEIM
Mord Nicht Ohne Grund
Prophecy Productions

Tuntemattoman saksalaisen suuruuden Ewigheimin debyyttilevyn yksinkertaisten ja tyylikkään paljaan valkoisten kansien perusteella ei pysty musiikkityyliä paljoakaan arvailemaan. Yllätys ei kumminkaan ole suuren suuri. kun kaiuttimista alkaa kuulumaan hillittyä saksaksi laulettua melankolista raskailla kitaroilla höystettyä goottia. Tyyliltään Ewigheim liikkuu jossain Lacrimosan ja Crematoryn välimaastossa välillä hairahtaen lähes Rammsteinmaiseen junttauksen kautta lähes My Dying Briden tunnetuksi tekemään viululla väritettyyn synkistelyyn jossa ripaus ahdistavaa elektroa.
Tämä musiikin kuvaus saattaa kuullostaa hyvinkin sekavalta, mutta lopputulos on varsin hillitty ja toimiva sekä omaperäinen pitääkseen kuuntelijan kiinnostusta yllä loppuun saakka.

Aika ajoin kappaleita vaivaa lievä tasapaksuus ja rohkeampiakin ratkaisuja ja eri musiikkityylien sekoituksia olisin mielelläni kuunnellut. Omaan makuun hieman synkempi, raskaampi ja hitaampi lähestymistapa levyn nimibiisin malliin olisi toiminut vieläkin paremmin, mutta kyllähän tästäkin on hyvä aloittaa levytysura. 6/10

INCINERATOR
Thrash Attack
Sound Riot

Paljon kliseisemmäksi ei bändi voi itseään ja levyään nimetä, mikäli suurina esikuvina on 80-luvun kovat speed/thrash nimet kuten Slayer, Destruction, Kreator jne. Ei nimi bändiä pahenna jos ei bändinimeä. Incinerator tarjoaa kyllä aikamoisen aikamatkan kultaiselle 80-luvulle ja musiikki on kuin suoraan speed/thrashin oppikirjasta biisien nimiä (Storm of the Thrasher!), soundeja, riffejä, temmonvaihdoksia kuin laulajan ääntä myöten. Merkillisintä tässä kuitenkin on, että täydellisen kliseinen kokonaisuus toimii hemmetin hyvin ja tästä ei voi vanha heviparta kuin nauttia.

Mieleen tulee myös erittäin voimakkaasti myös saksalainen Deathrow ja tämä materiaali ei kalpenisi yhtään Satan's Giftin rinnalla. Alun perin demoksi tarkoitettu 17 minuuttia ja viisi kappaletta sisältävä tuotos on erittäin tiivis ja sopivankokoinen annos tätä tavaraa nautittavaksi, isommissa annoksissa puutumisen vaara olisi ilmeinen. Tais olla ruåttalaasii… 7/10

JUDAS ISCARIOT
To Embrace the Corpses Bleeding
Red Stream

Judas Iscariotin nihilistinen, hypnoottinen ja kylmä black metal on vuosien saatossa tullut tutuksi kaikille alan miehille ja naisille. Vaikka Akhenatenin luoma musiikki onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut, on herran mielipiteet, musiikki ja lyriikat yhtä tinkimättömiä kuin The Cold Earth Slept Below... levyllä.

Minimalistinen koskettimien käyttö yhdistettynä raakaan ja yksinkertaiseen soundimaailmaan saa vajaa 10 vuotta sitten lähes täydellisesti kadonneen kylmän ja synkän black metal luoman ilmapiirin palaamaan 38 minuutin ajaksi. Musiikissa huokuu Burzumin kaltainen kylmyys ja hypnoottisuus yhdistettynä Dark Thronemaiseen aggressiivisuuteen ja synkkyyteen. Matkimisesta ja ideoiden varastamisesta ei Akhenatenin kohdalla voida varsinaisesti puhua, vaan levyllä on onnistuttu luomaan kahden suuren em. norjalaisen uranuurtajan toimiva musiikillinen kombinaatio. Vain harvoille ja valituille. 6/10

OCCULT
Rage to Revenge
Painkiller Records

Edelliseen numeroon arvosteltu kahden biisin maistiainen tältä täyspitkältä antoi osviittaa tulevasta, ja mitään yllätyksiä ei täyspitkä tarjoakaan Occultin vanhakantaiseen thrash/death -mikstuuraan. Aikaisempaa arvostelua lainatakseni "tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi" pitää paikkansa myös tämä täyspitkän kohdalla. Kipakka ja äkäinen, kahdella hieman erilaisella vokalistilla varustettu meno saa ajoittain vähäisenkin tukan heilumaan ja jalan vipattamaan, mutta biisien keskinkertaisuus paljastuu ennen pitkää ja harvat hyvät jipot eivät meinaa jaksaa kannatella biisejä koko levystä puhumattakaan. 5/10

PENTAGRAM
First Daze Here (The Vintage Collection)
Relapse Records

Todellisille doom friikeille Pentagram orkesteria ei tarvitsisi esitellä, mutta muille pieni esittelysananen on paikallaan. Pentagramin juuret juontavat aina 70-luvun alkuun Black Sabbathin kultakauden aikoihin. Yhtye liikkui varsin samanlaisilla musiikillisilla synkillä ja psykedeelisilläkin poluilla, mutta jäi aina suuren mahtavan varjoon. Ilmeisesti markkinoilla ei ollut tilaa kahdelle samankaltaista musiikkia soittavalle joskin omia erillisiä polkujaan tallaavalle orkesterille. Pentagram jatkoi ja säilyi pienen diggaripiirin suosikkina. 90-luvun alkupuolella Peaceville julkaisi kolme Pentagram klassikkoa CD:nä ja yhtye nousi laajemmalti monen doom diggarin tietoisuuteen.

First Daze Here on kokoelma 70-luvun materiaalia, osa aiemmin aikanaan julkaistu harvinaiseksi käyneillä singleillä, osa kokonaan ennen julkaisematonta. Mistään ylijäämämateriaalista levyllä ei ole kysymys, vaan biisit todella rokkaavat kuin kolmijalkainen hirvi. Kaikista synkintä Pentagram materiaalia tämä ei ole, mutta yllättävän hyvä ja kirkas soundinen levy tarjoaa varsin oivallisen 12 biisin paketin 70-luvun Sabbath/Deep Purple vaikutteista tajuntaan painuvaa ja omaperäistä raskasta tummanpuhuvaa rokkia. Levyn julkaisemista voidaan pitää pienimuotoisena kulttuuritekona, sillä sen verran helpolla Pentagramin kaltaiset vanhat mutta hyvät bändit jäisivät unholaan. 7/10

SODOMIN 20 VUOTTA

Sinnikkäästi on yksi thrash-metallin pioneereista Sodom käynyt sotaansa thrash-rintamalla jo uskomattoman kahdenkymmenen vuoden ajan. Pelkuruudesta ei ole tarvinnut sapiskaa antaa, sillä sen verran tiukasti on Sodom rintamalinjansa pitänyt tuumaakaan perääntymättä. Orkesterin komentajana niin basson kuin mikinkin varressa on alusta saakka toiminut Tom Angelripper, joka heti haastattelun alusta asti osoittautui varsin lupsakaksi mieheksi. Sanojakin ”eno” Tom sylki M16:n malliin…

Lokakuussa 2001 uuden M-16 studiolevynsä julkaissut Sodom on varmasti tullut tutuksi kaikille thrash faneille 20-vuotisella urallaan, jonka aika yhtye on ehtinyt julkaista pitkälti toistakymmentä julkaisua. Lyriikoidensa puolesta levyjen teemat aivan alkuaikoja lukuun ottamatta ovat käsitelleet sotaa ja siihen läheisesti liittyviä seikkoja. Uusimmankaan levyn nimi ei jätä paljoa arvailujen varaan vähänkään sodasta ja aseista kiinnostuneille henkilöille. Bändin biografian mukaan Sodom kolmikko kävi viime vuoden toukokuussa reissulla Thaimaassa ja Etelä-Vietnamissa ja kyse tuskin taisi olla siitä mistä nuo pari maata on ainakin osalle suomalaisista miesmatkaajista tuttuja…

- Idea M-16 levystä oli jo ennen reissua olemassa, koska olen jo pitkään ollut kiinnostunut Vietnamin sodasta ja lukenut paljon asiaan liittyvää kirjallisuutta. Ideana oli yksinkertaisesti tutustua maahan ja tavata ihmisiä. Koko reissu oli aika uskomaton, sillä ihmiset olivat meitä kohtaan hyvin mukavia ja ystävällisiä. Kävimme mm. sotahistoria museossa ja sairaalassa jossa hoidetaan Vietnamin sodan veteraaneja, jotka ovat vammautuneet napalmista, Agent Orangesta (jenkkien käyttämä kasvimyrkky, jonka tarkoituksena oli tappaa viidakon tiheää kasvillisuutta, jotta vihollinen ei pääsis piiloutumaan niin helposti. Aine toimi hiukan liiankin tehokkaasti, sillä sen on todettu aiheuttavan mm. solumuutoksia sille alistuneille sotilaille, odottaville äideille ja heidän lapsilleen jne.) Nuo kaksi maata ovat pikkuhiljaa avautumassa ja alueelle on kehittynyt varsinainen sotaturismi, sillä ihmisiä kiinnostaa vanhat taistelukentät, Vietkongin tunnelit jne. En kuitenkaan saanut haalittua kokoon niin paljon informaatiota kuin halusin, sillä ihmiset ovat yhä varsin haluttomia puhumaan sodasta.

- Toinen syy reissulle oli se, että halusimme selvittää minkälainen metalliskene noissa maissa on. Poliittinen järjestelmä ei hyväksy metallia ja siksi se onkin siellä tosi underground hommaa. Halusimme soittaa Vietnamissa Apocalypse Now nimisessä klubissa, mutta sen järjestäminen osoittautui todella mahdottomaksi tehtäväksi. Bangkokissa, Thaimaassa keikan soittaminen ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Haluaisimme tehdä ison Aasian kiertueen tänä vuonna. Eihän siitä rahaa saa, koska lippujen hinnat olisi pakko pitää erittäin alhaisina. Ottaisimmekin sen lähinnä kokemuksena ja meille riittäisi, että joka maksaa matkat, juomat ja sen vähän mitkä he kykenevät maksamaan. Haluamme selvittää kuinka isosta asiasta maailmassa on kysymys metallista puhuttaessa ja tiedän, että Sodom faneja on ympäri maailmaa.

M-16 levy kuullostaa erittäin jämäkältä ja raskaalta tuotokselta ja se on parasta Sodom antia vuosiin. Oliko tähän jotain erityisiä syitä ?

- Ei siihen mitään varsinaisia syitä ole olemassa, haluamme aina antaa parhaimpamme niin treenatessa kuin studiossa ja kiertueilla. Tärkein syy onnistuneeseen lopputulokseen oli se, että käytimme tälläkin kertaa studiossa Harris Johnsia kuten edelliselläkin Code Red levyllä. Hän tietää tarkalleen mitä me haluamme. Emme halua kuullostaa liian ylituotetulta tai käyttää mitään studiokikkailuja. Ennen studioon menoa keskustelimme muiden jäsenten kanssa siitä, että meidän pitää panostaa enemmän biiseihimme, kirjoittaa parempia riffejä ja kappaleita. Jos kuuntelet uusinta levyämme pariin kertaan läpi ja kappaleita kuten Napalm in the Morning, Among the Weirdcong tai Genocide, huomaat että ne tosiaan jäävät mieleen. Tämä on meille erittäin tärkeää ja uusin levymme on erittäin vahva. Edellämainittujen kappaleiden lisäksi omia suosikkejani ovat Minejumper ja Genocide, mutta pidän kyllä koko levystä ja meillä oli paljon materiaalia, jotka täytyi jättää pois. Ei meitä kiinnosta mitä muut bändit tekevät tai mikä on tämän hetken muotijuttu. Me vain teemme uusia kappaleita ja uusia levyjä.

- Tällä hetkellä Saksassa kaikki puhuvat thrashin uudelleentulemisesta, mutta minua se ei liikuta pätkääkään. Sodom on aina soittanut thrashia, vaikka kaikki puhuvat Destructionin uudelleenkasaamisesta, Kreatorin uudesta raskaasta levystä…me olemme aina soittaneet tällaista musikkia, koska se on sitä mistä me pidämme ja mitä me haluamme tehdä. Levy-yhtiö on joskus vihjaillut, että meidän pitäisi muuttaa musiikkiamme myyvempään suuntaan ja alkaa soittamaan heviä. Mutta eihän se käy, olemme tehneet tätä jo 20 vuotta ja Sodom fanit tietävät aina mitä he tulevat samaan uusilta levyiltämme. Meillä on ollut tiukka kokoonpano kasassa jo viimeiset kuusi vuotta. Pidän toki viimeisimmistä Destruction ja Kreator levyistä ja heidän kanssa on tosi haastavaa lähteä kiertueelle.

Tom vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä uuteen levyyn ja miksipä ei, sillä kyllähän levy on vakava haastaja thrash klassikon asemaan nousseelle Agent Orange levylle.

- Vastaanotto on tosiaan ollut erittäin hyvä lehdistön ja fanien keskuudessa, jotka ovat kirjoittaneet kommenttejaan kotisivumme vieraskirjaan jne. Monet sanovat, että se on parempi kuin Agent Orange, mutta itse en ole sitä koskaan siihen verrannut eikä se ole mielestäni paras Sodom levy. Uusin levymme on ehdottomasti raskain levymme mitä olemme koskaan tehneet. Pidän paljon Get What You Deserve levystä, koska se on hiukan erilainen verrattuna muihin. Monet tosin sanovat sen olevan liian punk/hardcore henkistä. Agent Orange on tosin myyntylukuja katsoen menestynein levymme, mutta tuo fakta ei tee siitä minulle parasta Sodom levyä. Seison kuitenkin 100% jokaisen tuotoksemme, jopa ensimmäisen täyspitkän Obsessed by Cruelty takana.

Sota ja rauha

Uuden levyn keskeinen teemahan on Vietnamin sota ja sen kauhut. Minusta se sopisi niin musiikin kuin lyriikoidenkin puolesta jopa hieman erilaisen Vietnam elokuvan soundtrackiksi.

- Levy ei ota kantaa sotaa vastaan, vaan lyriikat kannattaa lukea huolellisesti läpi ja varsinkin mitä rivien välissä lukee. Jokaisessa kappaleessa on sama sanoma ja se on lopettakaa sotiminen. Minulle M-16 on Vietnamin sodan symboli ja on samaan aikaan traagista että absurdia, että iso ja mahtava Yhdysvallat hävisi sodan.

- Ihmiskunta ei osaa elää sotimatta. Kun teimme Better Off Dead levyä, oli Persian lahden sota, Code Red levyn aikaan taas oli Kosovon kriisi ja tällä hetkellä on menossa Afghanistanin pommitukset. Ihmiset ovat kyselleet paljon minulta siitä, että miksi julkaisemme juuri nyt sotaan liittyvän levyn. Fakta kuitenkin on, että niin kappaleet kuin lyriikat ja levyn kannet olivat valmiita ennen viime syyskuun terroritapahtumia. M-16 on sodan vastainen levy. Pidän toki Vietnam elokuvista kuten Apocalypse Now, Full-Metal Jacket tai omasta henkilökohtaisesta suosikistani Kauriinmetsästäjistä. Haluan kirjoittaa aiheista jotka ovat tapahtuneet joskus sillä olen erittäin kiinnostunut historiasta. En todellakaan osaisi kirjoittaa mitään perinteisen kliseisiä hevisanoituksia. En kuitenkaan voi kirjoittaa toisesta maailmansodasta, koska olemme saksalaisia. Jos kirjoittaisin rivinkin aiheesta, niin meidät varmasti leimattaisiin fasisteiksi ja natseiksi.

- Olisihan se minusta erittäin hienoa, jos joku ohjaaja haluaisi käyttää levyämme elokuvan soundtrackinä. mutta ei sitä ole kirjoitettu sellaiseksi.

Sodomhan on tehnyt aikaisemmilla levyillä muutaman kappaleen saksankielellä mm. hittibiisin asemaan nousseen Ausgebombt rallin.

- On mahdollista, että kirjoitamme tulevaisuudessa lisää saksankielisiä kappaleita, mutta tällä levyllä meillä oli erityinen teema ja saksankieliset kappaleet eivät todellakaan olisi sopineet levylle. Voisin kyllä kirjoittaa Bombenhagel tyyppisen kappaleen, mutta tarvitsisin siihen todella hyvän idean. Minulle on huomattavasti vaikeampaa kirjoittaa saksaksi kuin englanniksi. Tosin minulla on paljon ideoita seuraavaan Onkel Tom levyä varten, joka julkaistaan joskus tämän vuoden aikana.

Huh-hah-hei ja muki olutta

Niin sinullahan on Sodomin lisäksi tuo oma sooloprojektisi ja molemmat tuntuvat varsin aktiivisilta pukaten levyjä varsin tasaiseen tahtiin. Mistä energia ja inspiraatio oikein löytyy ja onko Onkel Tom enemmän terapiaa ja rentouttavaa hauskanpitoa verrattuna Sodomiin ?

- Onkel Tom on vain hassu projekti. Minulla on paljon energiaa ja kiitos siitä kuuluu faneille joilta sitä saan paljon. Sinun täytyisi joskus nähdä Onkel Tom konserttitilanteessa. On uskomatonta, kun ihmiset tulevat lavalle kanssani pitämään hauskaa ja särpimään olutta. Todellinen kaljanjuonti ja tukanheilutus show. Tottakai Sodom on paljon vakavampaa, mutta haluan tehdä myös Onkel Tomin kanssa hyvää musiikkia. Pidän kaljan juonnista ja kulttuurista joka liittyy siihen. Onkel Tomin ideanahan on yhdistää metalliväkeä ympäri maailman, sillä kaikkihan tykkäävät juoda kaljaa ja juomalauluthan ovat hyvin kansainvälinen ilmiö, joten minä yhdistän nämä molemmat asiat.

Olet nyt ollut tekemässä musiikkia 20 vuotta. Kuinka ihmeessä olet jaksanut näin kauan ja mistä kaikkialta oikein olet innoituksen lähteitä ja energiaa saanut ?

- Musiikki on minulle samalla työ ja harrastus. Kun aloitin vuonna 1981, en todellakaan voinut kuvitella, että tätä hommaa jatkuisi 20 vuotta. Meillä on jo ideoita niin seuraavaa Sodom albumia kuin muitakin projekteja varten. Ammattimuusikon työ on kokopäivähommaa, mutta se on osa elämääni ja minä todella pidän siitä enkä osaisi yksinkertaisesti lopettaa. Jos pysyn terveenä ja uusia ideoita tulee, niin aion kyllä jatkaa hamaan tulevaisuuteen.

Sinä Tom olet ainut alkuperäisjäsen Sodomissa. Onko koskaan käynyt edes mielessä laittaa itse pillejä pussiin ?

- Olen tosiaan joutunut potkimaan porukkaa ulos bändistä, koska heillä on ollut erilaisia ongelmia niin alkoholin kuin asenteenkin kanssa. Eihän minulla ollut muitakaan vaihtoehtoja. Nykyisen kokoonpanon kanssa minä olen orkesterissa se, joka määrää ja laulajahan on usein myös bändin johtaja. Bändikavereiden mielestä tämä on ok. He sanovatkin, että Sodom on sinun bändisi, me pidämme musiikista ja haluamme tukea sinua. Nyt voimme kuitenkin puhua mahdollisista ongelmista ja ratkaista ne. Minä olen se, joka sanoo viimeisen sanan, mutta kaverit tuovat paljon uusia ideoita ja antavat kyllä palautetta.

Jatkosuunnitelmat

Sodom nimenähän on vähintäänkin hiukan arveluttava joten mistä Sodomissa bändinä on oikein kyse ja kuinka itse määrittelisit mitä Sodom on ?

- Sodom on nimenä erittäin tyypillinen nimi sille ajalle, kun aloitimme tekemään musiikkia ja lyriikoita. Olimme silloin kait jonkinsorttista black metallia ja olin silloin kiinnostunut mm. Aleister Crowleyn kirjoista jne. Mutta tänä päivänä satanistiset ja musta magia aihepiirit eivät minua jaksa kiinnostaa tippaakaan. Muutimme musiikkiamme ja lyriikoitamme Persecution Mania levyn aikoihin, mutta päätimme pitää nimen. Emme toki ole homoja tai harrasta eläimiin sekaantumista. Ja onhan Sodom nimenä mainittu myös raamatussakin. Joten kyllä Sodom on edelleen hyvä bändinnimi ja aion säilyttää sen ainakin seuraavat 20 vuotta. Ytimekkäästi Sodomin voisi määritellä maailman menestyksekkäimmäksi underground orkesteriksi.

Muutoksia mahtuu varmasti pitkän uran ajalle varsin paljon, ihmiset ja heidän makunsa kun tahtoo muuttua ajan myötä. Muutoksen tuulet eivät kuitenkaan Tomin kohdalla ole tainneet paljoa puhallella.

- Niin minulle kuin faneillemme on toki ikää tullut lisää. Suurin osa yleisöstämme on minun ikäistä sakkia ja tämä johtunee siitä, että ei Sodomista koskaan tule isoa tai myyvää orkesteria. En itse edes kuuntelee uudempaa metallia, vaikka uran alkuajoilla seurasinkin tarkkaan mitä musiikissa tapahtui. Olen aina kuunnellut klassikoita kuten Kiss, Deep Purple, Rainbow, NWOBHM bändejä ja se on minun juttuni. Joka kuukausi tulee varmaan satoja uusia bändejä, mutta eihän kellään ole rahaa ja aikaa tsekata niitä kaikkia. Bändejä tulee ja menee, mutta Sodom porskuttaa eteenpäin kuten esimerkiksi Motörhead.

- Kun olen kiertueella, yritän aina tavoittaa nuorempaa väkeä ja saada heidät kuuntelemaan Sodomia, koska tämä on aika rankkaa musiikkia. Metallin pitäisi yleisesti ottaen tulla paljon rankemmaksi ja voimakkaammaksi. En pidä bändeistä kuten Nightwish, sillä eihän se ole mitään metallia vaikka monet sitä niin kutsuvatkin. Klassikoiden lisäksi pidän paljon hardcore bändeistä kuten S.O.D. ja The Exploited. Niiden musiikissa on särmää ja 80-luvun asennetta. Erityisesti metallilaulajien äänessä pitäisi olla enemmän aggressiivisuutta ja munaa kuten esimerkiksi minulla, Lemmyllä, Millellä (Kreator) tai Schmierilla (Destruction).

Minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla Tom oikein on eli onko sinulla aavistustakaan mitä meinaat tehdä vuoden tai viiden vuoden kuluttua?

- Haluamme julkaista tänä vuonna DVD:n, josta löytyisi niin vanhaa materiaalia, ennenjulkaisemattomia videopätkiä kuin keikkamateriaalikin. Alan varmastikkin käsittelemään terrorismia lyriikoissani, koska se on todella kiinnostavaa. En yhtään ihmettelisi, jos tämä ns. pyhä sota muuttuisi kolmanneksi maailmansodaksi. Ensimmäisen kerran sitten toisen maailmansodan sotaa käydään näin lähellä Saksaa. US tulee jatkamaan Afghanistanin pommitusta vaikka siviilejä kuolisikin, sillä eihän heillä ole paljoa muuta mahdollisuutta. En usko, että tälle sodalle olisi mitään diplomaattista ratkaisua ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan. Ihmiset tarvitsevat uskontoja ja ymmärrän sen, että muslimit vihaavat Amerikkaa. En silti voi mitenkään käsittää mitä heidän päässään liikkui, kun he päättivät kaapata matkustajakoneen ja lentää päin pilvenpiirtäjiä. Terrorismi on täysin uudentyyppistä sotaa, koska et varsinaisesti voi tietää, missä vihollinen on ja kuinka he aikovat iskeä. He iskevät pääasiassa siviileihin ja tuhansia viattomia ihmisiä tulee vielä kuolemaan.

Tehän olette mukana paljon kohutussa Sodom, Kreator ja Destruction kiertueella, joka starttasi jo viime vuoden puolella. Kaikilta kolmeltahan on tullut uudet erittäin vahvat ja kehutut levyt ulos viime vuoden loppupuolella.

- Oli minun idea saattaa meidät kolme samalle kiertueelle, sillä sekä Destruction että Kreator aikoivat tehdä omat kiertueensa. Koko rundi tulee olemaan aikamoinen haaste meille kaikille, sillä tulemme viettämään viisi viikkoa kaikki samassa bussissa. Meidän täytyy tehdä se kuitenkin faniemme takia. Tämän jälkeen aiomme pitää pienen tauon, mutta haluaisimme kiertää myös samalla kokoonpanolla niin Venäjällä kuin Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Kiertueesta tulee ehdottomasti paras ja kovin kiertueemme koskaan.

- On vaikeaa valita mitkä biisit aiomme soittaa, sillä meillä on ehkä noin tunti aikaa settiä varten ja siinä ajassa pitäisi soittaa niin uusia kappaleita kuin vanhoja klassikoita kuten Remember the Fallen, Ausgebombt ja Persecution Mania. Settiin tulee kuulumaan ehkä joku 4-6 uutta kappaletta noiden lisäksi ja saatamme vähän vaihdella soittamiamme biisejä joka ilta. Tulkaa ihmeessä paikan päälle katsomaan meitä, sillä haluamme tavata fanejamme. Kiertueen jälkeen Helsingissä tulee olemaan varmasti isot juhlat ja aiomme tuoda omat saksalaiset oluemme, koska se on Suomessa niin pirun kallista.

Julkaistu Inferno #3/2002

Chuck Schuldiner in memoriam (1967-2001)

Death metallin pioneeri ja metallipiireissä arvostusta kerännyt Chuck Schuldiner kuoli joulukuun 13. päivä 2001. Hän oli jo pitkään taistellut aivokasvaimen kanssa, mutta leikkauksesta ja lääkinnästä huolimatta sairaus vei lopulta voiton.

Chuck tuli tunnetuksi mm. death metallin uranuurtajana. Vaikka kinastelua onkin käyty paljon siitä, kuka death metallin keksi (Possessed ja erityisesti kappale Death Metal vaiko Chuck Death yhtyeellään ja debyyttilevyllä Scream Bloody Gore), ei kukaan voi kiistää miehen taitoja niin soittajana, säveltäjänä, sanoittajana kuin metallin puolestapuhujana.

Chuck vaati niin kuuntelijoiltaan kuin kanssamuusikoiltaan paljon. Tästä kertonee jotain sekin fakta, että vaikka Deathissä miehistönvaihdokset olivat varsin yleisiä, ei yhtyeeseen kelpuutettu ketä vain. Nimet kuten James Murphy, Steve Digiorgio ja Gene Hoglan ovat kaikki omien instrumenttiensa hallinnan mestareita, jotka ovat keränneet mainetta ja arvostusta myös Deathin ulkopuolella.

Herra Schuldiner ehti uransa aikana tehdä seitsemän studiolevytystä Deathin kanssa ja yhden viimeiseksi levytyksekseen jääneen levyn Control Denied orkesterin kanssa. Paljon jäi vielä säveltämättä ja soittamatta, tästä esimerkkinä uusi Control Denied levy, joka kuuleman mukaan oli teon alla. Kahdeksi viimeiseksi Deathin julkaisuksi jäivät livelevyt Live in L.A. sekä Live in Eindhoven, joka on ainoastaan saatavilla Deathin levy-yhtiön Nuclear Blastin kautta. Molemmat live äänitykset osoittavat Chuckin kappaleiden voiman ja nerokkuuden myös keikkatilanteessa ja ne toimivat myös varsin hyvinä esittelyinä ja läpileikkauksina Deathin musikaallisesti laajasta tuotannosta.

Vaikka Chuck onkin nyt poistunut keskuudestamme, ei hänen tuotantonsa vaivu koskaan unholaan.

"Destiny is what we all seek" – Destiny (Death)

Chuck Schuldiner Memorial http://www.emptywords.org

Julkaistu Inferno #3/2002

Inferno #3/2002

ANATHEMA
A Fine Day to Exit
Music For Nations

Vaikka Anatheman musikaalinen kehitys onkin kulkenut varsin pitkän kaaren alkuaikojen doom-death synkistelystä nykyiseen nykyiseen melankoliseen tunnelmointiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edeltävälle levylle. A Fine Day to Exit on edeltäjäänsä Judgement levyä yksinkertaisempi, valoisampi, pohdiskelevampi sekä minimaalisempi. Näiden ominaisuuksien takia monet vanhat fanit ovatkin leimanneet sen pettymykseksi, mutta niin helpolla levyä ei kannata sivuuttaa ja bändiä aliarvioida.

Tälläkään kertaa ei brittipoppoo päästä kuuntelijaansa helpolla, vaan Liverpooliin poikien luoma musiikki vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä intensiivisiä kuunteluhetkiä, ennen kuin levyn yksinkertainen nerokkuus ja tunnelataus avautuu ja tunkee tajuntaan koskettaen mielen syvimpiä syövereitä. Tämänkin Anatheman levyn ymmärtää jos on ymmärtääkseen. 9/10

CARNAL FORGE
Please…Die!
Century Media

Jo kolmannen täyspitkänsä kolmen vuoden sisään julkaissut Carnal Forge ei ole aivan eilisen teeren poikia ja kyllähän sen soitossa ja sävellyksissä kuulee. Bändin aggressiivinen mutta melodinen mättö toimii. Sen verran tiukkaan ja napakkaan tahtiin kappaleita tykitetään kuuntelijan eteen, että edes pienoinen kappaleiden samankaltaisuus ehdi juurikaan haittamaan. Laulaja rääkkää äänijänteitään vallan mallikelpoisesti, rumpalin singerimäisen tarkka tikkaus yhdistettynä Kuusiston veljesten(?) kuusikielisten sahauksiin muodostaa kokonaisuudesta hyvinkin keskivertoa paremman audiopläjäyksen. 7/10

THE DEFACED
Domination Commence
Scarlet Records

Svea mamman helmoista pölähtää The Defacedin debyytti tuotos. Musiikillisesti levyllä liikutaan jossain The Hauntedin kaltaisessa junttauksessa. Biisit tuntuvat pääsääntöisesti noudattavan samaa kaavaa: välillä paahdetaan eteenpäin kuin viimeistä päivää jonka jälkeen tempoa hidastetaan ja kitarasta taotaan irti järkälemäisiä tapporiffejä tai melodisia sointukulkuja ja/tai sooloja. Hitaat osat ovatkin levyn parasta ja omaperäisintä antia, mutta kokonaisuutta ne eivät jaksa pelastaa. Levyllä on hiukan yllättävän mitäänsanomaton ja vaisu äänimaailma, joka tiputtaa kappaleiden tihkumaan energiaa sen verran alas, että edes purkki tai kaksi Red Bullia eivät riittäisi saattamaan kuulijaa musikaaliseen hurmokseen. 5/10

DESTRUCTION
The Antichrist
Nuclear Blast

Kaikille thrash-fanaatikoille muutaman vuoden takainen uutinen Destructionin palaamisesta oli varsinainen ilosanoma. Paluun myötä julkaistu varsin napakka All Hell Breaks Loose levy osoitti, että mistään rahastuksesta ja vanhojen miesten nostalgiatripistä ei ollut kysymys, vaan tukka saksan triolla tärisee yhä. The Antichrist jatkaa hyvin samoilla linjoilla, mutta tällä kertaa levylle on päätynyt vieläkin tarttuvampaa ja väkevämpää materiaalia, sillä sen verran kovaa varsinkin levyn alkupuolisko lataa: Thrash 'til Death, Nailed to the Cross ja Bullets from Hell ovat tulevia Destruction klassikkoja ja taattuja niskankipeyttäjiä keikoilla.

Levy jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka vaikka tahtia ei missään vaiheessa hellitetä. Bändi tekee ilman turhia kikkailuja sen minkä parhaiten osaa: suoraviivaisen, mutta omaperäisen saksalaisen thrashin soitannan. 8/10

GREEN CARNATION
Light of Day, Day of Darkness
The End Records

Kunnianhimoa ja kokeilunhalua ei norjalaiselta Green Carnation orkesterilta puutu, sillä vaikka doom metallissa onkin totuttu pitkiin kappaleisiin, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta jolla kestoa on tunnin verran. Levyyn on selkeästi satsattu, kehuuhan levy-yhtiö mm. seuraavilla faktoilla: levyn tekemisessä on ollut yli 30 muusikkoa ja sen äänittämisessä on käytetty 150 raitaa ja yli 600 sampleria. Kaikesta tästä voisi helposta saada liiankin rikkaan kokonaisuuden, jota vaivaisi yltäkylläisyyden ähky.

Musiikilliset teemat vaihtelevat varsin laajasti levyn edetessä ja kappale olisi aivan yhtä hyvin voitu jakaa useampaan osaan kokonaisuuden kärsimättä ja kuuntelijan huomaamatta. Musiikin monipuolisuudesta johtuen levyä on erittäin vaikeata luokitella ja päästä sisään. Levyllä kuullaan niin In the Woodsin kaltaista leijuntaa kuin raskaita kitaroita, jousiosuuksia, erilaisia kuoroja ja lähes kaikkea mitä väliin voi hyvällä tyylitajulla laittaa. Lopputulos on kuitenkin levollinen ja varsin yksinkertaisen kaunis ja koskettava. Light of Day, Day of Darkness on yksi niistä levyistä, jotka kovalla ja intensiivisellä kuuntelulla saattavat nousta klassikoiden joukkoon. 8/10

KING DIAMOND
Abigail II - The Revenge
Metal Blade Records

Piru periköön piratismin ja levy-yhtiöt. King Diamondin uutukaiselta promolta löytyy intron ja outron lisäksi vain kolme täysmittaista kappaletta tehden levyn arvostelun kokonaisuuden kannalta erittäin hankalaksi. Levyllä herra Diamond on päättänyt jatkaa lähes 15 vuotta sitten julkaistun Abigail levyn tarinaa ja yllätykseni musiikkikin vaikuttaa hyvin samankaltaiselta, kuin mitä tuolla levyllä kuultiin. King Diamond on oman orkesterinsa sekä Mercyful Faten kanssa ollut erittäin tuottelias, mutta onnistunut säilyttämään kappaleiden tason varsin korkealla. Vaikka suuria muutoksia ei musiikissa olekkaan tapahtunut, on pari viimeisintä levyä olleet jotenkin hieman vaisun ja väsyneen oloisia.

Abigail II:lla tuo ongelma tuntuu kuitenkin väistyneen ja kappaleisiin on tullut selkeästi uutta energiaa. Kyllähän tämä on taattua tavaraa kaikille KD-faneille ja levyn arvosanakin saattaisi nousta yhdellä, kun levystä saa käsiinsä ja kuunteluun kunnon version. 7/10

KREATOR
Violent Revolution
Steamhammer

Kreator on niinikään yksi niistä sinnikkäistä orkestereista, jotka ovat jaksaneet tahkota omaa linjaansa vuosikaudet, vaikka kultakausi osuikin 80-90 lukujen taitteeseen, jolloin thrash eli ja voi hyvin: Terrible Certainty ja Extreme Aggressions toivat mukanaan aimo annoksen teknisyyttä musiikkiin kadottamatta kuitenkaan thrashiltä vaadittavaa energiaa ja asennetta. 90-luvulla Kreator kokeili niin kone, punk kuin melodisempien elementtien kanssa lopputulosten jäädessä enemmän tai vähemmän vaisuiksi.

Violent Revolution iskee kuitenkin ensin palleaan ja sen jälkeen potkii miehisiin sukukalleuksiin. Levy on hieno yhdistelmä raskautta, melodiaa ja tarttuvuutta. Kappaleita löytyy niin nopeita ja suoria, kuin melodisempia ja hitaampia. Kreator palaa levyllä raskaampaan linjaansa jota tukee erinomainen vanhoja kunnon heavy metal melodioita tuottavat kitarat. Millen tuttu raspikurkusta tuleva aggressiivinen kähinä kruunaa levyn: Violent Revolution on ehdottomasti yksi vuoden 2001 parhaimmista levyistä. 9/10

MAJESTY
Doomsday Machine
Actcom Music

Jos kotimaiselle Majestylle tarvitsisi vertailukohtia etsiä, niin kyllähän orkesterin ainut jäsen Marko "Gravehill" Hautamäki on Cathderalin Forest of Equilibrium levyä kuunnellut. Jopa vokalisoinnit muistuttavat varsin läheisesti Lee Dorrianin valittavaa ujellusta. Tätä vertailua ei kuitenkaan tule pitää huonona asiana. Siinä missä Cathderalin debyytti oli äärimmäisen piinaavaa ja surun pohjattomiin syvyksiin sukeltavaa doomia, on Majesty kokeilevampaa, moniulotteisempaa ja melankolisempaa. Kaikkea toivoa ei olla menetetty ja tulevaisuus on tuntemattomana edessä.

Pitkähköt kappaleet toimivat eivätkä ehdi kyllästyttää muodostaen levystä suhteellisen toimivan ja laadukkaan kokonaisuuden, josta huonoja kappaleita ei löydy, mutta eipähän mikään kappale toisista edukseenkaan erotu. 6/10

OCCULT
Violence & Hatred
Painkiller Records

Violence & Hatred tarjoaa kahden kipaleen verran tiukahkoa vanhakantaista death-thrashia. Eihän tämä mitään uutta tarjoa, mutta hiukan tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin toimivaksi kokonaisuudeksi. Isommissa erissä tämä varmasti alkaisi puuduttamaan, sillä sen verran samankaltaisia nämäkin kaksi kappaletta ovat. 5/10

OFFICIUM TRISTE
The Pathway
Displeased Records

Officium Triste työstää tasalaatuista ja toimivaa joskaan ei kovinkaan omaperäistä doom-deathia. Tunnelmaltaan ja musiikiltaan levy olisi aivan hyvin voitu julkaista jo 90-luvun alkupuolella, sillä sen verran alkuaikojen Anathemalta ja Paradise Lostilta tämä kuullostaa. Tässä piileekin levyn vahvuus ja heikkous: nostalgia mielessä levy toimii erinomaisesti, sillä tämänkaltaista doomia enää harvemmin nykyaikana tehdään ja vanhojen klassikkojen kuten Serenades ja Gothic rinnalla on mukava kuulla jotain uutta samankaltaista. Heikkous taas piilee siinä, että tämä kaikki on jo tehty aiemmin ja paremmin: ideat tuntuvat tutuilta ja kuluneilta The Pathway pysty tarjoamaan riittävän pitkäksi aikaa melankoliaa ja synkkiä tunnelmia. Doom friikit saavat tästä paljon enemmän irti kuin satunnaiset synkistelyn ystävät. 6/10

SODOM
M-16
Steamhammer

Saksalainen thrash-jyrä Sodom on jaksanut takoa 20 vuoden ajan laadusta ja tyylistä tinkimättä. Vaikka yhtyeen kultakautena voidaankin pitää 80-luvun loppupuolella julkaistuja Persecution Mania ja Agent Orange levyjä, ei 90-luvun tuotoksetkaan huonoja ole olleet. On aina ilahduttavaa huomata, että vanhat sotilaat jaksaa yhä heilua ja näyttää närhen värkit nuorelle polvelle. Ja sitä M16 tekee alkaen latausliikkeellä kappaleella Among the Weirdcong , päästellen välissä harkittuja sarjoja Napalm in the Morning,Genocide sekä M-16 kappaleiden tahtiin ja tyhjentää lippaan Marines kipaleella.

Sarjatulen lisäksi levyltä löytyy myös tähdättyjä laukauksia raskaimpien ja hitaampien kappaleiden muodoissa antaen hengähdysaikaa ennen seuraavaa hyökkäystä. Levyn vertaaminen thrash klassikko Agent Orange on oikeutettua, sillä sen verran samankaltainen aihepiiri, tunnelma sekä kappaleiden vahvuus ja monipuolisuus levyltä löytyy. Feur frei! 8/10

TESTAMENT
First Strike Still Deadly
Burnt Offerings

Vanhana Testament fanina uutinen Testamentin ideasta levyttää uusiksi vanhoja klassikoita oli ns. kova juttu. Testamentin debyytti The Legacy kuuluu jokaisen thrash fanin kokoelmaan ja on tärkeitä merkkipaaluja metallin historiassa. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että uudet versiot eivät yllä lähellekkään vanhoja ja alkuperäisiä versioita. Vaikka niin soittotaito kuin tuotanto ovat parantuneet rutkasti, on samalla myös hävinnyt suuri osa energiaa ja tunnetta. Chuck Billyn ääni on yhtä loistava kuin aina ennenkin ja Alex Skolnickin kitaratyöskentely kerrassaan ihailtavaa.

Mielenkiintoisinta antia levyllä on kuitenkin pari Steve Souzan (ex-Exodus sekä Testamentin alkuperäinen vokalisti) vetäisyä Testament klassikoista. Levy toimii hyvin eräänlaisena best of kokoelmana ja johdatuksena bändiiin tutustumattomille sekä vanhoille faneille osoituksena kappaleiden loistokkuudesta. Silti valitsisin alkuperäiset versiot kappaleista koska tahansa eikä vähiten nostalgia arvonsa vuoksi. Biisimateriaalista antaisin 9, mutta kokonaisuudesta on pakko pari pistettä tiputtaa. 7/10

WITCHERY
Symphony for the Devil
Music for Nations

Witchery on tullut tunnetuksi retro-thrash maisesta mekkaloinnissaan ja onkin ehtinyt lyhyehkön olemassaolonsa aikana pukata ulos neljä levyä tasaiseen tahtiin. Aikaisemmilla levyillä puitteet niin soittotaitoa kuin tuotantoa myöten olivat kunnossa, mutta kappaleet vaikuttivat jotenkin oudon hengettömiltä ja osa jopa suoranaisilta lainauksilta tai varkauksilta 80-luvun klassikko orkestereilta.

Symphony for the Devil on yhtyeen eka levytys Music For Nations lafkalle ja muutostakin on musiikissa parempaan suuntaan tapahtunut. Tällä kertaa mukaan on ympätty huomattavasti enemmän hevi metal meininkiä ja tempoa on laskettu. Levyltä löytyy paljon maukkaita sooloja ja ajoittaisia hienoja riffejä. Vaikka lopputulos onkin Witcheryn monipuolisinta ja originaaleinta antia, niin kyllähän tästä paljon jää vielä puuttumaan, että tukka alkaisi todella täräjämään ja jalka vatkaamaan. 6/10

WIZZARD
Black Heavy Metal
Gutter Records

Teemu Kautosen nahkahousujen maassa luotsaaman Wizzardin uusin täyspitkä tarjoaa sitä ihteään eli täsmälleen samaa mitä edelliset levytyksetkin. Musiikki huokuu hyvin vahvaa 80-luvun henkeä, mutta valitettavasti toteutus soundeja myöten on joka suhteessa puutteellinen ja tylsä. Melkein kaikki hevikliseet löytyvät kappaleista, mutta sen verran heikosti toteutettuina, että ne eivät saata minkäänlaista hevihurmosta päälle saatikka sitten huvita.

Sanoituksissa ollaan onneksi päästy lähes kokonaan pois heavy-metal-steel teemasta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Levyn parhaaksi anniksi kohoavatkin lyriikat, jotka kuitenkin tuntuvat olevan enempi vähempi Deceased/King Diamond hengessä kirjoitettuja. 3/10