Hamara #4/2003

Asgaard
Lux in Tenebris (Live in Krakow) DVD
Metal Mind Productions
2/5

Asgaardin norjalaisesta mytologiasta ja latinasta innoitusta ammentava musiikki on karkeasti kategorisoitavissa progressiiviseksi dark metalliksi. Koskettimia käytetään jatkuvasti ja runsain mitoin ja erilaisella puhtaasta black metal kärinään vaihtuva laulu yrittää tuoda lisäväriä musiikkiin. Laulajan korkeammalta vedetyt osuudet ovat kuitenkin melkomoista ammu-vainaan nuotilla vedettyä hoilausta jonka kuunteleminen alun huvittuneisuuden jälkeen muuttuu tuskaiseksi. DVD:llä nähtävällä keikalla kielisoittimet on miksattu turhan alas jääden pahasti koskettimien ja laulun tallaamaksi. Musiikista on löydettävissä varsin selkeitä yhtymäkohtia Arcturukseen, mutta toteutus ei ole puoliksikaan niin lennokasta ja nerokasta kuin ilmeisellä esikuvallaan. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista orkesterilla kyllä on, mutta vaadittavaa tyylitajua ei.

Kuvaus kärsii nykyajalle tyypillisesti hieman levottomasta leikkauksesta ja turhan äkkinäisistä kuvakulman vaihdoksista. Yleisöä ei ole juurikaan kuvattu, mutta karvapäälauman seisoessa kuin elimet häissä ei nähtävää juuri olisikaan. Lavalla liikkeestä vastaa sen sijaan kovassa fiiliksessä vetelevä urkuri, jonka innostus tuntuu tarttuvan kanssamuusikkoihin vasta lähestyttäessä setin loppupäätä.

Teknisesti DVD on erittäin hyvin toteutettu ja yllättävän korkeatasoinen. 16:9 kuvasuhdetta löytyy yhä turhan harvasta musiikkijulkaisusta eikä DD5.1 ääntä voi vieläkään pitää itsestään selvyytenä. Sisältöä levyllä on myös erittäin runsaasti, vähintäänkin normaalin kotisivuston verran ja tästä onkin hyvä aloittaa bändiin tutustminen.
Vaikka toteutus onkin tuplasti musiikkisisältöä parempi, ei kokonaisuus silti nouse edes keskinkertaiselle tasolle.


As It Burns
Mortal Dusk
Cold Blood Industries
3/5

Hollantilaisen As It Burnsin kolmas täyspitkä onnistuu yllättämään positiivisesti. Kokoonpano yhdistää taidolla useita eri elementtejä ja tyylilajeja, muttei kuitenkaan sotkeudu sekavuuden ja tekotaiteellisuuden suohon. Pohjana on melodisen death metallin ja thrashin sekoitus, jonka päälle on ympätty hienoisia vaikutteita niin black metallista kuin jopa melankolisesta dark metallista. Biiseissä on mukavaa rullaavuutta ja erittäin runsaasti melodioita, jotka on pääosin luotu salakavalasti taustalla olevilla koskettimilla. Satunnaisilla nopeilla pyrähdyksillä ryyditettyä keskitempoista keitosta hämmentää mukavan räkäinen rääkyminen, josta onneksi löytyy kuitenkin musiikkia täydentävää sävykkyyttä.

”Mortal Dusk” osoittaa selvästi, että bändiltä löytyy jo nyt tarvittavat ideat ja kyvyt omaperäisen metallin luomiseen. Kehuista huolimatta musiikista jää puuttumaan se vaikeasti määriteltävissä oleva ”jokin”. Parhaimmillaan kompleksiset kappaleet tuovat raikkaita tuulahduksia hieman ummehtuneeseen genreen, mutta tylsimmillään ne jäävät mukavaksi mutta hieman sisällöttömäksi riffittelyksi. Kokemuksen kartuttaminen ja satsaaminen kappaleiden hienoviritykseen saattaisivat tuoda kokonaisuudella kaivatun loppusilauksen.

Legion
Unseen to Creation
Listenable
2/5

Legion debyytti täyspitkä sylkee ilmoille laadukasta mustan metalliin vahvasti taipuvaista tasapaksua peruskamaa. Vauhtia piisaa, mutta musikantit pysyvät rivakassa tahdissa hyvin ja osaavatpa vielä jarrutella paikka paikoin sopivasti suitsista vetämällä. Tommy T:n Abyss studiolla ruuvaamat saundit ovat oletetusti kohdallaan ja potkivat ahteriin kuten pitääkin.

Dark Funeralin, Dissectionin ja Mardukin vaikutteet kuultavasti vahvasti läpi ja musiikki eteneekin suoraan ja nopeana hitaampien osuuksien tuodessa mielenkiintoa lisääviä kiharoita matkaan. Koskettimien käyttö tekee reissusta kylmän ja tunnelmallisen kitaroiden säestäessä hyvin tätä vaikutelmaa. Biisit on tehty erittäin mallikkaasti noudattamaan kaikkia tyylilajin teesejä, mutta eivät valitettavasti sisällä juurikaan mitään uutta eikä ihmeellistä. Tämä fakta ei välttämättä haittaa todellisia asianharrastajia, mutta satunnaiselle genren kuuntelijalle hyvä alkuperäinen on kuitenkin aina parempi kuin laadukas kopio. Vaikka sävellykset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pidetty napakan iskevinä, alkaa puutuminen vaivata väkisinkin levyn loppupuolta lähestyttäessä.

Ilman selkeiden esikuviensa pioneerityötä ”Unseen to Creation” olisi tuplasti parempi levy, mutta tämän päivän väliinputoajana se tiputtaa standardien korkealle asettaman riman hiuksen hienosti.

Monster Magnet
Greatest Hits
A&M
4/5

A&M:n taakseen jättänyt Monster Magnet on saanut diskografiansa jatkeeksi best of –kokoelman, mikä sinällään ei ole yllättävää. Yllättävää ei ole myöskään, että tuplakokoelman ykköslevystä ¾ koostuu tasaisesti kahden uusimman levyn biiseistä. Hieman yllättävää kuitenkin on, että ”Dopes to Infinity” läpimurtolevyltä on kelpuutettu ainoastaan kolme hittiä ja ”Superjudge”-levyltä vain yksi. Fanin näkökulmasta katsottuna ei siis voida puhua kovinkaan kattavasta kokoelmasta, mutta kovimmat hitit levyltä totisesti löytyy. Kappalejärjestys on erittäin toimiva ja osoittaa enemmän kuin hyvin, kuinka korkea- ja tasalaatuista materiaalia bändi on koko uransa aikana työstänyt. Täysin omalaatuisissa mutta tarttuvan kiehtovissa sfääreissä liikkuvat biisit sisältävät käsittämättömän määrän groovea, joka yhdistettynä 60 ja 70-lukujen psykedeelisyyteen luovat pohjan Monster Magnetin letkeälle amerikan rokille.

Kokoelman kakkoslevy onkin sitten suunnattu selkeästi vanhoille orkesterin ystäville. Neljän harvinaisemman ja hämäremmän B-puolen lisäksi tarjolla on kahdeksan videon nippu, jossa tuttu hypnoottinen musiikki yhdistetään hillittömiin visuaalisiin näkymiin. Kerta toisensa jälkeen muodollisesti päteviä naisihmisiä tihkuvat videot jaksavat viihdyttää, vaikka jokaisen katselukerran jälkeen jääkin miettimään mistä hommassa oikein oli kysymys.

Jos rokin soittamista ei lasketa työksi, pitäisi jokaisen muusikon ottaa oppia Dave Wyndorfin sanoista ”I'm never gonna work another day in my life, I'm way too busy powertripping but I'm gonna shed you some light”


Paul Di'Anno
The Beast in the East DVD
Metal Mind Productions
3/5
 
Ulkoiselta habitukseltaan brittiläisen jalkapallohuligaanin arkkityypiltä näyttävän Paul Di'Annon urasta ja etenemiskeinoista voidaan helposti olla montaa eri mieltä. Vaikka herralla on takanaan useita eri kokoonpanoja ja musiikkia levykaupalla, on tälläkin kiekolla setistä n. 2/3 kahden ensimmäisen Maiden levyn klassikkoja. Vaikka Paulin ääniala on nykyisin varsin kapea, löytyy äänestä yhä mukavasti biiseihin sopivaa karheutta ja räkää. Herra tuntuu nauttivan aidosti esiintymisestä ja eleettömyydestä huolimatta koko bändin esiintyminen ja soitto on jämäkkää ja taidokasta.

Rutkasti alapäätä sisältävä DD5.1 ääniraita on selkeä ja tilavaikutelmaan on korostettu hyvin yleisön mylviessä takakanavista. Valitettavasti kuvanlaatu on kuitenkin yllättävän suttuinen. Mosaiikkikuviot ovat turhan usein selkeästi havaittavissa ainakin isommalla laajakuva TV-vastaanottimella, jota DVD:n kuvasuhde tukee. Oletuksien mukaisesti Bootlegged in Poland and Norway osuudet ovat niin laadultaan kuin tekniseltä toteutukseltaan huomattavasti varsinaista reilun tunnin kestävää konserttia kehnompia. Niiden mukanaoloa voi myös hieman muutenkin kyseenalaistaa, sisältäväthän kaikki kolme keikkaa lähestulkoon samat kappaleet.

Asgaardin kuvakiekon tavoin oheismateriaalia on rutosti ja tutustuminen herran Di'Annon uraan käy helposti ja sujuvasti on kyseessä sitten historiikki, kuvamateriaali tai haastattelut. Kokonaisuutena levyä voi pitää mukavan positiivisena yllätyksenä, jonka perusteella alkuperäisen Iron Maiden laulajan nykyinen ura ja biisivalinnat ovat oikeutettuja.

While Heaven Wept
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles
4/5

Vaikeata on ihmisen elo ja helppoa ei ole ollut taival While Heaven Wept – orkesterillekaan. Luontevasti bändi purkaakin kasaantuneet kokemuksensa ja tuntemuksena musiikiksi, joka kuitenkin henkii hieman ristiriitaisesti joskin erittäin omaperäisesti lämpöä.

Bändin juuret on helposti jäljitettävissä 80-luvun eeppiseen ja raskaaseen heavy metalliin. Yhdistettynä laulajan heleänä ja korkealta vedettyyn laulutyyliin tuottaa pientä sulattelua vaativan, mutta lopulta palkitsevan kokonaisuuden. Normeista poiketen kappaleet eivät tihku surua ja synkkyyttä, vaan pikemminkin kaihomielisyyttä ja ajoittain jopa iloa pilkahduksia.

Ilman suurempia kiekuroita sisältävät yksittäiset sävellykset soljuvat vaivattomasti ja kauniisti muodostaen levykokonaisuudesta eeppisen mutta mahtipontisuutta karttavan teoksen.

Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10

DIABLO – LIHAA SÄÄSTÄMÄTTÄ

Vuonna 2002 julkaistulla Renaissance-levyllä Diablo nousi teknisen junttauksen kärkinimeksi Suomessa ja tulevalla Eternium-kiekolla on lupa odottaa hommien menevän vieläkin isommalle. Äijäilemässä säveltäjäkaksikko Rainer Nygård ja Marko Utriainen ja taustakommenteista vastaamassa bassotaiteilija Aadolf Virtanen.

Haastattelu suoritetaan eräänä marraskuisena lauantai-iltana herra Nygårdin residenssissä. Taustalla pyörii Kuusamon hurjien Zero Ninen Intrigue-lätty ja se jos mikä on sitä kuuluisaa D-herrojen toitottamaa vanhan liiton heviä.

Tuleva Eternium-levy tehtiin ja purkitettiin pitkälti samoin menetelmin kuin edellinen runsaasti kehuja kerännyt Renaissance - iltaisin töiden jälkeen ja viikonloppuisin. Pakko painaa pitkää päivää - sanonta pitää todellakin paikkansa tässä tapauksessa.

Marko: – Lauluthan on tehty ainoastaan iltaisin viikolla ja osittain myös viikonloppuina. Minä vetelin kitaroita viikonloppuisin ja voin ainakin niiden osalta sanoa, että mulle se on ihan ok tehdä pitkää päivää aamu kymmenestä yöhön kolmeen saakka. Kun kerran kitaraan tarttuu, niin ihan mielellään sitä paukuttaa putkeen että saa ne pois alta. Vaikka kädet meinasikin hiukan kärsiä, kun nahat rupesivat irtoamaan sormista.

Rainer: – En tiedä mikä tarkalleen oli syynä, mutta tällä kertaa ei ottanut niin paljon hermoon se studioon meneminen töiden päälle kuin mitä viime kerralla. Saattoi tietysti vaikuttaa, että sanoitukset olivat jo hyvissä ajoin valmiina ennen studioon menoa. Jäljestä päin ruuvattiin tietty vielä paljon studiossa, kun parempia ideoita laulusovituksiin alkoi pulppuamaan. Olihan meillä tietty aikaakin paljon enemmän käytettävissä kuin edeltäjän kanssa, mutta kyllä se silti tuli tappiin käytettyä.

Levy potkaistaan käyntiin Henry Theelin kappaleesta muokatulla introlla. "En itke toisten tavoin, tie on avoin ja rattaanpyörä pyörii aina vain" - riimi kuvaa niin bändin kuin levynkin henkeä osuvasti.

M: – Kun kuulin Rainerin tekemän ensimmäisen version tuosta introsta, hahmotin vain, että radioista haikeana tuleva kappale on ideana ihan hyvä, mutta pirun käytetty. Mutta sitten kun kuulin sen Henryn biisin, niin tajusin, että sehän on aivan loistava! On niin Diablon näköistä meininkiä.

R: – Urpoilua, muttei liikaa. Muhun se teki vaikutuksen semmoisella alakuloisuudella, kaiken toivon kaivoon heittämisellä. Ei siinä kikkailla millään kuoleman kaipuulla, siinä on vaan sellainen inhimillinen ote mukana. Alun perin kaavailin introksi Olavi Virtaa, mutta levy-yhtiöstämme sanottiin suoraan, että siihen ei ikinä tulla saamaan oikeuksia. Muistin sitten, että isä on kova Theel diggari ja lainasin siltä Henryn kokoelman. Kuultuani tuon kappaleen olin heti, että tämä se on. Nappasin biisistä ne kovimmat riimit ja kun tuohon perään meikäläinen vielä "vihjaisee", että "Here we go!", nyt se rattaanpyörä pyörähtää ja että tällaista tämä meidän homma on, niin kyllähän se toimii.

MIEHENÄ OLEMISEN VAIKEUS

Tälläkin levyllä käsitellään monessa kappaleessa erilaisia viha ja rakkaus teemoja.

R: – Iso mies eikä osaa vaan rakastaa, naurahtaa Rainer. Ei välillä edes itseään. Kyllähän ne jutut sanoituksissa ovat aika ihmisläheisiä. Kärjistettynähän voisi sanoa, että jos mulla olisi viisi mukulaa ja onnellinen perhe, niin eivät ne sanoitukset olisi sellaisia. Mutta kun emännät tuntuvat vaihtuvan useammin kuin alushousut, niin kyllähän se nyt alkaa näkyä vähän musiikissakin.

Sitä alkaa helposti epäillä, että onko miehessä vikaa.

R: – Miehessähän on vikaa! Meille piti töissä viime viikolla yksi Pelle Hermanni koulutusta asiakaslähtöisestä työskentelystä. Ainut viisas asia mitä se sanoi oli, että kun hommat menee vituralleen, niin ota peili käteen ja katso siihen. Ainahan se on helpompi toisia syyttää kuin itseään. Ja ne vasta kauheita hetkiä onkin, kun aletaan itseä syyttää. Kun kolmen päivän putken jälkeen alat sunnuntai-iltana kädet täristen miettimään, että enkö minä tämän parempaan pysty, että tällaistako tämä minun elämä on. Eräskin sunnuntaipäivä vetelin yksin koomassa tupakkia ja rupesi ajatukset vaan harhailemaan vähän tummemmalle puolelle. Oli pakko ottaa kitara äkkiä käteen ja ruveta treenaamaan, että unohtuu moiset ajatukset. Ettei vaan herää seuraavana päivänä lasaretista letku kädessä että ei perkele, nyt on pojat hommat isoillaan!

Aadolf: – Sitä minä vaan ihmettelen vieläkin, että miksi Elegance in Blackin teksteistä nousi aikanaan niinkin suuri kohu, syytettiin oikein oikeisto-nihilismistä ja ties mistä. Otettiin jossain arvostelussa oikein piste pois sanoituksien takia.

R: – Olihan ne aika brutaaleita, jos käsitti ne ainoastaan niin, että vahva lyö heikkoa. Kuka siellä lyömisestä kirjaimellisesti muka puhuu? Kyllähän monet suomalaiset bändit, ulkomaisista puhumattakaan, viljelevät sanoituksissaan sitä kuolemaa, mutta ehkä niiden tekstit sitten vaan otetaan enemmän huumorilla. Ja voihan se olla niinkin, että me vaan sanotaan asiat sen verran painavalla tyylillä?

TUOMITTU SINGLE

Singlenäkin julkaistu Read My Scars edustaa hieman uudenlaista Diabloa. Ensimmäinen kuuntelukerta on hieman hämmentävä, sillä alun laulumelodiasta ja Rainerin äänestä tulee mieleen jopa Sentenced.

– Noin ei varmaan sanota enää, kun biisi on loppu, räkättää Marko.

– Ei herran jumala, sanoo Rainer ja menee aivan hiljaiseksi.

A: – Kyllähän se säkeistön yleisfiilis on ehkä vähän Sentencedmäinen, nousut ja muut. Melkein osasin arvata ne laulunuotit, ennen kuin edes kuulin koko laulua.

M: – Jumalauta, ollaanko me muka noin kuuroja itse tuolle asialle? Biisihän lähtee käyntiin sellaisella industrial-riffillä, joka on aika pirun kaukana jostain Sentencedistä. Ei sellaista junttaa tässä maassa kukaan muu tee.

Eterniumin kolme ensimmäistä kappaletta lataa kuuntelijaa hellästi vastapalloon tarttuvalla rankkuudellaan.

M: – No sitähän siinä on haettukin. Symbol of Eternityn eka riffihän syntyi, kun oltiin päätetty laskea vire B:hen. Aloin kokeilemaan kotona, että mitäs tuolta B.stä sitten oikein voisi lähteä. Ja heti napsahti iso hauki koukkuun! Eterniumin avausbiisin aloitusriffi oli syntynyt.

R: – Biisihän oli valmiina puoli vuotta ennen kuin lauluun oli edes sanoja olemassa. Kokeilin vielä studiossa erilaisia laulujuttuja ja kysyin sitten Markolta, että kummasta tykkäät enemmän, puhtaasta vai rupisemmasta ja päädyttiin puhtaaseen. Paljon yksinkertaisemmin rallia ei voisi enää tehdä, sillä sehän perustuu käytännössä vain kahteen riffiin!

Queen of Entity -kappaleessa kuullaan kaunotar ja hirviö duetto Rainerin ja Pornorphansista tutun Jyttin välillä.

– Onhan siinä haettu sellaista dualismia, molemmat vaikuttaa molempaan. Jyttin ääni on vaan niin porno, että pelkästään sen perusteella tekisi aina mieli tehdä hieman intiimimpää tuttavuutta neitosen kanssa, nauraa Rainer räkäisesti.

M: – Shapeshiftersissä taitaa kaikki olla Rainerin riffejä, mutta kaikki loput onkin sitten mun käsialaa. Ei mulla kuitenkaan ole mitään tarvetta päästä pätemään ja päättämään diktaattorina kaikesta. Yhdessä Rainerin kanssahan me kaikki biisit sovitetaankin. Se on ihan sama keneltä ne riffit tulee kunhan ne on vaan hyviä.

R: – Tulee keltä tulee kunhan vaan tulee. Äijät vaan rassaa.

KIEROT SÄVELET

Diablonsa tuntevat eivät voi välttyä huomaamasta kitaravirtuoosi Utriaisen omintakeista ja tunnistettavaa kieroa tyyliä niin melodioiden kuin soitonkin suhteen. Tuntuu kuin herraa olisi kannettu pienenä kassissa, mutta ei olisi nostettu kantojen kohdalla aina ylös. Marko purskahtaa nauruun.

M: – Mulla on biiseissä aina sellainen perusjuttu, jonka ympärille rupean sitten kehittelemään lisää.

– Eihän Markon jutuissa koskaan ole mitään helppoja ratkaisuja, repeää Rainer nauramaan.

M: – Se johtuu varmaan siitä, että perusmelodiat menevät yleensä skaaloihin. Mutta kun siihen päälle vedetään osa terssiä ja osa kvinttiä joita sitten vaihdellaan ja vedetään alle vielä harmoniat, niin kuulostaahan se aika originellilta.

R: – Markon soolopohjat ovat kohtuullisen vaikeita, eikä edes siksi, että ne ovat aika progea.

A: – Ulkomuistimetallia!

R: – Ei ne ole vaikeita niinkään teknisesti, vaan pikemminkin fyysisesti. Siinä vaiheessa kun kitara roikkuu kymmenen senttiä nahkatuutin alapuolella, on aika vaikea lähteä tapailemaan mitään jatsisointuja.

– Joudut sinäkin kerrankin opettelemaan soittamaan sitä torrakkoa, kuittaa Marko väliin.

R: – Kyllähän niitä voisi yksinkertaistaa paljonkin jättämällä joitakin nuotteja pois ja kukaan ei välttämättä edes huomaisi mitään. Huomiohan kiinnittyy soolojen aikana kumminkin soolokitaristiin, joten olisi ihan sama vaikka heittäisin kitaran nurkkaan ja kävisin soolon aikana vaikka kaljalla. Mutta piruuttaankin ne jutut on opeteltava, vaikka sitten jänteet pettäisivät. Kitaraa en kyllä lähde korviin nostamaan.

Tuntuu kuin jokaisessa Markon melodioissa olisi aina yksi perusteema, jota venytetään ja väännetään eri suuntiin.

M: – Voihan se olla niinkin. Minusta liian moni soolokitaristi sortuu siihen, että ne yrittää olla taidollisesti liian näppäriä ja soittaa niin paljon nuotteja kuin mahdollista. Sellaiset soolot eivät yleensä kuljeta sitä melodiaa millään tavalla eteenpäin. Minä taas yritän nivoa soolon niihin samoihin melodioihin, mitä biisissä on ja niin, että se istuisi kuin nenä päähän.

R: – Olenkin joskus sanonut, että on bändejä joissa on soolokitaristeja ja bändejä, joiden soolokitaristit jää mieleen. Otapa vaikka joku Master of Puppets. Vähän aikaan kun kelaat, niin osaat viheltää sen soolot. Mutta vastaavasti sitten joku sankaribändin tilulilu -soolo, niin kyllähän niissä sattuu ja tapahtuu, mutta mitään ei jää mieleen.

VELATTOMAT VEHKEET

Tulevaisuuden suhteen herrat eivät ole kovinkaan optimistisia.

R: – Optimismi on meidän tapauksessa heitetty romukoppaan jo vuosia sitten. Mutta jos me neljäs levy koskaan tehdään, niin siitä tulee taatusti heviä! Jatkossa olisi kuitenkin kiva kokeilla, että mitä esimerkiksi sieltä puhtaan puolen lauluista voisi vielä löytää. Kysehän ei kuitenkaan tule olemaan siitä, että lähdettäisiin löystymään, säröhommat me vaan osataan jo. Jos olet koko elämäsi vaihtanut autoihin öljyjä, niin kyllä sitä haluaa välillä vaihtaa jarrupalojakin. Mutta ei meistä jumalauta mitään poppia tule koskaan! Hommat voi kaikesta huolimatta hoitaa ihan äijämeingilläkin.

M: – Mä en odota uudelta levyltä mitään muuta kuin että se myisi vähintään saman kuin edellinen levy. Kyllähän sitä joskus kuvitteli, että pitäisi saada levy myös ulkomaille jakeluun, mutta kun ei näytä onnistuvan, niin mitäs sitä sitten enää edes kuvittelemaankaan.

R: – Eihän tässä voi oikein lopettaakaan, kun kitarakamoihin on investoitu niin paljon rahaa, että pakko on jatkaa, nauraa Rainer. Oulussa oli aikanaan sellainen musiikkiliike kuin Backline. Käytiin siellä Markon kanssa alle parikymppisinä jannuina ja omistaja vaahtosi meille, että kun ostatte tällaiset Mesaboogien pelit niin johan alkaa keikkaa ja kysyntää olemaan.

M: – Nyt on sitten Mesaa lattiasta kattoon, mutta missä ne keikat ja kysyntä on? Kuluttajaa on taas kusetettu!

R: – Mutta onpahan se positiivinen puoli, että vehkeet on velattomat!

A: – Rahamiehiähän tässä kaikki ollaan.

Hillittömään naurunremakkaan on hyvä lopettaa.

"ONE BY ONE WE WILL TAKE YOU"

Rainer Nygård luotaa Eterniumin satoa:

1. Symbol Of Eternity
– Ensimmäinen ralli, mikä tuli levylle valmiiksi ja suoraan paalupaikalle! On varmasti livenä mukava aloitusveisu, kun ehtii vähän tsekkaileen onko paikalle vaivautunut ylipäätään ketään.

2. Read My Scars
–Marko harsi tätä rallia kasaan sairaslomallaan, kun sillä oli leuka murskana ja hampaat sidottuna yhteen. Laulunuotitus ja sanatkin aukesivat heti, kun kuulin ekan demon tästä linttaajasta. Taas muuten saatiin levylle biisi, jonka nimi on otettu Coronerilta (vrt. Tunnel Of Pain).

3. Queen Of Entity
– Mulla oli idea käyttää Jyttiä jo kesällä -02, mutta sopiva riffi ja sitä kautta biisi löytyi vasta keväällä -03, kun huomasin melodian erään toisen tekeillä olleen biisin soolon pohjalla. Perusversio työstettiin sitten yhdessä illassa. Queensryche-fiiliksiä leadissa ja Flotsam & Jetsam -tunnelmaa peruslaulun kitaroissa. Olen tyytyväinen, että edes joskus lopputulos kuulostaa siltä kuin sen on alun perin ajatellut!

4. Lovedivided
– Kun Slayer kohtaa King Diamondin ja Meshuggahin. Runkoa työstettiin aika tavalla ja tekstien kanssa olin aluksi ihan hukassa. Lopullisesti ne aukesivat vasta, kun peruslauluriffiä ruuvattiin studiossa vielä simppelimpään kuosiin. Perkeleen vihainen ralli muuten.

5. Faceless
– Muistaakseni joku sorvissa ollut raakile käännettiin ylösalaisin, ravistettiin kunnolla ja tämmöinen oli lopputulos. Varmasti Malmbergillä "mukavaa" poljettavaa livenä. Paljon pahaa ääntä.

6. The Preacher
– Voi perkele! Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan osaa tunteella sanoa? Tiemme olemme osittain saaneet, osittain valinneet ja se kyllä pidetään ilman missään terapioissa istumisia, vaikka sitten hammasta purren. Mukana myös "urpokuoro" Niinimaa & Kivistö! Toimii mainiosti - ainakin puolikkaan Jallun jälkeen.

7. In Flesh
– Fleshiä pitää olla, mutta voiko tätä teemaa enää pidemmälle viedä? Biisi lähtee kuin hauki rannasta ja kertsi on vedetty niin rajoille, että tästä on minun vaikea enää paremmaksi pistää. Hieno urpokuoro mukana tässäkin. Tymäkkää on ja viimeinen myyntipäivä on takuulla voimassa.

8. Black Swan
– Tämä oli semmoinen biisi, jonka ensimmäisen version olisi voinut huoletta kaupata Sentencedille. Pähkäiltyämme hetken tämän perusjuttuja paikallisessa kebab-ravintolassa muutti se kuitenkin rajusti muotoaan. Kun kerran bridgessa lauletaan kunnioittavasti "Pimeyden siivistä", niin oli sinne sitten vähän Pecu Cinnari -komppiakin saatava. Terveiset siis Marco Hietalalle: "Ei me tahallaan, vaan vaalien ja sinähän jo tiedätkin sen"

9. Omerta
– Omerta kohtaa Orionin ja The Call Of Ktulun, lyhyemmässä formaatissa tosin. Tähän oli Markolla olemassa perusjuttu jo pidemmän aikaa ja minä suorastaan pakotin tekemään sen loppuun. Vanhaa liittoa tämäkin ja hatunnosto ajalle joka ei koskaan enää palaa. Kuriositeettina voisi vielä mainita, että loppupuolen rumpaloinnit ovat Oittisen Samun nakuttamat, kun Malmbergia ei saatu riittävän nopeasti baarista studioon.

10. Shape Shifters (tai tuttavallisemmin Saddle Sniffers)
– Omat koirat purevat ja lujaa! Rullaavaa ja kohtuu nopeata junttausta, mahdollisimman yksinkertainen melodia bridgessä ja choruksessa sekä saatananmoista huutoa. Niistä on pienet hevibiisit tehty. Terveiset totta kai myös Anneli Jäätteenmäelle!

11. Reptiles
– Muistelisin, että tämän biisin bridgeä kokeiltiin hartaasti ja pidemmän aikaa useisiin erilaisiin tempoihin, kunnes oikea formula ja hämmennyssuhde keksittiin. Kertosäe ja -riffi taisivat löytyä myöhemmin eräänä keväisenä iltana hönötellessä. Joskus viina on mainettaan parempaa nuottiöljyä. Sanoituksiin tuli muistaakseni ideoita lukiessani jotain etiikkaa käsittelevää kirjaa, jonka tekijää en kuollaksenikaan muista. Taisi olla paska opus.

Julkaistu Inferno #14/2003 

Inferno #13/2003

ARCH ENEMY
Anthems of Rebellion
Century Media

Amottin veljesten uutukainen tuotos on taatusti odotettu levytys rankemmanpuolisen metallin saralla, sillä sen verran voimakas näyttö pari vuotta sitten julkaistu Wages of Sin oli. Varsinaisia kapinallisia viisuja ei levy nimestään huolimatta tarjoa, vaikka biisien yleisilme onkin hieman muuttunut aiempaan verrattuna. Kitarat taituroivat yhä totutun mallikkaasti, on kyseessä sitten raskaampi sahaus tai maukkaat melodiat sooloista puhumattakaan. Kappaleista on oiottu turhia mutkia sekä melodioita, ja lopputuloksena onkin edeltäjäänsä suoraviivaisempi kiekko. Menoa on myös rauhoitettu aavistuksen verran keskitempoisempaan suuntaan ja mukaan on tuotu enemmän kokeilevia elementtejä lähinnä kappaleiden rakenteissa sekä koskettimien käytössä. Runsaiden tarttuvien melodioiden sekä vauhdin loistavasti toiminut yhdistelmä on vaihtunut raskaiden ja pikkunättien kitarariffien hienoksi kombinaatioksi. Monien miesmetallistien märkien päiväunien kohteen, Angelan, vokaalit ovat aiempaa kireämpiä sekä räkäisempiä, mutta samalla valitettavasti musiikin tapaan myös yksiulotteisempia. Anthems of Rebellion on levy, joka sisältää alusta loppuun tasaisen laadukasta ja mallikasta murinajyrää, mutta joka on kokonaisuutena kuitenkin aavistuksen verran liian arvattava ja tylsä. Kun kerran onnistuu tekemään loistavaa jälkeä, ei pelkän hyvän tekeminen enää jatkossa tahdo riittää.7/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Convicted
Relapse

Idealistisesti ajateltuna Cryptic Slaughterin kahden ensimmäisen levyn uusintajulkaisuja voisi pitää kulttuuritekona, joka mahdollistaisi sivistyksessä olevien aukkojen paikkaamisen nuoremmalle sukupolvelle. Kyynisesti ajateltuna kyseessä lienee kuitenkin mainostemppu, sillä yhtye on kasannut rivinsä uudelleen ja on kirjoittamassa uutta materiaalia. Olkoon suhtautuminen mikä tahansa, on Convicted kasattu kieltämättä huolella ja tarjoaa paljon mielenkiintoista materiaalia kuuntelijalle. Bonusraidoissakaan ei ole säästetty, sillä Life in Grave -demon lisäksi mukaan on ängetty äänenlaadultaan neljä varsin kehnoa raitaa. Vaikka bändiä onkin tituleerattu merkittäväksi vaikuttajaksi 80-luvulla, ei se periaatteessa edusta mitään mitä D.R.I. ja Suicidal Tendencies eivät olisi samoihin aikoihin tehneet astetta paremmin. Orkesterin hardcoren, punkin ja thrashin crossover on kieltämättä aggressiivista ja sisältää alkukantaista voimaa, mutta ulosanti on yksioikoista ja noudattaa biisi biisiltä samaa kaavaa: hidas alkuosa, mättövaihe ja päälle taas hidastelua. Kaahauskohtauksissa käytetty identtinen rumpukomppi ja laulumelodia alkavat pidemmän päälle käymään todella tylsäksi. Ilman minkäänlaista nostalgian tuomaa tunnetta levy ei jaksa toimia kuin satunnaisena vaihteluna 80-luvun puhkisoitetuille mutta kestäville todellisille klassikoille. 4/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Money Talks
Relapse

Orkesterin toinen levy on kasattu hyvin pitkälti samanlaisella konseptilla kuin debyyttikin. Demon on tosin korvannut treeninauha ja livevedot on napattu kahdesta eri keikasta. Vaikka Convicted –debyytin ja Money Talks in välillä ei olekaan kuin vuosi, on niin soitto- kuin tuotantopuolella tapahtunut merkittäviä harppauksia eteenpäin. Vaikka soundit ovatkin levyllä huomattavasti kiillotetummat aiempaan verrattuna, pääsevät niiden ansiosta biisit paremmin esille menettämättä kuitenkaan liiaksi aggressiota tai energiaa. Musiikki paljastaa samalla myös hyvin, mistä esimerkiksi Nuclear Assaultin alkupään lyhyiden menopalojen vaikutteet voisivat olla. Vaikka biiseissä ei varsinaista muutosta olekaan tapahtunut suuntaan tai toiseen, kuulostaa bändi aiempaa tiukemmalta ja monipuolisemmalta. Aiempi järjettömältä kuulostava kohkaus on saatu pienin muutoksin aisoihin ja tuloksena onkin jo huomattavasti paremmin toimivaa materiaalia. Klassikkoksi ei tästäkään levystä löydy vielä kunnon aineksia, mutta kyllä levyn hardcore-thrash kiljupöhnässä varmasti maistuisi.  6/10

DEATH DIES
Product of Hate
BTOD

Evol:in jäsenistöstä siinnyt kokoonpano tykittää hieman vanhakantaisessa hengessä black-thrash mikstuuraa ja onnistuu olemaan yhtä maukasta ja tasalaatuista kuin uunilenkki. Tylsät riffit seuraavat toinen toisiaan eikä kappaleiden rakenteissa tunnu olevaan minkäänlaista kantavaa ideaa. Rumpali puksuttaa yhtä unettavan tasaisesti kuin ylikierroksilla käyvä vanha takatuuppari vokalistin muistuttaessa laulamista yrittävää tuberkuloosipotilasta. Levyn ainoaksi anniksi jääkin Hieronymous Boschin maalauksesta otettu kansitaide. 2/10

DIVINE:DECAY
Maximize the Misery
Osmose

Kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalainen speed ja thrash metal on nostamassa taas rumaa, karvaista päätään. Toisella levyllään Divine:Decay jatkaa siitä, mihin Stone ja Airdash aikanaan lopettivat. Vaikka bändin metalliin onkin tuotu hyppysellinen omaa ja ripaus uutta, on kokoonpanon musiikki vähintäänkin yhtä paljon velkaa kahdelle edellä mainitulle orkesterille kuin mitä Peter Fryckman on velkoojilleen. Monet riffit saundeista ja tunnelmasta puhumattakaan ovat silkkaa Stonea hivenen thrashimmalla otteella kun taas vokalistin laulutapa muistuttaa varsin paljon Airdashin Juhan karmeaa käninää. Ponneton ja tasapaksu laulu onkin selkeästi bändin heikoin linkki, sillä muut muusikot suoriutuvat instrumenttiensa kanssa varsin kelvollisesti. Kaikesta edellä mainitusta johtuen yllättävää ei siis olekaan kuulla, että levyn äänittäjänä ja tuottajana on toiminut muuan Janne Joutsenniemi. Levy itsessään ei tarjoa paljoakaan omaa saatikka oivaltavaa, vaan lähinnä vanhojen hyvin tehtyjen juttujen uudelleenlämmittämistä. Tässä ei sinällään olisikaan mitään pahaa, mutta kun musiikkiin ei saada puhallettua minkäänlaista tulta, ei into roihahda kiinnostuksen kipinää pidemmälle. On hyvä, että tällaistakin musiikkia on taas alettu tekemään, mutta huono, ettei sitä osata tehdä riittävän mielenkiintoisesti. 5/10

EDGE OF SANITY
Crimson II
Black Mark

Dan Swanön lahjakkuutta ja nerokkuutta ei käy kieltäminen, eikä herra ole tälläkään kertaa iskenyt kirvestään kiveen eikä soittimiaan santaan. Herra Nero on hoidellut kaikki instrumentit ja laulut itse äänittämisestä, tuottamisesta ja miksaamisesta puhumattakaan, mutta muutama vierailija on sentään uskallettu päästää kitaran ja mikin varteen. Uljaan death metal -eepoksen jatko-osalle on väsätty komeat ja harkitumman oloiset raamit. Teos on jaettu yhdeksään nimettyyn osaan ja itse levy puolestaan 44 eri osaan. Tämä jos mikä helpottaa kuuntelua ja sisäistämistä. Levyn kunnollinen hahmottaminen vaatisi vähintäänkin yhtä monta kuuntelukertaa kuin levyssä on minuutteja. Levyltä löytyy erittäin taidokkaasti yhteen kudottuna mallikasta örinää, hienoa puhdasta laulua, loistavia kitarariffejä sekä hyvin käytettyjä koskettimia. Melodisemman ja progemman materiaalin parissa vietetyt vuodet ovat parantaneet Danin laulua selvästi, mutta vuosien tauosta huolimatta örinäkin tuntuu irtoavan varsin mureasti. Samalla myös musiikkiin on salakavalasti ujutettu progressiivisia elementtejä lähinnä koskettimien käytössä sekä kappalerakenteissa, mikä tuo levylle runsaasti enemmän kestävyyttä ja syvyyttä. Moni biisintekijä sekoaisi taatusti omaan näppäryyteensä näin runsaasti käytettyjen eri instrumenttien kanssa, mutta herra Swanö onnistuu pitämään paketin hienosti kasassa erilaisilla temmon- ja tunnelmanvaihteluilla. Crimson II:n on mahtipontinen ja massiivinen paketti, joka olisi täysin mahdollista pukea jopa musiikkinäytelmän muotoon 8/10

E-FORCE
Evil Forces
Season of Mist

Entinen VoiVodin nokkahahmo Eric Forrest on kasannut uuden E-Force -nimeä tottelevan kokoonpanon ympärilleen. Jäsenten runsas kokemus kuuluu selkeästi myös lopputuloksesta. Biisit pohjautuvat pitkälle speed/thrash metalliin, vaikkei olekaan tempoltaan niitä kaikkein vauhdikkaimpia.

Forrestin miellyttävän karhea laulu yhdessä rumpujen kanssa dominoivat kokonaisuutta kitaroiden väistyessä hieman liian kauaksi taka-alalle. Mukana on myös hitunen teollisuusmetallin ja VoiVodin kaltaista hypnoottisuutta, joka onkin samalla musiikin vahvuus ja heikkous. Vaikka musiikki jyrää kiitettävällä asenteella ja intensiteetillä vastustamattomasti eteenpäin, puuttuu levyltä mielenkiintoa kasvattavaa dynamiikkaa ja vaihtelua. Lyhyinä annoksina tavara olisi taattua toimivaa tykitystä, mutta jos levyn puolessakaan välissä ei ole huomannut biisien vaihtumista, on korvien turtuminen väistämätöntä. Ongelma onkin ehkä tiedostettu, sillä uudemmat noin kolmen minuutin pintaan ja allekin tiivistetyt biisit toimivat paremmin kuin vanhemmat viiden minuutin vedot. Kyllä tästä voi vielä jotain tulla. 5/10

EIDOLON
Apostles of Defiance
Metal Blade

Vaikka Eidolonilla on takanaan kymmenen vuoden kokemus ja viisi täyspitkää, ei kuudes levy kuulosta juurikaan debyyttinsä julkaisevaa bändiä kummemmalta. Jossain melodisen speed ja modernin metallin välimaastossa väljästi harhaileva orkesteri on kitaratyöskentelyltään mukiinmenevän mallikasta ja melodista, mutta lauluosuuksiltaan ja rummutuksiltaan ikävän ponnetonta ja tylsää. Viiden minuutin tietämillä liikkuvat kipaleet sisältävät pituutensa nähden aivan liian vähän kantavia ideoita, joita näinkin pitkän uran tehneellä bändillä pitäisi alkaa löytymään roppakaupalla enemmän. 4/10

EQUINOX
Journey into Oblivion
Still Dead

Heavy metallin bullshit-bingo on hetkessä kasassa, kun lukee levyn mukana tullutta hehkutusta ja ylisanoja tursuavaa saatekirjelmää. Kun luiden ympäriltä on liha kaluttu pois, ei jäljelle jää kuin muutama huomionarvoinen lause. Vaikka vanhojen true-miesten piireissä tuttuja nimiä sisältävä orkesteri onkin ollut kasassa jo kymmenen vuotta, se ei ole saanut aikaiseksi kuin 2 täyspitkää ja lukuisia covereita erilaisilla tribuuteilla. Black, dark ja death metallin kiemuroissa amerikkalaiseen malliin operoiva orkesteri osaa yhdistää ihan näppärästi erilaisia osioita ja oikeanlaisia tummia tunnelmia kokonaisiksi kappaleiksi. Positiivista on kappaleiden moniulotteisuus. Biiseistä löytyy niin hitaampaa, raskasta death metal -ärinää, kuin blast beateilla varustettua bläkkiskaahaustakin, vieläpä kohtalaisen hyvässä harmoniassa. Kaoottiset kitaranvinguttelut sekä melodiat ovat levyn parasta antia, mutta eivät onnistu ikävä kyllä herättämään sen kummempia vilun saati inhotuksen väristyksiä. Levyn nasevasti päättävästä Possessedin Seance-lainasta bändi on onnistunut muokkaamaan itsensä kuuloisen version, jota katsantokannasta riippuen voidaan pitää joko hyvänä tai huonona. Equinox pieksee kyllä suurimman osan tyypillisestä tämän genren jenkkikurasta, mutta tuon saavutuksen arvoa ei voi vielä liikaa arvostaa. 5/10

HOUWITSER
Damage Assessment
Osmose

Hollantilaisen Sinisterin äpärälapsena siinnyt Houwitser edustaa juuri sitä tusinatavaraa huonoimmasta päästä, jota ei mieli tee juurikaan kuunnella mutta jota silti julkaistaan yllättävänkin paljon. Bändin musiikki harhailee päämäärättömästi death metallin läheisyydessä sivuten hetkittäin thrashia, mutta päämääräänsä se ei tunnu löytävän missään vaiheessa. Musiikki muodostuu mielikuvituksettomasta ja tylsästä paukutuksesta, jota yritetään värittää hieman väkinäisillä temmon vaihdoksilla ja thrashista tutuilla raskailla mosh-parteilla. Ja ei kun 3:sta silmään ja taas mennään täysillä samalla kaavalla seuraavasta kappaleesta toiseen. Vaikka Damage Assessment onkin bändin neljäs levytys, ei ihmetytä yhtään, että bändi kaksi aikaisempaa vokalistia ovat saaneet tarpeekseen kahden ensimmäisen levyn jälkeen. Kliseisemmäksi joskaan ei rankemmaksi levyn tekevät useassa kohtaa käytetyt sotahenkiset äänimaisemat konekivääritulituksineen ja kovapintaisen kersantin komentoineen. Yksikään instrumentti ei levyllä pääse loistamaan, vaan ne kaikki puuduttavat tasapaksuudellaan kokonaisuutta entistäkin alemmaksi. Ihmetyttää vaan, kuinka tänä päivänä niinkin pitkän linjan lafka kuin Osmose julkaisee tällaista näinkin selkeää demotason materiaalia. 3/10

LEGEN BELTZA
Insanity
Crash Music Inc


Jeff Watersin miksauksen maineella ratsastavan Legen Beltzan soittamaan speed-metallin vertailukohdaksi on helppo vetää 90-luvun taitteen hieman teknisempi lähestymistapa, jota monet alan pioneerit alkoivat kokeilla vaihtelevalla menestyksellä taitojen karttuessa. Laulaja yrittää saada kovasti suoritukseensa nivusissa asti tuntuvaa potkua, mutta tuloksena on vain varsin ponnetonta huutoa ja lausumista. Kitaristien riffittely on asiankuuluvaa joskin totaalisen tasapaksua, soolopuoli puolestaan varsin maittavaa ja mallikasta. Tyypillistä tusinatavaraa. 4/10

NECRODEATH
Ton(e)s of Hate
Scarlet

Saapasmaan nelikko onnistui yllättämään minut täysin puskasta vuonna 2000 ilmestyneellä Mater of All Evil -levyllään, vaikka herrojen ura onkin alkanut jo reilusti 80-luvun puolella. Kolmeen vuoteen on mahtunut yksi aiempi kiekko Black As Pitch sekä uudistunut bändi ja levy Ton(e)s of Hate. Necrodeathin omalaatuinen ja teknisesti kovatasoinen "progeileva" death-thrash kuulostaa ilkeältä eikä vähiten erittäin tiukan ja terävä-äänisen vokalistin ansiosta. Teknisesti taitava ja hyvän tyylitajun omaava rumpali takoo rytmit erittäin tarkasti, ja kun tämä yhdistetään loistavan kieroihin ja tyylikkääseen kitarointiin, pohjat ovat erittäin hyvät onnistuneelle ja omaperäiselle musiikille.

Aiempiin levytyksiin verrattuna uutukainen esittelee kuitenkin entistä kompleksisempaa materiaalia, jossa tempoa on tiputettu radikaalisti. Vaikka levyltä löytyy yhä paahtoa, on se saanut väistyä entistä raskaamman ja entistä tummasävytteisemmän tyylittelyn tieltä. Hienoinen tyylin muutos on kuitenkin varsin onnistunut ratkaisu taitavien muusikkojen toimesta, vaikka lopputuloksen sisäistäminen ei enää olekaan niin helppoa. 7/10

PLACE OF SKULLS
With Vision
Southern Lord

Todellisten tekijämiesten toinen täyspitkä on juuri sitä vanhan liiton musikaalista tuomion julistamista, jota alan puritaanit pitävät ainoana oikeana. Kahden alan legendan Victor Griffinin ja Scott Weinrichin yhteistyö on saumatonta ja lopputulos on sen mukaista. Usvaiset kitarat yhdistettynä rennon raskaaseen 70-luvun poljentoon on upeaa ja erittäin vakuuttavaa kuunneltavaa. Erityisesti omalaatuiset kitarankuristusta sisältävät soolot ponnahtavat esille biiseistä ja antavat erityisen lisäsäväyksen tumman tunkkaisen mutta sopivan tuotannon kanssa. Place of Skulls ei yritä kuulostaa masentuneelta tai raskaalta, vaan se on aidosti sitä halutessaan. Tyylilajista huolimatta musiikki henkii omalaistansa iloisuutta ja vapautuneisuutta, vaikka omat synkät hetkensä siitäkin löytyy. Levy ei ehkä anna paljoakaan mulle-kaikki-tässä-heti-ja-nyt sukupolvelle, sillä siltä on turha odottaa tarttuvia kertosäkeitä ja helppoja melodioita. With Vision on maanläheistä ja syvältä sydämestä kumpuavaa musiikkia, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista ja antautumista tunnelman vietäväksi. 8/10

SACRED SIN
Hekaton
Demolition

Korkkimaasta ponnistava Sacred Sin on Moonspellin ohella niitä harvoja pitkän linjan kokoonpanoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään myös kotimaansa ulkopuolisten metallipäiden tietoisuuteen. MTV:llä 90-luvun alkupuolella julkaistu Darkside video herätti mielenkiintoni ja -95 julkaistu Eye M God olikin mielenkiintoista ja omaperäistä death metalliin juurensa juontavaa teknisempää ja kokeilevampaa materiaalia. Vaikka noista ajoista onkin kulunut jo aika tovi, ei bändi ole keikkailun lisäksi saanut aikaiseksi kuin pari täyspitkää ja nyt julkaistavan Hekaton -levyn. Musiikissakaan ei suuria muutoksia ole tapahtunut, sillä bändi jatkaa varsin samoilla linjoilla kuin aikoinaan. Biiseissä ja niissä luoduissa ilmapiireissä on havaittavissa selkeitä tuon alueen orkestereille tyypillistä mystisyyttä, jota varsin tuhnuinen soundipolitiikka kappaleesta riippuen joko heikentää tai vahvistaa.

Jopa seitsemän minuutin mittoihin venytetyistä kappaleista löytyy julmetusti riffittelyä, naislaulua ja murinaa, mutta liian usein kokonaisuus on kaaottinen ja turhan venytetty. Tunnin mittaisen levyn kruunuksi on vielä aivan turhaan ängetty uusi versio vanhasta biisistä sekä Death- ja Morbid Angel -lainat, jotka lihottavat muutenkin ähkystä kärsivän albumin halkeamispisteeseen. Menneisyyden lupaava tulokas on jäänyt polkemaan paikoilleen ja taakse on jäänyt loistava tulevaisuus. 5/10

SERPENT OBSCENE
Devastation
Black Lodge

Serpent Obscenen toinen täyspitkä tarjoilee mukavasti alkukantaista raivoa tihkuvaa räkäistä ja ärhäkkää death/thrashia. Vauhtia piisaa ja suht suoraviivaisesta mätöstä on aivan turha lähteä hakemaan suurempaa hienostuneisuutta. Vaikka musiikki liikkuukin pääasiassa järjettömän kohkauksen rajamailla, pysyy paketti nippa nappa kasassa kiitos tiukan yhteissoiton. Mukaan on myös onneksi älytty tuoda pienoista vaihtelevuutta, mutta siitäkin huolimatta materiaali on hieman liikaa samasta puusta karkealla kädellä veistettyä. 6/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

TRISTITIA
Garden of Darkness
Holy

Teemalevyn muotoon puetulle Tristitian uutukaiselle on haettu massiivisen tuomio eepoksen muotoja. Levyn runko koostuu kymmenen minuuttia ja yli kestävistä doom laahauksista, jotka nidotaan toisiinsa lyhyillä vajaan parin minuutin introilla. Ratkaisumallin mahtipontisuudesta huolimatta toteutus on toimiva ja doom metallin perinteiden mukaisesti pitkät biisit luovat sopivasti tunnelmaa. Musiikin puolella bändin on tiputtanut aavistuksen verran selkeitä goottielementtejä pois, vaikka tuttu surumielinen kitaratyöskentely onkin tallella. Laulaja kähisevän laulu/lausuntatyyliä täydentämään kaipaisi edellisten levyjen tapaan voimakasta puhdasta ja matalaa laulua, sillä samalla äänenpainolla veisatut virret ovat hivenen puuduttavia. Vaikka niin puhtaat kitara- kuin kosketinmelodiat ovatkin hienosti toteutettuja, hentoja ja hauraita, jäävät ne turhan usein soimaan taustalle hieman epämääräisinä. Levyä kuunnellessa tuleekin turhan usein tunne, että kappaleet kaipaisivat lisää raavasta lihaa luidensa ympärille vaikka perusainesosat ovat hyvin kohdallaan. 6/10

VARIOUS
Wacken Metal Overdrive DVD
Steamhammer

Vuosien 2001 ja 2002 Wacken Open Air festivaalit digitaalisen audio-visuaalisen nippuun pistävä DVD tarjoaa kohtalaisen hyvän yleiskuvauksen Euroopan suurimmasta metallitapahtumasta, jonne jokaisen itseään hevi-ihmisenä pitävän olisi syytä tehdä pyhiinvaellusmatka kerran elämässään.
Artistitarjontaa esitellään 10 orkesterin voimin ja tästä tuleekin paha miinus: mukaan on kelpuutettu lähes ainoastaan Steamhammerin bändejä varustettuna muutamalla Nuclear Blastin tähdellä. Mukaan on mahdutettu hevinkirjoa laidasta laitaan, mutta sekaan on tungettu liian monta turhaa ja tylsää kokoonpanoa, jotka olisi ollut syytä korvata nimekkäimmillä bändeillä. Keskimäärin kaksi kappaletta esittävät bändit on jaoteltu levyllä kahteen osaan, päivä- ja iltaosioon riippuen heitetyn setin ajankohdasta. Näinkin yksinkertainen ratkaisu on vallan onnistunut ja luo mukavan yhtenäistä tunnelmaa bändistä toiseen siirryttäessä. Biisien väliin tungetut lyhyet haastattelupätkät ovat saman toistoa eli festivaalin ja tunnelman ylistämistä. Onneksi ne ovat ohitettavissa ja yksittäiset biisit valittavissa erillisestä omasta valikostaan. Parhaiten omasta osuudestaan suoriutuvat vanhat konkarit Rage yhdellä klassikollaan, Sodom tuhnuista saundeista huolimatta, erittäin vakuuttavalta kuulostava Dimmu Borgir sekä tietenkin vanhat parrat Motörhead ja Saxon.

Omituinen joskaan ei huono havainto on, että Saxon on joukosta ainoa bändi, joka on saanut mukaan 3 vetoa varustettuna DD5.1 ääniraidalla muiden joutuessa tyytymään PCM stereo ääneen. Koko komeudelle on saatu mittaa parisen tuntia ja ekstroiksi laitetut mallikkaasti toteutetut video ja kuvagalleriat yleisestä festarinmeiningistä täydentävät tapahtuman kokonaiskuvaa erittäin hyvin. DVD on WOA:n kuvauksena varsin hyvä, mutta musiikilliselta anniltaan vain kohtalainen. 6/10

VENOM
Witching Hour
Demolition

Jo Venomin uran aikana ehdittiin julkaista lukemattomia toinen toistaan laaduttomampia kokoelmia ja vielä tänäkin päivänä näitä tungetaan markkinoille. Venom ei myöskään ole Venom ilman klassikoksi muodostunutta originellia trioa ja Witching Hour –levyllä puuttuu itse pääpirun Cronos, jonka tuuraajana 80-luvun lopussa toimi hetken aikaa ex-Atomkraftin basisti Tony Dolan. Kun nämä kaksi ehtoa täytyy tämän kokoelman kohdalla, voi julkaisun motiiveja alkaa aidosti pohtimaan.

Levyn koostumus on aikamoinen sekametalisoppa vanhoista studiossa reenatuista ja äänitetyistä Welcome to Hell :in ja Live Like An Angel :in kaltaisista klassikoista sekä tuon aikaisella kiertueella tallennetuista Prime Evil :in vedoista. Levyn vihkosessa kehutaan laveasti, kuinka ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä olevat nauhoitteet onnistuvat vangitsemaan orkesterin hillittömän energian. Suomennettuna tämä tarkoittaa huonoilla saundeilla varustettuja lepsuja vetoja, jotka kalpenevat aneemisen haamun lailla alkuperäisiin levyversioihin verrattuna. Kyllä tämä silti täyden kympin ansaitsee, mutta ei levynä vaan sen muodostavien osasten summana. Biisit 8/10 Levy 2/10

LEHTINEN & NIINIMAA – NHL – National Heavy League

Suomalaisia hevi- tai pelimies maailmalla ei nykyisin ole enää mikään harvinaisuus, mutta suomalainen hevipelimies sen sijaan on. Tunnetuimmat hevin puolestapuhujat pelimiesten joukossa ovat Amerikan taalakaukaloissa ammatikseen kiekkoilevat Jere Lehtinen ja Janne Niinimaa. Raskaan kauden jälkeen on kesällä aikaa löytynyt myös raskaalle musiikille, kuten Jere juttutuokiossamme kertoo.

Lätkänpelaajat vetävät hokkarit jalkaansa yleensä suhteellisen nuorena ja hevikin mielletään yleensä nuorten musiikiksi. Jere ei tässä suhteessa ole poikkeus, vaikka ensimmäisten työvälineiden nimeäminen vaatiikin tovin kestävää pohdintaa.

- Kyllähän se lätkä tuli ennen heviä, joskus neljän-viiden vanhana vedin luistimet ensimmäisen kerran jalkaan ja maila taisi olla merkiltään Koho. Hevin kuuntelu taisi tulla joskus alle kymmenen vanhana. Ensimmäinen hevilevy jonka kuulin oli varmaankin joku Kissin levy, kun broidilla oli niitä kasetilla.

Jere on NHL:ssä voittanut parhaimman puolustavan hyökkääjän palkinnon ja kuvailee itseään pelaajana ”jokapaikan miehenä”, johon musiikin puolelta löytyy myös sopiva vertauskuva. All around -pelaajatyypin kuvaus tuntuu myös pätevän herran laajahkoon musiikkimakuun.

- Yritän pelaajana puolustaa hyvin, mutta samalla myös hyökätä ja tehdä maaleja tavoitteena aina, että jengi voittaa ja ettei omissa soi. On aika vaikeata nimetä yhtä bändiä, jolla mua voisi pelaajana kuvailla, mutta ehkä joku Children of Bodom olisi aika lähellä tai ehkä Slayer. Kun mennään niin mennään eikä paljoa kysellä ja kun tilanne on ohi niin sitten se on ohi.

- Musiikkimaussa mulla on aika laaja skaala. 80-luvulla tuli esimerkiksi kuunneltua tosi paljon Scorpionsia ja se oli silloin heviä. Jossain vaiheessa se sitten kääntyi siitä raskaampaan metalliosastoon, mutta nykyään kun on kaiken näköisiä eri lajeja, niin eihän niitä kaikkia ole edes jaksanut tsekata. Yleisesti ottaen tykkään kyllä kuunnella heviä laajalla skaalalla aina kevyemmästä hevistä sinne mulle ykkösenä olevaan raskaaseen osastoon.

SUOMIMETALLI 

Herra Lehtinen kertoo varsin aktiivisesti seuraavansa mitä musiikkipuolella tapahtuu erinäisten medioiden kautta eikä suomalaisen metallin tapahtumatkaan jää mieheltä paitsioon, vaikka etäisyyttä tapahtumiin onkin pelikauden aikana runsaasti.

- Kavereilta saa aina tietoa mitä Suomessa tapahtuu ja mitä uutta on ilmestynyt. Sitten on tietty Imperiumin nettisivusto ja Kaista josta tulee noita uutisia luettua. Jenkeissä ollessakin tulee niitä paikallisia metallilehtiä luettua jonkin verran.

- Suomalaisia bändejä ei nyt varsinaisesti tule suosittua, mutta täältä vaan löytyy niin paljon hyviä, joita yritän sitten aina hakea ja kuunnella. Aina ennen lähtöä Suomesta takaisin Amerikkaan yritän kyllä hakea näitä uusia kotimaisia julkaisuja mukaanviemisiksi. Jos nyt joku pitäisi nimetä näistä suomalaisista bändeistä, niin Sentenced on kolahtanut hyvin. Ja tietty Trio Niskalaukaus, vaikka siinä onkin aika eri meno, kun lauletaan suomeksi. Ulkomaisista Metallica oli aikoinaan se ykkösjuttu, mutta sitä tuli pari vuotta sitten kuunneltua aika paljon ja ehkä vähän liikaakin, joten se alkoi palamaan vähän loppuun ja on jäänyt nykyisin vähän vähemmälle.

Viime aikoina Jere paljastaa jääneensä koukkuun rakkaan naapurimaamme pariin artistiin.

- Tällä hetkellä olen jymähtänyt tohon In Flamesiin, vaikka viimeisimmästä levystä onkin jo lähes vuosi. Soilworkin ei uusin, mutta tämä edellinen Natural Born Chaos upposi kanssa aika tavalla. Bändi oli nimenä kyllä tuttu, mutta kaveri kehotti koittamaan tuota levyä jonka kävinkin sitten sokkona ostamassa enkä pettynyt. Sen jälkeen on sitten muitakin Soilworkin levyjä kertynyt hyllyyn.

Raskas työ vaatii kirjaimellisesti raskaat huvit ja Jere on tänäkin vuonna tavattu useilla metallifestareilla mm. Tuskassa ja Wacken Open Air -festivaaleilla Saksassa.

- Tuska oli kokonaisuutena aika positiivinen, oli paljon porukkaa ja näkemäni keikat oli hyviä. Pari viikkoa myöhemmin järjestetty Wacken oli kyllä hieno ja omanlaisensa kokemus. 30000 metallipäätä kun oli mukana ja paikalla hyvin toimivat bändit aina Slayerista, In Flamesiin ja Soilworkkiin, niin kyllähän siinä pääsi aika isoihin ympyröihin kattelemaan toimintaa.

NHL SEASONS IN THE ABYSS 

Jääkiekonpelaajillakin on tunnetusti erilaisia rituaaleja ennen pelejä, kuka laittaa vasemman luistimen jalkaan ennen oikeata ja kuka koputtaa mailallaan maalitolppia ennen alkuvihellystä. Musiikkirintamalla ei Lehtisellä kuitenkaan mitään erityisiä biisejä tai levyjä ole, joita olisi kuunneltava ennen pelejä.

- Ei mulla mitään erityistä musiikkia ole, mitä tulisi kuunneltua ennen pelejä. Kotipeleissä kotona ollessa ei paljoa ehdi mitään kuunnella, mutta hallille ajaessa tulee kuunneltua sitä mitä soittimessa sattuu olemaan ja reissussa taas ei oikein tule kuunneltua mitään. Yleensä soittimessa on kyllä jotain aika rankkaa, kuten Slayeria ja muuta sellaista peruskamaa.

Yllätykseni saan kuulla, ettei NHL:ssä yleisesti ottaen tunnu olevan paljoakaan hevin päälle ymmärtäviä pelaajia.

- Derian Hatcher oli hevimiehiä, mutta hänkin siirtyi nyt pois meidän joukkueesta Detroitiin. Derianin kanssa teki mieli aina soittaa jotain rankkaa pukukopissa, mutta ei siitä koskaan mitään tullut.

Kesken viime kautta New York Islandersiin siirtynyt Janne Niinimaa on sentään Jerelle tuttu niin pelaajana kuin kuuntelemastaan musiikista.

- Janne on pelimiehenä loistava ja kunnollinen jätkä, joka hoitaa hommansa ylihyvin ja musiikkirintamallahan se vasta tosi hevimies onkin. Minä olen sen rinnalla vaan tämmöinen kuuntelija. Se on metallin suhteen ihan friikki ja omistautunut ihan täysin sille asialle. Kyllähän se näkyy sitten myös sen pelityylissä, miten se treenaa ja yleensä hoitaa niitä hommia. Jannen kanssahan me ollaan noita festareita kanssa käyty kiertämässä ja hauskaa on ollut.

Dallas Starsin kausi keväällä loppui playoffeissa lyhyeen, mutta pelaajasiirtojen ansioista Dallas on saanut kovia suomalaisvahvistuksia mm. Teppo Nummisen Phoenix Coyotesista.

-Runkosarja meillä meni tosi hyvin, mutta playoffeissa kävi sitten vähän huonommin. Ei kylläkään hävitty huonolle joukkueelle, nehän meinasivat voittaa koko Stanley Cupin. Putoaminen jäi kyllä kaivelemaan pitkälle kesään saakka ja täytyy tunnustaa, ettei koskaan aikaisemmin olekaan kaivellut näin paljon. Ensi kautta silmällä pitäen joukkue alkaa olemaan kasassa ja toivottavasti mennään pitkälle.

- Onhan se mukavaa, kun tulee lisää suomalaisia joukkueeseen mukaan. Nyt meitä on neljä ja kaikkia on hyviä pelimiehiä ja vahvistuksia joukkueelle. Tepon kanssa on tosi kivaa päästä pelaamaan, mies kun on kuitenkin NHL:n parhaimpia pakkeja. Täytyy kyllä yrittää Teppoa käännyttää hevin pariin, yritin muuten Kapasen Nikoakin viime kaudella tuoda metallin maailmaan mutta sillä se hevijuttu jäi raskaimpana Metallicaan.

Tavoitteena on siis ottaa toiseenkin nilkkaan tatuointi mestaruuden kunniaksi ?

- Sen nyt näkee sitten. Ainahan sitä voittamaan lähdetään, mutta paljon on pelejä edessä kumminkin. Kyllähän sen toisenkin tatuoinnin ottaisi ihan mielellään.

Pelivuosia Jerellä on edessään vielä useita, mutta hevin kuuntelulle ei loppua tunnu löytyvän.

- Kesällä tuli 30 vuotta täyteen, mutta ei tässä ainakaan vielä tunne, että olisi valmis heittämään hokkarit naulaan, joten eiköhän se jääkiekko lopu aikaisemmin kuin hevinkuuntelu. Jääkiekon pelaamisessa kroppa sanoo jossain vaiheessa sopimuksen irti, mutta metallin kuuntelemissa ei ne fysiikan lait tule niin vastaan. Hevissä ei ole koskaan mitään ikärajaa, vaikka kyllähän kotona joskus tuleekin vitsimielessä kommenttia, että eiköhän ne hevijutut jo alkaisi riittämään.

JERE LEHTISEN 3 MIELUISINTA VASTUSTAJAA JA NIITÄ KUVAAVAT BÄNDIT 

- Edmonton Oilers. Niitä vastaan on pelattu paljon ja ne on nuori joukkue joka taistelee loppuun saakka, pelaa kovaa mutta rehdisti. Vähän kuin Mokoma, joka on kanssa yhtä energistä.

- New York Rangers. Joukkueessa on aina hyviä pelaajia, vaikkei viime aikoina menestystä olekaan tullut. Twisted Sister kuvaisi niiden hauskaa meininkiä aika hyvin.

- Detroit Red Wings. Ei mieluisin joukkue, mutta haasteellisin. Erittäin hyvä joukkue joka on myös menestynyt hyvin ja jolla on pitkät perinteet. Vyöryy samalla lailla päälle kuin Metallica.

JANNE NIINIMAA PROFIILI 

Ensimmäinen lätkämaila ja hevilevy ?

- Kolmen vanhana isän puusta tekemä maila, jossa oli muovilapa ja Koho kirjoitettuna tussilla. Joskus kymmenen vanhana hevi Kissin Animalizen myötä. Siitä sitten Twisted Sisterit, Iron Maidenit yms. vanhempien pelikaverien myötä. Speed- ja thrash metal sitten hiukka myöhemmin kuten Anthrax jne.

Vanhat suosikit ?

- Slayer ja niiden kohdallakin sen kuulee jo pelkistä kitaroista, että homma tosiaan toimii. Myös Death on vanha suosikki, Chuckin kuoleman aikoihin tuli kuunneltua tosi paljon Spiritual Healing -levyä ja muutenkin oltua yhteydessä Schuldinerin perheeseen.

Seuraamasi metallimediat ?

- Lehdet kuten Terrorizer, Metal Maniacs ja tietysti Inferno Magazine.

Viimeisen todella kolahtanut levy ?

- System of a Downin Toxicity. En yleensä nu-metallia kuuntele, mutta tuo on vaan niin erilainen ja genrestä poikkeava erilainen loistava levy.

NHL:n hevimiehet ?

- Meidän joukkueesta Roman Hamrlik ja tsekit yleensäkin on hevimiehiä. Jenkit diggaa lähinnä näitä Limp Bizkit yms. mitkä sattuu MTV:llä kulloinkin soimaan. Tosin punkin kuten Bad Religionin parissa viihtyviä löytyy jonkun verran.

Peli/hevimies Jere Lehtinen ?

- Yksi aliarvostetuimpia pelaajia ja samalla Suomen paras laituri. Ei kuuntele ihan niin rankkaa metallia kuin minä, mutta kunnon hevimies silti.

Mitä uusi NHL-kausi tuo tullessaan ?

- Meillä on nyt uusi valmentaja, uusia pelaajia aika paljon ja sen myötä uusia kuvioita. Viime kaudesta jäi kyllä hieman paha maku suuhun.

3 Mielusinta vastustajaa ja niitä kuvaavat bändit

- New York Rangers. Vanha kiistakumppani. Limp Bizkit, samanlainen pellerevohka.

- Colorado Avalanche. Superkokoonpano, vähän kuin Zyklon tai ei, sanotaan Dragonlord.

- Dallas Stars. Yhtä kova ja taitava kuin Slayer tai Pantera.

THE CROWN – RIIVATUT KRUUNUNPRINSSIT

Kotontaan tavoitettu ainoastaan sinisiin kalsareihin pukeutunut rumpalismies Janne Saarenpää kuulostaa erittäin leppoiselta ja tyytyväiseltä. Orkesterin kuudennen täyspitkän "Possessed 13" julkaisuun on aikaa vain kuukausi ja vanha tuttu kokoonpano on taas kasassa.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet The Crownille kiireisiä ja ongelmallisia. Pitkäaikainen laulaja Johan Lindstrand halusi kokeilla normaalia kello 9-17 elämää, mutta palasin takaisin viime vuonna vain vuoden poissaolon jälkeen.

– Johan olisi varmaan aina jatkanut jauhamista siitä, että mitäs jos olisikin tehnyt toisin ja hommannut työpaikan josta saa varman palkan. Nyt se sai sitä kokeilla ja huomasi, ettei se ollut sitä varten. Nyt kun Johan tuli takaisin, niin ollaan huomattu, että se on aivan uudella asenteella ja innolla mukana tässä meiningissä.

Minkäänlaisia sopeutumisvaikeuksia ei herra Lindstrandilla ollut palata vanhan kokoonpanonsa pariin.

– Hommat jatkui siitä mihin ne aikanaan jäi ja se oli kuin olisi paussia painettu. Sen huomasi just hyvin, kun viime vuonna tultiin Tuska festivaaleille soittamaan. Alunperinhän keikka oli tarkoitus tehdä Tomaksen kanssa, mutta se kieltäytyi vihoissansa ja pyydettiin Johan paikkaamaan. Istuttiin siinä sitten hotellin ravintolassa syömässä ja se oli taas sitä samaa vanhaa hihittelyä ja urpoilua. Sellaista saatanan huonoa huumoria, joka kuitenkin on aina yhtä hyvää.

Crowned in Terror -levyllä laulaneen Tomas Lindbergin eroamisesta bändistä on ollut liikkeellä mitä erilaisempia huhuja joille on tullut aika laittaa piste.

– Tehtiin edellisen levyn tiimoilta jenkkikiertue ja siellä me sitten huomattiin, että ollaan Tomaksen kanssa fundamentaalisesti liian erilaisia ihmisiä. Se tykkäsi juoda itsensä aikamoiseen humalaan ennen keikkaa ja me taas tykätään soittaa ensin niin hyvin kuin osataan ja vasta sitten heittää vapaalle. Ei me ruvettu kuitenkaan vaatimaan, että Tomaksen olisi pitänyt olla selvin päin tai että Tomas olisi vaatinut meitä olemaan kännissä, mutta tuo juttu vaan ikään kuin symbolisoi koko homman. Soitin sitten kiertueen jälkeen sille ja sanoin, ettei tämä taida oikein toimia ja Tomas sanoi itsekin miettineensä lopettamista. Se oli sellainen yhteinen päätös.

KÄÄNTÖÄ JA VÄÄNTÖÄ 

Edellisen levyn julkaisusta ei ehtinyt vierähtää kuin vuosi, kun herrat olivat jo studiossa äänittämässä uutta levyä.

– Markolla ja Magnuksella on aina suurin piirtein kahden levyn verran edestä biisejä ja ideoita valmiina. Nyt kun meillä oli ongelmia laulajan puuttumisen kanssa, niin päätettiin asioiden selkeytymistä odotellessa treenata uusia biisejä ja satsata siihen, että uudesta levystä tulee mahdollisimman hyvä. Minun mielestä meidän viime levyllä jäi se treenaaminen ja yhteistyö vähän puolitiehen kaikkien jäsenten ajanpuutteen takia.

– Biisien tekeminen menee tänä päivänä aika rutiinilla, mikä on ehkä ihan hyväkin juttu. Marcus teki tälle levylle kanssa yhden biisin nimeltään Morningstar Rising, kun me sanottiin sille, että olisi pikku hiljaa hyvä alkaa tekemään jotain. Se oli tehnyt sen biisin rumpukoneen kanssa ja se kuulosti ihan Cannibal Corpselta. Sitä sitten käännettiin ja väännettiin aika tavalla ja lopputuloksena onkin sitten ihan täysosuma The Crown biisi.

Pääasiallisen biisintekijäkaksikon ohjeistus rumpujen suhteen vaihteleekin sitten aika tavalla.

– Magnus on aina antanut minulle aika vapaat kädet soittaa mitä haluan. Se on saattanut korkeintaan suulla vähän matkia, että tuossa vois olla jotain tällaista sähinää tai tuommoista tuhinaa. Marko taas tekee kotona rumpukoneen kanssa lähes kaiken valmiiksi viimeistä lyöntiä myöten. Mutta se taisi olla jo viime levyllä, kun se sanoi minulle että tee enemmän niin kuin haluat ja onhan se molempien kannalta paljon hauskempaa näin.

Mitä rumpujen paukuttamiseen tulee, niin herra Saarenpään alkuaikojen vaikutteet kuin nykyiset esikuvat ja suosikit ovat vähintäänkin hieman ihmetystä herättäviä.

– Ihan ensimmäinen levy joka sait minut kiinnostumaan rumpujen soitosta oli Run DMC:n Tougher Than Leather. Sillä levyllä on sellainen biisi kuin Mary, Mary joka alkaa rumpukompilla ja kun sen kuulin aikanaan musiikkitunnilla koulussa, niin päätin että tuo minun on pakko oppia soittamaan. Samoihin aikoihin rupesin sitten kuuntelemaan myös Metallicaa, mutta levy joka sai minut palvomaan death metallia ja aloittamaan The Crownin oli Deathin Leprosy. Siinä vasta on aivan täydellinen levy.

Suosikkirumpaleikseen Janne on nimennyt Eppu Normaalin Aku Syrjän ja Mötley Cruen Tommy Leen.

– Aku Syrjähän on älyttömän tiukka rumpali, niin lähellä rumpukonetta kun voi vaan olla. Akullahan on sama homma kuin Tommylla, että se ei ole sen kummemmin vaikeata mitä ne soittavat, mutta ne vaan soittaa niin saatanan oikein ne soittamansa jutut ja ne ei heittele mukaan yhtään mitään turhaa.

SUORAAN, EI KIEROON 

Uusin levy vaikuttaa aikaisempaa hieman monipuolisemmalta ja suoraviivaisemmalta, mutta tietoisia suunnitelmia hienoisesta tyylinvaihdoksesta ei levyä tehdessä ollut.

– Ainut mitä minä ja Magnus puhuttiin oli, että jos tällä kertaa kikkailtaisiin vähän vähemmän. Tavoitteena oli, että keikoilla pystyisi rentoutumaan vähän enemmän ja keskittymään siihen, että se kappale soitetaan niin hyvin kuin mahdollista. Ettei tarvitsisi sitten livenä alkaa miettimään, että tässä tulee taas se saatanan painajaiskohta, joka ei minulla ikinä mene hyvin. Nyt kun levy on nauhoitettu, niin huomattiin että levy on aika paljon paluuta Deathrace Kingin aikoihin. Tässä on vähän kaikkea, on nopeaa ja hidasta. Olihan edellinen levy helvetin hauska tehdä, koska se on niin aggressiivinen ja nopea levy, mutta nyt on kiva hengähtää vähän välillä ja keskittyä siihen livenä soittamiseen.

– Meidän paras levyhän tämä on juuri siksi, että nyt bändin ilmapiiri on just sitä, mitä sen kuuluukin olla, koska me saatiin meidän alkuperäinen laulaja takaisin. Meillä on taas viisi parasta kaveria soittamassa, jotka tekee just sitä mitä me tykätään tehdä. Jokainen bändistä vähänkään kiinnostunut varmasti kuulee, että nyt pojat tekee sen minkä ne osaa niin hyvin kuin mahdollista. Jos meidän uuden levyn ostaa, niin melko varmasti kuulee, että tämä on oikealla reseptillä tehty. Tiedä sitten kenenkä makuun tämä levy on.

Uuden levyn materiaali on biisin nimiä myöten melkoinen kunnianosoitus vanhan liiton meiningille.

– Kyllähän se on minulla ollut poikasesta asti haaveena, että tehtäisiin levylle introt, outrot ja instrumentaaleja ja oli tosi mahtavaa saada ne levylle asti. Ja eihän esimerkiksi Magnuksen tekemä Kill'em All -biisi kulkenut alun perin sillä nimellä ollenkaan. Se vaan esitteli meille sen riffejä iloisena ja sanoi, että saatatte huomata pienoisia viittauksia yhden bändin suuntaan. Mehän purskahdettiin heti nauramaan, että tämähän on silkkaa Metallicaa. Ruvettiin sitten siitä kehittelemään kappaletta, niin Magnus tuli siihen tulokseen, että laitetaan sille sitten samalla sellainen osuva nimikin. Oikeastaan koko levy haisee varmaan vastatuuleenkin, että tämä levy on tribuutti Metallicalle, vaikkei niiden riffejä siellä suoraan olekaan. Ja esimerkiksi Dawn of Emptiness riffistä mulle tulee mieleen Morbid Angel. Helvetin hauskaahan se on tehdä tällaista ja kun jostain tykkää, niin tietysti sitä pitää myös näyttää ihmisille, että mistä me ollaan tultu.

PAHAN ONNEN LUKU 

Niin levyn nimessä kuin biisien lukumäärässä esiintyvä luku 13 ei ole puhdasta sattumaan.

– Jostain syystä meillä jäi aikanaan nuo 10-vuotis synttärit pitämättä, koska me ollaan aika helvetin huonoja saamaan mitään aikaiseksi. Huomattiin sitten tänä vuonna, että me ollaan jo 13 vuotta tehty tätä juttua. Alunperinhän meillä oli 15 uutta kappaletta, mutta huomattiin siinä että se on vähän liikaa ja ettei meidän aika riitä treenamaan niitä tarpeeksi. Päätettiin sitten jättää pari pois, että saadaan täyteen se maaginen luku 13. Tästä syntyi sitten sellainen jännä idea levylle ja samalla tuo kauhuleffa-teema, jota kannet myös noudattaa.

– Levyn kannethan on suunnitelleet samat taitavat saksalaiset kaverit, jotka aikanaan suunnittelivat sen meidän Crenom-paidan. Meidän basisti Magnus oli meidän tietämättä sitten ruvennut niiden kanssa juttelemaan uuden levyn kansien tekemisestä ja parissa kuukaudessa ne suunnittelivat pohjat kansia varten. Kaverit laitto meille näytteen ja me oltiin täysin myytyjä. Jännä puoli tässä on vielä se, että Magnus ei kato leffoja juuri ollenkaan, kun loppubändi on taas ihan täysiä filmifriikkejä.

Levyn kansitaide lämmittää todella varsinkin vanhojen Hammer Horror yhtiön leffojen ystäviä, sen verran vahva mielleyhtymä siitä syntyy. Tämän kaltainen kansitaide ei kuitenkaan pääse oikeuksiinsa CD-levyn kansivihkosissa ja onneksi levystä on tulossa vanhan kunnon vinyyli hienoilla gatefold-kansilla.

Levy-yhtiö tuntuu olevan erittäin tyytyväinen bändin saavutuksiin, sillä uuden levyn kappaleesta Face of Destruction/Deep Hit of Death kuvattiin Saksassa elokuussa video.

– Ruotsissa videon tekeminen olisi ollut aivan liian kallista, vaikka mielellämme olisimmekin tehneet sen täällä. Kävimme elokuussa soittamassa Saksassa Summer Breeze festivaaleilla, ja siinä ihan lähellä asui yksi elokuva-alan opiskelija, joka on tehnyt videon mm. Amon Amarthille. Päätettiin, että tässä on halpa ja hyvä ratkaisu tehdä myös meille video. Lopputulosta ei vielä olla itse nähty, mutta se on sellainen aika kliseinen juttu, missä me soitetaan täysillä tiiliseinän edessä yhdessä varastolukaalissa. Tuo videobiisi antaa ehkä parhaimman kuvan koko levystä, vaikka ensi meillä olikin mielessä hidas Bow to None josta me tykätään ihan helvetisti. Se vaan olisi antanut ehkä hieman väärän kuvan levystä, ja tuo nyt videoksi päässyt biisi on yhtä paljon vanhaa kuin uuttakin The Crownia.

Vaikka yhteistyö sujuukin Metal Bladen kanssa hyvin, on The Crownin sopimus nyt kuitenkin katkolla eikä jatkosta ole vielä tehty päätöstä.

– Kyllähän levy-yhtiö olisi halunnut tehdä meidän kanssa uuden sopimuksen ennen uuden levyn julkaisua, mutta me päätettiin ottaa riski tässä asiassa. Odotetaan nyt kun tuo levy tulee ulos, tehdään kiertue ja katsotaan josko levy sattuisi myymään sen verran hyvin, että saataisiin ehkä parempi diili aikaiseksi. On tosin hyvin paljon mahdollista, että me jatketaan niiden kanssa myös tulevaisuudessa.

V-KÄYRÄN KOHOTUSTA 

Allekirjoittaneen pinnaa kiristävät kummasti promon joka biisiin puolen minuutin välein tungetut piippaukset, joiden takana on taistelu piratismia vastaan. Moinen raiskaaminen estää taatusti mahdollisen radiosoiton eikä sen vaikutusta arvosteluihinkaan voi sulkea täysin pois.

– Aivan varmasti tulee vaikuttamaan arvosteluihin nuo piippaukset ja olen jo kuullut, että tää levy olisi saatavana netistä. Minun puolesta ihmiset saa ladata levyjä netistä niin paljon kun ne haluavat. En todellakaan ole yhtään tuon piippi-homman kannalla. Levy-yhtiö antoi meille noita promoja jaettavaksi kavereille, mutta ei minua huvittanut niitä kenellekään edes jakaa. Ainut pointti tässä piratismissa vaan on, että jos me ei myydä hyvin levyjä, niin me ei päästä myöskään kiertueille.

Kiertueista puheen ollen hauskojen muistojen lisäksi ei niistä ole kuuleman mukaan käteen muuta juurikaan jäänyt.

– Kyllähän ensimmäisten kiertueiden tekeminen oli aikanaan ihan hauskaa, vaikkei niistä rahaa juuri saanutkaan. On kuitenkin pikkuhiljaa ruvennut vituttamaan se, että kun tullaan kiertueelta takaisin kotiin, niin taskussa ei ole pennin hyrrää ja kotona odottaa nippu laskuja jotka pitäisi jollain maksaa. Jos ei keikoista ala kohta tulemaan edes jotain hiluja taskuun, niin ei me voida enää jatkossa tehdä keikkoja.

Viimeisimpien tietojen mukaan The Crown on kuitenkin silti tekemässä keikkoja marraskuussa ympäri Eurooppaa ja vielä toistaiseksi on vahvistamatta kolme vetoa Suomessa.

– Kyllä se nyt näyttää sille, että me ollaan taas tulossa Suomeen mutta tällä kertaa ihan täysin voimin. Edellisellä kerralla se oli vähän sellaista jään koittamista kepillä, mutta hyvinhän te suomalaiset tunnuitte meidät muistavan. Jännäähän se nyt on tulla uuden levyn kanssa, ja vaikka se onkin juuri julkaistu, niin kyllä me painetaan täysillä sen biisejä ja tullaan soittamaan uutta materiaalia aika paljon. Parilta edelliseltä levyltä ei setissä ole varmaankaan kuin kolmisen kipaletta kummaltakin.

Kaikkihan ainakin luulee tietävänsä, mitä se kiertueella oleminen oikein on, mutta Jannen vastaus osaa silti yllättää.

– Mää varmaan kitisen meistä eniten vähän joka asiasta. Ennen se oli sitä, että minä ryyppäsin aika paljon, eniten koko bändistä.

Niin, sinähän olet kuitenkin suomalainen?

Niin joo, naurahtaa Janne. Kerran kiertueella Morbid Angelin Pete Sandoval sitten sanoin mulle, että kokeileppa olla joskus selvipäin ja sitähän piti sitten toki testata. Niin minä sitten olin kotona kolme kuukautta selvin päin, treenasin kovasti ja huomasin sen fantastisen ison eron. Nykyisen tilanne onkin se, etten pysty kiertueilla paljoa juomaan, koska muuten keikat kärsisi niin saatanasti. Vaikka se juhliminen muiden bändien kanssa kiertueella onkin yksi tärkeä osa, niin onhan se toisaalta mukavaakin että on enemmän muistoja kiertueilta kuin ennen.

Alkoholin nauttimiseen ja treenauksen puutteeseen ei Jannen soitto kuitenkaan taatusti tule kaatumaan tulevalla kiertueella.

– Ennen treenaaminen oli vähän ajanpuutteesta kiinni, mutta nyt kun pääsin, enkä siis suinkaan joutunut työttömäksi, niin soitan rumpuja joka päivä, koska minä vain tykkään soittamisesta. Ennen oli vaatimuksena soittaa vähintään pari viikkoa ennen kiertuetta joka päivä, että sai kunnon ja soiton kohdalleen.

Suunniteltu Lahden keikka on kuitenkin viimeinen Suomessa.

– Niin, onhan se hyvin paljon mahdollista, että sen jälkeen otetaan sitten kaikkien kolmen keikan edestä.

ALCHEMIST – MUUKALAISET MAASSAAN

Kotimaassaan Australiassa Alchemist on tuttu mutta silti outo lintu, mutta muualla maailmassa varsin tuntematon omaperäisen ja pitkän kehityskaareen omaava Relapsen kiinnitys. Kesäkuussa julkaistu viides täyspitkä "Austral Alien" kuljettaa kuuntelijaa tuttuja mutta silti uusia polkua pitkin kohti tuntematonta päämäärää. Camel-bootsit jalassa reissussa mukana kitaristi/vokalisti Adam Agius.

Alchemistin saundi on yhtyeen koko lähes viisitoistavuotisen uran ajan ollut helposti tunnistettava ja muista erottuva, vaikka musiikki onkin viiden täyspitkän aikana mutatoitunut alkuaikojen teknisestä death metallista tämän päivän etnohenkiseen leijuntametalliin. Kohteliaana miehenä Adam kiittää saamastaan huomiosta:

– Aikomuksemme on alusta saakka ollut pyrkiä omaperäiseen ja uniikkiin tyyliin. Meidän saundimme koostuu neljän yksilön ja heidän taitojensa yhdistelmästä. Olemme tosin myös varsin avoimia mitä tulee musiikin tekemiseen. Jos jokin juttu kuulostaa hyvältä, käytämme sitä huolimatta siitä mitä musiikkityyliä se edustaa.

Orkesterin nimi on yhä osuva ja kuvaava, vaikka jäsenistöllä ei yhä edelleenkään ole tarkoituksena muuttaa kaikkea koskemaansa kullaksi.

– Keksimme tuon nimen ollessamme koulussa joskus 80-luvulla. Se kuulosti silloin sopivan neutraalilta mutta silti hyvältä. Minusta musiikkimme kuulostaa yhä samalta kuin bändimme nimi, olemme kuin joku kemiallinen koe, jossa kaikki ainekset on heitetty yhteen kulhoon ja jätetty sinne reagoimaan ja tuottamaan hienoa musiikkia. Emme kuitenkaan yritä muuttaa lyijyä kullaksi, vaan tehdä metallista kultaa.

VIERAS OMASSA MAASSAAN

Uusin levynne Austral Alien kuvaa yhtyeen musiikkia varsin ytimekkäästi ja Adam myöntääkin orkesterin tuntevan itsensä hieman muukalaiseksi muihin metallibändeihin verrattuna.

– Australiassa on tällä hetkellä paljon bändejä, jotka kuulostavat eurooppalaisilta tai amerikkalaisilta mutta minusta meillä ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Maamme eristäytynyt sijainti on taatusti vaikuttanut meidän omaperäiseen tyyliimme ja tunnemmekin itsemme aika vieraiksi muun maailman bändeihin tai yleensäkin koko metalliskeneen verrattuna. Tämän ilmeisen sanaleikin lisäksi levyn nimi sisältää myös metaforan, jota käytämme kuvaamaan yhteisiä tunteitamme, näkemyksiämme ja myös pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Levyn nimen alkuosahan tarkoittaa myös eteläistä ja loppuosa taas erilaisuutta tai outoutta. Yhdessä nämä kuvaavat täydellisesti sitä, miten me näemme itsemme, musiikkimme ja paikkamme maailmassa. Nimi ilmaisee myös haluamme tehdä intohimoista, omaperäistä ja ajatuksia herättävää musiikkia.

– Uusin levymme on meistä erittäin ajankohtainen ja äärimmäisen rehellinen. Siinä Alchemist ikään kuin henkilöityy bändinä vuonna 2003. Se on ehkä hieman epätavallista, mutta uniikkia raskasta musiikkia erilaisten ihmisten muodostamalta ryhmältä, joka mieltää kotinsa hienoksi eteläiseksi maaksi.

Niin Australian kuin Suomenkin syrjäinen sijainti voidaan nähdä sekä etuna että haittana, mitä bändihommiin tulee.

– Mitä bändissä toimimiseen tulee, niin kyllähän Australia kotimaana on selkeä haitta. Toisaalta taas eristäytyneisyys saattaa olla hyväkin asia omaperäisille ja luoville yksilöille. Musiikissa suosin kyllä alkuperäiseltä kuulostavia niin suomalaisia kuin australialaisiakin yhtyeitä, jotka eivät ole muokanneet omaa saundiaan liian tavalliseksi. Aikoinaan pidin todella paljon esimerkiksi Belialista ja Unholystä, sekä tietenkin Amorphiksesta! Nämä kaikki kuulostivat todella omaperäiseltä verrattuna moniin muihin sen alan bändeihin ja Kingston Wall oli loistava bändi, jota rakastan todella paljon intoutuu Adam hehkuttamaan kotimaamme tuttuja nimiä.

Edellisestä Organasm-levystä ehti vierähtää kokonaiset kolme vuotta, mutta mitään kiirettä ei bändillä Adamin mukaan ollut julkaistu uutta materiaalia.

– Mielestäni meidän velvollisuutemme on julkaista paras mahdollinen levy joka kerta kun julkaisemme uutta materiaalia. Ei ole väliä meneekö julkaisuun yksi tai kuusi vuotta, sillä lopputuloksen täytyy olla loistava ja meidän kaikkien pitää olla siihen tyytyväisiä. Teemme uusia biisejä noin neljänä päivänä viikossa, kun olemme sillä tuulella ja tämä prosessi vie niin kauan kuin se nyt sattuu viemään. Toki olemme olleet myös kiireisiä kiertueiden, videoiden sekä Australian suurimman vuotuisen metallifestivaalin Metal for the Brainin www.metalforthebrain.com järjestelyjen kanssa. Sitä paitsi minusta turhan monet bändit kiirehtivät levyn julkaisemisen kanssa. Uusin levymme sisältää parasta tähän mennessä tekemäämme musiikkia, sillä siinä on mukana kompressoidussa ja sujuvassa muodossa kaikki ne elementit, jotka tekevät musiikistamme omalaatuista.

MUUTTUVA MAAILMA

Alchemistin musiikki on loikkinut suurin mutta sujuvin harppauksin eteenpäin levy levyltä. Muutoksesta Adamilla on vertauskuva valmiina.

– Alchemist on yhtä muuttumaton kuin maailmankaikkeus – alati muuttumassa, kasvamassa ja uusiutumassa. Emme sulje pois mitään vaikutteita niin kauan kun ne vain kuulostavat hyviltä ja toivonkin, että voimme venyttää bändin konseptia niin pitkälle kuin musiikin muokkaaminen vain sallii. Musiikki ylipäänsä inspiroi minua, koska kuuntelen sitä joka päivä, mutta sanoituksissa ekologiset asiat, politiikka ja jokapäiväinen elämä ovat pääasiallisia innoituksen lähteitä. Uuden levyn sanoituksissa käsitellään paljon tosi elämän asioita, joihin suhtauduimme hyvin intohimoisesti. Yritämme tarjota sanoituksissamme selkeitä viestejä, vaikka emme haluakkaan kuulostaa jollain tapaa yleviltä tai moralisoivilta.

Bändin musiikki ei ole kaikista helpointa kuunneltavaa ja omituisuus aspektikin on vahvasti mukana, ehkäpä jopa hieman liiankin omituista tavallisille hevihemmoille.

– Olen kuullut useita kertoja ihmisten sanovan minulle, että heidän mielestään me kuulostamme liian omituiselta. Meidän on myös sanottu olevan arvoituksellisia ja esoteerisia. Ajat ovat tosin muuttumassa pikkuhiljaa ja hevi-ihmiset ovat tulleet entistä suvaitsevaisemmiksi Opehtin kaltaisten bändien suosion myötä ja monet ovat jopa alkaneet hyväksymään meidät. Minusta kaikenlaiset nimilaput musiikissa ovat rajoittavia eikä vain termi metalli. Rock-sanakin on rajoittava, mutta musiikki sanana ei ole, joten käytänkin sitä mieluiten kuvaamaan meitä.

Moni kuuntelija olisi taatusti valmis lyömään viikkorahansa vetoa, että Alchemistin kaltaisen musiikin tekemisessä on pakko mukana olla tajuntaa laajentavien aineiden käyttöä ja ties mitä. Adam kuitenkin kiistää asian.

– Ennen vanhaan noin kymmenen vuotta sitten me kokeilimme LSD:tä ja muita sen kaltaisia aineita, mutta tehdessä musiikkia emme koskaan ole minkään narkoottisen aineen vaikutuksen alaisia. Toki saatamme polttaa sätkän silloin tällöin ja ottaa vähän kaljaa rentoutuaksemme, mutta siihen se sitten jääkin.

Bändin yhteistyö Relapse-yhtiön kanssa on jatkunut jo parin levyn ajan ja Adam onkin tyytyväinen lafkan toimintaan, vaikka bändiä ei juurikaan ole nähty kiertelemässä kotimaansa ulkopuolella.

– Aikoinaanhan levyjemme jakelu ja promoaminen oli todella huonoissa kantimissa Australian ulkopuolella, mutta nyt olemme erittäin tyytyväisiä Relapsen toimintaan ja teemme parhaillaan heidän kanssa kovasti duunia parantaaksemme bändimme tilannetta Euroopassa. Jostain syystä kiertueiden järjestäminen siellä on vain erittäin hankalaa. Koemme kuitenkin Euroopan erittäin tärkeäksi alueeksi meille ja tulemme taatusti piipahtamaan siellä jossain vaiheessa. Australian kiertäminen onnistuu paljon helpommin ja siksi teemmekin paljon kiertueita täällä.

Koska sanoitustenkin perusteella Adam tuntuu olevan erittäin kiinnostunut ekologiasta ja luonnosta, on loppukevennyksenä kysyttävä mikä eläin parhaiten kuvaisi Alchemistia bändinä.

– Olisimme varmasti kameleontti, koska ne voivat muuttua ja silti pysyä samana eläimenä. Juuri sellaisena me näemme itsemme.