Inferno #229/2024

Bütcher
On Fowl of Tyrant Wing
Osmose
3,5

Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta. Vauhti-iloittelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisesta ajasta ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi ja välillä käväistään jopa häivähdyksellä mustuutta varustellun muinaisen speed - ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan.

R Hellshriekerin raspinen tulkinta on nimensä mukaista kireää ja korkeuksia tavoittelevaa tuoden tarinavetoiselle levyn pitkähköihinkin biiseihin oman kaivatun energisen lisäarvonsa. Kehityssuunta yhtyeellä on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa.

Diskelmä
Kings of Sex LP
Kontula Kartel/Tuhoutuvat Levyt/Black Floyd's Records
3

Jos viisi vuotta sitten ilmestyneen Kiss of Chaosin kohdalla Fuck Everythingilla (2013) voittavaksi kaavaksi jalostettua linjaa ei oltu kuin korkeintaan karsittu karheimmista rosoista, on nyt muutos suurempi joskin edeltäjänsä viitoittamassa linjassa: ulosanti on selkeästi siistimpää ja metallisempaa varsinaisen hardcoren kustannuksella eikä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita pilipali-kuvioitakaan enää viljellä entiseen malliin.

Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on eikä mihinkään tuhlata edelleenkään liikaa aikaa, yhdeksän biisiäkin kun rykäistään 20 minuuttiin. Parhaimmillaan yhtye onkin lyhyehkön rivakoissa puolentoista minuutin tai vähän päälle -repäisyissään kuten Total System Resetissa siinä missä sinällään vaihtelua kokonaisuuteen tuovat tuplamittaiset veisut alkavat taas tuntua nopeasti junnaavilta.

Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta musiikistaan on kadonnut. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä eli aggressio ei olekaan vuosien varrella kadonnut mihinkään, oli ennen kumminkin paremmin.

Godsin
Blind Faith EP
Firecum
2,5

Ensimmäisellä pienjulkaisullaan Godsin kuljettaa thrash metaliaan melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-iloittelua. Lopputulos kuulostaakin pitkälti samalta mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan muuttaneet yhtyeet kuten VoiVod tai Coroner tekivät 80-90-lukujen taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mm. ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat nekin tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa.

Kansainvälinen kokoonpano onnistuu Blind Faithilla olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Leatherhead
Leatherhead
No Remorse
2,5

Voimaa ja nopeutta muinaiseen Amerikan malliin yhdistettynä ei metallissa nykyään turhan usein kuule ja erityisen mallikkaasti tehtynä se on jo pirun harvinaista. Tällä kreikkalaiseen tapaan toteutetulla konseptilla debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei sekään onnistu kuin puolittain perustusten ollessa kelvolliset parempaankin lopputulokseen, mutta yksityiskohtien jättäessä toivomisen varaa.

Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, niin 80-luvun Helstar olisi lähimpänä. Vauhdikkaimmillaan kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia solistin ollessa ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin uffomies-Cyriisin kaltaisen ulosannin kuin Geoff Tatea muistuttavan matalalta ja rauhallisemmin tunteella vedetyn tulkinnankin.

Koko levyn sekä ihan kappaletasollakin keskeinen ongelma on yksinkertaisesti materiaalin laatu. Se ei missään kohtaa nouse tasaisen hyvästä yhtään paremmaksi edes silloin, kun mukaan on saatu joku mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Edes kauhukonsepti ei pelasta levyä erottumasta vahvasta keskikastista edukseen, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa lyhyen kaunista From Beyond - intro ja loppupuolen The Awakening -välisoitto pois lukien.

Monolithe
Black Hole District
Hammerheart
4

Black Hole District on hyvin monella tapaa tekijöihinsä nimeen viittaava monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen, edeltäähän jokaista viittä tasan kymmen minuutin mittaista kappaletta tasan minuutin kestoiset lyhytsävelmät, joita katsantokannasta riippuen voi kutsua joko alku- tai välisoitoiksi. Ei siis ole yhtään yllättävää, että yhtyeen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraation lähteet löytyvät lähinnä elokuvista.

Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole elokuvamaista ainakaan kaikista tutuimmassa mielessä eli pääasiallisesti koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Kappaleet ovat alusta loppuun ehtaa haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathia, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä aina lauluosuuksia myöten.

On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, koska yksikään sen muodostamista yksilöistä ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja siksi ne vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi koko levyn. Kaikista huolimatta Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, mutta sulattelu ja sisäistäminen viekin jo oman pidemmän aikansa.

Pounder
Thunderforged
Shadow Kingdom
3

Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edeltäjänsä tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana.

Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä kuitenkin syö iskevyyttä. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liian pitkältä, kyse kun on kumminkin pohjimmiltaan yksinkertaisesta päitä takomaan pistävästä metallista. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (mm. Dekapitator, Exhumed ja Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmänkin.

Sign Of The Jackal
Heavy Metal Survivors
Dying Victims
3,5

Lähes poikkeuksetta tietää mitä tuleman pitää, kun tutustuu ennestään itselle uusiin sakulafkan kiinnityksiin. Laatukin on aina vähintään vahvaa ja kuuntelua kestävää keskitasoa, mitä tässä ajassa on jo saavutus sekin. Sign Of The Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, että kyseessä olisi jo läpeensä kova kiekko.

Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi tulkitsevaa Demons Queenia myöten. Kappaleista löytyy samaa edelleen pauloissaan pitävää viehätystä kuin 80-luvun alkupuolen Acceptista tai Warlockista, joka osaltaan johtuu myös vauhdin pidosta. Avauskappale Breaking the Spellissa tai Watch Outissa onkin paljon samaa kuin Fast As a Sharkissa tai Burning the Witchesissa, mutta kyllä yhtye osaa juntata hitaammilla kierroksilla tarttuvastikin kuten Nightmare Cityssa.

Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa kuitenkin jäämään parempiensa varjoon. Vaikka notkahdus ei olekaan radikaalia, korostaa se kuitenkin selkeästi eri osa-alueiden vähäisemmänkin ilmeikkyyden puutteen merkitystä kokonaisuuden laadukkuuden kannalta.

Inferno #228/2024

Antioch
Antioch VII: Gates Of Obliteration
Iron Shield
2,5

Tuotteliaat Kanadan ”Anttiossit” paaluttavat jykevää perusheviä, joka on vallan tuttua aiemmilta neljältä pitkältä ja kolmelta pienemmältään. Osaset yhtyeellä ovatkin aina olleet oikeanlaisia ja useimmiten myös kohdallaan aina mellevästä riffittelystä ja sooloilusta kireisiin taajuuksin yltävään solistiin, mutta sovituspuoli onnahtelee tällä kertaa normaalia pahemmin.

Ytimekkyys olisi Antiochin tapauksessa huomattavasti tehokkaampaa kuin kova yritys tehdä reiluja neliminuuttisia ralleja joista yksikään ei kanna mittaansa puhumattakaan vieläkin mittavammista kappalekolmikosta. Julkaisun täysimittaisuus vain pahentaa kokemusta.

Coma Hole
Hand of Severance
Omakustanne
3,5

Vähemmän totta vie voi olla enemmän, tästä paraatiesimerkkinä käy kaksikkona toimivan Coma Holen esikoislevy. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka bändin stoner rockiksi väljästi identifioituva musiikki saadaan groovaamaan todella miellyttävän muhkusti pörisevän basson ja tanakan rummuttelun varassa, vaan mitä ja miten instrumentit näiden lisäksi tekevät.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy laulajattaren tonttia hallitsevan Eryka Firin tapaan laulaa. Se seilaa alati eleettömästä tulkinnasta voimalla vedettyyn ulosantiin käväisten välissä myös välimaastossa välittäen uskottavaa tunnetta hyvin. Sama tyyli koskee myös matalista taajuuksista huolehtivaa toista instrumenttiaan, joka sekin vaeltelee luonnonlapsen lailla näennäisen huolettomasti muttei kuitenkaan päämäärättömästi. Tästä musiikin ylle kutoutuu psykedeelinen tunnelma, joka tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa pelkän huuruilun sijaan.

Rumpalin osaa ei tässä mainiosti toimivassa konseptissa sovi vähätellä, sillä yhteistyö ei koostu vain jämerän ja simppelin perustuksen luomisessa kappaleisiin, vaan lyömäsoittimellakin on tämän lisäksi annettu tilaa ja mahdollisuus liikkua sinne, tänne ja tuonne. Lopputuloksena vain puolesta tusinasta biisejä koostuva kokonaisuus on samaan aikaan sekä selkeän ytimekäs että värikkään monipuolinen.

Disarray
Religious Disease
Jawbreaker
3

Raastavaa rässiä Ruotsista aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, joskin bändi itsessään on nuori, vain parin vuoden ikäinen vyötäisillään yksi aiempi levytys ennen tätä. Lähtökohdiltaan siis kaikki on kiinnostavaa ja ihan lupaavastihan Religious Disease käynnistyykin.

Kun laulaja-kitaristin äänessä on riffien tapaan kireyttä eikä kappaleissakaan himmailla turhia, aiheuttaa levy heti ensimmäisestä biisistä lähtien hyväksyttää nyökkäilyä ja varovaista jalan alle menoa. Into kuitenkin alkaa hiipua tasaisen varmasti minarin kestollisen jälkeen, niin tappavaa ei kappalemateriaali kuitenkaan ole missään kohtaa. Ja loppupuolella olo alkaa olemaan jo melkoisen puutunut, onhan kestoa levyllä sen 50 minuuttia CD- ja MC-versioiden bonusbiisi mukaan laskettuna. Mustan kullan formaatti ei sekään ongelmaa ratkaisi, vaikka kääntö katkaisisikin toviksi elämyksen tarjoten kaksi alkua ja loppua.

Mutta kuunnelkaa nyt ainakin avaus Forbidden Speech, muita kipakampi Bound to Kill -moshausosuuksineen ja suuremmilta osin keskitempoisesti junttaava Realize You're Already Dead ja laittakaa yhtyeen nimi mieleen. Jo tällaisenaankin selkeä lupaus saattaa hyvinkin siirtyä tulevaisuudessa kompaktiuden myötä seuraavalle askelmalle.

Five The Hierophant
Apeiron
Agonia
4

Kvartettimuotoisena toimivalla instrumentaaliyhtye Five The Hierophantilla on harvinaisen oma  selkeä ilmeensä sekä tapansa tehdä musiikkia, vaikkei se olekaan helposti kategorisoitavissa. Verkkaisesti eteneviä kappaleita kun voisi sanoa doomiksi, mutta fonin käyttö tuo mukaan jazzmaisuutta pehmentäen myös tunnelmaa silloin kun yhtye lisää pikkuhiljaa kerros kerrokselta painavuutta ja mustuutta sävellyksiinsä.

Eikä tässä vielä kaikki. Raukean joskin aina tummasävyisen tunnelmoinnin rinnalla hiipii usein salakavalasti hypnoottista jumitusta, joka yltyy paikoitellen jopa rituaalinomaiseksi ja hulluuden rajamaita kuvaavaksi synkistelyksi. Vaikka sävellysten kaava tuleekin tutuksi jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana, onnistuu se silti säilyttämään niin yllätyksellisyytensä että tehokkuutensa.

Tunnelman kehittely vie aikansa, ja niinpä levyn pisimmällä yli kymmenenminuuttisella kappalekaksikolla Initiatory Sickness sekä heti perään tulevalla Uroborosilla Apeiron saavuttaakin kliimaksinsa. Edeltävät kolme kappaletta toimivat esileikkinä viimeisen Tower Of Silence II -biisin ollessa pelkkää raukeaa jälkihehkua.

Gigan
Anomalous Abstractigate Infinitessimus
Willowtip
3,5

Aivoja nyrjäyttävä nimihirviö on samaa myös sisällöltään. Giganin kiharainen ja riitasointuinen death metal etenee harvoin normaalisti tarjoten paljon pureksittavaa etenkin kuuntelijalle, joka hädin tuskin osaa soittaa pianolla Ukko Nooan yhdellä sormella.

Yhtyeen viidennellä albumilla tapahtuu niin paljon kaikkea samaan aikaan ja peräkkäin, että runsaudenpaljous hankaloittaa merkittävästi musiikista kiinni tarttumista. Mutta vaikka Anomalous Abstractigate Infinitessimus tuntuukin sykkivän joka suuntaan hahmottomana massana, onnistuu se silti kietomaan hellän vahvaan otteeseensa jo pelkällä ei tästä maailmasta olevalla omituisuudellaan.

Inferno #227/2024

Amethyst
Throw Down the Gauntlet
No Remorse
3,5

Esikoislevyään julkaiseva Amethyst on heti uransa alussa ottamassa askeleita oikealla polulla, jonka kohteena kaukaisuudessa siintää lupaava tulevaisuus. Yhtyeen juuret kumpuavat vahvasti 70-luvun heavy rockista, joka samaan aikaan kuulostaa myös ajattomalta ainakin varttuneemman väen korviin.

Ilman Thin Lizzya yhtyettä tuskin olisi olemassa, sen verran selkeitä mielikuvia ja lähes suoranaisia lainauksia musiikissa on kuultavissa. Ja ovathan sveitsiläiset toki myös alkupään Iron Maidenia kuunnelleet, joka sekin toki on mallia irlantilaisten tuotoksista aloitellessaan ottanut. Tuoreemmista tämän vuosituhannen nimistä voisi tässä yhteydessä mainita myös Wytch Hazelin, jonka senkin ilmeisen esikuvan jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle.

Throw Down the Gauntletin tuotanto on kaikessa pehmoisuudessaan hyvinkin korvia miellyttävää, mutta lepsua meno sillä ei ole. Tästä pitää huolen rentona rullaavien kappaleiden suhteellisen rivakka tempo ja jämäkkä soittotatsi, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo musiikkiin myös riittävästi omaa ilmettä debytantiksi. Kovia keikkoja lisää ja pari selkeää hittiä seuraavalle levylle, niin johan ollaan kovuuden äärellä.

Jade/Sanctuarium
The Sempiternal Wound
Pulverised
2,5

Kimppajulkaisuun päätynyt kaksikko lähestyy death metalin vinkkelistä hidastelua, jota ei voi doomiksi eikä edes miksikään sen alagenreiksi kutsua. Keskitempoisesti kolmea kappalettaan kuljettava Jade satsaa melodioissaan tunnelmallisuuteen ja paikoitellen jälki on jopa melko jylhää. Vähänkään verkkaisempana musiikkinsa istui vaivattomasti doom-death-lokeroon.

Sanctuariumun ulosanti on taasen huomattavasti alkukantaisempaa death metalia, joka vauhdin tippuessa keskimallisesta hitaaseen synkentää ilmapiiriä entisestään. Kahden pitkän biisin nihilistinen möyrintä ja solistin mölähtely on yhdistelmä, joka luolamiesmäisyydellään kiinnostaa levyn avaajaa enemmän.

Laceration
I Erode
20 Buck Spin
3

Jos alati yhä kiihtyvän muutoksen kourissa olevan maailma paino alkaa painamaan liikaa hartioita, kannattaa tukeutua erityisesti uuteen musiikkiin, joka edustaa jo vuosikymmeniä sitten hyväksi havaittuja arvoja ja tyylejä. Nyt toista levyään julkaisevan Lacerationin kohdalla tämä tarkoittaa 90-luvun alun thrashiakin sivuavaa death metalia, jonka pioneereja ja sitä myötä ilmeisiä esikuvia olivat maanmiehensä Malevolent Creation sekä Demolition Hammer.

Sitkeästi lähes 20 vuotta demojen, pienjulkaisujen ja keikkailun parissa puurtaneen yhtyeen uurastusta aletaan palkita, onhan tuore levytysdiili undergroundissa hyvin tunnetun 20 Buck Spinin kanssa selkeä nousu seuraavalle tasolle. I Erodea kuunnellessa on helppo ymmärtää miten tähän on tultu, vaikka lihaa ja perunaahan tämä genressään onkin. Ei yllätä, mutta vie nälän ja laadukkaista perusaineksista näin hyvin tehtynä vieläpä maistuukin.

Jos kappaleissa ei liiemmin vaihtelua olekaan toisiinsa verrattuna, osaa yhtye mainiosti rymistellä, vyöryttää ja hidastella oikeassa suhteessa kantaen läpi koko täsmämittaisen napakan albumin. Väripilkkuina seassa toimii hienosti kitaristien tyylitajuinen sooloilu, joista osaltaan on myös vastuussa korvia kivasti römeällä äänellään raapiva Luke Cazares.

Eihän tästä julkaisusta klassikoksi ole, mutta arkisena käyttömusiikkina ajaa hyvin asiansa.

Mayhemic
Toba
Sepulchral Voice
2,5

Perin kiihkeään eteläamerikkalaiseen tapaan Mayhemicin esikoisalbumi on läpeensä kipakkaa scorchio-thrashia, jonka vaikutteet viittaavat selkeästi muinaisiin aikoihin, jolloin Kreatorikin vielä nautti tappamisesta nykyisen melodiailottelun sijaan.

Muutaman biisin verran soiton kiihkeyden ja solistin räksytyksen yhdistelmä jaksaa vielä viihdyttää, jonka jälkeen se muuttuu yksitotisemmaksi sortuen paikoin jopa omaan pikkunäppäryyteensä. Toba vertautuukin lähinnä halpaan ja helppoon kyykkypunaviiniin siinä missä maanmiestensä Demoniacin kahdelta viimeisimmiltä albumilta löytyy bukeeta josta nauttia pelkän hupun himmentämiseen tähtäävän kaatamiseen sijaan.

Midnight Force
Severan
Dying Victims
1

Nyt on kova yritys tehdä hämyistä ja eeppistä heavy-metallia menneiden vuosikymmenten hengessä, mutta ajanlaskun alussa vallinnutta muinaista roomalaista dynastiaa käsittelevän teemalevyn sisällön synnyttämät mielikuvat ovat kaikkea muuta kuin uljaita. Lähinnä mieleen tulee alakoululaisia larppaamassa älylaitteillaan miekalla huitomispelejä ja intoilemassa Tiktokissa vaikuttajaksi hinkuvien tekemien klippien perään.

Kolmatta levyään julkaisevan Midnight Forcen ongelma ei ole valitsemansa tyyli, vaan sen kokonaisvaltainen toteutus. Kaikkia osa-alueita aina soundeista sävellyksiin ja soittoon leimaa käppäisyys, jonka estetiikka tuntuu tässä tapauksessa täysin itseisarvoiselta. Edes bändin brittiläisyys ei toimi vähäisenäkään pelastajana, sillä silkkaa tuhnuahan Severan on.

Kappaleet eivät ole pohjimmiltaan mitenkään toivottoman huonoja, vaan enemmänkin ärsyttävän latteita. Laulajankin kireähkö ylärekistereitä tavoitteleva ääni kuulostaa sekin pakotetulta onnistuen silittämään vastakarvaan. Melkein tekisi mieli jo tyypätä aiemmat kehutut julkaisut onko kyseessä pelkkä yksittäinen mahalasku vaiko enkö vaan ymmärrä tällaista rujoa taidetta.

The Other Sun
Daimon, Devil, Dawn
Invictus
3

Vain ruotsalainen voi keksiä tehdä vahvasti vaikutteita surf- sekä vähän myös länkkärimusiikista vaikutteita ottanutta tummasävytteistä gootteilun, dark waven ja neo-folkin lähimaastoissa vapaasti vaeltelevaa rokkia, jonka tematiikkaa leimaa salatieteet. Sekä vielä suoriutua tästä paperilla kuulostavasta kummallisesta sekamelskasta kuivin jaloin.

Kovalla tyylitajulla toteutettu esikoislevytys on leppoisaa kuunneltavaa, mutta lähes järjestään yli viisiminuuttisten kappaleiden perisynti on luvata pinnan alla kytevän jotain massiivista ja mystistä, mutta lopulta aina jäädä raapimaan pintaa. Nasevampi ja härskisti hittihakuisempi lähestymistapa saattaisi saada aikaan jotain oikeasti suurta.

Inferno #226/2024

Concrete Winds
Concrete Winds
Sepulchral Voice
4

Concrete Windsin musiikkia kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka se samanaikaisesti onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus on myös olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita, vaikka kunnolla musiikin pieksettäviksi antautuminen osoittaakin pinnan alla piilevän paljon enemmän.

Äärimetalli on usein terminä turhan ympäripyöreä eikä se useimmissa tapauksissa edes ole kovinkaan äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa se on vallan hyvin istuva. Samalla territoriollahan tässä ollaan Conquerorin tai Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa niin black metalilla kuin grindcorellakin repivämmäksi sävytettyyn death metaliin on tarkemmin suunnatumpaa ja siksi myös julmempaa.

Eponyymi kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkumoa edeltäjilleen vain pienin variaatioin. Tosin kitarointi on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla joka saisi Slayerin Kerry Kinginkin kateelliseksi. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, mutta toisaalta lauloihan hardcore-yhtye Cadgers osuvasti jo yli 40 vuotta sitten tämän maan kaipaavan kaaosta.

Deceased
Children of the Morgue
Hells Headbangers
4,5

Deceased on hämmentävä bändi. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä ja nykyisen tyylinsä sementoineesta kakkoslevystään The Blueprints for Madness lähtien sen taso ei ole notkahtanut tippaakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. Eivätkä moninaiset pienjulkaisukokoelmat sekä lainalevytykset nekään olennaisesti huonompia ole.

Bändin konseptikin on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä, kauhutarinoita säestettynä yhtyeen alkuaikoihin viittaavan death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Deceased on astetta alkukantaisempaa ja kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa, joka tuo siihen oman lisäkiehtovuutensa.

Yksikään uusi tuotoksena ei pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisestikin toimitettu ja samalla kaikista helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisesti toimitettuja ja tasaisen hyviä. Yhtyeen vahvuus on kuitenkin sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia mutta sitä myös kestäviä vahvoja kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä. Children of the Morguessa yhtyeen death metal from the grave -slogani kiteytyy lähes täydellisesti levyn sanoituksellista aihepiiriä myöten.

Mean Mistreater
Razor Wire
Dying Victims
3

Ura on urjennut rivakkaan Mean Mistreaterille, sillä vain vuoden ikäisen porukan esikoistäyspitkä julkaistaan jo nyt ja vieläpä tämän lajin asiaan vihkiytyneen Dying Victimsin toimesta. Linjaakaan ei ole sen kummemmin alettu testaamaan kuin yhdellä edeltävällä singlellä, joka sekin on toki levylle päätynyt.

Vaan mitäpä tuota suotta alkaa liiemmin hakea ja hieroa, kun hyvin ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili on heti kättelyssä hallussa vallan mukavasti. Yhtyeen retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti ja yksilöistä löytyy kelpo riffiä ja melodiaa riittämiin joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Ja mikä tärkeintä, sopivasta rosoa sisältävä ote musiikin toimittamiseen aina solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten on ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta.

Teksasilaiset ovatkin heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Todennäköisin kohderyhmä onkin hieman varttuneempi väki, mikäli vain tulokkaille haluaa antaa edes mahdollisuuden liian usein enemmäkseen vanhoilla meriiteillä ratsastavien ja vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella noussen selkeästi korkeammalle arvoasteikossa, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin.

Oxygen Destroyer
Guardian of the Universe
Redefining Darkness
4,5

Kaijū-teemastaan huolimatta nyt ei leikitä, vaan ryskätään niin että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Levytyssaagassaan kolmanteen isompaan päässeen Oxygen Destroyerin death-thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman.

Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan myös messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä muistuttavaa ääntelyä sekä tietty rumputulta, joka taatusti saa vähintäänkin vertauskuvallisesti säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille.

Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen onkin kappaleiden tunnusmerkki, jota vielä mentaalipuolella vahvistavat entisestään ei aivan Nilen mittoihin yltävät nimeämiset ja sopivan ytimekäs reilun puolen tunnin kesto, osaa yhtye kuitenkin antaa vähäisissä määrin armoa juuri oikeissa kohdissa. Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä kaikenlaisen rajumman metallin tulisi kuulostaa haudaten alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta.

Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi koska minä haluan -tyyppisille hapen tuhlaajille.

Tzompantli
Beating the Drums of Ancestral Force
20 Buck Spin
3

Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) yhä sykkivän sydämen lähes rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii kakkosellaankin jylhästi. Milloin puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom-deathia ja toisinaan taas hidastempoista death metalia.

Manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa on yhä mukana muutamassa kohtaa sekä luomassa että synkentämässä tunnelmaa, mutta yleisesti ottaen yhtye tuntuu samaan aikaan sekä taantuneen että kehittyneen. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Jatkossa jää kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen alleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin.

Wharflurch
Shittier/Slimier
Dawnbreed/Gurgling Gore
2,5

Viiden vuoden olemassaolonsa aikana Wharflurchilta on tullut aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja näistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei tällä hetkellä ole edes keikkailevaa kokoonpanoa.

Yhtyeen tyyli on sammaleelle löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttavaa doom deathia, mutta kokonaisuutta keventää osin rivakampi ja toisaalla taas pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Kun genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siistiin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, korostaa vaikutelmaa entisestään myös ohkaisempi joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto.

Vähemmän yllättävästi jo pelkistä lähtökohdistaan johtuen Shittier/Slimier on hajanainen kokonaisuus. Sen tasaisesta massasta ei kunnolla erotu edukseen kuin heti kättelyssä härskisti Entombedin tutuksi tekemää Left Hand Path -synapimputusta lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja aidosti huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Sojahtaahan se tämäkin julkaisu varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti se toimii paremmin johdatuksena yhtyeen varsinaisiin julkaisuihin.

Inferno #225/2024

Alarm!
Alarm!
Armageddon
2,5

Ei mikään ihme, että Alarm! räimii esikoisellaan rennosti rullaavaa hardcorea, onhan kolme neljäsosaa yhtyeestä pari vuotta sitten pillit pussiin laittaneesta Victimsistä. Menneisyyttä ei kuitenkaan ole lähdetty toistamaan sellaisenaan, vaan crustahtavan pohjan päälle on ympätty kevyesti melodiaa biisien ja kokonaisuuden pysyessä kumminkin asiaan kuuluvan ytimekkäinä.

Ensipuraisu levystä onkin positiivinen, rujoimman räävittömyyden välttely ja tarttumapintaa kaihtamaton lähestymistapa kuulostaa monipuolisuudessaan riittävän omanlaiselta ja tuoreelta. Ja onpahan albumin loppupuolella mukana myös pidempää hidastempoisuutta, joka sekin on toimivaa ruotsalaiseen malliin.

On siis hyvä levy? Pohjimmiltaan kyllä, mutta mitä paremmin musiikkiin paneutuu, sitä enemmän alkaa tuntua että kappaleista uupuu varsinainen sisältöä. Bändin keskeinen musiikillinen ajatus on heti kättelyssä hyvin hanskassa ja intensiivisellä otteella on saatu osa tyhjyyden tunteesta paikattua, mutta ei tämä herätä edes ajatuksen tasolla halua ryhtyä riehumaan. Ehkä kompromissia muistuttavasta tyylistä tulisi siirtyä joko perinteisempään riehakkaaseen ilmaisuun tai jalostua siitä entistä kauemmaksi.

Crypt Sermon
The Stygian Rose
Dark Descent
4

Viisi vuotta on kulunut edellisestä The Ruins of Fading Lifesta ja Cryptic Sermon on ottanut selkeän harppauksen kohti laadukkaampaa ja oman itsensä näköisempää ilmaisua. Alkuaikojen Candlemass uutuuslevystään edelleenkin tulee mieleen paikoin hyvinkin vahvasti, muistuttaahan esimerkiksi avauskappale Glimmers in the Underworldin laululinjat melko lähellä Mirror Mirroria.

Selkeistä vaikutteista huolimatta amerikkalaisten musiikkia ei osaa mieltää doomiksi, vaikka eeppiseen suuntaan kallellaan olevaa hidastelua albumilla onkin ripoteltuna sinne tänne. Tämä myös näkyy että kuuluu kaikessa levyn päättävän kerrassaan mainion nimibiisin ollessa yli 11 minuuttinen tanakka ja tumma järkäle. Saatetekstin määritelmä dark heavy metal onkin etenkin tässä kohtaa erityisen osuva.

Kun kokonaisuus on edeltäjäänsä selkeästi harkitumpi, syvällisempi ja tiiviimpi, nousee The Stygian Rose ei vain yhtyeen parhaaksi levyksi, vaan samalla myös vahvimpiin alkuvuoden yllättäjiin. Paneutumista siihen ihastuminen kylläkin vaatii, mutta rakastumiseen vaadittaisiinkin jo parit selkeät klassikkotasoa olevat hitit mieleenpainuvine kertosäkeineen.

Huntsmen
The Dry Land
Prosthetic
3,5

The Dry Land on julkaisu, jonka istuttaminen mihinkään eksaktiin genreen on kuin yrittäisi tunkea nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. Musiikkinakin sen muodon hahmottaminen ei ole helppoa, vaikka sävellykset eivät itsessään ole mitenkään vaikeita tai tyylillisesti runsaasti polveilevia.

Kaikkien kuuden kappaleen taustalla on sinänsä terminä varsin epämääräinen post-metal, jota sävytetään doom metalilla aina painostavampaan sludgeiluun saakka. Oman lisänsä soppaan tuovat vielä sinne tänne ripotetut mausteet americanasta sekä folkista ja ompahan mustapippurina käytetty jopa hyppysellinen black metalia. Ei siis mikään ihme, että osa biiseistä on muita pidempiä mutta kestonsa täysin perustelevia.

Kaikkea leimaavassa tunnelmoinnissa merkittävä osa on pääasiallisessa lauluvastuussa olevalla Aimee Buenonilla, joka kaikessa luonnollisuudessaan on hyvinkin miellyttävää kuultavaa. Missään nimessä ei voi väheksyä myöskään monipuolisesti ääntään käyttävien kitaristin ja basistin osuutta tekstien tulkinnassa, sillä heidän lisälauluvoimansa ansiosta tällaisenaankin taidokas levy nousee puolikkaan pykälän verran mielenkiintoisemmaksi. Omaa syvyyttä yhtyeeltä jo löytyy mukavasti kuten kolmannelta täyspitkältä sopii olettaakin, mutta potentiaalia ja tilaa on sekä sukeltaa että kurkottaa vieläkin syvemmälle ja korkeammalle.

Reversed
Wildly Possessed
Invictus
2,5

Kanadalaiselta bändiltä voi lähtökohtaisesti odottaa genrestä riippumatta joko raisua ja/tai omintakeista venkoilua, mutta ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva Reversed on kaikin puolin melko tavallinen. Erittäin monessa mukana olevan nelikon osittain sekä kalmainen että pietty rässi on mietoja melodioita ja sovituksia myöten sujuvaa, mutta ei kovinkaan villiä saati riivattua kuten asiaan kuuluisi.

Osaltaan vika on tuotannossa, joka on aivan liian selkeää tällaiseen rähjäämiseen, jonka pitäisi kaikin tavoin raastaa ja ruhjoa. Kappaleissa piilee potentiaalia, mutta tämä kahlittu alkukantaisuus päässee irti ainoastaan keikoilla testosteronia tihkuvan aggression roiskuessa yleisöön.

Seigmen
Resonans
Indie
3,5

Kiitos norjalaisten nettituttavien, maanmiestensä Seigmen tuli tutuksi 30 vuotta sitten kokoelmakasetille äänitetyn verkkaisesti jumittavan Mesusahin myötä. Bändi kuitenkin unohtui Ameneon-esikoisensa jälkeen, vaikka levyjä ilmestyikin useampia aina vuoteen -98 saakka.

Vuonna 2024 yhtye kuulostaa kepeimmillään eli useimmiten hyvin pitkälti Kentiltä. Musiikkia leimaa läpeensä haikeus, mutta biisien taka-alalla lymyää yhä tuttu hypnoottisuus, joka paikoitellen uppoaa tummempaan suuntaan. Tunnin kestosta olisi ollut varaa nipistää minuutteja pois ja Kollapsin kaltaisia pikkuhittejä olisi voinut olla pari enemmänkin, mutta kiehtova Resonans on tällaisenaankin.

Strychnos
Armageddon Patronage
Dark Descent
4

Toisella täyspitkällään Strychnos valuttaa nimensä mukaista myrkkyä, jonka vaikutus ei perustu nopeuteen vaan salakavalaan tehokkuuteen. Musiikin mustanpuhuva julmuus pohjautuu black metaliin, kun taas jykevyys on perua death metalille. Yhtye ei selkeästi piittaa genrerajoista ja tähän saumattomuuteen Armageddon Patronagen tehokkuus perustuukin.

Karsinattomuudesta johtuen levy on iskevä ja monipuolinen säilyttäen samalla tinkimättömyytensä. Puolivälin pitkähkön Endless Void Dimensionin hidas vyörytystä maustettuna puhtailla lauluilla voi pitää eräänlaisena kulminaatiopisteenä, jonka jälkeiset mutta myös edeltävät kappaleet kuulostavat entistäkin vakuuttavammilta.

Inferno #224/2024

Eventide
Waterline
Aesthetic Death
2

Vastakohtien sanotaan täydentävän toisiaan ja luovan jännitettä, mutta Eventiden esikoislevytyksellä dynamiikan hyödyntäminen jää puolittaiseksi yritykseksi. Lähtökohtaisesti ajatus sekoittaa lähes yökerhojatsailulta kuulostavaa aikuismusiikkia droneiluun on kylläkin kiehtova ja enemmän ambientia kuin varsinaista pörinää sisältävässä nimibiisissä ihan toimivakin.

Levyn pisimmissä biiseissä eteerinen fonifiilistely yhdistettynä leppoisan tummaan kosmische-syntikkasurinaan jää tunnelmaltaan ikävän laimeaksi. Waterlinen paras käyttökohde onkin antaa sen soljua sujuvasti taustalla, kun musiikin ei halua vievän liikaa huomiota muihin asioihin keskittymiseltä.

Hands of Goro
Hands of Goro
Nameless Grave
3,5

Ensijulkaisullaan Hands of Goron soundi ja tyyli on valmista kauraa ja ihmekös tuo, onhan trion jäsenillä aiempaa kokemusta roppakaupalla erilaisen metallin paiskomisesta. Tyylillisesti lähimpänä ollaan laulaja-basisti Adrian Maestasin pääbändiä The Lord Weird Slough Fegia sekä kitaristin virkaa toimittavan Tom Draperin Pounderia ja Spirit Adriftia, mutta mainitsemisen arvoista on myös Avinash Mitturin jämäkkäiskuisuuden vaikutus kokonaisuuteen.

Bändi vanhakantaisen heavy metalin toinen jalka on 70- ja toinen 80-luvulla haara-asennon ollessa leveä. Ote musiikkiin on samanaikaisesti sekä ihastuttavan tanakka että miellyttävän rento, mitä todella ilmava ja lämmin tuotanto tukee täydellisesti. Ja jos kappaleiden sokkelit ovatkin yksinkertaisen suoria, pudotellaan niiden päälle hyvinkin erilaista rokkikudelmaa tehden lopputuloksesta sekä yllättävän jännittävän että monipuolisen. Tästä paras esimerkki on levyn pitkä päätösraita Archduke of Fear, jonka väliosassa fiilistellään korkeuksiin saakka leijuen.

Itsensä mukaan nimetystä albumista on helppo innostua aina mukana nyökkäilemiseen asti, mutta koko kropan mukaansa tempaavan hullaantumisen estää muutaman kovimpaankin kaaliin takoutuvan hitin puute.

Scavenger
Beyond the Bells
No Remorse
4

On melko hämmentävää huomata, ettei Beyond the Bells olekaan ilmestynyt heti Battlefieldsin perään, vaan aikaa debyytin ja tämän seuraajan välillä on kulunut lähes neljä vuosikymmentä. Ihmetystä lisää sekin, että vaikka yhtyeessä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä, kuulostaa kokonaan uutta materiaalia sisältävä kakkoskiekko täydelliseltä takaisin jännittävän metallin maailmaan kuljettavalta aikakoneelta.

Pirteän äänen omaavan solistitar Tinen johdolla belgien energinen käyttöhevi tarjoaa täyslaidallisen riemukkaita kuunteluhetkiä kaikille genren konossööreille, joille menneisyys merkitsee aitoa ja ajatonta vaihtoehtoa lyhytikäisen laskelmoinnin sijaan.

Sunnata
Chasing Shadows
Omakustanne
3

Shamanistinen doom ei ole pelkkää markkinoinnin katteetonta sanahelinää määriteltäessä millaisen tunnelman Sunnatan pystyy kappaleillaan luomaan. Yhtyeen yksinkertainen lähestymistapa musiikkiin perustuu jumittavaan toisteisuuteen, joka ei itsessään ole vielä erityisen innovatiivista, mutta tässä tapauksessa hyvin toimiva lähtökohta.

Jumituksen päällä mateleva hidastelu ei ole jatkuvaa lyijynraskasta synkistelyä, vaan lähinnä haikeaa ja leppoista rullausta jarrupolkimen ollessa puolivälissä lattiaa. Niin kummalliselta kuin ehkä kuulostaakin, yhdistelmä tie mieleen alkuaikojen alamaissa olevan ja itseään sisimmästä etsivän Alice in Chainsin soittamassa stoneria kaukana urbaanista ympäristössä keskellä ei mitään.

Tunnin mittaisena ja kolmella lyhyellä välisoitolla rytmitetty Chasing Shadows ei kokonaisuutena ole millään muotoa puuduttava. Toismaailmallisiin tiloihin saakka se ei kuuntelijaansa pysty kuitenkaan viemään, mutta johtuuko tämä sisällöstä itsestään vaiko session lyhyydestä onkin mahdotonta vastata. Villiin menoon itseään piiskaavassa Saviours Raftissa ollaan lähimpänä kaivatunlaista olotilaa niin fyysisesti kuin henkisesti.

Tenebrific
Labyrinth of Anguish EP
Omakustanne
3,5

Aussikaksikon ulosanti on heti ensimmäisellä julkaisullaansen verran synkkää jynkytystä ja vyöyrytystä, että se vakuuttaa jo ensimmäisellä tutustumiskerralla. Pitkähköissä monotonisuuteen pohjautuvissa biiseissä yhdistetään vähemmän iloisesti sekaisin niin death- kuin doom metaliakin noettuna painostavaksi sekä musiikillisesti että tunnelmallisesti.

Tormenting Shadowsin loppupuolen tyylillä toteutettu kitaratunnelmointi ja selkeimmin black metal -vaikutteinen päätösraita The Final Offering monipuolistavat kokonaisuutta hyvin pehmentämättä armottomuutta kuitenkaan liikaa. Vähäinen toivonkipinäkin jää lepattamaan hailakkana kaukaiseen horisonttiin.

Inferno #223/2024

Brume
Marten
Magnetic Eye
3,5

Perustuksiltaan Marten on doom-kategoriaan luokiteltavissa oleva levy, mutta lähestymistapansa on oikeastaan aika lailla muuta kuin miten perinteisesti tässä metallin lajissa alamusiikkia on tehty tai edes nimetty. Saatteesta löytyvä doom-rock -termi ei sekään oikein miellytä silmää tai korvaa.

Melankolista ja verkkaista musiikki toki on, muttei mitenkään raskasta tai painostavaa. Laulusta päävastuussa olevan Susie McMullanin herkkä ääni sekä sello ovat perinteisen tuomionjulistuksen puolelta tuttuja elementtejä jo pitkän ajan takaa, mutta Brumen kohdalla ne ovat keskeisemmässä osassa kappaleita pelkän maustamisen sijaan. Leppoisa, mutta haikea tunnelma onkin intiimiydessään lähempänä unenomaista poppia hieman samaan tapaan kuin mitä Emma Ruth Rundlen omat tekemiset sekä vierailut musiikin rajoja haastavien raskastelijoiden levyillä ovat olleet.

Kokonaisuutena levy on kaikessa pienimuotoisessa eleettömyydessään kiehtova, mutta kuuntelukokemusta veisi entistä syvemmälle puolivälin tienoilta löytyvä rujompaa vierasääntelyä sisältävä How Rude sekä tätä seuraavan Heed Me -biisin kaltaiset pienet irtiotot. Askarruttamaan myös jää, mikä eläin mahtaa seurata aasi-, kukko-, jänis- ja näätäjulkaisuja.

Coffin Curse
The Continuous Nothing
Memento Mori
3

Aina joskus iskee himo syödä tuoretta Ranskanleipää, jonka päälle asettelee sentin paksuisia siivuja Sipuliteemakkaraa ja kyytipojaksi hörii muutaman motillisen kahvia. Yhtä nopeasti kuin mieliteko on herännyt, menee se myös nauttimisen jälkeen ohi ja seuraavaa kertaa saakin odotella yleensä pitkään. Coffin Cursen kakkoskiekko on musiikkimaailman vastine tälle herkulle.

Chileläiskaksikon The Continuous Nothingista ei tahdo löytyä oikein mitään vikaa. Se on kauttaaltaan mainiosti tehtyä ja tymäkästi potkivilla soundeilla tuotettua death metalia alkuaikojen Deiciden ja Morbid Angelin hengessä. Kasiraitainen levy on vaivatonta pyöräyttää läpi useammankin kerran putkeen, vaikka se ei tarjoa siihen mitään varsinaista syytä. Mukavaa ja harmitonta kuuntelumusaa siis, mutta mitä sitten?

Ei albumista ole siis haastajaksi genreklassikoille eikä tämän päivän kovempien nimien tekemisillekään, mutta satunnaista vaihtelua tykkilevyjen pyörityksen sijaan se puolustaa hyvinkin paikkaansa. Pelkkää death metalia aamupalakseenkin ahmiville levy käynee jo hyvästä välipalasta ja voihan se olla myös niinkin, että levy hiipii ajan kanssa salakavalasti ensin takaraivoon ja sieltä aina otsalohkoon saakka.

Critical Defiance
The Search Won't Fall...
Unspeakable Axe
3

Kahden vuoden takaiseen No Life Forms -edeltäjäänsä verrattuna chileläisrässäreiden riffirikas ilmaisu on pysytellyt perusasioiden osalta pitkälti samana, mutta hienosäätöä on tehty kunnianhimoisempaan suuntaan. Ei tässä nyt varsinaisesti voida puhua klassisesta vaikeasta kolmannesta levystä, vaan levyn haastavuus piilee enemmänkin kokonaisuuden toteutuksesta kuin sävellysten kiharuudesta.

The Search Won't Fall… on läpeensä taidokkaan riuskaa räyhäämistä, jossa ei sooloissakaan säästellä. Monipuolisuus onkin yhä yhtyeen vahvuuksia ilman sortumista turhanpäiväiseen kikkailuun tai pehmoiluun intensiteettitasojen pysytellä korkeina silloinkin kun tempoja tiputellaan. Sen sijaan tehoja biiseistä syö turhaan soundimaailma, joka tasapäistää kaikki instrumentit samalle viivalle.

Toinen puolikkaan verran pisteitä rokottava tekijä on liian pitkiksi venytetyt biisit, joita on lähes puolet kaikista varsinaisista kappaleista. Kolmeminuuttisissa repäisyissä yhtye on omimmillaan kuulostaen henkeäsalpaavan armottomalta, mutta kun mittaa venytetään kaksin- tai pahimmillaan yli kolminkertaiseksi, ei lopputulos muutukaan kunnioitusta herättäväksi eeposmaiseksi teokseksi. Ainoastaan bändin soittoon ladattu asenne tekee niistä kuunneltavia tylsän pöhöttyneisyyden sijaan. 

Freeways
Dark Sky Sanctuary
Dying Victims
4

Kaipuu menneisiin aikoihin on vahvasti läsnä Freeways-nelikon tekemisissä. Aikakoneella siirrytäänkin aina 70-80-lukujen taitteeseen saakka, jolloin heavy rockia tyypillisesti leimasi haikeus, hämyisyys ja viattomuus. Nykyajan äärimmilleen optimoidussa huomiotalousmetallissa ei näille ominaisuuksille ole sijaa, pääasia että jytisee hyvin ja kaikki on tutun sekä turvallisen rajua.

Dark Sky Sanctuary on pääsääntöisesti kaihoisaa jytäämistä, jossa liikutaan vanhakantaisen hard rockin ja heavy metalin parissa. Letkeästi rullaava aloituskaksikko tihkuu melankoliaa, mutta vauhdikas Give Em the Gears onkin taas selkeä kunnianosoitus Diamond Headille. Takaisin Graveyard-tyyppiseen ruotuun palataan kuitenkin välittömästi nimikappaleessa ja näillä askelmerkeillä jatketaankin päätyyn saakka, kunnes Cracked Shadowin väliosassa otetaan hattu päästä ja nyökytellään hyväksyvästi Black Sabbathille. Lyhyehköllä albumilla tällainen vaihtelu on virkistävää.

Aika entinen ei koskaan enää palaa totesi salakuljettaja Laitinen Junnun laulussa. Freeways onnistuu kuitenkin toisintamaan mallikkaasti mennyttä ilman ummehtuneisuuden tuoksua. Eskapismille on aina paikkansa ja aikansa kunhan sinne ei eksy loppuiäkseen.

Horndal
Head Hammer Man
Prosthetic
3,5

Nyt ovat ruotsalaiset kehitelleet julkaisulleen erikoisen konseptin sanoitusten käsitellessä yli sadan vuoden takaista teräsduunareitten lähes kapinaan saakka johtanutta lakkoilua kaupungissa, josta yhtyekin on ottanut nimensä. Eikä muuten ole musiikkinsakaan aivan mitään perusmallin jyräystä.

Head Hammer Man on veikeä yhdistelmä death metalia, doomia ja sludgea olematta selkeästi mitään näistä. Römeä-ääninen solisti sekä rennon ilmavasti rullaavat kappaleet tuovat musiikkiin liejuisempaa kalman löyhkää, mutta vastapainona siitä löytyy myös aavemaisia sävyjä sisältävää verkkaisempaa tunnelmointia. Jälki onkin hyvin toimiva musiikillinen tulkinta tapahtumien kulusta ja pääagitaattori Alrik Andersson mielenmaisemasta.

Inferno #222/2024

Armagh
Exclamation Po!nt
Dying Victims
2,5

Kolmannella täyspitkällään Armagh yrittää kovasti tehdä omanlaistaan juttua yhdistäen menneiden aikojen heavy metalia ja jopa vanhempaa heavy rockia ensimmäisen aallon mustaan menoon. Lähestymistapa onkin kieltämättä kiehtova ja jopa originelli, mutta useammasta yksittäisestä kelvollisesta onnistumisesta huolimatta kokonaisuus onnahtelee sekavampien biisien myötä.

Kirjoitusasullaan selkeän tyylirikon arvoisesti hassutteleva levy kuulostaa pääsääntöisesti alkuaikojen Satanilta eikä vain kitaristi-laulaja Galin Soulreaperin äänen ja laulutyylin ollessa paljon velkaa Brian Rossille. Tällä saralla puolalaiset osaavatkin tehdä ilmeisen esikuvansa tapaan mukavan vauhdikkaita ralleja, joissa on kärkkäripotkua. Taittuupa siltä mukavasti myös verkkaisempi ajassa kauemmas taaksepäin kumartava tunnelmointi.

Tylsiksi kappaleensa käyvät heti kun niihin on ympätty turhaa rajuutta suoraviivaisen kitarasahauksen ja rumpupätkytyksen muodossa Between the Sidesin ja Rapid Str!den tapaan. Muutoin kepeytensä ja polveilunsa ansiosta hieno This !s New A onnistutaan sekin pilaamaan rumpalin intouduttua hetkeksi ryntäämään. Kunpa nelikko pysyttelisi jatkossa selkeillä osaamisalueillaan ja unohtaisi päälleliimatun oloisen tarpeensa todistaa pitävänsä myös Bathorysta ja Venomista.

Atrophy
Asylum
Massacre
3,5

Odotukset eivät olleet kovinkaan häävit Atrophyn paluulevyä kohtaan 34 vuoden levytystauon jälkeen eikä mielialaa nostattanut myöskään taannoinen bändipöljäily. Alkuperäisen laulajan Brian Zimmerman jätettyä yhtyeen vuonna 2020 muut jatkoivat alusta alkaen mukana olleen rumpali Tim Kellyn johdolla vaihtaen kuitenkin nimensä Scars Of Atrophyksi. Vaan Brianpa palasikin kasaten uudet ukot ympärilleen ja jatkaen toimintaa alkuperäisellä nimellä.

Eiväthän vuonna -88 julkaistu Socialized Hate sekä kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Violent by Nature olleet aikoinaankaan mitään timanttiliigasarjaa, mutta omintakeisia ja thrash-kiekkoja yhtä kaikki. Omaperäisyys on hieman ymmärrettävästikin hiipunut, mutta Asylum onnistuu silti yllättämään hyvinkin positiivisesti tiukkuudellaan sekä sillä, että se kuulostaa hyvinkin loogiselta jatkumolta bändin diskografiassa.

Osakiitos tästä menee yhä napakassa kuosissa olevalle Zimmermanin karhealle äänelle, mutta iso ansionsa on myös muulla bändillä. Tuore kolmoskiekko kun on läpeensä kelpoa käyttö-thrashia, joka seisoo tanakasti tyylillä yhtä lailla niin menneessä kuin tässä ajassa. Asylum onkin hyvä osoitus siitä, ettei kaikki comeback-veteraanit ole musiikiltaan väsyneitä ja tylsiin tuotannollisiin ratkaisuihin sortuneita vässyköitä.

Azell
Death Control
Rottweiler
3

Pareilla on hyvä olla yhteisiä harrastuksia sekä kiinnostuksia kohteita ja herrasväki Napierilla sellainen on nyt ensimmäisen albuminsa jurnuttavaa doomia julkaiseva Azell. Mistään keski-ikäisten ja keskiluokkaistuneiden kivan siististä puuhastelusta ei onneksi ole kysymys, sillä Death Control on Crowbarin liepeillä liikuskelevaa kelpo raskastelua.

Ehtaa sludgeakin on seassa aimo annos, mutta kaikista nihilistisintä ja räävittömintä ei ulosantinsa kumminkaan ole. Eroavaisuudet biisien välillä ovat pieniä, mutta jauhamiseen perustava väsytystaktiikkansa toimii veikeän ilmavuuden ansiosta yllättävän hyvin alusta loppuun saakka ilman puutumista.

Child
Shitegeist
Suicide
3,5

Vain vuosi esikoisesta ja Childista kuullaan taas. Ja melkoisen kovaa kuullaankin, sillä kaiken kattavasta sisäsiisteydestään huolimatta orkesterin vahvasti crust- ja grindcore-mausteinen death metal on kerrasta kaaleihin junttautuvaa tulemista.

Orkesteri osaa hommansa mallikelpoisesti, sillä kappaleet on pidetty hyvinkin ytimekkäinä ja silti niihin on saatu mukaan yllättävänkin paljon sisäistä vaihtelua niin yksilöinä kuin myös levykokonaisuutena. Jos Shitegeistilta jotain jää kaipaamaan, niin maanmiestensä Disfearin tai Wolfbrigaden hurjempaa ja punkimpaa intensiteettiä, mutta tällaisenaan se kelpaa luultavasti himpun paremmin metallisteille.

Gray State
Under the Wheels of Progress
The Coming Strife/Genet
4,5

Tässäpä puolitunteroisen verran sen verran rajua ja täysin uskottavaa mesoamista, ettäei sen esittäjien tarvitse korostaa asiaa kaula- ja rystystatuoinneilla. Pirkanmaalaisten hardcore on vajaan kymmenen vuoden olemassaolon aikana jalostunut maailmanluokan tasolle eikä ajan hengen mukaisia kompromisseja coreilemalla kivan metallisesti ole lähdetty tekemään.

Vankasta HC-pohjaisuudestaan huolimatta yhtye ei rajoita itseään tiukasti genrekarsinaansa, vaan vierailee paikoitellen myös perinteisemmän rankan metallin puolella. Erityisen terävästä sävellystajusta kertoo kaikki levyn kahdeksan kappaletta, jotka ovat pieteetillä viilattu huippuunsa. Ja silti niistä löytyy sellaista ilmavuutta ja jopa herkkyydellä yllättävää monipuolisuutta kaiken myllytyksen lomassa, ettei missään kohdassa tule tukahduttavaa tunnetta. Erityisen papukaijamerkin yhtye ansaitsee vielä tyylitajustaan levyn päättyessä nimettömän outrohenkisen raidan tunnistettavaan Vincent Price -leffasampleen.

Under the Wheels of Progress pistää huppareiden kiristysnarut heilumaan kotioloissakin ja keikoilla  vasta onkin vaarana dödön pettäminen, housujen repeäminen ja paskojen tuleminen musiikin mukana tanssatessa.

Lustmord
Much Unseen Is Also Here
Pelagic
4,5

Much Unseen Is Also Here on musiikkiteos, jonka arvottaminen perinteisen musiikkikritiikin keinoin tuntuu turhalta aivan samoin kuin sen vertailu muiden vastaavien tekijöiden tai edes artistin omiin julkaisuihin. Niitä mahtuu kokonaisen genren yli 40 vuotta sitten synnyttäneen Brian Williamsin Lustmord-diskografiaan aika liuta.

Albumi sisältää tuttua ja turvallistakin humisevan verkkaista äänimaisemaa, joka saa kuulijansa tuntemaan itsensä pieneksi ihmettelijäksi kosmisessa maailmankaikkeudessa. Vaikka mittava teos onkin jaettu kahdeksaan osaan, ei näillä yksilöillä siinä missä kuuntelijallakaan ole isossa kuvassa mitään merkitystä. Kokonaisuus on silti helposti nautittavissa sellaisenaan ja kokemus on kaikkinensa hyvin vaikuttava eikä uppoutumiseen tarvita edes lujaa volyymiä tai kuulokkeita.

Musiikin merkittävä ominaispiirre on, että siinä yhdistyy samanaikaisesti jostain kaukaa kajastava haikeus että lähelle hiipivä uhkaavuus. Dark ambientissa jo nimensä mukaisestikin nämä tunnelmat ovat tyypillisiä. Jännittäväksi ja omalaatuiseksi Lustmordin tekee kuitenkin se, että toisin kuin olettaa saattaisi, sen luomilla ääniyhdistelmillä on hyvin rauhoittava vaikutus. Samalla se tarjoaa oivalluksen, että kaikkea selittämätöntä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, kun riittää että olemassaolon hyväksyy ja siitä nauttii.

Malsten
The Haunting of Silvåkra Mill - Rites of Passage
Svart
2

Tämänkö nyt sitten pitäisi olla pelottavaa ja teatraalista siihen malliin, että sen yhteydessä kehdataan mainita ainoa oikea kuningas King Diamond? Sori vaan, mutta Malstenin doomailu ei ole genressäänkään kovinkaan ihmeellistä.

Kakkoslevynsä materiaali on sinällään ihan kelvollista, neljä pitkää perusmallista biisiä lanataan läpi painavahkoin ja leppoisan lämpimällä surinalla varustetuin riffein. Kahdella välisoitolla yritetään kasvattaa tunnelmaa, jonka perusteet löytyvät teksteissä piilevistä kauhutarinoista. Vaan eihän nämä musiikissa ole aistittavissa missään kohtaa ja niinpä albumin tunnelma jääkin Kasper-kummituksen tasolle.

Refore
Illusion of Existence
Smile Music
4,5

Nyt muuten räimitään menemään raastoheviä sellaisella intensiteetillä ja sisällöllä, että eipä ole aikoihin tullut vastaan näin onnistunutta suoritusta. Jos jotain tuikitärkeää eli hurjuutta jää nykyisellään julkaistusta thrash metalista lähes aina puuttumaan niin vanhojen konkareiden kuin uusien pyrkyreiden toimesta, mutta Refore ei kakkoskiekollaan säästele ketään eikä mitään.

Kun laulaja-kitaristin riivinrautaääni raastaa ihanasti ja sounditkin karhentavat kasikymppisen santapaperin tavoin, ovat pohjatyöt justiinsa eivätkä melkein kohdallaan. Tähän päälle kun tšekit repivät sekä taidolla että raivolla vielä yhdeksän tiukkariffistä biisiä ytimekkään värikkäillä sooloilla ja juuri sopivan vähäisellä määrällä pieniä hengähdyshetkiä, on kokonaisuus kuin paraskin anaerobinen harjoitus.

Vaikka ennen usein olikin paremmin, voi nykyäänkin olla yhtä hyvin. Siitä Illusion of Existence on malliesimerkki, joka pitäisi kuunteluttaa jokaiselle lähilokeroihin kuuluville ja mielestään raisua kamaa tekeville yhtyeille. Punttien lepatus alkaisi hetkessä huumata korvia sen itsensä löyhkän alkaessa täyttää nenää.

Stellar Remains
Wastelands EP
Gutter Prince Cabal
2,5

Dan Elkin on haukannut neitsytjulkaisullaan suuren palan, josta riittää nieleskeltävää myös kuulijalle. Yksin kaikesta luovasta puolesta vastuussa olevan kaverin minijulkaisu ei ole pieni sisällöltään, sillä siihen mahtuu intron ja välisoiton lisäksi runsaasti death metal -lokeron laitoja myöten hallitusti rönsyilevää materiaalia.

Kunnianhimoiset kappaleet sisältävät örinän lailla rujoa ja nopeaa räimettä, mutta yhtä lailla keskitempoisempia ja polveilevampia osuuksia sekä tietenkin myös herkempää melodiaa ja paikoin jopa puhdasta tulkintaa. Kaikkea leimaa teknisyys ilman turhanpäiväistä kikkailufiilistä, mutta imaistakseen kunnolla mukaansa sävellysten fokus saisi olla terävämpi.

Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest
3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims
4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller
3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse
3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur
2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.

Inferno #220/2024

Bathory Legion
Latomie
Septenary Arts
3,5

Latomie on levy, jolta on turha odottaa minkäänlaista juomasarvien kohotteluun kannustavaa sankarikuvastoa tai edes alkukantaista black metalia, vaikka sisältö aidosti perin mustaa onkin. Yhden miehen visoista on syntynyt puolituntinen meluisaa äänimaisemaa, joka yksityiskohtiin liikaa takertumatta voidaan väljästi lokeroida dark ambientiksi.

Teoksella on helpostikin aistittavissa intron ja outron välinen draaman kaari, sillä vaikka yksittäiset kappaleet koostuvatkin pääasiallisesti hälyäänistä ja huminoista aina noiseen saakka, on mukana myös industrial-genrestä tuttua monotonista paalujunttausta kuin mielipuolen monologeilta kuulostavia horinoita sekä kaikkien näiden yhdistelmiä. Bathory Legionin kuvaama kaoottinen maailma on jo muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvinkin selkeä ja jopa helppoa kuunneltavaa, jos musiikillinen epämukavuus on entuudestaan vähänkään tuttua.

Vaikka albumi ei raasta ja riivi palasiksi edes äänillään, onnistuu se silti luomaan uskottavan häiritsevän ja synkän tunnelman, josta on kuitenkin miellyttävää nauttia oman kodin turvassa.

Furnace Floor
Furnace Floor EP
Dawnbreed
2

Syvältä undergroundista kumpuaviin artisteihin erikoistunut Dawnbreed näyttää olevan sitä mieltä, että vuoden ikäisen Furnace Floorin diginä ilmestynyt esikoispikkuinen on julkaisemisen arvoinen perusmallisten fyysisten formaattien lisäksi myös vinyylinä. Olen eri mieltä.

Amerikkalaiset vyöryttävät hidastempoista ja halutessaan doomiksikin luokiteltavaa synkähköä death metaliaan kelvollisesti, mutta yhdessäkään kolmesta biisistä ei ole mitään sellaista, joka sykähdyttäisi. Tummuudestaan huolimatta lopputulos uppoaakin harmaaseen massaan, mutta biisit on sentään pidetty merkillepantavan nasevanmittaisina genren standardeihin verrattuna.

Hollow Woods
Like Twisted Bones of Fallen Giants
Signal Rex
4

Verrattuna reilu kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Cold Winds Cleave the Earthiin Hollow Woods kuulostaa tällä kakkoslevyllään pitkälti samanlaiselta ja ne vähäisetkin havaittavat muutokset ovat yhtyeelle pelkästään edukseen. Musiikkinsa on edelleen karheaa joskaan ei raakaa black metalia, jota leimaa nimeä ja sisältöä myötä haikea kuuselle tuoksuva härmäläinen metsäläisyys.

Uutuutena mukaan on ujutettu vähäisissä määrin akustisuutta yhdessä ja erikseen sähköisen ilmaisun kanssa sekä enemmän puhdasta laulua rouhean maskuliinisen tulkinnan vastapainona. Kokonaisuus ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa liian lähelle folk-henkisyyttä, mikä on sille pelkästään eduksi. Albumin synnyttämät mielikuvat viittaavat silti vahvasti lähemmäs kolmenkymmenen vuoden takaiseen Ulverin Bergtatt-esikoiseen, mikä tuskin on sattumaa.

Like Twisted Bones of Fallen Giants onnistuu myös olemaan samaan aikaan sekä hyvin perinnetietoinen että tässä ajassa kiinni oleva ajaton julkaisu, joka ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä. Levyn kiehtovuus ei perustukaan sen omalaatuisuuteen, vaan sen kykyyn tuoda esille vakuuttava tunnelataus ja sitä kautta tehdä musiikista merkittävämpää kuin mitä sen peruselementeistä pelkästään voisi irti saada.

Into Darkness
Cassini – Huygens EP
Invictus
3,5

Saturnuksen miehittämättömälle avaruuslennolle kunniaa tekevä pienjulkaisu on Into Darknessilta musiikillisesti veikeä veto. Toisin kuin voisi ennakkoon teemastaan olettaa, bändi ei harrasta tippaakaan teknistä kikkailua, vaan jurnuttaa pitkälti keskitempoisesti etenevää death metaliaan vanhakantaisesti.

On vallan ilahduttavaa havaita, että lopputulos on kaikkea muuta kuin tympeää ja tylsää, vaikka mittaakin viidellä kappaleella on sen 27 minuuttia. Ryskettä leimaa energisyys ja ilmavuus, joka tuo sen tähän aikaan sopivan vähäeleisellä monipuolisella ilmeellään karkaamatta kuitenkaan liian kauaksi perusasioiden ääreltä.

Mourning Dawn
The Foam of Despair
Aesthetic Death
4

Parissakymmenessä vuodessa Mourning Dawnista on kasvanut ihan oikea bändi, kun perustajansa Laurent Chauletin ei ole tarvinnut enää alun demoaikojen jälkeen tehdä aivan kaikkea itse. Sekä isompaa että pienempää levytystä onkin syntynyt tasaisella tahdilla The Foam of Despairin ollessa jo kuudes täyspitkä.

Ja kelpo levy se onkin tuoden esille ranskalaista synkempää puolta. Masentuneisuus ja melankolisuus ovat alati läsnä yhtyeen doomissa, jota on väritetty hienoisilla black metal -vaikutteilla astetta tummemmaksi. Yhdistelmässä onkin paljon yhteneväisyyksiä Katatonian alkuaikojen tuotantoon Mourning Dawnin kuitenkin korostaessa ruhjovampaa puoltaan niin kitaroissa kuin raastavissa laulusuorituksissa.

Kappaleiden pohjissa hyödynnetään myös kerrassaan taitavasti industrialista tuttua hypnoottista jumitusta syventäen epätoivoa vahvasti huokuvaa tunnelmaa entistä kylmempään suuntaan. Musiikista löytyy kuitenkin runsaasti tyylikkään säästeliäästi sitä elävöittämään käytettyjä väripilkkuja kuten äidinkielensä käyttö puheosuuksissa, fonin haikea vaellus sekä kitaraherkistelyt, että kokonaisuutena The Foam of Despairista löytyvä monitahoisuus on hyvinkin kiehtovaa aina koskettavuuteen saakka.

Night Fever
Dead End
Svart
4

Kymmenisen vuotta sitten nähty Night Fever -keikka oli ensikosketuksena yhtyeen musiikkiin mitä oivallisin. Pienehköltä lavalta käsin yhtye tykitti sellaisella energialatauksella kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankittujen kahden siihen mennessä ilmestyneen minialbumin parissa myös kotioloissa. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina sekä hyvän bändin että musiikin merkki.

Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistukaan sitten em. New Bloodin ja Vendettan, mutta Dead End kuulostaa alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Tanskalaisten yksinkertaisuuteen perustuva resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamatonta. Vauhdikkuus tempaa heti alusta mukaansa eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan.

Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus hilpeine melodioineen, vaikka tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Näiden tulkinnassa omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan tehden viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista.

Void Below
World Undone EP
Omakustanne
2

Brexitistä huolimatta death metal -buumi on rantautunut saarivaltioonkin ja tätä liikettä myös Void Below haluaa olla osana toisella lyhytsoitollaan. Kovasti on Lovecraftia luettu ja Morbid Angelia kuunneltu, mutta ilmeisen kovasta yrityksestä huolimatta yhtye ei onnistu kuulostamaan kuin osittain muinaiselta, mystiseltä ja musertavalta.

World Undone ei ole toivoton levytys, siltä vain kuulee kovin selkeästi aina soundeja myöten kuinka nuorella orkesterilla on visioidensa toteutuksessa vielä paljon tehtävää. Esimerkiksi kunnianhimoa sillä on yrittää tehdä massiivisia yli seitsemän minuutin mittaisia järkäleitä, mutta eiväthän niistä yksikään mittaansa kanna.