ZUUL FX – RISTIN VARJOSSA

Debyyttilevytyksiä voi harvemmin kuvata sanalla mullistava, mutta sanapari ”yllättävän hyvä” sopii jo huomattavasti useampaan ensituotokseen. Näin myös ranskalaisen koneita ja koskettimia metalliinsa yhdistelevän Zuul FX:n By the Cross kohdalla.

Zuul FX:n perustaja ja vokalisti Steeve aka Zuul on aikaisemmin kurittanut äänijänteitään teknisen death/thrash metallin parissa operoivan No Returnin kahdella levyllä ennen kuin sai pestistä tarpeekseen.

– No Returnissa minulla ei ollut minkäänlaista päätäntävaltaa mihinkään, vaikka monet luulevatkin minun olleen bändin johtaja. Syyt eroamiseeni liittyvät puhtaasti motivaatioon ja sen kadottamiseen. Bändi halusi kierrellä harvakseltaan, kun minä taas tykkään heilua lavalla kaiken aikaa. Minulla ei myöskään ollut yhtään sanavaltaa moneen bändin tulevaisuuden kannalta tärkeään asiaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin, että nyt on oikea hetki siirtyä eteenpäin tekemään jotain uutta ja perustin Zuul FX:n. Ajatus tästä bändistä oli muhinut jo jonkin aikaa ja tiesin tarkalleen miltä sen pitäisi kuulostaa ja minkälainen ilmapiiri musiikista pitäisi välittyä. Nyt olen todella tyytyväinen, koska minulla on vierelläni ahkerat ja loistavat muusikot, jotka myös kuulostavat hyvältä livenä, Zuul hehkuttaa.

– No Returnilla on oma tyylinsä ja kunnioituksesta faneja kohtaan en halunnut alkaa muuttamaan sitä millään tavalla. Oli aika ilmeistä, ettei minulla ollut mahdollisuutta ilmaista itseäni 100% No Returnissa, kun nyt taas voin seikkailla kokonaan uusilla musiikin alueilla.

Zuulilla on tarkka näkemys niin musiikista sekä mihin hän sillä pyrkii.

– Jokaisella biisilläni on oma teemansa, mutta tästä huolimatta albumikokonaisuus pysyy koherenttina. Musiikin harmonisella tasolla halusin matalalle viritettyjen kitaroiden täyttävän laajan alan tappavilla, mutta sisältörikkailla riffeillä. Rumpujen pitää takoa millimetrin tarkasti, mutta niiden ei pidä olla teknisesti rajoittuneita mihinkään tiettyyn musiikkityyliin. Äänenkäyttöni on myös paljon laaja-alaisempaa kuin No Returnissa ja koenkin sen instrumenttina, jota voin säädellä sen mukaan haluanko laulaa vai murista.

Murina ja ärinä Zuulilta irtoaakin mallikkaasti, mutta ei puhtaissa lauluissakaan mitään vikaa ole. Hieman yllättäen herra kertookin laulaneensa aiemmin hieman erilaista musiikkia kuin mitä nykyisin.

– Tämä saattaa kuulosta sinusta ehkä hieman huvittavalta, mutta aloitin urani laulamalla useissa bändeissä mm. Skid Rown, Van Halenin ja Queenin kovereita. Kaikkein hankalintahan on löytää oikea äänilaji, joka sopii laulutyyliisi parhaiten. Ei myöskään ole aivan helppoa siirtyä huutamisesta laulamiseen, koska se on äänijänteille aika äkkinäinen muutos ja on helppo pilata äänensä, jos ei hallitse oikeaa tekniikkaa.

Zuul FX:n musiikki on siis kaikkea tätä, mutta mistä sinä ja sitä kautta bändi on alun perin oikein saanut nimensä?

– Zuul on ollut ystävieni käyttämä lempinimeni aina siitä saakka, kun ryhdyin tekemään musiikkia. Se on väännös Zulusta, joka tarkoittaa muinaista afrikkalaista soturia. Normandiassa sijaitsevassa kotikaupungissani kyläläiset eivät vain erottaneet pitkätukkahevaria afrikkalaisesta.

– Värvättyäni muusikot bändiini ehdotin heille tätä nimeä ja he pitivät siitä. Inhoan nimiä, jotka kuulostavat liian tavallisilta, pidän enemmän asioista jotka eivät ole minkään standardin mukaisia. Minusta Zuul FX on aika epätavallinen nimi metallissa ja koska minusta metalli itsessään on epätavallista, täytyy sen myös pysyä sellaisena. Eihän tuo nimi kaikkia tietenkään miellytä ja eräässä brittiläisessä radiohaastattelussa meiltä kysyttiinkin syytä näin typerän nimen valintaan. Tähän basistimme tokaisi, että onhan teilläkin The Beatles ja Rolling Stones, jonka jälkeen toimittaja meni hiljaiseksi ja jatkoi suoraan seuraavaan kysymykseen, Zuul muistelee huvittuneena.

Zuul-filosofiaa

Sanoitusten ja musiikin analysointi on tuttua puuhaa muusikoille, sillä näitä asioitahan heiltä yleisesti kysellään. Zuulilta tuleekin varsin kattava selonteko debyytin sanoituksellisista teemoista.

– By the Cross ilmentää useita erilaisia inhimillisiä näkökohtia ja tunnetiloja kuten epäoikeudenmukaisuus, viha, raivo, kosto, kärsimys sekä jokaisesta ihmisestä syvältä löytyvää melankoliaa ja surua. Halusin käsitellä noita tunteita niin musiikissa kuin sanoituksissa ja puhua jokapäiväisistä kokemuksistamme yhteiskunnassa, joka perustuu juutalaiskristillisiin sääntöihin ja niiden ympärillä pyöriviin asioihin.

– Puhun näistä asioista, koska tulen itsekin em. kaltaisesta ympäristöstä ja halusin kuvata tätä asiaa myös levyn kannessa. Siinä kaltereista kiinni pitävät kädet ovat symboli kontrolloinnille, jota yhteiskunta harrastaa. Taustalla oleva Kristus kuvastaa häviämätöntä alati läsnä olevia häpeätahroja. Oletpa sitten ateisti tai mitä tahansa uskontoa tunnustava henkilö, kannen esittämä aihepiiri käsittää silti koko maailmankuvan.

– Levy itsessään ei kerro uskonnoista, vaan siitä kuinka me elämme uskonnon dominoivassa läntisessä maailmassa. Ns. vääräuskoisia kuten sinua tai minua sattuu sisimmässä, koska joudumme elämään yhteiskunnan ehdoilla aivan kuten kuka tahansa ilman todellista mahdollisuutta rikkoa asetettuja rajoja. Jos meidän kaltaisilla ihmisillä olisi voimaa etsiä asioita mihin todella uskomme, epäilisin että olisimme ällikällä löytyjä ja peloissamme aukenevista mahdollisuuksista. Hyvin pian kuitenkin huomaisimme, että toimemme estettäisiin jos haluaisimme poiketa odotetuista toimintamalleista, Zuul filosofoi.

Jos sanoitusten kompleksiset teemat yllättävät, tulee monille ainakin musiikista heti mieleen Fear Factory. Zuul on kuullut tämän vertauksen ennenkin.

– Sanoisin ennemminkin, että musiikkimme kumpuaa 90-luvun metalliskenestä aina Sepulturasta, Soulflyn, Fear Factoryn kautta Bay Area thrashiin, death metalliin, hardcoreen ja oikeastaan kaikkiin olemassa oleviin metallityyleihin. Olemme uusi bändi, mutta menneisyytemme ja vaikutteemme ovat tuoneet meidät siihen miltä me nyt kuulostamme. Kaikki bändit ovat saaneet vaikutteita jostain, mutta me eroamme monista siinä, että meidän musiikkimme groovaa eikä se ole mekaanista.

– Joidenkin ihmisten mielestä kuulostan Max Cavaleralta ja toisten mielestä taas Burton C. Belliltä, mutta en minä ole leimannut bändiämme miksikään, vaan media on ja tämä on kaksi aivan eri asiaa. Onhan meitä verrattu myös bändeihin, josta en ole ikinä kuullutkaan. Emme ole imarreltuja Fear Factory–vertauksista, mutta ovathan he kieltämättä yksi suurista vaikuttajistamme, Zuul tunnustaa.

Zuul FX maustaa musiikkiaan säästeliäästi hyvällä maulla taustaväriä tuovilla koskettimilla.

– Käytämme koskettimia ja sampleja taustalla tarkoituksellisen vähäisissä määrin luomaan tunnelmaa metallin ollessa kumminkin se pääasia. Emme kuitenkaan aseta itsellemme mitään rajoituksia musiikillisessa mielessä kunhan vain lopputulos osoittautuu toimivaksi. Jos päätämme käyttää vaikka enemmän sampleja jossain kappaleessa, teemme sen siksi, että se kuulostaa hyvältä. Mainitsemasi Behind the Light ja Cabal ovat kappaleita, joissa piano on tärkeässä roolissa ja se onkin tavallaan meidän tavaramerkkimme, koska voit kuulla sitä jokaisessa biisissämme.

Cabalista puheen ollen kappaleesta on juuri valmistunut varsin mielenkiintoinen video, joka on ladattavissa levy-yhtiönne Equilibre Musicin kotisivuilta.

– Ko. kappale on syntynyt Clive Barkerin samannimisen kirjan ja siitä tehdyn elokuvan inspiroimana. Novelli on tavattoman kiehtova kertomus yön kansasta, joka asuu Midian-nimisen hautuumaan alapuolella. Videolla ja elokuvalla ei kyllä ole paljoakaan mitään yhteistä, koska jouduimme pätkimään videotamme napattuamme leffasta sensuroituja kohtauksia mm. pätkän, jossa leffassa esiintyvän kaveri menettää heppinsä.

Jos tämä kuvaus ei vielä saa lukijoita kiinnostumaan videosta, niin mainittakoon että sen pääosassa sulojaan näyttelee aikuisviihteen parissa työskentelevä Angela Tiger.

– Olen tuntenut Angelan hyvin jo useamman vuoden ajan, voisiko sanoa että jopa perinpohjaisesti, Zuul vihjaa. Alun perin hän on kotoisin Texasista, mutta hän on asunut Ranskassa jo kolmentoista vuoden ajan. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kun hän vielä esiintyi bändissä, joka on lämmitellyt mm. Nine Inch Nailia Jenkkilässä. Tuon jälkeen hän siirtyi porno-bisnekseen ja nykyisin hän kirjoittaa käsikirjoituksia ranskalaisen poikaystävä-ohjaajansa kanssa. Valitsimme hänet videoomme kyllä puhtaasti hänen näyttelijäkykyjensä ansiosta, koska hän on oikea näyttelijätär, joka osaa mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen. On kyllä aivan totta, että kuka tahansa näyttelijätär ei varmasti olisi suostunut esiintymään videossamme. Sääli vain, että se sensuroitiin koska se on myös oikeasti pelottava video.

Julkaistu Inferno #27/2005

TAISTELUPARIT VIII: Jarkko Petosalmi (Trio Niskalaukaus & Wherevictimslie) & Jari Mäenpää (Wintersun)

Taisteluparien kahdeksannessa osassa esittelyssä kaksi kuusikielisten kurittajaa. Toinen on Niskalaukaus jynkytyksestä tututuksi tullut Jarkko Petosalmi ja toinen vauhdikkaan Wintersunin materiaalin parissa viihtyvä Jari Mäenpää. 

Koska ja minkä ikäisenä olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?



Jarkko: – Vuosi taisi olla –88, kun alkoi tuo kitaran soitto kiinnostamaan kahdentoista vuoden iässä. Muistaakseni ensimmäisen kitarani sain tosin vasta vuotta myöhemmin. Isäni vei vaihdossa rumpusettinsä (jota olin nuorempana paukuttanut huonolla menestyksellä) paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja mukaan lähti erittäin huono Yamaha–kitara ja vielä huonompi combo–vahvistin, mutta silloin ne olivat kovia juttuja. Hauskinta tässä kuitenkin on se, että törmäsin siihen samaiseen rumpusettiin muutama vuosi sitten treenikämpillä täällä Jyväskylässä.

Jari: – Sain joskus 6–vuotiaana sähköurut ja aloin soittamaan niillä. Kiinnostus vaan loppui kumminkin aika pian. Tuolloin soitin koskettimia itse asiassa paremmin kuin nyt. Nykyään olen aika hyvä soittamaan syntikkaa rumpukoneeni pad–nappuloilla. Kitaransoiton aloitin kun olin 9. luokalla siinä 14–15 ikävuoden kieppeillä ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat tai ovat yhä edelleen suurimmat esikuvanne?

Jarkko: – Muistan kun kävin katselemassa niitä harvoja Kuusamossa järjestettyjä keikkoja tyyliin A.R.G., Mengele, Sacred Crucifix, Stone yms. Niistä keikoista jäi semmoinen fiilis, että tuon täytyy olla maailman hienointa hommaa. Siitä se varmaan sitten lähti, vaikka hankalahan se on näin jälkeenpäin sanoa. Silloin tuli kyllä kuunneltua kaikenlaista meteliä, eikä minulla ollut mitään selkeitä esikuvia, mutta kyllä sen aikaiset Kreator, Death, Sodom, Metallica, Anthrax, Stone upposivat siihen malliin, että jotain jälkiä ovat taatusti jättäneet. Hyviä kitaristeja, joita arvostan on pitkä liuta, mutta jotain mainitakseni: Chuck Shuldiner, Kerry King, Jeff Hanneman, Andy La Roque, Darrel Abbot, Marty Friedman, Roope Latvala, Zakk Wylde ja Alexi Laiho.

Jari: – Aloin diggailemaan Metallicaa ja samaan aikaan kaverini Oliver Fokin sai kitaran ja vahvistimen. Oliver soitteli ja näytti mulle jotain noita Metallican Enter Sandmanin ja Master of Puppetsin klassikkoriffejä. Ajattelin, että "Vau! Pakko opetella itsekkin". Isäni oli tehnyt minulle jo muutama vuosi aikaisemmin puoliakustisen kitaran, joten poimin sen huoneen nurkasta, puhalsin pölyt pois ja aloin treenaamaan.







Mitkä kaikkea soittohistoriaanne kuuluu bändien yms. projektien lisäksi?




Jarkko: – Eka bändi jossa olen soittanut oli Decay, joka oli sellainen kahden miehen viritelmä. Sen jälkeen olen ollut sellaisissa yhtyeissä kuin Impalement, Behemoth,  Sacred Crucifix, Paraxism, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Tällä hetkellä työn alla on Wherevictimslie ja pari muuta nimeltä mainitsematonta projektia.

Jari: – Meillä oli Oliverin kanssa aluksi tämmöinen kahden miehen heviorkesteri nimeltä Immemorial, josta ei sitten kuitenkaan tullut koskaan mitään. Liityin vuonna –96 Ensiferumiin ja se oli ensimmäinen oikea bändi missä olin. Sitten liityin mustempaa metallia soittavaan Arthemesiaan muistaakseni vuonna 1998). Ja nykyisin soitan omassa bändissäni nimeltä Wintersun.

Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on mielestänne kitaristin tärkein ominaisuus?

Jarkko: – Ehdottomasti tyylitaju. Ainahan voi kaahata tuhatta ja sataa, mutta loppupelissä sillä ei ole merkitystä, jos se kuulostaa väkinäiseltä ja paskalta. Tietenkin arvostan myös tekniikkaa, jossa itselläkin on ihan helvetisti petrattavaa.

Jari: – Hyvän kitaristin voi määritellä monella tavalla, koska loppupeleissä hyvä kitaristi on vain mielipideasia. Mutta omasta mielestäni sävellystaito omalla instrumentilla on tärkein. Tietenkin voi myös olla hyvä kitaristi, vaikkei koskaan olisi tehnyt biisin biisiä. Muita tärkeitä ominaisuuksia ovat hyvä improvisaatiokyky, tekniikka ja teoriatuntemus. Nämä ominaisuudet auttavat myös säveltämistä. Myös originaali ja tunnistettava tyyli on erittäin hyvä asia. Ja vau!–efekti, eli jos saat ihmisten leuat loksahtamaan soitollasi, niin se ei voi olla huono asia.

Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte soittamista?

Jarkko: – Minulla oli sellainen parin vuoden hiljaisempi jakso tuossa 90-luvun puolessa välissä, kun ei ollut itsellä mitään bändiä. Viime vuosina olen yrittänyt soittaa päivittäin ja nyt olen jotenkin taas löytänyt intoa kotona soittamiseen. Itselläni ei ole mitään treeni-ohjelmaa tms., ainoastaan silloin tällöin pidän tekniikka-treenejä. Lähinnä teen riffejä ja soittelen mitä mieleen tulee.

Jari: – Itse treenaaminen sanan varsinaisessa merkityksessä on jäänyt vähemmälle viime aikoina. Aika kuluu enemmän biisien tekemiseen tai muuhun säätöön. Päivittäin sitä tulee kyllä soiteltua, mutta en näe soittamista treenaamiseksi.

Osaatteko lukea nuotteja ja onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista sekä suositteletteko niitä itseopiskelun rinnalle?

Jarkko: – Itsellä on jäänyt teoriat opiskelematta, mikä on kyllä harmittanut jo jonkin aikaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näin vanhoilla päivillä vielä innostuisi. Totta kai nuottien lukutaidosta on hyötyä, mutta myös itse opiskelemalla oppii sekä löytää paljon.

Jari: – Osaan hiukan nuotteja. Ne tuppaa vain aina unohtumaan, kun en niitä ikinä tarvitse. Olen melkein kokonaan itseoppinut, mutta satunnaisia lyhytaikaisia teoria/kitaratunteja on menneisyydessä ollut. Kyllä teoriatuntien ottaminen kannattaa, jos itse on vain kiinnostunut siitä. En suosittele tekemään mitään, jos jokin ei kiinnosta. Kyllähän sitä heviä voi ilman teoriaakin soittaa, mutta itseäni on vaan aina kiinnostanut kaikki skaalat, moodit, arpeggiot jne.

Millaista kitaraa sekä laitteistoa sen kanssa käytätte ja miksi sekä mikä on kitaristin tärkein apuväline?

Jarkko: – Itseltäni löytyy kaksi kappaletta ESP–Customshop KHV–mallia ja droppi–vireisiin käytän ESP Ltd series Viper Baritonea, joissa kaikissa S.Duncanin SH-5 mikit. Kotoa löytyy vielä pari kappaletta Jackson Kelly–pro:ta, joista toinen on yli 11 vuotta vanha. Vahvistimina on Peaveyn Triple X ja 5150 model II, sekä kaapit Peaveyn 5150. Itse haluan, että kitarat ovat tollaisia "hevisuunnikkaita" (Viper on poikkeus). Peaveyn kamoja olen käyttänyt studio–sessioissa ja todennut ne toimiviksi, joten se merkki oli luontainen valinta myöskin live käyttöön. Kitaristin tärkein apuväline on hyvä viritysmittari!

Jari: – Plektra on aika tärkeä kitaristille. Itselläni on Jackson ja Tokai Telecaster, joita kumpaakin luukutan Mesan Triaxis etuasteella ja Simul–Class 2:90 päättärillä. Marshalin kaapin kautta lähtee ihan OK soundi, mutta kunpa saisi joskus vielä Mesan kaapin, niin se olisi THUNDER AND LIGHTNING! Kotinauhoituksiin ja sooloihin olen toistaiseksi käyttänyt Pod Prota.

Mitä asioita kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?

Jarkko: – Hyvin harvoin hyvä ja halpa kulkee käsikädessä, mutta tärkeintä on, että kitara on sitä mitä sinä haet. Kitara pitää olla hyvä soittaa, sen elektroniikka pitää toimia ja kepin pitää pysyä vireessä.

Jari: – Aina kannattaa itse kokeilla soittotouchi kitarasta ja soundi. Joskus halvempikin kitara voi olla parempi kuin kalliimpi, joten kärsivällisesti vain testailemaan. Itselle tärkeä piirre on, että joka nuotti kitaran kaulalla on täysin vireessä eli säädöt pitää olla hyvät.

Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloitteleville kitaristeille?

Jarkko: – Kannattaa asettaa itselle realistiset tavoitteet, edetä sitten niiden mukaan ja muistaa, että soittamisen pitää olla hauskaa. Bänditoiminta kannattaa aloittaa myös aikaisessa vaiheessa, koska siinä oppii huomattavasti enemmän kuin pelkästään kotona soittaessa.

Jari: – Hanki tabulatuureja ja harjoittele paljon. Myöhemmin voit alkaa myös itse opettelemaan biisejä korvakuulolta. Harjoittelussa on tärkeää, että harjoittelet sellaista musiikkia mistä itse pidät, jotta mielenkiinto soittoon säilyy. Itse suosittelen kyllä treenaamaan tekniikkaa ja teoriaa, vaikka aina se ei saata olla niin hauskaa. Suosittelen myös opettelemaan monia eri tyylejä. Esimerkiksi Extremen Nuno Bettencourtin rock/funk-tyylin treenaaminen toi paljon omaan soittooni ja antoi paljon sitä "touchia" myös sinne metallin puolelle.

Onko viime aikoina julkaistu yhtään levyä, joka olisi saanut leukanne loksahtamaan kitaristin ominaisuudessa?

Jarkko: – Stam1nan uusi sai kyllä hymyn huulille, siitä jotenkin välittyi aito soittamisen ilo. Myös Mors Principium Estin kitaristeilla on helvetin hyviä juttuja, mutta eiköhän tässä kuitenkin odotella Slayerin kesän keikkaa ja anneta vanhojen miesten näyttää mistä se trash-riffi on tehty, itse yleisön joukossa seisten ja kyyneliä poskelta pois pyyhkien.

Jari: – Viimeksi Hahdon Kaitsu näytti sellaista bändiä kuin Necrophagist. Oli kyllä niin tiukkaa soittoa, että huh! Soolot lähtivät helvetin hyvällä soundilla, puhtaasti ja tarkasti. Musiikki ei ihan täysin uppoa makuuni, mutta kyllä tuollaista teknistä sporttiheviä on mukava välillä kuunnella.

Julkaistu Inferno #27/2005

SAPATTIVUOSI ­– LAINATUT RASKAAT SÄVELET

Black Sabbathin coveroiminen ei ole niitä kaikista omaperäisimpiä ideoita ja kun soppaan lisätään vielä sanoitusten suomentaminen, on hetteikköön uppoaminen vaarallisen lähellä. Sapattivuoden kakkoslevy Vol. 2 osoittaa kuitenkin, että rakkauden osoittaminen heviklassikkoja kohtaan voi olla myös intohimoisen hellää väkisinmakuun sijaan.

Black Sabbathin biisien soittamisen ovat huomanneet hauskaksi niin lukemattomat isot kuin pienemmätkin bändit aloittelevista puhumattakaan. Sapattivuoden herrat Hannu Paloniemi (laulu), Janne Halmkrona (kitara, piano), Antero Aunesluoma (basso) sekä Simo Vehmas (rummut, lyömäsoittimet) ovat huomanneet Black Sabbathin hienouden jo aikoja sitten ja soittamisen riemun viimeistään pari vuotta sitten julkaistulla yhtyeen debyytillä. Black Sabbath ja lukuiset yhtyeen klassikot jaksavat yhä viehättää jopa niin paljon, että toinen Sapattivuoden levy kannatti julkaista.

Janne: – Black Sabbath on yhä suurin ja mahtavin kaikista. Ja suivaannuimme siitä, että ihmiset pitivät Sapattivuotta projektiorkesterina. Toisen levyn julkaiseminen osoittaa, että tästä ei ole kyse.

– Black Sabbath on täysin ajatonta musiikkia, ja sekä meidän että saamamme palautteen mukaan Vol 2. jynkyttää vielä entistäkin pätevämmin. Pari vuotta keikkasetissämme olleet laulut kuten Sotasiat kypsyivät levylle vasta pidemmän sulattelun jälkeen, Hannu täydentää Jannea.

Sapattivuoden saama vastaanotto jos ei nyt ole ollut pelkkää ylistystä, niin vähintäänkin neutraalia. Ilmeisesti ihmiset ovat osanneet ottaa orkesterin oikealla tavalla vastaan eikä tuomita sitä muiden maineella ja kappaleilla rahastamiseksi?

– Ihmisillä on onneksi yleensä sen verran sisältöä elämässään, etteivät vaivaudu hermostumaan meidän kivanpidostamme, Simo toteaa tyynesti.

Hannu: – Itse en saa esimerkiksi käännösteksteistä mitään korvauksia, vaan se menee tekemämme sopimuksen perusteella suoraan BS:lle. Hyödyllinen olohan siitä tulee, olen maksanut käännöksilläni ehkä Sharonin koiran psykiatrilaskun tai jotain.

Vokalisti Hannu Paloniemi on yksin vastuussa varsin hienosti onnistuneista suomennetuista sanoituksista. Herra kuitenkin myöntää, ettei urakka ole ollut niin kaikista helpoimpia.

Hannu: – 70-luvun klassiset hevibiisit ovat koko kuulijakunnan yhteistä alitajuntaa. Jos esimerkiksi laulun tavujen pituuksia muuttaa liikaa, ne alkavat mennä kaikkien mielestä väärin. Tässä mielessä käännöstyö ei ole ollut helppoa. Olen tosin häiriintyneen pedantti ihminen muutenkin. Kääntäessäni kuuntelen ja luen alkuperäistä tekstiä niin kauan, että sen tunnelma vyöryy päälle ja omat rajoittuneet luomisen esteet poistuu. Kun alkuperäistekstin laittaa pois silmistä, sen olennainen viesti pysyy alitajunnassa, jos siinä sellainen on. Sitten vain painitaan. Jos jää mattoon, ei saa luovuttaa. Pitää olla yleensä suorempi ja tehdä aivan uusi, ovelampi versio.

Mutta kuka/mikä ihme on Kierteen arkkitehti?

– Oletko koskaan kokenut ajautuneesi johonkin kierteeseen? Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä? Nykyhetki katoaa helvetilliseen merkityksettömyyteen? Kuka sitä pyörää silloin pyörittää? Minun tehtäväni tässä sopassa on tosin herättää tunteita, ei selittää niitä.

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei vastauksia hevistäkään löydy.
 
Tuottajan piikkiin

Ei liene ole kovinkaan yllättävää, että Sapattivuosi on keskittynyt pääasiassa Sabbathin tunnetuimpiin veisuihin, vaikka Vol. 2:lla positiivisen yllätyksen tarjoavatkin näkemykset hieman vähemmän tunnetuista kappaleista kuten albumin avausraita Ei saa luovuttaa (Never Say Die) sekä levyn päättävä Tarvin pimuu (Dirty Women). Orkesteri itse myöntää olevan vastuussa kaikista biisivalinnoista, vaikka bändin kotisivuilla fanit saivatkin kilpailun muodossa arvuutella ja toivoa mitä kappaleita kakkoskiekolle päätyy.

Janne: – Fanien mielipiteitä ei voi kuunnella tällaisessa asiassa. Biisit valittiin herrasmiesmäisen keskustelun ja painikilpailun perusteella.

Antero: – Kappaleita valittiin yksitellen, aina kun löydettiin sellainen biisi joka osattiin soittaa ja johon Hannu loihti hyvän tekstin. Ja nyt kun tuon kisan tuloksia katsoo, niin aika moni levytetyistä biiseistä löytyy myös tuolta fanien toivelistan kärjestäkin. Kertonee varmaan siitä, että käsityksemme hyvistä Sabbath–biiseistä ovat aika samansuuntaiset!

Simo: – Meillä ei minun ymmärtääkseni edes ole mitään faneja. On toki ihmisiä, jotka pitävät meidän versioimastamme BS:sta. Faneja tai ei, niin ei. Ulkopuoliset eivät ole vaikuttaneet biisivalintoihin.
Tämä on meidän projekti ja myös määräysvalta on meillä mitä nyt sinkun valinnasta väännettiin kättä levy-yhtiön kanssa.

Hannu: – Ainoa ulkopuolinen vaikuttava taho oli Gabi Hakanen, sillä hän sanoi maksavansa Kierteen arkkitehdin viulut.

Miksi sitten Kännin piikkiin (Sweet Leaf) – singlen kakkosraita Supernautti (Supernaut) jäi itse levyltä pois?

Janne: – Joskus joutuu luopumaan hyvistäkin yksittäisistä kappaleista parhaan albumikokonaisuuden luomiseksi. Ja tuottaja G. Hakanen oli sitä mieltä, että kappale ei svengaa käsissämme. Taisi olla oikeassa.

– Ja sitä paitsi Supernautin perkussioväliosasta tuli vähän herjan kuuloinen, sehän kuulostaa melkein joltain afrodiskopornolattarilta, Simo leukailee ja on oikeassa. Sapattivuoden alkuperäisen kappaleen huuruisan väliosan tulkinnassa on todellakin jokin perverssi sävy.

Sapattivuoden tulkinnat seuraavat varsin orjallisesti alkuperäisiä versioita aina soundeja myöten, mutta kappaleisiin on silti onnistuttu saamaan mukaan alkuperäisten versioiden svengi. Tähän eivät ole monet pystyneet.

– Minusta me emme ole miettineet kopioimisen tai sovituksen asteita juuri lainkaan. On tietysti mukava kuulla, jos levymme svengiä tai sovituksen linjaa pidetään onnistuneena. Se johtuu kuitenkin ehkä pitkästä suhteesta Sabbathin musiikkiin tai monivuotisesta treenaamisesta ennemmin kuin tarkasta "kopioimisesta" tai linjanvedoista. Ei saa luovuttaa tuntui laulettuna mahtavalta kun tuon kertosäkeen käännöksen sai lopulta valmiiksi. Siihen tuntuu tulevan melko lailla henkilökohtaista tunnetta mukaan, mikä on hyvä merkki. Sama tapahtui Hautuumaan lapsien kohdalla viime levyllä, Hannu pohtii ja muut täydentävät.

Janne: – Nativity in Black –kokoelmat osoittavat, että Sabbathin uudelleensovittaminen on turhaa.

Simo: – Sabbathia on syytä soittaakin suhteellisen uskollisena alkuperäisversioille. Vapauksia voi ottaa lähinnä soolo- ja jammailuosioissa, joissa niitä on syytä ottaakin jo pelkästään mielekkyyden vuoksi.

Antero: – Kyllä studiossa ja keikoilla pyritään mahdollisimman lähelle originaalihenkeä, mutta kyllä sinne mahtuu mukaan paljon tulkintaa ja improvisaatiota, varsinkin live-versiomme Matka universumista on toisinaan aikamoinen avaruusmatka.

Vaikka takana on kaksi onnistunutta levyä ja useita käsittelemättömiä BS-klassikoita olisikin vielä jäljellä, on bändi julkisesti jo mediassa ilmoittanut, että kolmatta levyä ei ainakaan näillä näkymin enää ole tulossa.

Janne: – Suuria hittejä on jäljellä vaikka kuinka. Mutta parempi on sanoa, että enää ei tule lisää. Takinkääntö on aina tyylikästä.

Hannu: – Sabbathin hitit eivät lopu, mutta minulta loppuu valitettavasti terveys. Asumme nykyään myös universumin äärilaidoilla, mikä on tämän homman pyörittämisen kannalta aivan mahtava lähtökohta.

Antero: – Keikkoja saatamme tehdä kyllä myöhemminkin.

Olisiko seuraavaksi kiinnostusta sitten lähteä tekemään vaikka toista legendaarista bändiä Judas Priestiä suomeksi?

– Ei olla harkittu. Ei pitäisi. Ei todellakaan. Jo pelkästään sen vuoksi, ettei Judas Priest ole musiikillisesti tarpeeksi mielenkiintoinen ja moni-ilmeinen orkesteri, Simo täräyttää.

Hannu: – Sovittaisiinko, että jumalattoman korkealta laulavien homojen pappien kääntäminen on kyllä muita porukoita varten.

Janne: – Jonkun kyllä pitäisi ehdottomasti tehdä Priestiä suomeksi. Muttei meidän.
 
Musiikillinen perintö

Luuletteko, että olette saaneet uusia ihmisiä käännytettyä Sapattivuoden avulla tutustumaan myös Black Sabbathiin?

Janne: – Haluaisin uskoa niin. Pelottavan moni jotain kirkonpoltto- tai vauhtimetallia kuunteleva ei ole koskaan kuullutkaan Sabbathista. Historia haltuun, lapset!

Antero: – Kyllähän Black Sabbath kuuluu jokaisen hevanderin perusoppimäärään ja jos jollakin on vielä tässä vaiheessa rästejä sielläpäin, niin mars levykauppaan!

Onko edes mahdollista kuunnella raskasta rokkia tai heviä ilman että ei tuntisi Black Sabbathia?

Simo: – Teknisesti on täysin mahdollista kuunnella heviä/raskasta rokkia ilman Sabbath–tuntemusta. Sisällöllisesti moinen on vain kovin köyhää.

Mikä teille sitten on SE Black Sabbathin kappale ja miksi?

Antero: – War Pigs, tulee aina kylmät väreet kun sen kuulee.

Hannu: – Black Sabbath. Ukkonen, kirkonkellot ja Ozzyn määkiminen säväytti aikoinaan torniolaista pikkupoikaa, siis että viedäänkö tuota laulajaa uhrattavaksi vai mistä tässä on kysymys.

Janne: – Spiral Architect. Sabbath Bloody Sabbath oli ensimmäinen Sabbath-levy jonka sain ja sen juhlava päätösraita osoitti että yhtye on todellakin kaikkea muuta kuin Paranoid.

Simo: – Thrill of it all. Varmaan siksi, että se kuulosta The Who:lta.

Sapattivuoden herrat eivät tunnusta, että legendan tuotanto olisi millään tavoin pyhää. Jokaiseen kappaleeseen uskallettaisiin tarvittaessa koskea, mutta aina kaikkia ei vain ole saatu bändin keskuudessa toimimaan.

Simo: – Ei siellä mitään pyhää ole, ei mikään musiikki ole pyhää. Mutta sellaisen musiikin soittaminen, johon ei taito tai tyylitaju ulotu on pöljää. Sabbath Bloody Sabbath on yksi BS:n hienoimpia kipaleita, mutta sitä ei varmaan saisi toimimaan millään – jo pelkästään sen vuoksi, että laulumelodia menee Ozzyllekin liika korkealta.

Janne: – Paranoid on niin epäpyhä, että siihen emme kajoa. Into the Voidin alkuriffi on vaikea saada kuulostamaan hyvältä. Vain Iommi osaa sen ja kaikki coveroijat ovat epäonnistuneet siinä.

Hannu: – Behind the Wall of Sleepiä on joskus soitettu, mutta se ei jostain syystä rokannut eikä rullannut.

Black Sabbath tulee alkuperäisessä kokoonpanossaan esiintymään Suomeen heinäkuussa ja teidät kaikki voi varmasti bongata tuolta keikalta. Onko teillä kenties tarkoitus ojentaa Vol.2 Black Sabbathin herroille?

Janne: – Levypaketit on jo postitettu Sabbathin managementiin, joten luultavasti miehillä on jo levyt kovassa soitossa. Saa nähdä kehtaako sitä takahuoneeseen ängetä, vaikka tilaisuus olisikin.

Julkaistu Inferno #27/2005

CANDLEMASS – VANHASSA VARA PAREMPI

Perinteisestä doom metallista puhuttaessa yksi bändi on ylitse muiden: Candlemass. Näin yhä tänäkin päivänä, vaikka orkesterin edellisestä levystä on kulunut jo kuusi vuotta ja viimeisestä klassisesta Messiah ”Muumi” Marcolinin johdattaman kokoonpanon tuotoksesta peräti 16 vuotta. Toukokuun alussa julkaistu uusi studiolevy korjaa tilanteen kerrasta kuntoon. 

Huhtikuisena maanantai-iltana minulle kilauttava Candlemassin musiikillinen pääjehu ja basisti Leif Edling kuulostaa väsyneeltä eikä ihme: mies on sanojensa mukaan antanut lähemmäs kaksisataa haastattelua uuden levyn tiimoilta. Leif vakuuttaa kuitenkin olevansa hyvissä tunnelmissa eikä vain johtuen keväisen aurinkoisista keleistä, sillä Candlemassin alkuperäisellä kokoonpanolla levytetty kahdeksas studiokiekko on ehtinyt jo kerätä runsaasti positiivista palautetta.

Kahdessa sadassa haastattelussa on varmaan yksi kysymys noussut yli muiden?

– Joo, miksi Candlemass hajosi lyhyeksi ajaksi viime vuonna?

No miksi bändi sitten hajosi?

– Hei, nyt sinäkin kysyit tätä samaa asiaa kuin kaikki muutkin toimittajat. Noh, viime keväänä aloimme soitella keskenämme ja puhua uusien biisien tekemisestä ja treenaamisesta. Laulajamme Messiah Marcolin halusi kuitenkin pitää yhteyttä sähköpostilla, koska se oli hänestä helpompaa. Sähköpostin kanssa on vain se huono puoli, että jos jotain alkaa joku asia siepata, on niin helppo antaa karusti takaisin, varsinkin jos ei ole tottunut tähän uuteen kommunikointimuotoon. Meille kävi juuri noin ja kärpäsestä tuli härkänen.

Onneksi bändi pystyi kuitenkin ratkaisemaan erimielisyyteensä ja sopimaan välinsä vain puoli vuotta myöhemmin marraskuussa ja synnyttämään myös uusia kappaleita. Ensimmäisenä uudella levyllä huomio kiinnittyy aiempaa rankempaan ja rujompaan musiikkiin aina soundeja myöten. Mieleen tulee hieman väkisinkin Krux, jossa Leif Edling myös vaikuttaa, mutta herra kiistää Kruxin vaikutuksen – ainakin osittain.

– Enpä oikein usko, että Kruxilla olisi ollut vaikutusta Candlemassin musiikkiin. Päällimmäisenä minulla oli mielessä vangita Candlemassin live-energia uusiin kappaleisiin. Keikkamme olivat niin fantastisia, niitä oli seuraamassa suuri joukko ihmisiä ja lavalta huokui mieletön energia. Aloin kyllä viime vuonna tekemään uusia kappaleita Kruxille tarkoituksena äänittää levy toukokuussa, mutta niin ei sitten käynytkään ja kyllähän se potutti pirusti, Leif kertoo. Ehkä uusiin kappaleisiimme sittenkin päätyi osa tuota potutusta aggression muodossa sekä keikkojemme energiaa.

Studiopäiväkirjanne mukaan Tukholmassa sijaitsevassa Polar Studiossa ei liikoja nysvätty, suurin osa kappaleista on saatu toisella otolla tuottajan laaduntarkkailun läpi eikä koko äänitysprosessiin kulunut kuin kymmenen päivää.

– Kun kappaleet ovat hyvin treenattuja, ei ole temppu eikä mikään äänittää levy noinkin nopeasti. Kruxin levyähän ei äänitetty kuin neljä päivää. Paiskimme kumminkin kovasti töitä, sellaisia 12-14 tunnin päiviä emmekä pitäneet mitään pidempiä taukoja pizzaa syöden ja kaljoitellen. Tämä vaan vinkkinä nuoremmille ja kokemattomammille bändeille, on täysin mahdollista tehdä levy hyvässäkin studiossa lyhyessä ajassa, eikä lystistä tarvitse pulittaa 10000–20000 euroa, Leif opastaa tiukkaan sävyyn.

Mihin sinusta ihmisten kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota uudessa levyssä?

– Ainakin siihen tosiasiaan, että me pystyimme ylipäätänsä tekemään koko levyn ja että se kuulostaa näinkin hyvältä ja tuoreelta. Loppujen lopuksi on aika harvinaista, että vanhat bändit kuten me pystyvät tekemään jotain uutta ja vielä niin, että se kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta. Monet ovatkin sanoneet, että ainoa hyvä comeback–levy Exoduksen Tempo of the Damnedin lisäksi on meidän uusin albumimme ja olen tuosta erittäin otettu.

Levyn pelkistetty kansi ja nimi kiinnittävät taatusti myös huomiota, mutta tähän ratkaisuun ei Leifin mukaan ollut syynä hyvien ideoiden puute.

– Sekä levyn simppeli kansi että sen nimettömyys on lausunto, jolla haluamme sanoa että meillä on käsissämme helvetinmoinen albumi, joka ei yksinkertaisesti kaipaa mitään maalausta kanteen tai edes minkäänlaista nimeä. Haluamme osoittaa ihmisille, että emme kaipaa menneitä aikoja, vaan että katseemme on suunnattu tulevaisuuteen.

Leif ei tosiaan ole ainut, joka on vakuuttunut uuden albumin hyvyydestä. Ilman levytyssopimusta studion varannut ja levyn valmiiksi saattanut orkesteri solmi diilin Nuclear Blastin kanssa.

– Meillä ei yksinkertaisesti oikein ollut aikaa etsiä levy-yhtiötä, koska olimme varanneet studion jo viime vuoden elokuussa. Lähettelimme kyllä demoa ympäriinsä ja kymmenkunta lafkaa esittikin kiinnostuksensa meitä kohtaan. Sopimus Nuclear Blastin kanssa tapahtui sitten lähes itsekseen tuossa tammikuun loppupuolella, Leif hekottaa.

VANHOJEN PIERUJEN UUDET TUULET 

Candlemassin 80-luvun loppupuolella julkaistut neljä albumia ovat sen verran klassikkomateriaalia, että mitä tahansa bändi tekeekin, tullaan sitä aina vertaamaan noihin levyihin.

– Näinhän siinä tulee käymään myös uuden levymme kohdalla ja vertailulta ei voi välttyä. Uskon kuitenkin, että uusin levymme kestää tuon vertailun ainakin mitä tulee tähän mennessä mediassa kuulemiimme kommentteihin. Se on meistä aika ällistyttävää, sillä meillä ei ollut minkäänlaisia odotuksia levyn saaman vastaanoton suhteen.

Viime aikoina Candlemassilta on tullut sekä DVD:tä, kokoelmaa että vanhojen albumien remasteroituja uusintapainoksia. Oman näkemyksensä orkesterin kappaleista ovat esittäneet mm. meille suomalaisille tutut Trio Niskalaukaus, The Haunted ja viimeisimpänä Swallow the Sun. Arvostuksen puutteesta Leif ei kuitenkaan tunne kärsineensä edes uran alkuaikoina.

– Kyllähän meitä arvostettiin aika paljon jo 80-luvulla, mutta nyt olemme taas saamassa paljon lisää arvostusta. Näkisinkin, että tämän uuden levymme myötä saavutamme lähes saman statuksen kuin mitä meillä oli 80-luvulla.

Herra Edling myöntääkin, ettei hänellä ole mitään covereita vastaan yhtä ehtoa lukuun ottamatta.

– Jos bändit antavat meille krediitit, niin mikäs siinä, Nilehän ei näin tehnyt, Leif naurahtaa.

– The Hauntedin Well of Souls oli muuten todella hieno laina vaikka tiesinkin, että Jensen on suuri Candlemass-fani. En ollut niinkään yllättynyt heidän käsittelystään, vaan enemmänkin siitä kuinka hyvän version he olivat saaneet aikaiseksi. Toisaalta mikäs ihme se nyt on, sillä The Haunted on mahtavan hieno bändi.

Puhe kääntyy takaisin Candlemassin alkuaikoihin ja juuri niihin neljään ensimmäiseen levyyn, jotka enemmän tai vähemmän määrittelivät doom metallia uusiksi. Oliko teillä tuohon aikaan mitään käsitystä siitä, mitä oikein olitte tekemässä?

– Nimesimme ensimmäisen levymme Epicus Doomicus Metallicukseksi , koska kutsuimme musiikkiamme eeppiseksi doom metalliksi ja ehkä ihmiset ovat napanneet tuosta tuon termin käyttöönsä. Olemme kuitenkin metallibändi, joka soittaa doom metallia. Jos Messiah olisi vastuussa kappaleistamme, Candlemass olisi taatusti todella hidasta ultra-doomia, Leif heittää. Mutta koska minä sävellän biisit, musiikkimme on monipuolista ja siitä löytyy niin hitaita, keskitempoisia kuin nopeitakin osuuksia, koska näin se pysyy mielenkiintoisena. Minusta pelkkä raskas ja hidas musiikki on tylsää.

– Jos fanit odottavat että uusin levymme kuulostaa ultraraskaalta ja samanlaiselta kuin debyyttimme, niin he saattavat pettyä. Toisaalta taas olen jutellut monen kovan Candlemass–fanin kanssa jotka rakastavat ensimmäistä levyämme ja he ovat pitäneet tästä levystä paljon, joten en usko että vanhat fanit tulevat pettymään tähän levyyn. Yksi tärkeimmistä motiiveistamme tämän levyn tekemissä olikin juuri vanhojen fanien miellyttäminen ja jos uudet fanit pitävät myös levystä, niin aina parempi.

Alkuperäisen kokoonpanon hajottua Leif julkaisi Candlemassin kanssa vielä kolme levyä 90-luvulla, jotka eivät suurta huomiota herättäneet. Bassotaiteilija muistelee kuitenkin noita levyjä yhä hyvillä mielin.

– Ovathan ne yhä ihan mukavia levyjä. Pidän jokaisesta hieman eri syistä, Dactylis Glomerata oli aika kokeellinen albumi siinä missä From the 13th Sun oli taas raskaampi ja yksinkertaisempi. On oikeastaan aika hyvä asia, etteivät nuo kolme levyä kuulosta samalta kuin klassinen Candlemass, koska nyt me voimme kuulostaa taas siltä tällä alkuperäisellä kokoonpanolla.

– Näissä ihmisissä ja tässä kokoonpanossa on jotain taikaa, sillä niputtaessamme treeneissä eri juttuja yhteen kappaleet saavat omanlaisensa Candlemass-käsittelyn. Viime kesänä tekemäni demoversiot levyn kappaleista ovat todella simppeleitä ja jäykkiä, mutta bändin käsittelyssä niistä tuli heti 50 kertaa parempia.

PAAVI PANNASSA

Leif on yhä vastuussa musiikin lisäksi myös teksteistä, mutta entiseen verrattuna uskonnollissävytteiset tekstit ovat jääneet taka-alalle.

– Kirjoitin ennen aika paljon fantasia-aiheisia sanoituksia, kuvauksia hyvän ja pahan taistelusta ja muuta sellaista, mutta nykyisin olen paljon kiinnostuneempi tosielämästä ja sen kuvaamisesta. Uudella levyllä viittaukset uskontoon tai raamattuun ovat aika vähissä, koska olen kyllästynyt koko aiheeseen ja se ei ole nykyisin edes kovin omaperäistä. Olen hyvin uskonnonvastainen henkilö ja minusta uskonnot pitäisi kieltää lailla, mutta eihän niin tule koskaan tapahtumaan, Leif laukaisee ja naurahtaa.

Paavin kuolemakaan ei siis tainnut hätkähdyttää sinua?

– Minusta koko asia on pirun surullinen, koska äijähän on ollut täysi vihannes viimeiset viisi vuotta, mutta samalla hän on toiminut kuitenkin koko katolisen maailman suurimpana johtajana. En oikein voi käsittää ihmisten kiinnostusta ja järkytystä hänen kuolemaansa kohtaan ja jotkut vielä matkustavat oikein Roomaan saakka jättämään viimeiset jäähyväiset.

Hänhän oli kuitenkin vain ihminen.

– Niin, mutta katolisillehan hän edustaa linkkiä Jumalan ja ihmisten välillä. Minua ei edes oikein huvita puhua koko asiasta, koska se on niin helvetin masentavaa.

Oletko muuten koskaan kuullut termiä paavien vetäminen, jonka em. Candlemassiakin coveroinut Trio Niskalaukaus on lanseerannut. Sehän tarkoittaa alkoholijuomien nauttimista siihen malliin, että tarvitsee kaksi henkilöä kantamaan ja yhden puhetta tulkkaamaan.

– Enpä ole, mutta tuotahan voisi vaikka kokeilla ensi viikonloppuna.

Candlemass on uransa aikana ehtinyt hajoamaan jo kahteen kertaan, mutta uskotko Leif nyt, että tämä jälleen kasassa oleva alkuperäinen kokoonpano tulee kestämään seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta?

– Ei helvetissä. En taatusti tule seisomaan lavalla kymmenen tai edes viiden vuoden päästä, koska olen silloin jo liian vanha. Mutta tulemme kyllä tekemään vielä ainakin yhden levyn ensi vuoden aikana. En koskaan suunnittele asioita pidemmälle kuin vuoden päähän, koska elämässäni tapahtuu kumminkin kaiken aikaa niin paljon erilaisia asioita.

Julkaistu Inferno #27/2005

Inferno #26/2005

EVOKEN
Antithesis of Light
Avantgarde Music 
 
8 Kevät auringon lämmittäessä sielua ja ruumista Evoken pyrkimys vastakkaiseen tilanteeseen ei näy vain pelkästään levynnimessä vaan se tuntuu vahvasti myös musiikissa. Kaksinumeroisia minuuttimääriä kestävät kappaleet tunnelmoivat äärimmäisen hitaissa ja synkissä atmosfääreissä ja suhteellisen minimalistinen lähestymistapa musiikkiin on riittävän ilmeikästä pitämään kiinnostusta yllä. Äärimmäisen matalalta kaikuvat murinat saavat kuuntelijan ajatukset kiertämään kehää lohduttomien aivoitusten ympärillä tai vastakohtaisesti toimivat tehokkaana siedätyshoitona krooniselle masennukselle.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Sydämen amiraali
Ranka

8 Uutukaisellaan amiraaliksi itsensä julistanut Martti Servo Napandereineen on jollain käsittämättömällä tavalla onnistunut sulattamaan musiikillaan usean metallimiehenkin teräksisen sydämen. Napander-musiikin leimaaminen puhtaaksi huumori-iskelmäksi osoittaisi ahdasmielisyyden lisäksi asiaan perehtymättömyyttä, vaikka toki molemmat elementit ovatkin kappaleissa lähes alati läsnä.

15 kappaleen mittainen Sydämen amiraali on sisäiseltä koostumukseltaan hyvin samankaltainen aiempien levytysten kanssa. Mukana on pari heti välittömästi Martti-klassikoiksi nousevaa rallia, levyn nimikappale ja Tillintallin sekä viisi-kuusi varmoiksi keikkahiteiksi nousevaa viisua kuten Maapallo radallaan ja Marttyyrin aika. Löytyypä levyltä vielä se yksi pakollinen outo lintu, punkhenkinen ja tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä esittävä Yleiskaava eduskunta. Levyn loppupuolisko onkin sitten helpommin unholaan painuvia kappaleita, joiden suurin vika on useimmiten siinä, että ne yrittävät olla liiankin vakavahenkisiä iskelmiä pahimpana esimerkkinä Tähdet on saaneet peiton.

Loppupeleistä on erittäin vaikea sanoa, mikä tekee hyvän Martti Servo kappaleen. Varmaan vain on, että sellaisen aikana mieliala kohentuu, suu vetäytyy hymyyn ja tanssijalkaa alkaa vipattaa niilläkin, joilla niitä on kaksi vasenta kappaletta. Vaikka tälläkin kertaa biisimateriaali on varsin epätasaista, nostaa parempi puolisko arvosanaa reilusti kokonaisuutta korkeammaksi.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Tavastia, Helsinki 19.3.2005
 
Sydämen amiraali –levynjulkaisua juhlistava Martti Servo & Napander ei lämmittelybändiä kaivannut mukavan täyteen ahtautuneella Tavastialla. Yleisö kävi jo ennen keikkaa siinä määrin kuumana, että ennen keikkaa järjestetyssä huutokaupassa Napander–orkesterin keikkakostyymeista vuosimallia 2003-05 maksettiin lähes järjestään kolminumeroisia euromääriä.

Ennen puoltayötä startannut vajaa 1,5–tuntinen Napander–risteily polkaistiin käyntiin uuden levyn merihenkiseen teemaan sopivilla vanhoilla klassikoilla Reimarivalssi ja Maailman sinisen taivas. Tunnelma oli välittömästi katossa kuin vanhainkodin päivätansseissa, jossa tanssaajille oli tarjottu tripla–annos nitroja. Dementiakaan ei tuntunut vaivaavan musiikin tahdissa vankasti fiilistelevää sekalaista yleisöä, sillä sen verran hanakasti Martintaudin saaneet lauloivat niin uusien kuin vanhojenkin kappaleiden mukana.

Lukuisilla erilaisilla vierailijoilla mm. Wiipurilaisen osakunnan kuorolla varustettu stora-Napander soitti läpi lähes koko uutukaisen levynsä, mutta Maapallon radallaan –kappaleen puuttuminen setistä oli hienoinen yllätys. Tutut vanhat klassikot Hitti-litti Litmasta ja Saunaa myöden täydensivät settiä osuvasti ja tulihan se pakollinen keikanpäättöviisu Viikonloppukin sieltä kuten oli odotettavissa. Harvoin näin rauhallisen musiikin keikalla näkee ja kokee näin riehakasta menoa.

MUSTAN KUUN LAPSET
Talvenranta
Roihu

4 Mustan kuun lapset on aina vaikuttanut tekotaiteelliselta yritykseltä luoda muista erottuvaa ja sofistikoitunutta mustaa metallia. On oikeastaan hieman ihmeellistä, että viidennellä julkaisullaan bändi kuulostaa kömpelöhköjä sovituksia ja munatonta soundipolitiikkaa myöten yhä demotason kokoonpanolta. Laulajan kärinä kuulostaa pakotetun puhdittomalta ja musiikki tuntuu seikkailevan varsin linjattomasti simppeleine melodioineen laidasta laitaan. Vaikka sanoituksissa on uskallettu poiketa genren perusteemoista, kuulostavat teksti yhä angstisen goottiteinin pöytälaatikkorunoudelta.


OVERKILL
ReliXIV
Regain

6 Overkill ei edelleenkään anna armoa ja vaikka takana alkavatkin olla ne päivät, jolloin bändi tappoi talossa ja puutarhassa, on bändi parinkymmenen vuoden jälkeenkin yhä hyvässä iskussa. Levyn nimikin paljastaa uutukaisen olevan 14. kiekko bändin uralla, mitä voidaan pitää varsin kunnioitettavana suorituksena aina omista tyylistään tiukasti kiinni pitäneelle orkesterille.

Overkill ei koskaan ole lähtenyt seurailemaan trendejä vaikka toisekseen eipä se niitä ole koskaan myös itse luonut. Kokoonpanon musiikki perustuu yhä keskitempoiseen perustanakkaan thrash-riffittelyyn, jossa on yhä edelleenkin kaikuja niin bändin punk-juurista kuin 80-luvun metallista. Levyn alkupäähän sijoitettu materiaali tuntuu olevan loppua potkivampaa ja mielenpainuvampaa hyvänä esimerkkinä hypnoottisen ketosäkeen omaava Bats in the Belfry. Lopun materiaali on kyllä tasalaatuista, mutta samalla myös helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos lipuvaa.

ReliXIV ei todellakaan yllätä hyvyydellään muttei huonoudellakaan. Suurimmat hudit levyltä löytyvät heikon tuhnuisista kitarsoundeista sekä levyn ärsyttävästä punk-henkisestä päätösrenkutuksesta Old School.

 
THE MIST AND THE MORNING DEW
The Mist And the Morning Dew
Vendlus

7 Pitkän bändinimen taakse kätkeytyy kotimaista osaamista esittelevä joukkio, jonka neljä kappaletta on alun perin julkaistu promona ja nyt bonuskappaleella varustettu MCD nostattaa ennakko-odotuksia tulevan täyspitkään suhteen. Bändin nimi kuvaakin varsin hyvin kauniisti ja rauhallisesti eteenpäin soljuvia hypnoottisia kappaleita, joita edesmenneestä Unholystakin tunnettu Veera Muhli hauraan herkästi tulkitsee. Mistään synkistelystä musiikissa ei ole kysymys, vaikka etäisesti useat folk-henkiset melodiat taustalle upotettuine viuluineen ovatkin tenhoavan surumielisiä.

The Scourger

Jos orkesteri kantaa nimeä The Scourger ja yhtyeen kiinnittäneen yhtiön nimi on Stay Heavy Records, ei kyseessä voi olla kuin heavy tai thrash metal. Jälkimmäinen osuukin oikeaan The Scourgerin kohdalla, mutta valitsiko thrash teidät vai te thrashin?

Seppo: – Thrash oli luonnollisin vaihtoehto, kun ei muutakaan osaa.

Jari: – Thrash valitsi meidät sanansaattajiksi kylvämään pyhää asiaa.

Mikä sitten on thrashin syvin olemus ja miksi juuri nyt thrash tuntuu olevan nousussa?

Jari: – Ei tällaisessa primitiivisessä mätössä paljon syviä olemuksia ole, saati tule! Pelin henki lähinnä ”löysät pois, viidakon lait kunniaan” –osastoa.

Suurimmasta osasta The Scourgerin biisejä ja riffejä vastaa rumpali Seppo Tarvainen, jonka syntymä tapahtui samoihin aikoihin thrashin kultakauden kanssa 80-luvun puolessa välissä. Nuoresta iästään huolimatta herra on osannut väsätä kipakoita rässiralleja.

Seppo: – Eikös se pojasta polvi parane? Jo hiekkalaatikolla paskat housussa tuli kontattua mm. Acceptin tahdissa, kiitokset vaan isukille.

Solisti Jari Hurskaisen ääntely on siinä mielessä ilahduttavaa kuunneltavaa, että mukana on kuitenkin ripaus melodiaa kun niin moni thrash-bändi tyytyy nykyisin enemmän pelkkään huutoon tai örinään toisin kuin 80-luvulla.

Jari: – Eipä tässäkään sen kummempia yhtälöitä ole ynnäilty laulutyylin suhteen, mutta kyllä ne suurimmat vaikutteet sieltä kasarikaudelta löytyy ja varmasti ilman tietoisuutta asioita pulppuaa selkäytimestä.

Orkesterilla tuntuu olevan hurjat suunnitelmat täksi vuodeksi, debyytti MCD julkaistiin helmikuussa, videokin pitäisi tehdä ja julkaista vielä täyspitkä lokakuun aikana. Ajaako tiukkatahtinen musiikki myös kovatempoiseen työntekoon?

Jari: – Kyllä tässä todellakin on vakaa tarkoitus panna täysi höyry päälle alusta lähtien. Kello käy ja mäkin alan olemaan kohta vanha puhumattakaan kitaristi grandpapa Nybergistä! Voidaan jarrutella sitten myöhemmin ja eihän sitä tiedä milloin se menestyskipsi iskee.

Kuinka tärkeitä ovat hyvät kontaktinne ja bändimenneisyytenne The Scourgerin uran alkuvaiheiden suhteen olleet ja oltaisiinko nyt tässä MCD kädessä, jos ei esimerkiksi Tony Talevan perustamaa Stay Heavy Recordsia ja sen kontakteja olisi ollut?

Jari: – Täytyy kyllä rehellisesti todeta, että ainakaan toistaiseksi ei hirveästi ole päässyt hyödyntämään menneisyyttä taikka nk. suhteita. Aika tyrkytyspohjalta läheteltiin ensidemoa ristiin rastiin, osoitteita sain Talevalta jos sitä voi pitää hyötynä. Se että Stay Heavy kiinnostui helpotti luonnollisesti tätä pohjasontaa, nyt voi toivottavasti keskittyä enemmän oleelliseen.

Mikä tekee teistä tsekkaamisen arvoisen ja kuinka eroatte muista samalla myllytysalalla toimivista suomalaisista kokoonpanoista?

– Me ollaan ehdottomasti liveryhmä ja mikäli kuulija löytää itsestään vähänkään masokistia taikka sadistia, niin lupaamme tarjota konkreettista ruoskaa ainakin eturiville! Loput saavat kokonaisvaltaisen ripityksen, jonka myötä on varmasti puhtoinen olo. Tulkaa ja kokekaa!, kiteyttävät Jari ja Seppo yhdessä bändin olemuksen.

Julkaistu Inferno #26/2005

MARTTI SERVO & NAPANDER – SEILORIT AMORIN ASIALLA

Kevät alkaa olla käsillä ja veneilijöiden odotellessa vesistöjen sulamista alkavat myös useimmilla hormonit hyrrätä takatuuppareiden tahtiin. Martti Servo Napander–orkestereineen juhlistaa tulevaa vuodenaikaa ja alkavaa veneilykautta julkistamalla viidennen tulevaa vuodenaikaa ja alkavaa veneilykautta julkistamalla viidennen Sydämen amiraali –nimeä kantavan täyspitkän. 

Kevät tulee ja lumi sulaa, joko mahdat Martti kuumeisesti odotella seilauskauden alkua?

– Kyllä. Omistan Yamarin rattiveneen, jossa on 9,9hv Yamaha perässä. Ohjauskaapeli on nyt kyllä poikki, joten ohjata täytyy perinteisesti spaakilla. Saas nähdä nouseeko se plaaniin tänä kesänä.

Niin uuden albumin kannessa kuin nimessäkin kannat amiraalin upeaa lakkia sekä titteliä, joskin sydän–etuliite pehmentää muuten hieman sotaisalta kalskahtavaa sotilasarvoa. Mahdoitko jo armeijapalvelusta suorittaessasi olla laivaston palveluksessa vai kenties jossain muussa aselajissa ja kuinka korkealle armeijan hierarkiassa ehdit nousta asepalveluksesi aikana?

– Martilla on kauppamerenkulun puolimatruusin pätevyyskirja tammenlehvin. Laivaston koneistossa minulla on ollut mahdollisuus astua miinalaiva Pohjanmaan täkille.

Esimakua tulevasta levystä saatiin jo viime vuoden lokakuussa, jolloin julkaistiin levyn ensimmäinen singelohkaisu Vahva näyttö kaverinaan Rinnereggae. Vielä tuolloin Martti vakuutteli, molemmat singleraidat päätyvät myös täyspitkälle, mutta toisin kävi. Vaikka Sydämen amiraali –albumi onkin vahva näyttö Napander-osaamisesta, loistaa itse Vahva näyttö poissaolollaan.

– Kyseessä on taitava syksyn singlen tekohengitys. Jättämällä Vahva näyttö –kappaleen pois levyltä, toivomme mahtavan kiinnostuksen ko. singleä kohtaan jatkuvan. Yritys on epätoivoinen, mutta olemme siihen valmiit.

Näin uuden levyn julkaisun kynnyksellä sinut on viety useaan mediaan aina televisiota myöten ja julkaiseepa eräs aikakausilehti trendikästä nettipäiväkirjaasikin kotisivuillaan. Onko sinusta tullut nyt mediapersoona sekä lemmikki ja kuinka kuuluisuus sinulle oikein istuu?

– Martti on median karvaturrikka ja sisäsiisti vahtikoira. Kuuluisuus istuu hyvin, kunhan sitä muistaa kouluttaa. Kädestä se ei kuitenkaan suostu syömään, näin luulen. Asia on minulle kuitenkin outo.
 
Kalamiehen kaveri

 Levyn nasevasta käyntiin polkaiseva avausraita Nyt nappaa yhdistää niin kalastus– kuin rakkausasiatkin, mutta mikä mahtaa olla Martin mieluisin kalastusväline ja suurin saalis niin kalastuksen ja rakkauden maailmassa?

– Saalista on tullut paljon ja hyvää molemmissa lajeissa. Kalajutut jätän kuitenkin kerskureille. Niin rakkaudessa kuin kalastuksessakin on paras laji pilkkiminen.

Mistä runsaasti positiivista Napander-energiaa hehkuva levyn kakkosena oleva Maapallo radallaan
–viisu oikein kertoo ja onko kappaleessa nautittu kahvi kenties pannu– vai suodatinjauhatusta?

– Pannukahvi on hyvää. Se on dieseliä. Tulee poroja suuhun ja niitä syljeskellessä kuuluu thyithyi–ääni. Ko. kappaleesta tulee minulle mieleen kesäinen alkuilta rauhallisen parantolan puukuistilla.

Sydämen amiraali –kappale yhdistää sukellusveneet ja rakkausteeman ja viime syksyisen juttutuokiomme mukaan ”Sydämen amiraali on nimenomaan miehen ja naisen välistä meritaistelua, jonka lopuksi Martti antautuu täysin painekammiossa.” Vaikka kertojaminällä ei alussa menekään kovin hyvin ja rinta viistaa syvänteiden pohjamutia, on lopputulos kumminkin onnellinen. Kuinka syvällä pohjamudissa Martti itse olet kyntänyt?

– Korkataan vasta pohjalla, sanoi pullosukeltaja. Kyllä syvyydet ovat Martille tuttuja. Pohjalta kannattaa ottaa lietenäyte mukaan muistoksi. Kyntämiseen tai muuhun maan muokkaukseen pohjaliete ei ravinnekoostumuksensa vuoksi kuitenkaan sovellu.

Yksi ehkä kunnianhimoisimmista ja rullaavimmista Napander–sävellyksestä on levyn seitsemäs kappale Marttyyrin aika, jonka upea laulumelodia vie väkisin mukaan. Mutta kuka marttyyri oikein on ja miksi ja koska hänen aikansa on?

– Käsittääkseni historiallinen marttyyrien aika oli vajaa 2000 vuotta sitten. Tuolloin alkuseurakuntaan kuuluneita esikristillisiä hahmoja vetäistiin kivenmurikoilla visiiriin ja syntyi kuolleita hahmoja, joita ruvettiin kutsumaan marttyyreiksi. Elämmekö nyt marttyyrin aikaa? Siitä ei minulla ole mitään tietoa.

Perinteisen Napander-viisujen lisäksi levyllä tuntuu olevan muutama niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti hieman vakavahenkisempi kappale. Onko pilke Martin silmäkulmasta häviämässä vai ollaanko jatkossakin tillintallin? Voidaanko Tillintallin nähdä sanoituksellisesti eräänlaisena preludina jo klassikoksi muodostuneelle Viikonloppu–hitille?

– Pilke ei ole kadonnut. Välillä se vaan vaihtuu väkeväksi salamoinniksi. Ja kyllä Tillintallin ehdottomasti on samalla Viikonloppu–jatkumolla, jolle loppua ei ole näkyvissä. Napanderin alkoholipoliittisten kannanottojen muistio paisuu edelleen.

Mitä muuten mahtaa oikein olla tämä Tillintallin–kappaleessa mainittu ”tsuippa” ja sen ryystäminen noin tarkemmin määriteltynä ja mikä on mieleisesi tsuippa?

– Tsuippa on olutta. Pikkutsuippa on pullollinen ja iso tsuippa tuopillinen. Martille mieluisinta on kotimainen märkä.

Albumin on mainostettu sisältävän Yleiskaava, eduskunta –nimisen punkkirallin, josta kapinaa ja napinaa ei puutu, mutta mitä vastaan sinä Martti erityisesti kapinoit?

– Kyllä Martti on kapinassa James Deanin linjoilla. Kapinaa ilman syytä ja suuntakin löytyy sieltä minne nenä näyttää.

Uutukaisella koko Napander-orkesteri pistelee parastaan Martti itse mukaan lukien, mutta useimmiten muu bändi jää hieman taka-alalle ja Martin varjoon. Kuinka nyt kehuisit koko orkesteria ja heidän merkitystään lopputuloksen kannalta?

– Orkesterimme on korvaamaton ja täydellinen. Kaikilla Napander–muusikoilla on uudella levyllä omat tähtihetkensä, mutta erityisesti tällä kertaa kannattaa kuunnella basisti Erkka Alosta. Mistä noin kauniit ja musikaaliset bassolinjat tulevat?

Julkaistu Inferno #26/2005

Inferno #25/2005

DEATH ANGEL
Archives & Artifacts
Rykodisc

9 Ulkoisesti tarkasteltuna Archives & Artifacts on massiivinen ja tarpeeseen tuleva paketti, jonka hinta on enemmän kuin kohdallaan. Viime vuonna julkaistun hienon The Art of Dying – paluulevyn myötä orkesterilla on taas kysyntää ja aiemmin vaikeasti CD-formaatissa saatavilla olevat Death Angelin kaksi ensimmäistä levytystä The Ultra-Violence (-87) ja Frolic Through the Park (-88) ovat valitettavan vähän tunnettuja Bay Area speed metallin merkkiteoksia. Boksi korjaa tilanteen tämän suhteen ja kasvojenkohotuksena toimii levyjen uudelleenmasterointi. Ikävä vain, että levyjen sanoitukset on korvattu CD-vihkosessa turhilla bändikuvilla sekä keikkajulisteilla.

Kahdeksantoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Death Angel debyytti kuulostaa yhä hyvältä ja vauhdikkaalta rässipläjäykseltä, johon rupiset ja lähes demomainen tuotanto istuu hyvin. Kappaleista kuuluu selkeästi nuoruuden into ja vimma, mikä tuntuu nykyisen lähes kadonneelta luonnonvaralta. Vaikka monesti biiseihin on ympätty lukemattomia osioita ja riffejä hieman kömpelöstikin, on kokonaisuus yhä lähes yhtä kiehtova kuin ilmestymisensä aikoihin. Bonukseksi lyöty levytyssopimuksen poikinut Kill As One –demo on äänenlaadultaan yllättävän laadukas, mutta biisiennimiä lukuun ottamatta mitäänsanomattomalla sisällöllä ei juurikaan ole mitään tekemistä täyspitkän kanssa.

Vain vuosi ensimmäisen levynsä jälkeen julkaistu Frolic Through the Park esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, joka oli jalostanut musiikkia entistä kauemmaksi debyytin nopeasti kohkaamista. Kappaleista löytyy entistä enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja mukaan oli uskallettu ottaa entistä rennompaa rokkaavaa asennetta sekä fiilistelyä. Jälkikäteen kuunneltuna levy on varsin looginen etappi kohti bändin kolmatta ja hienointa levyä Act III. Albumi on varusteltu kolmella aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, mitä seikkaa ei tarvitse ihmetellä sillä sen verran tusinatavaraa ne kaikki ovat.

Boksin bonuksina CD:llinen pahvilaatikkojen kätköistä kaivetuilta kaseteilta löydettyjä aiemmin julkaisemattomia demokappaleita vuosilta 82-89 sekä vanhoja promovideoita yms sälää sisältävä DVD. Rarities-levy on laadultaan yllättävän hyvä, mutta levybonusten lailla sisältö on selkeää ylijäämämateriaalia ainoana selkeänä valopilkkuna maalaileva A Passing Thought. Puolituntinen DVD kruunaa komeuden, vaikka lyhyenläntä kokonaisuus onkin jaettu puoliksi haastatteluiden ja kolmen videon kesken.

Audio-visuaalisesti tarkasteltuna boksin esittelee bändin historian varsin kattavasti, mutta kaipaamaan erityisesti jää jäsenten itsensä kirjoittamia muistelmia, joille olisi kyllä ollut tilaa pelkistetyissä CD-vihkosissa.

  
FALLEN
A Tragedy’s Bitter End
Aftermath

6 Funeral-miehen sivuprojektina startanneen Fallenin debyyttikiekko etenee raskaamman doomin parissa, mutta aivan funeral doomiksi en tätä vielä laskisi, vaikka saatekirje näin väittääkin. Puhdas mieslaulu tulkitsee musiikkia kelvollisesti, mutta ajoittainen matalalta vedetty tummempi tulkinta kuulostaa hieman koomiselta ja väkinäiseltä. Musiikki on oikeista osasista rakennettua, mutta vailla vahvempaa tunnelatausta tai minkäänlaista yllätystä. Tästä jotain kertoo ehkä sekin, että levyn kauneimmaksi ja parhaimmaksi anniksi nousevat keskikohdan ja lopun lyhyet pianotunnelmoinnit.

 PANTHEЇST
Amartia
Firedoom

8 Lapinlahden lintujen huumoripitoinen 80-luvun TV-show kantoi aikanaan nimeä Seitsemän kuolemansyntiä, mutta vaikka Pantheistin toinen levy käsittelee samaa teemaa, ei tunnelma ole läheskään yhtä hilpeä. Kostaksen johtamat ruumisvankkurit ovat ehtineet muutaman askeleen lähemmäksi viimeistä leposijaa ja arkunkantajiksi on katsottu tarpeelliseksi värvätty pari miestä Esotericista lisää.

Sisällöllisesti Pantheistin uudet synkät musiikkisaarnat eivät eroa paljoakaan edellisestä 2003 julkaistusta O Solitude –albumista. Synkeän ja painostavan hitaan funeral foomin parissa liikutaan yhtä, vaikka ilmaisua onkin hieman laajennettu mm. sopivan säästeliäästi käytettyihin goottityylisiin laulusuorituksiin ja puheosuuksiin. Muuten musiikki on yhä pääasiassa haudan takaa kaikuvalla matalalla murinalla tulkittuja sanoja massiivisten kirkkourkujen soidessa taustalla. Teoksen jakaminen kymmeneen raitaan edellisen viiden sijasta on toimiva ratkaisu, sillä nyt musiikin lähestyminen on aiempaa helpompaa tunnelman kärsimättä millään tavoin.

Kaamosmasennukseen taipuvien on levyä kuunneltaessa syytä varata kirkasvalolamppu lähelle, ettei suomalainen hamppukravatti ala tuntumaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muiden kannattaa kuunnella Amartiaa, mikäli kevätauringon valkeista nietoksista heijastuva valo alkaa koskea silmiin ja lintujen liverryksen käydessä piinaavasti korviin.




RECKLESS TIDE
Repent Or Seal Your Fate
Armgeddon Music

6 Wacken Open Air 2004 Metal Battlen voitosta saksarässiä soittava Reckless Tide kuittasi levytyssopimuksen ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuloksena on orkesterin ensimmäinen täyspitkä. Kahden äänialaltaan varsin erilaisen laulajan käyttö tuo väriä musiikkiin, jossa riffittely ja soitto on hyvällä tavalla tarkan kliinistä ja repivää. Kaasupoljinta painellaan vaihtelevasti myös biisien sisällä ja esille putkahtelevat yllättävät melodiat maustavat kokonaisuutta. Potentiaalia orkesterista kyllä löytyy, mutta 14 biisin ymppääminen 54 minuuttiseksi kokonaisuudeksi on turhan suuruudenhullu ratkaisu.

TOTAL DEVASTATION
Reclusion
Firebox

9 Jos Total Devastationin debyyttiä Roadmap of Pain voisi kuvata esineenä, olisi lähin vertailukohta kahden metrin ratakiskon pätkä kolkolla grafiittien ja urean kyllästämällä rautatieasemalla. Lohdutonta, raskasta ja urbaania. Reclusionilla Karhulan pojat parrakkaat ovat takoneet rautapalaa huomattavasti kiharammaksi ja pidemmäksi, eikä kiskon muodostamasta radan suunnasta voi missään vaiheessa olla täysin varma.

Orkesteri takoo edelleen määrätietoisen raskaalla otteella instrumenteista ääniä pihalle, mutta syvyyttä on tullut mukaan ison miehen sylillisen verran. Bändin pienimuotoiseksi tunnusmerkiksi nousseet koneinstrumentit louhivat aiempaa huomaamattomammin mutta tarkemmin tehden lopputuloksesta entistä siistimpää jälkeä. Vaikka suurin osa ratkaisuista saattaa kuulostaa äkkivääriltä ja yllättäviltä, löytyy jokaisen valinnan takaa selkeä loogisuutta kuuntelemalla levyä tarkemmin. Total Devastation osaa ja ennen kaikkea uskaltaa nyt fiilistellä jopa kepeämmin unohtamatta kuitenkaan synkkyyttä ja näiden vastakohtien ansioista mättökin kuulostaa aiempaa rankemmalta. Ensimmäisen levyn puskutraktorimainen linja on vaihtunut jouhevasti ketteräksi mutta maa-ainesta taatun tehokkaasti siirtäväksi pyöräkuormaajaksi.


UMBRA NIHIL
Gnoia
Firedoom

6 Aiemmin Aarnin kanssa split-CD:n julkaisseen Umba Nihilin esikoiskiekko ei vastaa sille ladattuja odotuksia. Synkän ja mystissävytteisen doomin kiemuroita kulkevassa musiikissa on paljon kiehtovia ideoita ja sävyjä, mutta toteutuspuolella niistä ei ole saatu läheskään kaikkea irti. Tuntuu kuin musiikkia olisi pääasiassa sävelletty fiilispohjalta improvisoiden vailla selkeätä päämäärää luoden satunnaisista erillisistä ideoista yksittäisiä kappaleita. Lopputulos on ajoittain varsin toimiva, mutta turhan usein myös tympeällä tavalla väritöntä ja puuduttavaa lauluna toimivaa vaisua murinaärinää myöten.

SCAR SYMMETRY – TAVATON TUHKIMOTARINA

Muutama kuukausi perustamisensa jälkeen Scar Symmetry nauhoittaa huhtikuussa 2004 yhden biisin, saa sen perusteella levytyssopimuksen ja vajaa vuotta myöhemmin julkaisee yhden mielenkiintoisimmista ja yllättävimmistä melometallikiekoista vuosikausiin. Aivan kuten Tuhkimo hukkasi toisen lasikengistään, mutta sai silti prinssinsä.

Vaikka Scar Symmetryn lyhyt ura on ollut melkoista nousukiitoa, ei tilanteeseen ole tultu pelkästään ruusuilla tanssimalla. Debyyttikiekon 12 veisun luominen ja purkittaminen lyhyessä ajassa ei ollut aivan helppo homma, minkä orkesterin rumpali Henrik Ohlsson vahvistaa.

– Sovimme yhdessä levy-yhtiön kanssa, että äänitämme levyn heti ensi tilassa koska halusimme ryhtyä hommiin heti välittömästi. Vasta aloittaessamme tekemään uusia kappaleita tajusimme millaisen urakan edessä me oikeasti olemme. Päivämäärien sopiminen on aina helppoa, mutta niistä kiinnipitäminen vaatii rutosti energiaa. Onneksi koko Scar Symmetry konsepti vain inspiroi meitä siinä määrin, että meille syntyi suuri joukko loistavia ideoita mitä toteuttaa biiseiksi sovitussa aikataulussa.

Jonas Kjellgren, tuttu yhteyksistään mm. Centinexiin ja Carnal Forgeen ei vain soita Scar Symmetryssä kitaraa, vaan ehti myös tuottamaan ja miksaamaan yhtyeen debyytin, vaikka lukemattomien kosketin- ja kitaramattokerrosten saaminen halutunlaisiksi oikeille paikoilleen veikin runsaasti aikaa ja energiaa. Kaikesta kiireestä huolimatta Henrik on erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

– Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa käytettävissämme, albumi saattaisi kuulostaa hieman erilaiselta kuin nyt, mutta on mahdotonta sanoa tarkasti mitä olisimme tehneet toisin.

Levyn 11. raita Seeds of Rebellion oli juuri se demon ainut raita, joka poiki levytyssopimuksen Metal Bladen tytäryhtiön Cold Recordsin kanssa. Henrik, mikä tuosta kappaleesta tekee niin erityisen ja edustaako se sinusta levyn parhaimmistoa?

– Siinä mielessä tuolla kappaleella on erityinen asema, koska juuri se antoi viittauksia levy-yhtiölle mistä Scar Symmetryssä oikein on kysymys. Saatuamme tuon biisin valmiiksi se antoi myös meille hieman osviittaa mihin suuntaan bändi alkaisi edetä, koska sitä ennen meillä ei ollut mitään konkreettista lähtökohtaa. Kappalehan on hyvä joskin aika tyypillinen Scar Symmetry ralli, mutta minusta levyllä on kyllä paljon parempiakin biisejä kuin tuo.

Ensimmäinen puoli 

Rumpalismies itse määrittelee bändin musiikin tavaramerkeiksi vaihtelevat lauluosuudet, koskettimien runsaan käytön, raskaan riffittelyn sekä monimutkaisen mutta tarttuvan rytmiikan väheksymättä mielenkiintoisia musiikillisia ja sanoituksellisia ideoita. Vaikka määrittely kuulostaa aikamoiselta sekametelisopalta, Henrik kertoo biisirakenteiden olevan pääosin aika helppoja.

– Sovitukset tulivat aika luonnollisella tavalla, koska halusimme päästä hyvään ja helposti omaksuttavaan lopputulokseen. Sävellyspuolesta vastaavien kitaristien kappaleisiin ei paljoa tarvinnut koskea, korkeintaan ottaa jotain pois tai lisätä jotain pientä jonnekin tavoitteena saada kappaleet kulkemaan paremmin.

Levyn alkupuoli kuulostaa loppua huomattavasti tarttuvammalta ja yksinkertaisemmalta, kun taas loppua kohden mennään huomattavasti haastavamman joskin pidemmän päälle palkitsevamman materiaalin pariin. Henrik kertoo solisti Christian Älvestamin olevan vastuussa lopullisesta kappalejärjestyksestä.

– Christianin ideana oli laittaa kappaleet sellaiseen järjestykseen, joka tekisi kuuntelukokemuksesta mahdollisimman mielenkiintoisen enkä usko, että hän yritti pistää helpommin omaksuttavia kappaleitamme levyn alkuun. Minusta levyn päättävät Seeds of Rebellion ja The Eleventh Sphere eivät ole sen monimutkaisempia kuin esimerkiksi albumin avausraita Chaosweaver.

Vaikka jokainen levy-yhtiö hehkuttaa jokaisen julkaisemansa levyn saavan huippuarvioita kaikissa medioissa, tuntuu tämä olevan lähes poikkeuksellisesti totta Scar Symmetryn tapauksessa. Tiesittekö missään vaiheessa, että teillä oli levy täynnä vahvoja kappaleita?

– Kyllähän me tiesimme että levy kuulostaa hyvältä, mutta ei meillä ollut minkäänlaista hajua siitä kuinka levy tultaisiin ottamaan vastaan, koska ei sellaista voi koskaan ennustaa. Olemme aivan ällikällä lyötyjä, kun levy tuntuu keräävän hyviä arvioita joka paikassa ja onhan tällainen menestyksen seuraaminen toki mukavaa. Ehkä tämänkaltaiselle musiikille on vain juuri nyt kysyntää ja että Symmetric in Design pystyy täyttämään tuon kysynnän.

Sieluun koskee 

Kysyttäessä mihin ihmisten kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota Scar Symmetryssä, on Henrikin vastauksena sanoitukset.

– Olen vastuussa kaikista sanoituksista, joten toki minusta ihmisten kannattaisi lukea ne huolellisesti. Saan sanoitusideani pääasiassa laulumelodioista ja yritän lyriikoillani seurata musiikin senhetkistä tunnelmaa. Kun esimerkiksi laulaja murisee, on tekstinikin brutaalia ja puhtaissa lauluosuuksissa taas melankolisempia ja enemmän ajatuksia herättäviä.

– Levyn nimessä on taas viittauksia kvanttifysiikkaan ja kuvioihin kuten spiraaleihin ja ympyröihin, jotka toistuvat luonnossa eri yhteyksissä. Mitä bändin nimeen tulee, niin siinähän yhdistyy kova sana ”Scar” ja pehmeä ”Symmetry”, kyse on siis eräänlaisesta tasapainosta kuten Yin/Yang. Itse näen näiden kahden sanan yhdistelmän merkityksen siten, että eläessään jokainen ihminen saa tunnepuolella arpia, mutta kuitenkin niin, että elämässä on symmetria alati läsnä. Tähän me kaikki voimme samaistua ja tavallaanhan se on eräänlainen ihmisenä olemisen perusajatus.

Tarvitseeko sitä nyt meikäläisenkin alkaa vanhoilla päivillä lukemaan rakettitiedettä, että ymmärtää mistä sinä kirjoitat?

– Eipä tarvitse, sillä enhän itsekkään ole sellainen ja tuskinpa edes tuon alan proffat tällaisia juttuja miettivät, Henrik naurahtaa. Minusta on vain täysin luonnollista kirjoittaa tällaisia tekstejä, vaikka en oikein tiedä miksi ne minua kiinnostavat. Kait nuo asiat ovat koodattuna DNA:hani tavalla jota en ymmärrä, mutta seuraavan vain mielenkiintoni kohteita, koska se tuntuu minusta hyvältä.

Julkaistu Inferno #25/2005

KOTITEOLLISUUS – LÖYLYNLYÖMÄT LAUTEILLA

Kotiteollisuuden uusin levy ei kanna nimeä Löylynlyömät, vaikka aikanaan niin väitettiinkin. Sen sijaan kaksi oikeaa löylynlyömää herrat Jouni Hynynen ja Jari Sinkkonen istutettiin Infernon toimesta kuitenkin saunan lauteille, syötettiin ja puhuttiinpa siinä sivussa asiaakin.
	Helmikuun 2. päivän illaksi residenssini ovesta astuu sisään kaksi vakavaa miestä. Takana on 2,5 kuukauden mittainen niin fyysisesti kuin henkisesti raskas äänityssessio eikä väsymyksestä voi syyttää pelkästään nautittuja väkijuomia. Suuremmitta seremonioitta Jouni paiskaa kouraani masterointia vailla olevan levyn, jolta löytyy kaikki sessioiden aikana tallennetut 14 raitaa. Alamme noudattaa illan agendaa, pistämme levyn soittimeen, riisumme itsemme Aatamin asuihin ja torppaamme läskit hikikoppiin. On aika aloittaa ruumiin puhdistus.
Saunassa on joukko hiljaisia miehiä. Siinä missä minä keskityn levyn avausraitaan Hulluutta ja humalaa, KT-kaksikko alkaa keskustella levyn lopullisesta kappalejärjestyksestä. Siinä missä herra Hynynen on pohtinut asiaa lähinnä tekstien kannalta, laatisi herra Sinkkonen järjestyksen musiikin ja sen herättämien fiilisten perusteella. Kummatkin ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että levyn avausraita on ehdottomasti juuri ämyreistä pauhaava kappale. Saunottuamme, korkattuamme sauna- ja ruokaoluet ja ravittuamme itsemme miehet kalsareissaan istahtavat kabinetin puolelle. On sielunpuhdistuksen aika. Jari: – Kyllähän tää oli yksi meidän kosteimmista levytyssessioista ikinä ja vaikka enhän mie yleensä hirveesti hörpi, niin nyt tuli kyllä sellainen tunne, että otti itekkin yllättävän paljon. Vaikka olinhan mie ihan harrastelija siuhun ja Janneen verrattuna. Jouni: – Kyllähän se tuntui vähän, että hommat karkas lapasesta ja ruvettiin siinä oikein Janne kanssa miettimään, että rupeaako se tuo alkoholin käyttö oikein vaikuttamaan työntekoon. Sellane raja meillä on tähän asti ollut, että toki saa olla hilpeenä, mutta että se ei saa vaikuttaa soittamiseen. Ei mitään hirveitä rapuloita, vaan heti aamusta saakka pitää olla tikissä valmiina työntämään. Nyt rupes vähän oleen jo sellasta, ettei oikein pystynyt toimimaan. Jari: – Sen takia mie läksinkin välillä pois viettämään aikaa perheen parissa, koska muuten se olis menny siihen, että olis kaksi viikkoa rairatellu kylillä. Jouni: – Mikollahan (Karmila, tuottaja & äänittäjä) oli sama juttu, se kovasti skarppas eikä lähtenyt siihen viinaralliin mukaan, koska sillä menee työkyky aika nopeasti. Jotenkin nyt tuntuu, että Karmilalla oli aika iso vastuu meistä, että se oli entistä enemmän iskänä tossa hommassa vähän kyttäämässä poikien perään. Sanat tippuvat hitaasti vailla tuttua riehakkuutta, eikä kummankaan äänessä ole minkäänlaista ylpeilyn häivää. Helppoa ja vaikeaa Edellisestä levystä poiketen rummut, bassot ja peruskitarat jouduttiin äänittämään Petrax-studiolla Hollolassa. Laulut sen sijaan tallennettiin tuttuun tapaan basistin Hongiston kartanolla ja taustalaulut Music Bros –studiolla. Ratkaisuun on syynsä. Jouni: – Hongistollahan on himassa helvetin iso olohuone, missä äänitettiin Helvetistä itään rummut, mutta nyt perhetilanteesta johtuen sinne ei voitu mennä olemaan kuukausikaupalla. Lähtökohta kumminkin oli, että pitää olla iso tila missä on hyvä nauhoittaa rummut. Ajateltiin sitten, että mennään keskellä mettää. Jouni: – Vaikeahan sitä on selittää, mutta meillä on sellainen perusajatus, että lähdetään aina johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa myö saadaan olla keskenämme rauhassa. Se miten paljon myö siellä maaseudulla sitten ollaan on vaan lähinnä äänitykset ja illat riekutaan kumminkin kylillä. Petrax-studiota äidytään kehumaan ja jotain paikan synnyttämästä hyvästä fiiliksestä kertoo ehkä sekin, että Jari paukutteli rummut sisään vaivaisessa neljässä tunnissa. Jari: – Äijien kanssahan on vaan helppo soittaa ja eihän meidän musa oo mitään progea vaan sitä AC/DC:tä, niin onhan ne siinäkin mielessä helppoja soittaa. Perusedellytyshän on, että ne biisit on reenattu kun mennään studioon. Aina ne kappaleet kumminkin jää sen verran auki, että sinne voi soittaa fiiliksen mukaan jotain mitä koskaan aiemmin ei oo edes kokeillu. Jari: – Näinhän se vaan menee meillä, vedän luurit päähän, sieltä tulee klikki ja demokitara ja ei kun rupean paiskoon. Sitten kun on vielä hyvä fiilis, niin se kuuluu ja hommat menee jouhevasti. Jotkut otot saattaa mennä ykkösellä ja toisiin saattaa joutua ottamaan jonkun kertsin uusiksi. Eihän mulla tänä päivänä enää mitään hieromista vastaan ole jos kerran on tarve, mutta nyt vaan oli hemmetin kiva soittaa eikä tarttennu. Kotiteollisuuden neljänneksi jäseneksi voi hyvin nimittää Mikko Karmilaa, sen verran vakiintunut asema miehellä on tekotiimissä. Eikä tarvetta kuulemma vieläkään ole vaihtaa miestä nappuloiden ja suorien kommenttien takana. Jouni: – Mie kysyin suoraan Mikolta miksausten yhteydessä, että oot sie täysin tympääntyny tähän meidän hommaan ja että jos joskus sellainen tilanne tulee, niin sanot sitten suoraan päin naamaa etkä ala kiemurtelemaan. Mikko siihen vaan, että no, eihän teitä kukaan muukaan jaksais tehdä. Se oli Mikon tapa ilmaista asia, että ei hää halua lopettaa työntekoa meidän kanssa. Jouni: – Nytkin tosin oli jo sellaisia hetkiä, että pikkasen jopa koroteltiin ääntä, mutta sehän on hyvä vaan. Kun kerran jotain yhdessä tehdään, niin pitää silloin myös pystyä avoimesti puhumaan asioista. Mistä sitä sitten alettiin keskustella ns. isoilla kirjaimilla? Jari: – Ameeban (Hongiston) basson soitosta ja yhdessä vaiheessa alkoi jo melkein käymään Ameebaa sääliksi, kun ei se urpo ollut treenannut ja hommat ei luistanut. Karmilalla oli vielä huono päivä, niin kyllä Ameeba sai kuulla kunniansa ja se rupes itekkin jo menee puihin. Jouni: – Laulusessiot oli kanssa yhtä helvettiä. Huudot meni kyllä ihan tuosta vaan, mutta puhtaiden laulujen tekeminen oli jostain syystä paljon vaikeampaa kuin edellisellä levyllä, herra Hynynen pohtii. Fyysisesti vai henkisesti vaikeaa? Jouni: – Molemmin kummin ja kyllähän se alkomahooli vei kanssa sitä ääntä. Olihan siinä vähän tietty kurkkukipuakin mukana, mutta sitten oli tää henkinen puoli. Jotenkin tuli sellane tunne siinä, että perkele kyllä sitä pitäisi olla kehittynyt laulajana näiden vuosien aikana sen verran, ettei tartteis tälleen hinkata. Mutta eihän se vaan ole niin. Onneksi nuo taustalaulajat pystyi aika paljon paikkailemaan, Jouni hekottaa. Vaan keikoillapa tuota apua ei ole. Jouni: – No ei, mutta sellane rääkyminen taas kuuluu meidän livehommaan ja siinä mie tunnenkin olevani hyvä. Studiossa taas tunnen paskuuteni hyvinkin konkreettisella tavalla. Synkkää jynkytystä Molemmat herroista myöntävät, että uusi levy on edellistä huomattavasti synkempi. Asiasta ei kuitenkaan voi syyttää keskelle vuoden synkintä aikaa sattunutta äänityssessiota. Jari: – Enempi synkkyyteen vaikutti kunkin eletty tai sillä hetkellä elettävä elämä joka kyllä tulee sieltä lävitse. Jouni: – Miulla ainakin on ollut viimeinen vuosi sellasta helvettiä, että sen pitäs kyllä kuulua levyllä ja oon siitä aika vakuuttunut, toteaa partasuu vakavana. Jari: – En tiedä voiko näin sanoa, mutta uudessa levyssä on kumminkin enemmän sydäntä mukana kuin koskaan ennen. Jouni: – Miulle levy on ainakin ihan vitun henkilökohtainen. Jari: – Jotenkin on niin paljon tapahtunut kaikille kaikkea. Jouni: – Se on totta, myö kolme löydetään siitä ehkä semmoisia…, Jouni pysähtyy tuumimaan hetkeksi. Asioita, mitä kukaan muu ei koskaan tule löytämään? Jouni: – Niin, siellä on jotain sellasta mitä tässä viimosen 1,5 vuoden aikana on yhdessä reissussa oltaessa koettu ja nähty. Jos ajatellaan esimerkiksi vaikka Kuolleen kukan nimeä, niin siellä on aika paljon Sinkkosen hommia, kun meikeläinen aina observoi kavereiden maailmaa ja siitä on helppo kirjoittaa. Jari: – Se on niin sanotusti miun erolevy, mutta miulla on edelleen sama nainen mikä on aika mystistä. Jouni: – Nyt uudella levyllä on niin paljon meikäläistä ja Hongistoakin. Jari: – Mie vaan komppaan. Jouni: – Sie vaan soitat rumpuja, mutta tiedät hyvin mistä on kysymys. Millä tavoin levy sitten eroaa Helvetistä itään -albumista? Jari: – Levyhän on ihan perus-KT:ta, mutta kumminkin musiikissa on tapahtunut jotain eteenpäin menemistä. Jouni: – Kyllähän levyä on ainakin hinkattu studiossa saatanan paljon enemmän kuin mitään muuta aikaisempaa levyä. Mutta se taas saattaa johtua kyllä siitä, ettei me treenattu niin paljon kuin esimerkiksi ennen edellistä levyä. Kyllähän me kahdestaan Sinkkosen kanssa treenattiin tietty, mutta kun Hongisto asuu jossain siellä Pohjois-Karjalassa, niin kyllä se kimpassa treenaaminen jäi paljon vähemmälle. Kuten kaikki artistit, Jari toteaa uutukaisen olevan parasta Kotiteollisuutta tähän mennessä ja perustelee näkemyksensä. Jari: – Kokonaisuus on ehyempi ja paremmin soitettu, Jounin sanoitukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan eli hää osaa sanoa asiat vieläkin selkeämmin. Levyllä on maalauksellisia fiiliksiä ja maisemaa, mitä meillä ei aiemmin oo hirveästi ollut. Jouni: – Levyn kappaleissa on vaan semmone ihme uhka, sellane vitun painostava fiilis, että taivas putoaa niskaan minä hetkensä hyvänsä. Jari: – Miulla on sellane kumppani, joka on hiton hyvä mittari koska hää haistaa paskan kilometrin päähän. Ekan kerran kun hää kuuli levyä, niin sanoi heti että tuntuu tässä, Jari kertoo ja osoittaa rintaansa Jouni: – Närästikö sitä? Molemmat herrat repeävät nauramaan  Sanasta miestä
Uutukaisen edeltäjä Helvetistä itään ei esitellyt pelkästään musiikillisesti uudistunutta yhtyettä, vaan myös lyriikkapuoli oli kokenut muutoksia. Aiemmat mystiset sanoitukset olivat kokeneet suoristumista ja ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisiin asioihin otettiin selkeästi kantaa. Sanomistahan siitä tuli. Jouni: – Kyllähän siitä tuli paljon kritiikkiä aikanaan ja se oli hämmentävää, koska eihän sitä itse tajunnut kuinka merkittäviä ne sanotukset voivat joillekin olla. Kun mie aloin tekeen niitä sanoja ja mietin, että teenpä nyt vähän suoremmat, niin eihän mulla käynyt mielessäkään että ne voisivat aiheuttaa jotain reaktiota. Onneksi tuli myös sitä positiivista palautetta ja Karmilahan oli silloin ihan innoissaan, että nythän äijä on alkanut puhumaan suomea. Jos kritiikki tekstejä kohtaan tulikin yllätyksenä, eniten herra Hynynen hämmästelee kuitenkin sitä kuinka sanat voidaan yhä ymmärtää pahimmillaan totaalisen väärin. Jouni: – Se on aika järkyttävää ja lohduttoman tuntuista meininkiä. Miulla on itellä sellainen juttu, että kun mie teen jotain tekstiä tai laulan, niin mie kunnioitan sitä vastaanottavaa osapuolta ja oletan, että se ymmärtää mitä mie tarkotan. Sitten kun se ei ymmärräkään, niin tulee sellainen tunne että ei saatana, pitääkös miun kaikki asiat vääntää rautalangasta. Siitä kuitenkin seuraa helposti sellainen tunne, että ei jaksa vaan antaa ihmisten ymmärtää väärin.
Edellisen levyn kohdalla sanoitusten tekeminen oli jäänyt viime tippaan ja viime hetken paniikkikin alkoi vaivata. Tästä viisastuneena Jouni vannoi seuraavalla kerralla aloittavansa lyriikan tekemisen ajoissa, mutta kuinkas kävikään. Jouni: – Kyllähän mie yritin jo viime keväänä alotella, mutta totuushan on, että en mie pysty niitä sanoja tekemään ennen kuin myö ollaan saatu biisinpohjat tehtyä. Ja kun mie tiedän, että jos teen ekaks sanat johonkin runkoon, niin se biisi kumminkin muuttuu siinä matkalla niin paljon, että ei ne sanat enää käy siihen. Ja nyt kun treenaaminen meni niin myöhäseen, niin sehän tarkoitti sitä, että sanojen tekeminen meni vielä myöhäsempään. Onneksi miulla oli paljon muistiinpanoja eli sitten vaan yhdistelin ja kirjoittelin puhtaaks. Tavallaanhan mie oon helvetin riippuvainen näistä jätkistä, en mie vaan näköjään pysty yksin sanoituksia tekemään. Vaikka helvetit ja perkeleet olivat pikkuhiljaa alkaneet kadota Jounin teksteistä, ovat ne taas tekemässä paluuta joskin hieman muuttuneina. Jouni: – Kyllähän siellä taas on enemmän sitä perkeleosastoa kuin edellisellä levyllä, mutta mie luulen että se on nyt enemmän sellaisessa selvemmin ymmärrettävässä ympäristössä. Nyt se perkele ei souda jossain Tuonelan joella vaan se kävelee kadulla. Kyseessä on siis tavallaan jonkinlainen vanhemman ja uudemman tekstitystyylin yhdistelmä? Jouni: – Joo just, nimenomaan tosta on kysymys. Nyt levyllä on muutama niin suora sanotus, mistä mie on tavallaan hirmu ylpeä. Ainoa asia mikä vaan harmittaa on, että noista biiseistä tulee sinkkujen B-puolia, koska ne ovat vaan vähän huonompia kuin levylle päätyvät. Nyt mie käsittelen myös enemmän tunnetiloja kuin viimeiks ja ne tunnetilat ei oo hirmu positiivisia. Sitten on muutama semmone suorasukainen suomalaisuuden ylistys, mitä jengi ei kyllä välttämättä tuu ymmärtämään ylistykseksi, vaan vittuiluksi niin kuin aina käy, Jouni toteaa alistuneena vaan ei antautuneena.
	Paineetonta Helvetistä itään oli se KT-levy, joka nosti bändi suosion kokonaan toiselle tasolle. Tästä osoituksena on levystä pokattu platinalevy, siinä missä Kuolleen kukan nimi keikkuu vieläkin niukasti kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän alapuolella. Menestymisen paineita ei trio kuitenkaan osannut ottaa materiaalin työstövaiheessa. Jari: – En tiedä oonks mie niin hölmö vai putkiaivo, mutta en mie tollasia oo koskaan miettiny. Tärkeintä on meidän kolmen systeemi, että meillä on hyvä fiilis. Mie oonkin sanonu Jounille, että tuo vaan ihan minkälainen biisi treenikämpille, jos se on meistä kolmesta hyvä, niin se on ihan sama vaikka se olis iskelmää. Ei myö haluta lähteä siihen, mitä odotuksia ulkoinen maailma meille asettaa, koska eihän siinä olis mitään järkeä. Toki miuta kiinnostaa, miten tää levy liikkuu ja miten se otetaan vastaan, mutta ei miulla oo mitään odotuksia edes myynnistä.
Jouni: – Ei tossa miullakaan ollu muuta painetta kuin se, että oltiin vaan treenattu paljon vähemmän kuin viimeksi. Se aiheutti pienen epävarmuuden tunteen kun lähettiin studioon, että ei saatana, mikähän tässä on meininki. Kyllähän mie tiesin, että ne biisit on hyviä, mutta oltiin vaan käyty aika vähän keskustelua keskenämme mitä näille biiseille vois tehdä. Eihän jätkät olleet edes kuulleet yhtään lauluja tai laululinjoja ennen studioon menoa, eikä miulla ollu edes sanojakaan ennen kuin vasta ihan loppuvaiheessa. Siitä tuli semmone pien pelko perseen alle, että mitäs jos tää ei onnistukkaan? Kun pohjat oli saatu tehtyä, niin alko tuntuu ettei tässä ookkaan mitään hätää, sama meininki kuin ennen ja sen jälkeen lähti se rutiini käyntiin. Suosion räjähdysmäinen kasvu pistää miettimään, kumpi on muuttunut enemmän bändi vai yleisö. Jounilla on asiasta oma näkemyksensä. Jouni: – Yleisö on muuttunut vitusti, koska yleisökanta on laajentunut niin paljon. Jo Helvetistä itään teon yhteydessä oli kutina, että nyt tää juttu voi mennä aikamoisella kolinalla läpi. Sen näki jo ihan siitä, että kun käveli tuolla kadulla niin jengi oli hirveän kiinnostunut ja tuli kyselemään, että koskas se levy tulee. Tavallaanhan tuo johtuu juuri siitä vuosien pohjatyöstä, vaikkei se fanikanta ollut mitenkään kummoinen. Jouni: – Onhan tässä kyllä sellane huono puoli, että tapahtuupa tollanen piikki missä vaiheessa uraa tahansa, niin ainahan siinä on vaara, että tulee vitun äkkiä alas. Sen tässä kumminkin tietää ettei ylämäki tule jatkumaan. Ei myö jumalauta voida ton enempää myydä tai sitten se vaatis, että osattais tehdä joku hempee CMX:n Ruosteen kaltainen balladi joka laajentais kuuntelijakuntaa enemmän sinne tyttöosastolle. Jouni: – Mie ite haaveilen kuitenkin siitä, että pysyis toi levymyynti sellasena suht tasasena ja jotenkin tuntuu että se on Suomessa ihan mahdollista jos katsoo vaikka jotain CMX:ää. Kyllähän realiteetit on tiedossa, ettei esimerkiksi sellaista viime levyn aikaista mediamyllytystä tuu toistumaan vähään aikaan. Jari: – Mie oon vähän sitä mieltä, että nyt alkaa puukko viuhumaan. Jouni: – Tulee sellaista, että eikös nää muutu ikinä. Yks hauska juttu oli muuten tässä, kun sain sellasen mailin että ”Näin Johanna kustannuksen sivuilla Routa ei lopu -videon, onko teillä siinä jotain stuntmiehiä käytössä vai onko Hynysellä joskus todellakin ollut kalju päälaki?”. Tuohan kertoo just siitä, että vieläkin tulee mukaan täysin uusia tyyppejä jotka ei tiedä yhtään mitään tästä hommasta ja se on niin hämmästyttävää. Tavallaanhan se on kyllä vähän lohduttavaakin, koska tietää että vielä on pikkasen hommaa tehtävänä. Median lemmikit Kotiteollisuus todellakin joutui taannoin aikamoisen mediamyllytyksen kohteeksi niin musiikillisten kuin ulko-musiikillisten asioiden vuoksi. Kiinnostusta riitti jopa perinteisten musiikkilehtien ulkopuolelta, mikä ei aina ollut herrojen mieleen koska he itse näkevät musiikin pääasiana, ei sitä soittavat persoonat. Jouni: – Just nyt kieltäydyin Oho!-lehden haastattelusta ja tuleehan noita vieläkin. Tavallaanhan nuo mediat pönkittävät toisiaan, koska kuulin tuossa että kun olin viime levyn tienoilla esimerkiksi Hyppönen Enbuske showssa, niin sen jälkeen alkoi haastattelupyyntöjä tulemaan just jostain Katso-lehdestä. Rajan vetäminen ei kumminkaan ole ihan niin helppoa ja vaikka sen tiettyihin juttuihin vetääkin, niin kyllä sitä yhtäkkiä saattaa huomata olevansa puhumassa johonkin Hevoshullu-lehteen. Jari: – Kyllähän se on Jouni eikä Kotiteollisuus mikä monia medioita kiinnostaa. Jouni: – Siihenhän se just perustuu eli henkilöhahmoon eikä musiikkiin, mikä on vitun hämmentävää ja säälittävää. Pitäishän se raja osata ite vetää, että puhutaan musasta mutta eihän se nyt kumminkaan ole niin yksinkertaista. Se just vituttaa suunnattomasti medioissa ja musiikkibisneksessä, että ei osata pysyä siinä asiassa. Mie joskus kuvittelin, että sitä pystyisi hallitsemaan, mutta ei sitä pysty, koska se voima on niin iso siellä. Jos yrittää saada sieltä vain jotain, niin koko paskahan sieltä päälle tulee. Pitäisi kait ottaa sellainen Gösta Sundqvist -asenne, mutta toisaalta taas kyllähän mie haluan että mahdollisimman moni tietää tästä jutusta. Kun kumminkin tietää, että tällainen musa voi myydä, niin miksei sitä promotoisi mahdollisimman paljon. Oltiinhan myökin alkuaikoina, että myöhän ei missään gaaloissa tulla juoksemaan eikä näihin höpötyksiin lähdetä. Yhtäkkiä sitä vaan on huomannut, ettei tää ookkaan ihan niin yksinkertainen asia, vaikka se periaatteessa sitä voisikin olla, jos vaan laittais stopin. Herrojen antama julkisuuskuva on onnistunut kirvoittamaan niin ihastusta kuin vihastustakin, joskus ehkä syystäkin. Perikarjalainen ronski huumori ja urpoilu on kuitenkin mennyt monelta täysin ymmärryksen ohi Jounin teksteistä puhumattakaan. Jouni: – Kyllähän me on se toisaalta tiedettykin, että kun on muutaman kerran antanut höpöhöpö-lausuntoja ja ollut vähän kännissä jossain, niin ilman muuta se ärsyttää ihmisiä. Mutta jos vertaa vaikka johonkin YUP:hen, niin nehän tekee pahimmillaan vielä vittumaisempia sanoja kuin myö ja ne saa kuitenkin olla ihan rauhassa. Ehkä mie vaan sanon asiat vieläkin ikävästi liian suoraan, joku Martikainenhan on ihan nero, koska se osaa vittuilla siten että ihmiset eivät edes tajua että niille vittuillaan. Jari: – Vai lähestytäänkö tässä sitä rokkenrollin ydintä, kun ihmiset eivät tavallaan koskaan tiedä mitä tuleman pitää eli että me ei olla turvallisia? Jouni: – Just vittu toi on hyvä, myö ei olla turvallisia. Se paska haisee siellä ja ollaan muka epämiellyttäviä. Jari: – Pelkohan aiheuttaa sen reaktion, kun ei tiedetä mitä nää jätkät on. Perisuomalaiseen tyyliin sitten haukutaan ekana. Jouni: – Kyllä mie silti oon kuitenkin jotenkin otettu, jos onnistutaan herättämään tollaisia reaktioita lähes kuten Sex Pistols aikoinaan, vaikka kyllähän ne reaktiot välillä ärsyttääkin. Sellainen ihmisten tökkiminen eli provosointi on hauskaa. Jari: – Kyllähän se miutakin aina välillä ärsyttää ja tulee sellainen tunne, että vittu kun työkin urpot oikeasti tietäisitte. Jouni: – Jos kaikki ne arvostelijat näkis meidät oikeassa elämässä tai vaikka keikkabussissa kun myö kommunikoidaan keskenämme, niin ne muuttaisivat käsityksenä meistä välittömästi. Olisivat varmasti, että nuohan on ihan pullantuoksuisia kavereita ja että tässä on ihan mahtava meininki. Sitten kun heitetään keikkaa tai annetaan lausuntoja, niin ihmiset on ihan paska housussa kun on ihan toinen meininki, mikä on ihan väärä kuva. Jari: – Onhan se väärä kuva mutta tavallaan kyllä ihan tottakin, koska se paskan haju on aitoa.
Todellisuus on siis jossain siinä puolessa välistä mimmoisia työ aidosti olette ihmisinä? Jouni: – Ollaan molempia tarvittaessa. Onhan esimerkiksi joku yh-huoltajuus vakava asia, mutta kyllä sillä silti voi laskea leikkiä niin kuin millä tahansa asialla. Jari: – Seuraavalla levyllä sie voisitkin sitten laulaa, että tapetaan vammaset, ammutaan homot ja neekerit ja kun sitten sanottaisiin että se on vitsi, niin sitä ei tajuaisi kukaan. Jouni repeää nauruun. Jouni: – Siinähän se juttu tossa onkin, että jos sanot tollasen sanan kuin vaikka neekeri ääneen, niin silloinhan siinä vittuillaan just kaikille rasisteille tai silleen mie sen ainakin nään. Jari: – Vaan meeppä lohkasemaan tollanen juttu vaikka 7 päivää -lehdelle, niin silloinhan siut lynkataan ja siulla on sata punaniskaystävää. Julkaistu Inferno #25/2005