PARADISE LOST – SYNKKYYDEN SYMBOLIIKKAA

Monia raja-aitoja uransa aikana rikkonut ja samalla uusia tyylisuuntiakin keksinyt brittiviisikko on aina liikkunut musiikissaan eteenpäin. Tummasävytteiset melankoliaa ja goottihenkeäkin tihkuvat kappaleet ovat kuulijansa löytäneet varsinkin Skandinaviassa, vaikka pari viimeistä levyä ovatkin saaneet osakseen rankkaakin arvostelua. Uuden levyn symboliikasta ja tyylistä kertoili pääasiallinen biisinikkari kitaristi Gregory Mackintosh, joka pienoisesta flunssasta ja lukuisista jo annetuista haastatteluista huolimatta vaikutti erittäin innostuneelta ja puheliaalta uuden levyn suhteen.


- Fiilikset ovat juuri nyt todella hyvät. Odotamme innolla tien päälle pääsyä ja saamaan ihmisiltä palautetta levystä. Median vastaanotto on ainakin ollut todella hyvä, avaa Greg haastattelun.
Uuden levyn tiimoilta annetuissa haastatteluissa joutuu varmasti kerta toisensa jälkeen vastailemaan samoihin kysymyksiin

- Haastatteluaikataulu on tosiaan ollut aika tiukka tällä kertaa. Useimmiten meiltä kysytään miksi olemme muuttuneet niin paljon joka levyllä. Yhä vieläkin ihmiset puhuvat hiukan hämmentyneinä Host-levystä, vaikka olemme sen jälkeen tehneet pari levyä. Tuota nimenomaista Host- levyä tehdessä tiesimme tarkkaan mitä halusimme, mutta monet ihmiset eivät oikein tuntuneet ymmärtävän mitä me yritimme tehdä, kertoo Greg hieman harmistuneen oloisena.

Bändi tosiaan on kulkenut omaa tietään aika pitkälle 14 vuodessa ja mukaan on mahtunut muutoksia niin jäsenistössä kuin levy-yhtiöissäkin. Uuden tuotoksen julkaisijana on saksalainen Gun Records, mitä oikein tapahtui sopimuksellenne EMI:n kanssa?

- Asiasta on liikkunut huhuja, että EMI olisi potkinut meidän pois, mutta totuus kuitenkin on, että meillä oli sopimus heidän kanssa kahdesta levystä ja tuo sopimus tuli täyteen. Kun allekirjoitimme tuon sopimuksen tiesimme, että tulemme tekemään kaksi levyä heidän kanssaan ja se siitä. Itseasiassa HIM:in Ville kertoi, että meidän kannattaisi ottaa yhteyttä Guniin. Uusi levy-yhtiömme on erittäin innoissaan meistä ja he pitävät myös aidosti musiikistamme. On todella hienoa, että he diggaavat myös musiikkiamme, sillä tuolloin tukea kiertueille ja promootioon heruu useimmiten paremmin. Suurten yhtiöiden vika usein on, että he pitävät artisteja tuotteina ja tuolloin sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla suurempien samalla lafkalla olevien toisten artistien kanssa.

Uutta ja vanhaa
- Uutta levyä tehdessämme meillä oli tarkoituksena yhdistää erilaisia elementtejä kaikista niistä levyistä, joita olemme aikaisemmin tehneet. Levyjä tehdessä sitä oppii aina jotain uutta ja asioita saattaa alkaa katsomaan hieman toisin. Tällä uudella levyllä onnistuimme mielestäni erittäin hyvin vangitsemaan vanhojen levyjemme raskauden, kitarat ovat todella raskaat ja käytimme myös naislaulajaa kuten Gothicilla aikanaan. Ei meillä mitään tarkkoja suunnitelmia ollut levyn tyylistä tai puhetta siitä, että haluaisimme tehdä vanhan materiaalin kaltaista raskasta juttua. Halusimme jo Believe in Nothing –levyn olevan todella raskas, mutta tuotanto todella latisti sitä pahasti. Siitä tuli liian yksiulotteinen, liian vähän dynamiikkaa ja olimme hiukan pettyneitä lopputulokseen, koska siitä ei tullutkaan niin raskasta kuin halusimme. Päätimme jo tuolloin, että teemme niin kauan levyjä kunnes niistä tulee raskaita ja tällä kertaa halusimme varmistua että lopputuloksesta todella tulee sellainen kuin haluamme. Mukana on myös paljon sekvenssereita, koskettimia ja jousia joita käytimme uudemmilla levyillä. Kuten huomaat, levyllä on tosiaan elementtejä lähes jokaisesta aikaisemmalta levyltämme, mutta tällä kertaa tuotantopuoli todella toimii. Meille oli todella tärkeää saada oikea henkilö tuottajan pallille ja Rhys Fulber oli mies paikallaan. Olen kuunnellut levyä varmaan joku viisi kertaa joka päivä sen valmistumisen jälkeen ja levyllä ei ole mitään, minkä haluaisin tehdä toisin. Aiempia levyjä kuunnellessani voin sanoa, että tuo on täytebiisi, tuo kuuluu levylle jne. Itse asiassa vaikeimpia asioita levyn tekemisessä oli valita levylle päätyvät kappaleet ja mitkä laitetaan mahdollisten singlejen B-puoliksi. Olisimme voineet helposti laittaa levylle 15 kappaletta, valottaa Greg uuden levyn tekoa.
- Biisien tekeminenhän on aina pitkä prosessi, ensin on olemassa vain joku ideantynkä jota sitten alkaa kehittämään eteenpäin omien visioiden mukaisesti. Kun biisi alkaa olemaan valmis, se demotaan studiossa jonka jälkeen joitain pikkujuttuja saatetaan muuttaa lopullista versiota varten. Kunnon studiossa äänitettynä biisi vasta tosin alkaa kuulostamaan hyvältä, kun mukana on kunnon tuottaja joka saattaa esittää kappaleeseen omia ideoitaan joita ei itse tulisi ajatelleeksi. Lopullisen version kuuleminen on aina hieno tunne, kun itse on tietoinen koko syntyprosessin joka vaiheesta. Suurin osa ihmisistähän kuulee vain lopullisen version joka saattaa joskus olla hyvinkin erilainen alkuperäiseen ideaan verrattuna.
- Symbol of Life on ehkä ensimmäinen levy One Secondin jälkeen johon olemme täysin tyytyväisiä. Kuunnellessamme raakamiksauksia levyn kappaleista meidät valtasi tosi vahva usko niiden suhteen. Tiesimme heti, että tulemme olemaan täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Olemme tunteneet tuottajan Rhys jo vuosien ajan ja hän pitää kovasti siitä mitä me teemme. On todella hienoa että bändin fani tuotti levyn, koska hän pisti peliin koko sydämensä ja sielunsa paiskoen hommia öitä myöten. Lopputuloksesta tuon kaiken kyllä kuulee, hehkuttaa Greg levyä ja tuottajaa.
Omat henkilökohtaiset suosikkini kahdeksan kappaleen kasetti promolta ovat erittäin sielukkaat ja tarttuvat Mystify ja No Celebration ja kuuleman mukaan levytitte myös pari ehkä hieman yllättävääkin lainakappaletta.
- Hienoa kuulla, että pidät Mystify-kappaleesta, sillä se on kanssa yksi omista suosikeistani. Siinä on todella tarttuva kertosäe, joka esimerkiksi radiosta kuultuna jäisi taatusti kerralla soimaan päässä. Pidän todella noista kahdesta kappaleesta paljon, Two Worlds on myös yksi omista suosikeistani. Levytimme myös Dead Can Dancen Xavierin ja se kuulostaa todella massiiviselta. Se on todella raskas ja kun soitimme sitä eräälle suurelle Dead Can Dance fanille, hän oli aivan myyty. Hänen mielestään se on jopa parempi kuin alkuperäinen ja sen suurempaa kohteliaisuutta emme voi saada. Levytimme myös Bronski Beatin Small Town Boy –kappaleen ja siitäkin tuli aika raskas. Ihmiset tulevat taatusti yllättymään noiden versioiden suhteen.
Ennakkomaistiaisia levystä tarjottiin tosiaan kasettipromon muodossa, josta ei löytynyt kuin kahdeksan kappaletta, nekin väärässä järjestyksessä lopulliseen versioon verrattuna ja kaiken huipuksi varustettuna parilla piippauksella per biisi. Onko tämä sinun mielestäsi oikea tapa taistella piratismia vastaan?
- Ymmärrän kyllä levy-yhtiön motiivin hyvin ja sinun täytyy vain odottaa kunnes pääset kuulemaan virallisen version, et taatusti tule pettymään. Minusta on hieno idea, että voit tsekata jonkun bändin tuotantoa verkosta lataamalla pari kappaletta ja ostamalla levyn, jos pidät siitä mitä kuulit. Tänä päivänä ihmiset vain tuntuvat lataavan kaiken verkosta kokonaisia levyjä myöten. He eivät tunnu tajuavan, että jos kaikki tekisivät niin, ei kohta olisi enää bändejä. Onhan se hienoa, jos musiikkia saa ilmaiseksi verkosta, mutta suurimmalle osalle bändeistä musiikin tekeminen on työtä ja siitä me leipämme saamme. Jos et saa palkkaa, ei sinulla myöskään ole varaa jatkaa musiikin tekemistä. Minusta itsestäni tuntuu pahalta, jos olen ladannut verkosta jonkin kokonaisen levyn ja samalla tavalla minusta tuntuu pahalta jos tiedän jonkun tehneen niin myös meidän levymme kohdalla,

Symboliikkaa

Uusi levy kantaa hyvinkin monimerkityksellistä ja poikkeuksellisen toiveikasta Symbol of Life nimeä. Eikö tyylinne olisi paremmin sopinut levyn nimeäminen Symbol of Deathiksi ?

- Minusta se on loistava nimi levylle, koska se synnyttää ihmisissä niin monia erilaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä. Vauva voi olla joillein elämän symboli, toisille taas ruumisarkku tai ase joka lopettaa elämän. Meistä tämä koko perusidea on hieno. Meille musiikin visuaalinen puoli on myös tärkeää ja vaikka uuden levyn kansi voi näyttää joidenkin mielestä hieman oudolta, me pidämme siitä erittäin paljon. Se on tehty ”vähän on enemmän” hengessä ja se tulee näyttämään myös hyvältä t-paitoihin painettuna.

- Levyn nimeäminen Symbol of Deathiksi tarkoittaisi kaiken loppua ja kuolleena ollessa myös kaikki kurjuus loppuisi samalla. Elossa ollessa kurjuutta tulee taatusti kohdattua enemmän kuin kuolleena, joten kyllä tuo Symbol of Life on parempi nimi levylle, naureskelee Greg.

Symbol of Death olisi tosiaan sopinut paremmin alkuaikojen levyn nimeksi. Tosin tuosta kurjuuden kohtaamisesta kuoleman jälkeen saattaa monilla olla hieman erilaisia käsityksiä henkilökogtaisista uskomuksista riippuen, mutta tehän teitte nuo asiat jo selviksi edellisellä Believe in Nothing –levyllä.
Aivan niin, hekottelee Greg edelleen.

Laulajanne Nick Holmes on aina vastannut hienoista hieman muista bändeistä poikkeavilla sanoituksilla. Onko tällä levyllä kappaleissa jotain yhteistä teemaa?

- Nickin lyriikat ovat hyvin omakohtaisia ja kryptisiä. Hänen päässään liikkuu todella paljon kaikenlaisia asioita, jotka hän haluaa saada ulos. Kaikenlaisia lauseita ja pieniä paloja ja minusta on aika ällistyttävää, että ihmiset todella lukevat hänen sanoituksiaan. Minä en ymmärrä hänen sanoituksistaan useimmiten yhtään mitään, naurahtaa Greg.

- Totta puhuen hänellä ei itselläkään tunnu aina olevan hajua mistä hän kirjoittaa, jos häneltä kysyy lyriikoiden merkityksestä. Hänellä tuntuu olevan vaikeuksia saada kappaleisiin yhtä läpikantavaa teemaa, hän vain pistää kaikki päässään kulkevat jutut yhteen kappaleeseen vaikka siinä ei aina olisikaan niin paljon järkeä. Nick tarvitsee aina jonkinlaista inspiraatioita sanoitusten tekemistä varten ja siksi teemme aina musiikin ensiksi. On erittäin harvinaista, että Nickillä olisi valmiina joku sanoitus johon hän haluaisi musiikin. Kun saamme jonkun biisinrungon valmiiksi, esittelemme sen hänelle ja hän saattaa ehdottaa muutoksia melodian yms. suhteen.

Katsaus menneisyyteen

Musiikkihan teillä on muuttunut levyltä toiselle, kuinka itse nyt jälkeenpäin koet ja näet nuo levyt?

- Levythän on aina kuvauksia sen hetkisestä elämäntilanteesta ja niihin liittyy niin paljon erilaisia muistoja ja asioita joita diggailimme tuohon aikaan. Jokainen levy on minusta tärkeä. Inhoan sanaa kehittyminen musiikin yhteydessä, sillä meille on itsestään selvää että muutumme ja ilman ”kehittymistä” emme tekisi uusia levyjä. Levyn teko vie sinua aina eteenpäin johonkin uuteen suuntaan. Jos emme olisi tehneet Host-levyä, emme olisi tehneet tätä uutta levyä. Jos emme olisi aikanaan tehneet Gothic-levyä, emme olisi tehneet Draconian Times -levyä. Jokaisella levyllä on siis tärkeä merkitys yhtyeen historiassa. Luovana ihmisenä sitä aina haluaa olla luovempi ja tehdä uusia juttuja. En todellakaan haluaisi tuntea tekeväni samanlaista musiikkia vuosi toisensa jälkeen ja sitä joutuu ottamaan aina pienoisia riskejä uutta materiaalia tehdessä. Ei siinä voi miettiä sitä tulevatko fanit ostamaan ja pitämään myös uusista biiseistä.

- Kun teimme ensimmäistä Lost Paradise –levyä, olimme pelkkiä kersoja. Teimme biisejä ensimmäistä kertaa ja koska kukaan ei soittanut musiikkia jota olisimme halunneet kuulla, meidän täytyi perustaa oma bändi. Gothic oli ensimmäinen tosi tärkeä levy meille. Tuohon aikaan monet bändit halusivat soittaa nopeammin ja nopeammin kun me taas halusimme soittaa hitaammin. Lisäsimme mukaan myös naislaulua, jota kukaan ei tuohon aikaan käyttänyt. Monet bändit nimeävätkin tuon levyn yhdeksi suureksi inspiraation lähteeksi, tarinoi Greg bändin alkuvaiheista.

Gothic on todella yksi doomin merkkipaaluista ja monella tapaa uraauurtava levytys. Levy on helppo nostaa samalle viivalle Celtic Frostin Into the Pandemoniumin kanssa.

- Shades of God –levy on taas enemmän rock levy kuin aiemmat ja samalla meiltä katosi hieman nuo goottielementit. Icon taas puolestaan on hyvä kuvaus kahdesta aiemmasta levystä. Gootti elementit ovat hyvin vahvana mukana mutta samalla siinä on myös paljon erilaisia rock elementtejä. Draconian Times on puolestaan taas viimeistelty versio Iconista. Tuolla levyllä on paljon klassikoiksi muodostuneita kappaleita mutta myös jokunen heikompi vetäisy joita Draconian Timesilta löydy. One Second on puolestaan ensimmäinen levy, jossa aloimme todella panostamaan koko äänitysprosessiin. Samalla lisäsimme mukaan paljon jousia, koskettimia ja muita juttuja joita emme aikaisemmin olleet käyttäneet. Minusta se onnistuu hyvin yhdistämään niin rock, gootti kuin orkestraaliset jutut ja kyllähän se erottuu muista levyistämme. Tehdessämme Host-levyä kuuntelimme paljon erilaisia soundtrack levyjä ja muistan kuin ihmeissäni olin niiden raskaudesta ja melankolisuudesta. Jos kuuntelet vaikka esimerkiksi Schindlerin Lista soundtrackkia, huomaat kuinka melankolisen raskas soundi siinä on. Halusimme tehdä eräänlaisen anti-rock levyn, joka kaikesta huolimatta olisi erittäin raskas mutta hiukan erilaisella tavalla. Ihmiset eivät vaan oikein koskaan tuntuneet ymmärtävän tuota levyä ja useimmat heistä varmaan luulivat, että jatkaisimme tuohon suuntaan myös tulevaisuudessa. On vaikea sanoa oliko tuo hyvä vai huono idea tehdä Hostin kaltainen levy, mutta meidän oli se vain pakko tehdä. Se saattaa olla yksi niistä levyistä jotka uppoavat ihmisiin vasta 20 vuoden kuluttua, jatkaa Greg Paradise Lostin tuotannon tarkastelua.

- Believe in Nothing oli aikamoinen pettymys jonka pilasi huono tuotanto. Halusimme Hostin jälkeen palata takaisin rockin pariin ja tehdä todella hyvän levyn. Symbol of Life antoi meille uuden mahdollisuuden ja edellisen levyn pettymys puski meitä eteenpäin yrittämään kovemmin.

Paluu tulevaisuuteen

Jokunen kuukausi sitten Music for Nations julkaisi teiltä ensimmäisen DVD:n nimeltään Evolve. Useiden promo videoiden lisäksi levyltä löytyy myös kaksi lähes kokonaista keikkaa, jotka aikaisemmin on julkaistu VHS:nä. Kuinka paljon pystyitte itse vaikuttamaan levyn sisältöön ja oletteko tyytyväisiä lopputulokseen ?

- Koko julkaisu tapahtui älyttömän nopeasti, mutta niinhän entiset levy-yhtiöt yleensä toimivat. Kyllä me aavistimme, että näin tulisi käymään, omistaahan Music for Nations oikeudet lähes koko vanhaan tuotantoomme. Onhan se meidän kannalta hyvä juttu, että nuo keikat on nyt tarjolla DVD-formaatissa. Shepherds Bushin keikka ei aiemmin ollut saatavilla kuin fani klubimme kautta ja se yhdessä Harmony Breaks –videon kanssa ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Olisimme halunneet lisätä paljon itse kuvattua materiaalia, jota minulla on kasapäin. Minulle ei vaan annettua tarpeeksi aikaa käydä kokoelmaani läpi. Minulla olisi ollut paljon alkuaikojen materiaalia bändin perustamisesta ja muita hassuja juttuja jotka olisivat ehkä vähän valottaneet meidän luonnettamme.

Alkuperäisiin VHS-versioihin verrattuna kummaltakin keikalta puutuu useita Peacevillen aikaisia biisejä ja huhujen mukaan Music for Nations ei halunnut kukkaronnyörejään raottaa entisen levy-yhtiönne suuntaan.

- En oikein tarkkaan tiedä mikä jutun takana oli ja tokihan se olisi ollut hienoa fanienkin takia, jos DVD:ltä olisi löytynyt kokonaiset keikat. Music for Nations ei varmaankaan oleta myyvänsä kovinkaan montaa DVD:tä eivätkä kait halunneet ylimääräisiä tekijänoikeuksista syntyviä kuluja.
Kylmä faktahan on, että musiikkiteollisuus on tänä päivänä kylmää bisnestä, jossa raha ratkaisee.

Minkälaisia ajatuksia sinussa tämä herättää kun olet seurannut bisnestä varsin läheltä jo yli 10 vuoden ajan?

- Ehkä joillain ihmisillä on ruusuinen kuva musiikkiteollisuudesta, mutta tosiasiahan on, että musiikki on bisnestä ja rahan tekemistä. Joskus lafkat kiinnittävät bändejä tehdäkseen paljon rahaa eivätkä he todellakaan välitä musiikista. Olet heille vain nimi ja numeroita papereissa. Kun sopimus sitten joskus umpeutuu, et koskaan näe näitä ihmisiä enää. Joten kyllähän tässä vähän on kyynisemmäksi tullut, mutta tämä on pelin henki, pohtii Greg musiikin ja bisneksen suhdetta.

Miten oma suhtautumisesi sitten on muuttunut musiikkiin ja sen kuunteluun ?

- Kun olin nuorempi, kuuntelin todella paljon musiikkia ja pelkästään rokkia. Mutta kun aloin itse tekemään biisejä ja esittämään niitä, sitä huomasi kuinka rajoittavaa yhdenlaisen musiikin kuuntelu voi oikeastaan olla. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Linkin Parkia, laulajalla on todella hyvä rock-ääni ja levyllä on hienosti käytetty paljon tekniikka kuten sampleja, luuppeja ja todella tarttuvia koukkuja. Joskus vuosia sitten sain heidän levynsä, kun he kulkivat vielä nimellä Hybrid Theory ja se oli jo aika hyvää matskua. Sitten kun Linkin Parkin debyytti tuli, en edes heti tajunnut, että kyseessä oli sama bändi. Nyt tuosta debyytistä saisi varmaan aika ison kasan rahaa, nythän levy-yhtiökin rahastaa tuolla viimeksi julkaistulla remix-levyllä. Yleensä en kyllä pidä näistä kaikista uusista rap/rock orkestereista, yllättää Greg hieman soittolistallaan.

Tulevaisuudessa voimme varmaan odottaa, että lähdette kiertueelle joka ulottuu toivottavasti myös Suomeen saakka. Skandinaviassa tunnutte olevan aika suosittuja ja Suomessakin olette omien laskujen mukaan ehtineet vierailla 4-5 kertaa.

- Neuvottelemme parhaillaan kiertueista ja tällä kertaa meillä on mahdollisuus käyttää joitain uusia juttuja joita meillä ei aikaisemmin ole ollut mahdollisuus käyttää. Lokakuun loppupuolella meillä on Lontoossa keikka ja joitain keikkoja sovittuna jo jenkkeihin. Täytyy nyt vain odottaa ja katsella mitä loppujen lopuksi tulee tuolla rintamalla tapahtumaan. Koko Skandinavia on meille tosi hieno paikka enkä oikein osaa sanoa mikä siinä on. Ihmiset siellä vain tuntuvat olevan hommassa mukana koko sydämestään ja keikoilla yleisön palaute on todella voimakasta ja hyvää. Toki siellä on myös paljon kauniita kaupunkeja kuten Kööpenhamina ja Helsinki, joissa tykkäämme kuljeskella ennen keikkaa jos meillä vain suinkin on aikaa, ylistää Greg meitä skandinaaveja.

- Emmeköhän me Suomeenkin saavu tulevaisuudessa ja jos näät minut siellä, tule ottamaan hihasta kiinni ja morjestemaan.

Julkaistu Inferno #7/2002

Inferno #6/2002

DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision

Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista, sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien, levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä, ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on erittäin outoa.

Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin, mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour Some Sugar on Me -kappaleista.

Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti hyllyyn pölyä keräämään. 4/10

DEVOLVED
Technologies
Casket Music

Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan. Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta. Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi, myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi pienoisen audioähkyn. 6/10

DORO
Fight
Steamhammer

Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä, jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma. Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa. Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain, ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10

ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records

Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti 53 minuutin ajan.

Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10

FOZZY
Happen
Steamhammer

Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla. Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ

HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media

80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin. Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa. Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in miesopiskelijalla.

Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin vuosituhannelle. 7/10

OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records

20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa. Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.

Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu, syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10

ROOT
Black Seal
Redblack Productions

Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan, ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin. Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu, mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10

ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer

25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs. Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10

ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media

Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa. Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja. Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa jatkaa elämistään. 8/10

SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer

Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer on päättänyt tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille. Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10

TANKARD
B-day
AFM Records

Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day . Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa, ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen. Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään. Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi. Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10

VACANT STARE
Vindication
Copro Records
 
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia" hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina, mutta en juurikaan muuten. 4/10

VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer

Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye. Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan ja arvostelemaan. 4/10

GREEN CARNATION – PÄIVÄSTÄ PÄIVÄÄN

Green Carnationin keväällä ilmestynyt Light of Day, Day of Darkness yllätti monet erittäin kunnianhimoisella ja monipuolisella musiikillaan. Yllätystä lisäsi myös se, että levyltä löytyy vain yksi kappale, jolla on pituutta kuitenkin huimat 60 minuuttia ja rapiat päälle. Monipuolisuus ei rajoitu pelkästään musiikkiin, vaan levylle on onnistuttu tallentamaan lähes koko tunnekirjo aina iloisesti hetkistä niihin synkimpiin mahdollisiin. Koko komeuden takaa löytyy yksi mies Tchort, jonka aivoituksista ovat lähteneet niin sävellykset, sovitukset kuin lyriikatkin. Mestarillisen teoksen luojan ajatuksia oli syytä syväluodata hiukan tarkemmin.


- Ajatus yhden pitkän kappaleen tekemisestä alkoi kypsymään, kun olimme äänittämässä studiossa ensimmäistä levyämme. Teimme neljä 20 minuuttia pitkää kappaletta ja se oli jo jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Minusta se oli paljon haasteellisempaa, kuin lyhyiden kappaleiden säveltäminen, joten päätin tälle toiselle levyllemme päätin viedä homman vielä pidemmälle, paljastaa Tchort.

Levy-yhtiö mahtoi varmaan riemastua kuultua ideasi tehdä uudelle levylle vain yksi pitkä kappale…

- Saimme hiukan enemmän rahaa uuden levyn tekoa varten, mutta kyllä tässä puhutaan vielä aika pienistä summista verrattuna useimpiin muihin metal/rock levytyksiin. Eipähän levy-yhtiömme pahemmin ideaani vastaan protestoinut, mutta kyllähän minulta kysyttiin, että haluatko nyt varmasti ryhtyä tällaiseen projektiin johon vastasin, että se on juuri sitä mitä haluan tehdä, hymähtää Tchort epäilyksilleni.

- Itseasiassa oli paljon helpompaa tehdä tuo yksi pitkä kappale kuin mitä osasin odottaa. Tottakai sovitusten tekeminen vei paljon aikaa, jotta eri osat saisi loksahtamaan kohdalleen ja lopputulos olisi mahdollisimman soljuva. Levyn äänittäminen puolestaan olikin paljon hankalampi homma kuin mitä luulin. Oli todella rankkaa keskittyä koko 60 minuuttiin, kuunnella kaikkia pieniä yksityiskohtia jne. Käytimme levyllä kaiken kaikkiaan 150 raitaa, joten mukana on todella paljon yksityiskohtia joihin piti kiinnittää huomiota. Jos minulla olisi mahdollisuus tehdä levyllä jotain toisin, niin käyttäisin oikeata rumpusettiä, enkä sähkörumpuja. Levyn äänittämisen aikoihin studiossa ei yksinkertaisesti ollut tilaa rummuille, joten meidän piti käyttää erittäin kallista sähkörumpupatteristoa. Toki kaikki rumpuosuudet on oikeasti soitettu, mutta minusta perinteisten rumpujen ääni on vain paljon parempi, kertoo Tchort äänityssessioista.

Minä, minusta, minuun

Levyllähän vierailee koko joukko vierailevia muusikoita aina useista erilaisista kuoroista erilaisten instrumenttien ja laulutyylien taitajiin. Kuinka ihmeessä pystyt säveltämään musiikkia moiselle joukolle ja kuinka yhteistyö heidän kanssaan sujui?

- Kaikki sävellystyö on tehty kitaralla ja mukana on käytetty myös paljon mielikuvitusta. Oli todella kova homma tehdä sovituksia niihin osioihin, joissa on mukana instrumentteja joita en osaa soittaa kuten esimerkiksi saksofoni. Ensimmäiseksi teimme studiossa pohjat, joissa on mukana rummut ja kitarat. Tämän jälkeen raahasin paikalle basistin, jolle opetin hänen osuutensa osa osalta ja jonka jälkeen hän teki oman osuutensa. Tämän jälkeen toinen kitaristi saapui paikalle, kävi läpi biisin osuus osuudelta ja äänitti omat juttuna ja näin teimme myös muiden instrumenttien kanssa. Kaikki lauluosuudet mietimme ja treenasimme äänitysten aikana. Ennen studioon menoa olimme treenanneet rumpalin kanssa levyn läpi, joten ideoideni selittäminen tuottajalle ja muille oli todella vaikea homma. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, selventää Tchort hieman erikoisia menetelmiään.

Kuinka musiikki sitten on muuttunut verrattuna debyyttiinne ja mitkä ovat suurimmat eroavaisuudet näiden levyjen välillä?

- Debyytillämme minä ja toinen kitaristi sävelsimme kumpikin levystä puolet. Koska olen ainut jäsen jäljellä noista ajoista, minun täytyi tehdä kaikki yksin toisella levyllämme. Tuottajallamme oli tosin paljon hyviä ideoita, joita usein hyödynsimmekin. Suurimmat eroavaisuudet näiden kahden levyn välillä on musiikin kompleksisuudessa ja tuotantopuolella. Ensimmäisellä levyllä on mukana ainoastaan basso, kaksi kitaraa ja laulu. Tällä levyllä noiden instrumenttien lisäksi on myös 600 samplea, kuoro-osuuksia, akustinen kitara, saksofoni jne. Musiikillisesti viimeisin levymme on paljon laaja-alaisempi kuin debyyttimme, joka oli enemmän doom metal henkisempi.

Mistä sitten ideasi oikein kumpuavat ja mitkä sinusta ovat tärkeimmät ominaisuudet tai vaatimukset musiikin tekemisessä?

- Musiikki on aina ollut minulle eräänlaista terapiaa. Light of Day… levyn inspiraation lähteenä oli poikani syntymä, kun edellisellä levyllä se taas oli tyttäreni kuolema. Tärkeintä musiikissa on, että pidän siitä mitä soitan ja että se saa minut tuntemaan jotain on se sitten surua, iloa tai että jalka alkaa väpättämään musiikin tahtiin. Useimmiten minä jammailen joka kolmas kuukausi tunnin verran ja äänitän session minidiscille. Pari viikkoa myöhemmin kuuntelen mitä olen saanut aikaan ja säästän ne jutut mistä pidän. Tällä tavoin voin olla varma siitä, että pidän niistä jutuista myöhemminkin, sillä mielialani ja tyylini vaihtelee koko ajan, selventää Tchort luomisprosessiaan.

Tänään tässä, huomenna muualla

Sinuthan tunnetaan monista eri bändiyhteydestä, joista eräs kuuluisimmista lienee Emperor. Kuinka näinkin erilaisten musiikkien säveltäminen ja soittaminen onnistuu ja kuinka ajauduit Green Carnationin kaltaiseen musiikin tekemiseen?

- Soitan yhä black metallia Carpathian Forestin kanssa ja rankempaa musiikkia Bloodred Thronen kanssa, mutta Green Carnation on ensimmäinen bändini, jonka kasasin, joten sillä on erikoinen paikka sydämessäni. En halua toistaa itseäni liikaa musiikin tekemisessä, joten oli suuri haaste alkaa kirjoittamaan tämän kaltaista tunnelmallista progressiivista rokkia. Varsinkaan kun en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt mitään sen kaltaistakaan.

- Epäilen, että en pystyisi pistämään Light of Day… levyä paremmaksi, jos olisimme tekemässä seuraavaksi samankaltaista levyä mitä me emme kuitenkaan aiokkaan tehdä. Aion tehdä seuraavasta levystä hyvin erilaisen ja näin tehdä bändinä taas jotain aivan uutta. Ainoa rajoitus on oikeastaan mielikuvitus, valoittaa Tchort tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Kuulemani mukaan esiinnytte myös keikoilla ja minua ihmetyttää kuinka koko homma oikein toimii ja millainen kokoonpano tarvitaan keikkojen läpiviemiseksi?

- Meitä on lavalla seitsemän soittajaa vetämässä koko levyn läpi ja minusta mukana on tarpeeksi tunnetta ja hyvä ilmapiiri, joten emme edes tarvitse mitään kummempia lavajärjestelyitä. Uskon, että keikkamme ovat todella vakuuttavia ja toimivia, sillä kanssani soittavat muusikot ovat parhaita mahdollisia. Soitimme taannoin kotikaupungissamme ja tuo keikka äänitettiin ja lähetettiin radiossa. Aiomme myös äänittää tämän vuotisen Wackenin keikkamme ja julkaista näistä jommankumman yhdessä videon kanssa joko tupla-livenä tai DVD:nä. Tämä kaikki on tosin vielä idean asteella.

Mitä ja missä sitten kuvittelet olevasi viiden vuoden kuluttua?

- Toivottavasti olen yhä helvetin kiireinen kuin nyt. Olen tänä vuonna nauhoittanut jo kaksi levyä ja vielä olisi kolme levyä äänitettävänä puhumattakaan kiertueista ja keikoista näiden sessioiden välissä. Uskoisin, että tulevat vuodet ovat hyvin samankaltaisia kuin tämäkin vuosi. Tavoitteena on myös tehdä bändeistä joissa soitan hyviä levyttäviä ja keikkailevia kokoonpanoja, päättä Tchort haastattelutuokiomme.

Julkaistu Inferno #6/2002

ANTIMATTER – PSALMEJA VAIKEUKSISTA

Neljä vuotta sitten hieman yllättäen Anatheman basistin tehtävät jättänyt Duncan Patterson ehti muutaman vuoden ajan miettiä syntyjä syviä ennen kuin palasi takaisin musiikkibisnekseen. Asiat eivät kuitenkaan tapahtuneet kuin elokuvissa ja niinpä debyyttilevy ”Saviour” jäi sangen vähäiselle huomiolle. Vaikka Antimatterin yhteydessä ei metallista voidakkaan juuri puhua, on levy erittäin kiehtova kokonaisuus ja tummilta tunnelmiltaan hyvinkin samankaltaista, kuin mitä herran säveltäjän kynästä kuultiin jo Anatheman aikoihin. Duncan aisaparina niin bändissä kuin äänessä on duon toinen osapuoli Mick Moss.

- Lähtiessäni Anathemasta halusin julkaista uutta materiaalia lähestulkoon saman tien. Halusin tehdä jotain akustisella kitaralla ja pianolla soitettua musiikkia, jossa Michelle (ex-Dominion, Sear) olisi laulanut, mutta tämän idean tyrmäsivät asiaan liittyvät levy-yhtiöt. Tämän jälkeen minulle lupailtiin levytyssopimusta erään yhtiön toimesta, mutta eihän se koskaan toteutunut. Periaatteessa minua vain jallitettiin ja huijattiin olemaan hiljaa sillä välin kun Anathemaan pumpattiin rahaa heidän tehdessä Judgement levyä. En voinut muuta kuin painaa pääni nöyrästi alas ja työskennellä debyyttimme parissa, kertoilee Duncan nöyrän oloisena.

- Alun perin meidän oli tarkoitus käyttää nimeä Angelic, mutta eräänä päivänä ollessani baarissa satuin näkemään MTV:ltä jonkin karmaisevan Ibiza disco kappaleen jolle nauriskelin, mutta olin vetää oluet väärään kurkkuun, kun videon loputtua ruudussa lukikin bändin nimenä Angelic. Tämän jälkeen muistin flaijerin jostain klubi-illasta, jonka nimenä oli Antimatter ja päätimme ottaa sen käyttöön. Oikeastaan tämä oli hyvä asia, sillä jos olisimme käyttäneet nimeä Angelic, olisimme rajoittuneet käyttämään naisvokalistia koko ajan. Pidän myös antimateria ajatuksesta, sillä sehän tarkoittaa materian vastakohtaa ja on ajatuksena aika vaikeaselkoinen. Mielestäni tämä sopii myös meihin erinomaisesti.

- Emme aseta itsellemme mitään sääntöjä tai rajoitteita eikä meillä ole bändissä nokkamiestä, jonka pillin mukaan meidän pitäisi tanssia tai jolle kirjoittaa kappaleita. Sanoitukset tulevat aina olemaan hyvin realistisia, sillä minulla ja Mickillä on paljon syvällisiä asioita joista kirjoittaa. Oikeastaan jatkamme vain siitä, mitä yritin Anatheman Alternative 4 –levyllä tehdä ainoastaan sillä erotuksella, että nyt voin tehdä sen kunnolla koska Mick ymmärtää täysin mistä hommassa oikein on kyse. Toki hänellä on oma tyylinsä, mutta se sopii täydellisesti omaani, selittää Duncan bändin ideaa. Eikö sinua koskaan rasita se tosiasia, että Antimatter helposti leimataan ex-Anathema jäsenen bändiksi tai että ihmiset olettavat Antimatterin olevan samankaltaista Anatheman kanssa mitä se ei kuitenkaan ole ?En minä välitä koko asiasta sillä tottahan se on, eikö vain ? Missä Anathema olisi esimerkiksi ilman Eternity ja Alternative 4 levyjä ? Minusta ansaitsen kyllä hieman tunnustusta noista levyistä. Mitä tulee Antimatterin musiikkiin sanoisin, että meillä on enemmän Alternative 4 –levyn fiiliksiä ja viboja kuin myöhäisemmän Anatheman tuotannon kanssa. Teemme synkkää ja täysin rehellistä, mutta tarttuvaa musiikkia, sanoo Duncan.

- Täytyy tunnustaa, että asia kyllä häiritsee minua joskus. Erityisesti silloin, kun ihmiset valittavat, etteivät minun kirjoittamani biisit ole tarpeeksi Anathema kuuloisia. Minkä helvetin takia niiden pitäisi kuulostaa Anathemalta, sitä en todellakaan voi käsittää. Toisaalta taas kyllähän me sillä saatamme tavoittaa ihmisiä, jotka eivät muuten meitä tsekkaisi, tulistuu Mick hieman asiasta.

Pelastava enkeli

Minkälainen luomisprosessi sinulla sitten oikein on ?

- Useimmiten minulla on päässäni iso läjä erilaisia melodioita ja osia lyriikoista tai biisien nimiä, joita alan muokkaamaan ja pistämään kasaan. Tuona parin vuoden ajanjaksona Anathemasta lähdön ja levyn äänittämisen välissä työskentelin kappaleiden parissa pääni sisällä joka ikinen ilta. Varsinaiseen sävellystyöhön käytän akustista kitaraa ja näin olen tehnyt aina Anatheman Pentecost III –levystä asti, jolloin aloin vakavasti tekemään biisejä, paljastaa Duncan sävellysmetodejaan.
Anathemansa hyvin tuntevat ovat ehkä huomanneet, että herra Pattersonin kirjoittamat kappaleet ovat erityisesti olleet hyvin synkkiä ja masentavia elementtejä sisällään pitäviä eikä Mick tunnu olevan poikkeus. Minusta tuntuu, että ette edes osaisi tehdä ilosia kappaleita.

- Kyllä kait osaisin tehdä iloiselta kuulostavaa materiaalia, mutta silti siinä olisi varmaan joku synkkä koukku. Vuosikausia sitten elämässäni tapahtui perin ikävä käänne ja aloin tekemään musiikkia auttaakseni itseäni. Se on parasta terapiaa minulle, sillä mihinkään muuhun en voisi pääni sisäisiä juttuja purkaa. Eräässä vaiheessa join pullon vodkaa joka päivä eikä sekään tahtonut riittää ja juuri tuohon aikaan kirjoitin Alternative 4-levyä. Tuohon aikaan ympärilläni oli paljon ihmisiä, joiden suhteen minulla oli totaalisen vääriä kuvitelmia ja oletuksia enkä yksinkertaisesti voinut elää niin, kertoo Duncan synkästä menneisyydestään.

- Minä kirjoitan sanoituksia vain siksi, että minussa ei ole miestä sanoa asioita silloin kun ne pitäisi sanoa. Sen takia ulostan sen kaikki kryptisiin riimeihin. Antimatter on minun ja Duncanin synkimmät hetket puettuna musiikkiin, kertoo Mick.

Alunperinhän Icon Records julkaisi debyyttinne jo pari vuotta sitten, mutta asiat eivät sujuneet parhaalla mahdollisella tavalla heidän kanssaan. Venäjällä Irond on ainakin julkaissut levyn ja ehdit myös perustaa oman Strangelight yhtiösi joka myös julkaisi levyn ja nyt olette saksalaisella Prophecy Productions yhtiöllä, joka julkaisee levyn uudelleen heinäkuun lopulla. Eikö tämä kaikki saata aiheuttaa sekaannusta bändin suhteen ?

- Minusta on parempi, että on olemassa kaikki nämä eri versiot kuin se, että Icon olisi tuhonnut meidät. Ihmisillä on nyt ainakin mahdollisuus saada levy käsiinsä ja meillä on mahdollisuus kunnolliseen promootioon. Icon ei esimerkiksi järjestänyt meille yhtään haastattelua kahden vuoden aikana ja minusta me ansaitsemme hiukan parempaa, tilittää Duncan.

Mick jatkaa samasta asiasta hieman lisää.

- Eikä oikeastaan voida puhua eri versioista vaan samasta levystä, jonka uusissa versioissa on muutama bonusbiisi lopussa. Icon vei meiltä master-nauhat maksamatta edes studiokuluja, jotka meidän piti loppunen lopuksi pulittaa omasta pussistamme. Sopimusta kirjoittaessamme he puhuivat kuinka hyvä jakeluverkosto heillä oikein oli, mutta paljon myöhemmin selvisi, että suurin osa heidän mainitsemistaan jakelijoista ei edes tiennyt koko yhtiön olemassaolosta. Saimme taistella pitkään, että saimme master-nauhat takaisin ja päätimme hoitaa julkaisun itse. Nyt tilanne näyttää todella hyvältä ja Prophecyn mukaantulo on antanut meillä valtavasti toivoa ja vasta nyt levy on saamassa arvoisensa julkaisun ja jakelun.

Levyllä on varmasti jokin lempilapsi, josta olet erityisen ylpeä.

- Koska levyllä on kahden henkilön tuotoksia, en yksinkertaisesti voi valita vain yhtä kappaletta, mutta eniten minua miellyttää kappaleet Psalms ja Flowers.

Going Nowhere –kappaleessahan on selviä lainauksia ainakin kolmesta eri Anatheman kappaleesta ja tämä ei varmaankaan ollut vahinko…

- Pitää paikkansa. Kappale kertoo kaikista niistä ihmisistä, jotka kuuluivat bändin lähipiirin, mutta jotka eivät oikeasti olleet kiinnostuneita musiikista vaan halusivat vain tehdä rahaa tai saada huomiota. Se on osoitettu kaikille bisnesmiehille, kiertuiden mukana olleille ihmisille ja jopa muutamalla ihmiselle jotka päätyivät soittamaan bändissä. Minusta he ovat loisia joilla ei ole minkäänlaista häpyä. Liitin nuo mainitsemasi osat Anatheman kappaleista mukaan siksi muistuttaakseni ihmisiä mistä hommassa on oikein kysymys – musiikista, napauttaa Duncan.

Sammutetuin lyhdyin

Huhujen mukaan Danny Cavanagh levytti muutamia akustisia kappaleita kanssanne ja huhuja on myös liikkunut, että Danny olisi jättänyt Anathema ja liittynyt bändiin.

- Danny ja Mick tosiaan levyttivät muutamia akustisia versioita Antimatterin kappaleista aiemmin tänä vuonna. Mickillä oli ilmaista studio aikaa käytettävänään ja hän ajattele käyttää sen johonkin hyödylliseen ja rakentavaan. Mitä tulee tuohon huhuun Dannysta, se pitää osittain paikkansa. Hänellä ole jotain ongelmia ja hän päätti lähteä bändistä. Kutsuimme hänet soittamaan muutamalle uudelle biisille sillä aikaa, kun hän saisi asiansa kuntoon. Itse asiassa hänellä oli tarkoitus perustaa kokonaan uusi bändi veljensä Jamien kanssa, mutta kuuleman mukaan he molemmat ovat takaisin Anathemassa, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikesta huolimatta hän tullee soittamaan muutamalla uuden levyn kappaleella, katkaisee Duncan huhuilta siivet.

- Meillä oli myös muhinut ajatus levystä, jolla olisi remiksauksia sekä vaihtoehtoisia versioita ekan levymme kappaleista. Levytimmekin neljä kappaletta ja ystävämme työskentelivät God Is Coming biisin remiksausten parissa. Danny vaikutti erittäin tyytyväiseltä meidän kanssa soittamiseen ja kertoi ilmapiirin olevan paljon parempi kuin Anathemassa, jonka kanssa hänellä olisi suuria sisäisiä ongelmia ja ristiriitoja tuohon aikaan. Pari viikkoa myöhemmin hän soitti ja kertoi lähteneensä Anathemasta ja haluavansa alkaa soittamaan meidän kanssamme. Pohdimme Duncanin kanssa asiaa pitkään ja hartaasti ja tulimme siihen lopputulokseen, että ehkä Dannyn tuleminen mukaan ei olisikaan niin hyvä idea. Mikäli mukaan tulisi joku kolmas henkilö, hänen täytyisi olla samalla aaltopituudella meidän kanssamme ja Danny ei sitä ollut. Hän on samalla aaltopituudella Anatheman kanssa ja sen hän tajusi pian itsekkin. Kolme viikkoa myöhemmin hän oli takaisin Anathemassa ja hänen poissaolonsa aikana muu bändi tajusin, kuinka tärkeää hänen mukana olonsa todella on bändille. Toivonkin hänelle rauhaisa mieltä ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa, tarkentaa Mick ja pistää pisteen koko episodille.

Koska bändi koostuu itsesi lisäksi Mickistä ja levyllä vierailevista muusikoista, niin onko tarkoituksena tehdä ollenkaan keikkoja tulevaisuudessa ?

- Kyllä meillä on tarkoituksena tehdä keikkoja tulevaisuudessa, mutta nyt haluamme keskittyä täysin seuraavaan levyymme, joka kantaa nimeä Lights Out. Tällä hetkellä tosin yritämme järjestää muutamia akustisia keikkoja ja meidän kahden lisäksi mukana olisi Danny Cavanagh Anathemasta. Tämän lisäksi aion tehdä muutamia DJ keikkoja. Jahka Prophecy Productions on uudelleenjulkaissut Saviourin, alamme työskentelemään Lights Out –levyn parissa ja odotan todella innolla albumin äänittämistä. Minulla on enemmän uskoa tähän levyyn kuin mihinkään muuhun minkä parissa olen aikaisemmin työskennellyt. Mick tulee laulamaan uudella levyllämme paljon enemmän kuin debyytillämme ja levy tulee myös olemaan paljon synkempi kuin Saviour. Se tulee olemaan kuin Imperiumin vastaisku verrattuna Tähtien sotaan.

Julkaistu Inferno #6/2002

ANATHEMA – HYVÄ PÄIVÄ VIHONVIIMEINEN

Brittiläisen melankolian mestareiden Anatheman tie on ollut kaikkea muuta kuin kullalla silattu. Uralle on mahtanut henkilökohtaisten menetysten lisäksi myös useita miehistönvaihdoksia, jotka epäilemättä ovat vaikuttaneet myös jollain tasolla musiikkiin. Vaikka musiikkityyli onkin muuttunut alkuaikojen goottisävytteisestä doom-deathista nykypäivän syvästi emotionaalisen ja vaikeasti määriteltävissä olevaan rockkiin, on jokainen levytys ollut varsin looginen jatkumo edelliselle levylle. Ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle tehty levy Judgement kasvatti orkesterin suosiota ja tunnettavuutta, mutta suurimittainen suosio on kuitenkin karttanut Liverpoolin poikia huolimatta levyjä ja keikkoja ylistävistä kommenteista. Lähes vuosi A Fine Day to Exit levyn jälkeen perustajajäsen ja kitaristi Danny Cavanagh kertoo missä tällä hetkellä oikein mennään.

- Sitten viimeisen levymme julkaisun olemme soittaneet monen monituista keikkaa ympäri Eurooppaa sekä Milwaukee Metal Fest:issä USAssa. Meillä on myös koko joukko uusia biisejä ja melodioita valmiina odottamassa äänittämistä. Mukaan on mahdutettu paljon uusia vaikutteita ja löytöjä. Olemme myös yrittäneet oppia ymmärtämään paremmin toisiamme nyt kun meillä on kunnollinen kokoonpano, jolla on hyvä asenne. Kiertue tilapäisen basistimme Georgen kanssa oli hieno kokemus, kertoo Danny viimeisiä kuulumisiaan.

Epävirallisen tiedon mukaan teillähän on heinäkuun alusta saakka ollut uusi basisti Jamie Cavanagh, jonka kanssa olette jo ehtineet soittaa muutamia festivaalikeikkoja. Virallista tiedotetta asiasta ei kuitenkaan ole näkynyt.

- Huhu pitää kyllä paikkansa. Hän on yksi meistä ja se on todella hienoa. Hän todella motivoi meitä työskentelemään kovasti ja keskittymään asioihin. Hän on täydellinen valinta Anathemaan, koska hän on minun veli ja Vincentin kaksoisveli ja hänellä on erittäin hyvä käsitys kaikenlaisesta musiikista ja erityisesti meidän kaltaisesta musiikista.

Kuuleman mukaan myös sinä Danny olisit jossain vaiheessa lähtenyt bändistä ja liittyny Duncan Pattersonin luotsaamaan uuteen kokoonpanoon nimeltään Antimatter. Mitenkäs on näiden huhujen laita ?

- Tämäkin huhuu pitää paikkansa, minä todellakin lähdin kävelemään bändistä lyhyeksi aikaa. Tuohon aikaan ajatukseni olivat aika sekaisin ja minulla oli pienoisia harhakuvitelmia Anathemasta ja siitä mitä se merkitsi mukana olleille ihmisille minä itseni mukaan lukien. Duncan on aina ollut musiikillinen sielunveljeni ja koska nauhoitin muutaman biisin Antimatterin Mick Mossin kanssa, ajattelin että ehkä olisi hyvä aloittaa kaikki alusta heidän kanssaan. Varsinkin Mickin taidot tekivät minuun suuren vaikutuksen. Tuohon aikaan kaikista meistä kolmesta tuntui hyvältä idealta, että liittyisin Antimatteriin. Pian minulle kävi kuitenkin selväksi, että minä vain pakenin omia ja bändin sisäisiä ongelmia ja että tulisin taatusti katumaan lähtöäni, sillä onhan bändi ollut kotini jo 12 vuoden ajan. Tuohon aikaan olin hyvin eksyksissä itseni kanssa ja katkera ja tulin sanoneeni paljon asioita, joita myöhemmin olen pyydellyt anteeksi. En voi kun kiittää kaikkia kärsivällisiä ystäviäni. Yritämme selvitellä musiikillisia ja henkilökohtaisia erimielisyyksiämme ja nyt kun Jamie on mukana bassossa, yritämme mennä bändinä eteenpäin ja tuota matkaa on vielä jonkin verran jäljellä, kertoo Danny avoimesti omista harharetkistään ja bändin sisäisistä asioista.

Vuosien varrella Anatheman miehistössä laulaja on vaihtunut kerran, rumpali vaihtunut pariin kertaan samoin kuin basisti. Vakituista kosketinsoittajaahan teillä ei ole koskaan ollut ennen Les Smithin liittymistä A Fine Day to Exit levyttämisen aikoihin. Oletteko te täysiä mulkvisteja vai minkä takia moinen kuhina on jäsenistössä käynyt ?

- Ehkä eräiden kanssa meistä on hankala työskennellä, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Suurimmat muutokset ovat ensimmäisen laulajamme Darren Whiten lähteminen syistä, jotka monet jo tietävätkin. Seuraavaksi oli vuorossa basistimme Duncan Patterson omien henkilökohtaisten syiden vuoksi. Olen silti hyviä ystäviä heidän kanssaan, vaikka en näekkään Darrenia kovinkaan usein. Lesin liittymisellä bändiin on ollut erittäin suuri merkitys. Sitä paitsi minusta kolme veljestä työskentelee yhdessä paremmin kuin kaksi. Jamiella on kyky yhdistää se musikaalinen kuilu, jonka tunne olevan minun ja muiden jäsenten välillä. Emme ole vielä saavuttaneet täydellistä luonnollista ja intuitiivista ymmärrystä, mutta uskon Jamien kykenevän auttamaan meitä saavuttamaan tuon.

Muiden saappaissa

Kuinka sinä itse tunnet kehittyneesi muusikkona ja kitaristina urasi aikana ja uskotko, että musiikki todella auttaa ja muuttaa ihmisiä ?

- Minusta en ollut kunnon biisintekijä ennen kuin vasta pari vuotta sitten tai en ainakaan yrittänyt tarpeeksi kovasti. Ehkä se on vähän kuin joka asian kanssa, että kun alat oppimaan tekniikan, sitä treenaa ja tulee toivottavasti paremmaksi. Minusta biisien tekeminen on hieno asia, vaikka se ei olekkaan tärkein asia maailmassa tai ehkä se sittenkin on…missä me olisimme ilman kaikkia niitä kappaleita joita olemme tehneet ja kuulleet vuosien varrella? Elämä olisi aika paskamaista eikö vain? Minusta on vaikeata ymmärtää biisien tekemistä, jos ei itse ole niitä tehnyt. Minun on pakko tehdä musiikkia, koska tuo tarve vain tulee jostakin ja minä varmasti kuolisin tai ainakin tulisin hulluksi jos en keskittyisi joihin miellyttäviin asioihin kuten musiikki. Tottakai musiikilla on positiivinen vaikutus ihmisiin, vaikka se ei koskaan tulekkaan muuttamaan maailmaa. Ei edes The Beatles pystynyt siihen.

Mikä on sinusta paras tekemäsi riffi ja uskotko koskaan kykeneväsi tekemään täydellisen riffin? Minkä kuulemasi riffin olisit halunnut itse tehdä ?

- En osaa sanoa mikä on paras tekemäni riffi, mutta muutama uusi juttu jonka olen tehnyt on paljon parempaa kuin vanhat luomukseni. Täydellinen riffi on itsessään täydellinen ja sitä pystyy soittamaan uudestaan ja uudestaan. Jos minulla olisi mahdollisuus valita, niin olisin halunnut tehdä minkä tahansa riffin Black Sabbath -kappaleesta tai Nick Draken Roadista. Tai Radioheadin, Shinen tai niin monen muun riffejä. Ehkä tuo Black Sabbathin riffi vie kuitenkin voiton, kun tietää kuinka, milloin ja kuka sen teki. Jos taas voisin olla mikä tahansa instrumentti missä tahansa kappaleessa, niin luultavasti olisin piano Radioheadin Spinning Plates –tai Pyramid Song –kappaleissa. Onhan niitä lukuisia muitakin kuten useat The Beatlesin tai Pink Floydin kappaleet, mutta tämähän on nyt pelkkää fantasiaa.

- Omat riffini ja kappaleeni syntyvät pääasiallisesti akustisella kitaralla tai koskettimilla ja useimmiten mukaan mahtuu sivukaupalla outojakin juttuja. Minulle on tärkeätä, että kappaleissamme on erilaisia tunteita mukana ja se onnistuu ainoastaan vain, jos todella käyt läpi niitä tunteita juuri biisintekovaiheessa. Kaiken pitää olla todellista…

Muutoksen kourissa

Asettaako Anathema konsepti minkäänlaisia rajoitteita ja kuinka itse näet bändin musiikillisen kehityksen kulkeneen uranne aikana?

- On varmaan olemassa joitain juttuja, joita emme tule tekemään, mutta niin kauan kun musiikki, sanoitukset, sävelmät ja ihmiset ovat hyviä, kaikki on hyvää. Minusta musiikki ei muutu, vaan ihmiset kehittyvät ja musiikki on persoonamme heijastus. Kaikki vain tapahtuu itsekseen. En halua toistaa liikaa itseäni ja on aika itsestään selvää, että haluamme tulla paremmiksi ja paremmiksi. Oman musiikkimaun kehittyminen ja laajentuminen on vaikuttanut omiin biiseihini todella paljon. Jos en esimerkiksi olisi koskaan kuullut Portisheadia, eräs uusi biisini nimeltään The Natural Disaster saattaisi kuullostaa enemmän vaikkapa Metallicalta, selostaa Danny ajatuksiaan.

Miltä uusi materiaalinne tulee kuullostamaan ja kuinka paljon sitä oikein on valmiina?

- Minulla kuten myös toisilla kavereilla on koko joukko uutta materiaalia valmiina. Minulla on kyllä aavistus siitä, miltä omat kappaleeni saattaisivat kuullostaa, mutta en osaa sanoa millainen tuleva levymme tulee kokonaisuutena olemaan. Toivottavasti se on ainakin vaihtelevampi ja ainakin ajoittain normaalia raskaampi.

Vaikka musiikkinne onkin muuttunut aika tavalla levy levyltä, on vanhat faninne pysyneet kehityksenne kyydissä ja parin viime levyn olette tavoittaneet myös koko joukon uusia ihmisiä. Kuinka sinusta bändiä seuranneet ihmiset ovat sitten muuttuneet vai ovatko he?

- Fanimme seuraavat sitä polkua jota me haluamme kulkea eteenpäin. Suurin osa heistä on kuitenkin niitä samoja, jotka ovat kuunnelleet meitä jo silloin kun Duncan oli mukana tekemässä loistavia kappaleita. He ovat pysyneet mukana biisien takia sekä sen, mitä Anathema heille merkitsee. Nyt kun meillä on taas oikea basisti mukana kuvioissa joka myös todella välittää bändistä, uskon että meidät nähdään taas oikeana bändinä jossa ei ole mukana yhtään ”rockstaraa”. Itseasiassa en ole kovinkaan tykästynyt sanaan fani vaan pidän enemmän sanasta ihmiset ja minusta tämä jo kertoo paljon minusta. Kuten Duncan jo aikanaan sanoi, isossa bändissä olemisella ei ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa. Loppujen lopuksi kaikessa on kysymys siitä, mitä sinä teet ja kenen kanssa olet tekemisissä. Tärkeätä on myös olla rehellinen ja hyvä. Juuri tämän takia en halua asettaa itseäni niiden ihmisten yläpuolelle jotka pitävät musiikistamme. Olen heille vain erittäin kiitollinen. Minusta tuntuu, että jotkut ihmiset jotka eivät tunne minua kunnolla luulevat, että olen ”faneja” kohtaan vihainen tai vittuuntunut, mutta ei asia niin ole. Kysymys on vain omista henkisistä ongelmistani eikä mistään muusta.

Viimeisen päivän jälkeen

Kuinka levy-yhtiönne Music for Nations on teitä oikein kohdellut. Pressure videon ja singlen kohdallahan oli aikamoista häslinkiä ja kaikki ei tainnut mennä aivan odotusten mukaisesti. Tämän lisäksi teillä oli kuuleman mukaan suunnitelmana levyttää kokonaan akustinen/orkesteriversiota sisältävä levy.

- Levy-yhtiömme valitsi em. kappaleen singleä ja videoita varten, mutta loppujen lopuksi isot kihot MTV:llä ja muissa medioissa eivät oikein innostuneet siitä. Sitten oli tämä minun eron aiheuttama lyhyt kaaos ja kaikkea muuta, joten ehkä he vain päättivät odottaa ja katsoa mihin suuntaan asiat kehittyvät. Kyllä meillä yhä kytee idea tehdä kokonaan akustinen levy, mutta kun entinen levy-yhtiömme päätti julkaista Resonance kokoelmat, meistä tuntui hieman hullulta julkaista samankaltainen levy. Olemme Lesin kanssa kuitenkin yhä sitä mieltä, että tuo idea pitäisi toteuttaa, joten ehkä joku päivä pystymme sen tekemään, paljastaa Danny.

- Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin hyvin ja otamme mielellämme vastaan kaikki keikka/kiertue/festivaalitarjoukset joten ottakaa meihin yhteyttää vaikka sähköpostilla osoitteeseen anathema@goodkarma.co.uk. Jos minulla olisi käytettävissäni rajoittamaton summa rahaa, niin järjestäisin kunnon festivaalina, jossa olisi mukana hienoja artisteja kuten Björk, Roger Waters, Tori Amos, Massive Attack, Antimatter, Paul McCartney, Enya jne sekä kelttiläisiä muusikoita, vieralevia DJ:tä Antimatterista ja kaikkea sellaista. Festivaali kestäisi kolme päivää ja me itse soittaisimme heti ensimmäisenä päivänä jonka jälkeen olisi runsaasti aikaa kuunnella hyvää musiikkia.

Mitä sitten tulevaisuus tuo teille tullessaan?

- Kaikki on jumalien käsissä. Muistakaa, että ”Living well is the best revenge”. Kiitoksia kaikille erittäin paljon ja jaksakaa toivoa yllä. Meistä tulee parempia ja parempia.

Julkaistu Inferno #6/2002

ANATHEMA "A VISION OF A DYING EMBRACE" DVD Peaceville

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

Julkaistu Inferno #5/2002

HYPOCRISY – KYMMENESSÄ VUODESSA UMPIKUJAAN

Reilun kymmenen vuoden urakan ahkeroinut Hypocrisy julkaisi lopputalvesta uuden täyspitkänsä Catch 22:n, jonka ilmestyminen kaupan hyllyille tyhjästä yllätti monet puhumattakaan sisällöllisestä hienoisesta tyylinmuutoksesta. Metallin monitaiturina, kokopäivätyöläisenä sekä Hypocrisyn nokkamiehenä tunnetuksi tullut Peter Tägtgren soittaa täsmällisesti sovittuun aikaan perjantai-illasta, mutta vaikuttaa varsin väsyneeltä. Vastaukset tulevat pienen harkinnan jälkeen ja mies onkin varsin niukkasanainen, mutta tähän löytyy ymmärrettävät syyt.

- Onhan tässä Painin kanssa tekemäni haastattelut mukaan lukien tullut tehtyä varmaan jotain 250 haastattelua. Pääosin median vastaanotto uutta levyä kohtaan on ollut hyvä, vaikka monet ovatkin olleet hieman yllättyneitä levystä. Olemme kuitenkin olleet mukana musiikkibisneksessä varsin kauan ja toki olemme muuttuneet vuosien saatossa. Ikää on karttunut ja sitä on alkanut ajattelemaan hieman eri tavalla. Myös taidot ovat karttuneet niin sävellys- kuin tuotantopuolellakin ja toivottavasti olen niissä nyt parempi kuin ennen, tarinoi Peter haastattelun alkajaisiksi.

Tunnustan Peterille olleeni aina haltioitunut Hypocrisyn rouheasta ja massiivisesta kitaravallista.

- Tärkeintä tuon saundin luomisessa on, että ei käytä liikaa säröä, paljastaa Peter hieman yllättäen. Tekemällä saundista hieman paksumman saa sen kuulostamaan siltä, kuin siinä olisi paljon säröä kirkkauden ja puhtauden kärsimättä kuitenkaan yhtään.

Kuinka biisien tekeminen ja kitaransoittosi on sitten muuttunut vuosien varrella taitojen kasvaessa?

- Uusien biisien tekeminen on itse asiassa nykyään helpompaa kuin ennen, mutta kappaleiden nauhalle saaminen on jostain syystä paljon vaikeampaa. Uudella levyllä pyrin käyttämään paljon vähemmän seitsenkielistä kitaraa kuin aikaisemmin, vaikka siinä onkin hyvät puolensa mm. laajempi skaala ja mahdollisuus virittää se todella matalalle. Vaikka soittotaidot ovatkin kehittyneet, niin en silti ole vielä pystynyt kirjoittamaan täydellistä riffiä enkä usko koskaan moiseen pystyvänikään. Toki siihen aina pyrkii säveltäessä kappaleita kitaralla, mutta toisaalta ei olisi mitään järkeä jatkaa musiikin tekemistä jos moisen mahtiriffin pystyisi joskus tekemään, filosofoi mies kitaransoitostaan. Osaanhan minä soittaa myös aika montaa muuta instrumenttia. joskaan en ole kaikissa kovinkaan hyvä. Siksi onkin tärkeää yrittää olla edes yhdessä hyvä.

Kuinka erilaista sitten on tehdä biisejä Hypocrisylle ja Painille, sillä minusta tuntuu ajoittain siltä, että jotkut ideat ja osat Painissa voisivat olla Hypocrisyn levyllä ja päinvastoin.

- Biisien tekeminen Painille on ihan erilaista kuin Hypocrisyn kanssa. Painin kanssa sävellän materiaalin pääosin koskettimien ja sekvensserien kanssa ja onhan soundimaailmakin aika erilainen. Ainoa asia mikä näillä kahdella on yhtenäistä on se, että yritän olla mahdollisimman tyytyväinen lopputulokseen ja tekemiini riffeihin yms.

KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI

Kuinkas sinä Peter oikein ajauduit musiikin ja varsinkin hevin pariin?

- Kaikki alkoi kun olen vielä pieni skidi enkä osannut edes puhua. Osoittelin kuulemma radiota kohti kun sieltä tuli musiikkia ja hytkyin musiikin mukana. Siitä homma sitten alkoi ja aloin soittamaan kitaraa ja tekemään biisejä joskus 7-8 vuoden ikäisenä. Kitaran soitosta siirryin rumpujen pariin, joita paukuttelinkin 15 vuoden ajan vain siirtyäkseni takaisin kitaran pariin.

Peterin luettelemat suurimmat musikaaliset vaikuttajat eivät juurikaan yllätä.

- Alusta lähtien 70-luvun bändit kuten Kiss ovat olleet suuria vaikuttajia. Kun sitten 80-luvulla alkoi tulemaan brutaalimpia musiikkia kuten Venom, Possessed ja Celtic Frost, olin myyty ja siirryin kuuntelemaan niitä. Viime aikoina olen taas palannut 70-luvun musiikin pariin ja kuunnellut paljon vanhoja lapsuuden suosikkejani kuten The Doors, Led Zeppelin ja The Beatles, mutta periaatteessa kaikki mitä kuulen vaikkapa radiosta vaikuttaa minuun jollain tasolla. Viime vuoden parhaaksi levyksi on kuitenkin nostettava Rammstein Mutter. Sen lisäksi ei muita juurikaan mielenkiintoani herättäneitä levytyksiä julkaistu.

- Inspiraationi saan kuitenkin elämästä yleensä ja minulle musiikin tekeminen on puhdasta terapiaa, että saan sen kaiken paskan pois sisältäni mitä sinne on kertynyt. Tästä syystä sanoitukseni käsittelevätkin pääasiassa kaikkea mistä pidän ja varsinkin mistä en pidä.

UMPIKUJASSA?

Uusi levy on joka suhteessa hieman erilainen kuin mitä Hypocrisyltä on totuttu kuulemaan. Oliko tämä kenties tietoista ja oliko levyntekoprosessi jollain lailla erilainen aikaisempiin verrattuna?

- Kaikki lähtee jo levyn nimestä Catch 22 mikä on englantilainen sananparsi ja tarkoittaa umpikujaa tai pattitilannetta. Aloitimme biisien teon heti edellisen levyn valmistumisen jälkeen ja kirjoitamme jatkuvasti uutta materiaali vapaa-ajallamme. Laitamme kaikki ideat nauhoille, kokoonnumme yhteen ja alamme koostamaan ja muokkaamaan noista ideoista uusia biisejä. Useimmiten minulla on esittää kokonaisia valmiita kappaleita joita muokata kun Lars taas puolestaan saattaa soittaa kaksikin tuntia putkeen uusia riffejä, joista valita sitten sopivimmat ja tehdä niistä biisejä. Ehkä suurin muutos aikaisempaan on tuotantopuolella, joka on paljon ”amerikkalaisempi”, mutta kuten aina Hypocrisyn kanssa kannattaa varautua odottamaan odottamatonta, selventää Peter. Tosin onhan kitarat viritetty levyllä paljon alemmaksi kuin aikaisemmin ja riffit ovat paljon energisempiä ja aggressiivisempia.

- Olen erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen ja näin reilu puoli vuotta levyn tekemisestä olen
siihen edelleen tyytyväinen, mutta jos kysyt tätä samaa minulta vuoden päästä, niin saatan hyvinkin keksiä jotain valittamista.

HUOMISEN HUOLIA MINULLA EI

Musiikin tekemisen ja soittamisen lisäksi olet tullut tunnetuksi myös tuottajana, mutta metallimaailmaa kohautti tieto tuottajan pallin jättämisestä ja keskittymisestä puhtaasti kahteen bändiisi. Kuinkas nyt näin ?

- Mietin tuottajan hommista luopumista vuoden verran ja totestin vihdoin ja viimein, että nyt on hyvä astua syrjään niistä hommista ja keskittyä täysillä Painiin ja Hypocrisyyn, kertoo Peter päätöksestään. Promotoida levyjä, tehdä keikkoja ja kaikkea sellaista. Saatan yhä tuottaa parin bändiä aina silloin tällöin, mutta ne hommat otan iisisti.

- Hypocrisyn kanssa hommat toimivat tällä hetkellä todella hyvin ja Abducted levyn aikaiset ongelmat ovat nyt takana. Tuohon aikaan muiden jäsenten panos ja työskentely ei minua juurikaan tyydyttänyt ja Hypocrisyn taru oli lähellä loppua. Nyt kaikki on paljon paremmin ja pystymme puhumaan asioista ja tekemään päätöksiä, koska tunnemme toisemme hyvin ja tiedämme mitä haluamme toisiltamme. Levy-yhtiömme Nuclear Blastin kanssa kaikki menee myös todella hyvin ja uskomme, että he ovat meille paras mahdollinen lafka tällä hetkellä.

Peter vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä bändin nykytilanteeseen, mutta kuinka kova hinku teillä on päästä keikoille?

- Odotamme todella suurella innolla kesän kiertueita ja keikkoja. Tavoitteemme on potkia kuulijoita perseelle mahdollisimman isolla saapikkaalla. Toukokuussa on tarkoitus mennä kiertämään Yhdysvaltoihin ja kesän aikana on joitain festivaalikeikkoja. Tulemme myös melkoisella varmuudella tekemään jonkinlaisen Skandinavian kiertueen, mutta sen ajankohdasta minulla ei ole vielä tietoa.

Kuuleman mukaan ehdit soittaa Suomen listoillakin kärkisijoilla roikkuneen E-typen muutamalla livekeikalla. Kuinka moinen yhteistyö oikein alkoi ja onko sille odotettavissa jatkoa?

- Mehän olemme Painin kanssa samalla lafkalla kuin E-type ja olemme tavanneet toisemme joillain kekkereillä. Sitten kerran ollessamme syömässä samaan aikaan kaveri valitti, että hänellä ei ole kitaristia muutamalle keikalle ja vastasin voivani hoitaa kyllä homman. Loppujen lopuksi se oli hauskaa hommaa pyörittää tukkaa discohileiden edessä ja olihan siellä paljon hyvännäköisiä naisia mukana. Jatkosta en osaa tosin sanoa yhtään sen enempää.

- Olen viettänyt niin suuren osan elämästäni musiikin parissa ja aion myös jatkaa niin kauan kuin se on hauskaa, koska minusta hevi on minulle suuri haaste ja siitä saan kaiken energiani. Maailmassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka kuuntelevat metallia ja vaikka jotkut kasvavatkin pois metallista, perustavat ehkä perheen ja leikkaavat tukkansa, en minä ainakaan aio tukkaani leikata. Tosin se riippuu kyllä siitä kuinka paljon se iän myötä ohenee.

Julkaistu Inferno #5/2002

Inferno #5/2002

ANATHEMA: A VISION OF A DYING EMBRACE
Peaceville
Kesto: n 74 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

…AND OCEANS
Cypher
Century Media   

…And Oceansin kohdalla ei koskaan ole voinut etukäteen tietää miltä uudet levytykset kuulostavat. Pienimuotoinen yllätys onkin, että hitusen hitaampi Cypher liikkuukin hyvin samankaltaisilla linjoilla kuin edeltävä AMGOD ja muodostaa näin erittäin loogisen jatkon bändin alati jatkuvalle audiotripille.

Musiikillisesti bändi jatkaa taidokkaan hienovaraisesti niin industrial, elektro ja teknovaikutteiden yhdistämistä rankempaan metalliin ja lopputulos on aggressiivisen omaperäinen ja synkkä, eri musiikkityylien hybridi. Suurimpana uudistuksena on entistä vahvempi ja tylympi industrial -henkinen ilmapiiri. Tunnelma muodostuu ajoittain äärimmäisen ahdistavaksi.
Cypher tarjoaa vaikeasti sulavaa, mutta ravitsevaa ja virkistävää hengenravintoa pitkäksi aikaa. 8/10

ANNIHILATOR
King of the Kill
Steamhammer

Steamhammerilta on hieman outo veto julkaista kahdeksan vuoden takainen King of the Kill lätty uudestaan tällä kertaan tosin normaalissa jewel case pakkauksessa. Aivan turha julkaisu tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukaan on ängetty sentään Jeff Watersin kirjallisia kommentteja ja kolme uutta bonus raitaa. Bonusraidat ovatkin mielenkiintoinen tapaus, sillä ensimmäinen on balladi ja toinen on lähes 10-minuuttinen Jeffin kommenttiraita, jossa kitaravelho puhuu levyn teoista ja analysoi levyä kappale kappaleelta. Viimeinen bonusraita onkin sitten täysin tarpeeton lisäys sisältäen puhdasta ärsyttävää studiossa nauhoitettua ölinää. Faneille nämä kaksi viimeistä bonusraitaa ovatkin mielenkiintoisia kertaalleen kuunneltuna, mutta pitkässä soitossa alkavat ärsyttämään niin perkeleesti, kun joutuu aina painamaan soittimen stop-nappulaa ja aloittamaan levyn kuuntelun alusta.

Musiikki itsessään on taattua Annihilatoria joka ei esittelyjä paljoa kaipaa ja joka ei taatusti petä kaikkia kunnon perinteisestä melodisesta metallista pitäviä. Jos levyä ei entuudestaan levyhyllystä löydy kannattaa tämä uusintapainos hankkia, muuten lisäarvoa bonuksista ei paljoakaan ole, ei edes faneille. 8/10

ARRIVAL
An Abstract of Inertia
Edgerunner Records

Kotimaan konnuilta saapuva Arrival täräyttää ilmoille kahdeksan kappaleen verran runsaasti koskettimilla sävytettyä ja hienoilla kitaramelodioilla ja sooloilla varustettua mustahkoa metallia. Sovitukset ovat varsin toimivia ja musiikki ei missään vaiheessa tunnu liian täyteen ympätyiltä tai melodioiden saturoimalta, vaan kappaleet rullaavat tyylitajuisesti eteenpäin. Pelkistetty tuotanto kuullostaa sopivan yksinkertaiselta ja muodostaa hyvän kontrastin kompleksisille melodiamaalauksille. Kappalevalikoimaltaan levy muodostaa ehjän kokonaisuuden ja tässä piilee sen vahvuus ja heikkous. Levyn kuuntelu saa kuulijan helposti nousemaan audioavaruuteen, mutta varsinainen euforia jää saavuttamatta.

Debyyttilevyksi tämä on kyllä erittäin lupaava ja riittävän omaperäinen erottuakseen massasta, mutta musiikin hiomista ja jämäköitymistä tarvitaan yhä lisää. 7/10

THE COMPANY
Awaking Under Dogs
System Shock Records

Kovastihan tätäkin lättyä mainostetaan jonkinlaisena superkokoonpanona, kun miehistöön kuuluu mm entinen Heathen ja Angel Witch mies Doug Piercy. Musiikillisesti bändi liikkuu asennemetallin ja modernin metallin välimaastossa tuoden kappaleisiin rankkuutta ajoittaisilla örinöillä sekä speed metal vaikutteisella riffittelyllä. Kun mukaan heitetään vielä hieman futuristisia ja teknovaikutteisia syntikkasurinoita on varsinainen sekametelisoppa valmis. Kovasti bändi yrittää luoda musiikillisesti jotain uutta, mutta lopputulos on varsin laimeaa ja tylsää junttausta jota ei auta yhtään munattomat vokalisoinnit ja kolkko saundimaailma.

Ennakkoluulottomuuttaan bändi yrittää osoittaa koveroimalla Dead or Aliven 80-luvun poppihittiä You Spin Me Around onnistumatta kuitenkaan tekemään muuta kuin tylsää jälkeä omien kappaleidensa malliin. 4/10

DENATA
Deathtrain
Arctic Music Group

Ei ne ruåttalaisetkaan kaikkea aina osaa ja Denata on yksi hyvä esimerkki tästä. Tuhnuisilla saundeilla varustettu täyspitkä levy kaahataan läpi vauhdilla, jossa ei itsekkään meinata pysyä perässä. Ideaköyhät kappaleet yrittävät kulkea 80-luvun thrash/speed metallin hengessä, mutta sovitukset ovat kömpelöjä ja omaperäisyydestä ei ole tietokaan. Kappaleet etenevät toinen toisensa jälkeen samalla unettavalla temmolla ja rytmillä kuin diesel juna ja toisistaan niitä ei erota useammankaan kuuntelukerran jälkeen ilman biisien välissä olevaa muutaman sekunnin taukoa. Satunnaiset väliosat ja soolot töksähtelevät pahasti paikoilleen yrittäen tuoda musiikkiin hieman värikkyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Käsittämätöntä on, että joka suhteessa näinkin demoasteella olevat bändit saavat levytyssopimuksen tällaisina aikoina. 3/10

IMPEDIGON
As Desires Fade…
The L.S.P. Company

Yhä "muodissa" olevaa ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodista death metallia vääntää myös Belgian pojat Impedigon debyytillään As Desires Fade… Periaatteessa homma toimii kyllä, mutta sen verta yksinkertaisia ja miljoonaan kertaan kuultuja kappaleet ovat niin ideoiltaan kuin toteutuksiltaan, että käteen tai korvaan tästä ei paljoakaan jää. Kappaleet eivät varsinaisesti ole kamalan tylsiä tai huonoja, mutta kylmä tosiasia on, että tällaisia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan. Laulaja käheä ja repivä laulutapa onkin yhtyeen parasta antia, mutta lopputulosta se ei onnistu pelastamaan.

Impedigon on ylempää keskitasoa jos kyseessä olisi demo, mutta täyspitkän tekoon eväät eivät tahdo riittää huolimatta lähes kymmenen vuoden olemassaolosta ja useista keikoista ja demoista. Tällaisten julkaisujen yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että huonoimmillaankin hevi on hyvää. 4/10

KHOLD
Phantom
Moonfog Productions
Osta CDON:sta!
Jos kaikki muutkin arvostelijat kuvaavat tätä vanhan koulukunnan black metalliksi, niin onhan se minunkin niin tehtävä. Totta puhuen ei tällaista levyä muulla sanalla voi kunnolla kuvailla, vaikka ei tässä sentään ihan kaikkia klassisia Dark Throne/Burzum elementtejä varasteta. Levyllä yllättävintä on suurimmalta osin hitaat kappaleet ja pelkistetyn selkeä tuotanto. Musiikki onnistuu luomaan tylyn hypnoottisen joskin ajoittain puuduttavan ilmapiirin, joka säilyy koko yhdeksän kappaleen ja 34 minuutin ajan.

Yhtä kylmää ja ilkeää ilmapiiriä ei Khold pysty luomaan kuin maanmiehensä aikoinaan, mutta kyllä tämäkin tiettyjä satunnaisia väristyksiä selkärangassa saa aikaan. 5/10

KING'S EVIL
Deletion of Humanoise
Spinefarm

Arvostelupinon ehdottomasti positiivisin yllätys on King's Evil orkesterin debyyttilevytys, joka näyttää närhen värkit niin monelle vanhalle kuin uudelle bändille. 80-luvun thrash/metal vaikutteet on onnistuttu jalostamaan kipakaksi ja moderniksi metalliksi hyvällä tyylitajulla ja riittävällä omaperäisyydellä. Yamadan veljeksien kitaratyöskentely yhdistettynä tanakkaan rytmisektioon ja hieman Tom Angelripperin kaltaiseen lauluun räyhää ja toimii hyvin. Tyylikkäästi vedetyt ilman turhia kikkailuja olevat soolot istuvat kokonaisuuteen hyvin.

Vaikka kuuntelijalle ei anneta paljoakaan armoa, löytyy levyltä kappaleita aina puhtaista suoraviivaisemmista menopaloista myös keskitempoisiin ja koukeroisempiin jyräyksiin. Melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä lisäämällä bändillä olisi vieläkin enemmän potentiaalia metallimarkkinoilla. 7/10

MY DYING BRIDE
The Voice of the Wretched (live)
Peaceville

Useimpien live levyjen ongelma voidaan pitää sitä, että ne harvoin tarjoavat mitään uutta ja ihmeellistä faneille ja niin on myös My Dying Briden ensimmäisen virallisen liveäänitteen laita. Toisaalta levy osoittaa, että brittiherrojen synkistely toimii livenä vähintäänkin yhtä hyvin kuin levyllä, mutta bändin keikoilla luoma ulkomaailman poissulkeva maaginen ilmapiiri jää levyä kuunneltaessa kokematta. Saundit levyllä ovat ehkä hieman turhankin kliiniset latistaen tunnelmaa ja biiseistä välittyviä voimakkaita tunnetiloja. Kappalevalikoima on kattava otos bändin kaikilta täyspitkiltä lukuun ottamatta debyyttiä ja levyä kuunneltaessa on helppo huomata bändin musikaalinen kehitys ja samalla kuinka samankaltaisia eri levyjen tunnetilat kuitenkin ovat.

Bändin tosifaneille levy ei paljoa uutta ja ihmeellistä tarjoa muuta kuin hauskaa vaihtelua musiikin kuunteluun, mutta uusille faneille levy toimii hyvänä esittelynä mitä on brittiläinen melankolia kuvattuna elävän musiikin muodossa. 8/10

MY DYING BRIDE: FOR DARKEST EYES
Peaceville
Kesto: n 200 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Alunperin vuonna 1997 VHS-formaatissa ilmestynyt ja nyt jo loppuunmyyty laadukas video on DVD-aikakauteen siirtymisen myötä kokenut aikamoisen kasvonkohotuksen. Videoversioon verrattuna pituus on DVD:llä kasvanut kaksinkertaiseksi ja kuuden promovideon ja Krakovassa 1996 äänitetyn keikan (DD5.1 äänet!) lisäksi levylle ympätyt ekstrat ovat todella loistavat: Hollannissa 1993 äänitetty kahdeksasta biisistä koostuva keikka, Sear Me -live-versio vuodelta 1992 sekä neljä Dynamossa taltioitua kappaletta vuodelta 1995. Tämä Dynamon keikkavideo on muuten sattumoisin sama, joka julkaistiin rajoitetulla The Angel And the Dark River tuplapainoksella. Näiden liveherkkujen lisänä on vielä kuvagalleriat niin bändistä, kuin Aaronin levyjen kansiin luomasta taiteesta. Vaikka ekstrojen kuvanlaatu onkin Dynamon keikkaa lukuunottamatta kotivideotasoa, ovat ne äänenlaadultaan todella hyviä ja omaavat korkean kuriositeettiarvon.

Kokonaisuutena paketti on aikamoista mannaa My Dying Briden faneille ja ehdottomasti kaikkien eurojen väärtti. 9/10

NONSLIPLEVEL
Promo 2002
Omakustanne

Hämeenlinnan poikien neljän biisin omakustanne promo on yllättävänkin maistuvaista nu-metal/asennemetallihenkistä synkähköä musisointia. Kappaleet ovat riittävän rankkoja vaativammankin hevimiehen makuun eikä mitään pseudometallia, jota media tänä päivänä tuuttaa "metallina" joka paikasta. Kitarat murisevat hyvin ja mielenkiintoisen äkkiväärästi ja matalalta, laulaja kiduttaa ja rääkkää äänijänteitään mallikkaasti, mutta varsinkin aloitusbiisin puhtaat lauluosuudet eivät oikein tahdo toimia. Yleisilmeeltään promon luoma tunnelma ja materiaali muistuttaa jotenkin Slipknotin ja Fear Factoryn ristisiitosta positiivisessa mielessä. Keskitempoisten kappaleiden mausteeksi olisin kaivannut enemmänkin nopeampia ja rankempia mättökohtia Suffering ja Hands of the Devil kappaleiden malliin. Kaiken kaikkiaan Nonsliplevel kuulostaa erittäin valmiilta paketilta, jonka ei tarvitsisi yhtään hävetä amerikkalaisten alan yrittäjien rinnalla. 7/10

NO RETURN
Machinery
Nuclear Blast

Edellisestä Self Mutilation -kiekosta tyyli ei ole paljoakaan muuttunut, ja meno on samaa napakkaa ja tanakkaa futuristista death-metallia tuoden aika ajoin tunnelmaltaan mieleen Fear Factoryn. Kitarat veivaat koukeroisia riffiverkkoja, rumpali naputtaa kuin pieni eläin hyvinkin vaihtelevia kieroja komppeja ja rytminvaihdoksia, ja kaiken päälle laulaja repii äänijänteistään irti mallikasta örinää.

Soittopuoli ranskalaisilla on kyllä hallussa ja biisit paahdetaan armottomalla tappomeiningillä läpi, mutta ajoittaisia tyylikkäästi toteutettuja suvantokohtia kaipaisin enemmän antamaan niin kuuntelijalle kuin kappaleille enemmän tilaa hengittää. Seuraavalla levyllä toivoisin kernaasti kuultavan enemmän rohkeammin mukaan tuotuja ilmapiiriä värittäviä elementtejä koskettimineen, samplereineen ja naislauluineen, joita tällä levyllä jo esille tyylitajuisesti mutta säästeliäästi tuotiin.

Levyn päättää Death-laina Secret Face, joka tyylillisesti ja tunnelmaltaan sopii levyn päätösraidaksi erittäin hyvin. Huonoa jälkeä ei No Return tee tässäkään kappaleessa ja onnistuupa tuomaan kappaleeseen pientä omaa lisäväriään kuten kunnon covereihin kuuluukin.7/10

POEMA ARCANVS
Iconoclast
Aftermath Music

Etelä-Amerikasta kajahtaa Chileläisen Poema Arcanvsin toinen täyspitkä, jossa esitellään kuinka tuoltakin maailmankolkasta löytyy ahdistusta, melankoliaa ja surua joita musiikkiin voi kanavoida. Musiikillisesti levyllä liikutaan niin dark metallin, doomin kuin gootinkin tyylilajeissa näitä kaikkia sulavasti yhdistäen. Kappaleet ovat jylhiä ja vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasti goottilaulusta aina örinään ja väliin heitetään raskaitakin kitara- ja rumpupoljentoja. Puhtaat kitarat ja syntikoiden runsas käyttö on itsestäänselvyys mutta ei itsetarkoitus tällä levyllä.

Samasta muotista ja aineksista on levyn kappaleet tehty, mutta tämän tyylisessä musiikissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus joka on toimivaksi konseptiksi havaittu. Tyylillisesti orkesteri liikkuu hyvin lähellä Moonspellin varhaista tuotantoa, mutta Poema Arcanvs tarjoaa vähemmän tarttuvia kappaleita, enemmän sävyjä ja tavaraa kappaleiden sisällä.

Reilu 65 minuuttia ja 13 kappaletta on kuitenkin yhtä tuhti paketti kuin perhepizza, joten maukkaudestaan huolimatta audioähkyn vaara on olemassa. 6/10

RAGE
Unity
Steamhammer

Vanhana nahkahousuhevin ystävänä ja monen tämän tyylilajin edustajan 90-luvun alkupuolella kadottaneena on aina hauska palata juurilleen ja tarkastella kuin vanhat suosikit vielä jaksavat ja toimivat lähes 10 vuotta viimeisestä tapaamisesta. Ja toimiihan tämä. Peavyn ääni on kadottanut osan persoonallisuudestaan, mutta on silti täysin tunnistettavissa. Musiikkiin on tullut aimo annos progressiivisuutta lisää lankeamatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Levyltä ei varsinaisesti löydy yhtään täytekappaletta, vaan koko yhdentoista kappaleen pakkaus on hyvä turvallinen kokonaisuus. Vähäisellä kuuntelulla ei levystä kuitenkaan ole vanhojen Secrets in a Weird World tapaiseksi klassikoksi, mutta useammalla kuuntelukerralla tästä saa varmasti irti enemmän ja enemmän. Intoa tämä valaa punttiin myös sen verran, että Ragen 90-luvun tuotantoa on ehdottomasti hyllyyn saatava lisää.

Levyn hienointa antia edustaa varsin mahtipontinen ja sinfoninen Valko-Venäjän kuoron tukema Dies Irae, täynnä ovelia kikkoja ja ideoita oleva Living My Dream muiden kappaleiden edustaessa perinteisempää melodista metallia, josta Rage on tullut tunnetuksi. 8/10

RITUAL CARNAGE
The Birth of Tragedy
Osmose Productions

Tiukalla intensiteetillä runttaa Ritual Carnage läpi 11 kappaletta vajaaseen 39:ään minuuttiin ja kun soitto kulkee, omia ideoita löytyy ja sävellyspuoli on hanskassa niin kyllähän tätä kelpaa kuunnella. 80-luvun varsinkin Bay Arean speed/thrash-bändit on kyllä kuunneltu läpi, mutta bändi ei yritä kuitenkaan matkia tai tehdä klassikkoja uudelleen, vaan kulkee omia polkujaan. Vaikka laulaja käyttää ääntään tuttuun huudetaan-mikkiin-minkä-kurkusta-lähtee-tekniikkaa ja onnistuu siinä varsin hyvin esikuviensa malliin, lopputulos on kuitenkin yksipuoleinen ja vaisu. Valitettavasti vokalistin myötä myös musiikista häviää energiaa. Levyä kuunnellessa alkavat korvat väsyä biisien edetessä pääosin samalla temmolla kappaleesta toiseen. Levyn loppupuolen keskitempoinen Psycho-Sadistic Psychosis kuitenkin osoittaa, että hitaampikin materiaali bändiltä sujuisi ja toisi levylle kaivattua vaihtelua.

Chuckin muistoksi bändi vetäisee levyn päätteeksi alkuperäistä kepeämmän version Infernal Deathista, mutta ei pysty tuomaan siihen paljoakaan uutta. 6/10

SKEPTICISM
The Process of Farmakon
Red Stream

Hautajaismusiikkia reilun 18 minuutin ja kahden kappaleen verran tarjoaa Skepticism ja antaa samalla esimakua tulevalta Farmakon-täyspitkältä. Kyllä on taas niin synkkää musiikkia nauhalle saatu, että lämmin kevätkin alkaa tuntumaan lohduttomalta syksyiseltä ja sateiselta vuodenajalta. Kappaleet kulkevat hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin saattoväki, ja tunnelma on samaa luokkaa. Uutta ulottuvuutta musiikkiin tuovat mukanaan kappaleiden hieman nopeampi tempo verrattuna vanhempaan materiaaliin sekä kitaroiden loihtimat minimalistiset melodiat, joita aikaisemmin ei ole juurikaan kuultu. Urkuharmooni maalailee lohduttoman synkkiä kuvia, ja tämä yhdistettynä haudantakaiseen karheaan murinaan luovat varsin pelottavan realistisen kuvan ruumisarkussa makaamisesta. 9/10

S.O.D.
Speak English or Die
Steamhammer

S.O.D. on niitä orkestereita, jonka debyyttilevyn pitäisi löytyä jokaisen extreme metallista pitävän henkilön hyllystä. 14 vuoden jälkeenkään levyn viehätys ei ole kadonnut ja tänä päivänäkään ei maailmasta löydy montaa orkesteria, joka pystyisivät samaan turpaanvetoon kuin mitä tällä levyllä hurja nelikko tekee. Steamhammerin uudelleenjulkaisu sisältää kolme "uutta" studiobiisiä Identity, Go, vanhalta kokoelmalta löytyvä kipakka Ram it up sekä yhdeksän Tokiossa 1999 nauhoitettua klassikoista koostuvaa livevetäisyä. Levyn pituuden kasvaessa alkuperäiseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi alkaa tosin olemaan liikaa paatuneimmallekkin metallistille läskin alkaessa tummumaan ja korvien vuotaessa verta kuin otellessa kymmenen erää Mike Tysonia vastaan.

Tämän levyn uudelleenjulkaiseminen on oikeutettua, sillä tämä klassikko pitää olla aina saatavilla myös tuleville metallisukupolville todistamassa mistä se kana oikein pissii. 9/10

SUICIDAL WINDS
Victims in Blood
No Colours Records

Toisella täyspitkällään länsinaapurimme pojat veivaat varsin mallikasta ja kulkevaa thrashia yhdistettynä vanhakantaiseen death-metal vaikutteisiin. Ilman suurempia kikkailuja biisit taotaan läpi vauhdilla ja hyvällä otteella, mutta jo neljännen biisin kohdalla alkaa meininki puuduttamaan. Ei laaksoa ei kukkulaa kappaleista löydy ja kun sama kaava ja tempo toistuu koko levyn ajan, ei biisejä meinaa pystyä erottamaan kuin kertosäkeistä, jossa yleensä hoetaan biisinnimeä. Orkesteri onkin thrashin ABC:nsä lukenut ja kuunnellut, sillä kappaleiden nimissä on lainattu ja yhdistetty kaikki 80-luvun suunnannäyttäjien biisien ja levynnimet esimerkkeinä Victims in Blood, Storms of Hell ja Force of Darkness.

Suicidal Winds kuullostaa kuitenkin siltä, että sillä olisi potentiaalia parempaan ja omaperäisempään materiaaliin kuin mitä levyllä kuullaan. Jonkin sortin rauhoittuminen ja materiaalinen miettiminen ja hiominen reenikämpällä saattaisi saada aikaan kummia. 6/10

WACKEN 2000 Special Report
Nuclear Blast
Kesto: 80 minuuttia, valmistusvuosi 2001

Nimensä mukaisesti kyseessä on raportti DVD-julkaisun muodossa pari vuotta sitten pidetyiltä Wacken Open Air -festivaalilta. Livepätkien lisäksi DVD:ltä löytyy artistien ja toimittajien yms. turhanpäiväisiä jorinoita, joiden informaatiosisältö on tasan nolla ja jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin märkä lapanen. Kun raportissa esiintyvät bändit ovat suurimmalta osin tuiki tuntemattomia (Vanishing Point? Dark At Dawn? Mob Rules? Raise Hell?) ja lähes jokaiselta nähdään/kuullaan ainoastaan muutaman kymmenen sekunnin pätkiä keikalta, ei katsojalle jää paljoakaan käteen. Eikä tässä vielä kaikki. Joissain tapauksissa elävä kuva on korvattu still- otoksilla, ja kuvanlaadun ollessa pääosin heikko ja värien oudon haaleita (tai harmaan/kellertävän efektin läpi vedettyjä) ei Nukku-Matti meinaa millään pysyä poissa. Ainoat lähes täysimittaiset livevetäisyt levyltä löytyvät Rhapsodyltä ja Stratovariukselta, ja nämä ovatkin levyn parasta antia. Ainoat kiitokset DVD saa äänenlaadusta, joka on erittäin hyvä ottaen huomioon äänitysolosuhteet festaritilanteessa, sekä lopussa näkyvistä naisten tisseistä, pepuista ja ulkoisista sukupuolielimistä.

Kokonaisuutena julkaisu on erittäin sekava, pirstaleinen ja tylsä, eikä missään nimessä kymmenien eurojen väärti. Ei tästä ole "kunnon" hevihenkilölle iloa muuta kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että on paikan päällä ollut riittävän liikuttuneessa mielentilassa muistinsa menettäneenä. Ja silloinkaan en maksaisi 5 euroa enempää. 2/10

WARHAMMER
Curse of the Absolute Eclipse
Nuclear Blast

Esikuvaa ei pitkältä tarvitse hakea eikä sormella juurikaan osoittaa Warhammerin tapauksessa. Sen verran selkeätä on saksalaistrion peittämätön ihailu idoleitaan Hellhammeria kohtaan. Vaikka näinkin suora matkiminen biisien nimiä, laulajan ääntä, soundeja ja kitarariffejä myöten alkaa useimmiten ärsyttämään, onnistuu Warhammer yllättävänkin hyvin osoittamaan kunnioitusta esikuvilleen ja jatkamaan siitä mihin 80-luvun puolessa välissä jäätiin. Biisit kulkevat kaikessa primitiivisyydessään eteenpäin kiehtovasti yksinkertaisen ja raa'an äänimaailman tukiessa hyvin kokonaisuutta.

Lopputuloksena on brutaalia ja aggressiivista vanhan koulukunnan siloittelematonta deathdoomia, jota kolme varttia putkeen nautittuna on kuitenkin hieman liikaa. 7/10