Shrapnel Storm "We Come in Peace..." promo

1. Detracked 4:36
2. Deathroller 3:53

Kokonaiskesto: 8:29

Sotaisten teemojen naittaminen vanhan koulukunnan jyräävän jyhkeään death metaliin on tehty Bolt Throwerin toimesta niin hyvin jo 25 vuoden ajan, että periaatteessa muita yrittäjiä ei tähän genreen enää edes tarvittaisi. Hail of Bullets pääsee tosin jo aika lähelle samoja taistelutantereita, mutta em. kahteen lähes täydelliseksi rakennettuihin sotakoneisiin verrattuna kotimaisten jo täyspitkän julkaiseen Deathmarchedin kuin vielä demoja julkaisevan Shrapnel Storminkin sota on lähinnä pienimuotoista sanallista nahistelua ja nyrkkien puimista.

Kolme aiempaa demoa julkaisseet tamperelaiset ovat mitä ilmeisemmin alkaneet löytää omaa tyyliään, sillä alkuaikojen thrash-vaikutteet ovat julkaisu julkaisulta painautuneet death metalin tieltä entistä syvemmälle maaperään. Tässä tamppauksessa bändi tuntuukin olevan enemmän kotonaan, vaikka uran kyntäminen vielä varsin alkutekijöissään onkin.

"We Come in Peace..." promon/demon biisikaksikko kuulostaa demomaiselta eikä vain kumisevilta ja ohuilta soundeiltaan, joihin kaivataan selvästi jytinää enemmän. Avauskappaleen "Detracked" tulitus hajoaa sovituksellisesti turhan laajalle alueelle, seikka jotka pitkähkö kesto vain korostaa. Selkeästi "Pultinnakkaajalta" lähes suoraan lainattua jyräämistä sisältävä "Deathroller" osuu sen sijaan tauluun jo paremmin, vaikka omat rakenteelliset kolhoutensa silläkin on.

Perustavaalaatua olevista ongelmistaan huolimatta ei Shrapnel Storm ole missään nimessä täysin toivoton tapaus. Aivan kuten rynnäkkökiväriin tähtäimien säädössäkin, oikeaan suuntaan tehdyillä pienillä napsuilla bändin osumatarkkuus voi parantua huomattavastikin ja sitä myötä kappalestakasasta voi tulla selvästi tiukempi. Tällä hetkellä Shrapnel Storm kuitenkin kuulostaa vielä vain selvästi demobändiltä, joka ei harmaasta rivistöstä edukseen erotu millään tavalla.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM+ = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Kuuntele Loathia ja ihastu

Tänä vuonna perustettu Loath ei ole jäänyt jahkailemaan debyyttinsä tekemisen kanssa, sillä 10 biisiä on pistetty purkkiin melkoisen nopeasti eikä kyse ole nyt pelkistä kappaleiden tempoista. Kokonaisuus löytyy Bandcampista sekä kahden biisin verran YouTubesta ("The Common God" ja "Xeroxed", mutta CD:täkin on kuuleman mukaan tulossa ja hyvä niin, vaikka vinyylihän se tällekkin julkaisulle olisi paras mahdollinen muoto.

Niin orkesterin logo kuin nimikin kertovat musiikin sisällöstä jo aika paljon, sillä hempeitä rakkaus- tai tuutulauluja ei "Total Peace" -kiekolla kuulla, vaan ahdistuneisuudesta ja misantropiasta kumpuava painostava syljentä on julmaa julistusta alusta loppuun. Varsin tutuista crust & grindcore/hardcore-aineksistahan Loathin soppa on keitetty, mutta sen verran tuhtia ja vakuuttaavaa lusikoitavaa levy on, että satunnaisia maukkaita sattumiakin sisältävää keitosta lappaa mielellään korvakäytäviinsä. Yksin pimeässä tottakait. Onneksi juuri nyt vallitseva vuodenaika tarjoaa siihen runsaasti mahdollisuuksia.

Inferno #111/2013

Aktor

I Am the Psychic Wars 7”

Full Contact

4,5

Kun yhdistetään porilainen outous (Lehtisalo&Leppänen) amerikkalaiseen Blue Öyster Cultin kaltaiseen melodisen kepeään hard rockiin, jota tulkitsee mainiosti underground heavy metalissa kannuksensa ansainnut myyttinen hahmo Professor Black, on tuloksena jotain erityisen hienoa sekä kiehtovaa.

Aktorin kumpaisenkin kappaleen ainutlaatuisuus löytyy sen tavasta yhdistää yksinkertaista ja pirun tarttuvaa sekä melodista, vahvasti 80-luvun alkupuolelle tuoksahtavaa kevyt hard rockia/metalia, ja ympätä mukaan ennakkoluulottomasti aimo annos psykedeelisyyttä ja hyppysellinen jos toinenkin melankolisuutta. Ajattomalta kuulostava seos ei kuitenkaan jää vellomaan rauhallisesti paikallaan pienelle piirille tarkoitetussa omassa hienoudessaan, vaan se kurkottaa avoimesti ja kutsuvasti ulospäin kohti suuria yleisömassoja.

Leppoisasti viime minuutille saakka laukkaavalle nimikappaleelle viimeisen silauksen antaa lähes alati taustalla oleva mielipuolinen kosketinpimputus, joka erillisenä raitana kiristäisi vain hermoja. Kääntöpuolen Buried by the Sea on eri osuuksineen ja rytmityksineen jo lähes progea ja selkeästi A-puolta haastavampaa ja häiriintyneempää, vaikka pohjimmiltaan senkin juuret ovat samasta lähteestä.

Nähtäväksi jää, julkaiseeko Aktor koskaan täyspitkää albumia ja jos, niin pystyykö se ammentamaan mieliensä syövereistä täyden joukon näin sopivasti toisistaan eroavia, mutta silti yhtenäistä kokonaisuutta tukevia Top 40 -ominaisuudella ja omituisuudella varustettuja kappaleita.

Avatarium

Avatarium

Nuclear Blast

3,5

Doom metalin legendan Candlemassin parin vuoden takainen päätös lopettaa levytysuransa Psalms for the Deadiin (2012) kuulostaa näin jälkikäteen hieman kummalliselta, sillä nyt sen pääasiallinen biisinikkari Leif Edling julkaisee vastaavanlaista materiaalia reilusti alle vuoden kasassa olleen Avatariumin nimissä. Bändikavereiksi on saatu jamppoja, jotka ovat tulleet tutuksi mm. Evergreyn ja Tiamatin riveistä, mutta nimeltä mainitsemisen arvoinen kaikista on vahvaääninen Jennie-Ann Smith.

Viisikon musiikista pitäisi kuulua niin Jethro Tull, Blue Öyster Cult, Rainbow kuin 60-luvun musiikkia ja pop, ja kyllähän muutamasta riffistä kuuluu Black Sabbath lähes suoraan puhumattakaan Ritchie Blackmorea kunnioittavista kitarasooloista tai Jethro Tullin kaltaisista akustisista pätkistä. Avatarium ei kuitenkaan rokkaa trendikkään retrosti, vaan se paiskoo vallan raskaalla otteella klassista doom metalia aivan kuten Candlemasskin teki 30 vuotta. Myös laulajattaren laaja-alainen äänenkäyttö muistuttaa Ruotsin ykköstuomionjulistajan parhaimpia solisteja ja kehtaanpa vielä lisäksi väittää, ettei perinnedoomia ole naisen toimesta näin komeasti laulettu varmaan koskaan.

Niin jylhästi ja sujuvasti kuin porukka leiviskänsä hoitaakin aina mainion massiivisesta Moonhorse-avauskappaleesta loppuun saakka, jää kappaleilta kuitenkin kaipaamaan vieläkin uskaliaampia irtiottoja, syvemmälle vaikutteisiinsa sukeltamista sekä seoksen tehokkaampaa hämmentämistä. Osaamisesta tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, ainoastaan uskalluksesta ja maltista kehitellä kappaleita ajan kanssa. Nähtäväksi jää, onko Avatarium sittenkin pelkkä projekti, vai onko siitä jopa genrepioneerin manttelinperijäksi.

The Country Dark

Dead Man's Handjob

Big Money Recordings

3

Reilu vuosi sitten yksi Suomen kieroimmista ja punaniskaisimmista orkestereista julkaisi oudolla tavalla maittavan ja kiihdyttävän debyyttinsä. Nyt baareissa ja teurastamoissa tapahtuneista lahtaus- ja abduktiohommista on siirrytty pornobaareissa ja syrjäisissä mökeissä tapahtuviin erilaisiin tavallisuudesta poikkeaviin rakkaudenosoituksiin, jotka kuuluvat jokaisen kunnon rivologin päiväunelmiin.

The Country Darkin omalaatuinen tulkinta kantrista psycho/rockabilly ja garage rock -vaikuttein on jalostunut ja perversiöitynyt huomattavasti entisestään ja löytyypä sieltä täältä myös jopa surf rockiakin. Jos kehitys onkin lähes aina tervetullut asia, jää Dead Man's Handjobilla luu vetävän käteen silti aiempaa useammin. Ikään kuin kaikkien tuntemasta ja sosiaalisesta kylähullusta olisi tullut huhujen kohteena oleva erakoitunut vanhapoika, johon lyhytkestoisen, vain puolituntia kestävän kontaktinkin solmiminen on hankalaa.

Härskeiten levyltä toimivat heti alussa ytimeen porautuva Buttplug, Shemale, Cockteasin' Chick, Raving Mad sekä leppoisa lopetus Wank Alone. Näiden väliin jäävät kuusi muuta pornopiisiä eivät aivan samanlaista kiihotuksen tilaa pysty nostattamaan. Dead Man's Handjob tuntuu väkisinkin hiukan kylmältä, vaikka ammattilaisen ottein se asiansa hoitaakin.

Hell

Curse And Chapter

Nuclear Blast

4,5

Vuonna 2011 ilmestynyt Hellin yhdistetty debyytti&comeback-levy osoitti, että melkein heavy-historian hämäriin unohtuneella veteraanilla on nykyäänkin painavaa ja ihan relevanttia esitettävää kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeenkin. On melkoisen hämmentävää, että vaikka pelkkiä uusiksi vedettyjä vanhoja veisuja sisältävä Human Remains lupailikin hyvää, on puolet uutta ja vanhaa sisältävä Curse And Chapter näinkin timanttinen kiekko.

Brittien tyyli muistuttaa edelleen vahvasti 80-luvusta, mutta niin kitaristin kuin albumituottajankin pestiä hoitavan Andy Sneapin ansiosta lopputulos soi kerrankin onnistuneen modernisti ja erittäin jämäkästi. Curse And Chapter on edeltäjäänsä huimasti teatraalisempi ja se muistuttaakin niin kappaleiltaan kuin kokonaisuudeltaan sekä kauhumaisella ilmapiiriltään teema-albumia, vaikka näin ei ilmeisesti olekaan.

Suurta osaa tässä vaikutelmassa näyttelee myös David Bowerin omalaatuisen osuva laulutyyli, josta voi löytää jopa Geddy Leetä, mutta ennen kaikkea King Diamondia ja Lizzy Bordenia. Edellämainitun kaksikon musiikkiin löytyy myös selkeitä yhteneväisyyksiä musiikin monipuolisuuden, vahvojen melodioiden sekä tarttuvien kertosäkeiden muodossa, joista yhtenä parhaimpana esimerkkinä eeppisesti ja massiivisesti jyräävä sekä takuuvarman tarttuvan kertosäkeen sisältävä Darkhangel.

Levyn avauskolmannes on todella vakuuttava hittikimara, jonka jälkeiset kappaleet eivät ole yhtään sen huonompia, mutta vaativat vain paneutumista alkua enemmän. Seuraavalle julkaisulle jää parantamisen varaa ainoastaan pikkiriikkisen verran: usein viiden minuutin pintaan ja reilusti ylikin menevistä biiseistä voisi höylätä pois muutaman hennon lastun sieltä täältä, jolloin tunnin mittaisesta kokonaisuudestakin saisi entisestäkin nasevamman.

Helvetti soikoon, tällaista herkkuyhdistelmää ei tällä vuosituhannella ole näin onnistuneesti tehty.

Lord Fist

Wordless Wisdom of Lord Fist MLP

Full Contact

4

Mainion Spark for the Night -debyyttidemon viime vuonna julkaissut Lord Fist julkaisee uudet neljä kappaletta, mutta nyt taakse on saatu Ektron sisarlafka Full Contact ja formaatiksi vinyyli. Äärimmäisen perinnetietoista heavy metalia soittavien mikkeliläisten päätyminen porilaisen huomaan ei varsinaisesti yllätä, toimiihan porukka pitkälti musiikkinsa suhteen samanlaisella tinkimättömällä asenteella ja pieteetillä kuin vaikkapa Solitaire tai Ranger.

Minikiekon avaavassa Lordof the Nightissa on jotain samankaltaista vastustamatonta ja vauhdikasta tarttuvuutta kuin demon käynnistäneessä Super Sailorissa, vaikka piirun verran jälkeen jäädäänkin. Muutoinkin musiikin suuntaviivat on pitkälti samat kuin aiemminkin, mutta sävellyksiä on selkeästi pähkäilty enemmän korottaen samalla yleistä haastavuus- ja vaikeuskerrointa. Näin toimenpiteiden seurauksena yhtyeen oma ilme on entistä erottuvampi ja vakavampi.

Wordless Wisdom of Lord Fist ei soi nykyajalle tyypilliseen tapaan ahdettuna ja täysillä, vaan vapaasti täysin hengittäen ja iSukupolven mielestä epäilemättä auttamattoman kämäisesti. Laulaja-kitaristi Perttu Koivusen ääntä tai kitarointia yhdessä Niko Kolehmaisen kanssa voi kuvailla jopa ujoksi ja herkäksi, mutta osaamisen puutteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyseessä on ennen kaikkea kokonaisuutta palveleva tyylikeino 80-luvun suurelta yleisöltä pimentoon jääneiden hämärämpien esikuvien mukaisesti.

Lord Fistin nuorten miesten musiikki onnistuu kaikessa vanhakantaisuudessaan kuulostamaan tuoreelta, koska sitä tehdään jääräpäisesti ja mitään häpeilemättä täydellä sydämellä. Kuinka monesta jo paikkansa vakiinnuttaneesta vanhasta jäärästä tai tuoreesta modernista yrittäjästä voi sanoa samaa?

  

Wasted

Here Comes the Darkness

Combat Rock Industry

4,5

Lähes täysikäiseksi ehtinyt Wasted on kypsynyt todella tyylikkäästi viidennelle levylleen unohtamatta kuitenkaan poikamaista virnistystään. Yhtyeen punk rockissa painopiste on nyt siirtynyt askeleen verran kohti jälkimmäistä määritelmää, mutta edelleen kaiken lähtökohtana olevasta ensin mainitusta genrestä jäljellä ovat mm. napakkuus ja usein myös tempo.

Porukan soitto- ja äänityshommista vuosien varrella keräämä runsas kokemus näkyy Here Comes the Darknessilla siinä, että sen 25 minuutista ei löydy yhtään turhaa eikä sen kymmenessä kappaleessa ole yhdessäkään mitään ylimääräistä. Kaikki sanottava esitetään niin kiihkeästi, napakasti ja sellaisilla koukuilla varustettuna, että saalis liikkuu takuuvarmasti ja käy pyydykseen on kyseessä sitten hilpeämmin tai melankolisemmin soiva rokkipala tahi punkkirepäisy. Juuri muikeasti vaihteleva, mutta silti saumattomalta kuulostava kokonaisuus tekee julkaisuista julmetusti kuuntelua kestävän vaikka sitten useaan kertaan peräkkäin toistettuna.

Pimeyden keskellä kirkkaimpina kiintotähtinä loistavat avausrepäisy ConcereteWasteland, Death Bells, levyn nimiraita, Tragedy sekä komeuden päättävä How Did I Get Here? Näiden nostaminen esille ei kuitenkaan millään muotoa vähennä loppuviisikon valovoimaisuutta.

Here Comes the Darknessista huokuva aitous ja mukaansatempaavuus on sitä luokkaa, että on sääli jos se jäisi ainoastaan suomalaisten tai punkkareiden tietoisuuteen.