Michael Schenker’s Temple of Rock & Lovedrive Re-Union Tour – Klubi, Tampere 25.4.2013

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta, kuinka arvaamattomista otteista tunnetun kitarasankarin paletti pysyi kasassa Mansessa.

Inferno #105/2013

Annie Mall

Heavy Feathers

Grassbay

3

Harva bändi myöntää ääneen olleensa pitkään harhateillä musiikkinsa kanssa, mutta näin vaan tekee viisi vuotta täyttänyt helsinkiläinen Annie Mall esikoisjulkaisunsa yhteydessä. Aivan vieläkään ei oma linja tunnu täysin löytyneen, sillä niin kypsältä kuin yhtye kaikin puolin kuulostaakin, on sen biiseissä vallan paljon tyylillistä hajontaa. Vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta tässä tapauksessa albumi tuntuu ennemminkin hieman linjattomalta kuin sisällöltään ilahduttavan monipuoliselta.

Laulaja Sini Peltokorvella on kieltämättä kiehtova ja vahva ääni, jolla neiti pystyy tulkitsemaan hyvinkin erilaisia, aina väkisinkin Queens of the Stone Age:n mieleen tuovista Foxholen ja Where Are the Tyrants Made? -kaltaisista stoner rock vedoista kevyemmin tunnelmoiviin viisuihin levyn päättävän Amyn lailla. Hienoimmin viisikko onnistuu herkän savuista ilmapiiriä ja outoa riehakkuutta sisältävässä Die Mice -kappaleessa sekä tätä seuraavassa popisti rokkaavassa Some Die Youngissa.

Nimileikkisällä Annie Mallilla on runsaasti hyviä palikoita osaavissa käsissään, mutta prameampaan lopputulokseen päästäkseen sen pitäisi entistä harkitummin suunnitella mitä se haluaa niistä rakentaa, toimivan hikisen rock-klubin vai täydellisesti lomailuun sopivan kesämökin vesistön rannalla. Molempia kun ei ole mahdollista toteuttaa samalle tontille.

Anthrax

Anthems EP

Nuclear Blast

3

Ajatus Anthraxista coveroimassa 30-40 vuotta vanhoja rock ja AOR-biisejä Rushilta, Thin Lizzyltä, AC/DC:ltä, Cheap Trickiltä sekä Bostonilta että Journeylta voi tuntua aluksi oudolta, mutta onhan yhtye uransa alkuaikojen tunnetuimpien Alice Cooper, Sex Pistols, Black Sabbath, Discharge ja Run DMC yms. lainojen jälkeen esittänyt omia näkemyksiään useista muistakin ei niin itsestään selvistä kappaleista aina U2:sta, The Policeen ja Queeniin. Tämän lisäksi bändin solistilla Joey Belladonnalla on myös aktiivinen em. AOR-legendoja sekä mm. Pink Floydia coveroiva bilebändi Chief Big Way, jossa intiaani laulamisen lisäksi soittaa muuten myös rumpuja.

Omana itsenäisenä julkaisunaan lainalauluja sisältävä EP tuntuu väkisinkin hieman turhalta, etenkin kun nippa nappa yli puolen tunnin mitasta kolmannes tulee Worship Musicilta napatusta Crawlista sekä tämän uudelleen miksatusta versiosta. Onneksi herra Belladonna on iän myötä kehittynyt vain entistäkin paremmaksi laulajaksi. Äänen hallinta, voima ja väri on huomattavasti paremmalla tasolla kuin nuorena jullina, jolloin laulaminen oli kaikessa klassisuudessaan melkoista kiekumista. Ei siis olekaan mikään ihme, että herran suoritus näinkin erilaisissa ja vaikeasti hyvin tulkittavissa kappaleissa on kehumisen arvioista.

Anthraxin versioiden suurin ongelma onkin se, että ne kuulostavat kylmiltä ja steriileiltä verrattuna dynamiikkaa ja vahvoja tunteita tihkuviin alkuperäisiin. Voi kunpa mukaan olisi saatu samanlaista rosoista soittamisen meininkiä kuin The Greater of Two Evilsillä (2004), jossa bändin silloinen vokalisti John Bush teki selvää jälkeä itsensä näköisillä tulkinnoillaan edeltäjiensä Turbinin ja Belladonnan tutuiksi tekemistä veisuista. Eräänlaista coverointiahan se tuokin oli.

Hieman yllättäen parhaiten toimivat versiot Cheap Trickin Big Eyes, melkein Deep Purpleksi muuttunut näkemys Bostonin Smokin' -kappaleesta sekä mukavasti svengaava Keep on Runnin', jonka alkuperäisesittäjä on edelleenkin vahvaa aikuisrokkia julkaisevaa Journey. Rushin Anthem kuulostaa turhan hätäiseltä ja AC/DC:n TNT sekä Thin Lizzyn Jailbreak taas sieluttomasti yksi yhteen vedetyiltä perusrokeilta.

Anthemsilla on tasan puolet hyvää ja toinen puoli ei niin hyvää. Kolmonen on näiden ääripäiden keskiarvo.

Final Assault

King of Shame 7”

Omakustanne

3

Kaksi täyspitkää aiemmin ilmoille tuutannut Final Assault tyytyy tällä kertaa pienempään määrään biisejä ja formaattikin on muuttunut digitaalisesta analogiseksi. Äärimmäisen yksinkertaisiin valkoisiin(!) kansiin tällätty, vahvassa 80-luvun hengessä viivaimella suunniteltu logo paljastaa jo sisällöstä paljon. Rässiähän tämän on oltava, joskaan selkeät crossoverit hajut eivät käy korviin kuin vasta kuunteluvaiheessa.

Seiskan kipakasti starttaava nimiraita hidastuu hetkessä hieman yllättäenkin keskitempoiseksi thrash-hölkäksi, mutta kiitos repivä-äänisen laulaja Jänön ja kireäsoundisten kitaristien Asan ja Jurgin livakan sooloilun biisi ei kuitenkaan taannu tylsäksi junnaukseksi.

Kääntöpuolella kierroksia onkin lisätty sitten reilusti, kun bändi esittää kunnianosoituksensa ilmeisille esikuvilleen. Suicidal Tendenciesin I Feel Your Pain And I Survive sekä Misfitsin Death Comes Ripping vetäistääkin läpi hyvällä asenteella ja intensiteetillä eikä tulkinnoista löydy moitteen sijaa. Eipähän kaksikko ole edes sieltä kuluneimmasta tai koveroidummasta päästä.

Jos uusimaalaisten omassa kappaleessa King of Shame olisi lisänä edes puolet lainojen energiasta tai tarttuvuudesta, olisi kokonaisuus selkeästi parempi. Nyt se painottaa lopputulosta vastustamattomasti kohti hyvää keskitasoa.

Hateform

Sanctuary in Abyss

Spinefarm

3,5

Vastoin hyvin yleistä konsensusta Turku on minusta kaunis ja mukava paikka. Sama pätee myös itse turkulaisiin, joiden mokellus kuulostaa korviini hassulta muttei rumalta. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt turkulaisuutta, itse kun en ole oikeastaan mistään kotoisin. Nyt Spinefarmille päätynyt ja kolmannen levynsä julkaiseva Hateform on niin ikään turkulainen, enkä koskaan ole täysin sisäistänyt heidänkään tuotoksia.

Lähtökohtaisesti orkesterin death metaliin pohjautuva ja hivenen thrashin puoleltakin ammentava musiikki on aina ollut makuuni, mutta kumpikaan kahdesta aiemmasta täyspitkästä ei ole tahtonut avautua sitten niin millään, vaikka kuinka olen halunnut ja useasti läpi pyöritellyt. Sisäistämisongelmani ei ole johtunut tyylillisistä, toteutuksellisista tai soitannollisista seikoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on aina tuntunut olevan liiankin paljon tarttumapintaa. Täysillä mukaan tempautumisen sijasta olen aina jäänyt paikallinen ihmettelemään kuka-mit-häh-kyl määki Turus -tyyppisesti. Tällä uutukaisella ongelmani on selkeästi aiempaa lievempi, vaikka sisältörikkautta ja vauhtia tuntuu silti vieläkin olevan hieman liikaa tällaiselle puoli-savolais-puoli-hämäläiselle.

Albumin taidokkaasti ja ennen kaikkea tyylikkäästi juoksevat kitaramelodiat ja liidit miellyttävät erityisesti korvaa, hyvinä esimerkkeinä Born Exiled ja Sculpture of Flesh. Usein turhankin vaikeasti hahmotettavaksi yltyvä riffittely sekä kauttaaltaan selkeiden kertosäkeiden puute synnyttää turhan suuren ristiriidan ja riittämättömyyden tunteen muuten hienosti toimivan melodisuuden kanssa.

Jos seuraavalla levyllä jatketaan siitä, mihin Sanctuary in Abyssin päättävä mahtava biisikaksikko, huikea lähes 9 minuuttinen instrumentaalieepos Illusion For The Absolved... ja jylhä ...Redemption for The Awake jäävät, alan taatusti ymmärtämään turkulaisia entistä paremmin.

Jumalan Ruoska

Kolme miestä ja beibi LP

Ässä-levyt

2

Tässäpä vasta kokonaisvaltaisen hämmentävä julkaisu. Pitkäsoitto kun taltiointiin jo vuosina 2003-2004, mutta rahojen loputtua ja miehistön vaihduttua itse julkaiseminen jäi. Tosin tämän jälkeen ylä-savolainen orkesteri tosin julkaisi varsinaisen debyyttinsä vuonna 2007 vain hajotakseen vielä samana vuonna. Viime vuonna tapahtuneiden kolme keikan comebackin myötä Kolme miestä ja beibi päätettiin kuitenkin vihdoin ja viimein saattaa ihmisten saataville ja formaattina tietenkin pelkkä vinyyli. Eikä tässä vielä kaikki.

Musiikillisesti Jumalan Ruoska sivaltelee varsin karskia ja rosoista rokkia, jonka juuristosta löytyy myös punkkia, niin asenteellisesti kuin musiikillisestikin. Kun kokonaisuutta sekoitetaan vielä kappaleista riippuen selkeillä twist, jazz, jytä ties minä muine rock-vaikuttein, on albumi melkoisen outo lintu tai kala.

A-puolen varsin menevän avaustrion Katuhässäkkä, Siihen tottuu ja Maantiesotilaat jälkeen samalle tasolle ei pääse kuin B-puolen avaava Haluutsä että mä delaan? Näistä neljästä kappaleesta olisikin saanut kursittua kokoon melko mukavasti toimivan EP:n, nyt loput kahdeksan kappaletta sekoittavat ja taannuttavat kokonaisuutta alle keskinkertaisuuden.

Jumalan Ruoskan omintakeista asennetta ja tyyliä on silti pakko arvostaa vaikkei siitä pitäisikään. Kylähulluja kun harvemmin enää nykyään näkee kylien raiteilla tai keikkalavoilla.

Lovijatar

Hämärän kulkija EP

Omakustanne

3

Lovijattaren juuret ovat vahvasti Etelä-Karjalan helmessä Lappeenrannassa sekä stoner rockissa. Yhtyeen laulaja Tommi Vaittinen kun on ehtinyt vaikuttaa mm. jo 90-luvun puolella toimineessa Shamosissa ja sen eräänlaisessa seuraajassa Elephant Bellissä, joissa myös rumpali Mikko Neuvonen on paukuttanut. Kun bändiä on perustamassa ollut niin ikään lappeenrantalainen Battleloresta tuttu kitaristi Jussi Raivio, on vanha lasten seuraleikki osoittanut jälleen toimivuutensa Suomen pienissä muusikkoympyröissä.

Jos yhtyeen keskeinen ajatus yhdistää suoraan mm. Kalevalaista vanhaa kansanrunoutta, loitsurunoja, S. Albert Kivisen luomia Cthulhu-mytologiatekstejä sekä itkuvirsien teemoja nykyajalle tutumpaan raskaaseen rockiin ei olekaan ideana aivan täysin uniikki, on se silti erittäin kiehtova ajatuksen tasolla ja osaksi myös Lovijatarin toteutuksena.

Lovijatarin laululinjat sekä tenhoavat tekstit toimivat hyvin yhteen, mutta itse musiikki riffeineen ja melodioineen ei tahdo päästä samalle tasolle. Mitä rankemmaksi meininki yltyy, sitä sisällöllisestä konseptistaan irrallisemmalta itse musiikki kuulostaa. Lähes herkän balladimainen Kun usva peittää minut saleihinsa tai sitä seuraava suhteellisen kepeä ja melkeinpä progemaisesti tunnelmoiva Kulje kuu pala päivä EP:n mieleenpainuvimpina kappaleina vain vahvistavat tätä kuulohavaintoa.

Ensijulkaisullaan Hämäränkulkija Lovijatar on heti löytänyt kiehtovan polun pään, jota ei liikoja ole tässä maassa kuljettu. Matkaa sillä on kuitenkin vielä runsaasti taitettavana, ennen kuin edes määränpää on taivaltajille saati seuraajille selvinnyt.

Shades of Nowhere

Nowhere Town

V.R. Label Finland

3,5

Bruce Springsteenin tyylisen american tekeminen hyvin ja vakuuttavasti on kaukana helposta, etenkin jos artisti tai yhtye ei ole sitä imenyt jo äidinmaidosta lähtien sekä vielä elänyt ja hengittänyt tämäkin jälkeen vuosikausia aidoilla tapahtumapaikoilla. Shades of Nowhere onnistuu tässä kaikessa kolmannella albumillaan suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka sen kappaleissa ei olekaan kuin pieni osa Pomon täysin uniikista intensiteetistä ja karismasta.

Enemmän esimerkiksi The Gaslight Anthemin musiikissa Brucea on kuin turkulaisissa jo pelkästään kotimaansa perusteella, mutta samanlaisista pienen ihmisen elämää kuvaavista yksinkertaisista tarinoista myös Shades of Nowhere laulaa. Kappaleiden melankolisesta pohjavireestä löytyy paljon silkkaa poppia, mutta korvia höristämällä vaikutteita löytyy myös sekä punk- että irkkurockista. Näistä osasista bändi on saanut hienosti sovitettua lähes koko levyllisen mainiosti eteneviä ja suurelta osin erittäin tarttuvia kappaleita, joilla se onnistuu kuulostamaan selkeistä vaikutteistaan huolimatta riittävän paljon itseltään.

Nowhere Townilta jää ainoastaan kaipaamaan astetta rosoisempaa otetta sekä entistäkin syvemmälle uppoavia tunnetiloja. Lopputulos jää nyt väkisinkin hieman laimeaksi, vaikka porukalla potentiaalia korjata nämä pienet joskin merkittävät puutteet selkeästi tuntuisikin löytyvän. Toivon mukaan näin käy viimeistään seuraavalla levytyksellä.

Sortokausi

Pelkotila

Aurastar

3,5

Kun amerikkalainen moderni metalliyhtye esittää olevansa rankka, kuulostaa lopputulos niin usein pelkästään itsetarkoituksellisen brutaalilta ja tylsältä junnaamiselta. Vaan annapas olla kun suomipoika tekee samanlaista, niin johan kiinnostaa eri tavalla, kokonaisuus svengaa kivasti ja kurmuutus alkaa olla lähes kauttaaltaan jopa tarttuvaa. Fredin laulun sanoin: se outoa on.

Nimi Sortokausi tuo ennemminkin mieleen hardcore/punk-yhtyeen kuin nicolemaista raskaan melodista nytkytystä hivenen sotajumalamaiseen synkän tarkkaan vyörytykseen yhdistävän porukan, jonka tyylilajia nuoriso kutsuisi käsittääkseni lähinnä deathcoreksi. Vaan eipä kumpikaan nimi bändiä pahenna, etenkin kun viisikko on ehtinyt kypsytellä kokonaisuutta useamman demon ja EP:n ajan sitten perustamisvuotensa 2004.

Sanoituksellisesti yhtyeen paletti on hivenen levällään, sillä niin väkivallan kuin henkisen pahoinvoinnin kuvauksissa yhtyeen sanoma kaikessa geneerisyydessään ei onnistu piinaamaan kaivatulla tavalla. Sen sijaan Suomen ainoata poliittista murhaa, Eugen Schaumanin tapausta tai uskonnollista terrorismia käsitellessään tekstit ovat selkeässä konkreettisuudessaan huomattavasti tehokkaampia.

Jos nasevan mittainen Pelkotila on jo tällaisenaan vallan valmiin kuuloinen paketti ensimmäiseksi täyspitkäksi julkaisuksi, on selkeää potentiaalia omaavalla Sortokaudella silti vielä petraamisen varaa. Auran tyhjästä ilmaantuvan pikkunätin melodian tai Poliittisen murhan hienon lyhyen liidin ja sitä seuraavien kitarakuvioiden sekä koskettimien yhdistelmän kaltaisia säästeliäästi käytettyjä yllätyksiä voisi viljellä vieläkin rohkeammin. Eksoottisina mausteina ne ovat paikallaan jo nyt, mutta suun makureseptoreita kiusaisi mielellään astetta suurempinakin annoksina.

Lost Society & Overkill - Pakkahuone, Tampere 17.4.2013

Amerikkalais-suomalainen kombo osoitti, että laadukkaan thrashin tulevaisuus voi olla niin nuorissa kuin vanhoissa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Lowburn "Soaring High" EP

1. Soaring High 04:52
2. Running On Fumes 02:43
3. The Power It Holds 06:12
4. Moonful of Stars 05:21

Kokonaiskesto: 19:08







Eipä ole mikään ihme, että heti ensimmäisellä julkaisullaan lappeenrantalaisen Lowburnin paletti on lähes just eikä melkein kasassa. Onhan sen laulaja-kitaristilla Tomi Mykkäsellä vankka kokemustausta stoner-haahuilusta ja rokkailusta jo pitkälti 90-luvun puolelta niin Shamosin kuin Elephant Bellinkin riveistä. Kun tähän yhdistetään vielä musisointi mainiossa ja monelle ikävän pimentoon jääneessä Evemasterissa sekä Battleloressa (johon lopuilla kolmella Lowburn-kaverilla on myös kytkös menneisyydessä), niin ammattimiehistähän tässä on kysymys, eikä mistään vasta 2000-luvulla Monster Magnetiin tai Blue Cheeriin hurahtaneista untuvikoista.

Stoner rock on yksi niistä muutamasta musiikin tyylilajista, josta en ole juurikaan jaksanut innostua genrenä 2000-luvulla, mutta jonka harvat pioneerit ovat aikoinaan tehneet yhä edelleenkin hienosti potkivia levyjä. Kuunnellessa ensimmäisiä kertoja "Soaring High" EP:tä mielessä pyörii ainoastaan kysymys, miksi tämän kaltaista musiikkia edelleen tehdään ja etenkin julkaistaan. Sen verran vahvasti pitkään täysin muuttumattomina säilyneiden perusasioiden äärellä Lowburn kuitenkin on. Vastaus alkaa kuitenkin hahmottua     siinä viidennen pyöräytyksen kohdilla, kun kappaleet tunkeutuvat ensin päähän, siitä istumalihaksiin ja viimein myös jalan alle. Jo pelkästään työn ääressä konttorituolissa istuskellessa hyväksyvä nyökyttely, pienimuotoinen hytkyminen sekä varovainen jalan naputus lattiaan rupeaa muodostumaan tahdottomaksi rutiiniksi ja voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyisi yhtyeen keikalla pienessä keskiolutpöhnässä.

Lowburn osaa piru vie tehdä tutuista ja yksinkertaisista aineksista toimivaa rock-musiikkia, joka osoittaa esimerkillisesti, että hyvään lopputuloksen pyrkiessä ei todellakaan tarvitse yrittää luoda jotain uutta ja ihmeellistä, jos vain on todella sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen ja osaa sitä myös hyödyntää omissa luomuksissaan. EP:n kaikissa neljässä kappaleessa näin todellakin on tapahtunut aina messevän muhkeista soundeista lähtien, on kyse sitten tanakasti potkivasta nimiraidasta, vastustamattomasti svengaavasta "Running on Fumesista", vahvasti Monster Magnetilta kuulostavasta ja sopivan niukasti väriksi lisättyä psykedeliaa sisältävästä "The Power It Holds" -biisistä tai mainiosti koko ajan etukenossa jytäävästä "Moonful of Starsista" päätöksestä.

"Soaring High" ei saa edustamaansa genreä nousemaan uuteen kukoistukseen, mutta se taatusti potkii sitä eteenpäin korottaen samalla rimaa, jonka ylittämiseksi Suomen vireän, mutta syvällä undergroundissa luimistelevan stoner-skenen edustajat saavat tehdä kovasti töitä.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Ranger tulee ja tappaa taas

Melkein on unohtunut hehkuttaa Rangerin uutta "Combat Metal" kolmen biisin EP:tä, joka sekin on julkaistu ainoastaan kasettina aivan samoin kuten viime vuonna ilmestynyt "Metal Gear" EP. Kun meininki on entistäkin hurjempaa ja tiukempaa, ja ääriripeisiin rässiveisuihin on hiipinyt vielä hiukan enemmän iskevyyttä, on "Combat Metal" kerrassaan huikea suoritus aina viimeistä instrumentaalikappaletta myöten. Sopivasti siistiytynyt, mutta silti yhä autenttisen sohjoinen reenikämppätuotanto vain korostavat entisestään niin itse musiikin kuin soitonkin energisyyttä, vaikka kultakorvat ja Ipod-sukupolvi muuta väittäisivätkin.

Dekkinsä ja mankkansa jo vuosia sitten hölmöyksissään myyneet, mutta taas tai yhä vinyyliä hankkivia voi lohduttaa tietoa, että ensi kuussa Ranger on aloittamassa mini-LP:n äänitykset. Tarkempi info ja sisältö ei vielä ole tiedossa, mutta eiköhän nämäkin piekkoin selviä. Mustan kullan julkaisua odotellessa kannattaa Internetistä ottaa haltuun "Touch of Death" ja "Supreme Evil" -kappaleet. Se nimittäin kannattaa olet sitten sotahullu militaristi tai aseistakieltäytyjä hippi, pääasia että erinomainen rässi maistuu.

Hiidenhauta "Surma saapuu suota myöten" EP

1. Hiiltyneet 06:29
2. Häpeä 05:07
3. Talvi 07:35
4. Jäällä 1156 04:58
5. Varjot 12:02

Kokonaiskesto: 36:11






Osuvasti kesken pimeimmän talven esikois-EP:nsä lähinnä promotarkoituksiin julkaissut satakuntalainen Hiidenhauta kuulostaa näin vuonna 2013 selkeästi ilahduttavan 90-lukulaiselta. Jos vielä 2000-luvun alussa koskettimin koristeltu ja black metalista ammentava pakanametalli oli suurimmalta osin halvan oloista ja tylsää ideoiden kierrätystä vailla kummoistakaan vakuuttavuutta, on pitkä tauko tehnyt tehtävänsä. Nyt genrestä lepotaukoa saaneet korvat ja mieli jaksavat kuunnella ja osaltaan jopa innostua Hiidenhaudan musiikista.

Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö "Surma saapuu suota myöten" suurena innoittajana ole ollut etenkin alkuaikojen Moonsorrow, joka tosin vasta kahdella viimeisimmällä julkaisullaan "Viides Luku – Hävitetty" (2007) ja "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa" (2011) löysi vihdoin täysin oman, kliseevapaan ja ennen kaikkea uskottavan ja tarttuvan musiikillisen linjansa.

Hiidenhaudan EP on kaikessa konstailemattomuudessaan sekä hyvässä että pahassa varsin karskia. Soundillisesti sitä voisi pitää jopa kolkkona, mutta sekä hyvin erotteleva että selkeä ja puleerausvapaa tuotanto on "demomaisuudessaan" oikeansuuntainen valinta yhtyeen musiikille, vaikka pientä tasojentarkistusta eri instrumentit kaipaisivatkin.

Musiikin keskeisinä elementteinä ovat Rienan heleät naislaulut sekä mittavissa määrin käytetyt yksinkertaiset kosketinmatot ja kuviot, joiden toistuvana vastapainona ovat Fornjoturin rääkynät. Samoja vastakohtiin perustuvia tehokeinoja käytetään uskollisesti ja yksinkertaisesti myös kappaleiden rakenteissa, sillä pääasiallisesti hitaasti ja keskitempoisesti kulkevia biisejä ryyditetään satunnaisilla blasteilla kuten "Häpeässä" tai "Varjot"-kappaleen Finntroll-henkisellä hilipili-osiolla.

Valmiimillaan yhtye on mytologiaa, antikristillisyyttä sekä mystiikkaa käsittelevissä ja vanhaan kalevalamittaan puetuissa sanoituksissaan, joiden kuuntelu ja sisäistäminen ei hävetä missään vaiheessa silloin kuin niistä ylipäätään selkoa saa. Vaikka bändin tyyli onkin jo heti alkuvaiheessaan löytänyt oikeaan suuntaan viettävät selkeät urat, on etenkin sovituksellisissa ratkaisuissa vielä hiottavaa. Pienessä yksinkertaistamisessa sekä entistä eheämpiin kappalekokonaisuuksiin pyrkimisessä ja sitä kautta sujuvuuden ja tarttuvuuden kasvattamisessa Hiidenhaudalla on vielä tekemistä, sillä nyt kaikista viidestä biisistä ainoastaan "Talvi" osuu kokonaisuutena parhaiten maaliinsa. Kansikuva poislukien visuaalista ilmettä kannattaisi myös miettiä hiukan enemmän, sillä nyt otetut promokuvat kun ovat kuin suoraan huonosta saatananpalvontaheviä käsittelevästä dokumentista tai sketsisarjasta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega+
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen