Alghazanth "Vinum Intus" (Woodcut) 1.1.2011

digipak CD ja 2LP (helmikuu 2011)

1. A Living Grave
2. With a Thorn In Our Hearts
3. Only the Reflection Bleeds
4. Under the Arrow Star
5. Our Ascent of the Tower
6. Wine Within
7. For Thirteen Moons
8. Triunity
9. The Way of the Scales

Total playing time: 54:39

http://www.alghazanth.com/


Alghazanthin lähes kolme vuotta sitten ilmestynyt viides albumi "Wreath of Thevetat" nosti bändin tasoa rutkasti ylöspäin ja oli samalla yksi vuoden 2008 kovimmista levyistä. Levyn majesteetillinen ja jylhän repivä tunnelma toi erittäin vahvasti mieleen 90-luvun puolivälin kultakauden, jolloin kosketinvetoista mutta intensiivistä black metalia osattiin vielä tehdä sortumatta liialliseen juustoisuuteen. Lähes lampaan lailla monien arvostelijoidenkin näkemykset seurasivat toisiaan mm. Soundi 4/5, Noise 4/5, Imperiumi 8/10 ja Korroosiokin 4.5/5. Parhaiten asian kiteytti kuitenkin Vertigon Kari Koskinen 4/5 arviossaan:

"Omaperäisyytensä puolesta Alghazanthin koskettimilla vahvistettu ja paikoin varsin majesteettiseksi yltyvä mättö ei ole kovinkaan kummoista, mutta sävellykset ja sovitukset ovat sitäkin komeampia. Aggressiivisen rähinän ja melodioiden välinen tasapaino on harvinaisen tyylikkäästi kohdillaan. Temponvaihtelut, sopivasti annostellut pehmeämmät mausteet ja vankka tekninen toteutus nostavatkin Wreath Of Thevetatin yhdeksi alkuvuoden kovimmiksi yllättäjiksi."

"Vinum Intus" pystyy lunastamaan sille ladatut odotukset, mutta samalla se onnistuu myös yllättämään. Tummia sävyjä runsaasti maalailevat koskettimet ja monipuolisuudellaan mielenkiintoa ylläpitävät pitkähköt kappaleet ovat selkeää jatkoa edeltäjälleen, mutta samalla yhtye on laajentanut tyylikkäästi musiikillista ilmaisuaan mm. orkestraatioin ja muutamalla muulla säästeliäästi käytetyllä pienellä jipolla aina akustisista kitaroista viuluihin. Yllättivintä levyssä kuitenkin on sen aiempaa kepeämpi surumielinen tunnelma ja lähestymistapa, jonka intensiteetti on kuitenkin yhtä vahva kuin aiemmin kontrolloidusta aggressiosta ja vihasta ammennetut fiilikset. Hyvänä kiteytettynä esimerkkinä tästä toimii "With a Thorn In Our Hearts", vaikka se on samalla myös albumin erilaisin ja eniten esiin ponnahtava raita:



Jalkalasi kouraan ja punaista viintä kitusiin "Vinum Intusin" tahtiin, sillä se on aitoa, vahvaa, tunnerikasta ja sofistikoitunutta BM:ää myös niille, jotka eivät genrestä ehkä muuten niin perusta.

Markkinointikikkana 1.1.11 julkaisupäiväksi asetettua levyä ei uudenvuodenpäivänä kaupoista saa pyhäpäivästatuksesta johtuen, mutta vuoden ensimmäisellä viikolla kyllä. Osta siis Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Omnium Gatherum "New World Shadows" (Lifeforce) 9.2.2011

01. Everfields 9:17
02. Ego 4:07
03. New World Shadows 6:00
04. Soul Journeys 4:54
05. Nova Flame 4:10
06. An Infinite Mind 5:43
07. Watcher Of The Skies 4:17
08. The Distance 3:59
09. Deep Cold 9:29

Total playing time: 51:57







http://www.omniumgatherum.org/
http://www.myspace.com/omniumgatherum
http://www.facebook.com/omniumgatherumband


15-vuotistaivallustaan ensi vuonna viettävä kymiläinen Omnium Gatherum ei koskaan ole onnistunut väräyttämään viisariani. Kahdella ensimmäisellä albumilla suurimpana esteenä oli vokalisti Filppun monotonen ärsyttävä kärinä ja Pelkosen Jukan tartuttua mikin varteen seuraavilla kahdella levyllä taas kaikki kuulosti periaattessa hyvältä, mutta lopputulos oli kuitenkin aina vain pelkkä ihan kiva.

Syyskuussa 2008 ilmestynyt "The Redshift" pisti suomalaisia metallikriitikoita aika lailla polvilleen mm. Inferno 4.5/5, Imperiumi 9.5/10, nyt edesmennessä Korroosiossa 4/5, V2.fi 4/5 samoin myös Vertigon arviossa. Äityipä Antti Mattila Soundin arviossa myös kehumaan kiekkoa mm. Omnium Gatherumin ensimmäiseksi kauttaaltaan onnistuneeksi albumiksi.

Mattilan kanssa on oltava sen verran eri mieltä, että helmikuun 2011 alussa julkaistava lähinnä metalcoreen ja muuhunu moderniin metalliin keskittyvän Lifeforcen pomon Stefaninkin vakuuttanut "New World Shadows" on minusta vasta ensimmäinen OG-kiekko, joka todella toimii ja on kaikin puolin onnistunut. Levy avataan ja suljetaan yli yhdeksänminuuttisilla veisuilla, mikä puolestaan kertoo jo jotain kovasta uskosta omaan materiaaliin ja sävellyksiin. Vaan mikä ettei, kun tyylilajiksi bändi itse on ehkä hieman pilke silmäkulmassakin määritellyt "adult oriented death metal" tai kuten kitaristi Markus Vanhala itse levystä toteaa:

"Tämä levy on se mikä tämän bändin olisi pitänyt tehdä jo 15-vuotta sitten kun aloitettiin bändihommat, olisi päästy suoraan asian ytimeen! Levyllä kun summautuu eeppisin, melodisin sekä tarttumapintaisin että parhain albumikokonaisuus jonka OG on vielä tähän ikään mennessä veistellyt kasaan. Eeppistä aikuisrokkiprogea puettuna pohjoiseen melodisen death metalin kaapuun."

Suomalaiskansallista melankoliaa sisältävät melodiat ovat läpi levyn ainakin sen verran hienoja ja tyylikkäitä, että osa niistä kelpaisi myös AOR:ksi ja kun tukena on vielä kekseliäs riffittely, virtaa kokonaisuus vahvasti kuin Kymijoki konsanaan. Sen verran monipuolista meno jo kuitenkin alkaa olla, että laulupuolellakin toivoisi kuulevansa entistä laaja-alaisempaa äännähtelyä. Levyn miksannut ja masteroinut Dan Swanö toki laulaa luikauttaa tunnistettavalla äänellään muutamat puhtaat vokaalisuoritukset levylle, mutta tasapainon vuoksi enemmänkin moisia mielellään kuuntelisi.

"New World Shadows" on sen verta komiaa ja korvaa miellyttävää kuunneltavaa, että ihme on jos se ei saa vähintäänkin yhtä hyvää vastaanottoa kuin edeltäjänsä niin kriitikoilta kuin ostavalta yleisöltäkin.

EDIT: Uunituore "Soul Journeys" -video katseltavissa:


Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä (saatavilla myös eksklusiivinen CD+paita setti!), Fanzonelta, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Bullet "Highway Pirates" (Black Lodge) 9.2.2011

CD ja LP (limited edition with 60x90 size poster)

01. Highway Pirates 4:51
02. Back on the Road 4:00
03. Stay Wild 2:46
04. Blood Run Hot 2:51
05. Fire And Dynamite 4:34
06. Down And Out 3:40
07. Knuckleduster 2:56
08. Heavy Metal Dynamite 3:55
09. Citylights 4:01
10. Into the Night 5:46

Total running time: 39:20



http://www.bullet.nu/
http://www.myspace.com/bulletsweden

Syyskuussa 2008 julkaistu "Bite the Bullet" ei Imperiumin Starbuckia lukuunottamatta oikein vakuuttanut härmäläisiä kriitikoita (mm. Noise 3/5 & Korroosio 1/5), mutta allekirjoittaneelle kiekko kolahti kovaa ja samaa voi sanoa myös Sauna Open Air 2009 keikasta sekä yhtyeen rumpalin Gustav Hjortsjön kanssa nautituista huuruisista jälkilöylyistä ("This booze is called Noble Spirit aka Sheriff you know"). Kiekko oli täynnä toinen toistaan raskaammin rokkaavia ja tarttuvampia kipaleita, kuten "Bite the Bullet" (jonka videolle ei muuten yksinkertaisesti voi olla hihittelemättä kerta toisensa jälkeen) tai "Dusk til Dawn". Kiekko pistää yhä edelleen ropan nykimään tilanteessa kuin tilanteessa.

Taito tehdä perusarvoja kunnioittavaa, tanakkaa ja toimivaa AC/DC-henkistä perusrokin ja vanhan liiton heavy metal-hybridiä ei Bulletilta ole kadonnut kolmannella "Highway Pirates" -levylläkään mihinkään. Verrattuna aiempiin levyihin yleissoundi on astetta siistimpi ja kappaleet enemmän heavy metal kuin rock, mutta 10 kappaleen ja alle 40 minuutin kokonaisuus on silti naseva, vauhdikas ja räyhäkäs yhtyeelle tutulla tavalla. Edellisen levyn hittien tasolle ei albumilta tunnu nousevan yksikään ralli, mutta eipä joukosta mitään floppejakaan löydy. Keskinkertaisimillaankin Bullet on kuitenkin hyvä ja kun komeudun kruununa on vielä vokalisti Hell Hoferin kireä ja uniikki Brian Johsnon henkinen lauluääni, on kokonaispaketti tiukasti kasassa.

Siinä missä varsin suurta suosiota Suomessakin nauttiva Airbourne on omiin korviini liian puleerattu, heppoinen ja parfymoitu, haisee urpoiluun asti vietyä heavy asennetta hönkivä Bullet juuri oikealla tavalla hielle, oluelle ja nahalle puhumattakaan rankasti rokkaavista kappaleista jotka tarttuvat lanttuun kuin täi tervaan.

Tarina albumin nimen takana on varsin hauska ja mainitsemisen arvoinen:

"On July 31 2009, Bullet’s drummer Gustav Hjortsjö was hanging around backstage at the Sävsjö Festival. Suddenly he noticed a familiar face in the crowd: Saxon’s legendary singer Peter “Biff” Byford. Gustav was determined not to let this chance go missed. He approached Mr Byford and explained that the singer just had to make a guest appearance on Bullet’s next album.
- Maybe, Byford replied. What’s the name of the album?
Gustav had no idea. Bullet was still touring to support their “Bite the Bullet” album, and hadn’t really thought a whole lot about the next album.
- But which song do you want me to appear on then, Biff continued.
In a state of panic Gustav mumbled the first reasonably rock’n’roll orientated title he could come up with:
- “Highway Pirates”.
About 40 seconds into the brilliant hard hitting title track you can now hear Biff Byford’s contribution: a wolf whistle."

Vaikka joulu jo tuli ja meni, niin Bulletilla on tarjota mitä oivin lahja vaikkapa ensi vuoden pukinkonttiin: Bullet puukengät. Kotona tosin odottaa jo yhdet Saulit ja muutamat muut lipokkaat, mutta kyllähän näillä komeata olisi kopistella menemään.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Lifelover "Sjukdom" (Prophecy) 16.2.2011

1. Svart Galla 04:28
2. Led by Misfortune 03:07
3. Expandera 03:49
4. Homicidal Tendencies 01:44
5. Resignation 03:37
6. Doften Av Tomhet 05:03
7. Totus Anctus 03:51
8. Horans Hora 06:19
9. Bitterljuv Kakofoni 04:14
10. Becksvart Frustration 04:28
11. Nedvaknande 02:51
12. Instrumental Asylum 04:52
13. Utdrag 03:17
14. Karma 04:30

Total playing time 56:10


http://www.lifelover.se/
http://www.myspace.com/lifeloverband
http://www.facebook.com/lifeloverofficial

Vajaan kolmen vuoden odottelun jälkeen saadaan seuraaja loistavalle "Konkurs" -kiekolle, joka "vammailluelementeistään" huolimatta hellyytti Serpentin antamaan reilusti "perus-Jerryä" paremman arvosanan Imperiumin arviossa mm. seuraavin kehuin:

"En osaa tarkkaan sanoa mikä Konkursissa niin viehättää: sen outous, omaperäisyys, genrejaosten sekoittaminen vai ne kaikki yhteensä, mutta jotain piinaavan hyvää siinä kaikkiaan on. En usko, että levyn materiaali iskee todellakaan jokaiseen siitä kiinnostuvaan, mutta osan kohdalla uskallan väittää lopputuloksen yllättävän positiivisesti."

"Konkurs" julkaistiin muuten vasta uusiksi Prophevyn toimesta tupla-CD:nä, jonka kakkoskiekon täytteenä on aikoinaan hyvinkin rajoitettuna kasettipainoksena yhtyeen ainut kahden biisin "Promo 2005" demo/promo.

Viime vuonna julkaistu "Dekandens" EP osoittautui musiikillisesti selkeäksi välityöksi. Ei minijulkaisua nyt varsinaisesti voi huonoksi haukkua, mutta edeltäjänsä kaltaista ja bändille tyypillistä yllätyksellisyyttä, tarttuvuutta ja masentavan vahvoja tunnetiloja siltä ei kuitenkaan löydy.

"Sjukdom" on onneksi kuitenkin "paluuta vanhaan hyvään Lifeloveriin" ja varsin vahva seuraaja "Konkurs" -levylle. Kohtalaisen monen pyörityskerran jälkeen aivan samalle tasolle se ei kuitenkaan tunnu yltävän, mutta erittäin vahvasta kokonaisuudesta silti on kysymys. Inferno-lehden Matti Riekki ehti levyblogissaan sanomaan levystä mm. näin:

"Ruotsalaisen Lifeloverin vaikuttajaosasto ei ole muuttunut perinpohjaisesti, vaikka edelliseen Konkurs-levyyn (2008) nähden edetäänkin hieman raisummin ottein."

Oman kuulemani perusteella sanoisin, että Lifeloverin soundi on kyllä astetta rouheampi, mutta sävellyksesti parin asteen verran jalostunut bändi on saanut oikeat napit menettämättä kuitenkaan piiruakaan ahdistuneisuudestaan. Tauti on nyt diagnosoitu entistäkin tarkemmin, mutta kavereilla ei ole yhä edelleenkään halua parantua siitä, ainoastaan oppia tulemaan toimeen sen kanssa entistä paremmin. Ahdistuksesta voimaa kuten Kumikameli aikoinaan taannoin lauloi.

Viimekeväinen rumpali- ja ties minkä ongelmien takia peruuntunut Lifeloverin Firebox Metal Fest -keikka harmitti, mutta eiköhän bändi Suomessa vielä nähdä ensi vuoden aikana. Sellainen kutina munaskuissa tuntuisi olevan.

Digipak CD:n lisäksi "Sjukdom" on saatavilla myös vinyylinä (gatefold limited to 500 with poster) sekä 1000 kappaleen rajoitettuna metalliboksina (black tin boxset with Lifelover engraving and including syringe, Lifelover razor, barbed wire, torn piece of cloth with Lifelover logo (patch-like) and a set of postcards.)

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Dukatalon "Saved by Fear" (Relapse) 5.1.2011

1. Pai's 6:24
2. Run 5:09
3. ZX 6:23
4. Vagabond 5:41
5. Saved by Fear 3:26
6. Electric Site 9:09
7. Gate of Mind 6:08
8. Mekonenet 4:31


http://www.myspace.com/dukatalon






Melkoisen rouhealla otteella ja soundeilla rouhii israelilaisviisikko Dukatalon menemään debyyttitäyspitkällään, joka toista vuotta sitten julkaistaan ainoastaan Israelissa, mutta joka nyt ansaitusti saa paremman näkyvyyden ja saatavuuden Relapsen toimesta.

"Saved By Fear" -kiekon voi pienellä varauksella tiputtaa sludge-kategoriaan, vaikka levy ei hitainta, räkäisintä, ahdistavinta ja junnaavinta genretyyppiä edustakkaan. Groovea kyllä piisaa ja riittävästi tarttuvuutta myös niille, jotka eivät jumitusgenren ylimpiä ystäviä ole. Hengähdystauon kokonaisuuteen antaa levyn puolivälistä löytyvät lyhyt akustinen instrumentaali, vaikka ei 46 minuuttia tätä herkkua missään nimessä liikaa ole. Riskisti efektoituja huutovokalisointeja käytetään muutenkin äärimmäisen säästeliäästi läpi levyn eli pikemminkin kipakkana mausteena kuin perusraaka-aineena ja hyvä näin.

Lätty kelpaisi omaankin levyhyllyyn, mutta harmi vain ettei tarjolla ole kuin pelkkä CD-versio. Onneksi julkaisu on sentään midprice-hintainen. Jos meikeläisen kirjallinen "hehkutus" ei vakuuta, voi kokeilla uskoa omiin korviinsa: "Saved By Fear" on kuunneltavissa kokonaan streamina Decibel magazinen blogissa yhtyeen jäsenten kommenttien kera.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Onslaught "Sounds of Violence" (AFM) 2.2.2011

CD/digipak/gatefold LP

01. Into The Abyss (Intro) 1:01
02. Born For War 5:55
03. The Sound Of Violence 4:05
04. Code Black 6:22
05. Rest In Pieces 4:43
06. Godhead 4:50
07. Hatebox 4:52
08. Antitheist 6:32
09. Suicideology 5:13
10. The End Of The Storm (Outro) 1:31
11. Bomber (bonus track) 2:51
12. Angels Of Death (digipak bonus track)

http://www.onslaughtfromhell.com/
http://www.myspace.com/onslaughtuk

Onslaughtin kolmen vuoden takainen laiskanpulskea "Killing Peace" paluulevy ei juurikaan vakuuttanut oikein millään tasolla, vaan nytpä lähtee ja livakkaan. Liekö Sy Keeler poppoineen alkanut käymään Conrad Lantin kuntosalilla vai mitä, mutta miellyttävän kipakkaa ja tarttuvaa yhtyeen viides albumi on.

"Sounds of Violence" on millään tasolla turha alkaa vertailemaan alkuaikojen klassikkoiksi nostettuihin kahteen albumiin "Power from Hell" (1985) ja "The Force" (1986), mutta silti siinä yhdistyy maukkaasti vanhemman liiton thrash-piiskaus modernimpaan otteeseen ja vieläpä juuri oikeassa suhteessa.

Tämän kiekon perusteella yhtyeen livekunnon voisikin mennä katsomaan, sillä viime toukokuussa Tampereella järjestetyssä Masters of Metal -tapahtumassa esintyneen Onslaughtin vetovoima ei riittänyt saamaan ruhoa paikalle. Alustavan tutustumisen perusteella voi jo nyt villisti veikata, että "Sounds of Violence" taistelee tiukasti top 5 paikasta vuoden 2011 thrash-levyt kategoriassa.

Ai niin, löytyypä CD ja LP-versioilta (digipakin ostajat saavat vielä kaupan päälle yhden bonarin "Angels of Deathin") bonuskappaleena lainaversio Motörheadin "Bomber"-kipaleesta, jossa kitaraa kurittaa itse Phil Campbell (Motörhead) ja äänijänteitään Thomas "Angelripper" Such Sodomista. No mikä jottei, kelpo versio kuten alta voi kuunnella ja katsella.

ONSLAUGHT - Bomber (Motörhead Cover)

AFM Records | Myspace Music Videos

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #82/2010

Hour of 13
The Ritualist
Earache

3,5 Earachen yhä vallalla oleva maine legendaarisena levy-yhtiönä perustuu täysin heti sen alkutaipaleeseen, jolloin sieltä vielä löytyi näkemystä ja vainua uusien ja mielenkiintoisten artistien kiinnittämiseen. Tämän vuosituhannen puolella lafka ei ole voinut uusilla löydöillään kehuskella, vaikka kovaa yritystä hypätä thrash ja retro heavy buumeihin mukaan onkin ollut. Kunnia Hour of 13 löytämisestäkin kuuluu pienelle saksalaisella puljulle, joka julkaisi albumin jo alkuvuodesta mutta jota nyt vajaata vuotta myöhemmin pusketaan markkinoille uutena.

Yhtä kaikki pelkkä hyvä asiahan uusintajulkaisu isomman lafkan toimesta tälle jenkkiyhtyeelle on, sillä sen kakkoskiekko The Ritualist on varsin mielenkiintoinen tumman heavyn ja doom metalin sekoitus. Levy henkii omanlaista vahvaa ja kiehtovaa mystisyyttä kuten monet lähes unohduksiin vaipuneet mutta uuden renesanssin 2000-luvulla kokeneet 80-luvun hämyhevi-genren edustajat kuten Manilla Road, Cirith Ungol, Brocas Helm ja monet muut.

Musiikin kokonaisvaltainen vanhakantaisuus ja syvään perinteiden suuntaan kumartaminen on miellyttävää korville ja mielelle puhutaan sitten itse kappaleista, soundeista, riffeistä, melodioista, vokalistista tai tekstien salatieteitä käsittelevistä aiheista. Tällä toimivilla konseptilla Hour of 13 ei ainakaan vielä pysty luomaan mitään mahdottoman uniikkia jälkeä, mutta lupauksia moisesta se kuitenkin pystyy herättämään.

Mirror of Deception
A Smouldering Fire
Cyclone Empire

1,5 Kovin on tunneköyhää ja tyhjänpäiväisen oloista perinne doom-jollotusta tämän sakemannien neljän täyspitkä. Sitä luulisi, että kahdessakymmenessä vuodessa lahjoiltaankin heikompi bändi menisi eteenpäin, mutta Mirror of Deceptionin voi helposti kuvitella kuulostaneen debyyttidemollaan yhtä ärsyttävän tylsältä kuin miltä A Smouldering Firellä.

Vaikka yhtyeen soitto ja biisit eivät kompuroikaan pahimmalla mahdollisella tavalla, ärsyttää niissä eniten tasapaksuus ja omanlaisensa amatöörimäinen yksinkertaisuus, johon ei saada ammennettua yhtään voimaa edes primitiivisestä ja raa'asta lähestymistavasta. Muutama satunnainen ok-tason ideanpoikanen levyltä tosin löytyy ja luonnollisen karut ja live-henkiset soundit miellyttävät korvaa, mutta kyllä vajaan tunnin mittaisen albumin kuuntelu työstä alkaa käymään.

Inferno #81/2010

Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne

3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu, mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti. Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja ehjä kokonaisuus.

Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista. Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa mitata toden teolla Richterin asteikolla.

Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast

3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina.

Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.

Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä. Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.


Gozu
Locust Season
Small Stone

3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista koostuukin.

Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia

2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia -oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää. Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.

Sasquatch
III
Small Stone

3 Sasquatchin kolmannen albumin kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona. Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän olisi enemmän.

Sodom
In War And Pieces
SPV

3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla. Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna 2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin.

Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan päähän iskeydykään.

Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.

Inferno #80/2010

Anacrusis
Hindsight: Suffering Hour & Reason Revisited
Omakustanne


4,5 Anacrusis jos mikä on yksi niistä todella harvoista bändeistä, jotka olivat 90-luvun taitteen molemmin puolin julkaistuilla jokaisella neljällä albumilla edellä aikaansa, jos nyt ei aivan yli vuosikymmentä, niin viitisen vuotta vähintäänkin. Nykyisin osittain unholaan painunut ja jo aikanaankin aidon aliarvostettu nelikko nousi kuitenkin lähes 15 vuotta kestäneestä ikiunesta takaisin elävien kirjoihin vuonna 2009 tehden pari keikkaakin tämän vuoden puolella.

Paluun kunniaksi yhtyeen päätös julkaista täysin omin varoin ja vaivoin jo aikoinaankin hankalasti saatavilla olevat ja sittemmin loppuunmyydyt Suffering Hour (1988) sekä seuraajansa Reason (1990) kokonaan uusiksi äänitettyinä on erittäin onnistunut. Vaikka soundeja on päivitetty jämäkämmiksi, on jälki miellyttävän ”tuhnuista” sekä analogista ja kaukana loppuun asti puleeratusta. Täysin alkuperäisellä kokoonpanolla levyttänyt bändi kuulostaa nyt parikymmentä vuotta myöhemmin huomattavasti tiukemmalta kuin aikoinaan ja tämäkin vain alleviivaa itse biisimateriaalin vahvuutta ja ajattomuutta.

Siinä missä debyytillä nuorten miesten thrash metal oli tunnelmaltaan angstista ja musiikki kierolla tavalla vimmaista, kypsyi Anacrusis molemmilla osa-alueilla huomattavasti haastavampaan suuntaan vain parissa vuodessa. Viha vaihtui piinaavaksi ja maaniseksi ahdistuneisuudeksi ja kappaleet muuttuivat selkeästi teknisimmiksi, haasteellisemmiksi sekä monipuolisemmiksi. Vokalisti Kenn Nardin kireää ääntä on aina tullut ihasteltua ja ihmeteltyä, etenkin säästeliäästi mutta sitäkin tehokkaammin käytetyissä rääkäisykohdissa ja erittäin hyvin neljän kympin rajapyykin vastikään rikkoneelta herralta kurkusta vielä ääntä lähtee.

Jälkiviisaus jos mikä kannattaa Anacrusisin kohdalla, mikäli aikoinaan ei ole hyvän päälle ymmärtänyt tai siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Albumikaksikon sisältävä Hindsight haastaa yhä kuuntelijansa kuin ennen muinoin.

Cavus
Fester And Putrefy
Listenable

3,5 Lähes tyhjästä kolmessa vuodessa levydebytantiksi noussut porvoolainen Cavus kumartaa alakerran herran ja rujomman mustan metallin suuntaan, vaikka mistään suoraviivaisesta ja yksinkertaisesta primitiivimäiskeestä ei olekaan kysymys. Yhtyeellä on selvästi näkemystä ja jopa kunnianhimoakin nostaa rimaa ruohonjuuritasoa vähintäänkin astetta korkeammalle.

Fester And Putrefyä kuunnellessa löytää paljon enemmän hyvää kuin huonoa, mutta silti mieleen hiipii epäilys onko täyspitkän kimppuun käyty kuitenkin hieman liian aikaisin ja hätäisesti. Tempollisesti ja tunnelmiltaan erilaisista osioista toiseen siirtyminen töksähtelee usein sovituksellisesti ja kaahausosilla on taipumusta latistaa tunnelmaan sen nostattamisen sijasta. Avauskappale ”A Sea of Tonguesin” kaltaista kieroa rokkaavaa otetta kaipaisi myös kuultavaksi läpi levyn samoin kuin mukavaa toimivaa hitaampaa fiilistelyä. Soundillisesti kaoottinen levy on hiukan väliinputoaja, koska toisaalta se ei kuulosta tarpeeksi lo-fi necrosurinalta muttei myöskään selkeän särmikkäältä ja jämerältä. Rummut ja laulut jäävät turhan ponnettomina massaksi pörisevän kielisoitinvallin taakse syöden jämäkkyyttä.

Esille kaivetuista negatiivista seikoista huolimatta aiempaa kokemusta alan musiikista omaavilla jäsenillä on käsissään täysin jalostuskykyinen yksilö, jonka puutteet ja viat ovat varsin pieniä joskin helposti havaittavia. Ideoita hiukan jalostamalla materiaalista olisi saatu enemmänkin irti, mikä taas tulevaisuuden levytyksiä ajatellessa on pelkästään hyvä asia.

Körgull the Exterminator
War of the Voivodes
Xtreem

3 Toisten uniikkien ideoiden suora hyödyntäminen oman identiteetin pohjana on lähtökohtaisesti vähintäänkin arveluttavaa semminkin kun kyse ei ole rehellistä coverointia lähestyvästä kunnianosoituksesta. Näillä perusteilla odotusarvot eivät hispaanien kakkoskiekkoa kohtaan ole kovinkaan kaksiset, mutta kelvollista vanhan liiton mustahkoa, kaoottista ja rivakkaa thrash-paukutusta levyltä kuitenkin paljastuu.

Vokalisti Lilith Hellslutin kaiutettu räksytys istuu suoraviivaisesti eteneviin Singerin lailla tikkaviin kappaleisiin hyvin, mutta kombinaatio alkaa maistua nopeasti puulta biisien pituuden kasvaessa tasaisesti puolivälistä kohti 55 minuutin loppulukemaa. Sado Soldiers -nimiselle kappaleelle on nostettava peukku pystyyn, mutta itse levylle on heiluteltava leviteltyä kämmentä puolelta toiselle.

Mother Susurrus
Mother Susurrus EP
Omakustanne

4,5 Aika hyvin jytisee, jyrää ja nimensä mukaisesti vähän susurruseekin. Tamperelaisyhtyeen EP on tuhti ja erittäin kiehtova kahden kappaleen paketti, joka määrätietoisesti kourii kovalla kädellä kuulijaansa ja lopulta tempaisee tämän mukaansa painajaismaiselle tripille uhkakuvien tummentamaan kieroon todellisuuteen.

On varsin hämmentävää, kuinka hyvin bändin 11 ja 21 minuuttiset kappaleet oikeastaan toimivat olematta missään vaiheessa tylsiä. Musiikki jyrää eteenpäin hypnoottisella tavalla hitaasti mutta tasaisen tappavasti luoden mahdollisuuden transsinkaltaisella tilalle. Kipaleiden hienous ja ja varsinainen komeuden kruunu piilee piilee kuitenkin taitavasti ja sopivan säästeliäästi käytetyissä yksinkertaisissa mausteissa ja tehokeinoissa, joihin kuuluu niin puhtaita kuin huutolauluja, eteerisiä kitaramelodioita sekä erilaisia äänimaisemiakin. Ja koko ajan lanataan silti eteenpäin raskain askelin kuin ristiä selässään kantava Jeesus konsanaan matkalla Golgatalle.

Tanakat soundit tukevat lähes ritualistista lähestymistapaa täydellisesti. Mother Susurrus on onnistunut erittäin hienosti jo debyyttijulkaisullaan valjastamaan sludge ja post metalista tutun jumittavan otteen tehokkaasti ja vieläpä omien musiikillisten näkemysten ehdoilla.

Inferno #79/2010

Accept
Blood of the Nations
Nuclear Blast

3,5 Teutooni-metallin suuruuksiin lukeutuva Accept on ennenkin ollut kovan paikan edessä kooltaan pienen mutta ääneltään suuren sumutorven puuttuessa vahvuudesta. Jos vokalisti David Reece hoitikin tonttinsa 1989 julkaistulla Eat the Heatilla kelvollisesti, oli yritys miellyttää suurempia etupäässä amerikkalaisia massoja kevyemmällä ulosannilla vikatikki. Vanhat ketut eivät näemmä haukkaa paskaa toistamiseen, sillä Blood of the Nations kiilaa samoille sijoituksille kuin bändin 90-luvun selkeästi paras albumi Objection Overruled.

Kun mukavan raspiäänen omaava Mark Tornillo onnistuu korvaaman legendaarisen edeltäjänsä varsin onnistuneesti ja kun Wolf Hoffmannin riffit rullaavat edelleen tuttuja ja hyväksi havaittuja uria pitkin pääosin hyvin, on viisikon paketti vahvalla pohjalla. Paluun kakkoskitaristiksi tehneen Herman Frankin vaikutusta kokonaisuuteen ei myöskään sovi aliarvioida, sillä sen verran hyvä ja Acceptia henkivää fiilistä herran vuoden takainen soolokiekko jo oli.

Beat the Bastards, Teutonic Terror ja The Abyss trio starttaa albumin komeasti, mutta useampi etenkin keskitienoon mallia ok oleva raita diagnosoi 67 minuuttia kellottavan kiekon kärsivän kokonaisuuden yleiskuntoa laskevasta mammuttitaudista. Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä tosiasiaa, että Blood of the Nationsilla Accept todistaa että sillä on yhä annettavaa niin levyillä kuin lavoillakin.