Megan Metalli

Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.

Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.

tiistai 1. huhtikuuta 2003

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa. 6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10

SOILWORK – TYÖLÄISTEN LAULUJA

Ruotsin tuoreimpia ja tuotteliaimpia ylpeyksiä on viime vuosina ollut kuuden nuoren työn sankarin joukkio, jonka kaksi viimeisintä levyä ovat olleet vuoden merkkipaaluja. Uusi vuosi tuo mukanaan uuden levyn josta löytyy uudet kujeet. Illan käännyttyä alkuyöksi langan päässä orkesterin kuvioita selvitti puhelias ja ilmeisen tyytyväiseltä vaikuttava biisinikkari Peter Wichers.

Myöhäisestä ajankohdasta ja parin päivän haastattelurumbasta huolimatta Peter vaikuttaa yllättävän pirteältä ja aidosti innostuneelta kehumaan viimeisintä Soilwork tuotosta. Uudella levyllä on tapahtunut pieniä joskin merkittäviä muutoksia verrattuna edeltävään Natural Born Chaos -levyyn, joka yllätti monet melodisemmalla otteellaan. Toimittajien kysymykset taitavat tämäkin levyn promotoinnin yhteydessä keskittyä samoihin asioihin ?

- Kyllähän meiltä nytkin kysellään pääasiassa samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen ja kärkikastissa kysymys siitä, miksi emme tällä kertaa käyttäneet Devin Townsendia tuottajana. Ja vastaus tuohon kysymykseen on, että Devin oli todella kiireinen omien projektiensa kuten Strapping Young Ladin kanssa eikä hänellä yksinkertaisesti olisi ollut aikaa tulla tuottamaan meitä. Hetken tilannetta pähkäiltyämme päätimme tuottaa levyn itse ensimmäistä kertaa uramme aikana. Olihan se aika iso haaste tuottaa itse koko levy alusta loppuun saakka. Samalla se oli myös erittäin opettavainen kokemus, koska jouduimme tuottajina urkuri Svenin kanssa huolehtimaan musiikin pakottamisesta sellaiseen muottiin kuin sen halusimme. Olemme todella tyytyväisiä albumin tekemiseen ja lopputulos on minusta erittäin onnistunut ja paljon raaempi kuin edellinen levymme. Lopputulos on myös paljon eläväisempi ja siinä on mukana hieman enemmän tunnetta varsinkin laulupuolella. Levyltä kuulee myös selvästi, että laulajamme Björn on laulaessaan paljon rennompi kuin ennen. Ja kyllä tämä samoihinkin kysymyksiin vastaaminen voittaa aina tappelun levy-yhtiön kanssa lakiteknisistä seikoista kuten biisien oikeuksista, naurahtaa Peter.

Hyvät kokemukset äänitysprosessista saa Peterin epäilemään tuottajan tarpeellisuutta tulevaisuudessa.

- Vaikea sanoa tuotammeko levymme itse myös tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä ainakin näyttää siltä, ettemme tarvitse ulkopuolista tuottajaa mihinkään. Palaute on pääasiassa ollut hyvää tuotannon suhteen. Itse asiassa koko hommasta jäin sen verran hyvä maku suuhun, että ajatus työskennellä muiden bändien kanssa ja auttaa heitä tuottajan ominaisuudessa on alkanut kiinnostamaan minua.

Aikaisemminhan Svea-mamman pojat ovat käyttäneet Studio Fredmania kappaleiden taltioimiseen, mutta tällä kertaa yksi studio ei riittänyt, vaan eri osuuksia piti käydä tallentamassa parissa muussakin paikassa.

- Me vain halusimme tehdä jotain erilaista tässäkin asiassa, koska olemme aikaisemmin tehneet asiat aina täsmälleen samalla tavalla. Halusimme käyttää jokaisen studion parhaita puolia ja siksi äänitimmekin rummut Fredmanissa mutta esimerkiksi kitarat ja koskettimet erässä kotikaupunkimme studiossa. Näin tulemme varmaan toimimaan myös tulevaisuudessa.

VASTAVIRTAAN

Uusi levy kanta nimeä Figure Number Five joka ilmeisestä viittauksista huolimatta kaipaa hieman enemmänkin selvittämistä.

- Levyn nimi viittaa ajatukseen ihmisestä, joka tuntee itsensä tarpeettomaksi tämän päivän yhteiskunnassa, aivan kuin hän olisi turha viides pyörä. Itse asiassa Björn kirjoitti minulle oikein paperille ajatuksiaan levyn keskeisestä teemasta ja tämä varmaan samalla selittää hieman tuota levyn nimeäkin. ”Levyn keskeisiä teemoja on viattomien ihmisten taistelu yhteiskunnassa, uhrien, joidenka yli tallotaan kerta toisensa jälkeen ja lopuksi hallitukset hautaavat heidät. Heidät vaiennetaan samalla kun yläluokan ihmiset imevät kuninkaiden verta. Yleisesti ottaen levyä voidaan myös pitää eräänlaisena kunnianosoituksena ihmisille, jotka ovat tunteneet itsensä aina laiminlyödyiksi ja syrjäytetyiksi arvottomina yhteiskunnan ulkopuolelle”. Tätä samaa ideaa voidaan myös soveltaa metallipiireihin, koska metalli on pitkän aikaan ollut vähemmistönä musiikkibisneksessä. Levy on myös kunnianosoitus niitä kohtaan, jotka uskaltavat tehdä jotain erilaista ja kulkea valtavirtaan vastaan.

Suurimpia ja helpoiten huomattavia muutoksia levyllä on kappaleiden tiivistäminen ja yksinkertaistaminen. Aikaisempien levyjen keskimääräiseen kestoon verrattuna levyltä löytyykin yksi kappale enemmän.

- Yksinkertaisesti sanottuna me vain karsimme kaiken ylimääräisen paskan pois biiseistä. Halusimme tehdä biisejä, joissa kuulijan mielenkiinto pysyy koko ajan yllä emmekä tunkea kappaleisiin kaikenlaista mitä osaamme tehdä miellyttääksemme erilaisia kuulijoita. Meille on tärkeää, että musiikki puhuu omaa kieltään, ilman että siinä olisi vaikka minuutin mittaista kitarasooloa. Minä kyllä tykkään sooloista, mutta ei kaikkia kiinnosta kuulla pitkiä kitaratilutuksia. Halusimme, että jokaisesta kappaleesta löytyy alusta loppuun saakka vievä punainen lanka ja niin, ettei tylsyys pääse missään vaiheessa yllättämään. Ehkä tuon takia biiseistä tuli tällä kertaa hieman lyhyempiä.

Tiivistäminen todella tuntuu tehneen ihmeitä Soilworkille ja hyvänä esimerkkinä tästä voidaan pitää loisteliasta bändin hitiksikin kasvanutta Grand Failure Anthem -kappaletta. Minä ja useat muutkin ovat olleet sitä mieltä, että tuo kappale on minuutin pari liian pitkä.

- Olet aivan oikeassa ja kun kuuntelen sitä näin jälkeenpäin, niin siinä tosiaan on yksi värssy ja kertosäe liikaa. Tuota biisiä äänittäessämme huomasin valitettavasti liian myöhään tuon saman asian ja mitään ei enää ollut tehtävissä. Kappale on myös hieman liian pitkä soitettavaksi keikoilla, joten siksi emme sitä enää ole juurikaan soittaneet.

- Tätä uutta levyä tehdessämme mietimme myös ensimmäistä kertaa kuinka biisit tulevat toimimaan keikoilla. Yritimme ottaa huomioon myös tuon puolen ja halusimme tehdä levyn, joka toimisi myös livenä mahdollisimman hyvin. Aiomme kuitenkin keikkailla tämän levyn tiimoilta todella paljon ja liian teknillisen musiikin esittäminen keikoilla olisi ollut todella hankalaa. En tiedä ymmärrätkö mitä ajan takaa, jos sanon, että levyllä on mielestäni hyvä meininki joka tulee varmasti toimimaan myös livenä.

- Livenä soittaminen on tosi mukavaa, koska silloin saa palautetta ihmisiltä ja yleisön ja bändin välille muodostuu eräänlainen side. Studio työskentely on tosin kanssa mukavaa, koska silloin voi keskittyä täysin ainoastaan omaan soittoonsa. Erona keikkailuun on se, että studiossa sitä soittaa itselleen kun keikoilla taas saa muut kuuntelemaan soittoasi.

HUOLETONNA HYVÄ OLLA

Kappaleita työstämässä ja tiivistämässä oli tällä kertaa hieman erilainen parivaljakko kuin ennen.

- Tälle levylle Björn ei tehnyt paljoakaan biisejä, vaan työskentelimme pääasiassa kahdestaan Svenin kanssa. Valmistelimme levyä paljon kotona tietokoneiden kanssa Svenin kanssa ja kutsuimme Björnin käymään ja auttamaan lauluosuuksien kanssa. Laulujuttuja improvisoitiin todella paljon ja yleensä kaikki tapahtui hyvin spontaanisti. Sen varmasti myös huomaa levyä kuuntelemalla.
Edellistä levyä vieläkin astetta melodisempi uusia materiaali saattaa yllättää monet fanit ja syytöksiä itsensä myymisestä tullaan varmasti kuulemaan. Peteriä ei kuitenkaan asia tunnu juurikaan hetkauttavan.

- Ei minua pelota se, mitä ihmiset ajattelevat meistä uuden levyn myötä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Meille on aina ollut tärkeätä olla kuuntelematta levy-yhtiötämme ja kovimpia fanejamme musiikkiin liittyvissä asioissa. Järkevää kait olisi tehdä musiikkia muita varten, mutta meistä on järkevintä tehdä musiikkia jota rakastamme. Olemme uskollisia ainoastaan itsellemme ja rakkaus omaan musiikkiimme vain todistaa sen.

Levy yllätti kyllä minutkin, mutta ei melodisuudellaan eikä ytimekkäillä kappaleilla vaan näistä seikoista huolimatta kuinka vaikea siihen oli päästä sisälle. Ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen levystä jäi hyvinkin keskinkertainen kuva, mutta parin illan tiiviin kuuntelusession jälkeen koko komeuden hienous alkoi vasta valjeta. Kitarasankarilla on tästä oma käsityksensä.

- Et muuten ole ensimmäinen henkilö joka sanoo noin levystämme. Kaikki jotka ovat noin sanoneet, ovat ensin pitänee levyä ainoastaan hyvin soitettuna musiikkina, jossa on tarttuvia kertosäkeitä ja ehkä aavistuksen verran helpompaa kuin aikaisempi materiaalimme. Mutta pikkuhiljaa levy alkoi avautumaan myös heille. Minulle henkilökohtaisesti on erittäin tärkeätä, että olemme pystyneet tekemään levyn joka kasvaa hitaasti mutta varmasti, koska sellaisia levyjä jaksaa kuunnella pitkän aikaa. Levyt jotka kolahtavat heti täysillä ja tuntuvat täydellisiltä heti ensi kuulemalta, kuluvat yleensä äkkiä eikä niitä jaksa kuunnella enää puolen vuoden päästä. Ehkä monet myös odottivat jotain erilaista kuin mitä teimme edellisellä levyllä ja eivätkä sitten järkyttyneetkään kun emme olleetkaan muuttuneet niin radikaalisti. Tämä saattaa selittää sinunlaistesi ihmisten reaktiot.

Vaikka levy tarjoaakin varmasti yllätysmomentteja kuuntelijoille, niin Peterin ideat eivät muille jäsenille ole yllätyksenä juurikaan tulleet.

- Kyllähän minä joskus onnistun yllättämään heidät ideoillani, mutta minulla on aika hyvä käsitys siitä mistä he pitävät ja pyrin tekemään sellaista musiikkia josta me kaikki pidämme. Joskus joudun kyllä vähän selittelemään mikä on jossain ideassani se varsinainen juju ja yleensä he ymmärtävät mitä ajan takaa. Uudella levyllä on esimerkiksi Svenin tekemä kappale Departure Plan jonka suhteen olimme aluksi hieman epäileväisiä. Ei siksi, että se on huono kappale vaan siksi, että emme olleet aivan varmoja sopisiko se Soilworkin tyyliin. Tiesimme kuitenkin, että siitä tulee hyvä kappale ja niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävikin.

TYÖN RASKAAT RAATAJAT

Viisi levyä viidessä vuodessa on melko uskomaton suoritus, kun ottaa huomioon että bändi ja musiikki on kehittynyt levy levyltä tason tippumatta missään vaiheessa. Inspiraatiota tuntuu riittävän jatkuvalla syötöllä, mutta pelko vaanii silti koko ajan perseessä.

- Pelkään tosiaan koko ajan, että joku kaunis päivä ideani tosiaan loppuvat. Juurin sen takia kirjoitankin uutta materiaalia jatkuvasti. Nyt en tosin jaksa uskoa, että julkaisisimme uuden levyn ensi vuonna. Haluamme tehdä mahdollisimman paljon keikkoja ja ehkä jopa kiertueita joissa olisimme pääesiintyjä. Olemme keskustelleet tästä levy-yhtiömme kanssa ja heidän mielestään on tärkeää julkaista levyjä mahdollisimman usein, että ihmiset eivät unohtaisi meitä. Meistä on myös tärkeää olla esillä koko ajan, koska siten ihmiset huomaavat että olemme elossa ja että välitämme heistä. Emme toki halua päästä tämän suhteen helpolla ja julkaista levyä vuosi vain sen takia, että pysyisimme ihmisten mielissä. Tähän saakka se vaan on tapahtunut hyvin luontevalla ja spontaanilla tavalla emmekä ole koskaan tunteneet olevamme pakotettuja julkaisemaan levyjä näin usein.

- Kaikki ideat mitä minulla on eivät kyllä sovi Soilworkille, mutta en tiedä koska minulla olisi aikaa toteuttaa niitä koska olemme Soilworkin kanssa aina levyttämässä, hekottelee Peter. Ehkä jonain päivänä minulla on joku projekti, jossa on kokonaan eri kokoonpano kuin missä nyt soitan. Minulla on varastossa vanhoja juttuja, jotka eivät ole päässeet levylle asti tai jotka eivät vain ole olleet sopivia nykyisen linjamme kanssa.

Vaikuttaa siltä kuin tarvitsisit 48 tunnin vuorokauden.

- Heh joo, nauraa Peter. Jos pääsee tietynlaiseen oikeaan mielentilaan ja on hyvällä tuulella, niin sitä pystyy tekemään hyvinkin paljon biisejä. Chainheart Machinen ja A Predator’s Portrait -levyjen välissä minulla oli aika paha blokki päällä ja sen takia niiden välissä onkin hieman pidempi 1.5 vuoden tauko. Se oli todella turhauttavaa aikaa, koska normaalisti minulla on inspiraatio päällä lähes koko ajan. Mutta jos ideoita tulee, en näe mitään syytä olla hyödyntämättä niitä.

Kuuleman mukaan te teette uusia biisejä jopa keikkailun lomassa.

- Ei me nyt varsinaisesti uusia biisejä tehdä, mutta esimerkiksi Björnillä ja minulla on mukana jatkuvasti kannettavat nauhurit joihin tallennamme ideat mitä meille syntyy. Björn laulaa nauhalle melodioita ja minä laulan kitarajuttuja, jotka yritän sitten myöhemmin soittaa oikeasti kitaralla.

TYÖKALUJENSA TAITURIT

Soilworkin jokainen jäsen on kerännyt laajasti kehuja oman instrumenttinsa käytöstä ja taitamisesta. Olisiko tiukaksi toimivaksi yksiköksi jalostunut kokoonpano vaarassa hajota kokonaan, jos yksikin sen osasta päättäisi jättäytyä kelkasta ?

- Tuohon on vaikea vastata, mutta en jaksa uskoa että päättäisimme hajota jos joku meistä päättäisi lähteä pois. Björn olisi ehkä kaikista vaikeimmin korvattavissa, koska hän on kummnikni bändin keulahahmo ja vokalisti. Bändeissä kumminkin juuri laulu on kaikista kriittisin tekijä ja jos laulaja päättää lähteä bändistä, on hänen korvaamisensa aina hankalaa. Tosin en halua alkaa tässä nimeämään ketään korvattavissa olevaa jäsentä.

Tiukan ja taitavan kokoonpanon lisäksi Soilworkin menestyksen ja omaperäisyyden salaisuus on varsin yksinkertainen.

- Me olemme bändi, joka ei kaihda riskien ottamista emmekä epäröi avartaa musiikkiamme. Minusta tuntuu, että tuo on suurin syy siihen miksi me erotumme muista bändeistä. Olemme jopa saaneet aikaiseksi joitain mullistavia juttuja ainakin Ruotsissa tekemällä omaa juttuamme ja silti olemme pystyneet säilyttämään metallipiirien hyväksynnän. Useat bändit eivät uskalla ottaa riskejä fanien menettämisen pelossa ja me olemme hyvä esimerkki siitä, että uusien juttujen kokeileminen kannattaa.

Kokeilua ja kehitystä tosiaan on tapahtunut levy levyltä. Peterillä on myös oma näkemyksensä uran alkuaikojen levyistä sekä niiden puutteista.

- Kun teimme ensimmäistä levyämme olimme kaikki tosin nuoria, minäkin vasta 18-vuotias. Vaikka ajattelenkin nyt paljon sitä kuinka huonosti tuolla levyllä soitin, niin olen silti kaikista noista levyistä yhtä ylpeä kuin olin siihen aikaan kun ne tehtiin. Jokaisessa levyssä on tietynlaista viehätystä, vaikka olemmekin nykyään aika eri tasolla joka suhteessa kuin noihin aikoihin.

Ihmetystä ei herättäne tieto siitä, että herrat ovat jo ehtineet hieman miettimään seuraavaa levyään ja tulevaisuuttaan. Tavoitteena ei kuitenkaan taida olla julkaista 10 levyä seuraavan kymmenen vuoden aikana ? Peter purskahtaa nauruun.

- Olemme Björnin kanssa jo jutelleet vähän nykyisestä tilanteestamme, jossa bändissä on muutama pääasiallinen biisien tekijä ja loput eivät paljoa ole osallistuneet säveltämiseen. Ajattelimme soitella yhdessä bändinä ja kokeilla tehdä biisejä sillä tavalla. Tämä vaan vaatisi enemmän aikaa ja että alkaisimme tienaamaan musiikilla elääksemme sillä. Tuo olisi meille aivan uusi tapa tehdä biisejä ja ajattelimme ainakin kokeilla sitä. Pääpaino on kuitenkin laadukkaan musiikin teolla ja jos biiseistä alkaa tulemaan liian eläväisiä tai niistä ei tule yhtä hyviä kuin vanhasta materiaalista, niin kokeilu lakkaa kyllä välittömästi.

- Jos saundimme muuttuisin niin paljon, että se ei kuulostaisi enää Soilworkilta, niin silloin olisi aika laittaa pillit pussiin. Olemme yhä aika rankkaa musiikkia ja tulemme aina käyttämään sekä rääkymistä että puhtaita lauluja, jotka ovat meidän tavaramerkkejä. Tuo yhdistelmä on ainakin minusta erittäin toimiva. Ei olisi reilua bändiä eikä fanejamme kohtaan, jos alkaisimme löystymään liiaksi. Otamme pieniä askeleita eteenpäin ja jos askelet alkavat olla liian isoja tai alamme kopioimaan omia juttujamme, on aika laittaa hanskat naulaan tämän bändin suhteen.

lauantai 1. maaliskuuta 2003

Hamara #1/2003

Ajattara
Kuolema
Spikefarm Records
4/5

Ajattaran toinen täyspitkä rakentuu samoille perustuksille debyytin kanssa. Bändi luotaa sysimustan suomalais-ugrilaisen mielen syövereitä ja paiskaa koko rujon kauneuden kuuntelijan aistinelimiin. Toimivaa kokonaisuutta ei ole lähdetty suuremmin muuttamaan, vaan etenee tuttuja turvallisia uria pitkin silti eteenpäin.

Trio toimii tiukkana yksikkönä ja keskitempoinen black- ja dark metallin välimaastossa liikkuva musiikki porautuu tajuntaan vastustamattomasti. Ruojan rujot vokalisoinnit tummentavat entisestään levyltä välittyvää tunnelmaa ja A.W. Yrjänä henkisiä lyriikoita olisi vaikeata kuvitella tulkittavan muulla tavalla. Debyyttiin verrattuna biiseihin on taidokkaasti ujutettu salakavalia pieniä melodioita, jotka mieli ja korvat tiedostaa heti ensikuuntelulla mutta jotka havaitsee ja tajuaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Hennosti kitaroin ja koskettimin väritetyt kappaleet laajentavat ja syventävät levyn kokonaiskuvaa ja nostavat entisestään sen kiinnostavuutta ja omaperäisyyttä. Suomalaiseen luonteeseen enemmän kuin hyvin sopiva Ajattaran ajatus- ja äänimaailma on taatusti aidompi ja kylmempi kuin tusina vanhaa vihtahousua palvovia black metal bändejä.

Reilu kolmekymmenminuuttinen kymmenen biisin pakkaus on samalla vakuuttava, voimakas että väkevä. Ideoita löytyy yhä ja tyylitaju tuntuu olevan vakaasti tallella. Levyn kuuntelu kuulokkeilla keskittyneessä mielentilassa saattaisi shamaanin lailla vaivuttaa vastaanottajan transsiin ja yhteyteen esi-isiensä kanssa. Kolmas ja se perinteisesti vaikeana pidetty levy tulee aikanaan ottamaan miehistä mittaa ja määrittää lopullisesti konseptin toimivuuden ja bändin tulevaisuuden.

Dream Evil
Evilized
Century Media
4/5

Ruotsalaisen superkokoonpanon tahto ja taito tykittää kansoille heavy metallia on ilmeinen ja kiistämätön. Tuottaja Fredrik Nordströmin ympärille ja ideoille kasattu orkesteri sisältää kovia tekijämiehiä rumpali Snowy Shaw:ta myöten. Tällaisista lähtökohdista ja elementeistä perustetut pumput harvoin onnistuvat toimimaan yhtenäisenä kokonaisuutena ja tuottamaan laadukasta jälkeä. Dream Evilin kohdallakin epäonnistumisen vaara on olemassa ja bändi tasapainoileekin hieman vaarallisesti hiuksen hienolla munattoman kikkelihevin ja perinteisemmän melodisen hevin rajalla. Musiikissaan pumppu onnistuu kuitenkin säilyttämään tasapainon ja välttämään putoamista kaikkein ilmeisimpiin sudenkuoppiin.

Levyllä yhdistyvät niin kevyemmät voimametallivaikutteet kuin ilahduttavat astetta raskaammat perinteisemmän heavy metallin hyvät ideat. Levyn kappalevalikoima vaihteleekin aika tavalla selkeästi vaikutteiden mukaan, mutta lopputulos on silti varsin harmoninen ja mukavan monipuolinen. Laulaja Niklas Isfeldtin äänivarat riittävät varsin kelvollisesti ja teknisesti mies onkin pätevän joskin hieman hengettömän ja särmättömän oloinen laulaja. Kitaristit hoitavat tonttinsa maininnan arvoisesti niin jämäkkänä rytmisektiona kuin harvinaisen osuvissa ja tyylitajuisissa sooloissa. Koskettimet nivoutuvat hyvin kokonaisuuteen lisäten entisestään melodisuutta mutta välttäen vesittämättä kokonaisuutta värittömäksi popiksi.

Kokonaisuutena levy on varsin merkillinen tapaus. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen käteen ja korviin ei tuntunut jäävän niin yhtään mitään. Useamman kuuntelukerran jälkeen päässä alkoi kuitenkin soimaan biisi toisensa jälkeen. Yleensä näinkin suoraviivainen ja helpolta kuulostava musiikki iskee joko heti tai ei ollenkaan, mutta "Evilized" tuntuu tarttuvan takiaisen lailla tukkaan vasta ajan myötä. Taidolla ja hyvällä tyylitajulla pystytään kliseistä ja yllätyksettömästä musiikkityylistä tekemään laadukasta perusmetallia

Marduk
World Funeral
Regain Records
3/5

Reilun kymmenen vuoden ajan audiovisuaalista terroriaan jatkaneet Ruotsin jumalattomat vyöryvät yhä päälle Panzerwagenin lailla. Mardukin henkilöstön tuottama hypernopea ja intensiivinen black metal on aina tungettu suoraan kuulijan korviin soppanuijan lailla keneltäkään lupia kyselemättä.

Siinä missä aiemmilla levyillä bändi on tasapainotellut hiuksen hienosti hallitun kaaoksen ja kohkaamisen rajamailla, on uutukaisella balanssi hallinnassa entistä paremmin. Nopeutta ja voimaa ei musiikissa ole unohdettu tai uhrattu, mutta yllätyksiä levyltä löytyy tutun ja turvallisen pikakiväärimäisen etenemisen seasta. Musiikillista salamasotaa ei käydä koko aikaa, vaan joukoille annetaan aikaa hengähtää muutaman hidastempoisten ja marssivien kappaleiden aikana. Ehkä hieman yllättäenkin armeijojen taistelutahtoa nostatetaan tykistökeskityksen lailla kuin tyhjästä ilmaantuvilla runnovilla ja tarttuvilla melodioilla. Mardukin asearsenaali on monipuolistunut ja uudistunut tullen entistä iskukykyisemmäksi.

47-minuuttinen maailmojen tuhoaja on kuitenkin kolmen-neljän kappaleen ja noin 15-minuutin verran liian tuhti setti, joka on tukehtua omaan äärimmäisyyteensä. Tuhoa on syntyä liiankin kanssa ja musiikkiin kuvattu totaalinen hävitys on luonteeltaan perusteellista joskin turhankin tasaista. Tiivistämällä ja voimia keskittämällä Mardukin legioonat eivät olisi vain voittaneet taistelua, vaan onnistuneet murskaamaan vastustajat totaalisesti.

Moonsorrow
Kivenkantaja
Spikefarm Records
4/5

Kotimaan pakanasoturien kolmas kokopitkä saaga erottaa miehet pojista. Pari vuotta sitten ilmestynyt edellinen julkaisu väläytteli aika ajoin bändin ideoita ja potentiaalia niitä koskaan täysin lunastamatta. Oppirahat alkavat olemaan maksettuja ja herrojen taidot testattu, nyt on aika ryhtyä tositoimiin.

Ilahduttavalla tavalla orkesterin tuorein tuotos osoittaa kuinka, uusi ja vanha lyövät kättä ja toimivat harmonisesti yhteen vanhan pariskunnan tavoin. Musiikki on aikuistunut huomattavasti ja saanut kokonaan uusia ulottuvuuksia lähinnä sovituspuolella. Kitaroita dominoivia koskettimia ja puhtaita mieskuoro-osuuksia on entistä enemmän, mutta lopputulos ei kuulosta liikaa teennäisen mahtipontiselta vaan mukavasti massiivisen jylhältä. Sävellyksiin on tullut lisää myös omaperäisyyttä kuin lähes progressiivisia vaikutteita vähintäänkin ison tuopillisen verran. Kitarat latovat tanakan taustan eeppisiin mittoihin kasvatetuille ralleille, joita tulkitaan räyheillä vokaalisuorituksilla. Keitoksen mausteena on käytetty hippusellinen kaihoisia muistoja menneiltä ajoilta, kansanperinnettä sekä suomalaista periksiantamattomuutta.

Hyvän viinin tavoin bändi on muutamassa vuodessa kehittynyt ja kypsynyt ammattimaiselle tasolle, jossa luovuus alkaa kukoistamaan ja visioita osataan ja uskalletaan hyödyntää. Tulevien musiikillisten seikkailujen suuntaa on vaikea ennustaa, mutta retkue tuntuu olevan valmis sankaritekoihin ja kirjoittamaan useita uusia lukuja metallitarujen kirjaan.

Shadows Fall
The Art of Balance
Century Media
2/5

Kolmannella täyspitkällään lukuisten tulevaisuuden lupauksien seasta päätään nostava Shadows Fall yrittää lunastaa paikkaansa metallin maailmassa. Bändin konseptina on yhdistää jenkkiläistä asenteella vedettyä hardcore vaikutteista asennemättöä yhdistettynä melodisempaan moderniin metalliin. Laulaja ärjyy, örisee sekä vetää puhtaita osuuksia samassa tahdissa kitaroiden kanssa ja koko komeus vyöryy yllättävänkin sulavasti eteenpäin ilman nykimisiä. Mutta…

Rasvatun alastoman miesvartalon lailla musiikista on todella vaikeata tarttua mistään kiinni. Mitäänsanomattomat riffit vyöryvät toinen toisensa jälkeen ämyreistä kohti kuulijaa, mutta väistöliikkeisiin ei ole minkäänlaista tarvetta. Tämänkaltaisen musiikin pitäisi iskeä lekan lailla otsalohkoon, mutta tämän orkesterin tapauksessa työkalu muistuttaa enemmän muovista leikkivasaraa. Kokonaisuus onkin varsin hajuton, väritön ja mauton, mutta piilevää potentiaalia on kyllä havaittavissa musiikin syövereissä.

Levytyksen intensiivinenkään kuuntelu ei pelasta innovatiivisuutta ja intoa puhkuvaa Shadows Fallia vaipumasta harmaaseen tylsään tasapaksuun massaan. Taito tasapainoiluun eri musiikkityylien välillä on jo olemassa, mutta energiatason nostaminen samalle tasolle muiden osa-alueiden kanssa onkin jo haastavampi homma

keskiviikko 1. tammikuuta 2003

Inferno #9/2003

DARK AT DAWN
First Beams of Light
Iron Glory Records

Tuntuu hieman merkilliseltä idealta julkaista kaksi vanhaa demoa uudelleensoitettuina orkesterilta, joka ei ole ehtinyt tekemään kuin yhden täyspitkän kolmisen vuotta sitten. Hieman oudolta tuntuu myös levy-yhtiön saatekirjelmä, jossa pumppua hehkutetaan olan takaa power-metallin tulevaisuuden nimeksi. Voima metallin kanssa tällä ei ainakaan minun kuulemani perusteella ole juurikaan mitään tekemistä. Tuku-tuku basareita ei juurikaan kuule eikä nahkahousutkaan kiristä solistin sukukalleuksia. Musiikillisena vertailukohtana voisi pitää lähinnä kotimaista Cryhavocia eikä vähiten laulaja Thorstenin erittäin samankaltaisesta ääntelystä Kaaproon verrattuna. Biisit etenevät lähinnä hitaina tai keskitempoisina ja periaatteessa kaikki tarvittavat elementit niistä löytyvät. Ongelmana onkin lähinnä niin monen muun pumpun tapaan hengen ja voiman puute. Musiikki virtaa korvien välissä esteettömästi eikä tarttumapintoja tunnu löytyvän mistään. Harmittomaksi hissimusiikiksi Dark at Dawn kelpaisi oivallisesti, mutta ei tätä edes harkitsisi ottavansa mukaan autiolle saarelle. 4/10

DELIGHT
Eternity
Metal Mind Records

On huomattavasti helpompaa löytää vokalistille vertailukohteita metallin parissa viihtyvien naislaulajien harvalukuisesta joukosta kuin karvaperseisten kolleegoidensa joukosta. Solisti Paulinan vertaaminen The Gatheringin Annekeniin on silti perustelua, sillä sen verran samankaltaisia heidän äänensä ovat. Viimeksi mainitun pieninä, mutta sitäkin merkittävinä etuina ovat kuitenkin laulusta henkivä lämpö ja sävy, jotka usein myös erottavat monet teknisesti samanarvoiset laulajat toisistaan. Musiikissakin on yhtäläisyyksiä The Gatheringiin, vaikka tunnustankin olevani heidän nykyisistä tuotoksistaan lähes yhtä pihalla kuin lumiukko.

Suhteellisen nuoren, mutta jo kolmannen täyspitkänsä julkaisseen Delightin sävellykset ovat miellyttävän tummia goottimetalliin suuntautuvia vetoja. Varsin hyvin tuotettu levy sisältää kyllä ihan mukavia ideoita ja kappaleita, mutta varsin samankaltaisella kaavalla rakennetut biisit ovat valitettavasti hieman liian hengettömiä ja kliinisiä. Suurempia fantasioita ja väristyksiä ei musiikista irti lähde, mutta selvää potentiaalia bändistä on aistittavissa. Kokemuksen kautta musiikkia hiomalla ja kiillottamalla tällä kokoonpanolla on mahdollisuus tehdä suuremmankin yleisön mielenkiinnon herättävää taidetta. 6/10

FOREST STREAM
Tears of Mortal Solitude
Earache

Dark/doom metallin parissa operoiva, Venäjän kylmistä talvista inspiraationsa ammentava bändi on onnistunut löytämään kaikki genren olennaiset elementit ja rakentamaan musiikkinsa niiden varaan. Runsailla kosketinkuvioilla värjätyt pitkät kipaleet solisevat metsäpuron lailla eteenpäin, ja mustan metallin henkiset karheat vokalisoinnit värittävät virran tummaksi. Kitarat osaavat olla herkkiä ja kauniita, mutta tarvittavaa rujoutta ja säröä löytyy vastapainoksi riittävästi. Vähitellen purosta muodostuu rauhallinen metsälampi, jonka ympärillä vallitsee melankolinen ja rauhaisa ilmapiiri, ja päällä leijuu usvaa. Kamalan modernia ja mullistavaa ei Forest Stream kuitenkaan luo, mutta selkeästi 90-luvun brittiläisiltä doom metal -pioneereilta saatujen vaikutteiden pohjalta luotu musiikki ja tunnelma ovat toimiva kombinaatio. Trilogian ensimmäisen osan aloittava levytys on lupaava debyytti ja melankolisen hidastelun ystäville tutustumisen arvoinen paketti. Lammesta voi joku kaunis päivä kasvaa pieni järvi. 7/10

JUDAS PRIEST
Live in London
Steamhammer

Suhtautuminen lukuisia heavy metal -ikivihreitä luoneen legendaarisen bändin tuplaliveen on ongelmallista, koska legendaarinen Halford vaihtui heikkoon klooniin. Levyltä odottaa paljon ja samalla pelkää pahinta. Ensimmäistä kuuntelua odottaa mielenkiinnolla: kuinka nuori mies kykenee tulkitsemaan vanhat klassikot. Samaan aikaan sitä kuitenkin myös toivoo, ettei kappaleita maattaisi väkisin. Kaupallisuutta vastaan kapinoiva hevihenkilö on myös aavistavinaan pienoisen taalatukon hajun nenässään, koostuuhan sisältö pääasiallisesti juuri niistä vanhoista klassikoista ja vielä samalla keikalla kuvatusta DVD:stä. Vielä kun muistetaan, että edellisestä, niinikään tuplalivejulkaisusta ei ole kuin neljä vuotta, alkaa ennakkoluuloja olemaan enemmän kuin riittämiin. Heti ensimmäisestä biisistä alkaen on selvää, että Tim ”Ripper” Owensin keuhkot ja saappaat täyttyvät lähes yhtä hyvin kuin esikuvallaan. Loppu bändikin tuntuu olevan varsin mukavassa vedossa, ja vahvoilla biiseillä on helppo vetää kotikuuntelijakin sohvalta mukaan. Levyn saundit eivät ole parhaat mahdolliset ja tuntuu kuin olisi seuraamassa keikkaa lavasta katsoen kauimmaisella paikalla - hevin voima katoaa.

OK:n ja loistavan livelevyn välillä on hiuksenhieno ero, jota voisi kuvailla sana ”magia”. Magia koostuu useasta eri osa-alueesta, joita on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Magia välittyy myös levyltä kuulijalle ja saa kuulijan tuntemaan olevansa paikalla todistamassa jotain, mitä studio-olosuhteissa ei voida ikinä saavuttaa. Tällä levyllä valitettavasti tuota magiaa ei löydy, ja siksi lopputulos jääkin varsin keskinkertaiseksi. Show'n perusteella ei huonompaa, joskaan ei myöskään parempaa, arvosanaa pysty antamaan. 7/10

MANILLA ROAD
Spiral Castle
Iron Glory Records

Parinkymmenen vuoden kokemuksella metallin parissa on merkitystä ja sen kyllä kuulee. Manilla Road soittaa suohon uutukaisellaan yhdeksän kymmenestä nuoremmasta yrittäjästä kuin Väinämöinen Joukahaisen. Eeppiset, yllättävänkin raskaat ja ajoittain varsin synkät kappaleet henkivät vahvaa 70- ja 80-lukua jämähtämättä kuitenkaan vanhoihin hyviin aikoihin. Progressiivinen lähestymistapa keskitempoisten biisien rakenteissa saa aikaan mielenkiintoisella tavalla eteenpäin harhailevia kappaleita. Aika ajoin tapahtuu tosin pientä polulta eksymistä ja hienoisella tiivistämisellä ja yksinkertaisia tarttuvampia osioita lisäämällä kappaleiden vetovoima nousisi toiselle tasolle. Mark Sheltonin perinteinen mutta hyvä ja omaperäinen ääni sopii oudolla tavalla kiehtovien kappaleiden luonteeseen paremmin kuin hyvin. Kun muutkin orkesterin jäsenet hoitavat omat tonttinsa kokemuksen tuomalla varmuudella, on tuloksena tasapainoinen ja tunnelmallinen hyvä hevi levy. 7/10

SEPTIC FLESH
Sumerian Daemons
Hammerheart Records

Edellisellä Revolution DNA -levyn iskevillä ja kevyemmillä sävyillään yllättänyt bändi jatkaa taas matkaansa omissa sfääreissään kohti uusia ilmaisukeinoja. Uutukainen äänite on aavistuksen verran paluuta vanhaan unohtamatta kuitenkaan hienoisia futuristisia sävyjä. Samalla levy on kuitenkin aggressiivisinta ja synkintä Septic Fleshia koskaan. Vokalisti Sethin ukkosen lailla jyrisevä ja kantava ääni toimii hienona vastakohtana muuten runsaasti kuoro- ja naislauluja sisältävälle demoniselle oopperalle. Yllättävintä Sumerian Daemons -levyllä on useat lähes death metal tyyppiset runttaukset, jotka rytmittävät kokonaisuutta mukavasti ja tuovat siihen lisää syvyyttä. Kaikesta huolimatta Kreikan poikien audio-muotoiseen visioon ei ole helppoa päästä sisälle. Musiikki on oudolla tavalla kiehtovaa, mutta tuntuu toimivan ainoastaan kokonaisuutena. Tämän lisäksi levyn äänimaailma kuulostaa oudolla tavalla etäiseltä ja aavistuksen verran suttuiselta. Tästä eniten kärsivät varsinkin kitarat ja rummut mikä puolestaan johtaa hieman ponnettomaan ilmaisuun. Orkesterin vahvuutena on kuitenkin aina ollut kyky luoda hienoja eteerisiä melodioita ja yhdistää hyvinkin erilaisia musiikillisia elementtejä. Lopputuloksena on tälläkin kertaa saumaton kokonaisuus, joka välttää tyylikkäästi liiallisen ylitseampuvan mahtipontisuuden. 8/10

SINNER
There Will Be Execution
Nuclear Blast

Saksalaista vanhan kaartin osastoa edustava Sinner on aina minulle jäänyt menestyneempien maanmiestensä menestyksen luomaan pimentoon. 2000-luvulla bändi ei kuitenkaan kuulosta muinaiselta reliikiltä, vaan tykittää tulemaan varsin pirteää ja mukavalla tavalla aggressiivista hard rock henkistä metalliaan. Kappaleissa on kauttaaltaan mukavan tummahenkinen tunnelma eli mistään happy-happy-joy-joy bilemusiikista ei ole kysymys. Levyltä löytyy muutama varsinainen helmi, mutta suurin osa kappalemateriaalista vaipuu valitettavasti samaan tasaiseen harmaaseen massaan. Samalla temmolla, rumpukompeilla ja rakenteilla kyhätyt kappaleet ovat itsessään varsin laadukkaita, mutta vaikuttavat selkeiltä hiilipaperikopioilta toisistaan. Mat Sinnerin lauluista kuulee läpi kokemuksen ja kitaratyöskentely on mallikasta ja osuvaa tämän kaltaiseen musiikkiin. Lopputulos osoittaa kuitenkin jälleen kerran, että laadukkaista aineksista syntyy valitettavan usein keskinkertainen soppa. 5/10

SEPTIC FLESH – PALUU MENNEISYYTEEN

Kymmenen vuoden taipaleen aikana Kreikan karjujen polut ovat kulkeneet mystisiä ja kieroja reittejä kohti uutta tuntematonta. Mutkikkaiden ja muuttuneiden vaiheiden jälkeenkin kuuntelijaa ei kuitenkaan ole tahallisesti pyritty eksyttämään. Helleeniset ja omituisella tavalla kiehtovat viisut vievät kuuntelijan matkalle milloin menneisyyteen, milloin tulevaisuuteen. Varmaa kuitenkin on, että mistään Folken seuramatkoista ei ole kysymys, sillä sen verran odottamattomia ja omituisia nähtävyyksiä on aina levy levyltä vastaan tullut. Jos edellisellä levyllä oli yllätyksellistä futuristista lähestymistapaa ja teemaa, on uusin Sumerian Daemons taas puolittainen trippi aivan toiseen joskaan ei täysin päinvastaiseen suuntaan. Iloisella seuramatkallamme Septic Fleshin historiasta ja nähtävyyksistä kertoo kitaransa säestyksellä Sotiris.

Edellisestä levystänne on ehtinyt jo kulua kolme vuotta ja tänä aikana ehditte vaihtaa myös levy-yhtiötä. Mistä moinen suuri tauko ja harppaus uuden lafkan hoteisiin?

- Revolution DNA -levyn julkaisu oli bändille kriittinen piste. Sopimuksemme Holy Recordsin kanssa meni umpeen ja se antoi meille mahdollisuuden hengähtää hieman ja miettiä tulevaisuutta. Kävimme pitkiä neuvotteluja useiden hyvien lafkojen kanssa ja voit uskoa, ettei ollut helppoa päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen. Loppujen lopuksi päätimme kirjoittaa sopimuksen Hammerheartin kanssa, koska uskomme heidän potentiaaliinsa. He uskovat meihin kovasti ja saimme heidän kanssa aikaan varsin hyvän sopimuksen.

Uusin levynnehän ehdittiin jo julkaista viime vuoden puolella joulukuussa kotimaassanne Kreikassa, mutta reilua kuukautta myöhemmin muualla maailmassa. Oliko tarkoituksena suosia maanmiehiänne ja tarjota heille jotain erikoista mihin muilla ei ollut mahdollisuutta ?

- Ei siinä sen kummempaa syytä ollut, kaikki fanimme ovet meille yhtä tärkeitä. Myöhäisempi julkaisupäivämäärä muualla Euroopassa ei ollut bändin vaatimus tai edes meidän päätettävissä. Levy-yhtiömme halusi kuukauden verran lisäaikaa levyn kunnollista promotointia varten muualla maailmassa. Tammikuu sopi heidän suunnitelmiinsa paremmin keskittyä täysin Septic Fleshiin. Levyn promoaminen Kreikassa on paljon helpompi homma, koska se on meidän kotimaamme ja tällä on luonnollisesti etunsa. Kreikan managerimme Harvest Music oli jo hoitanut oman osansa promotoinnista, joten levyn julkaisun viivyttämiseen ei ollut mitään syytä.

- Järjestimme myös pienimuotoisen levynjulkaisutilaisuuden Kreikassa, johon kutsuimme fanejamme ja annoimme heille mahdollisuuden kuulla uutta materiaalia. Lisäksi heillä oli mahdollisuus voittaa erilaisia muistoesineitä, jutella meidän kanssamme jne. Koko homma meni hienosti, klubi oli täynnä ihmisiä ja he ottivat uuden materiaalin vastaan todella hienosti.

DEMONEJA HYLLYSSÄ

Sumerian Daemons -levynne on taas hyppy tuntemattomaan ja laajentaa musiikkianne uuteen ulottuvuuteen. Levy on paljon aggressiivisempi kuin yksikään aikaisempi julkaisunne ja samalla siinä on kuitenkin huomattavasti enemmän orkestraalisuutta.

- Tyyntä myrskyn edellä kuten sanonta kuuluu. Odotimme aivan liian kauan tämän julkaisun tekemistä ja kun vihdoin rupesimme sitä synnyttämään, purimme siihen paljon patoutunutta energiaa. Kaikki bändin pääsäveltäjistä päästivät brutaalimman puolensa valloilleen. Jopa toinen kitaristimme Chris A. synnytti helvetillisen kappaleen nimeltään Faust. Koko tuon tauon ajan teimme uusia biisejä ja niitä sitten syntyi 13 kappaletta emmekä halunneet jättää yhtään pois. Jokainen kappale keskittyy omaan aihepiiriinsä. Silti saatat löytää joistain biiseistä yhteisiä sanoituksellisia teemoja. Nuo teemat käsittelevät levottoman hengen ylistystä, hengen joka ei pysähdy kiellettyjen ovien eteen.

- Vuosien kokemus ja harjoittelu on tehnyt ideoiden ja tunteiden muokkaamisesta biiseiksi huomattavasti selkeämpää. En siltikään osaa tarttua kiinni ja saattaa todellisuuteen sitä outoa musiikkia joita joskus kuulen unissani. Jokaisella orkesterin jäsenellä on oma roolinsa ja oma persoonallinen panoksensa, jolla hän osallistuu lopulliseen tuotokseen. Mitä säveltämiseen tulee, niin bändissä on kolme yksilöä jotka ovat vastuussa siitä mitä kuuntelijan korviin asti tulee. Basistimme Seth on vastuussa rytmisemmistä kappaleista ja myös ”silmä”, joka näkee levytaiteen ja joka vastaa niistä. Chris on maestro, joka taas vastaa klassisten kohtien sovituksista ja kuorojen käyttämisestä. Hän on myös se henkilö bändissä, joka puskee meitä eteenpäin kokeilemaan uusia juttuja. Ja mitä minuun tulee, niin sanoitusten tekemisen lisäksi rakastan kalvenneiden melodioiden ja tummien riffien soittamista kitaralla. Ne antavat musiikillemme sen mystisen tunteen. Tuon tunteen sisältäviä omia suosikkisävellyksiäni levyllä ovat The Virtues of The Beast, Red Code Cult, Dark River, Magic Loves Infinity ja The Watchers.

Edellisen levyn tapaan kävitte äänittämässä uudet veisut Ruotsissa Studio Fredmanissa Fredrik Nordströmin johdolla. Ilmeisesti olette tyytyväisiä herran taitoihin ja kykyä loihtia teoksiinne se oikea tarvittava henki ?

- Tunsimme olomme hyvin mukavaksi Studio Fredmanissa. Kotoisan ilmapiirin lisäksi Fredrikin läsnäolo koko äänitysten ajan oli hyvin hillitty. Hänen astuu etualalle vain äänitysten alkuvaiheessa, kun haetaan levyn perussoundia ja lopun remiksaus vaiheessa. Meillä oli mahdollisuus äänittää mihin vuorokauden aikaan tahansa riippuen mielialasta ja inspiraatiosta. Studiosta löytyy myös ensiluokkaiset välineet ja Fredrikin suunnaton kokemus ovat myös isoja etuja.

Aikaisemmista levyistä ovat tutuksi tulleet myös basisti-vokalistin Sethin omaperäiset ja voimakkaat taiteelliset luomukset. Talla kertaa teillä oli kuitenkin mukana ulkopuolista apua Sethin visioiden toteuttamisessa.

- Seth oli vastuussa tälläkin kertaa taiteellisesta puolesta, mutta tällä kertaa hänen apunaan oli taitava valokuvaaja sekä Alahouzosin veljekset. Veljekset ovat erittäin lahjakkaita FX-ammattilaisia ja heidän kädenjälkiään on ollut nähtävissä monissa kreikkalaisissa elokuvissa, sarjoissa ja mainoksissa. Albumiamme varten he joutuivat rakentamaan eräänlaisen muinaisen kyberkammion Sethin ohjeiden perusteella. Heidän työtään on myös levyn kannessa olevan kauniin päättömän mallin muokkaus.

LUURANKOJA KAAPISSA

- Meidän tarkoituksena on tehdä musiikkia levottomille sieluille, uneksijoille ja langenneille enkeleille. Soundissamme on kalvenneiden melodioiden kylmä kosketus, elokuva soundtrackkien taikaa ja pelätyimmän pedon eli ihmisen äärimmäisyyttä. Musiikissamme on terävä kontrasti valon ja pimeyden sekä melodian että brutaaliuden välillä. Luovuuden porttien avaamiseen on avuksi, jos pystyy tyhjentämään ja rauhoittamaan mielensä. Mielen täytyy pystyä keskittymään musiikkiin täysin ilman ulkopuolisia häiritseviä ajatuksia. Se on tavallaan kuin transsi tila, jossa keskittää kaiken energian johonkin tiettyyn kuvaan ja henkiseen tilaan. Tästä tilasta syntyy biisien perusmateriaali, jonka jälkeen seuraavassa vaiheessa materiaalia muokataan kohti kiinteää rakennetta.

Edeltävä Revolution DNA levynne oli huomattavasti futuristisempi ja yksinkertaisempi kuin vanhempi materiaalinne. Uusin levynne taas tuntuu hieman paluulta vanhempaan ja muinaisempaan tyyliin. Oliko edeltävä teos jollain tapaa virheliike, johon ette olleet tyytyväisiä vai onko uusi levynne sittenkin aivan loogista jatkumoa musiikillisille näkemyksillenne?

- Minä rakastan Revolution DNA -levyä juuri sen erikoisen futuristisen identiteetin takia ja emme halunneet tehdä siitä kopiota. Jokainen julkaisu bändin historiassa on sen historiankirjan uusi luku. Ja kuten kaikissa hyvissä kirjoissa, kaikki hauskuus piilee juonen käänteissä. Ne saavat lukijan varpailleen ja janoamaan lisää luettavaa. Meillä on ollut tosi hauskaa jokaisen julkaisumme kanssa, koska olemme voineet vaellella uusilla musiikillisilla alueilla. Löytäessämme uusia hyviä elementtejä yhdistämme ne kokemuksen kanssa historiankirjan uuden luvun perusteiksi. Vaikka tietoinen minämme yrittääkin aina saada järjestystä musiikkiimme, alitajunnassamme vallitseva kaaos pääsee silti aina voitolle lopputuloksessa. Juuri tämän takia meidän liikkeemme ovat vaikeasti ennustettavissa ja kaikilta levyiltämme löytyy uusia erilaisia elementtejä. En pysty edes sanomaan mitä seuraavasta levystämme tulee, mutta tiedän vain että pyrimme kehittymään ja tekemään jotain uutta.

TULEVAISUUS URHEILLE

Kuinka omat näkemyksenne ja musiikillinen konsepti nimeltään Septic Flesh toimii oikein keikkatilanteessa, sillä musiikistannehan löytyy paljon erilaisia osia ja tunnelmallisia elementtejä jotka eivät välttämättä välity parhaalla mahdollisella tavalla yleisölle.

- Minusta biisimme kuulostavat erittäin hyvältä keikoilla, ne ovat paljon aggressiivisemman kuuloisia onnistuen silti säilyttämään niissä piilevän magian. Yleisöltä saa myös runsaasti palautetta eri muodossa, laulavat he sitten Eldest Cosmonautin mukana tai riehuvat Razor Blades of Guiltin tahtiin. Yritämme aina tasapainottaa settiämme lisäämällä sinne niin nopeita kuin keskitempoisia tai hitaita doom biisejä, jotta saisimme mukaan niin tunnelman kuin raskaudenkin. Vaalin mielessäni aarteena yhtä erityistä keikkaa, jolloin soitimme 15000 ihmisille Kreikan Rock Wave festivaaleilla. Muistelen usein myös mielellämme meidän ensimmäistä Euroopan kiertuettamme Natronin ja Misanthropen kanssa.

Minkälainen näkemys sinulla on kreikkalaisen metallin nykytilasta, omasta mielestäni kun sen kulta-aika tuntui osuvan lähes kymmenen vuoden päähän.

- Toisaalta maassamme on paljon kulttibändejä, jotka pistivät Kreikan Euroopan metallikartalle. Toisaalta taas haluaisin nähdä enemmän uusia bändejä, jotka luovat oman soundinsa ja markkinoisivat sitä aggressiivisemmin. Asiat ovat kumminkin tällä hetkellä paljon helpompia verrattuna siihen, kun me aloitimme. Paljon on silti tehtävää tälläkin saralla.

Teidän käytössä lyhenne DNA viittaa johonkin ihan muuhun kuin biologiaan eli pimeään uuteen aikaan. Miten sinä näit oman tulevaisuutesi ja millaisia ovat tavoitteesi?

- Pimeähän ei aina tarkoita pahaa, siinä missä valkoinen ei aina tarkoita hyvää. Meidän tapauksessamme tulevaisuus on epäselvä. Piilossa massamedian luomalta vääristyneeltä kohinalta tapahtuu aina paljon asioita, jotka muuttavat elämän kulkua. Me emme ole nähneet vielä mitään! Mitä minuun tulee niin olen hedonisti, joka yrittää nauttia elämästä. oppia uutta koko ajan ja tehdä unelmistani totta. Olen myös egoisti, joka ei palvo mitään jumalaa, ihmistä tai asiaa. Uuden levyn kappale Unbeliever valottaa parhaiten ajatuksiani tästä asiasta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2002

Inferno #8/2002

ATOMIZER
Death, Mutilation, Disease, Annihilation
Drakkar Productions

Kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti alamaailmasta eli Australian underground osastosta kajahtaa jälleen. "Rankan" levynnimen taakse kätkeytyy ei kovinkaan yllättävästi 80-luvun lopun/90-luvun alun mustaa metallia syleilevää retro-thrashia. Yllätys ei myöskään ole se, että musiikillisesti levy on yhtä kiinnostava kuin sukkalaatikon järjestely. Atomizer kuulostaa varsin paljon maanmiestensä Destroyer 666:n rähjäiseltä ja tuhnuiselta true miesten menolta. Siinä missä jälkimmäinen onnistuu kuitenkin parhaimmillaan luomaan edes hieman energistä ja uutta, tyytyy Atomizer kopioimaan ja kierrättämään vanhoja ideoita. Riffejä toistetaan uudestaan ja uudestaan aivan kuin "Hauki on kala" fraasia alakoulun biologian tunnilla aikanaan. Kun muistakaan musiikin osa-alueista ei mitään kehumista tai edes sanottavaa löydy, olisi parempi bändin pysytellä reenaamassa vielä vuosien ajan. Kopion kopiot on tuomittu lähes aina epäonnistumaan ja tylsistyttämään kuuntelijat kuoliaiksi. Niin tälläkin kertaa. Valitettavasti. 3/10

THE BLOOD DIVINE
Rise Pantheon Dreams
Peaceville Records

Best of -tyyppiset julkaisut ovat aina ongelmallisia ja vaikeita tapauksia niin arvostelijalle kuin kuulijalle. Ensisijaisesti niiden tarkoitus on tutustuttaa uusia kuuntelijoita orkesteriin, mutta useimmiten ne leimataan pelkäksi levy-yhtiön rahastukseksi tai keinoksi bändille päästä eroon levytyssopimuksesta. Kaksi julkaisua 90-luvun aikana julkaisseen The Blood Divinen kohdalla kokoelmalevyn julkaiseminen on vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin kun bändi hajosi jo aikoja sitten. Julkaisun tarpeellisuutta voi kuitenkin perustella sillä, että bändi ei aikanaan potentiaalistaan huolimatta saavuttanut kovinkaan suurta tietoisuutta ja vanhoille faneille löytyy kolmen ennen julkaisemattoman/harvinaisen raidan lisäksi myös pari livevetoa.

Kahta täyspitkää vaivasi myös pienoinen epätasaisuus, parhaimmillaan bändi ylti lähes klassikkoihin ja pahimmillaan valitettavan vaisuihin vetoihin. Kokoelmalla tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole Molempien levyjen parhaimmistosta koostuvat kappaleet esittelevät hyvin bändin molemmat puolet: debyytin melankolisemman ja surullisemman materiaalin ja toisen täyspitkän rouhean rokkaavamman tyylin. Näiden kahden levyn kappaleet nivoutuvat hyvin yhteen lukuun ottamatta ennen julkaisemattomia biisejä, jotka selkeästi ovat täytemateriaalia myös tällä kokoelmalla. Brittiläistä siloittelematonta ja särmikästä melankoliaa alanharrastajille tarjolla tutustumisen arvoisen paketin verran. 8/10

DEINONYCHUS
Mournument
My Kingdom Music

Viidennellä täyspitkällään synkkyyden syövereihin sukeltava ja niitä edelleen tutkiva Deinonychus jatkaa tutulla ohjeistuksella. Bändin yksinäisen puuhamiehen Marcon uniikit black metal -henkiset vokalisoinnit yhdistettynä keskitempoisiin, koskettimilla sävytettyihin viisuihin osaavat parhaimmillaan olla säväyttäviä. Valitettavasti tällä levyllä luotetaan hieman liikaa hyväksi havaittuun tuttuun kaavaan. Kappaleissa on kyllä tunnelma kohdallaan, mutta varsin samanlaisilla ideoilla ja osuuksilla varustettuina ne tuppaavat käymään hieman junnaaviksi ja sisällöltään köyhiksi. Yksittäisinä tai muutaman kappaleen kokonaisuuksina kuunneltuna tarjonta on mukavan melankolista, mutta kokonaisuutena levy tuppaa jäämään kappaleidensa luomaan varjoon. Joukkona yksilöistä tulee harmaata tasapaksua massaa, johon niiden ainutlaatuisuus ja voima katoaa. 6/10

ELECTRIC WIZARD
Supercoven
Southern Lord Recordings

Neljä kappaletta ja 50+ minuuttia. Kyse ei voi olla muusta kuin doom metallista ja sitä ihteään Electric Wizard tosiaankin on. Neljä vuotta sitten rajoitettuna 12" vinyylipainoksena julkaistu ja vuotta myöhemmin CD formaattiin saatettu levy tarjoavaa kuuntelijalle tuhdin audiotripin. Levyltä löytyvät kaksi studiobiisiä, vanhempi demokappale sekä livevetäisy esittelevät bändin kehityskaarta ja osaamista eri tilanteissa. Hajanaisuudesta huolimatta materiaali levyllä kuulostaa kokonaisuudessaan erittäin ahdistavalla ja pahalla LSD-tripillä olevalta pahasti masentuneelta Black Sabbathilta. Rosoinen äänimaailma ja villisti virtaava spontaanilta vaikuttava jamittelu rokkaa hirveällä groovella eteenpäin.

Lopputuloksena on villiä alkuvoimaa tihkuva merkillinen totaalinen kaaos, jota tiettyinä hetkinä rakastaa ja toisina hetkinä ei voi sietää. Kaurapuuron voimalla tätä ei taatusti olla tehty ja sen bändin varsin avoimesti myöntääkin inspiraation lähteinään. Laulaja äänenkäyttö on yhtä rosoista kuin soundit ja soitto nivouttaen kaiken yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Kultakurkkua tähän bändiin ei tarvita. Pimeässä yksin kovaa kuunneltuna Supercoven takaa villin matkan ilman minkäänlaisia nautintoaineita. 7/10

LACRIMAS PROFUNDERE
Fall, I Will Follow
Napalm Records

Vajaan kymmenen vuoden urallaan tämäkin orkesteri on ehtinyt liikkua erilaisista musiikkityyleistä toiseen. Alkuaikojen melankolinen ja raskaahko gootti-doomi on muuttunut kevyemmäksi ja suoraviivaisemmaksi goottirokiksi. Anathemaisia sävelkulkuja on yhä satunnaisesti havaittavissa. Kokonaisuutena Lacrimas Profundere on kuitenkin tällä levyllään viimeisimmän Tiamatin tuotoksen kanssa samoilla linjoilla. Hilpeitä rallatuksia on levyltä turha etsiä, vaikka monissa kappaleissa onkin tarttuvuutta ja aineksia pienimuotoisiin hitteihin. Keskitempoa aavistuksen vauhdikkaampi materiaali ei kuitenkaan jaksa innostaa pidemmän päälle ja kokonaisuus jää väistämättä vähän valjuksi. Bändin vanhempi raskaampi materiaali oli enemmän miun maun mukkaan, vaikka omaperäisyysaste ei silloinkaan kovin korkealle noussut. 6/10

PARADISE LOST
Symbol of Life
BMG

Greg Mackintoshin hieman tylsistynyt, vähän aikaa hukassakin ollut sävelkynä on löytynyt uudestaan entistä terävämpänä. Symbol of Life tarjoaa mukavan monipuolisen ja erittäin tyylikkään paketin uutta ja vanhaa, mutta samalla tuttua ja turvallista. Vaikka mukana onkin elementtejä vanhoilta klassikoilta, ei täydellistä paluuta vanhaan ole kuitenkaan tapahtunut. Bändi flirttailee edelleen koneiden ja koskettimien kanssa One Secondin hengessä, mutta ilahduttavasti mukana on myös Gregin tavaramerkiksi muodostuneita vaeltavia ja valittavia kitarakuvioita. Nickin charmikkaassa äänessä on yhä mukavaa säröä, kitaroissa hieman kadoksissa ollutta potkua ja bassosoundi on mukavan murea. Lähes jokaisesta kappaleesta löytyy pieniä ovelia ideoita ja jippoja, jotka onnistuvat luomaan kappaleisiin omalaatuisia sävykkäitä ja tummanpuhuvia tunnelmia.

Levyltä olisi helppo nostaa single- ja videobiisiksi mikä tahansa, sen verran tarttuvuutta ja potentiaalia niistä kaikista löytyy. Jotkut biisit kolahtavat välittömästi ensikuuntelulla, toiset taas vaativat useamman pyöräytyksen. Vaikka suurin osa kappaleista onkin yksinkertaisia ja ajoittain jopa todella simppeleitä, kestävät biisit kuuntelua uudestaan ja uudestaan. Erittäin hieno levy erittäin hienolta bändiltä, klassikko jo syntyessään. 9/10

PARADISE LOST
Evolve DVD
Music for Nations

Brittein saarten doom-pioneerien ensimmäinen DVD-julkaisu Evolve on aikamoista nannaa erityisesti vanhemman Postilokeron faneille. Kaksi aikaisemmin ainoastaan VHS-formaatissa julkaistua livekeikkaa vuosilta -93 ja -98 näyttävät bändin osaamista keikkatilanteissa, yhdeksän promovideota esittelevät myyvempää materiaalia ja kakun kuorrutukseksi löytyy vielä aimo pläjäys kotivideoita. Negatiivisena ja ärsyttävänä puolena voidaan mainita parin ensimmäisen levyn aikaisen materiaalin puuttuminen keikoilta tekijänoikeussyistä johtuen. Materiaalin puolesta paketti on erittäin tuhti, mihin fanit voivat taatusti olla tyytyväisiä. Tekninen toteutus on hyvää, vaikka tarjolla ei olekaan kuin kuvasuhteella 4:3 varustettua kuvaa stereo-äänillä täydennettynä. Saundit ovat livekeikoilla hyvät ja varsinkin vanhempi Stuttgartin-keikka onnistuu vangitsemaan loisteliaasti bändin vetovoiman ja kappaleiden mahtavan tunnelman myös livetilanteessa. Orkesteri selvästi nauttii soittamisesta ja katsojat ovat ajautuneet täysin musiikin vietäväksi.

Promovideot eivät aikanaan liiemmälti televisiokanavilla pyörineet hienoa Embers Fire -kappaletta ja -videota lukuun ottamatta. Vaikka videot eivät tekniseltä toteutukseltaan ole mullistavia, ovat ne silti mielenkiintoisia ja tarjoavat varsinaisen hittikavalkadin. Kotivideot tarjoavat rennon humoristisen kuvan niin tien päällä kuin studiossa olevasta bändistä. Ainoastaan faniklubin kautta aiemmin saatavilla ollut vuoden -98 keikka esittelee kypsemmän ja hieman seestyneemmän orkesterin, joka toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Hieno julkaisu hienolta bändiltä hienolla aikakaudella. 9/10

PENTAGRAM
Sub-Basement
Black Widow

30-vuotisen uransa aikana doom metallin perintöprinssi Pentagram on ehtinyt julkaisemaan vasta viidennen täyspitkän studiolevynsä. Kokoelmia on useampikin levy-yhtiö ehtinyt julkaisemaan vinon pinon, joten uusi materiaali on enemmän kuin tervetullutta. Periaatteessa Pentagramin musiikissa ei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Vaikka Pentagram kulkeekin yhä samoilla musiikillisilla poluilla kuin alkuaikojen Black Sabbath , on se aina raivannut oman uransa kuljettavaksi.

Vanhoja hyviä aikoja Pentagram ei tyydy muistelemaan kaiholla, vaan tykittää tänäkin päivänä ilmoille tanakkaa ja toimivaa materiaalia. Aluksi muutamat nopeammat ja rokkaavammat kappaleet hieman oudoksuttavat, mutta levyä uudestaan ja uudestaan kuuntelemalla niihinkin alkaa tottumaan ja pääsemään sisälle. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin hitaissa ja raskaissa runttauksissa, joista moni nuorempi bändi sietäisi ottaa oppia. Tunnelma yltyy huikeimmillaan todella mystiseksi ja synkäksi, mukavassa 70-luvun hengessä. Bobby Lieblingin omaperäinen ääni on yhä hienossa kuosissa, ja herra on yksi parhaista perinteisen doomin tulkitsijoista Winon ohella. Levy osoittaa hyvin sen, että herrojen sävellyskyky on tallessa ja että vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia. 8/10

SHIP OF FOOLS
Let's Get This Mother Outta Here
Peaceville Records

Ship of Foolsin kahdesta 90-luvulla julkaistusta levystä koostettu ja uudelleen miksattu, editoitu ja masteroitu kokoelma on varsinainen tajuntaa laajentava laivamatka. Bändi yhdistää psykedeelisillä elementeillä varustettua progea ambient kuvioihin ja heittää mausteeksi vielä ripauksen teknoa ja hyppysellisen rokkia. Näinkin erilaisista aineksista huonompi kokki saisi aikaan varsinaisen sekametelisopan, mutta käsittämättömällä tavalla tämä keitos toimii ja äitikin on valmis matkaan. Vokalisointeja ei levyltä löydy ja ainoana konkreettisena asiana levyltä löytyy matkaopas, joka satunnaisesti kappaleiden alussa ja välissä kertoo kustakin edessä levittäytyvässä eteerisestä avaruusmaisemasta.

Kuuntelukokemuksena levy tarjoaa yhtenäistä tajunnanvirtaa matkalla sisimmän syviin sfääreihin. Vaikka musiikkia on helppo lähestyä, mutta hieman vaikeampaa sisäistää ja lähes mahdotonta ymmärtää. Tunnelmat vaihtelevat leijuvasta ja rauhallisesta kyydityksestä aina varsin kiehtoviin ja paikoitellen jopa ahdistaviin äänimaailmoihin. Kuulokkeilla kuunneltuna vanhalle kehnolle myymättä jäänyt sielu saattaisi irtaantua ruumiista ja yhteys Juhan af Graniin muodostua. Levy toimii paremmin kuin pieni pussillinen punaisia kärpässieniä avoimella asenteella varustetulle hevimiehelle. 7/10

TEETH OF LIONS RULE THE DIVINE
Rampton
Southern Lord Recordings

Merkillisen nimen omaava orkesteri soittaa merkillistä musiikkia. Ultra hidas, jauhava, minimalistinen ja monotoninen musiikki vyöryy hitaasti mutta varmasti kuuntelijan korvien kautta pääkopan sisälle. Lee Dorrianin lähes tunnistamattomaksi vääristetyn äänen taustalla kitarat ja basso runnovat massiivista tajunnanvirtaa. Hitaammaksi ja raskaammaksi on tästä vaikea enää pistää, mutta mielenkiinnon kasvattamiseksi vaadittaisin eväitä lisää. Musiikki muistuttaakin raskaassa pommilastissa olevaa B-52 konetta, joka pitkästä kiitoradasta huolimatta ei tunnu pääsevän ilmaan. Kaiuttimista ulos valuva massiivinen äänivalli saisikin helposti riittävällä voimakkuudella toistettuna aikaan pienoisia paikallisia seismografisia värähtelyjä.

Kappaleet vaikuttavat kuitenkin aivan liian improvisoiduilta ja puuduttavilta, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa 18 tai 29 minuuttia. Ahdistusta ja raakaa jalostumatonta luomisvoimaa tuntuu kyllä löytyvän useammankin levyn edestä, mutta niiden kanavoitu muoto ei minuun uppoa orvaskettä juurikaan syvemmälle. 6/10

WARHORSE
As Heaven Turns to Ash…
Southern Lord Recordings

Alan piireissä runsaastikin kehuja ja tunnustusta herättänyt ameriikan ihme Warhorse tuuttaa mukavan muhkeilla ja murisevilla soundeilla varustettua hidasta äänimassaa. Esikuvat kuultavat varsin selvästi läpi, Cathedralin Forest of Equilibrium ja Winterin Into Darkness ovat taatusti herrojen soittimessa viihtyneet. Warhorsen musiikissa on kuitenkin mukana kuitenkin suuri hyppysellinen selkeitä stoner vaikutteita. Tämä tuo musiikkiin hassua groovea, hienoista iloisuutta sekä pisarallisen psykedeliaa. Moisista aineosista on saatu kokoon mielenkiintoinen soppa, joka alkaa vasta useamman lusikallisen jälkeen maistumaan. Gourmee ateriaa bändi ei kuitenkaan pysty tästä luomaan. Vaikka musiikki alkaakin salakavalasti toimimaan ja vaikuttamaan useiden toistojen jälkeen, viimeinen pikantin aromin luoma maustaminen uupuu. Ratsu laukkaa samalla tavalla kappaleesta toiseen ja lopputulos on valitettavasti jyräävästä monotonisesta hypnoottisuudesta huolimatta hieman tylsä.

Ainesosat ja välineet herroilla alkaa olemaan oikeanlaiset, mutta niiden käyttäminen parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi ontuu vielä kaviovammaisen hevosen lailla. 6/10

SOULGRIND - VAIKKA MINÄ KULKISIN PIMEÄSSÄ LAAKSOSSA

Suomalaisen metalliskenen synkkiäkin polkuja 10 vuoden ajan tallannut Soulgrind on päässyt matkallaan kuudenteen etappiinsa. Pitkästä reissusta huolimatta matkamies on kaikkea muuta kuin eksyksissä ja väsynyt. Matkan tavoitteet alkavat vasta selkiytymään ja päämäärä häämöttämään kaukaisessa horisontissa. Matkanjärjestäjänä on alusta saakka toiminut sama herra ja hidalgo kuin seuraavassa tekstissä matkaoppaanamme toimiva Lord Heikkinen.

Soulgrindin uutukainen Into the Dark Vales of Death on vanhempaan tuotantoon verrattuna huomattava harppaus eteenpäin uuteen tuntemattomaan joka musiikin osa-alueella. Vanhimpiin tuotoksiin verrattuna kehitykseen on hyvät syyt ja perustelut.

- Ne kaikkein vanhimmat levytykset tuolta 90-luvun alusta olivat sellaista yksin vedettyjä kokeellista kamaa, jotka sävellettiin ja äänitettiin saman tien huonolla tuhannen dollarin budjetilla. Sinänsä budjetilla ei ole merkitystä, mutta halusin tehdä kaiken yksin, kokeilla miten se sujuu. Alunperinhän niiden piti olla demoja, mutta kun MMI halusi ne julkaista, niin tokihan annoin siihen luvan. Koko ajan homma syveni ja elämä kasvatti levy levyltä. Mutta Whitsongs -levyllä sitten tuli tämä kokoonpano, joka on ollut perustuksiltaan sama. Kalmalla Luopio Thy Serpentistä vaihtui Azhemiin samaisesta pumpusta. Azhemin on uskomaton melodiavääntäjä ja minä olen antanut sille enemmän tilaa niiden tekemisessä, kehuu Lord Heikkinen soittotoveriaan.

Uudelta levyltä löytyy hyvinkin erilaisia elementtejä ja musiikkityylejä aina sinfonisesta black metallista perinteisemmän metallin kautta doomahtaviin hetkiin ja thrash runttaukseen. Pääasiallisen säveltäjän omat mielihalut ja vaikutteet sotkeutuvat luomisprosessissa omaksi tyylikseen.

- Halusin tehdä elementeiltään vanhahtavan heavy-levyn tyyliin Black Sabbath tai vanha Tiamat. Siis sellaisen, missä on helvetillistä kaahausta, synkkyyttä, syvyyttä, kauneutta ja raskautta. Kaikkea hyvää siis mitä heviin kuuluu, mutta kuitenkin sellaisen missä liikutaan moderneissa aspekteissa. Ennen minun piti änkeä kaikki samaan biisiin, mutta uudella levyllä biisit tehtiin biisi biisinä pohjalta eli tunnelman mukaan.

- Hankalaa kappaleiden säveltäminen ei ole, biisit syntyvät lyhyellä aikavälillä muutamassa kuukaudessa ja hommaa jatketaan vielä studiossa, jos siltä tuntuu. Uudella levyllä tuli kelattua sovituksia hieman enemmän ja kaikkein avantgardisimmat jutut tuli tiputettua pois. Nyt oli tarkoituksena pitää homma kasassa. Mukana on nyt myös soittamisen helppous, kun tuntee ja luottaa koko poppooseen, valottaa Lord Heikkinen biisien taustoja ja niiden syntyprosessia.

ERILAISIA PAKANOITA

Soulgrindin musiikille on aina ollut hankala löytää osuvaa kuvausta, joten annetaan herran itsensä kuvata Soulgrindin nykyistä musiikillista ja lyriikallista konseptia.

- Dark melodic pagan metal with a difference eli musiikki kulkee aika omia polkujaan. Viimeisintä levyä kehuneet ovat sanoneet, että se aukeaa parin kuuntelun jälkeen ja kokoajan siinä kuulee jotain uutta ja jännittävää. Minulle tuo on itse asiassa kovin kehu, sillä koko ajan kehittyvä kuuntelukokemus on parasta. Levyllä on pakanateemoja, kaunista melodiaa, kieroja riffejä ja jylhyyttä. Kyllä minä tämän levyn hankkisin, jos en itse siinä soittaisi.

- Kaikki lyriikat syntyy koetusta ja siihen sekoitetaan hieman fiktiota ja kuultua. Oman maailmankatsomuksen mukaan muokataan negatiivisten kokemusten avittamana konsepti, josta syntyy kappaleen perusta. Lisätään hieman tutkivaa journalismia ja luetaan Eino Leinon runoja sekä kahlataan läpi okkultistisia teoksia. Nämä sekoitetaan päässä, jolloin sanoitukset ovat lähes valmiita. Sanamuotoja muutetaan ja asia tehdään henkilökohtaisemmaksi. Lyriikoista ja musiikista tulee yhtä, shamaaninen symbioosi, jossa toinen tukee toista. Teos hehkuu rakkautta ja vihaa, tunteet saavat räiskyä vapaana. On syntynyt uusi kappale historiaa.

Vaikka laadukas musiikki myykin itse itseään, ei ammattitaitoisten ja tunnettujen muusikoiden mukanaolostakaan varmasti ole haittaa. Levyn runsaista naisvokalisoinneista on vastuussa W. Lilith ja soolokitaran varressa pitkän linjan arvostettu kepittäjä Roope Latvala. Yhteistyö heidän kanssaan ei tainnut olla sattumankauppaa?

- W. Lilithin kanssa ollaan tunnettu jo vuosia ja kysyin häntä mukaan jo Helkavirsiä promolle vuonna 1996 josta hän oli heti innoissaan. Nyt hiottiin melodioita Azheminin kanssa hieman enemmän ja studiossa neiti hoiti hommat sitten yhdessä hujauksessa. Hänellä oli myös joitain hienoja ideoita ja nehän sitten päätyivät levylle.

- Olen tuntenut Roopen myöskin jo vuosia ja hänhän soitti jo -95 Lust And Death Euroopan kiertueella ja siellä me tutustuttiin kunnolla. Soitetaanhan me Walhallassakin yhdessä ja vielä eräässä cover projektissa. Vanha kaverihan Roope on ja mukana ihan frendipohjalta. Huippu tyyppi, kertoo Lord Heikkinen yhteisestä historiastaan em. muusikkojen kanssa.

Roopehan on erittäin arvostettu kitaristi alan piireissä, joten hänen mukanaolollaan ja soitollaan on varmasti myös ollut vaikutusta levyn lopputulokseen.

- Totta helvetissä Roopen soitto on vaikuttanut, onhan se paras Suomessa. On siellä uudella levyllä pieniä hienouksia, joita se veteli lead kitaran lisäksi. Itse asiassa Roopen piti tulla jo Elixir Mysticalle soittamaan soolot, mutta kiertuekiireet sotkivat hommat. Nyt aikataulut sopivat yhteen ja tulos on kuultavissa uudella levyllä. Toisaalta, en antanut Roopelle yhtään armoa soolojen hiomisessa. Kyllä ne melkein ykkösellä laitettiin sisään ja koko ajan vahtasin, ettei mene liian hiomiseksi. Aluksi hänen piti soittaa vain muutamassa kipaleessa, mutta soittipa sitten kaikissa. Eikä siihen mennyt kuin muutama tunti, hehkuttaa Heikkinen Roopen ammattitaitoa aivan ansiosta.

Keikoilla järjestelyt ja kokoonpano taitaa kuitenkin olla hieman erilainen kuin mitä levyllä?

- Soitimme pistokeikan kesällä Vana Vigalassa Eestissä Lager hevifestareilla ja konsepti tuntui toimivan. Koskettimet ja jotkut muut tilpehöörit tulivat DATilta, mutta muuten soitto oli live meininkiä. Tällä hetkellä meillä on aika hyvä live-kokoonpano. Lisäyksenä levyltä toisessa kitarassa on Toni Näykki Twilight Opherasta ja Jani Pentatonikista.

- Joulukuun tulevat Suomen keikat vedetään yhdessä Gloomy Grimin ja Barathrumin kanssa. On ollut myös puhetta, että helmikuussa olisi lähtö Ranskaan, mutta vastaan tulee taas raha. Kaikki riippuu siitä, onko Holylla varaa maksaa se rundi. Toisaalta, koitan kyllä itsekin vääntää kontakteillani aikaan jonkunlaista pakettia, mutta siitä on turha puhua vielä yhtään mitään.

SUOMALAISUUDEN OLEMUS

Soulgrindilla on juuret syvässä suomalaisuudessa ja Suomen metalliskenessä. Miten koet ja näet suomalaisen metallin nykytilan ja mikä on Soulgrind asema tuolla kartalla ?

- Suomesta on aina tullut hienoja yhtyeitä, sellaisia bändejä jotka uskaltavat kulkea omia polkujaan. Ikävä kyllä lafkat nyt ottaa noita kopioita enemmän näinä päivinä. Saa helpommin tuohta, joka sinänsä on ymmärrettävää. Mutta se taas tappaa tämän hullun luovuuden, jota tässä maassa on aina ollut. Toisaalta nyt on bändejä niin helvetisti ja jokaisella bändillä tuntuu olevan biisit netissä. Mutta kaikesta huolimatta, suomalainen metalli on paskimmillaankin parasta. Kuten eräs saksalainen toimittaja sanoi "Suomessa on eniten loistavia ja menestyneitä metalli orkestereita asukaslukuun verrattuna maailmassa". Ja tämä on muuten fakta.

- Eiköhän Soulgrind ole paikallaan Soulgrindina tässä synkässä maassa. Jos en saisi levyjä tehdä, kiusaisin ihmisiä demoilla.

Uudelta levyltä löytyy yksi kokonaan suomenkielinen kappale, johon varmasti on ollut muitakin syitä kuin pelkkä suomalaisuuden ylistäminen.

- Suomea on ollut mukana jo ensimmäisestä levystä asti. Lyriikat Umpijään Taistelijat biisiin tuli luonnostaan suomeksi, kun olin kahlannut Eino Leinon sotaisempia runoja läpi. Näitä runoja, mitä se juomaringissään kirjoitteli kansalaissodan aikoihin. Muutenkin on tullut luettua jo parikymmentä vuotta kirjoja toisesta maailmansodasta sekä sodista yleensä. Jotenkin se sankaruus sekä veljeys kiehtoo vuodesta toiseen, paljastaa Heikkinen lyriikoiden taustoja.

- Suomalaisuudesta voin puhua vain itsestäni. Suomi on minulle yhtä kuin oikeus sanoa mitä haluan, liikkua missä haluan sekä tehdä mitä haluan vahingoittamatta ketään muuta. Suomi on minulle puhtaus, luonto sekä vuodenajat. Varmaan tulee muutettua jossain vaiheessa vähän enemmän maalle ja otettua elukoita jos jonkinmoisia, kökötettyä metsässä ja ihmeteltyä maailman menoa. Menen varmaan johonkin pohjan perukoille kylähulluksi pitkätukaksi, joka vaeltelee metsässä ja kesällä päristelee prätkällä ympäri maita ja mantuja. Pitää olla ylpeä suomalaisuudestaan, ilman rasismia. Minusta syyllinen tulee tekojensa mukaan, ei ulkonäön. Meillä on ollut ongelmat täällä jo pitkään ennen kuin rajat ovat auenneet. Tosin kaupungeissa hommat alkavat muistuttaa liikaa Keski-Euroopan suurkaupunkeja, ainakin täällä Helsingissä asiat ovat siihen suuntaan menossa, pohtii Lord Heikkinen suomalaisuutta ja maailmanmenoa.

Minkälainen henkilö sitten on suomalainen Lord Heikkinen ja millainen on hänen arvomaailmansa ?

- Kunnioitan kaikkia, jotka tekevät tätä juttua sydämestään. Hevi on parasta - aina. Olen kyllä ajoittain kova suustani, puhun paljon ja osa voi olla tunnerikasta paskaa. Yleensä jauhamisessa on kuitenkin jokin pointti takana ja odotan vastapuolelta älykkyyttä ongelman selvittämiseen. Silti, helpompihan se on vetäytyä ja jauhaa paskaa selän takana jonkun median kautta. Siis helpompi kuin puhua suoraan ja kertoa totuus naamatusten.

Jos Soulgrind olisi jonkinlainen olio, niin millainen se olisi, mitä se söisi ja missä se eläisi ?

- Kissapeto urbaanissa ympäristössä. Eläisi omilla ehdoillaan ja söisi mitä haluaisi. Ihmiset metsästäisivät sitä, mutta eivät koskaan saisi kiinni. Kissapeto olisi karannut jostain laboratoriosta, jossa siihen olisi geenimanipuloitu yliluonnolliset voimat sekä kyky lisääntyä minkä tahansa lajin kanssa. Lopulta maailmassa olisi enää yksi laji, Soulgrind.

Julkaistu Inferno #8/2002