Megan Metalli

Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.

Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.

perjantai 1. kesäkuuta 2007

Inferno #48/2007

Abadoned
Thrash You!
Dockyard 1

2 Johan on albumia nimellä paiskattu, vaikka linja ja hanska pitääkin tiukasti kiinni edellisen Thrash Notes levyn arvoista. Suuria muutoksia 80-luvun suuntaan vahvasta kumartavaan thrashiin ei ole tehty, mutta edellisen levyn arviossani kritisoimiini osa-alueisiin on sentään hiukan tullut parannusta. Tästäkin huolimatta kokonaisuus ei edelleenkään yllä edes vahvaan keskikastiin.

Tuoreella kiekolla ei virveli kolise enää kolkosti eikä kitarasoundikaan ole kuiva, vaan kokonaisuus on kelvollisesti tasapainossa joskin täysin ilman yllätyksiä saati ylistyksen aiheita. Kappaleiden perusainekset riffeistä kertosäkeisiin ovat edelleen varsin vaatimattomia, mutta muutamia miellyttäviä melodioita ja sooloja sekaan on yhä edelleen eksynyt. Laulaja tuntuu hieman petranneen suoritusta edelliseen levyyn verrattuna, mutta on yhä edelleen bändin heikoin lenkki monotonisella ja värittömällä äänellään.

Jos vuosittain julkaistavilla levyillä tapahtuu petrausta samaan malliin kuin nyt, on täysin mahdollista että Abandonedista kasvaa 2-3 vuoden päästä kelvollinen vahvan keskitason kokoonpano. Homman harjoittelu albumeilla levy-yhtiön piikkiin pistää vain väkisinkin kummastelemaan musiikkibisneksen toimintaa.

Another Messiah
Dark Dreams, My Child
Restrain

3 Orkesterin itsestään käyttämä Post-doom onkin termi, johon aiemmin en ole törmännyt. Ensimmäiset makustelut sanasta ovat lievästi negatiiviset, onko kyseessä musiikkityyli jossa doom metal on vesitetty jonkinlaiseksi light-versioksi vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon nostattamiseksi? Osittain näin onkin, mutta onneksi lopputulos ei ole kovinkaan keinotekoisen makuinen, vaan ainoastaan hieman kypsymättömän oloinen.

Debyytti lähteekin mielenkiintoa ja odotuksia herättävästi käyntiin, mutta heti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on jo selvää, että aivan lopullista muotoaan ei bändin ulosanti ole vielä löytänyt. Useampi kappale tuntuu vain eksyvän limboon, riittävän tunnepitoista ja harrasta ilmapiiriä ei saada luotua, toisaalta taas raskaammat ja synkemmät osuudet jäävät hieman ontoiksi. Oboen käyttö tuodaan varmasti esille lähes jokaisessa arviossa ja kieltämättä se sopiikin hyvin musiikkiin tuoden oman pienen pikantin lisämausteensa.

Tulkintaa tehdään niin öristen, puhtaasti kuin näiden välimuodollakin ja toki koskettimiakin on säästeliäästi mukana. Vaikka orkesterin näkemys ei vielä riitä toteuttamaan kunnianhimoisia tavoitteita, metallin ilosanomaa julistavat profeetat voivat kuitenkin iloita rehellisen oloisesta musiikista ja varata aikakirjoista pienen tilan mahdollista uutta messiasta varten.

Anterior
This Age of Silence
Metal Blade

2,5 On suorastaan merkillistä, että siinä missä niin 70-, 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin Brittein saarelta tuli innovatiivista ja yhä edelleenkin säväyttävää metallia, tuntuu genre jämähtäneen UG-piirejä lukuun ottamatta täysin paikalleen. Etenkin saarivaltion omassa mediassa hehkutetut lupaavat tulokkaatkin tuntuvat sekoittavan hyvin vähän omalla lusikallaan amerikkalaisten alun perin keittämää soppaa.

Parikymppisten jannujen musiikki on uuden aallon periamerikkalaista metallia, joskin sitä on ilahduttavasti väritetty vanhemman koulukunnan suuntaan viittaavalla Triviumin tutuksi tekemällä mallikkaalla ja runsaalla kitaratyöskentelyllä riffitelyineen ja sooloineen. Kokonaisuus on soundeja myöten viilattu vimosen päälle särmäksi eikä paketista löydy minkäänlaista lommoa josta pääsisi valittamaan.

Niin hyvin teknisesti tehtyä kuin nuorten walesilaisten debyytti onkin, jättää se kuitenkin ikävällä tavalla korvaksi kylmäksi ja saman maun suuhun kuin vettä juodessa. Vaikka vesi parasta janojuomana onkin, maistuu kolmannen veroluokan mallastuote kuitenkin paremmalta, on jano tai ei. Anterioria voi korkeintaan verrata huoneen lämpöiseen tunturipurojen raikkautta –sloganilla itseään mainostavaan olueen.

Becoming The Archetype
The Physics Of Fire
Century Media

2,5 Promojen mukana seuraavat saatekirjeet saattavat pahimmassa tapauksessa tarjota enemmän viihdykettä kuin itse äänite. Levy-yhtiöiden ja promoottoreidenhan mielestä tekstissä ei ikinä voi olla liikaa ylistyssanoja ja jokainen julkaisu on vähintäänkin maailman valioluokkaa ellei peräti koko metalligenren mullistava tuotos. The Physics Of Fire –nimen alla tarjoiltu musiikki on onneksi saatetta mielenkiintoisempaa, vaikka määritelmät ”progressive death metal band” ja ”elevates Becoming The Archetype above their peers and into the ranks of some of metal’s most well-established forefathers” hieman hymyilyttävätkin.

Vaikka etäisiä tuoksahduksia kalmagenrestä löytyykin, on bändin musiikki kuitenkin lähempänä tuttua ja turvallista mättöä, jota jenkkilästä on aina tottunutkin kuuntelemaan. Progressiivisuuttakin musiikista toki löytyy erilaisten kappaleiden sisäisten osien muodossa, mutta ei tässä vielä lähelläkään olla todellisia teknisten death metal –orkestereiden kuten esimerkiksi Atheist, Cynic tai Death tyylikästä nerokkuutta. Syntikoilla väritetyt kevyet ja melodiset osuudet ovat usein varsin toimivia, mutta itse varsinainen murjominen ja huutaminen ja näiden em. eri yhdistelmät ovat varsin perusluokkaa, joskus jopa hieman tökeröitäkin. Harvakseltaan käytetyt puhtaat lauluosuudet eivät myöskään tahdo istua luonnollisesti kokonaisuuteen oikein missään kohdassa.

Ehkä Becoming The Archetypen musiikki saattaa amerikkalaisille olla uutta ja ihmeellistä tai ainakin näin Century Media asian kokee ja etenkin toivoo. Hieman tavallisesta poikkeavasta ulosannistaan huolimatta levy kuitenkin taantuu siihen ”ihan kiva” –kastiin, jonka pystyy kuuntelemaan useita kertoja peräkkäin, mutta jota ei levyn loputtua jää kuitenkaan missään vaiheessa kaipaamaan.

De Lirium’s Order
Diagnosis
Shadow World

3,5 Savolaisten kieroa luonnetta on hämmästelty jo maailman tovi, mutta kukaan ei ole yrittänyt selvittää sen syitä tai alkuperää. Kuopiolaisten kopla De Lirium’s Order suorittaa kakkoskiekollaan itse diagnoosiinsa, miksi lupsakka luonteenlaatu voi samalla olla myös harhainen ja synkkä. Lausunnon lukijana toimii vieraileva asiantuntija Infection, jonka kurkkuääntely on kaikkea muuta kuin keuhkotautisen pihinää.

Orkesterin death metal pitoinen musiikki kuvastanee tekijöidensä luonteenlaatua: kieroa, poukkoilevaa, omituista mutta samalla myös pohdittua ja tarkkaa. Niin soundeissa kuin sävellyksissä on mukana vaikut korvista rassaavaa rouheutta ja vesihiomapaperin käytön välttäminen lopputuloksen viimeistelyssä onkin täysin onnistunut ratkaisu. Pieksentä on armotonta ja jatkuvaa, mutta teknisestä osaamisestaan huolimatta myös samalla hieman summittaista.

Diagnosis-albumia vaivaa silti samat ongelmat kuin debyyttiäkin. Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista materiaalia, mutta Ebola Instinctin kaltaisia hivenen helpommin lähestyttäviä kappaleita on turhan harvassa. Päätä on mukava takoa DLO:n musiikin tahtiin, mutta musiikillinen vastarinta on sen verran ankaraa, että kuuntelijan on useimmiten helpompaa antaa periksi kuin jatkaa loputtomiin.

Detonation
Emission Phase
Osmose

3,5 Edellinen vuonna 2005 ilmestynyt kakkoskiekko Portals To Uphobia herätti aidon pienimuotoisen kiinnostuksen tämän hollantilaisnelikon melodista death/thrash metalia kohtaan, vaikka genren piikkipaikkaa ei vielä hätyyteltykään. Toivomiani parannuksia onkin tapahtunut niin sävellys- kuin soundipuolellakin, mutta todelliset turpaan täräyttävät iskusävelet jäävät yhä uupumaan.

Periaatteessa Detonationin räyhääminen yhdistettynä melodioihin ei tarjoa yhtään mitään mullistavaa genrensä sisällä, mutta ainaisen uusien ideoiden ja yhdistelmien keksimisen sijasta tärkeämpää on tehdä hyviä kappaleita. Tässä kokoonpano onnistuukin hyvin ja tarjoaa levyllisen kelpo kuunneltavaa, josta on hankala löytää suurempia moittimisen aiheita. Erityisesti levyllä miellyttää räväkkä ja alan perushuttua paria pykälää kimurantimpi ote, joiden ansiosta albumi vaatii, mutta samalla myös kestä kuuntelukertoja enemmän alan suositumpiin huippunimiin verrattuna.

Vaikka kehitystä onkin selkeästi tapahtunut edeltäjäänsä verrattuna, ei Emission Phase ole kuitenkaan niin suuri harppaus eteenpäin kuin olisi toivonut. Tästä johtuen arvosana pysyy yhä edelleen samana, vaikka kriteerit ovatkin hiukan tiukentuneet.

Hellfueled
Memories In Black
Black Lodge

3 Rock- ja heavy musiikissa pitää olla asennetta ja otetta, ilman niitä ei yksinkertaisesti voi kuulostaa hyvältä. Hellfueledista löytyykin näitä molempia vallan mukavasti, vaikka bändin moottori ei olekaan kireäksi ahdettu eikä tankistaan löydy nimen perusteella oletettua 666-oktaanista menovettä. Leppoisaa lähes koska tahansa helposti soittimeen sujahtavaa heavy rockia Memories In Black silti on, vaikka yhtään yksilöä levyltä on lähes mahdotonta muistaa tai nostaa esille.

Orkesterin musiikki on perusrehellistä ja hyvällä boogiella etenevää rokkia, joka on jo saavutus sinällään. Suurin ongelma levyllä onkin, että vaikka soundit ovat varsin rouheat, ovat ne samalla myös hitusen liian lepsut jolloin päähän taottavaksi tarkoitetusta niitistä jää vähintäänkin kantaosa ilkeästi koholleen. Kappaleet kaipaavat myös lisää iskevyyttä siinä missä kokonaisuus tiivistämistä: levyn kappalemateriaalista ei tarvitse kuulla kuin vaikka satunnaisotannalla puolet ja loput on vähäisin variaatioin saman toistoa.

Perusasioihin turvautuminen on aina toimiva, joskaan ei välttämättä se helpoin ratkaisu. Hellfueledin on selkeästi kokemusta tästä, mutta mestari se ei vielä kuitenkaan ole. Ehkä neljäs kerta toden sanoo.

Insania
Agony – Gift of Life
Black Lodge

1 Aika ajoin musiikkikriitikon on hyvä palauttaa mieleen miksi jostain genrestä ei pidä ja tarkistaa samalla referenssipisteen paikka oman arvosteluasteikon suhteen. Kaikista kliseisintä power metalia millä tahansa asteikolla tarkasteltuna veivaava Insania sopii tähän tarkoitukseen mainiosti, onhan levy täynnä kitaranvingutusta, tukutuku-komppia, ylärekistereitä hätyyttelevää vokalisointia, runsasta syntikkatilutusta ja huvittavan pohdiskelevia sanoituksia elämän syvimmästä tarkoituksesta.

Insaniassa kiteytyy lähes täydellisesti kaikki sen edustaman genren elementit, jotka tekevät siitä niin huvittavan ja tässä tapauksessa lähes sietämättömän. Bändin ja etenkin sen solistin malttaessa mielensä ja päästellessä normaalisti, on kaikki vielä täysin siedettävää melodista joskin äärimmäisen kliseistä metallia. Mutta annas olla, kun tempoa ja tilutusta lisätään laulajan yrittäessä saavuttaa kiekaisuillaan äänialansa ylärajat, muuttuu mieliala huvittuneisuudesta alta aikayksikön suunnattomaksi ärtyneisyydeksi. Pakko se on todeta, hevi ei todellakaan ole paskimmillaan parasta.

In Vain
The Latter Rain
Indie Recordings

3 Yhä uudestaan puskee Norjasta orkestereita, jotka hyödyntävät mm. oman maansa äärimetalliperinteitä ja luovat näiden pohjalta uutta ja omannäköistään musiikkia. In Vainin pelin avaus onkin taidokas ja kuuntelijaltaan paljon keskittymistä vaativa tuotos, ehkä jopa liiaksikin, sillä sen verran paljon erinäköistä tavaraa jokainen kappale sisältää.

Kokoonpanon musiikki pohjautuu varsin kompleksiseen äärimetalliin, jossa vastapainona on vähintäänkin yhtä paljon melankolisuutta ja rauhallisempaa ajoittain jopa proge tai doom-henkistä tunnelmointia. Death metal vyörytystä saattaa seurata astetta ankarampi black metal runnonta tai sitten tempo ja säröt tiputetaan kokonaan pois ja tunnelmaa luodaan puhtain lauluosuuksin. Runsaan sisällön takia kappaleiden pituudet venyvät introa ja lyhyttä instrumentaalia lukuun ottamatta pitkiksi, aina 6-9 minuutin välille. Käytetyt ratkaisut ovat silti onnistuneita ja yllätyksistä huolimatta kappaleet soljuvat luonnollisesti eteenpäin.

The Latter Rain –albumin suurin ongelma on kuitenkin astetta liian rönsyilevä ja näin fokuksensa kadottava kappalemateriaali. Suurin osa ideoista on mielenkiintoisia ja toteutus hyvä, mutta liika tuntuu olevan kuitenkin liikaa eikä selkeää otettava tahdo saada oikein mistään tarjolla olevista lukuisista koukuista. Vuonojen suuntaan kannattaa näemmä silti yhä silloin tällöin tähyillä.

Mastery
Lethal Legacy
Sanctuary

2,5 Omaehtoista metallia on tullut Kanadasta jo pitkään ja Mastery täydentää rautaketjua vanhoihin hyviin aikoihin viittaavalla ruosteisella, muttei varmasti ketjun heikoimmalla lenkillä. Vaikka musiikki runsaine riffittelyineen viittaakin erityisen vahvasti muttei mahdottoman omaperäisesti 80-luvun amerikkalaiseen (thrash-) metalliin, erona muihin kilpailijoihin on laulun täydellinen puute eli kaikki levyn veisut ovat instrumentaaleja.

Masteryn usko omiin tekemisiinsä on siinä mielessä arvostettavaa, että kun sopivaa solistia ei löydy, musiikin tekemistä jatketaan ilman vaikka levylle asti. Lethal Legacy tarjoileekin mallikelpoista jyräämistä ja riittävän runsaslukuista ja vaihtelevaa kitaravirkkaamista sortumatta minkäänlaiseen virtuoosimaisten taitojen esittelemiseen vain koska taidot siihen riittää. Tästäkin huolimatta biisejä ei saada kuulostamaan siltä, kuin ne olisi alun perin tarkoitettukin instrumentaaleiksi, vaan ainoastaan vanhan koulukunnan metallilta ilman laulajaa.

Kun levy vielä on venytetty täyteen mittaansa lisäämällä loppuun pari livevetäisyä albumin kappaleista, on koko paketti tökeröä logoa ja kantta mukaan lukien hieman juosten virtsatun ja samaan aikaan ravistetun oloinen. Onkin hieman harmillista, että selkeää potentiaalia omaavalle orkesterille ei osata/haluta antaa kunnollisia lähtökuoppia, vaan kilpatovereille on jääty jo ennen kuin starttipistoolin laukaus on edes kajahtanut.

Officium Triste
Giving Yourself Away
Displeased

3,5 On artisteja, joiden hanska ja linja pitävät vuodesta toiseen. Joidenkin artistien kohdalla ko. linjaus toimii levystä toiseen, osan alkaessa nopeastikin toistaa tylsällä tavalla itseään. Officium Tristen on aina ollut tuttu ja miksei turvallinenkin, vaikka pieniä yksityiskohtia hiomalla sen musiikki onkin kehittynyt alkuaikojen tympeästä junnaamisesta nykyiseksi mielenkiintoa herättäväksi tunnelmoinniksi.

Orkesterin perusarvot lepäävät järkähtämättömästi doom-deathin parissa eikä se haluakaan keksiä genreä millään tavoin uusiksi. Kappaleet siis laahaavat ja pitkään, mutta soivat samalla jyhkeästi ja tunnetilat tulkitaan muhkealla örinällä. Kevennystä kokonaisuuteen tarjoaa säästellyn käytetyt koskettimet sekä puhtaat vokalisoinnit. Pitkällisen kokemuksen omaavana orkesterina palaset on vain opittu muotoilemaan hyvin toisiinsa sopiviksi, vaikka muoto tuttu onkin.

Aivan vajaa kolme vuotta sitten julkaistulle edelliselle Reason-täyspitkälle uusin tuotos ei kuitenkaan pärjää, vaikka mielipide pohjautuukin täysin fiilis- eikä tekniikkaseikkoihin. Giving Yourself Away ei varmasti kerää uusia faneja, mutta vanhat ja genreä rakastavat pysyvät taatusti tyytyväisinä.

Ozzy Osbourne
Black Rain
Sony BMG

3,5 Lapsuusajan suosikkikorttipelin Hullunkuriset perheet päivittäminen nykyaikaan saisi trendikkään lisäyksen Osbournesin heviperheestä, johon isä-Ozzyn lisäksi kuuluisi äityli Sharon the Bitch sekä lellityt narkkarilapset Jack ja Kelly. Onneksi kuitenkin pimeyden prinssin musiikki pystyy yhä edelleen puhumaan puolestaan sortumatta The Osbournes –TV-sarjan kaltaiseen näennäisesti mielenkiintoiseen mutta enemmänkin surkuhupaiseen kaikenlaisen heviuskottavuuden karistavaan pseudoviihteeseen.

Vaikka tämänkin albumin kohdalla on täydet syyt epäillä herra Osbournen omaa musiikillista panosta, on fakta kuitenkin, että ilman miehen personallista ääntä ja kykyä tulkita eivät nämäkään biisit kuulostaisi miltään. Yhteystyö luottomies ja kitaristi Zakk Wylden sekä yllätysnimi tuottaja Kevin Churkon kanssa toimii hyvin ja tuloksena onkin täysin relevanttia, yllättävänkin raskasta mutta myös samalla tuttua ja turvallista Ozzya vuosimallia 2007.

Pakollisen puoli- ja täysverisen balladin lisäksi levyltä löytyy rullaavamman materiaalin lisäksi runnovampiakin kappaleita ja näiden ansiosta kokonaisuudesta muodostuu tasavahva teos, jota ei oikein voi parjata muttei toisaalta myös ylistääkään mistään. Ilahduttavinta veteraanin levyssä kuitenkin on, että siitä voi varmasti nauttia vuosienkin jälkeen pikaisen kertakuluttamisen sijasta, vaikka suureksi klassikoksi levystä ei olekaan.

Sadist
Sadist
Beyond Productions

4 Typerähköstä nimestään huolimatta italialaiskvartetin ei kannata olettaa piinaavaan kuuntelijaa keskinkertaisella tai sen alapuolella olevalla materiaalilla, vaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen tehty paluulevy palauttaa yhtyeen 90-luvun alun huippuvuosiin. Vuosi sitten ilmoille päästetyt uudelleenjulkaisut Above The Light –debyytistä ja tämän seuraajasta Tribesta ovat ilmeisesti innoittaneet herroja luomaan levyllisen äärimmäisen mielenkiintoista ja vahvaa materiaalia, jossa Sadist sukeltaa entistäänkin syvempiin teknisen death metalin tummiin syövereihin.

Viidennellä julkaisullaan Sadist jatkaa oikeastaan siitä, mihin se kakkoslevyllään jäi levyjen numero kolme ja neljä epäonnistuttua enempi vähempi. Bändin musiikki ei ole brutaalia saati erityisen nopeaa, mutta hyvällä maulla musiikkiin tehtyjä mutkia silti riittää. Koko komeuden kruununa on hienoin yksinkertaisen aavemaisin melodioin varusteltuja rauhallisempia osuuksia, joiden ansiosta levyn dynamiikka venyy laajalle tarjoten lisää tarttumapintaa ja kasvattaen mielenkiintoa entistä suurempiin mittoihin.

Orkesterin musiikkissa yhdistyy oikeastaan Cynicin jazzmaisuus ja ennakkoluuloton lähestymistapa metalliin sekä maanmiestensä Necrodeathin omalaatuinen synkkyys ja solistin äärimmilleen piinatut rääkymiset. Yksinkertaisesti nimetty albumi osoittaakin bändin sopivan paremmin nykyaikaan kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin se oli aikaansa edellä.

Sigh
Hangman’s Hymn
Osmose

3 Unohda androgyynisten J-rockareiden muotitietoisille manga-hahmoilta näyttäville teineille suunnattu hempeän tylsä poppi ja tutustu mitä todellinen nousevan auringon maasta tuleva kunnon musiikki on. Loudnessia lukuun ottamatta vuonna -90 perustettu Sigh on Japanin yksi vanhemmista ja samalla tunnetuimmista metalliorkestereista, jolle ei yhä tahdo löytyä länsimaista vastinetta.

Orkesterin perusta on aina ollut vanhakantaisessa black- ja thrash metalin sekoituksessa, joka sinällään ei ole kovinkaan omalaatuista, mutta joka muuttuu mielenkiintoiseksi kanttori-solistin Mirain kontribuutiosta. Herran kireä raspiääni yhdistettynä usein varsin yllättävissä paikoissa ilmaantuviin ja hieman töksähtelevästikin sovitettuihin minimalistisiin kosketin- ja orkestraatio-osuuksiin luovat musiikille oudon perverssin ilmapiirin, josta japanilaiset monella kulttuurinalalla ovat tulleet tunnetuiksi. Lopputulos kuulostaakin hieman samalta, kuin koko väsyneelle ja krapulaiselle Cradle of Filthin köörille olisi juotettu ämpäritolkulla vahvaa kahvia ja syötetty vielä kourakaupalla piristeitä päälle.

Hangman’s Hymn on omaehtoisuudessaan piristävä äänite, jonka parissa viihtyy uutuudenviehätyksen kadottuakin. Kappaleiden suoraviivaisuus ja yksinkertaisuus ei sinällään haittaa, vaikka yhtyeellä olisikin selkeästi potentiaalia luoda monimutkaisempia ja entistä mielenpainuvampia musiikkiteoksia niin kappale- kuin albumitasollakin.

Timo Rautiainen
Loppuun ajettu
King Foo

4 Koko kansan Timon kakkoslevyllä musiikki tuntuu vihdoin asettuvan niihin uomiin, joita Sarvivuori-debyytillä vielä etsittiin ja kaivettiin. Osittaisi näkemyksen puutetta leimata tämä artistin uusin ns. soololevy täydelliseksi vanhan kierrättämiseksi ja puhua samassa yhteydessä ainoastaan herran aikaisemmista eri nimikkeen alla tehdyistä julkaisuista. Toki yhteneväisyyksiä löytyy niin musiikista kuin sanoituksistakin, mutta minkä takia vanhan koiran pitäisi täydellisesti karvoistaan eroon päästä?

Ilahduttavaa albumilla on, että sen 35 minuutin kompakti anti on yllättävänkin monipuolista mutta myös tasaista. Vaikka Outolintu onkin nostettu levyltä singleksi, ei sekään omaa loppuun helposti palavaa hittiainesrasitetta ja hyvä niin. Sama pätee myös levyn muihin kappaleisiin ja juuri tästä syystä sitä jaksaakin kuunnella myös useamman kerran putkeen, ominaisuus, johon vanhemmassa Rautiaisen tuotannossa ei juurikaan ole tullut törmättyä. Nykyajan henkeä pohdiskelevat tekstit on tulkittu myös paremmin kuin koskaan aiemmin ja miellyttävän kuulaasti astetta kevyemmin soiva äänimaailma korostaa aiempaan verrattuna huomattavasti paremmin musiikin sisältämää dynamiikkaa.

Loppuun ajettu yllättää pienoisista ennakkoluuloista huolimatta positiivisesti, vaikkei se ketään aiempia Rautiais-levyjä inhoavaa pystykään varmasti puolelleen käännyttämään.

HATESPHERE - ALKOHOLI, MUUSIKON YSTÄVÄ

Hatespheren syksystä 2005 ilmestynyt The Sickness Within –kiekko liittyi läheisesti synkkäsävyisten tarinoiden kertomiseen etanolin käytöstä sekä sitä seuraavista seuraavan päivän myrkytystiloista joka krapulana myös tunnetaan. Vokalistin Jacob Bredahlin mukaan laulujen aiheet ovat hyvin pitkälti samat huhtikuussa julkaistulla tuoreella levylläkin.

Muutama päivä ennen vappua kotiaan tavoiteltu solisti kuulostaa väsyneeltä, vaikka kello lyö jo ilta seitsemää. Vaan ihmekös tuo, kun takana on edellisiltaiset Serpent Smiles And Killer Eyes –levyn julkaisukekkerit. Elo juuri nyt tuntuu kuulemma hieman raskaalta, mutta muuten herralla pyyhkii varsin mukavasti. Kalvaako edelliseltä levyltänne tuttu tauti jälleen sisuksiasi vai?
– Ehkä hiukan, vaikka ei tässä kovinkaan huonosti voida, sillä loppujen lopuksi en ollut kovinkaan kännissä eilen. Väsymys tässä enemmänkin painaa vielä päälle. Nykyisin en enää koske tiukkaan viinaan, vain kaljaan ja viineihin ja näiden nauttimista seuraavat pöhöt ovatkin paljon helpompia kärsiä kuin esimerkiksi vodkasta syntyvä kankkunen, Jacob paljastaa leveästi haukotellen.
Onko nahkaasi ilmestynyt uusia leimoja, tavatessamme edellisellä kerralla syksyllä 2005 kätesi ja jalkasi alkoivat olla jo aika täynnä kaiken maailman värikkäitä kuvia?
– Joo, otin itse asiassa pari uutta kuvaa jalkoihini, joista toinen on vanhan koulukunnan merimiestyyliä edustava tatuointi. Siinä on naisen pää ja huonoa onnea kuvaava nurinpäin oleva hevosenkenkä sekä teksti ”Poison”, kuvaa meikäläisen hyvää tuuria naisten suhteen, mies naurahtaa.
– Otin ensimmäisen kuvani joskus kymmenen vuotta sitten ja se oli oma sukunimeni alaselkään, todella omaperäistä eikö? En osaa piirtää edes kunnollista tikku-ukkoa ja käsialanikin on aivan kamalaa, mutta minulla on aina omia ideoita nahkaani hakattavien kuvien suhteen. Tatuoijaa valitessani minun täytyy olla varma siitä, että hän on hyvä ja että pidän hänen tyylistään. Pitkällisten keskustelujen ja piirustusten jälkeen ihoani koristaa uusi kuva ja molemmat ovat tyytyväisiä.

– Hitto, tajusin muuten että täytän juuri 29 ja kolmenkympin rajapyykki alkaa uhkaavasti lähestyä, ei hyvä.

No hei, mietipä sitä että itselle alkaa jokusen vuoden päästä tulla 40 mittariin.

– Vau, sinä se todella vanha sitten olet.

Kiitos vaan tuhahdan ja totean, että olen silti mieluummin vanha kuin aikuinen.

SANOITUSTEN JATKUMO

Onko uuden levyn tekstien aihepiirit samoja kuin edelliselläkin levyllä?

– Tavallaan joo. Samoista tutuista asioistahan eli verestä, kaljasta ja saatanastahan me edelleen laulamme, Jacob virnuilee. Vaikka sanoitusten tekeminen onkin meille tärkeää, emme ole niiden kanssa kovinkaan syvällisiä toisin kuin musiikin suhteen. Ei meillä vaan oikein ole mitään kamalan kaksista sanottavaa kuuntelijoille. Kirjoitamme vain pääasiassa pieniä kuvitteellisia kauhutarinoita, vaikka tällä uudella levyllä meillä on jopa kolme keikkailevan bändin elämästä kertovaa tositarinaa jotka kaikki kertovat yllättäen dokaamisesta, laulaja naurahtaa.

Taidan olla siis ihan hakoteillä, jos oletan että levyn nimi Serpent Smiles And Killer Eyes kertoo selvin päin olemisesta, jolloin silmät ovat kirkkaina, aivot käyvät täydellä teholla ja kasvoilla pahansuopa virne?

– Onhan tuokin yksi näkemys, sain nimi-idean eräänä aamuna ja se on minusta loistava, koska se voi kuvata lähes mitä asiaa tahansa. Useimmat ihmiset kyllä liittävät sen nykymaailman tilaan tosin. Joka puolella tuntuu olevan valehtelijoita, käärmeitä, murhia ja hulluutta, mutta mielestäni tämä kuvaa samalla hyvin mistä koko levyllä on kysymys. Voisin aivan hyvin sanoa albumi olevan konseptilevy ja ihmiset ottaisivat sen aivan täydestä, koska levyn nimi ja sanoitukset sopivat tällä kertaa niin hyvin yksiin.

Levyn avausraita Lies And Deceit ei taida jättää paljoakaan arvailun varaan sanoitusten sisällön suhteen?

– Lyriikat eivät niinkään kerro siitä kuinka tunnen koko maailmaa kohtaan, vaan enemmänkin siitä, kuinka on olemassa niin paljon ihmisiä jotka haluavat oman osuutensa kaikesta tekemättä yhtään mitään muuta kuin kertomalla valeita. Yleismaailmallinen aihepiiri, vaikka aivan yhtä hyvin sanoitukset voisivat kertoa vaikka suoraan musiikkibisneksestä, jossa myös riittää paskanpuhujia.

– Toki maailma on muuttunut huonompaan suuntaan tämäkin asiaan suhteen ihan parin viimeisen vuoden aikana, mutta en ole kovinkaan syvällinen ihminen joka kuluttaisi kaiket päivät tämänkaltaisia asioita pohdiskellen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseessä on haistakaa paska –tyyppinen ralli, jossa syljetään vihaa vähän joka suuntaan.

Entäpä sitten Slain, kuka tulee maahan lyödyksi?

– Sain tähän inspiraation muinaisesta Rooman imperiumista ja erityisesti Caligulasta, joka oli aika sairas ja perverssi kaveri. Kyseessä on kumminkin fiktionaalinen tarina siitä, kuinka kuolleet nousevat jälleen takaisin elävien keskuuteen.

Tunnetko sinä itsesi pahemmin kirotuksi kuin Juudas konsanaan Damned Below Judas –kappaleessa?

– Tästä saat vetää omat johtopäätöksesi, sillä basistimme Mikael ”Mike” Ehlert teki tähän sanat.

Drinking With The King Of The Dead, kukas tämä kaveri on jonka kanssa otat soppaa tässä viisussa?

– Teksti kertoo pyörimisestä hirveässä kännissä baareissa, kaikki vaan pyörii etkä enää erota edes vasenta oikeasta ja kaikki on yhtä kaaosta, kyllähän sinä varmaan tiedät tunteen? The King Of The Dead voi puolestaan olla ihan kuka tahansa, vaikka alkoholin luoma harha, tunne kuinka olet puoliksi elossa ja puoliksi kuollut ja kuinka näet olemattomia asioita.

Kyllähän tuo tuntemus on joskus tutuksi tullut. Millaisesta sodasta Forever War sitten kertoo ja oletko sinä kenenkään kanssa sotajalalla juuri nyt?

– Tämä on taas yksi niistä kappaleista, jotka voivat kertoa niin monesta asiasta. On kyseessä sitten rakkaus, sodan ihannointi, ihan mitä vaan. Kikkailen lyriikoissa sanoilla ja kaikenlaista muuta sairasta. Itse olen onneksi aika rauhallinen kaveri, joten en ole riidoissa kenenkään kanssa, mutta ehkäpä jotkut ihmiset saattavat nähdä minut vihollisenaan.

SYNNINTEKIJÄ
Millaisia demoneja sitten ruokit kappaleessa Feeding The Demons?

– Kyllähän tämäkin biisi kertoo juomisesta ja kyseessä on viinapiru tai sitten ne demonit jotka vainoavat useamman päivän törpöttelysessioiden jälkeen. Holding My Bottle Tight –rivi kertonee kaiken olennaisen kappaleesta.

Aiempien kappalekuvauksiesi perusteella ei ole kovinkaan vaikeata arvata missä nesteessä kellut Floating-biisissä.

– Kyllähän siinä taas kellutaan paikallaan alkoholissa, eikä tämä ole kovinkaan positiiviseen sävyyn kirjoitettu teksti. Alaspäin mennään ilman että kukaan pystyy kierrettä pysäyttämään, mutta onneksi tämä on vain fiktiota eikä omaelämänkerrallista.

Ketkä sinua voisivat vihata Let Them Hate –kipaleen perusteella ja mitä itse vihaat eniten juuri nyt?

– Ehkä joku voisi vihata minua ja bändiä menestymisemme vuoksi, mutta ei tälläkään sanoituksella ole sen kummempaa syvällistä tai henkilökohtaista merkitystä.

– Paskaa puhuvat ihmiset pistävät aina vihaksi, mutta erityisesti minua ärsyttää tällä hetkellä vallallaan oleva tuotantotrendi, joka saa monet uudet bändit kuulostamaan aivan muovisilta. Monet orkesterin käyttävät liian paljon modernia teknologiaa ja hinkkaavat kaikki kuulostamaan täydelliseltä ja minusta tämä sotii kaikkea sitä missä metallimusiikissa on kysymys, itse omia instrumenttejaan soittavista muusikoista. Kun jokainen rummun isku siirretään täsmälleen oikeaan kohtaan ProToolsilla ja täydellisesti mennyt kitariffi kopioidaan koko kappaleeseen, lopputulos kuulostaa enemmän tanssimusiikilta ja tämäkös minua vituttaa.

– Uudella albumillamme halusimme välttää tällaista kliinistä soundia ja siksi se kuulostaakin ainakin minun korvissani juuri siltä, että sillä soittaa oikeat ihmiset. Vaikka olemmekin tiukka bändi, ei soitto levyllä ole täydellistä eikä sen pidäkään olla, koska kukaan ei ole täydellinen. Tavallaan koko levy onkin juuri julkilausuma tästä asiasta

Tarjoaako levyn päätösraita Absolution sinulle synninpäästön ja mitä syntejä haluisit minulle kenties tunnustaa?

– Kristittyjen tekopyhyydestähän tuo biisi kertoo, kuinka he saarnaavat siitä mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi tehdä, mikä on oikein ja väärin ja loppujen lopuksi he ovat aika säälittäviä luusereita. Taas yksi tosielämään perustumaton kappale, jossa haistatan pitkät kristityille.

– Nyt muistuukin mieleeni tapaus, kun Jehovan todistajat sujauttivat minulle suunnatun henkilökohtaisen kirjeen tyyliin ”Hyvä Jacob, meistä sinun pitäisi turvautua apuun Jeesuksessa Kristuksessa” ja muuta sellaista soopaa. Pisti oikein vihaksi moinen, miten helvetissä he voivat kirjoittaa moista paskaa kun eivät edes tunne minua enkä minä heitä. Pysykööt vain kaukana minusta, solisti puuskahtaa ja jatkaa:

– Syntiä tulee kyllä yhä tehtyä, vaikkakin vähemmin kuin ennen, mutta en ala syntilistaani sinulle tässä nyt purkamaan, Jacob naurahtaa.

Suutahan tässä rupeaa kuivaamaan kaikki tämä höpinä, miten on Jacob, maistellaanko vähän Haukea ennen Tuskan keikkaa ja sen jälkeen?

– No mikä ettei, vaikka kuten sanoinkin en enää juo viinaa, niin ainahan sitä maun takia voi vähän maistaa. Loppupullon voitkin sitten tuhota toisen kitaristimme Peter "Pepe" Lyse Hansenin kanssa, hänelle se varmasti maistuu.

– Toivottavasti suomalainen festivaaliyleisö muistaa meidät edelliseltä Suomen visiitiltämme Soilworkin kanssa vajana parin vuoden takaa. Keikka tulee olemaan ainakin meille erityinen, sillä vaikka olemmekin tehneet lukuisia festarivetoja Euroopassa, tulemme Suomeen nyt vasta toista kertaa. Varmaa kuitenkin on, että kalja tulee Saunassa virtaamaan!

Julkaistu Inferno #48/2007

HATESPHERE - ALKOHOLI, MUUSIKON YSTÄVÄ

Inferno #47/2007

Despised Icon
The Ills Of Modern Man
Century Media

2 Kerrankin voi vastata Kanada ja vielä syyttää samalla maata Cartmanin äidin tapaan huonohkon kulttuurin tuottamisesta. Despised Icon ei edusta pieruhuumoria eikä rivoista aiheista laulamista, vaan keskittyy mitä ilmeisimmin ruotimaan modernin yhteiskunnan epäkohtia ja niiden ainoata aiheuttajaa, ihmistä.

Yllättävää ei ole huomata, että musiikki pohjautuu varsin brutaalin ja kimuranttiin musisointiin, mutta jenkeiltä lainatut tutut metalcore-elementit laskevat housut vähintäänkin puolitankoon. Biisit sisältävät tasapuolisesti kummankin tyylilajin elementtejä on kyse sitten täydellä keuhkoilla vedetystä huutolaulusta tai jostain suolenmutkien pohjalta kumpuavasta viemärikurlutuksesta. Sama pätee myös muihin instrumentteihin ja riffittelyyn joka vokalisointien tapaan muuttuu useaan kertaan kappaleiden keston aikana.

Vaikka metalcore-termi onkin nykyään lähes kirosana, on Despised Icon onneksi oikeasti aggressiivinen koko ajan ja omaa hyvät sovitustaidot. Bändin valitsema yhdistelmä on varsin vaihtelevasta ulosannista huolimatta kuitenkin tympeän tylsä ja 40 minuuttia levyn parissa tuntuu lähes puolet pidemmältä.

El Gordo
The Man Behind The Machine
Glen Ghost

3,5 Kevään tullen veri alkaa monella vetää tien päälle ja juuri ajokortin saaneiden on ainakin syytä välttää El Gordon levyn laittamista kruisailumusiikiksi, sillä proteesi alkaa taatusti painua syyläriä kohti ja mutkat saattaa mennä suoriksi. Kun orkesterin stoner rock-murjominen nostattaa näkyvyyttä heikentävää usvaa ja päänseudulle aiheutuu väkisinkin pakkoliikkeitä, ei Enska voi kuin todeta ”Se on kauheeta…”

El Gordon moottori murisee alakierroksillakin sen verran mallikkaasti, että kohtuullisen isolohkoinen mylly konepellin alta löytyy ja subwooferin omistajien naapurit eivät taatusti kiittele. Kun tekniikan perusteet ovat bändillä näiden lisäksi hallussa, on kyytiin istuminen helppoa. Keket päähän, luu ulos ja baanalle. Kun voimaa ja pitoa löytyy, painautuu kuski kiihdytyksessä kohti penkkiä ja testosteronitaso alkaa nousta samaa tahtia kierroslukumittarin neulan kanssa.

Kone kyllä kestää ja komeasti, mutta välityksille olisi syytä tehdä jotain. Lyhyemmät välitykset ja tätä kautta kiivastempoisempi vaihtamisrytmi lyhentäisi 57 minuutin yli painuvaa loppuaikaa olennaisen merkittävästi.

Fear Of Eternity
Funeral Mass
Moribund

1,5 Kamppailu saatekirjeiden hupaisimmasta hehkutuslauseesta on saanut vahvan palkintopalliehdokkaan: “Dreary cover art sure to catch the eye of every Black Metal fan”. Onhan näitä hautakivikuvia ja ristejä nähty lukemattomia kertoja ennenkin levyjen kansissa eikä huvittavan puolivillainen kärinävokalisointi tee muuten rauhallisesti etenevästä ja täysin simppeleihin kosketinkuvioihin nojaavasta musiikista vielä black metalia.

Yhdessä asiassa saatekirjeen kanssa on sentään helppoa olla osittain samaa mieltä, nimittäin että orkesteria suositellaan Summoningin ystäville vaikka itse suosittelemista harkitsisinkin erittäin pitkään. Huteria yhteneväisyyksiä löytyykin näiden kahden kokoonpanon välillä, mutta siinä missä itävaltalaiset osaavat luoda yksinkertaisista melodioista ja pitkähköistä toistoon perustuvista kappaleista hypnoottisen rauhoittavaa musiikkia, ei Fear of Eternityn luovuus ja tyylitaju riitä lähellekään samaa.

Funeral Mass –albumin musiikillinen sisältö ei todellakaan ole pahinta saati ärsyttävintä kuraa mitä vastaan on tullut, mutta kokonaisuudesta aina kansia myöten huokuva halpuus ja liiallinen helppous silittää korvan aistinkarvoja väärään suuntaan. Samaan ongelmaan tuntuu Moribundin muutkin julkaisut useasti sortuvan.

Forgotten Sunrise
Willand
My Kingdom Music

4 Sukeltaminen uusiin ja tuntemattomiin vesiin voi joskus kannattaa, sillä samean mutapohjan sijasta voi löytää kokonaan uusia valloittavia maailmoja. Näin on tapahtunut veljeskansamme edustajalle Forgotten Sunriselle ja näin tulee myös tapahtumaan Willand-albumin kuuntelijoille. Ovat ennakkotiedot tai odotukset musiikista mitkä tahansa, on taatusti lähes täysin mahdotonta valmistautua levyn sisältökokonaisuuteen.

Forgotten Sunrise yhdistää vailla minkäänlaisia ennakkoluuloja eriasteisia koneistettuja musiikkigenrejä niin electroa, EBM:ää kuin myös goottia, dark wavea sekä teknoa ja lisää päälle ripauksen synapop-elementtejä. Vaihtelevuutta löytyy niin kappaleiden sisältä kuin niiden väliltäkin, mutta hämmentävää kyllä varsin tummasävytteinen todellinen sekasoppa on kuitenkin miellyttävän erilaista ja koherenttia korviinpantavaa. Täytyy vain selvitä alkuhämmennyksestä ja muistaa laittaa suu kiinni.

Vaikka Willandin draaman kaari onkin laskusuuntainen loppua lähestyttäessä, ei tämä käyrä kuitenkaan onneksi kuvaa kappaleiden laatua. Kiekon päätösraita yli 15 minuuttia kellottava instrumentaali O takoo hypnoottisuudessaan viimeisen niitin ja samalla loppulukemat 71:41.

Thurisaz
Circadian Rhythm
Shiver

1,5 Joskus jo bändin ja/tai levyn nimet luovat vahvoja mielikuvia musiikista ja suurennuslasin alla olevan belgialaispoppoon tapauksessa tulee väkisinkin mieleen sanat tekemällä tehty. Sisältö sentään onneksi tarjoaa aavistuksen parempaa mitä ulkoinen habitus lupaa, vaikka varsinainen anti köykäiseksi jääkin.

Orkesterin musiikista tekee äärimmäisen hämmentävää sen yritys yhdistää runsaasti kanttorin värjäämää black metalia sekä eeppistä ja melankolista tunnelmointia pitkähköiksi venyviin kappaleisiin. Kun laulupuolellakin kuullaan aina örinästä puhtaiden kautta rääkymiseen, on rakennusaineita jo enemmän kuin riittävästi ja niitä bändi lähes liiallisuuksiin asti käyttääkin erilaisten pikkunättien melodioiden ja tunnetilojen luomiseen. Kunnianhimon ja taitojen kasvaessa muusikoiden näkemys tuntuukin hieman hämärtyneen.

Tumpuloita eivät herrat sävellystensä kanssa onneksi sentään ole, mutta onnistuvat kuitenkin aina tuotantoa myöten saamaan jäljestä tasaisen hajutonta ja väritöntä. Musiikki ei ole mahtipontista, synkkää, surumielistä, raskasta, kevyttä – ei mitään. Hampaiden puuttuessa ja heikkokuuloisena vanhana pappana Thurisaz tosin varmasti maistuisi.

Trouble
Simple Mind Condition
Escape

Masteroimattoman ja ilman minkäänlaista kansikuvaa saatikka biisilistaa saapuva Troublen promolevy tuo väkisinkin mieleen vanhan suomalaisen sananlaskun jonka mukaan herroille ja hulluille ei pidän keskeneräistä työtä näyttää. Kriitikon hommista autuaan tietämättömät voivat ilmaislevyjen saamista pitää herroiksi elämisenä, mutta äärimmäisen keskinkertaisuuden vallitessa julkaisujen keskuudessa sanaisen arkun avaaminen alkaa tuntua yhä useammin hullun hommalta.

Legendaarinen Trouble tekee paluun yli kymmenen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon jälkeen ja jatkaa hyvin tarkasti siitä mihin vuoden -92 Manic Frustration jäi. Lähes kolmen vuosikymmenen mukanaan tuomalla kokemuksella herrat vääntävät leppoisasti ja tyylitajuisesti menevästi kulkevaa doom henkistä rockia ja onnistuvat puhaltamaan useaan veisuun rehellistä tekemisen tunnelmaa. Myös Eric Wagner tuttu narinalaulu kuulostaa samalta kuin ennen ja lopputulos on niin kaukana kuin mahdollista kaikista trendeistä ja moderneista kotkotuksista.

Harmi vain, että arvatenkin suurelta osin juuri masteroinnin puute syö musiikista pahasti potkua ja lopputulos vaikuttaa väkisinkin hieman valjulta. Ilman lopullista ja mahdollisesti tärkeääkin soundien hienosäätöä arvosanan antaminen saa jäädä.

MORIAN - LIIVEJÄ SIOILLE

Melodisuus, tarttuvuus ja vientikelpoisuus muodostavat monelle hevistille vilunväristyksiä aiheuttavan adjektiivien epäpyhän kolminaisuuden, josta ei voi seurata mitään hyvää kuunneltavaa musiikkia. Jyväskylästä solisti Janne Siekkisen johdolla ponnistava Morian karusta todistaa väitettä vääräksi karskista ulkomuodostaan huolimatta.

Imperium.net:stäkin tuttu metallimoguli Mape Ollila kuvaili Moriania pehmo-heviksi, mutta tämä luonnehdinta ei Jannea tunnu suuremmin haittaavan, vaikka näkeekin itse edustamansa musiikin hieman laaja-alaisemmin.

– Aika hyvin me tuota Mapen lanseeraamaa termiä voidaan syleillä, koska eihän Morian varsinaisesti mitään heviä ole vaan raskasta melodista rokkia. Onhan meillä mukana kumminkin raaempaankin rypistystä mukana eli näitä metallisia osuuksia, vaikka vähän popin ja rockin puolella flirttaillaankin. Meidän bändi on aivan vaan ollut varsinainen sulatusuuni aina black metalista, suomi rockista, grungen kautta bluesiin. Genrepuristit saattavat vaan olla hieman varpaillaan, että mitähän saatanaa nämä miehet oikein meinaavat.

Tarttuvista melodioista ja kertosäkeistä saatiin esimakua Away From The Sun –singlellä, joka tuntui kiinnostavan myös ostavaa yleisöä Suomen virallisen singlelistan hopeasijoituksen verran. Tämä lupaa hyvää myös täyspitkää ajatellen, vaikka epäilevien tuomaksien myllyyn se saattaa ammentaa lisää vettä.

– On hieman yllättävääkin ollut huomata, että singlen perusteella on noussut tervettä mielenkiintoa pitkäsoittoa kohtaan, vaikka monet varmasti arvuutteleekin onko koko levy samanlaista ”huttua” vai jotain ihan oikeaa tavaraa. Kovasti meidän pitäisi kait ihmisille jotain todistaa tällä levyllä. Itse olen kuitenkin miettinyt asian niin, että aika vaikea levyä on varmasti ainakaan vihata, koska ei sen kenessäkään pitäisi mitään äärimmäisiä tunteita herättää.

– En kuitenkaan ole kokenut näitä epäilyjä mitenkään negatiivisena asiana, koska itsellä on täysin turvallinen ja varma ole sen suhteen, että levyltä löytyy lisääkin paukkuja ja jossain mielessä jopa vahvempaa materiaalia kuin singlebiisi.

Sen verran paljon tukkaan purukumin lailla tarttuvaa materiaalia levylle on päätynyt, että tunnettavuutta varmasti tulee roppakaupalla lisää ja huttuväitteet jäävät taakse.

– Kyllähän sitä haluisia uskoa ja toivoa, että Morian menisi johon uuteen lokeroon enkä sano tätä mitenkään omahyväisesti, sillä näinhän varmaan kaikki omasta musiikistaan ajattelevat. Kyllä minusta meidän musiikki kuitenkin sukeltaa johonkin sellaiseen välimaastoon emmekä ole kopio mistään muusta.

YHTEEN HIILEEN

Epäilyksen siementä laskelmoinnin suhteen on entisestään kylvänyt tieto todellisen ammattimiehen Hiili Hiilesmaan istuttamisesta tuottajan pallille Sentinels Of The Sun –debyytillä.

– Kyllähän juuri Hiilestä johtuen mediassa on meidän yhteydessä mainittu aina nämä HIMit, The 69 Eyesit ja jopa Sentenced. Ovathan nuo kaikki toki ansioituneita bändejä, joten sikäli kait moiset vertailut pitäisi ottaa kunnioituksella vastaan. Tokihan se itseä vähän arveluttaa, että heti jos on melodioita, raskaita kitaroita ja vähäänkään jonkinlaista potentiaalia, niin aletaan heti verrata vientinimiin kuten vaikkapa The Rasmukseen.

– Ainahan ihmiset vaan tietty kaipaa helppoa lokerointia, mutta esimerkiksi raskaampi Poets Of The Fall –vertailua en oikein ymmärtänyt. Jossain arviossa sanottiin aikanaan myös, että laulaja kuulostaa ottaneen kaikki maneerinsa Disturbedin David Draimanilta. Piti tuon jälkeen oikein alkaa kuuntelemaan Disturbedia, että tietäisi mistä oikein on kysymys ja kieltämättä jotain samankaltaisuuksia sieltä löytyikin.

– Loppujen lopuksi levyähän on tuotetta niin vähän kuin sitä nyt ylipäätään voi tuottaa. Hiilihän on ensiksikin jo niin kiireinen mies, että etätyönähän me asiat pääasiassa hoidettiin. Pieniä sovituksellisia muutoksiahan hän lähinnä ehdotti ja karsi kymmenistä syna- ja stemmaraidoista ne parhaat niin että vain pari jäi jäljelle. Omalla porukalla äänitys ja biisit on tehty yhdeksänkymmentäprosenttisesti, mutta niille alettiin olemaan jo aika sokeita, kun parhaimmillaan niitä oli 5-6 kertaan nauhoitellut.

Mikä muuten on pehmeän suloisen David Draiman –äänesi salaisuus?

– Karuja perheoloja voi vaan syyttää siitä, että olen ruvennut laulamaan, Janne virnuilee. Heti kun kykenin puhumaan, niin olen myös ruvennut laulamaan nauhoille ja ei nykyään oikein osaa muuta enää olla saati muuksi tulla. Yhtään laulutuntia en ole koskaan ottanut, mutta kun tulee kuunneltua aika laajalla skaalalla musiikkia ja yrittää laulaa samalla perässä edes etäisesti samalta kuulostaen, niin oppiihan se papukaijakin matkimalla ja minä myös. Siinä samalla yrittää laulaa perässä ja kuulostaa edes etäisesti samalta. Tietääkseni ei edes mustempia geenejä meikäläisestä löydy, mutta ainahan äidiltä voisi kysyä minkä maalainen olikaan se pihtiputaalainen postimies.

AURINKOISET VELIKULLAT

Mikä teitä jyväskyläläisiä orkestereita oikein vaivaa, kun eräs toinenkin tunnettu kokoonpano hamuaa nimessään kohti aurinkoa?

– Kait me ollaan vaan niin aurinkoisia tyyppejä ja varsinaisia hevivesseleitä. Albumin nimellähän on yhteys singleen ja jatkaa samaa teemaa. Vaikka meidän biiseissä käsitelläänkin joskus aika synkkiä asioita, niin eihän me pohjimmiltamme olla mitään ranteet auki ja onnea –tyyppejä, vaan pikemmin halutaan että joku toivonpilkahdus olisi aina olemassa. Mieluummin me olisimme valon ja varjojen vartijoita kuin mitään tuomiopäivän julistajia.

– Jotain kait meistä kertoo jo sekin, että levy-yhtiön edustajat sanoivat meidän näyttävän promokuvissa laumalta hamstereita, joilla on posket jyviä täynnä. Mehän ollaan varmaan Suomen kaljuin pitkätukkabändi, onneksi tähän myyrälaumaan on saatu edes vähän hevinäköä, kun toisella kitaristilla on sentään pitkä tukka.

Elettäessä nykyisessä markkinataloudessa kauniilla ja rohkeilla tuntuu aina menevän kovaa myös musiikkibisneksessä, sisällöstä viis. Vaikka alan ammattilaisten mielestä Morianin miehissä olisikin huutava tarve stailaukselle, luottavat miehet omaan näkemykseensä ja hurttiin huumoriin.

– Tämän näköisiä kavereitakin kun ruvettaisiin stailaamaan, niin se olisi sama kuin laittaisi sioille liivejä päälle. Otettaessa uusia promokuvia hamsterikuvien tilalle katseltiin vähän tarkemmin vaateräkeistä mitä päälle laitetaan ettei olla ihan roudariosastoa kuin Away From The Sun –videolla.
Saatiin kitaristillemme Samille muutakin päälle kuin ne siniset helvetin reikäiset lämpökerrastot, jotka kyllä videolla näyttävät melkein oikeilta mustilta trikoilta. Se kerrastohan vielä muuten repesi kuvausten aikana etumuksesta niin, että lerssi olisi vaan iloisesti vilkkunut jos kitaraa ei olisi ollut edessä peittämässä.

Intiimialueiden vilautteluhan tuntuu olevan suurta huutoa maailmalla, joten ehkä maine olisi vaan kasvanut, mikäli kitaraa olisi pois unohtunut edes pieneksi hetkeksi.

– Heh, en minä ole koskaan ymmärtänyt onko se jonkinlainen rikos, jos tehdään hienoa musiikkia mutta ollaan yksin kellarissa eikä lähdetä sitä mihinkään mainostamaan. Ei promoaminen meille mikään mörkö meille ole vaikka toki sillekin rajansa löytyy. Tuskinpa mekään oltaisiin mihinkään Bumtsibumiin menty, vai onko sitä ohjelmaa enää muuten edes olemassa?

Julkaistu Inferno #47/2008

U.D.O. - ITKEVÄ SHOWMIES

Varreltaan pieni, mutta ääneltään ja sydämeltään suuri Udo Dirkschneider on kaksikymmentä vuotta kestäneen soolouransa aikana ehtinyt julkaista aimo liudan levyjä, joista toukokuussa julkaistu Mastercutor on järjestyksessään yhdestoista. Miehen U.D.O. nimen alla julkaisema musiikki on pysynyt lähes muuttumattomana, mutta samaa voi sanoa onneksi myös levytysten hyvästä tasosta.

Ajatus rikkoa jää haastattelun alussa puhumalla saksaa Udon kanssa tuntuu hyvältä idealta, mutta parin lauseen jälkeen on piinallisen selvää, että yläasteella suoritut parin vuoden opinnot ja myöhemmin niin Korkeajännitys-lehdistä kuin aikuisviihteestä täydennetyillä saksan kielen opeilla eivät läheskään riitä haastattelun läpiviemiseksi herra Dirkschneiderin äidinkielellä. Onneksi sentään haastateltava puhuu paremmin englantia kuin minä saksaa.

Udon palosireenin ja jänisräikän yhdistelmää muistuttava uniikki ääni on soinut niin levyillä kuin lavoilla jo yli 35 vuoden ajan, ensin Acceptissa ja sittemmin U.D.O.-orkesterissa. Kaikkien näiden vuosien ajan miehen into tarttua mikkiin vuosi toisensa jälkeen ei ole laantunut, vaan intoa piisaa yhä aivan kuten ennen vanhaankin.

– Totta kait, muuten en näitä hommia enää tekisi, Udo hörähtää. Vastaus on näin yksinkertainen, sillä minusta koko touhu on yhä hauskaa, olen yhä edelleen hermona aina kun uusi levy tulee ja odotan innolla kiertueelle pääsemistä ja uusien kappaleiden soittamista keikoilla. Mitä muutakaan tähän nyt voisi muka vastata? Jos nämä tuntemukset joskus katoavat, on aika lopettaa.

Toivottavasti siihen nyt vielä sentään menee pidempikin tovi.

– Usko pois, siihen menee vielä todella kauan, Udo nauraa hersyvää nauruaan.

Eikö kyllästyminen koko hommaan ole todellakaan koskaan vaivannut sinua?

– Ei ikinä, koska yksinkertaisesti pidän tällaisen musiikin tekemisestä niin paljon.

Oletko koskaan pohtinut mitä tekisit nyt, jos et olisi aikoinaan ruvennut laulamaan heavy metal orkestereissa?

– Olisin varmaan samoissa hommissa kuin veljeni eli vanhempieni omistamassa työkalutehtaassa.
Olisihan sekin aika metallista hommaa.

– Joo, todellakin silloinkin saisi olla raskaiden asioiden kanssa tekemisissä, Udo raakkuu.
Minkälainen mies sitten olet kotioloissa, kun sävellyshommat ja kiertueet ovat taas kerran taakse jäänyttä elämää?

– Olen aivan tavallinen perheenisä. Olen usein pitkiäkin aikoja pois kotoa ja kun palaan takaisin kotiin, tärkein asia tuolloin elämässäni on perheeni. En ole koskaan tuntenut itseäni miksikään rockstaraksi ja olen yrittänyt aina olla oma normaali itseni niin lavalla kuin siviilissäkin. Kiertueiden jälkeen paluu arkeen vie aina pari päivää, kun on viikkojen ajan tottunut olemaan bussissa, soittamaan keikkoja keskellä yötä ja painumaan pehkuihin vasta aamuyön tunteina.

– Ei minulla mitään sen kummempia harrastuksia edes ole, sillä perheeni on samalla harrastukseni varsinkin kun siihen kuuluu pari lasta. Teen heidän kanssaan aivan tavallisia asioita, kuskaan heitä kouluun ja seuraan kuinka he kasvavat.

MAAILMAN HIENOIN AMMATTI

Mikä Udo on parasta hevilaulajana olemisessa mitä useimmat normaaleissa ammateissa työskentelevät ihmiset eivät koskaan tule kokemaan?

– Ilmainen reissaaminen ympäri maailmaa, Udo röhähtää hersyvään nauruun. Ihan tosi, kaikkien näiden vuosien aikana joina olen pyörinyt maailmalla, olen nähnyt niin paljon kaikenlaista, että monella menisi useampi elinikä kaikkien niiden asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Olen ollut todella onnekas, kun olen päässyt matkustelemaan niin paljon, se on tehnyt minusta paljon avarakatseisemman ihmisen.

Kait ammatissasi on myös joitain varjopuolia, joista et niin välitä?

– Oletko varma, että haluat saada tähän vastauksen?, Udo kysyy nauraen.

Tottahantoki.

– Levy-yhtiöt! Minusta koko musiikkibisnes on mennyt vain huonompaan suuntaan kaikkien näiden vuosien aikana kun olen ollut osa sitä ja tämä on aihe josta voisin puhua vaikka päiväkausia. 80-luvulla ollessani Acceptissa levy-yhtiöt todella satsasivat pitkäjänteisesti bändeihin toisin kuin nykyisin. Tänä päivänä bändejä on niin paljon eivätkä levylafkat anna niiden enää kehittyä rauhassa. Ennen vanhana bändin annettiin etsiä omaa tyyliään ja tehdä 4-5 levyäkin ennen kuin sen oletettiin olevan uransa huipulla, nykyään bändi saatetaan potkia pihalle jo debyytin jälkeen, mikäli se ei osoittaudukaan myyntimenestykseksi. Ja kun orkestereita on niin paljon, ei ihmisillä riitä millään mielenkiintoa ja rahaa tukea niitä kaikkia ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.

– Minusta levy-yhtiöt ovat vasta nyt alkaneet herätä musiikin verkosta lataamiseen ja digitaaliseen jakeluun. Itse näen sen kokonaan uudenlaisena mahdollisuutena nuorille bändeille, mutta ei ehkä niinkään meille. Voi hyvinkin olla niin, että kohta uudet tulokkaat eivät tarvitse levy-yhtiöitä enää mihinkään, koska he voivat äänittää levyn itse ja myydä sitä sitten verkon kautta. Tällä tavalla he saattavat jopa saada enemmän rahaa, vaikka myyntimäärät eivät olisikaan niin suuria kuin ennen vanhaan. Pop-musiikin puolellahan näin on osittain jo käynyt ja promootion osuus on noussut entistä tärkeämmäksi, Udo innostuu selittämään.

Onko sinusta koskaan tuntunut, että joudut kovasti kilpailemaan levy-yhtiön resursseista uusien tulokkaiden kanssa aina äänitysbudjetista kiertuetukeen?

– Ehkä joo hieman, koska nuoret tietävät kuinka näitä uusia moderneja tekniikoita kuten YouTubea ja Myspacea käytetään tehokkaasti, enhän minä edes tiedä läheskään mitä kaikkea nykyään on olemassa, Udo puuskahtaa ja epäilee ehkä olevansa jo liian vanha kaikkeen uuteen.

– Onhan meilläkin toki nyt uudet kotisivut ja myspace-sivu ja ehkä kaikenlaista uutta pikkukivaa tulossa kuten mahdollisuus ladata treeninauhoja, livemateriaalia ja muuta sellaista mitä levykaupasta ei saa. Käytämme siis modernia teknologiaa siinä missä muutkin, mutta onneksi olemme olleet mukana musiikkibisneksessä sen verran pitkään, että meillä on varsin hyvä levytyssopimus.

Kuinka tarkkaan sitten seuraat mitä metalliskenessä tapahtuu, mitä uusia bändejä ja trendejä kulloinkin on tulossa ja menossa?

– Älä ihmeessä kysy minulta ainakaan mitään nimiä, sillä ne ovat nykyään niin monimutkaisia, Udo naurahtaa. Pysyn aika hyvin kärryillä uusien nimien suhteen, sillä 14-vuotias rumpuja soittava poikani seuraa innokkaasti kaikkea uutta mitä metallin saralla tapahtuu. Koko talomme raikuu hänen soittaessa lujalla kaikkea uutta musiikkia, joten on aika vaikea olla kuulematta missä nykyisin mennään ja aina sieltä jotain hyvääkin löytyy. Viimeisin löytö josta pidän, on esimerkiksi Billy Talent, joka ei kyllä varsinaisesti ole mitään heavy metalia. Näin heidät livenäkin ja he olivat oikein mainioita.

Sitten kun joskus päätät ripustaa mikin naulaan, onko mahdollista että poikasi jatkaa Accept ja U.D.O.:n materiaalin esittämistä?

– Ei, kyllä hän on tyytynyt ihan rumpujen ja kitaran soittamiseen eikä laulamiseen.

Hänen onnekseen laulajanlahjasi eivät ole periytyneet isältä pojalle?

– Luulen ja niin, Udo hekottaa.

SALAPERÄINEN SEREMONIAMESTARI

U.D.O.-orkesterin uutukainen kiekko kantaa nimeä Mastercutor, joka maestron mukaan on yhdistelmä sanoista Master ja Executor. Sana, jota on turha alkaa sanakirjoista etsimään. Mutta mitä moinen ammattinimike tekee levyn nimenä?

– Mastercutor on eräänlainen seremoniamestari, joka ohjaa koko levyä ja sen kappaleita. Hän on myös kaikkien typerien visailu- ja tosi-TV-ohjelmien takapiruna ja tästä piileekin levyn eräänlainen teema.

Et siis ole TV:n ohjelmatarjontaan ollenkaan tyytyväinen?

– Eihän televisiota voi juurikaan enää katsoa, tarjonta on aivan idioottimaista. En tiedä miten asioiden laita on Suomessa, mutta Saksassa tilanne on todella iljettävä. Mutta Japanissa ohjelmatarjonta vasta kummallista onkin, saimme siitä vähän esimakua kun olimme siellä Thunderball-kiertueella. Sitä ei todellakaan riitä sanat kuvailemaan, Udo hekottaa.

– Mastercutorhan avaa levyn aivan kuten se olisi joku TV-ohjelma. Menemättä mitenkään liian syvälle teksteihin, kaikki levyn sanoitukset voidaan nähdä eräänlaisina peleinä, on kyse sitten poliitikoista leikkimässä luonnon kanssa tai muuta vastaavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa Crash Bang Crashissa on eräs lause, joka kuuluu I am not dead yet, mikä viittaa siihen että Mastercutor on selvinnyt hengissä kaikista noista peleistä.

– Mastercutor –kappaleen ja itse asiassa koko levyn sanoitukset olivat valmiina ennen kuin olimme edes tehneet yhtään kappaletta tällä levylle eikä meillä ollut tietoa siitä, että se päätyisi myös levyn nimeksi. Asiat alkoivat vaan loksahdella paikoilleen äänityssessioiden aikana.

Kuinka tärkeitä sanoitukset sinulle ovat suhteessa musiikkiin?`

– Ne ovat minulle erittäin tärkeitä ja seuraan päivittäin, mitä uutisissa tapahtuu ja kirjoitan mielelläni päivänpolttavista aiheista. Ja jos joskus ideat tuntuvat loppuvan, ei tarvitse kuin tuijottaa TV-uutisia pari päivää putkeen ja johan alkaa sanoituksia syntyä.

Onko Mastercutorin musiikki tehty koko bändin voimin vai onko Dirkschneider-Kaufmann kaksikko taas kaiken takana?

– Koko orkesteri oli mukana biisien sävellysprosessissa ja tämän haluan erityisesti tuoda esille. Meillä on nyt ollut sama kokoonpano rumpalia lukuun ottamatta kasassa jo yhdeksän vuotta ja minusta tämä myös kuuluu uudella levyllämme. Koko levy on tehty tiimityönä ja kyllä muutkin bändikaverit tietävät kuinka tehdä hyviä meidän tyylisiä kappaleita.

– Viime aikoina U.D.O.-leirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista uutta, kuten olemme saaneet uuden keikkamyyjän, joten koko nykyinen tilanne ja levy on meille eräänlainen askel eteenpäin. Levyn sounditkin ovat siis hiukan erilaiset aiempaan verrattuna, sanoisinko että modernimmat.

LIUSKIS LÄYSKIS LEPAKKO

Mastercutor-albumia edeltää edellisen Mission No. X –levyn (-05) tapaan EP. The Wrong Side Of Midnight –albumiraidan lisäksi EP:ltä löytyy kolme kokonaan aiemmin julkaisematonta kappaletta. EP:n nimiraidasta on kuvattu vanhoissa toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa video, joka kertoo vuosikymmeniä vangittuna ja kammottaville kokeille altistettuna olevan päähenkilön mutatoitumista karmivaksi hirviöksi. Katkeroitunut koe-eläin pääsee kuitenkin karkuun ja kostaa väestölle kokemansa hirmuteot. Onko video tarina suora kuvaus kappaleen sanoituksista?

– Alun perin ideamme oli tehdä video levyn nimikappaleesta, mutta levy-yhtiössä oltiin sitä mieltä, että olisi parempi idea tehdä video jostain hieman tarttuvammasta kappaleesta, joten päädyimme The Wrong Side Of Midnight -kappaleeseen. Tuon kappaleen tekstien ideana on kuvata tilannetta, jossa väärin keinoin avataan jotain kuten mystinen Pandoran lipas tai Egyptin pyramidit ja samalla päästetään jotain pahaa vapaaksi. Videolla tätä kuvaa päähenkilön muuttuminen peliohjelmia juontavaksi Mastercutor-hirviöksi.

Ihmeellisestä Internetistä luetut huhut kertoivat, että jouduit kuvauksien aikana lepakoiden hyökkäyksen kohteeksi?

– Eivät ne oikeasti minun kimppuuni hyökänneet, mutta ilmeisesti ne heräsivät kirkkaiden otsalamppujemme loisteeseen etsiessämme uutta kuvauspaikkaa ja lähtivät laumana lentoon. Niitä oli varmaan joku 25 kappaletta ja tilanne oli aivan kuten jostain vanhasta kauhupätkästä, ikävä kyllä kamera ei tuolloin ollut päällä, Udo harmittelee.

Ei käynyt mielessä tehdä Ozzy Osbourneja ja purra yhdeltä lentävältä nisäkkäältä päätä irti?

– Ei kyllä tullut mieleen, Udo nauraa höröttää.

HARASOO JA RUKIVER

EP:n bonuksenahan on muuten mielenkiintoinen uusintaversio edellisen levyn Cry Soldier Cry –biisistä, nyt kokonaan venäjänkielinen versio joka kantaa nimeä Platchet Soldat. Mistä innostuksesi suurta ja mahtavaa Venäjää kohtaan oikein on lähtöisin?

– Olenhan minä tehnyt jo Trainride To Russia –kappaleen Thunderball –levylle (-04) ja tämän lisäksi laulanut yhden biisin venäläiselle Aria-orkesterille. Halusimme tehdä yhden kappaleen venäjäksi ja itse asiassa teimme tuon version jo edellisen levymme aikoihin. Alun perin sen piti päätyä vain Venäjällä myydyn Mastercutor –albumin bonusraidaksi, mutta levy-yhtiön mielestä oli hyvä idea laittaa se myös EP:lle jotta koko Eurooppa saa kuulla kun minä laulan venäjäksi.

Kuinka venäjä sinulta sitten oikein sujuu?

– Osaan kyllä laulaa venäjäksi, mutten osaa puhua sitä muutamaa lausetta enempää, Udo nauraa. Onneksi meillä on täällä Saksassa eräs ystävä, joka puhuu äidinkielenään venäjää ja hän auttoi meitä kääntämään Cry Soldier Cryn sanat venäjäksi. Se ei ollut aivan helppo homma, koska piti löytää oikeat sanat jotka sopivat myös kappaleen melodiaan. Hän avusti minua myös studiossa antamalla neuvoja lausumisessa josta osa oli helppoa ja osa taas hirmu vaikeata. Pidän kuitenkin lopputuloksesta aika tavalla.

Onko mahdollista, että levytät joku päivä jonkin kappaleen saksaksi?

– En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos oikeanlainen melodia ja kappale syntyisi, niin mikä ettei, mutta ennemmin minua kiinnostaisi laulaa jotain espanjaksi.

Cry Soldier Cry muuten jatkaa hienosti sota-aiheisten kappaleiden linjaa, aihepiiri joka tuntuu olevan sinulle aika tärkeä?

– Olemme täysin kaikkia sotia vastaan, mutta emme halua mitenkään alkaa saarnaamaan vaan pikemminkin saada ihmiset ajattelemaan. Tällä hetkellä Amerikan toimet Irakissa ovat erittäin vaarallisia koko maailman kannalta, heidän ja meidän kaikkien pitäisi olla paljon varovaisempia.

Viimeisimmillä levyillä on kuultu myös useita herkempiä tulkintoja ja samaa linjaa jatkaa uutukaisen Tears Of A Clown. Oletko alkanut herkistyä vanhoilla päivilläsi?

– Balladien laulaminen on ihan mukavaa, jos ne ovat oikeanlaisia. Emme me kuitenkaan mitenkään tietoisesti istu ja ala kirjoittaa balladia, mutta on ihan ok jos niitä syntyy niin kuin nyt kävi.
Kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt laulamaan Tears Of A Clownin kaltaista kappaletta, koska äänialani ei ollut silloin yhtä laaja mitä se on nyt. Kappale oli todella helppo laulaa eikä siinä tarvinnut venyttää ääntäni sen äärirajoille.

Kuinka usein tunnet klovniksi, joka tirauttaa kyyneleen kun kukaan ei ole näkemässä?

– Kyllähän kappaleen sanoitus voi kuvata vaikka minua ollessani lavalla silloin kun siellä ei huvittaisi yhtään olla. Eräänkin kerran sain ikävän äitini kuolemasta kertovan puhelun ja seuraavana päivänä minulla oli keikka eräällä festivaalilla, jonne ei yhtään olisi huvittanut mennä. Shown täytyy vain kaikesta huolimatta jatkua ja ihmisiä pitää viihdyttää, aivan kuten klovnitkin sirkuksessa aina tekevät halusivat he sitä tai eivät.

Julkaistu Inferno #47/2007

CRYSTALIC - KRISTALLINKIRKASTA

Usko omiin tekemisiin on kaiken A ja O ja lopussa kiitos aina seisoo kuten kliseiset mutta totuuden siemenen sisältävät sanonnat toitottavat. Tamperelaisen Crystalicin pitkäjänteisen työn kiitos julkaistiin huhtikuussa Watch Us Detoriate -debyyttialbumin muodossa.

Vaikka kitaristi Toni Tieahon voidaankin katsoa perustaneen Crystalicin jo vuonna -98, aktivoitui orkesteri toden teolla kolmen vuoden hiljaiselon, useiden miehistönvaihdosten ja nimenmuutoksen jälkeen vuonna 2002. Kolmen julkaistun demon jälkeen, joista etenkin -06 julkaistu Carnival Of Flesh keräsi täysin aiheellisia kehuja aina mediaa myöten, orkesterin kokoonpano on Tonin ympärillä vakiintunut muotoon Jarno F. Moberg laulu, Erik Grönruus kitara, Arto Tissari basso ja Timo Hanhijoki rummut.

Hyviä arvosanoja ja kehuja keränneistä demoista huolimatta kiinnostusta ja ymmärtämystä orkesterin kiemuraisen melodiselle metallille ei juurikaan herunut levy-yhtiöiden taholta. Ainoastaan ranskalainen Thundering Records oli tarjonnut sopimusta Redemption-demon ja Suomessa nähdyn keikan perusteella vuonna 2004. Nimet tällättiinkin paperiin pari vuotta myöhemmin ja yhteistyön tulos on huhtikuussa -07 julkaistu debyyttilevy. Pitkähköstä välimatkasta ja pienistä kulttuurieroista huolimatta vokalisti Frank on varsin tyytyväinen laskut maksavaan tahoon.

– Välillä Ranskasta saa odottaa vastausta mailiin pitkänkin aikaa. Yhdessä vaiheessa mitta tuli täyteen, kun tietoa levyn julkaisupäivämääristä ei millään herunut ja laitoimmekin sinne suomalaisilla kirosanoilla höystetyn mailin. Saimme pahoittelevan vastauksen että lafka on pieni ja toimii tämän vuoksi hitaasti, mutta tekee kaikki sovitut asiat. Näin on myös käynyt. Suomessa on vikaa jossain päässä, kun eivät kelpuuttaneet meitä rosteriin, Frank naurahtaa. Ei vaan, ymmärrän kyllä lafkoja, bändejä on tosiaan paljon ja varmasti on vaikea tehdä päätöstä sainauksista, kun postiluukku tursuaa demoista.

Runsaasti bändi ja demotarjonnasta huolimatta solisti on kuitenkin sitä mieltä, että niin kaupunkien kuin valtionkin tuelle olisi silti huutava tarve, on kyse sitten vaikka rahasta taikka treenikämpistä.

– Suomesta tulee nyt jo, ilman tukea kovia bändejä. Mikäli ruohonjuuritason ja edistyneempiäkin kokoonpanoja tuettaisiin ja markkinoitaisiin kunnolla, saataisiin Suomesta vielä enemmän laadukkaita bändejä ulkomaille. Eikä tämä olisi pois valtion kassasta, päinvastoin.

Kuinka paljon tukea ja opastusta esimerkiksi laki- ja äänitysteknisissä Crystalic olisi tarvinnut?

– Kaikki nuo ovat aloittavalle bändille ihan hepreaa. Levyä tehdessä emme olisi tarvinneet enää opastusta, mutta levydiilin tulkinnassa kyllä. Lakitekstiä on hankala tutkia kun ei ole alan osaamista. Vedettiin sitten melkein silmät kiinni nimet sopimukseen ja uskalsimme tehdä näin, koska sopimus on muotoa 1 + 1.

PÄÄTÄ SEINÄÄN

Crystalicia voidaan pitää suhteellisen pitkän tien jääräpäisenä kulkijana, jonka sinnikkyys ja periksiantamattomuus lopulta on saanut ansaitsemansa hyvityksen, kiitos suomalaisen sisun. Frankista vuodet eivät ole menneet hukkaan, vaan sopivasti valmistaneet bändiä ensimmäisen levyn julkaisua varten.

– Bändien tasohan Suomessa on kova, vaikka tosin välillä tuntuukin, että joku bändi saa liian helpolla diilin. Muutama vuosi treeniä, demoja ja keikkoja tekisi monelle hyvää. Crystalicin kanssa päätä on taas pitkään hakattu seinään, mutta kaikki nämä vuodet on Tonin kanssa hoettu toisillemme, että kyllä se diili joku päivä napsahtaa. Mikäli levy olisi julkaistu viisi vuotta sitten, kaikki biisit eivät olisi olleet yhtä vahvoja.

– Loppujen lopuksi kun lasketaan kaikki nämä vuosien tapahtumat ja koukerot yhteen, niin on pelkästään hyvä asia että levy tuli ulos nyt eikä aikaisemmin. Diiliä tosiaan metsästettiin ahkerasti ja läheteltiin helvetinmoinen määrä promopaketteja joka demosta lafkoille. Ehkä näin oli tarkoitettu, että nämä pojat saavat kaikessa rauhassa takoa päätään seinään ja rypeä pohjamudissa, että katsotaan sitten joskus myöhemmin. Suomalaista jääräpäisyyttä ja sinnikkyyttä kyllä aina tarvitaan. Toisinaan se tuntuu ainakin omalta kohdalta tulevan hyvinkin luonnostaan, Toni naureskelee.

Suomessa vallallaan oleva hevitrendi ei kuitenkaan vielä ole koskettanut selkeästi valtavirran ulkopuolisia Crystalicin tapaisia orkestereita juurikaan millään tavoin. Trendit tuppaavat metallisteja ärsyttämään, mutta Frank löytää myös kolikon toisen puolen.

– Trendin haittapuolihan on lähinnä siinä, että levy-yhtiöt sainaavat nyt mainstream-huttua tai juuri sitä tyyliä mikä sattuu olemaan kuuminta hottia. Tietenkin tämä on ymmärrettävää, koska harvoin liiketoimintaa huvikseen harrastetaan. Toisaalta voisi ajatella myös niin, että moni hevin kuuntelija aloittaa valtavirtabändin kuuntelulla hevin diggailun. Musiikin ymmärryksen kehittyessä siirrytään usein haastavampaa tavaraa tarjoaviin bändeihin.

OMA JUTTUNSA

Mielenkiintoiseksi Crystalicin musiikin tekee sen taipumus kuulostaa hyvinkin epätyypilliseltä melodiselta death metal –orkesterilta ja positiivisessa mielessä yllättävänkin kevyeltä muihin hengenheimolaisiinsa verrattuna. Pääasiallisella biisinikkarilla Tonilla on tähän oma selkeä näkemyksensä.

– Vaikka levyn pääasiallinen riffit, rummut ja Frankin äärimmäisen vihaiset vokaalit takovat kuuntelijaa nyrkillä tauluun, niin mukana on myös hyvin tunnepohjaisia kitara- ja bassomelodioita jotka myös tuovat biiseihin moniulotteisuutta. Viisuissa löytyy siis fiiliksiä purtavaksi äärilaidasta toiseen.

– Meikäläistä suoranaisesti ottaa päähän melodinen death metal. Genre on kokenut inflaation ja mitä ihmeellisintä sontaa tungetaan tuohon genreen. Crystalicin vaikutteet tulevat musiikin eri genreistä ja esimerkiksi Tonin diggailema Tony MacAlpine tuo sitä keveyttä ja ei-niin-yleisesti-tunnettuja melodiakulkuja biiseihin, Frank täydentää.

Olennaisena osana orkesterin musiikkia on myös astetta kimurantimmat kappalerakenteet, jotka tuovat orkesterin hyvin istuvan teknistä ilmaisua mukavasti laajentavan lievän progressiivisen sävyn.

– Rakenteet ovat pääasiassa muokkautuneet luonnollisesti kun biisiä sävelletään. Sitten kun mennään porukalla kämpille jauhamaan sävellystä, niin ideoita ja niitä tuppaa proge-vivahteita tuppaa tulemaan lisää. Ja jos tuntuu siltä, että jotain tästä nyt puuttuu eikä biisi toimi, niin koitetaan porukalla setviä mikä siinä nyt mättää. Joskus sopivat ideat tulevat fiilispohjalta, kun taas toisinaan väännetään rautalangasta eikä oikeaa ratkaisua tunnu löytyvän millään. Jos biisiä ei saada sittenkään toimimaan, on turha alkaa väkisinkään vääntämään vaan jätetään se odottelemaan tuomiota ja käännetään sivua, Toni valottaa orkesterin kappaleentekoprosessia.

Mikä Crystalicin kappaleissa on sitten se kantava juttu, mitä ilman ne eivät kuulostaisi Crystalicilta ja mihin ehdottomasti kuuntelijoiden pitäisi kiinnittää huomiota? Pienen pohtimisen jälkeen Toni löytää vastauksen.

– Uskoisin, että kantavin juttu biiseissä on, että ne eivät ole ns. kertakäyttökamaa joka yhden kuuntelukerran jälkeen ovat selvää kauraa, vaan biiseistä avautuu joka kuuntelukerralla uusia ulottuvuuksia ja juttuja, jotka kerta toisensa jälkeen koukuttavat kuuntelijan kuuntelemaan biisit uudelleen. Meitä voi mielestäni rehellisesti sanoa omaperäiseksi bändiksi, jolla on oma soundi, mutta jolla on myös rehellisesti pieni kunnioittava ripaus death-maustetta.

VANHAA JA UUTTA
Mausteista puheen ollen, jos death-maustetta on käytetty perusmausteena, pikantin aromin soppaan antaa originelli Death-nimisestä purkista sekaan annosteltu mauste aivan samoin kuin toisen tamperelaisen bändin Farmakonin kohdalla usein mainittu Opeth-aromi.

– Kumma juttu! Ja sekin, että ei ole edes ärsyttänyt vielä pätkääkään. Onhan se selvä, että johonkin pitää aina verrata ja jos vertauskuva on Death, niin sehän meille passaa. Ovathan ihmiset laukoneet myös vertauskuvia mitkä eivät pidä niin paikkaansa. Mielipiteitähän löytyy tasan niin paljon kun kuuntelijoitakin, joten jokainen vetää oman johtopäätöksensä meidänkin musiikistamme ja näkee sen omalla tavallaan, Toni analysoi.

Monen muun debyytin lailla Watch Us Detoriate sisältää suurelta osin jo demoajoilta tuttua materiaalia. Vanhan kansan sanonta vanhassa vara parempi kuvaa Crystalicin kohdalla hyvin debyytin sisältöä josta Toni on samaa mieltä.

– Osa vanhoista biiseistä on taattua Crystalic-kamaa, vaikka materiaali on tehty vuonna 2004 ja onhan siellä uudelleen herätetty biisi Soulstabbed jo vuodelta 2002. Sääli ne olisi ollut heittää romukoppaan, sillä tyylisuunta ei ole niin radikaalisti muuttunut etteikö niitä olisi voinut käyttää. Tietysti uusi materiaali on aina uutta ja kehitys kulkee eteenpäin, mutta tälle debyytille saatiin hyvä toimiva kokonaisuus näillä yhdeksällä biisillä.

– Ei tässä nyt vielä paineita ole seuraavaa levyä varten. Muutama uusi viisu on jo vireillä, joten suunta uudelle levylle on pikkuhiljaa löytymässä. Täytyy vain luottaa että matskua tulee sitten kun on sen aika ja fiilikset ovat kohdillaan sävellystä ajatellen. Väkinäiseen poukkoiluun on turha ryhtyä.

Kuinka tärkeitä ja kimurantteja on sitten bändin lyriikoiden anti Frank?

– Sanoitukset ovat yhtä tärkeät meille kuin itse musiikki. Teksteissä pitää olla ajatusta ja jokin koukku. Watch Us Detoriate ei ole konseptialbumi, mutta kun mietin levyn nimeä ja luin sanoitukset biisijärjestyksessä läpi, huomasin että lyriikat pyörivät saman synkähkön aiheen ympärillä. En vain osaa kirjoittaa happyhappyjoyjoy-sanoituksia. Vain yhdessä biisissä eli Faith Redefinedissa on onnellinen loppu. Tai sitten ei, riippuu kuulijan tulkinnasta. Muissa rappeudutaan ja kunnolla. Nupin toiminta ja siitä aiheutuvat kierommat seuraukset ovat sanoitusten lähteenä pohjaton kaivo.

Julkaistu Inferno #47/2007