Inferno #88/2011

Consciousness Removal Project

The Last Season

Omakustanne

3,5 Viime vuoden toiseksi viimeisessä Infernossa #81 harjoitin sangen positiivishenkistä kritiikkiä Antti Loposen yksinään kipparoiman CRP:n edellistä Do You Ever Think It's the End of the World? -julkaisua kohtaan ja sama laulu jatkuu yksinkertaisen tyylikkäisiin kansiin puettua seuraajaa kohtaa. Merkittäviä musiikillisia muutoksia ei vajaassa vuodessa ole tapahtunut, vaikka maestron visio tuntuukin hiukan rauhoittuneen ja samalla myös jalostuneen astetta pidemmälle.

Jos viimeksi toivoin ääripäiden venyttämistä kauemmaksi toisistaan, on näin The Last Seasonilla myös tehty. Rauhallisempaa tunnelmointia on aiempaa selkeästi enemmän ja nämä osuudet toimivatkin huomattavasti paremmin verrattuna ärjympään ja raskaampaan ilmaisuun niin laulu- kuin sävellyspuolellakin. Yhden tamperelaisen näkemyksen ja osaamisen määrä on kuitenkin tälläkin julkaisulla vakio, joskaan ei toivotulla tavalla aiempaa suurempi.

Consciousness Removal Projectin eko-post metal on tyylipuhdasta genreuskollista musiikkia, ja tässä piileekin sen suurin ongelma. Sinällään tyylikäs ja hyvin toteutettu materiaali seuraa yhä edelleen turhan uskollisesti pioneerien viitoittamia uria, kun rajojen yli tuntemattomiin suuntiin toivoisi sinkoiltavan rohkeammin. Nyt projektin metalli on etuliitteen mukaisesti toistuvan jälkijättöistä, ei sitä eteenpäin vievää.

Hamferð

Vilst er síðsta fet

Tutl

3 Eksotiikkaa fär-saarelaisen Hamferðin EP.ltä on turha odottaa, sillä se kuulostaa juuri siltä miksi se tarkemmalla tutkimisella paljastuukin: uransa alkuvaiheessa olevan yhtyeen ensimmäiseksi viralliseksi julkaisuksi. Jälki ei missään nimessä ja millään tasolla ole köppästä, ainoastaan turhan neutraalia, vaikka jonkinlaista näkemystä omasta tyylistä tuntuukin olevan.

Reilun puolen tunnin yhteismittaa kellottavat neljä kappaletta ovat lähinnä perinteisen doom/death metalin suuntaan kallistuvaa laahausta, joka tuoksuu vahvasti 90-luvun puolivälille jolloin vastaavia bändejä tuntui putkahtelevan lähes joka maasta. Biiseissä on tyypillistä tuomiomittaa, mutta myös mielenkiintoa ylläpitävää joskaan ei aina täysin sujuvasti sovitettua vaihtelua. Kun puhtaat laulut irtoavat solistilta vallan mukavasti eikä säästeliäästi käytetyistä ärähtelyissäkään vikaa ole, genren peruselementit on orkesterilla pitävästi hanskassa.

Ehkä yhtyeen olisi kuitenkin pitänyt tehdä vielä toinenkin demo, sillä nyt vasta kolmen vuotta musisoinut porukka on selkeästi raakile, joskaan ei mikään mätä hedelmä. Kirpeän makeaan passiohedelmään verrattuna Hamferð vastaakin Granny Smith omenaa.

Witchgrave

The Devil's Night EP

Metal Inquisition

3,5 80-luvun palvonta elää ja voi hyvin rakkaassa länsinaapurissamme, eikä osaamisestakaan tunnu puutetta olevan on genre mikä hyvänsä. Witchgraven tyyliksi on valikoitunut 80-luvun alkupuolen heavy metal ja oletettavaa on, että Iron Maidenin debyytti sekä Killers ja Acceptin Breaker ja Restless And Wild kasetit ja vinyylit ovat kaksikon soittimissa kuluneet lähempänä kymmeniä kuin muutamia vuosia.

Tyylikkäästi ja kiehtovasti bändi kappaleensa hoitaa, vaikka esikuville uskollisen, köppäisen ja diskanttivoittoisen soundimaailman olisi jämäkämmäksikin voinut miksata. Kitarasoolot lähtevät varsin komeasti, kertosäkeissä on simppeliä tarttuvuutta ja synkähkö Mercyful Fate -tyylinen ilmapiiri tuo oman kiehtovan lisänsä kokonaisuuteen. Vaikka myös kuusi- ja nelikielisistä instrumenteista vastuussa oleva vokalisti Joakim Nordberg olekaan mikään kultakurkku, on herran karuhko ja yksiulotteinen ääni silti hyvin osuva tulkitsemaan mm. Eyes of the Undead ja Satanic Slut -nimisiä kappaleita niiden vaatimalla tavalla.

Witchgraven neljän biisin pelinavaus on hyvä ja hymyilyttävä, mutta parannettavaa löytyy kyllä, mikäli mahdollisesta täyspitkästä haluaa tehdä nasevan toimivan kokonaisuuden.

Wolfhead

Wolfhead

Doomentia

4 Kuinkahan monta yhtyettä maailmassa onkaan perustettu (ja hajotettu) alkoholin vaikutuksen alaisena? Espanjalainen Wolfhead lukeutuu joukkoon ja tästä voi etanolille olla pikkaisen kiitollinenkin. Sekavan ja rankemman metallin taustan omaavan yhtyeen debyytti kun on mukavan leppoisaa ja vaihtelevaa stoner/doom metal hybridiä, josta löytyy vähän kaikkea.

Ensikuunteluiden perusteella reilu puolituntinen vaikuttaa hiukan linjattomalta ja raakilemaiselta, mutta yhtäällä se myös kiehtoo ja pakottaa toistuviin pyöräytyksiin. Tarkempi tutustuminen puolestaan paljastaa albumi vahvuudeksi juuri sen sopivan rosoisen otteen ja kuuden yksilöinäkin toimivien kappaleiden keskeneväiset eroavaisuudet.

Aloitusraita Journey by the Shaman's Hand leijailee leppoisasti, kun taas sitä seuraava Cul de Sac yllättää iskemällä ison ja todella vauhdikkaan rokkivaihteen silmään. Sons of Asgard ja Doomed Faith ovat puolestaan pidempikestoista ja raskaampaa doom osastoa ja Wolfhead taas neljän edeltäjänsä tyylit yhdistävä, mutta maistuvasti koostettu sekasotku. Jopa päätösralli, puhtaasti akustinen Pink Floyd laina Wish You Were Head, istuu ihme ja kumma kyllä täysin luonnollisesti osaksi kokonaisuutta.

Wolfheadin salaisuus ja vahvuus piilee sen spontaanilta kuulostavassa sävellystyössä sekä siinä, että se lähestyy soittamaansa musiikkia täysin sen edustaman genren ulkopuolelta. Toivon mukaan se pystyy säilyttämään lapsenomaisen intonsa sekä tyylisäännöistä piittaamattoman asenteensa myös seuraavalla julkaisulla.

Whitesnake, Helsingin Jäähalli 6.6.2011

Kaiken kukkoilurockin isän keikkaa oli saapunut todistamaan suorastaan hämmentävän paljon porukkaa, vaikka kyseessä oli maanantaiehtoo ja kuumansykkivä festarikesä juuri alkamassa, etunenässä saman viikon lopussa Tampereella vietettävä Sauna Open Air.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #87/2011

Brian Robertson

Diamonds And Dirt

SPV

2,5 Tyylikkäästä kitaroinnistaan Thin Lizzyn kovimmilla albumeilla tutuksi tullut Brian ”Robbo” Robertsonin tyylitaju ei ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään, sen jos minkä herran sekalaisista lähteistä koottu debyyttisoolo todistaa. Diamonds And Dirtin Amerikan makuinen ja blues-vivahtainen kevyt rock soi hillityn letkeästi alusta loppuun, vaikka joukosta löytyy mm. alunperin pari Phil Lynottin säveltämää Thin Lizzy coveria.

Niin tasaisen vahva ja korville hemmotteleva kokemus kuin albumi onkin, se rauhoittaa ja turruttaa kuin Valiumin musiikillinen vastine. Mikään ei ärsytä, kaikki on mukavaa ja elämä tuntuu hymyilevän ilman minkäänlaisia myötä- tai vastamäkiä. Fiiliksistä riippuen musiikki voi hyvinkin puolustaa paikkansa laiskanpulskeina ja tyytyväisyyttä tihkuvina hetkinä, mutta useimmiten todennäköisin käyttökohde olisi ideaalimaailman jonotus- tai hissimusiikki.

Forgotten Tomb

Under Saturn Retrogade

Agonia

3,5 Eipä pääse Forgotten Tomb viidennelläkään albumillaan eroon viittauksista vanhempaan Katatoniaan, vaikka omaa onkin musiikissa huomattavasti enemmän kuin lainattua. Mustasta metallista ei siitäkään ole paljoa enää jäljellä, sen verran rullaavan melodisesta ja rosoista suuntaan jos toiseenkin kurkottavaa melankoliaa sisältävästä hidastelusta levyllä on kysymys.

Ilahduttavan orgaanista ja originellia musiikkia italiaanot työstävät läpi koko levyn. Kappaleista löytyy järjestään ovelia ratkaisuja ja näennäisestä rönsyilystään huolimatta ne pysyvät hyvin kasassa. Sopivasti modernisoitu ja tyylitelty vanha The Stooges hitti I Wanna Be Your Dog ei sekään ihme kyllä ponnahda tyylirikkona esille, vaan istuu tunnelmaltaankin muun materiaalin sekaan kuin koira käskystä.

Under Saturn Retrogade tarjoaa miellyttävän, joskaan ei kaikista unohtumattomimman kuuntelukokemuksen. Sen verran levy kuitenkin kiehtoo, että osaksi levykokoelmaa se ei pääse hautautumaan.

Uriah Heep

Into the Wild

Frontiers

3 Hurjan hipille on nostettava kuvitteellista päähinettä, sillä harva 60-luvulla aloittanut rock orkesteri on jaksanut vuodesta toisteen keikkailla ja julkaista aina välillä levyjäkin. Semminkin kun 70-luvun alkupuolen albumien jälkeen ei suuremman yleisön tietoisuuteen nousseita klassikkoja ole syntynyt edes biisitasolla eivätkä keikkapaikatkaan ole olleet klubeja kummoisempia.

Heepin 23. studiolevyn startti varsin tyhjänpäiväisellä rallatuksilla Nail to the Head & I Can See You ei ole häävi, mutta onneksi urku aukenee kirjaimellisestikin jatkossa isommalleen ja hän pistää iloisesti hammondilla! Loppulevyn yhdeksän kappaletta ovatkin sitten pätevää ammattitaitoista työnäytettä, joka on paikoitellen yllättävänkin heviä ja satunnaisemmin jopa selkeämmin 70-luvulta tuoksahtavaa heavy rockia.

Mukiinmenevästä kokonaisuudesta huolimatta Into the Wild ei silti nouse lähellekään orkesterin kärkikymmenikköä, mutta onpahan kelpo osoitus veteraanien ainakin osittaisesta luomisvoiman säilymisestä sekä oman ajattoman tyylin suvereenista hallitsemisesta vielä vuonna 2011.

Stench of Decay löyhkää vanhalta liitolta

”Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?” kysyi Reijo Mäen jännitysromaanien yksityisetsivä Jussi Vares elokuvassa Jäätynyt enkeli. Samaa voisi kysyä kalmanhajuista vanhan koulukunnan death metalia veivaavan Stench of Decayn kitaristilta Rami Simeliukselta.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Cause for Effect "Progressive And Minimalist Recording" (omakustanne)

01. Forester 031
02. Servitor
03. Classic Galaxy
04. Not Ok Radioactive Situation
05. Slug Situation
06. Hypnoconsultism
07. Headless 200
08. Diplomat 6
09. Apparatus
10. Multism
11. L=22
12. M=24
13. Reactor 4
14. The Pulsator
15. Thermo Saurén
16. Euro-Sys
17. Compact Mutineer
18. Compact Pioneer
19. Compact And Impact
20. Prosedure Has Started
21. Iron Repertuary
22. Brutal Prog And Post Minimalist
23. Decimation
24. To Open The Door
25. Aerolimited Pistol

Total playing time: 19:31

www.causeforeffect.org
Facebook

Cause for Effect on duo-muotoisena aina esittänyt musiikkia, josta voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni erittäin vähän. Tämä ei kuitenkaan haittaa niin millään tavalla kuuntelua ja mikä parasta, CfE:n musiikista tulee takuuvarmasti aina hyvälle tuulelle. Ei niinkään siksi, että sen lyhyet, tyypillisesti alle minuutin mittaiset tekniset fuusio-jazz-grind örähtelypöräytykset kuulostavat hassuilta, vaan lähinnä siksi, että kaksikko osoittaa kuinka musiikkia voi lähestyä ja tehdä täysin kokonaisvaltaisen omaehtoisesesti rajoja rikkoen. Näennäisen yksinkertaisesti, mutta silti erittäin monimutkaisesti aina kansitaiteista ja sanoituksista lähtien.

Viime vuonna ilmestyneeneltä "Progressive And Minimalist Recording" EP:ltä on puukorvan kymmien kuuntelukertojen jälkeenkään turha yrittää erottaa biisejä toisistaan, mutta alle 20 minuuttia on joka tapauksessa erittäin sopiva annos ajattelee sitä sitten kokonaisuutena tai 25 erillisenä kappaleena.Siinä missä äänimaailma tuntuu aiempia julkaisuja huomattavasti lämpimämmältä, selkeämmältä ja erottelevammalta, tuntuu taas itse musiikki menneen entistä kiharemmaksi, käsittämättömämmäksi, mutta myös monimuotoisemmaksi. "0+1=01" -albumilta tutun "Neutral Metron" kaltaisia minihittejä ei tältä minijulkaisulta ikävä kyllä kuitenkaan löydy, ja astetta kuuntelijaystävällisempi ja tarttuvampi materiaali olisikin ollut tervetullutta.

Vaikka periaatteessa onkin aivan sama mitä julkaisua orkesterilta kuuntelee, puolustaa EP silti paikkaansa nykyajan homogeenisten ja mitäänsanomattomien julkaisujen aikana. DIY-asennetta kun ei koskaan voi olla arvostamatta tarpeeksi.

Päivää piristävät ilmaiset näytelataukset yhtyeen kotisivuilta

Arvosana: MMM+

Osta Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #86/2011

Hell

Human Remains

Nuclear Blast

3,5 Tokkopa on kovinkaan moni odottanut lähes 30 vuotta sitten perustetun Hellin ensialbumia, jonka julkaisun piti tapahtua jo 80-luvun puolivälin tienoilla, saati on edes tietoinen tämän brittibändin olemassaolosta ennen tai jälkeen comebackin. Nuclear Blast uskoo okkultistisen musiikkibuumin myötävaikutuksella Sabbat-mies/tuottaja Andy Sneapilla vahvistettuun koplaan julkaisemalla vanhoja kappaleita modernisoituina versioina sisältävän täyspitkän, jolta onneksi löytyy myös lihaa luiden ympäriltä eikä pelkkää tyhjänpäiväistä kulttihypeä.

Hell tuntuu ammentavansa aiheensa pikemminkin King Diamondin mestarillisesti käsittelemistä perinteisimmistä kauhuaiheista kuin varsinaisista salatieteistä, ja karkeasti yhteneviä suuntaviivoja voi vetää myös musiikin puolella, etenkin mitä tulee usean kappaleen sisältämiin alkusoittoihin. Muutenkin musiikki on varsin helposti ja ainoastaan positiivisessa mielessä tunnistettavissa vahvasti 80-lukulaiseksi, joskin modernin, selkeän ja raskaan tuotannon myötä osa alkuaikojen oletettavasta mystisestä ilmapiiristä onkin jäänyt kauas historian hämäriin. Kappaleiden alkuperäiset versiot sisältävä tuplajulkaisu onkin epäilemättä varsin kiinnostava tapaus antamalla vertailupohjaa kuin ajan kuvaakin mitä heavy metal oli niin musiikillisesti kuin tuotannollisestikin ennen ja nyt.

Mitään kovinkaan unohtumatonta tai legendaarista Hell ei esitä, mutta jokin siinä kuitenkin omalla tavalla kiehtoo ja ilahduttaa. Osuvan kliseisen ja demonisen 66min6sek lukeman kellottava kokonaisuus on turhankin tuhti paketti, mutta ilman varsinaisia huteja ja hittejä levyä jaksaa pyöritellä useamminkin jos ei nyt kokonaan, niin ainakin osittain.

Wolf

Legions of Bastards

Century Media

3 On ikävää huomata, että niinkin taidokas bändi kuin Wolf taantuu levy levyltä hyvän startin antaneen albumikolmikon jälkeen. Tympeähkön The Black Flamen (2006) jälkeen Ravenous (2009) oli jo muutamalla kovahkolla hitillä varustettuna askel lupaavaan suuntaan, mutta Legions of Bastards on selkeä harppaus alaspäin kohti keskitason upottavaa suota.

Orkesterin kuudes albumi on yllättävänkin samasta puusta veistettyä kaikessa hidas ja keskitempoisuudessaan eikä latteahkoista kertosäkeistäkään tahdo erovaisuuksia löytyä. Yleistunnelma on harmittavan ponneton, etenkin jos vertaa esimerkiksi edeltäjän useampiin Hail Caesarin kaltaisiin nyrkinnostattajiin. Levyn yhdestätoista kappaleesta kovimmat saavat korkeintaan jalan hieman vispaamaan, mutta muu osa kropasta ei seuraa.

Niklas Stålvind ja Johannes Axeman kitaristikaksikolla on epäilemättä edelleen taitoa ja näkemystä jäljellä kirjoittaa moderniin muottiin sovitettua aidon rehellistä heavy metallia, sillä ohikiitäviä hienouksia on edelleen kuultavissa. Keskinkertaisuudessaankin Wolf on silti kovempi kuin monet muut samaa raskasta sarkaa kyntävät, mutta varsinaiseksi meriitiksi sitä ei vielä oikein voida orkesterille suoda.

Septicflesh "The Great Mass" (Season of Mist) 20.4.2011

CD, CD+DVD, LP sekä kirjamallinen spesiaaliversio 2CD+DVD

01. The Vampire From Nazareth
02. A Great Mass Of Death
03. Pyramid God
04. Five-Pointed Star
05. Oceans Of Grey
06. The Undead Keep Dreaming
07. Rising
08. Apocalypse
09. Mad Architect
10. Therianthropy

Total playing time: 43:35


www.septicflesh.com
http://www.facebook.com/septicfleshband

Tekstin kirjoittaminen vuonna 1990 aloittaneen kreikkalaisen Septicfleshin kahdeksannesta täyspitkästä on viivästynyt pahasti, mutta syyttää ei voi lähes täysin sanattomaksi jättävää musiikkia, vaan ainoastaan omia kiireitä ja inspiraation väliaikaista katoamista. Orkesterin täysin uniikki musiikki on ollut rakasta aina alkun "Mystic Places for Dawn" (1994) ja "Esoptron" (1995) -albumeista lähtien jopa siinä määrin, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun alkupuolella saakka tuli toimittua yhtyeen virallisten kotisivujen luojana ja ylläpitäjänä.

"The Great Mass" on levy, jollaista ei ole koskaan tehty metallin puolella, ainakaan lähellekkään yhtä onnistuneesti. Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana moni poppoo on kokeillut taitojaan sinfonisen metallin parissa aina power metalista black metaliin ja yrittänyt jopa liittää oikeita sinfoniaorkestereita osaksi omaa musiikkiaan, mutta harva siinä on kuitenkaan kovinkaan kummoisesti onnistunut. Äärimetallin puolella Dimmu Borgirin turhaan parjattukin "In Sorte Diaboli" (2007) oli jo oikeinkin hyvä kaikessa "soundtrackmaisyydessään", mutta Septicfleshin uutukaiseen verrattuna se jää joka saralla täysin lähtöruudukkoon

Levy on niin soundeiltaan kuin totetukseltaankin todella massiivinen ja jyhkeä kuultavaa, jossa laajalti mutta äärimmäisen tyylitietoisesti niin sävelletyt kuin sovelletut orkestraatiot ovat täysin olennainen osa musiikkia. Levy ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa pompöösimäiseen ja tyhjänpäiväiseen isotteluun, vaan sen täydellisesti balansoiva metallinen puolikin on ajoittain melkoiseen piiskaukseenkin yltyvää, uhkaavan tummaa ja jylhää äärimetallia, joka pääsee myös ylpeilemään hienoilla melodioillaan ja monipuolisuudellaan. Sinfoniaorkesterin ja bändin välillä vallitsee täydellinen sovituksellinen symbioosi, jollaisesta em. maailman tunnetuin ja myyvin black metal -yhtye voi vain unelmoida niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Kiekko ei sisällä tippaakaan ällömakeaa karkkia tai juustoa, vaan aitoa ja maistuvaa asiaa koko 43+ minutiin keston ajan.

Myös albumin erikoisversiot puolustavat paikkaansa paremmin kuin hyvin. Mukana tuleva bonus DVD sisältää nimittäin mm. 5.1 miksauksen koko albumista, joka hyvinkin saattaa nostaa kuuntelukokemuksen kokonaan uudelle tasolle olettaen, että sopiva kotiteatterilaitteisto taloudesta löytyy. Myös tyyriin puoleinen kirjamallinen spesiaaliversio paljastuu sisällöltään erittäin kiinnostavaksi:

This limited collector's art book includes music scores by Christos Antoniou, and artworks, photographs and paintings from Seth Siro Anton for SEPTICFLESH. It is printed on high quality paper with a full colour cover and a dust jacket with different image that unfolds to a 98cm x 55cm poster with cold foil printing. The second CD is exclusive to this edition and contains the orchestral versions of the following songs, recorded by the FILMharmonic Orchestra of Prague:

1. The Vampire from Nazareth
2. A Great Mass of Death
3. Mad Architect
4. Pyramid God
5. Oceans of Grey
6. The Undead Keep Dreaming
7. Apocalypse
8. Five-Pointed Star
9. Persepolis

"Persepolis" originally appears on 2008's "Communion" album. The choirs of its orchestral version are sung in French, and other languages such as Italian and German can be heard on this bonus CD.

Kun orkesterista löytyy sekä täysin oman tunnistettavan tyylinsä luonut taitelija sekä klassista säveltämistä opetellut virtuoosi, noussee nämä yhtyeen tunnusomaisiksi nousseet elintärkeät elementit entistä paremmin tukemaan kokonaisuutta juurikin tällä erikoisjulkaisulla. Hintansa väärti uskon vahvasti.

"The Great Mass" on albumi, joka osoittaa vääräksi "sitten 90-luvun alkupuolen ei metallissa ole tehty juurikaan mitään uutta ja todella innovatiivista" -teesini. Levy on tulevaisuuden klassikko jo ilmestyessään.

Levy kuunneltavissa viikon ajan Infernon nettisivuilla ja taustalukemiseksi voi suositella Matti Riekin tekemää 4.5/5 arviota, joka on alunperin ilmestynyt Infernon numerossa #85/2011.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Thenceä kiinnostavat kivetkin

Thencen yhdestä lähes tunnin mittaisesta kappaleesta koostuva debyytti on melkoinen järkäle, vaikka se on tunnelmaltaan pikemminkin ilmava kuin äärimmäisen raskas. Fiilispohjalta sävelletyssä musiikissa tärkeintä on nimenomaan erilaisten tunnetilojen herättäminen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Year of the Goat "Lucem Ferre" MCD (Van Records) 11.5.2011

1. Of Darkness
2. Vermillion Clouds
3. Dark Lord
4. Lucem Ferre

Total playing time: 21:24

www.sureshotworx.de/index.php?pg=1824

Tummemmista 60- ja 70-lukujen musiikillisista syvyyksistä ja salatieteistä ammentava uusi tulokas Year of the Goat tuntuu heti ensijulkaisullaan tietävän tasan tarkkaan mitä ja ennen kaikkea miten se itseään ilmaisee. Coven ja Black Widow sekä muut psykedeelisetkin aikalaiset ovat yhtyeelle ilmeisen tuttuja eikä Black Sabbath ja Pentagram vieraita ole nekään.

Osin Griftegård-jäsenistöä sisältävä YotG ei ole mitenkään raskas saati hidas bändi, vaan jopa vaikutteidensa aikakaudelle tyypilliseen tapaan näinnäisen kepeä, jota luomumainen tuotanto korostaa oivasti. Erittäin tyylilitajuisesti sävelletyt ja soitetut kappaleet pohjautuvat nimenomaan rockiin, josta löytyy myös progressiivisia sävyjä kuten "Vermillion Clouds" hyvin osoittaa. Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö
musiikki vetoaisi nimenomaan metallisteihin siinä missä tunnetuksi aiemmin jo itsensä tehneet Graveyard, The Devil's Blood tai Witchcraft, joiden suuntaan voi halutessaan vertailukohtia vetää.

Tunnetasolla taas musiikissa on kiehtovan tumman melankolista ja syleilevää tunnelmaa, jota voi halutessaan kuvailla alan piireissä trendikkäällä occult-sanalla. Bändi kuitenkin kuulostaa sen verran aidolta ja hyvältä, että puheet trendien perässä juoksemisesta voi unohtaa ihan suosiolla jo lähtökuoppiin. Vaikka minijulkaisun kolme varsinaista kappaletta, joista yksi on muuten kevyesti alkuperäisen pesevä lainaversio Sam Gopalin 60-luvun lopussa säveltämästä ja Lemmyn tulkitsemasta "The Dark Lord"-kappaleesta, sekä levyn päättävä lyhyehkö "Lucem Ferre" -instrumentaali ovatkin keskenään varsin erilaisia, muodostavat ne silti erittöin eheän ja monipuolisen kokonaisuuden ilman ainuttakaan heikkoa lenkkiä.

YouTube tarjoaa maistiaista yksinkertaisen huikeasta "Of Darkness" -avausraidasta, joka on samalla levyn ehdoton hitti. Solisti Thomas Eriksson osoittaa biisissä olevansa hieno tulkitsija ja sama vahva linja jatkuu myös levyn muissa kappaleissa.



"Lucem Ferre" on saatavana kalliihkon MCD:n lisäksi myös MLP:nä. Täyspitkää on luvattu vuodelle 2012 ja tämän julkaisun perusteella odotukset muodostuvat suuriksi. Suomesta Year of the Goatin tai muiden vastaavien retro-yhtyeiden ei voisi kuvitellakaan tulevan, ikävä kyllä.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #85/2011

Benedictum

Dominion

Frontiers

2,5 Amerikan ihmemaassa tuottajat voivat tienata työstään huikeita taalamääriä ja lopputulosten valossa osalle se heistä suotakoonkin. Taalanipun sijasta Benedictumin kolmannen albumin tuottanut Ryan Greene sietäisi saada kynsilleen, sillä levyn 62:sta minuutista hänen olisi pitänyt karsia noin puolet pois, sillä täytemateriaalia kokonaisia biisejä myöten on levyllä luvattoman paljon. Myös miksauksestakin vastannut Ryan sietäisi niinikään saada sapiskaa, sillä pintaan nostettu bassorumpu kumisee todella ärsyttävän dominoivasti etenkin levyn alkupuolella, eikä syyttävää sormea voi oikein kohdistaa omaan stereojärjestelmäänkään.

Itse musiikilliset lähtökohdat bändillä on kyllä varsin hyvin hanskassa, sillä vokalisti Veronica Freemanilla on erittäin vahva, kantava ja kiehtova ääni ja Rage for Order-Operation Mindcrime ajan Queensrycheä etäisesti muistuttavissa kappaleissa on paljon hyvää, mielenkiintoista ja haastavaakin kuunneltavaa. Jos yhtye vain saisi itse tai ulkopuolisella avulla fokusoitua osaamisensa paremmin, saattaisi jälki olla todella vakuuttavaa. Nyt huonosti tai kokonaan väärin tehdyt asiat kumoavat musiikin kaikki hyvät puolet taannuttaen kokonaisuuden keskinkertaiseksi.

Legend

Legend LP

Svart

3,5 80-luvun alussa pari täyspitkääkin julkaissut Legend vaikuttaa olevan melkoisen suppean piirin NWOBHM-legenda tai sitten olen itse lähipiirini kanssa vain tietämättömyydessämme autuaita ja tuskattomia. Julkaisun arvoa tai merkitystä sen tuntemattomuus ei kuitenkaan vähennä.

Legendin debyyttiin tutustuminen tekee selväksi miksi yhtyeen tunnettavuus tai merkitys genressään on yhtä piskuinen kuin orkesterin kotipaikka Jerseyn saari. Bad Girlin tai Torturen kaltaiset raskaammin rullaavat heavy metal rallit jäävät hieman puolivillaisiksi eikä Negligencen tai Hiroshiman tapaisista kappaleista tahdo löytyä riittävän raskasta ja hämäräperäistä tunnelmointia kuin satunnaisesti. Aikakaudelle varsin ominainen köpöttelevä soitto sekä sovitukset ja pelkistetyn live-henkinen soundimaailma ovat kuitenkin aina yhtä kiehtovia seikkoja ja varsinaista lepoa korville nykyajan ahdetussa ja kylmässä digitaalisessa maailmassa.

Avattavat paksut kannet lyriikoineen sekä 180 gramman vinyyli ovat yksinkertaiset mutta taatun korkeatasoista laatua, josta onkin tullut Svartin tavaramerkki. Itse kun tekee saa juuri sellaisen kuin sattuu tulemaan. Tämän pääasiassa vinyylijulkaisuihin keskittyneen turkulaisen levy-yhtiön tapauksessa tähän sanontaan voi onneksi aina luottaa.

Thence

These Stones Cry from the Earth

Blackbay

4,5 Shade Empire kaksikon Juha Sirkkiän ja Erno Räsäsen synnyttämä Thence mahtailee debyytillään yhdellä 57 minuuttia kellottavalla raidalla, jonka kuunteleminen vaatii ja ansaitsee keskittymistä sekä toistoja. Teoksen omaksumista helpottaa kuitenkin sen varsin selkeä jakautuminen kahteen pääosaan kokonaisuuden puolivälin tienoilla sekä näiden pääteosten hienovaraisempi pilkkoutuminen muutamaan eri osioon.

Massiivisuudestaan huolimatta yksilö on erittäin eheä ja varsin vaihteleva. Periaatteessa kyse ei ole mistään ylen kompleksisesta ja progressiivisesta opuksesta, vaan näennäisen yksinkertaisesta tunnelmoinnista, joka kuitenkin paljastaa itsestään uusia tyylikkäitä puolia kerta toisensa jälkeen. Kokonaisuuden toimivuudesta kertoo jotain se seikka, että levy olisi epäilemättä tylsä, jos se koostuisi kymmenestä normaalimittaisesta ja rakenteellisesta samalla tyylillä sävelletystä kappaleesta.

Saatekirjeessäkin musiikin vertailukohtana mainittu Anathema kuuluu paikka paikoin hyvinkin vahvasti läpi ja sitä kautta myös nimetyt Porcupine Tree ja Pink Floyd. Liian häiritsevä tekijä tämä ei kuitenkaan ole, etenkin kun lopputulos on näinkin hyvän kuuloista. Hyviltähän aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. These Stones Cry from the Earth on erittäin kiehtova ja mukaansa imaiseva julkaisu, joka kuitenkin jättää vielä hieman petraamisen varaa matkalla täydellisyyteen.

Turmion kätilöt

Perstechnique

Osasto-A

4 Turmion kätilöt ovat koko uransa aikana noudattaneet sanontaa kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Levyjä ja keikkalippuja ostavat yleisö on tykännyt, edellinen levy-yhtiö, media ja osa keikkamyyjistä sen sijaan ei. Täysin omaehtoinen perse edellä puuhun kapuaminen on kuitenkin kannattanut, vaikka helpoin tie se ei varmastikaan ole ollut.

Kaikkien edeltäneiden TK-täyspitkien suurin ongelma ollut joko raakilemaisuus tai suunnaton epätasaisuus. Edeltävä USCH! (2008) oli heikko tuotos millä mittapuulla tahansa mitattuna, Pirun Nyrkistä (2006) olisi saanut kovan EP ja Hoitovirhe-debyytillä (2004) tyyli ja toteutus oli vielä

suurelta osin hakusessa. Perstechniquella näitä ongelmia ei ole, albumi on tasaisen vahva, raskas ja tarttuva peitoten helposti ulkomaan vastaavuuden Painin parit viimeiset ideaköyhät julkaisut. Etenkin levyn aloituskolmikko on jo nyt taattuja keikka- ja radiohittejä, jos nykyiset radiokanavat eivät perseilisi linjanvetoineen ja puhkisoittolistoineen nykyisellä tavalla.

Jos jotain negatiivista haluaa hakemalla hakea, häiritsee edelleen idea muutaman englanninkielisen veisun upottamisesta muuten kokonaan kotimaisella kielellä tehtyjen joukkoon samoin kuin lyriikoiden tason ailahtelevuus. Nämä silti ovat pikkuvikoja, kun materiaali muuten saa 100+ kiloa miesenergiaakin ottamaan koska tahansa muutaman tanssiaskeleen, vaikka selvä mies ei tanssi -oppi onkin muuten iskostunut syvään. Shake that pers baby!

Whitesnake

Forevermore

Frontiers

3,5 Ammattimiesten työnjälkeen voi yleensä aina luottaa, ja niin on Forevermorenkin kanssa, mutta musiikin puolella immateriaalista ja vaikeasti määriteltävää ekstrafiilistä ei kokeneet kehäketutkaan pysty tyhjästä nyhjäisemään. Tunnistettavasti hard rockin ykköskukko edelleenkin elostelee ja letkeästi amerikan malliin tehdyt kappaleet yhä rullaavat, mutta hivenen hengettömältä osa materiaalista kuitenkin kuulostaa aivan kuten sounditkin.

Ei kukaan tosissaan enää voi odottaa yhtyeeltä alku-aikojen mestarillisia bluesin ja raskaan rockin sekoituksesta syntyneitä iskusävelmiä saati iljettävästi daddy rockiksi parjattujen 80-luvun lopun albumien kaltaista radioaallot täyttävää hittirokkia. Skeptisyydestä huolimatta kolme vuotta sitten ilmestynyt paluukiekko Good to Be Bad oli yllättävänkin hyvä ja pirteä esitys yhtyeeltä, joka on tehnyt levy toisensa jälkeen rakkaudesta ja beibeistä laulamisesta suoranaista taidetta. Niin paljon kuin helposti omaksuttavasta ja kuunneltavasta Whitesnaken 11. studioalbumista haluaisikin pitää, jää se silti rintakarvojen mitalla jälkeen edeltäjästään.

Musiikki on täysin tuttua ja turvallista vanilijaa rivakammin kulkevine ralleineen kuin hempeämmin anna mulle lovee -tyyppisine slovareineen. Juuri siksi se tuo väkisinkin enemmän mieleen toimivan ja pitkäkestoisen mutta intohimoa hieman kadottaneen parisuhteen kuin joka pyrstön perään tiirailevan ja mouruavan kollin. Molemmissa on kyllä puolensa, mutta Whitesnaken tapauksessa mitä härskimpi, sen parempi.

Zuul FX

The Torture Never Stops

XIII Bis

3 Tasan arvosteluasteikon puoliväliin asettuneeseen Live Free Or Die -albumiin (2007) verrattuna The Torture Never Stops on pieni kohennus. Mitään olennaista muutosta tahi kehitystä ei silti ole tapahtunut, alavirejunttaus ja tarkka konehenkinen rytmittely tuo edelleen Fear Factoryn mieleen, mutta onpa mukaan hiipinyt myös ripaus Meshuggahia.

Zuul FX osaa jälleen painella oikeita nappuloita, mutta ei vieläkään oikealla tavalla. Kolmannen kiekon jääminen vahvan keskinkertaiseksi on ikävä tosiasia.