Paskaa vai vaihtoehto sille?

Paska, tuo kaikkien eläväisten tuottama usein ruskeahko ja haiseva kuona-aine ja tiuhaan käytetty synonyymisana kaikille huonoille asioille on ärsyttävää. Toki isommalla tarpeella käynnin jälkeen sen putsaaminen posliinialttarin laidoista ja pohjasta jurppii ja pistää miettimään, mitä tapahtuikaan sille pönttömallille, johon mainoksen mukaan *piip* ei tartu. Tämä pienoinen ongelma on kuitenkin täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja siksi harmistuminen on täysin turhaan. Pienellä vessaharjan sipaisulla ongelma on kirjaimellisesti helposti poispyyhitty. Huomattavasti enemmän verenpainetta sen sijaan nostaa sanan paska käyttäminen huolettomana adjektiivina.

Asian kuin asian luonnehtiminen paskaksi päästää sanojan liian helpolla ja samalla myös oikeuttaa näin tiukan kritiikin tai haisevan vastalauseen jättämisen täysin ilman perusteluita. Ja kuten kaikki vähänkään kritiikkiä antaneet tai saaneet tietävät, perustelematon palaute sisällöstä riippumatta on täysin turhaa. Pikkulapsetkin leikkivät tyypillisesti iloisena omilla jätöksillään nättejä kakkuja taputellen ja osaavat yleensä pahanilkisten kummien opettamana sanoa paska ensimmäisen parinkymmenen osaamansa sanan joukossa.

Paskominen on etenkin heteroseksuaalisten urospuolisten ihmisyksilöiden mielestä sen verran suurta tyydytystä tuottava toimenpide, että siihen tulee suhtautua asiaankuuluvalla hartaudella ja kunnioituksella. Sama pätee myös tuon sanan suusta ulostamisen kanssa, sitä ei koskaan pidä roiskaista huolimattomasti ilman että on valmis saattamaan päkistyksen loppuun asti pyyhkien huolellisesti sanan tuoman kritiikin jäljet tiukoin argumentein. Eihän takalistoakaan tule jättää huonolle pyyhkimiselle tai jarrujäljet ilmestyvät vaivamaan itsensä lisäksi myös lähipiiriä aivan kuten ilmoille päästetyssä huonossa arvostelussakin.

Nykyinen ammattimaisesti mutta harrastuspohjalta hoidettu työpaikkani Pommiradio (www.pommiradio.fi) julistaa itsevarmasti olevansa vaihtoehto kaikelle paskalle. Raskaaseen ja vaihtoehtoiseen musiikin soittamiseen 24/7-periaatteella keskittyvä ainoastaan Internetin kautta kuunneltava radioasemamme on taatusti ainakin vaihtoehto mille tahansa, laatusanojen käyttämisestä on vastuussa kuuntelijat. Näkemyksemme mukaan nykyinen raskaan musiikin tarjonta radiossa on ainoastaan nopeaa helpotusta suurille massoille tarjoavaa paskaa. Hyvää, raskasta ja vaihtoehtoista musiikkia tehdään nykypäivänä sen verran paljon, että ainoastaan pelkästään takuuvarmasti kansaan uppoavien ja viimeistään loputtomalla toistolla päähän taottujen hittien soittaminen tuntuu musiikinystävästä täysin käsittämättömältä. Formaattiradiot eivät suinkaan kuse raskaamman musiikin kuuntelijoita silmään, vaan paskovat suoraan härskisti korvaan.

Meillä Pommiradiossa jutut voivat olla joskus aidosti paskoja, mutta musiikki on taatusti aina sitä itseään eli timanttia. Viiden hyvinkin erilaiset taustat ja musiikkimaun omaava toimittajajoukkiomme takaa, että missään muualla et tule kuulemaan yhtä monipuolista ja runsasta tarjontaa raskaamman musiikin saralla on kyse sitten uusista yrittäjistä, vanhoista parroista, tuntikausia kestävistä artistihaastatteluista, erikoisohjelmista tai normaalista arkiaamuihin ja päiviin tarkoitetusta viihteestä. Mihinkään suuntaan emme kumarra, koska vanha kansakin jo tiesi, että silloin vain pyllistäisi vastakkaiseen suuntaan.

Suomalaiset ovat huonoja antamaan kritiikkiä, vaikka terve, lyhyestikin perusteltu palaute olisi enemmän kuin tervetullutta myös meille Pommiradioon niin kauan kuin sen sisältö on muutakin kuin ”paskaa”. Siinä nimittäin käy helposti niin, että uloste kaatuu vain omaan niskaan. Tärkeintä meidänkin toiminnan suhteen on kuitenkin avoin suhtautuminen ja harmaiden aivosolujen käyttö. Jos tuomiosi on silti ”paskaa”, Pommiradio ei yksinkertaisesti ole sinua varten. Muuten tervetuloa Pommiryhmäläiseksi!

Julkaistu Tuhma 02/07

Inferno #49/2007

Alcest
Souvenirs D'un Autre Monde
Prophecy

3 Viattomuus, lapsuusmuistot, täydellinen harmonia ja satumaailmat harvemmin kohtaavat black metalissa, mutta niin vain Alcest väittää yhdistävänsä musiikissaan näitä tekijöitä. Musta metallin kaiut löytyvät kyllä etäisinä taustalta siinä missä hempeämmät tekijät ovat selvimmin kuultavissa etualalla. Mikstuura kuulostaa myös tasan niin hämmentävältä miltä se sanoina näyttää, mutta tästäkin huolimatta lopputulos kuulostaa yllättävänkin luontevalta.

Taustalla ohuina joskin yllättävän rauhallisina surisevat kitarat ovat se tekijä, joiden voi selvästi sanoa olevan BM-henkisiä. Niiden päällä kappaleet etenevät kuitenkin rauhallisen eteerisesti puhtaalla laululla ja koskettimilla varustettuna ja koko komeudesta tulee todellakin mieleen lapsuuden laiskat ja kuumat kesäpäivät sekä sinisen taivaankannen halki leijuvat valkeat kumpupilvet.

Karkea mutta samaan aikaan hauras yhdistelmä on lähellä kohota korkeisiin sfääreihin, mutta jokin sitä hieman väkisinkin pidättelee lähempänä maankamaraa. Kombinaation vastakohdista ei saada revittyä tarpeeksi dynamiikkaa irti eivätkä sävellykselliset ratkaisut ole riittävät rohkeita nostaakseen mielikuvitusta sen vaatimaan lentoon. Mielenkiinto pysyy onneksi helposti yllä koko levyn keston ajan.

Dublin Death Patrol
DDP 4 Life
Godfodder

4 Kaveria ei jätetä sanottiin jo sotienkin aikana. Vanhan liiton miesten kokoontuminen saman nimikkeen alle hauskanpitoon jää useimmiten juuri vain hauskanpidoksi ja sekin ainoastaan esittäjien mielestä. Dublin Death Patrol tarjoaa kuitenkin rentoa ja ennen kaikkea hyvää kuunneltavaa myös oman porukan ulkopuolelle, etenkin jos pää sattuu edelleenkin täräjämään 80-luvun metallin ja thrashin tahtiin.

DDP 4 Life –albumin hienous piilee yksinkertaisissa, mutta äärimmäisen tarttuvissa ja toimivissa kappaleissa, jotka kruunaa Chuck Billyn ja Steve ”Zetro” Souzan helposti tunnistettavat mutta samalla myös hienosti yhteensopivat äänet. Pelkistetyt kappaleet ja soundimaailma huokuvat hyväntuulisuutta olematta kuitenkaan millään tavalla hauskoja tahi iloisia ja tämä kuulostaakin erittäin pirteältä näinä moderneina aikoina, jolloin niin moni yrittää olla muita rankempi ja vihaisempi. DDP-miesten ei tarvitse todistella enää mitään, sen he ovat tehneet jo aikoja sitten omissa orkestereissaan kuten Testament, Exodus ja Laaz Rockit monista nimivieraista puhumattakaan.

Peräti kolmen lainakappaleen (Motörhead ”Iron Fist”, Thin Lizzy ”Cold Sweat” ja UFO ”Lights Out”) mukanaoloa voi toki hieman kyseenalaistaa, mutta hyvin ne kuitenkin rullaavat ja istuvat kokonaisuuteen vähintäänkin kelvollisesti. Kun omienkaan kappaleiden joukkoon ei varsinaisia huteja mahdu, on albumi tasaisen vahva ja mikä tärkeintä, miellyttävä kuuntelukokemus.

Evergreen Terrace
Wolfbiker
Metal Blade

3,5 Musiikilliset trendit ovat merkillinen asia, kuka ne luo ja ennen kaikkea löytyykö kaikille niitä seuraaville orkestereilla oikeasti kysyntää? Kiitos trendejä aina seuraavan ylitarjonnan myötä emo-käsitteestäkin on muodostunut kirosana kaikelle vesitetylle ja näennäisen rankalle musiikille, joka vetoaa korkeintaan angstisiin muotitietoisiin teineihin. Evergreen Terracen kohdalle orkesteri itse puhuu melodisista vaikutteista, joka kieltämättä paremmin määritteleekin heidän musiikkinsa.

Bändin musiikin perustana on uuden aallon amerikkalainen hardcore ja vähäisissä määrin myös punk. Kappaleissa on riittävästi genreen olennaisesti kuuluvaa aggroa aina laulua myöten ja satunnaisen melodiset osuudet ja kertosäkeet ovat huolella tehtyjä ja sovitettuja ilman minkäänlaista teennäisyyttä tai hittihakuisuutta. Lopputulos onkin helppoa ja korville miellyttävää kuunneltavaa, vaikka todellisille HC-ihmisille bändi voi liian siloteltu kuulostaakin.

Vaikka rehellisyyden määritteleminen musiikissa onkin mahdotonta, siltä orkesteri kuitenkin kuulostaa, vaikka ei varsinaisesti pystykään nousemaan musiikillaan riittävästi erilleen genren muista lukuisista yrittäjistä. Tästäkin huolimatta Wolfbiker on tasaisen vahva ja moderni peruslevy satunnaisiin kuunteluralleihin.

Hurtlocker
Embrace The Fall
Napalm

2,5 Pieksentää, ärjyntää, kaahausta, aggressiota, runnomista. Näitä kaikkia Hurtlocker yhdistää tasaisesti niin hardcoresta kuin thrash metalistakin ja kummankin genren perusteet chicagolaisilla onkin hallussa liukkaasti liikkuvissa näpeissään. Ongelma vain on, että vaikka varsinaisia soitannollisia, tuotannollisia tai sävellyksellisiä vikoja ei musiikista löydykään, on musiikki onnistuttu takomaan Gaussin käyrän huipulle täydellisen tasapäiseksi ja suhteellisen kasvottomaksi
.
Kauan ja paljon vastaavaa materiaalia kuunnelleelle Embrace The Fall on asiansa ajava, mutta pelkkä kevyt välipala raskaampaa ja maistuvampaa pääruokaa odotellessa. Porttiteoriaan uskovat voivat hyvinkin sen sijaan kuvitella ja toivoa noviisien innostuvan Hurtlockerista enemmän ja sitä kautta mahdollisesti päätyä aidosti kovempiin ja suurempaa hekumaa tarjoaviin tajunnanräjäyttäjiin.

Magnacult
Synoré
Rusty Cage

2,5 Monesti musiikissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Magnacultin debyytti on tästä malliesimerkki, sillä jo levyn tyylikkäät digipack-kannet viestivät huolellisuudesta, tyylitajusta ja satsauksista. Metalcoren ja mukavia melodioitakin sisältävän death metalin keskitempoinen ja jyräävä ristisiitos on aggressiivista ja rankkaa aina mallikkaasti keuhkonsa pihalle huutavaa laulajaa myöten, eivätkä biisitkään ole positiivisessa mielessä heti tukkaantarttuvia. Mutta kun ei niin ei.

Biisissä kuin biisissä orkesteri tuntuu polkevan koko ajan hieman paikoillaan, vaikka kappaleet eivät todellakaan ole sitä helpointa ja suorinta perusvarmaa mättöä massoille. Näistä vaikeasti määriteltävistä seikoista johtuen Synoré onkin yksi vahvasti tasapainoisimmasta, mutta samalla myös tasapäisimmistä keskinkertaisuuksista joita vastaan on tullut.

Pienistä asioista hyttysenkin lisääntyminen on kiinni, millin kun menee vinoon, niin silmäänhän se osuu.

Mekong Delta
Lurking Fear
AFM

3,5 Kierous, teknisyys ja omalaatuisuus eivät enää ole kovinkaan harvinaisia adjektiiveja metallista puhuttaessa kuin vaikkapa vielä 15-20 vuotta sitten. Saksalainen Mekong Delta on ollut outo ja mystinen lintu levy levyltä perustamisestaan saakka ja jatkaa nytkin musiikillisesti saumattomasti siitä, mihin se kymmenen vuotta sitten julkaistulla edellisellä täyspitkällään jäi.

Bändin musiikki on progressiivista, milloin metallia, milloin thrashia ja siltikään se ei varsinaisesti ole mitään näistä ainakaan perinteisten mielikuvien muodossa. Vaikka orkesterin instrumenttityöskentely ei ole läheskään kaikista kiharimmasta päästä, ovat kappaleiden rakenteet ja erityisesti sovitukset etenkin laulupuolella omalaatuisia. Näistä tekijöistä johtuen albumin ilmapiiri muodostuukin kiehtovan häiriintyneeksi ja muukalaismaiseksi, seikka jota muutamat vahvasti klassisvaikutteiset instrumentaalit entisestään korostavat.

Lurking Fear päästää sisällensä yllättävänkin nopeasti, vaikka sen ymmärtäminen viekin huomattavasti kauemmin. Se onnistuu samaan aikaan kuulostamaan musiikillisesti ja tuotannollisesti vanhakantaiselta, mutta silti ajattomalta tänäkin päivänä, jolloin lähes kaikki alkaa musiikin saralla olla tehty. Harmi vain, että viisujen iskevyyttä ei ole saatu tiivistettyä kaikista terävimmäksi.

Obsidian
Emerging
Rusty Cage

3 Uudelleenjulkaisuja on maailma väärällään, mutta harvanpa orkesterin debyytti julkaistaan toiseen kertaan uudelleen masteroituna ja uuden murisijan lauluosuuksilla. Vaan onpa levy-yhtiökin uusi ja jos usko omaan materiaalin on kova ja näiden proseduurien jälkeen siitä on saatu entistä ehompaa, niin mikäs siinä. Onhan sitä hullumpiakin asioita on musiikkibisneksessä tehty, kuten vaikkapa 20+ vuotta vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut, joissa basso- ja rumpuraidat on korvattu kokonaan uusilla kiistojen ja rahan takia.

Nimien pudottelu arvioissa päästää kriitikon aina turhankin helpolla ja vie helposti metsään. Vertailukohteet kun on monesti täysin kuulijan korvassa. Obsidianin kohdalla mielleyhtymät kotimaiseen Amoraliin ovat kuitenkin vahvat, vaikka jälkimmäinen osaakin luoda kellontarkkaan ja rytmiseen räimeeseensä aimo annoksen kieroa groovea. Tätä hollantilaisilta uupuu ja vaikka musiikista löytyykin säästeliäästi venkoilua pehmentäviä melodioita, taantuu kokonaisuus väkisinkin ainoastaan keskitasoisen kelvolliseksi.

Remasterointikaan ei ole aivan onnistunut, sillä laulu dominoi musiikkia liiaksi kitaroiden jäädessä taustalle turhankin hentoina. Ei Obisidian silti turha tulokas ole, eväitä tuntuu niin soitto- kuin sävellyspuolellakin löytyvän jos vain musiikilliset näkemykset saadaan puettua biiseiksi entistä iskevämmin ja tehokkaammin.

The Seventh
Cursed Earth Wasteland
Shiver

3 Koolla sanotaan olevan väliä, mutta bändeistä ja niiden kotimaista puhuttaessa tämä toteamus ei ainakaan pidä paikkaansa. Instrumenttia kuin instrumenttia pitää osata käyttää oikein, jotta niillä voisi purkaa oman luovuutensa uudeksi teokseksi. Belgia ei suuruudellaan pääse kehumaan, mutta jo pidemmän aikaa maassa on vallinnut suhteellisen elinvoimainen, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt bändikatras.

The Seventhin debyytti täyspitkä nojaa keskitempoiseen ja melodioita viljelevään death metaliin, jossa kiemuroita ja nyppylöitä piisaa siinä missä perinteisessä suomalaisessa hiekkatiessä. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyyn on helppo bongata vokalistin samankaltaisen äänen lisäksi myös musiikista, vaikka em. tyypillisiä yksinkertaisia ja haikeita melodiakulkuja ei Cursed Earth Wastelandilla kuullakaan. Omaa orkesterilta löytyy kuitenkin enemmän kuin selkeästi lainattua, joten uran alkutaival käynnistyy terveeltä ja hyvältä pohjalta.

Kappaleiden suurin vika on kuitenkin selkeiden tarttumapintojen harvat ja astetta turhankin vaikeat löytöpaikat. Musiikissa voisi olla enemmän tuunattua virtaviivaisuutta, kun osaamista selkeästi löytyy niin luomis- kuin soittopuolellakin. Nyt levy on tasaisen vahva, mutta runsaista muodoistaan huolimatta turhan kasvoton

Tankard
Best Case Scenario : 25 Years In Beers
AFM

4 Mallastuotteiden nauttiminen hyvän metallin kera on lyömätön vapaa-ajan harrastus ja tämän on huomannut jo Tankard aikoinaan. Suurimman osan inspiraatiostaan oluesta ammentaneet saksalaiset ovat tehneet 13 studioalbumia 25 vuoden aikana, mikä on paljon, ajattelee sitten innoituksen lähdettä tai kuluneita vuosia. Nyt julkaistu best of -kokoelma on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä sen uudelleenäänitetyt 15 kappaletta käsittävät ajanjakson vuonna -86 julkaistusta Zombie Attack –debyytistä vuoden 1995 The Tankard levyyn.

Orkesteria on aina pidetty kolmen suuren teutoonin pikkuveljenä ja B-luokan aktina, jonka ns. pulirässi on aina ollut monelle ollut aivan liian geneeristä. Tässä juuri piileekin Tankardin vahvuus, sillä vaikka biiseistä ei löydy kovinkaan kummoisia oivalluksia tai genren historiaan jääviä tapporalleja, tuovat nämä jämäkät uudelleenversioinnit esille orkesterin, jonka viihdyttävät kappaleet toimivat takuuvarmasti tilanteessa kuin tilanteessa aivan kuten keskiolutkin.

Mahdotonta on bändi olla arvostamatta, sen verran tanakka paketti parhautta on tarjolla. Reilun tunnin aikana ehtii päätä vatkaamaan ja laulamaan mukana useammassakin kappaleessa, kunhan vain muistaa pitää nestehukan loitolla milläs muulla kuin kaljalla.

TROUBLE - TUOMITTAVAA HENGELLISYYTTÄ

On orkestereita, joista puhutaan enemmän kuin olisi syytä ja orkestereita, joiden musiikillinen merkitys ja perintö on huomattavasti suurempi kuin yleinen tunnettavuus. Chicagossa 1979 perustettu Trouble niputetaan usein doom metal genreen, vaikka sen tummasävytteinen musiikki on aina ollut myös paljon muuta.

Yhtyeen syntytarina on varsin perinteinen. Vokalisti Eric Wagnerin, kitaristien Bruce Franklinin ja Rick Wartellin sekä basisti Sean McAllisterin ja rumpali Jeff Olsonin kiinnostus 60- ja 70-lukujen musiikkiin sai herrat niin monien nuorten tavoin kokoontumaan yhteen ja perustamaan bändin. Omien sävellysten syntymisen myötä bändi alkoi keikkailla kotikaupunkinsa Chicagon pienissä klubeissa ja ajan myötä orkesterista kasvoikin tunnettu nimi paikallisissa underground-piireissä. Muista aikalaisistaan poiketen herrojen ulkonäkö muistutti revittyine farkkuineen, tiukkoine t-paitoineen, hapsuineen ja pyöreine aurinkolaseineen enemmän ajastaan jäljessä olevia hippejä, kuin nahkaan ja niitteihin pukeutuvia heavy metal maanikoita.

Siinä missä heavy metalista alkoi 80-luvulla kehittyä nopeampia ja rankempia muotoja speed- ja thrash metalin muodossa, luotti Trouble vahvasti Black Sabbathin ja muiden 70-lukulaisten synkkään ja raskaaseen soundiin. Olipa mukana jo alusta asti viitteitä myös The Beatlesin kaltaisesta 60-luvun psykedeliasta, joka kuuluu erityisen selvästi orkesterin myöhemmästä 90-luvun tuotannosta ja erityisesti Plastic Green Head (-95) levyltä. Orkesterin onkin ollut yhdessä Saint Vituksen kanssa ehdottomasti tärkeimpiä ns. toisen aallon doom metal orkestereita ja suuri vaikuttaja monelle yhä tänäkin päivänä perinteisen doomin nimeen vannoville faneille.

Hipit levylle

Niin monen muun tulokkaan tavoin Troublen löysi ensimmäisenä Brian Slagel, jonka perustaman Metal Blade levy-yhtiön Metal Massacre kokoelmat nostivat suuremman yleisön tietoisuuteen monia lupaavia uusia yhtyeitä. Vuonna -83 julkaistulta Metal Massacre IV –kokoelmalta löytyi Troublen The Last Judgement kappale, joka erottui massasta edukseen synkällä tunnelmallaan sekä solisti Ericin omalaatuisella narinaa muistuttavalla laulutyylillään. Kappale löysi heti omat kannattajansa ja niinpä yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaistu 12” vinyylisingle Assassin julkaistiin vajaa vuotta myöhemmin kääntöpuolellaan Cream –laina Tales Of Brave Ulysses.

Varsinainen debyytti näki päivänvalon vielä saman vuona ja kantoi alun perin yksinkertaisesti bändin nimeä, mutta nimettiin vuosia myöhemmin uusissa painoksissa erään levyn kappaleen mukaan Psalm 9:ksi. Albumista on vuosien saatossa tullut erityisesti eräs doom metalin merkkipaaluista, vaikka musiikki sillä pohjautuukin erityisen vahvasti 70-luvun heavy metaliin. Yhä tänäkin päivänä Troublen tunnetuimmat kappaleet The Tempter ja Bastards Will Pay löytyvät juurikin tältä vuonna -84 julkaistulta debyytiltä ja vaikka sen merkitys genrelle onkin suuri, ei mistään varsinaisesta suuren yleisön tuntemasta hittilevystä voida kumminkaan puhua.

Orkesterin yllä on alusta lähtien leijunut white metal -leima, jollaisena levy-yhtiö sitä mainosti. Tämä johtuu hyvin pitkälti raamatusta inspiraatiota hakeneen Eric Wagnerin avoimesti kristinnuskoa käsittelevistä sanoituksista, vaikka herran itsensä mukaan teksteissä ei suoranaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan esillä. Onpahan teksteissä nähty suoria raamatullisia lainauksiakin, kuten Psalm 9 –kappaleen samannimiseen psalmiin perustuva kertosäe ”The lord will be a refuge for the oppressed, a refuge in times of trouble.”

Troublen kakkosalbumi The Skull ilmestyi vain vuotta myöhemmin ja vaikka sen sanotaankin olevan niin kriitikoiden kuin yhtyeensä itsensäkin mukaan synkistä, masentavinta ja raskainta Troublea ikinä, jäi se kuitenkin debyytin varjoon. Orkesterin sisäiset ongelmat ja erityisesti vokalisti Wagnerin kamppailu päihteiden kanssa johti basisti Seanin ja rumpalin Jeffin eroamiseen heti nauhoitusten jälkeen.

Pimeydestä valoon

Vuonna 1987 ilmestynyt Run To The Light oli aiempiin julkaisuihin verrattuna vaisumpi ja tämä myös näkyi myyntiluvuissa, vaikka albumin nimikappaleesta tehtiinkin jopa MTV:llä pyörinyt video. Levy ei missään nimessä ole kuitenkaan huono, vaikka se herättikin jo aikalaistensa keskuudessa runsaasti eriäviä mielipiteitä ja johti jopa eroon Metal Blade levy-yhtiöltä. Yhtyeen soundi oli vain alkanut muuttua ja mukaan oli tullut entistä enemmän blues- ja retro vaikutteita niin rockista kuin metallistakin. Vaikka albumin tekstit käsittelevätkin harhautuneiden masentuneiden ihmisten suruja ja murheita, erosivat ne kuitenkin muiden teksteistä tarjoamalla aina jonkinlaisen kristinuskon ideologian mukaisen toivon pilkahduksen.

Kului kolme vuotta ja orkesterin tulevaisuus näytti synkältä, mutta pelastavana enkelinä paikalle ilmaantui tuottaja Rick Rubin ja tämän perustama Def American levy-yhtiö, jonka kanssa orkesteri päätyikin tekemään yhteistyössä nimikkoalbuminsa Trouble vuonna 1990. Rubin tuottamana kappalemateriaalista tulikin soundillisesti aiempaa raskaampaa, mutta samalla kokeellisempaa ja enemmän 70-luvun psykedeliasta ammentanutta ajoittain jopa enemmän stoner rockia kuin synkkää doom metalia. Vuoden mittainen kiertue sekä esiintyminen Dynamo Open Air –festivaaleille Hollannissa kasvattivat yhtyeen tunnettavuutta entisestään.

Sama musiikillinen kehitys jatkui ja vietiin jopa vielä pidemmälle pari vuotta myöhemmin julkaistulla Manic Frustration –levyllä, jonka sanoitukset olivat sisällöltään aiempaa huomattavasti enemmän huumeista ja niiden käyttämisestä. Vaikka levy ei ilmestyessään ollutkaan myyntimenestys, johtuen pääosin grunge-buumista, on siitä vuosien saatossa tullut yhtyeen selvästi eniten myydyin albumi. Hyvin sujuneesta yhteistyöstä huolimatta Trouble päätti jättää (tai joidenkin lähteiden mukaan potkittiin pois) Def Americanin, sillä taloudellisten vaikeuksien myötä orkesteri ei kuuleman mukaan ole koskaan saanut roppostakaan rojalteja näistä kahdesta levystä.

Yhtyeen tyyli oli kuitenkin löytänyt musiikilleen uuden suunnan ja niinpä Bullet Proof levymerkiltä löytynyt uusi koti tuotti tuloksena Plastic Green Head –levyn vuonna 1995. Tyyli oli muuttunut entistäkin kevyemmäksi, psykedeelisemmäksi ja lähelle stoner metalia, joka ei hyvistä arvioista huolimatta tahtonut kelvata laajahkoksi kehittyneelle ihailijakunnalle. Jo levyn nimi sen kuvituksesta puhumattakaan puhuu varsin selvää kieltään sanoitusten innoituksen lähteistä ja aihepiireistä. Saksan ja Hollanin poikki tehdyn klubikiertueen aikana bändin sisäiset ongelmat olivat kuitenkin kasvaneet liian suuriksi ja pillit laitettiinkin pussiin kesken kaiken.

Lorun loppu ja paluu kuolleista

Yhtye yritti jatkaa toimintaansa korvaamalla Ericin Exhorderista ja Floodgatesta tutulla Kyle Thomaksella ja tekemällä muutamia pistokeikkoja vuosien varrella ja olipa jopa huhua uuden Seven-nimisen albumin äänittämisestä, mutta vuoden 1999 orkesteri kuitenkin päätti lopettaa toimintansa.
Kiitos Troublen paluusta vuosien tauon jälkeen kuuluu osittain Nirvanasta maineeseen nousseelle Dave Grohlille, joka 2000-luvun alussa otti yhteyttä Eric Wagneriin ja pyysi tätä laulamaan Probot-projektinsa My Tortured Soul –biisille. Tämän seurauksena Ericin into musiikkiin palasi ja herra ottikin yhteyttä vanhoihin bänditovereihinsa ja niin vanha porukka oli koossa taas. Tammikuun 26. 2002 bändi teki ensimmäisen keikkansa hajoamisensa jälkeen kotikaupungissaan Chicagossa ja jatkoi keikkailua erinäisillä festivaaleilla ja yksittäisillä klubikeikoilla säveltäen samalla materiaalia tulevalle levylleen. Uran yhtenä merkkipaaluna voidaan pitää Tukholmassa 2005 Candlemassin kanssa soitettua keikkaa, josta kuvattiin myös vuotta myöhemmin DVD:nä julkaistu Live In Stockholm.

Escapi Musicin kanssa solmittu levytyssopimus 2006 poiki em. DVD-julkaisun lisäksi myös vihdoin ja viimein alkuvuodesta 2007 julkaistun uuden studioalbumin Simple Mind Condition, joka osoittaa, että yhtyeen taidot ja näkemys eivät ole kadonneet minnekään. Yhtye on palannut takaisin elävien kirjoihin ja tien päälle niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu mm. akustinen EP –julkaisu vanhoista Trouble klassikoista.

Yhtye on eittämättä arvostuksensa ja statuksensa ansainnut. Aiemmin loppuunmyytyihin klassikoihin Psalm 9 ja The Skull on nyt kaikilla mahdollisuus viime vuoden lopussa julkaistujen uusintapainosten myötä. Tilaisuus joka kannattaa ehdottomasta hyödyntää, mikäli pala tärkeää metallin historiaan ja hyvä musiikki kiinnostavat.

Julkaistu #49/2007

Inferno #48/2007

Abadoned
Thrash You!
Dockyard 1

2 Johan on albumia nimellä paiskattu, vaikka linja ja hanska pitääkin tiukasti kiinni edellisen Thrash Notes levyn arvoista. Suuria muutoksia 80-luvun suuntaan vahvasta kumartavaan thrashiin ei ole tehty, mutta edellisen levyn arviossani kritisoimiini osa-alueisiin on sentään hiukan tullut parannusta. Tästäkin huolimatta kokonaisuus ei edelleenkään yllä edes vahvaan keskikastiin.

Tuoreella kiekolla ei virveli kolise enää kolkosti eikä kitarasoundikaan ole kuiva, vaan kokonaisuus on kelvollisesti tasapainossa joskin täysin ilman yllätyksiä saati ylistyksen aiheita. Kappaleiden perusainekset riffeistä kertosäkeisiin ovat edelleen varsin vaatimattomia, mutta muutamia miellyttäviä melodioita ja sooloja sekaan on yhä edelleen eksynyt. Laulaja tuntuu hieman petranneen suoritusta edelliseen levyyn verrattuna, mutta on yhä edelleen bändin heikoin lenkki monotonisella ja värittömällä äänellään.

Jos vuosittain julkaistavilla levyillä tapahtuu petrausta samaan malliin kuin nyt, on täysin mahdollista että Abandonedista kasvaa 2-3 vuoden päästä kelvollinen vahvan keskitason kokoonpano. Homman harjoittelu albumeilla levy-yhtiön piikkiin pistää vain väkisinkin kummastelemaan musiikkibisneksen toimintaa.


Another Messiah
Dark Dreams, My Child
Restrain

3 Orkesterin itsestään käyttämä Post-doom onkin termi, johon aiemmin en ole törmännyt. Ensimmäiset makustelut sanasta ovat lievästi negatiiviset, onko kyseessä musiikkityyli jossa doom metal on vesitetty jonkinlaiseksi light-versioksi vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon nostattamiseksi? Osittain näin onkin, mutta onneksi lopputulos ei ole kovinkaan keinotekoisen makuinen, vaan ainoastaan hieman kypsymättömän oloinen.

Debyytti lähteekin mielenkiintoa ja odotuksia herättävästi käyntiin, mutta heti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on jo selvää, että aivan lopullista muotoaan ei bändin ulosanti ole vielä löytänyt. Useampi kappale tuntuu vain eksyvän limboon, riittävän tunnepitoista ja harrasta ilmapiiriä ei saada luotua, toisaalta taas raskaammat ja synkemmät osuudet jäävät hieman ontoiksi. Oboen käyttö tuodaan varmasti esille lähes jokaisessa arviossa ja kieltämättä se sopiikin hyvin musiikkiin tuoden oman pienen pikantin lisämausteensa.

Tulkintaa tehdään niin öristen, puhtaasti kuin näiden välimuodollakin ja toki koskettimiakin on säästeliäästi mukana. Vaikka orkesterin näkemys ei vielä riitä toteuttamaan kunnianhimoisia tavoitteita, metallin ilosanomaa julistavat profeetat voivat kuitenkin iloita rehellisen oloisesta musiikista ja varata aikakirjoista pienen tilan mahdollista uutta messiasta varten.

Anterior
This Age of Silence
Metal Blade

2,5 On suorastaan merkillistä, että siinä missä niin 70-, 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin Brittein saarelta tuli innovatiivista ja yhä edelleenkin säväyttävää metallia, tuntuu genre jämähtäneen UG-piirejä lukuun ottamatta täysin paikalleen. Etenkin saarivaltion omassa mediassa hehkutetut lupaavat tulokkaatkin tuntuvat sekoittavan hyvin vähän omalla lusikallaan amerikkalaisten alun perin keittämää soppaa.

Parikymppisten jannujen musiikki on uuden aallon periamerikkalaista metallia, joskin sitä on ilahduttavasti väritetty vanhemman koulukunnan suuntaan viittaavalla Triviumin tutuksi tekemällä mallikkaalla ja runsaalla kitaratyöskentelyllä riffitelyineen ja sooloineen. Kokonaisuus on soundeja myöten viilattu vimosen päälle särmäksi eikä paketista löydy minkäänlaista lommoa josta pääsisi valittamaan.

Niin hyvin teknisesti tehtyä kuin nuorten walesilaisten debyytti onkin, jättää se kuitenkin ikävällä tavalla korvaksi kylmäksi ja saman maun suuhun kuin vettä juodessa. Vaikka vesi parasta janojuomana onkin, maistuu kolmannen veroluokan mallastuote kuitenkin paremmalta, on jano tai ei. Anterioria voi korkeintaan verrata huoneen lämpöiseen tunturipurojen raikkautta –sloganilla itseään mainostavaan olueen.

Becoming The Archetype
The Physics Of Fire
Century Media

2,5 Promojen mukana seuraavat saatekirjeet saattavat pahimmassa tapauksessa tarjota enemmän viihdykettä kuin itse äänite. Levy-yhtiöiden ja promoottoreidenhan mielestä tekstissä ei ikinä voi olla liikaa ylistyssanoja ja jokainen julkaisu on vähintäänkin maailman valioluokkaa ellei peräti koko metalligenren mullistava tuotos. The Physics Of Fire –nimen alla tarjoiltu musiikki on onneksi saatetta mielenkiintoisempaa, vaikka määritelmät ”progressive death metal band” ja ”elevates Becoming The Archetype above their peers and into the ranks of some of metal’s most well-established forefathers” hieman hymyilyttävätkin.

Vaikka etäisiä tuoksahduksia kalmagenrestä löytyykin, on bändin musiikki kuitenkin lähempänä tuttua ja turvallista mättöä, jota jenkkilästä on aina tottunutkin kuuntelemaan. Progressiivisuuttakin musiikista toki löytyy erilaisten kappaleiden sisäisten osien muodossa, mutta ei tässä vielä lähelläkään olla todellisia teknisten death metal –orkestereiden kuten esimerkiksi Atheist, Cynic tai Death tyylikästä nerokkuutta. Syntikoilla väritetyt kevyet ja melodiset osuudet ovat usein varsin toimivia, mutta itse varsinainen murjominen ja huutaminen ja näiden em. eri yhdistelmät ovat varsin perusluokkaa, joskus jopa hieman tökeröitäkin. Harvakseltaan käytetyt puhtaat lauluosuudet eivät myöskään tahdo istua luonnollisesti kokonaisuuteen oikein missään kohdassa.

Ehkä Becoming The Archetypen musiikki saattaa amerikkalaisille olla uutta ja ihmeellistä tai ainakin näin Century Media asian kokee ja etenkin toivoo. Hieman tavallisesta poikkeavasta ulosannistaan huolimatta levy kuitenkin taantuu siihen ”ihan kiva” –kastiin, jonka pystyy kuuntelemaan useita kertoja peräkkäin, mutta jota ei levyn loputtua jää kuitenkaan missään vaiheessa kaipaamaan.

De Lirium’s Order
Diagnosis
Shadow World

3,5 Savolaisten kieroa luonnetta on hämmästelty jo maailman tovi, mutta kukaan ei ole yrittänyt selvittää sen syitä tai alkuperää. Kuopiolaisten kopla De Lirium’s Order suorittaa kakkoskiekollaan itse diagnoosiinsa, miksi lupsakka luonteenlaatu voi samalla olla myös harhainen ja synkkä. Lausunnon lukijana toimii vieraileva asiantuntija Infection, jonka kurkkuääntely on kaikkea muuta kuin keuhkotautisen pihinää.

Orkesterin death metal pitoinen musiikki kuvastanee tekijöidensä luonteenlaatua: kieroa, poukkoilevaa, omituista mutta samalla myös pohdittua ja tarkkaa. Niin soundeissa kuin sävellyksissä on mukana vaikut korvista rassaavaa rouheutta ja vesihiomapaperin käytön välttäminen lopputuloksen viimeistelyssä onkin täysin onnistunut ratkaisu. Pieksentä on armotonta ja jatkuvaa, mutta teknisestä osaamisestaan huolimatta myös samalla hieman summittaista.

Diagnosis-albumia vaivaa silti samat ongelmat kuin debyyttiäkin. Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista materiaalia, mutta Ebola Instinctin kaltaisia hivenen helpommin lähestyttäviä kappaleita on turhan harvassa. Päätä on mukava takoa DLO:n musiikin tahtiin, mutta musiikillinen vastarinta on sen verran ankaraa, että kuuntelijan on useimmiten helpompaa antaa periksi kuin jatkaa loputtomiin.

Detonation
Emission Phase
Osmose

3,5 Edellinen vuonna 2005 ilmestynyt kakkoskiekko Portals To Uphobia herätti aidon pienimuotoisen kiinnostuksen tämän hollantilaisnelikon melodista death/thrash metalia kohtaan, vaikka genren piikkipaikkaa ei vielä hätyyteltykään. Toivomiani parannuksia onkin tapahtunut niin sävellys- kuin soundipuolellakin, mutta todelliset turpaan täräyttävät iskusävelet jäävät yhä uupumaan.

Periaatteessa Detonationin räyhääminen yhdistettynä melodioihin ei tarjoa yhtään mitään mullistavaa genrensä sisällä, mutta ainaisen uusien ideoiden ja yhdistelmien keksimisen sijasta tärkeämpää on tehdä hyviä kappaleita. Tässä kokoonpano onnistuukin hyvin ja tarjoaa levyllisen kelpo kuunneltavaa, josta on hankala löytää suurempia moittimisen aiheita. Erityisesti levyllä miellyttää räväkkä ja alan perushuttua paria pykälää kimurantimpi ote, joiden ansiosta albumi vaatii, mutta samalla myös kestä kuuntelukertoja enemmän alan suositumpiin huippunimiin verrattuna.

Vaikka kehitystä onkin selkeästi tapahtunut edeltäjäänsä verrattuna, ei Emission Phase ole kuitenkaan niin suuri harppaus eteenpäin kuin olisi toivonut. Tästä johtuen arvosana pysyy yhä edelleen samana, vaikka kriteerit ovatkin hiukan tiukentuneet.

Hellfueled
Memories In Black
Black Lodge

3 Rock- ja heavy musiikissa pitää olla asennetta ja otetta, ilman niitä ei yksinkertaisesti voi kuulostaa hyvältä. Hellfueledista löytyykin näitä molempia vallan mukavasti, vaikka bändin moottori ei olekaan kireäksi ahdettu eikä tankistaan löydy nimen perusteella oletettua 666-oktaanista menovettä. Leppoisaa lähes koska tahansa helposti soittimeen sujahtavaa heavy rockia Memories In Black silti on, vaikka yhtään yksilöä levyltä on lähes mahdotonta muistaa tai nostaa esille.

Orkesterin musiikki on perusrehellistä ja hyvällä boogiella etenevää rokkia, joka on jo saavutus sinällään. Suurin ongelma levyllä onkin, että vaikka soundit ovat varsin rouheat, ovat ne samalla myös hitusen liian lepsut jolloin päähän taottavaksi tarkoitetusta niitistä jää vähintäänkin kantaosa ilkeästi koholleen. Kappaleet kaipaavat myös lisää iskevyyttä siinä missä kokonaisuus tiivistämistä: levyn kappalemateriaalista ei tarvitse kuulla kuin vaikka satunnaisotannalla puolet ja loput on vähäisin variaatioin saman toistoa.

Perusasioihin turvautuminen on aina toimiva, joskaan ei välttämättä se helpoin ratkaisu. Hellfueledin on selkeästi kokemusta tästä, mutta mestari se ei vielä kuitenkaan ole. Ehkä neljäs kerta toden sanoo.

Insania
Agony – Gift of Life
Black Lodge

1 Aika ajoin musiikkikriitikon on hyvä palauttaa mieleen miksi jostain genrestä ei pidä ja tarkistaa samalla referenssipisteen paikka oman arvosteluasteikon suhteen. Kaikista kliseisintä power metalia millä tahansa asteikolla tarkasteltuna veivaava Insania sopii tähän tarkoitukseen mainiosti, onhan levy täynnä kitaranvingutusta, tukutuku-komppia, ylärekistereitä hätyyttelevää vokalisointia, runsasta syntikkatilutusta ja huvittavan pohdiskelevia sanoituksia elämän syvimmästä tarkoituksesta.

Insaniassa kiteytyy lähes täydellisesti kaikki sen edustaman genren elementit, jotka tekevät siitä niin huvittavan ja tässä tapauksessa lähes sietämättömän. Bändin ja etenkin sen solistin malttaessa mielensä ja päästellessä normaalisti, on kaikki vielä täysin siedettävää melodista joskin äärimmäisen kliseistä metallia. Mutta annas olla, kun tempoa ja tilutusta lisätään laulajan yrittäessä saavuttaa kiekaisuillaan äänialansa ylärajat, muuttuu mieliala huvittuneisuudesta alta aikayksikön suunnattomaksi ärtyneisyydeksi. Pakko se on todeta, hevi ei todellakaan ole paskimmillaan parasta.

In Vain
The Latter Rain
Indie Recordings

3 Yhä uudestaan puskee Norjasta orkestereita, jotka hyödyntävät mm. oman maansa äärimetalliperinteitä ja luovat näiden pohjalta uutta ja omannäköistään musiikkia. In Vainin pelin avaus onkin taidokas ja kuuntelijaltaan paljon keskittymistä vaativa tuotos, ehkä jopa liiaksikin, sillä sen verran paljon erinäköistä tavaraa jokainen kappale sisältää.

Kokoonpanon musiikki pohjautuu varsin kompleksiseen äärimetalliin, jossa vastapainona on vähintäänkin yhtä paljon melankolisuutta ja rauhallisempaa ajoittain jopa proge tai doom-henkistä tunnelmointia. Death metal vyörytystä saattaa seurata astetta ankarampi black metal runnonta tai sitten tempo ja säröt tiputetaan kokonaan pois ja tunnelmaa luodaan puhtain lauluosuuksin. Runsaan sisällön takia kappaleiden pituudet venyvät introa ja lyhyttä instrumentaalia lukuun ottamatta pitkiksi, aina 6-9 minuutin välille. Käytetyt ratkaisut ovat silti onnistuneita ja yllätyksistä huolimatta kappaleet soljuvat luonnollisesti eteenpäin.

The Latter Rain –albumin suurin ongelma on kuitenkin astetta liian rönsyilevä ja näin fokuksensa kadottava kappalemateriaali. Suurin osa ideoista on mielenkiintoisia ja toteutus hyvä, mutta liika tuntuu olevan kuitenkin liikaa eikä selkeää otettava tahdo saada oikein mistään tarjolla olevista lukuisista koukuista. Vuonojen suuntaan kannattaa näemmä silti yhä silloin tällöin tähyillä.


Mastery
Lethal Legacy
Sanctuary

2,5 Omaehtoista metallia on tullut Kanadasta jo pitkään ja Mastery täydentää rautaketjua vanhoihin hyviin aikoihin viittaavalla ruosteisella, muttei varmasti ketjun heikoimmalla lenkillä. Vaikka musiikki runsaine riffittelyineen viittaakin erityisen vahvasti muttei mahdottoman omaperäisesti 80-luvun amerikkalaiseen (thrash-) metalliin, erona muihin kilpailijoihin on laulun täydellinen puute eli kaikki levyn veisut ovat instrumentaaleja.

Masteryn usko omiin tekemisiinsä on siinä mielessä arvostettavaa, että kun sopivaa solistia ei löydy, musiikin tekemistä jatketaan ilman vaikka levylle asti. Lethal Legacy tarjoileekin mallikelpoista jyräämistä ja riittävän runsaslukuista ja vaihtelevaa kitaravirkkaamista sortumatta minkäänlaiseen virtuoosimaisten taitojen esittelemiseen vain koska taidot siihen riittää. Tästäkin huolimatta biisejä ei saada kuulostamaan siltä, kuin ne olisi alun perin tarkoitettukin instrumentaaleiksi, vaan ainoastaan vanhan koulukunnan metallilta ilman laulajaa.

Kun levy vielä on venytetty täyteen mittaansa lisäämällä loppuun pari livevetäisyä albumin kappaleista, on koko paketti tökeröä logoa ja kantta mukaan lukien hieman juosten virtsatun ja samaan aikaan ravistetun oloinen. Onkin hieman harmillista, että selkeää potentiaalia omaavalle orkesterille ei osata/haluta antaa kunnollisia lähtökuoppia, vaan kilpatovereille on jääty jo ennen kuin starttipistoolin laukaus on edes kajahtanut.

Officium Triste
Giving Yourself Away
Displeased

3,5 On artisteja, joiden hanska ja linja pitävät vuodesta toiseen. Joidenkin artistien kohdalla ko. linjaus toimii levystä toiseen, osan alkaessa nopeastikin toistaa tylsällä tavalla itseään. Officium Tristen on aina ollut tuttu ja miksei turvallinenkin, vaikka pieniä yksityiskohtia hiomalla sen musiikki onkin kehittynyt alkuaikojen tympeästä junnaamisesta nykyiseksi mielenkiintoa herättäväksi tunnelmoinniksi.

Orkesterin perusarvot lepäävät järkähtämättömästi doom-deathin parissa eikä se haluakaan keksiä genreä millään tavoin uusiksi. Kappaleet siis laahaavat ja pitkään, mutta soivat samalla jyhkeästi ja tunnetilat tulkitaan muhkealla örinällä. Kevennystä kokonaisuuteen tarjoaa säästellyn käytetyt koskettimet sekä puhtaat vokalisoinnit. Pitkällisen kokemuksen omaavana orkesterina palaset on vain opittu muotoilemaan hyvin toisiinsa sopiviksi, vaikka muoto tuttu onkin.

Aivan vajaa kolme vuotta sitten julkaistulle edelliselle Reason-täyspitkälle uusin tuotos ei kuitenkaan pärjää, vaikka mielipide pohjautuukin täysin fiilis- eikä tekniikkaseikkoihin. Giving Yourself Away ei varmasti kerää uusia faneja, mutta vanhat ja genreä rakastavat pysyvät taatusti tyytyväisinä.


Ozzy Osbourne
Black Rain
Sony BMG

3,5 Lapsuusajan suosikkikorttipelin Hullunkuriset perheet päivittäminen nykyaikaan saisi trendikkään lisäyksen Osbournesin heviperheestä, johon isä-Ozzyn lisäksi kuuluisi äityli Sharon the Bitch sekä lellityt narkkarilapset Jack ja Kelly. Onneksi kuitenkin pimeyden prinssin musiikki pystyy yhä edelleen puhumaan puolestaan sortumatta The Osbournes –TV-sarjan kaltaiseen näennäisesti mielenkiintoiseen mutta enemmänkin surkuhupaiseen kaikenlaisen heviuskottavuuden karistavaan pseudoviihteeseen.

Vaikka tämänkin albumin kohdalla on täydet syyt epäillä herra Osbournen omaa musiikillista panosta, on fakta kuitenkin, että ilman miehen personallista ääntä ja kykyä tulkita eivät nämäkään biisit kuulostaisi miltään. Yhteystyö luottomies ja kitaristi Zakk Wylden sekä yllätysnimi tuottaja Kevin Churkon kanssa toimii hyvin ja tuloksena onkin täysin relevanttia, yllättävänkin raskasta mutta myös samalla tuttua ja turvallista Ozzya vuosimallia 2007.

Pakollisen puoli- ja täysverisen balladin lisäksi levyltä löytyy rullaavamman materiaalin lisäksi runnovampiakin kappaleita ja näiden ansiosta kokonaisuudesta muodostuu tasavahva teos, jota ei oikein voi parjata muttei toisaalta myös ylistääkään mistään. Ilahduttavinta veteraanin levyssä kuitenkin on, että siitä voi varmasti nauttia vuosienkin jälkeen pikaisen kertakuluttamisen sijasta, vaikka suureksi klassikoksi levystä ei olekaan.

Sadist
Sadist
Beyond Productions

4 Typerähköstä nimestään huolimatta italialaiskvartetin ei kannata olettaa piinaavaan kuuntelijaa keskinkertaisella tai sen alapuolella olevalla materiaalilla, vaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen tehty paluulevy palauttaa yhtyeen 90-luvun alun huippuvuosiin. Vuosi sitten ilmoille päästetyt uudelleenjulkaisut Above The Light –debyytistä ja tämän seuraajasta Tribesta ovat ilmeisesti innoittaneet herroja luomaan levyllisen äärimmäisen mielenkiintoista ja vahvaa materiaalia, jossa Sadist sukeltaa entistäänkin syvempiin teknisen death metalin tummiin syövereihin.

Viidennellä julkaisullaan Sadist jatkaa oikeastaan siitä, mihin se kakkoslevyllään jäi levyjen numero kolme ja neljä epäonnistuttua enempi vähempi. Bändin musiikki ei ole brutaalia saati erityisen nopeaa, mutta hyvällä maulla musiikkiin tehtyjä mutkia silti riittää. Koko komeuden kruununa on hienoin yksinkertaisen aavemaisin melodioin varusteltuja rauhallisempia osuuksia, joiden ansiosta levyn dynamiikka venyy laajalle tarjoten lisää tarttumapintaa ja kasvattaen mielenkiintoa entistä suurempiin mittoihin.

Orkesterin musiikkissa yhdistyy oikeastaan Cynicin jazzmaisuus ja ennakkoluuloton lähestymistapa metalliin sekä maanmiestensä Necrodeathin omalaatuinen synkkyys ja solistin äärimmilleen piinatut rääkymiset. Yksinkertaisesti nimetty albumi osoittaakin bändin sopivan paremmin nykyaikaan kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin se oli aikaansa edellä.

Sigh
Hangman’s Hymn
Osmose

3 Unohda androgyynisten J-rockareiden muotitietoisille manga-hahmoilta näyttäville teineille suunnattu hempeän tylsä poppi ja tutustu mitä todellinen nousevan auringon maasta tuleva kunnon musiikki on. Loudnessia lukuun ottamatta vuonna -90 perustettu Sigh on Japanin yksi vanhemmista ja samalla tunnetuimmista metalliorkestereista, jolle ei yhä tahdo löytyä länsimaista vastinetta.

Orkesterin perusta on aina ollut vanhakantaisessa black- ja thrash metalin sekoituksessa, joka sinällään ei ole kovinkaan omalaatuista, mutta joka muuttuu mielenkiintoiseksi kanttori-solistin Mirain kontribuutiosta. Herran kireä raspiääni yhdistettynä usein varsin yllättävissä paikoissa ilmaantuviin ja hieman töksähtelevästikin sovitettuihin minimalistisiin kosketin- ja orkestraatio-osuuksiin luovat musiikille oudon perverssin ilmapiirin, josta japanilaiset monella kulttuurinalalla ovat tulleet tunnetuiksi. Lopputulos kuulostaakin hieman samalta, kuin koko väsyneelle ja krapulaiselle Cradle of Filthin köörille olisi juotettu ämpäritolkulla vahvaa kahvia ja syötetty vielä kourakaupalla piristeitä päälle.

Hangman’s Hymn on omaehtoisuudessaan piristävä äänite, jonka parissa viihtyy uutuudenviehätyksen kadottuakin. Kappaleiden suoraviivaisuus ja yksinkertaisuus ei sinällään haittaa, vaikka yhtyeellä olisikin selkeästi potentiaalia luoda monimutkaisempia ja entistä mielenpainuvampia musiikkiteoksia niin kappale- kuin albumitasollakin.

Timo Rautiainen
Loppuun ajettu
King Foo

4 Koko kansan Timon kakkoslevyllä musiikki tuntuu vihdoin asettuvan niihin uomiin, joita Sarvivuori-debyytillä vielä etsittiin ja kaivettiin. Osittaisi näkemyksen puutetta leimata tämä artistin uusin ns. soololevy täydelliseksi vanhan kierrättämiseksi ja puhua samassa yhteydessä ainoastaan herran aikaisemmista eri nimikkeen alla tehdyistä julkaisuista. Toki yhteneväisyyksiä löytyy niin musiikista kuin sanoituksistakin, mutta minkä takia vanhan koiran pitäisi täydellisesti karvoistaan eroon päästä?

Ilahduttavaa albumilla on, että sen 35 minuutin kompakti anti on yllättävänkin monipuolista mutta myös tasaista. Vaikka Outolintu onkin nostettu levyltä singleksi, ei sekään omaa loppuun helposti palavaa hittiainesrasitetta ja hyvä niin. Sama pätee myös levyn muihin kappaleisiin ja juuri tästä syystä sitä jaksaakin kuunnella myös useamman kerran putkeen, ominaisuus, johon vanhemmassa Rautiaisen tuotannossa ei juurikaan ole tullut törmättyä. Nykyajan henkeä pohdiskelevat tekstit on tulkittu myös paremmin kuin koskaan aiemmin ja miellyttävän kuulaasti astetta kevyemmin soiva äänimaailma korostaa aiempaan verrattuna huomattavasti paremmin musiikin sisältämää dynamiikkaa.

Loppuun ajettu yllättää pienoisista ennakkoluuloista huolimatta positiivisesti, vaikkei se ketään aiempia Rautiais-levyjä inhoavaa pystykään varmasti puolelleen käännyttämään.

HATESPHERE - ALKOHOLI, MUUSIKON YSTÄVÄ

Hatespheren syksystä 2005 ilmestynyt The Sickness Within –kiekko liittyi läheisesti synkkäsävyisten tarinoiden kertomiseen etanolin käytöstä sekä sitä seuraavista seuraavan päivän myrkytystiloista joka krapulana myös tunnetaan. Vokalistin Jacob Bredahlin mukaan laulujen aiheet ovat hyvin pitkälti samat huhtikuussa julkaistulla tuoreella levylläkin.

Muutama päivä ennen vappua kotiaan tavoiteltu solisti kuulostaa väsyneeltä, vaikka kello lyö jo ilta seitsemää. Vaan ihmekös tuo, kun takana on edellisiltaiset Serpent Smiles And Killer Eyes –levyn julkaisukekkerit. Elo juuri nyt tuntuu kuulemma hieman raskaalta, mutta muuten herralla pyyhkii varsin mukavasti. Kalvaako edelliseltä levyltänne tuttu tauti jälleen sisuksiasi vai? – Ehkä hiukan, vaikka ei tässä kovinkaan huonosti voida, sillä loppujen lopuksi en ollut kovinkaan kännissä eilen. Väsymys tässä enemmänkin painaa vielä päälle. Nykyisin en enää koske tiukkaan viinaan, vain kaljaan ja viineihin ja näiden nauttimista seuraavat pöhöt ovatkin paljon helpompia kärsiä kuin esimerkiksi vodkasta syntyvä kankkunen, Jacob paljastaa leveästi haukotellen. Onko nahkaasi ilmestynyt uusia leimoja, tavatessamme edellisellä kerralla syksyllä 2005 kätesi ja jalkasi alkoivat olla jo aika täynnä kaiken maailman värikkäitä kuvia? – Joo, otin itse asiassa pari uutta kuvaa jalkoihini, joista toinen on vanhan koulukunnan merimiestyyliä edustava tatuointi. Siinä on naisen pää ja huonoa onnea kuvaava nurinpäin oleva hevosenkenkä sekä teksti ”Poison”, kuvaa meikäläisen hyvää tuuria naisten suhteen, mies naurahtaa. – Otin ensimmäisen kuvani joskus kymmenen vuotta sitten ja se oli oma sukunimeni alaselkään, todella omaperäistä eikö? En osaa piirtää edes kunnollista tikku-ukkoa ja käsialanikin on aivan kamalaa, mutta minulla on aina omia ideoita nahkaani hakattavien kuvien suhteen. Tatuoijaa valitessani minun täytyy olla varma siitä, että hän on hyvä ja että pidän hänen tyylistään. Pitkällisten keskustelujen ja piirustusten jälkeen ihoani koristaa uusi kuva ja molemmat ovat tyytyväisiä.

– Hitto, tajusin muuten että täytän juuri 29 ja kolmenkympin rajapyykki alkaa uhkaavasti lähestyä, ei hyvä.

No hei, mietipä sitä että itselle alkaa jokusen vuoden päästä tulla 40 mittariin.

– Vau, sinä se todella vanha sitten olet.

Kiitos vaan tuhahdan ja totean, että olen silti mieluummin vanha kuin aikuinen.

SANOITUSTEN JATKUMO

Onko uuden levyn tekstien aihepiirit samoja kuin edelliselläkin levyllä?

– Tavallaan joo. Samoista tutuista asioistahan eli verestä, kaljasta ja saatanastahan me edelleen laulamme, Jacob virnuilee. Vaikka sanoitusten tekeminen onkin meille tärkeää, emme ole niiden kanssa kovinkaan syvällisiä toisin kuin musiikin suhteen. Ei meillä vaan oikein ole mitään kamalan kaksista sanottavaa kuuntelijoille. Kirjoitamme vain pääasiassa pieniä kuvitteellisia kauhutarinoita, vaikka tällä uudella levyllä meillä on jopa kolme keikkailevan bändin elämästä kertovaa tositarinaa jotka kaikki kertovat yllättäen dokaamisesta, laulaja naurahtaa.

Taidan olla siis ihan hakoteillä, jos oletan että levyn nimi Serpent Smiles And Killer Eyes kertoo selvin päin olemisesta, jolloin silmät ovat kirkkaina, aivot käyvät täydellä teholla ja kasvoilla pahansuopa virne?

– Onhan tuokin yksi näkemys, sain nimi-idean eräänä aamuna ja se on minusta loistava, koska se voi kuvata lähes mitä asiaa tahansa. Useimmat ihmiset kyllä liittävät sen nykymaailman tilaan tosin. Joka puolella tuntuu olevan valehtelijoita, käärmeitä, murhia ja hulluutta, mutta mielestäni tämä kuvaa samalla hyvin mistä koko levyllä on kysymys. Voisin aivan hyvin sanoa albumi olevan konseptilevy ja ihmiset ottaisivat sen aivan täydestä, koska levyn nimi ja sanoitukset sopivat tällä kertaa niin hyvin yksiin.

Levyn avausraita Lies And Deceit ei taida jättää paljoakaan arvailun varaan sanoitusten sisällön suhteen?

– Lyriikat eivät niinkään kerro siitä kuinka tunnen koko maailmaa kohtaan, vaan enemmänkin siitä, kuinka on olemassa niin paljon ihmisiä jotka haluavat oman osuutensa kaikesta tekemättä yhtään mitään muuta kuin kertomalla valeita. Yleismaailmallinen aihepiiri, vaikka aivan yhtä hyvin sanoitukset voisivat kertoa vaikka suoraan musiikkibisneksestä, jossa myös riittää paskanpuhujia.

– Toki maailma on muuttunut huonompaan suuntaan tämäkin asiaan suhteen ihan parin viimeisen vuoden aikana, mutta en ole kovinkaan syvällinen ihminen joka kuluttaisi kaiket päivät tämänkaltaisia asioita pohdiskellen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseessä on haistakaa paska –tyyppinen ralli, jossa syljetään vihaa vähän joka suuntaan.

Entäpä sitten Slain, kuka tulee maahan lyödyksi?

– Sain tähän inspiraation muinaisesta Rooman imperiumista ja erityisesti Caligulasta, joka oli aika sairas ja perverssi kaveri. Kyseessä on kumminkin fiktionaalinen tarina siitä, kuinka kuolleet nousevat jälleen takaisin elävien keskuuteen.

Tunnetko sinä itsesi pahemmin kirotuksi kuin Juudas konsanaan Damned Below Judas –kappaleessa?

– Tästä saat vetää omat johtopäätöksesi, sillä basistimme Mikael ”Mike” Ehlert teki tähän sanat.

Drinking With The King Of The Dead, kukas tämä kaveri on jonka kanssa otat soppaa tässä viisussa?

– Teksti kertoo pyörimisestä hirveässä kännissä baareissa, kaikki vaan pyörii etkä enää erota edes vasenta oikeasta ja kaikki on yhtä kaaosta, kyllähän sinä varmaan tiedät tunteen? The King Of The Dead voi puolestaan olla ihan kuka tahansa, vaikka alkoholin luoma harha, tunne kuinka olet puoliksi elossa ja puoliksi kuollut ja kuinka näet olemattomia asioita.

Kyllähän tuo tuntemus on joskus tutuksi tullut. Millaisesta sodasta Forever War sitten kertoo ja oletko sinä kenenkään kanssa sotajalalla juuri nyt?

– Tämä on taas yksi niistä kappaleista, jotka voivat kertoa niin monesta asiasta. On kyseessä sitten rakkaus, sodan ihannointi, ihan mitä vaan. Kikkailen lyriikoissa sanoilla ja kaikenlaista muuta sairasta. Itse olen onneksi aika rauhallinen kaveri, joten en ole riidoissa kenenkään kanssa, mutta ehkäpä jotkut ihmiset saattavat nähdä minut vihollisenaan.

SYNNINTEKIJÄ
Millaisia demoneja sitten ruokit kappaleessa Feeding The Demons?

– Kyllähän tämäkin biisi kertoo juomisesta ja kyseessä on viinapiru tai sitten ne demonit jotka vainoavat useamman päivän törpöttelysessioiden jälkeen. Holding My Bottle Tight –rivi kertonee kaiken olennaisen kappaleesta.

Aiempien kappalekuvauksiesi perusteella ei ole kovinkaan vaikeata arvata missä nesteessä kellut Floating-biisissä.

– Kyllähän siinä taas kellutaan paikallaan alkoholissa, eikä tämä ole kovinkaan positiiviseen sävyyn kirjoitettu teksti. Alaspäin mennään ilman että kukaan pystyy kierrettä pysäyttämään, mutta onneksi tämä on vain fiktiota eikä omaelämänkerrallista.

Ketkä sinua voisivat vihata Let Them Hate –kipaleen perusteella ja mitä itse vihaat eniten juuri nyt?

– Ehkä joku voisi vihata minua ja bändiä menestymisemme vuoksi, mutta ei tälläkään sanoituksella ole sen kummempaa syvällistä tai henkilökohtaista merkitystä.

– Paskaa puhuvat ihmiset pistävät aina vihaksi, mutta erityisesti minua ärsyttää tällä hetkellä vallallaan oleva tuotantotrendi, joka saa monet uudet bändit kuulostamaan aivan muovisilta. Monet orkesterin käyttävät liian paljon modernia teknologiaa ja hinkkaavat kaikki kuulostamaan täydelliseltä ja minusta tämä sotii kaikkea sitä missä metallimusiikissa on kysymys, itse omia instrumenttejaan soittavista muusikoista. Kun jokainen rummun isku siirretään täsmälleen oikeaan kohtaan ProToolsilla ja täydellisesti mennyt kitariffi kopioidaan koko kappaleeseen, lopputulos kuulostaa enemmän tanssimusiikilta ja tämäkös minua vituttaa.

– Uudella albumillamme halusimme välttää tällaista kliinistä soundia ja siksi se kuulostaakin ainakin minun korvissani juuri siltä, että sillä soittaa oikeat ihmiset. Vaikka olemmekin tiukka bändi, ei soitto levyllä ole täydellistä eikä sen pidäkään olla, koska kukaan ei ole täydellinen. Tavallaan koko levy onkin juuri julkilausuma tästä asiasta

Tarjoaako levyn päätösraita Absolution sinulle synninpäästön ja mitä syntejä haluisit minulle kenties tunnustaa?

– Kristittyjen tekopyhyydestähän tuo biisi kertoo, kuinka he saarnaavat siitä mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi tehdä, mikä on oikein ja väärin ja loppujen lopuksi he ovat aika säälittäviä luusereita. Taas yksi tosielämään perustumaton kappale, jossa haistatan pitkät kristityille.

– Nyt muistuukin mieleeni tapaus, kun Jehovan todistajat sujauttivat minulle suunnatun henkilökohtaisen kirjeen tyyliin ”Hyvä Jacob, meistä sinun pitäisi turvautua apuun Jeesuksessa Kristuksessa” ja muuta sellaista soopaa. Pisti oikein vihaksi moinen, miten helvetissä he voivat kirjoittaa moista paskaa kun eivät edes tunne minua enkä minä heitä. Pysykööt vain kaukana minusta, solisti puuskahtaa ja jatkaa:

– Syntiä tulee kyllä yhä tehtyä, vaikkakin vähemmin kuin ennen, mutta en ala syntilistaani sinulle tässä nyt purkamaan, Jacob naurahtaa.

Suutahan tässä rupeaa kuivaamaan kaikki tämä höpinä, miten on Jacob, maistellaanko vähän Haukea ennen Tuskan keikkaa ja sen jälkeen?

– No mikä ettei, vaikka kuten sanoinkin en enää juo viinaa, niin ainahan sitä maun takia voi vähän maistaa. Loppupullon voitkin sitten tuhota toisen kitaristimme Peter "Pepe" Lyse Hansenin kanssa, hänelle se varmasti maistuu.

– Toivottavasti suomalainen festivaaliyleisö muistaa meidät edelliseltä Suomen visiitiltämme Soilworkin kanssa vajana parin vuoden takaa. Keikka tulee olemaan ainakin meille erityinen, sillä vaikka olemmekin tehneet lukuisia festarivetoja Euroopassa, tulemme Suomeen nyt vasta toista kertaa. Varmaa kuitenkin on, että kalja tulee Saunassa virtaamaan!

Julkaistu Inferno #48/2007

HATESPHERE - ALKOHOLI, MUUSIKON YSTÄVÄ

Hatespheren syksystä 2005 ilmestynyt The Sickness Within –kiekko liittyi läheisesti synkkäsävyisten tarinoiden kertomiseen etanolin käytöstä sekä sitä seuraavista seuraavan päivän myrkytystiloista joka krapulana myös tunnetaan. Vokalistin Jacob Bredahlin mukaan laulujen aiheet ovat hyvin pitkälti samat huhtikuussa julkaistulla tuoreella levylläkin.

Muutama päivä ennen vappua kotiaan tavoiteltu solisti kuulostaa väsyneeltä, vaikka kello lyö jo ilta seitsemää. Vaan ihmekös tuo, kun takana on edellisiltaiset Serpent Smiles And Killer Eyes –levyn julkaisukekkerit. Elo juuri nyt tuntuu kuulemma hieman raskaalta, mutta muuten herralla pyyhkii varsin mukavasti. Kalvaako edelliseltä levyltänne tuttu tauti jälleen sisuksiasi vai? – Ehkä hiukan, vaikka ei tässä kovinkaan huonosti voida, sillä loppujen lopuksi en ollut kovinkaan kännissä eilen. Väsymys tässä enemmänkin painaa vielä päälle. Nykyisin en enää koske tiukkaan viinaan, vain kaljaan ja viineihin ja näiden nauttimista seuraavat pöhöt ovatkin paljon helpompia kärsiä kuin esimerkiksi vodkasta syntyvä kankkunen, Jacob paljastaa leveästi haukotellen. Onko nahkaasi ilmestynyt uusia leimoja, tavatessamme edellisellä kerralla syksyllä 2005 kätesi ja jalkasi alkoivat olla jo aika täynnä kaiken maailman värikkäitä kuvia? – Joo, otin itse asiassa pari uutta kuvaa jalkoihini, joista toinen on vanhan koulukunnan merimiestyyliä edustava tatuointi. Siinä on naisen pää ja huonoa onnea kuvaava nurinpäin oleva hevosenkenkä sekä teksti ”Poison”, kuvaa meikäläisen hyvää tuuria naisten suhteen, mies naurahtaa. – Otin ensimmäisen kuvani joskus kymmenen vuotta sitten ja se oli oma sukunimeni alaselkään, todella omaperäistä eikö? En osaa piirtää edes kunnollista tikku-ukkoa ja käsialanikin on aivan kamalaa, mutta minulla on aina omia ideoita nahkaani hakattavien kuvien suhteen. Tatuoijaa valitessani minun täytyy olla varma siitä, että hän on hyvä ja että pidän hänen tyylistään. Pitkällisten keskustelujen ja piirustusten jälkeen ihoani koristaa uusi kuva ja molemmat ovat tyytyväisiä.

– Hitto, tajusin muuten että täytän juuri 29 ja kolmenkympin rajapyykki alkaa uhkaavasti lähestyä, ei hyvä.

No hei, mietipä sitä että itselle alkaa jokusen vuoden päästä tulla 40 mittariin.

– Vau, sinä se todella vanha sitten olet.

Kiitos vaan tuhahdan ja totean, että olen silti mieluummin vanha kuin aikuinen.

SANOITUSTEN JATKUMO

Onko uuden levyn tekstien aihepiirit samoja kuin edelliselläkin levyllä?

– Tavallaan joo. Samoista tutuista asioistahan eli verestä, kaljasta ja saatanastahan me edelleen laulamme, Jacob virnuilee. Vaikka sanoitusten tekeminen onkin meille tärkeää, emme ole niiden kanssa kovinkaan syvällisiä toisin kuin musiikin suhteen. Ei meillä vaan oikein ole mitään kamalan kaksista sanottavaa kuuntelijoille. Kirjoitamme vain pääasiassa pieniä kuvitteellisia kauhutarinoita, vaikka tällä uudella levyllä meillä on jopa kolme keikkailevan bändin elämästä kertovaa tositarinaa jotka kaikki kertovat yllättäen dokaamisesta, laulaja naurahtaa.

Taidan olla siis ihan hakoteillä, jos oletan että levyn nimi Serpent Smiles And Killer Eyes kertoo selvin päin olemisesta, jolloin silmät ovat kirkkaina, aivot käyvät täydellä teholla ja kasvoilla pahansuopa virne?

– Onhan tuokin yksi näkemys, sain nimi-idean eräänä aamuna ja se on minusta loistava, koska se voi kuvata lähes mitä asiaa tahansa. Useimmat ihmiset kyllä liittävät sen nykymaailman tilaan tosin. Joka puolella tuntuu olevan valehtelijoita, käärmeitä, murhia ja hulluutta, mutta mielestäni tämä kuvaa samalla hyvin mistä koko levyllä on kysymys. Voisin aivan hyvin sanoa albumi olevan konseptilevy ja ihmiset ottaisivat sen aivan täydestä, koska levyn nimi ja sanoitukset sopivat tällä kertaa niin hyvin yksiin.

Levyn avausraita Lies And Deceit ei taida jättää paljoakaan arvailun varaan sanoitusten sisällön suhteen?

– Lyriikat eivät niinkään kerro siitä kuinka tunnen koko maailmaa kohtaan, vaan enemmänkin siitä, kuinka on olemassa niin paljon ihmisiä jotka haluavat oman osuutensa kaikesta tekemättä yhtään mitään muuta kuin kertomalla valeita. Yleismaailmallinen aihepiiri, vaikka aivan yhtä hyvin sanoitukset voisivat kertoa vaikka suoraan musiikkibisneksestä, jossa myös riittää paskanpuhujia.

– Toki maailma on muuttunut huonompaan suuntaan tämäkin asiaan suhteen ihan parin viimeisen vuoden aikana, mutta en ole kovinkaan syvällinen ihminen joka kuluttaisi kaiket päivät tämänkaltaisia asioita pohdiskellen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseessä on haistakaa paska –tyyppinen ralli, jossa syljetään vihaa vähän joka suuntaan.

Entäpä sitten Slain, kuka tulee maahan lyödyksi?

– Sain tähän inspiraation muinaisesta Rooman imperiumista ja erityisesti Caligulasta, joka oli aika sairas ja perverssi kaveri. Kyseessä on kumminkin fiktionaalinen tarina siitä, kuinka kuolleet nousevat jälleen takaisin elävien keskuuteen.

Tunnetko sinä itsesi pahemmin kirotuksi kuin Juudas konsanaan Damned Below Judas –kappaleessa?

– Tästä saat vetää omat johtopäätöksesi, sillä basistimme Mikael ”Mike” Ehlert teki tähän sanat.

Drinking With The King Of The Dead, kukas tämä kaveri on jonka kanssa otat soppaa tässä viisussa?

– Teksti kertoo pyörimisestä hirveässä kännissä baareissa, kaikki vaan pyörii etkä enää erota edes vasenta oikeasta ja kaikki on yhtä kaaosta, kyllähän sinä varmaan tiedät tunteen? The King Of The Dead voi puolestaan olla ihan kuka tahansa, vaikka alkoholin luoma harha, tunne kuinka olet puoliksi elossa ja puoliksi kuollut ja kuinka näet olemattomia asioita.

Kyllähän tuo tuntemus on joskus tutuksi tullut. Millaisesta sodasta Forever War sitten kertoo ja oletko sinä kenenkään kanssa sotajalalla juuri nyt?

– Tämä on taas yksi niistä kappaleista, jotka voivat kertoa niin monesta asiasta. On kyseessä sitten rakkaus, sodan ihannointi, ihan mitä vaan. Kikkailen lyriikoissa sanoilla ja kaikenlaista muuta sairasta. Itse olen onneksi aika rauhallinen kaveri, joten en ole riidoissa kenenkään kanssa, mutta ehkäpä jotkut ihmiset saattavat nähdä minut vihollisenaan.

SYNNINTEKIJÄ
Millaisia demoneja sitten ruokit kappaleessa Feeding The Demons?

– Kyllähän tämäkin biisi kertoo juomisesta ja kyseessä on viinapiru tai sitten ne demonit jotka vainoavat useamman päivän törpöttelysessioiden jälkeen. Holding My Bottle Tight –rivi kertonee kaiken olennaisen kappaleesta.

Aiempien kappalekuvauksiesi perusteella ei ole kovinkaan vaikeata arvata missä nesteessä kellut Floating-biisissä.

– Kyllähän siinä taas kellutaan paikallaan alkoholissa, eikä tämä ole kovinkaan positiiviseen sävyyn kirjoitettu teksti. Alaspäin mennään ilman että kukaan pystyy kierrettä pysäyttämään, mutta onneksi tämä on vain fiktiota eikä omaelämänkerrallista.

Ketkä sinua voisivat vihata Let Them Hate –kipaleen perusteella ja mitä itse vihaat eniten juuri nyt?

– Ehkä joku voisi vihata minua ja bändiä menestymisemme vuoksi, mutta ei tälläkään sanoituksella ole sen kummempaa syvällistä tai henkilökohtaista merkitystä.

– Paskaa puhuvat ihmiset pistävät aina vihaksi, mutta erityisesti minua ärsyttää tällä hetkellä vallallaan oleva tuotantotrendi, joka saa monet uudet bändit kuulostamaan aivan muovisilta. Monet orkesterin käyttävät liian paljon modernia teknologiaa ja hinkkaavat kaikki kuulostamaan täydelliseltä ja minusta tämä sotii kaikkea sitä missä metallimusiikissa on kysymys, itse omia instrumenttejaan soittavista muusikoista. Kun jokainen rummun isku siirretään täsmälleen oikeaan kohtaan ProToolsilla ja täydellisesti mennyt kitariffi kopioidaan koko kappaleeseen, lopputulos kuulostaa enemmän tanssimusiikilta ja tämäkös minua vituttaa.

– Uudella albumillamme halusimme välttää tällaista kliinistä soundia ja siksi se kuulostaakin ainakin minun korvissani juuri siltä, että sillä soittaa oikeat ihmiset. Vaikka olemmekin tiukka bändi, ei soitto levyllä ole täydellistä eikä sen pidäkään olla, koska kukaan ei ole täydellinen. Tavallaan koko levy onkin juuri julkilausuma tästä asiasta

Tarjoaako levyn päätösraita Absolution sinulle synninpäästön ja mitä syntejä haluisit minulle kenties tunnustaa?

– Kristittyjen tekopyhyydestähän tuo biisi kertoo, kuinka he saarnaavat siitä mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi tehdä, mikä on oikein ja väärin ja loppujen lopuksi he ovat aika säälittäviä luusereita. Taas yksi tosielämään perustumaton kappale, jossa haistatan pitkät kristityille.

– Nyt muistuukin mieleeni tapaus, kun Jehovan todistajat sujauttivat minulle suunnatun henkilökohtaisen kirjeen tyyliin ”Hyvä Jacob, meistä sinun pitäisi turvautua apuun Jeesuksessa Kristuksessa” ja muuta sellaista soopaa. Pisti oikein vihaksi moinen, miten helvetissä he voivat kirjoittaa moista paskaa kun eivät edes tunne minua enkä minä heitä. Pysykööt vain kaukana minusta, solisti puuskahtaa ja jatkaa:

– Syntiä tulee kyllä yhä tehtyä, vaikkakin vähemmin kuin ennen, mutta en ala syntilistaani sinulle tässä nyt purkamaan, Jacob naurahtaa.

Suutahan tässä rupeaa kuivaamaan kaikki tämä höpinä, miten on Jacob, maistellaanko vähän Haukea ennen Tuskan keikkaa ja sen jälkeen?

– No mikä ettei, vaikka kuten sanoinkin en enää juo viinaa, niin ainahan sitä maun takia voi vähän maistaa. Loppupullon voitkin sitten tuhota toisen kitaristimme Peter "Pepe" Lyse Hansenin kanssa, hänelle se varmasti maistuu.

– Toivottavasti suomalainen festivaaliyleisö muistaa meidät edelliseltä Suomen visiitiltämme Soilworkin kanssa vajana parin vuoden takaa. Keikka tulee olemaan ainakin meille erityinen, sillä vaikka olemmekin tehneet lukuisia festarivetoja Euroopassa, tulemme Suomeen nyt vasta toista kertaa. Varmaa kuitenkin on, että kalja tulee Saunassa virtaamaan!

Julkaistu Inferno #48/2007

Inferno #47/2007

Despised Icon
The Ills Of Modern Man
Century Media

2 Kerrankin voi vastata Kanada ja vielä syyttää samalla maata Cartmanin äidin tapaan huonohkon kulttuurin tuottamisesta. Despised Icon ei edusta pieruhuumoria eikä rivoista aiheista laulamista, vaan keskittyy mitä ilmeisimmin ruotimaan modernin yhteiskunnan epäkohtia ja niiden ainoata aiheuttajaa, ihmistä.

Yllättävää ei ole huomata, että musiikki pohjautuu varsin brutaalin ja kimuranttiin musisointiin, mutta jenkeiltä lainatut tutut metalcore-elementit laskevat housut vähintäänkin puolitankoon. Biisit sisältävät tasapuolisesti kummankin tyylilajin elementtejä on kyse sitten täydellä keuhkoilla vedetystä huutolaulusta tai jostain suolenmutkien pohjalta kumpuavasta viemärikurlutuksesta. Sama pätee myös muihin instrumentteihin ja riffittelyyn joka vokalisointien tapaan muuttuu useaan kertaan kappaleiden keston aikana.

Vaikka metalcore-termi onkin nykyään lähes kirosana, on Despised Icon onneksi oikeasti aggressiivinen koko ajan ja omaa hyvät sovitustaidot. Bändin valitsema yhdistelmä on varsin vaihtelevasta ulosannista huolimatta kuitenkin tympeän tylsä ja 40 minuuttia levyn parissa tuntuu lähes puolet pidemmältä.


El Gordo
The Man Behind The Machine
Glen Ghost

3,5 Kevään tullen veri alkaa monella vetää tien päälle ja juuri ajokortin saaneiden on ainakin syytä välttää El Gordon levyn laittamista kruisailumusiikiksi, sillä proteesi alkaa taatusti painua syyläriä kohti ja mutkat saattaa mennä suoriksi. Kun orkesterin stoner rock-murjominen nostattaa näkyvyyttä heikentävää usvaa ja päänseudulle aiheutuu väkisinkin pakkoliikkeitä, ei Enska voi kuin todeta ”Se on kauheeta…”

El Gordon moottori murisee alakierroksillakin sen verran mallikkaasti, että kohtuullisen isolohkoinen mylly konepellin alta löytyy ja subwooferin omistajien naapurit eivät taatusti kiittele. Kun tekniikan perusteet ovat bändillä näiden lisäksi hallussa, on kyytiin istuminen helppoa. Keket päähän, luu ulos ja baanalle. Kun voimaa ja pitoa löytyy, painautuu kuski kiihdytyksessä kohti penkkiä ja testosteronitaso alkaa nousta samaa tahtia kierroslukumittarin neulan kanssa.

Kone kyllä kestää ja komeasti, mutta välityksille olisi syytä tehdä jotain. Lyhyemmät välitykset ja tätä kautta kiivastempoisempi vaihtamisrytmi lyhentäisi 57 minuutin yli painuvaa loppuaikaa olennaisen merkittävästi.

Fear Of Eternity
Funeral Mass
Moribund

1,5 Kamppailu saatekirjeiden hupaisimmasta hehkutuslauseesta on saanut vahvan palkintopalliehdokkaan: “Dreary cover art sure to catch the eye of every Black Metal fan”. Onhan näitä hautakivikuvia ja ristejä nähty lukemattomia kertoja ennenkin levyjen kansissa eikä huvittavan puolivillainen kärinävokalisointi tee muuten rauhallisesti etenevästä ja täysin simppeleihin kosketinkuvioihin nojaavasta musiikista vielä black metalia.

Yhdessä asiassa saatekirjeen kanssa on sentään helppoa olla osittain samaa mieltä, nimittäin että orkesteria suositellaan Summoningin ystäville vaikka itse suosittelemista harkitsisinkin erittäin pitkään. Huteria yhteneväisyyksiä löytyykin näiden kahden kokoonpanon välillä, mutta siinä missä itävaltalaiset osaavat luoda yksinkertaisista melodioista ja pitkähköistä toistoon perustuvista kappaleista hypnoottisen rauhoittavaa musiikkia, ei Fear of Eternityn luovuus ja tyylitaju riitä lähellekään samaa.

Funeral Mass –albumin musiikillinen sisältö ei todellakaan ole pahinta saati ärsyttävintä kuraa mitä vastaan on tullut, mutta kokonaisuudesta aina kansia myöten huokuva halpuus ja liiallinen helppous silittää korvan aistinkarvoja väärään suuntaan. Samaan ongelmaan tuntuu Moribundin muutkin julkaisut useasti sortuvan.


Forgotten Sunrise
Willand
My Kingdom Music

4 Sukeltaminen uusiin ja tuntemattomiin vesiin voi joskus kannattaa, sillä samean mutapohjan sijasta voi löytää kokonaan uusia valloittavia maailmoja. Näin on tapahtunut veljeskansamme edustajalle Forgotten Sunriselle ja näin tulee myös tapahtumaan Willand-albumin kuuntelijoille. Ovat ennakkotiedot tai odotukset musiikista mitkä tahansa, on taatusti lähes täysin mahdotonta valmistautua levyn sisältökokonaisuuteen.

Forgotten Sunrise yhdistää vailla minkäänlaisia ennakkoluuloja eriasteisia koneistettuja musiikkigenrejä niin electroa, EBM:ää kuin myös goottia, dark wavea sekä teknoa ja lisää päälle ripauksen synapop-elementtejä. Vaihtelevuutta löytyy niin kappaleiden sisältä kuin niiden väliltäkin, mutta hämmentävää kyllä varsin tummasävytteinen todellinen sekasoppa on kuitenkin miellyttävän erilaista ja koherenttia korviinpantavaa. Täytyy vain selvitä alkuhämmennyksestä ja muistaa laittaa suu kiinni.

Vaikka Willandin draaman kaari onkin laskusuuntainen loppua lähestyttäessä, ei tämä käyrä kuitenkaan onneksi kuvaa kappaleiden laatua. Kiekon päätösraita yli 15 minuuttia kellottava instrumentaali O takoo hypnoottisuudessaan viimeisen niitin ja samalla loppulukemat 71:41.

Thurisaz
Circadian Rhythm
Shiver

1,5 Joskus jo bändin ja/tai levyn nimet luovat vahvoja mielikuvia musiikista ja suurennuslasin alla olevan belgialaispoppoon tapauksessa tulee väkisinkin mieleen sanat tekemällä tehty. Sisältö sentään onneksi tarjoaa aavistuksen parempaa mitä ulkoinen habitus lupaa, vaikka varsinainen anti köykäiseksi jääkin.

Orkesterin musiikista tekee äärimmäisen hämmentävää sen yritys yhdistää runsaasti kanttorin värjäämää black metalia sekä eeppistä ja melankolista tunnelmointia pitkähköiksi venyviin kappaleisiin. Kun laulupuolellakin kuullaan aina örinästä puhtaiden kautta rääkymiseen, on rakennusaineita jo enemmän kuin riittävästi ja niitä bändi lähes liiallisuuksiin asti käyttääkin erilaisten pikkunättien melodioiden ja tunnetilojen luomiseen. Kunnianhimon ja taitojen kasvaessa muusikoiden näkemys tuntuukin hieman hämärtyneen.

Tumpuloita eivät herrat sävellystensä kanssa onneksi sentään ole, mutta onnistuvat kuitenkin aina tuotantoa myöten saamaan jäljestä tasaisen hajutonta ja väritöntä. Musiikki ei ole mahtipontista, synkkää, surumielistä, raskasta, kevyttä – ei mitään. Hampaiden puuttuessa ja heikkokuuloisena vanhana pappana Thurisaz tosin varmasti maistuisi.

Trouble
Simple Mind Condition
Escape

Masteroimattoman ja ilman minkäänlaista kansikuvaa saatikka biisilistaa saapuva Troublen promolevy tuo väkisinkin mieleen vanhan suomalaisen sananlaskun jonka mukaan herroille ja hulluille ei pidän keskeneräistä työtä näyttää. Kriitikon hommista autuaan tietämättömät voivat ilmaislevyjen saamista pitää herroiksi elämisenä, mutta äärimmäisen keskinkertaisuuden vallitessa julkaisujen keskuudessa sanaisen arkun avaaminen alkaa tuntua yhä useammin hullun hommalta.

Legendaarinen Trouble tekee paluun yli kymmenen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon jälkeen ja jatkaa hyvin tarkasti siitä mihin vuoden -92 Manic Frustration jäi. Lähes kolmen vuosikymmenen mukanaan tuomalla kokemuksella herrat vääntävät leppoisasti ja tyylitajuisesti menevästi kulkevaa doom henkistä rockia ja onnistuvat puhaltamaan useaan veisuun rehellistä tekemisen tunnelmaa. Myös Eric Wagner tuttu narinalaulu kuulostaa samalta kuin ennen ja lopputulos on niin kaukana kuin mahdollista kaikista trendeistä ja moderneista kotkotuksista.

Harmi vain, että arvatenkin suurelta osin juuri masteroinnin puute syö musiikista pahasti potkua ja lopputulos vaikuttaa väkisinkin hieman valjulta. Ilman lopullista ja mahdollisesti tärkeääkin soundien hienosäätöä arvosanan antaminen saa jäädä.

MORIAN - LIIVEJÄ SIOILLE

Melodisuus, tarttuvuus ja vientikelpoisuus muodostavat monelle hevistille vilunväristyksiä aiheuttavan adjektiivien epäpyhän kolminaisuuden, josta ei voi seurata mitään hyvää kuunneltavaa musiikkia. Jyväskylästä solisti Janne Siekkisen johdolla ponnistava Morian karusta todistaa väitettä vääräksi karskista ulkomuodostaan huolimatta.

Imperium.net:stäkin tuttu metallimoguli Mape Ollila kuvaili Moriania pehmo-heviksi, mutta tämä luonnehdinta ei Jannea tunnu suuremmin haittaavan, vaikka näkeekin itse edustamansa musiikin hieman laaja-alaisemmin.

– Aika hyvin me tuota Mapen lanseeraamaa termiä voidaan syleillä, koska eihän Morian varsinaisesti mitään heviä ole vaan raskasta melodista rokkia. Onhan meillä mukana kumminkin raaempaankin rypistystä mukana eli näitä metallisia osuuksia, vaikka vähän popin ja rockin puolella flirttaillaankin. Meidän bändi on aivan vaan ollut varsinainen sulatusuuni aina black metalista, suomi rockista, grungen kautta bluesiin. Genrepuristit saattavat vaan olla hieman varpaillaan, että mitähän saatanaa nämä miehet oikein meinaavat.

Tarttuvista melodioista ja kertosäkeistä saatiin esimakua Away From The Sun –singlellä, joka tuntui kiinnostavan myös ostavaa yleisöä Suomen virallisen singlelistan hopeasijoituksen verran. Tämä lupaa hyvää myös täyspitkää ajatellen, vaikka epäilevien tuomaksien myllyyn se saattaa ammentaa lisää vettä.

– On hieman yllättävääkin ollut huomata, että singlen perusteella on noussut tervettä mielenkiintoa pitkäsoittoa kohtaan, vaikka monet varmasti arvuutteleekin onko koko levy samanlaista ”huttua” vai jotain ihan oikeaa tavaraa. Kovasti meidän pitäisi kait ihmisille jotain todistaa tällä levyllä. Itse olen kuitenkin miettinyt asian niin, että aika vaikea levyä on varmasti ainakaan vihata, koska ei sen kenessäkään pitäisi mitään äärimmäisiä tunteita herättää.

– En kuitenkaan ole kokenut näitä epäilyjä mitenkään negatiivisena asiana, koska itsellä on täysin turvallinen ja varma ole sen suhteen, että levyltä löytyy lisääkin paukkuja ja jossain mielessä jopa vahvempaa materiaalia kuin singlebiisi.

Sen verran paljon tukkaan purukumin lailla tarttuvaa materiaalia levylle on päätynyt, että tunnettavuutta varmasti tulee roppakaupalla lisää ja huttuväitteet jäävät taakse.

– Kyllähän sitä haluisia uskoa ja toivoa, että Morian menisi johon uuteen lokeroon enkä sano tätä mitenkään omahyväisesti, sillä näinhän varmaan kaikki omasta musiikistaan ajattelevat. Kyllä minusta meidän musiikki kuitenkin sukeltaa johonkin sellaiseen välimaastoon emmekä ole kopio mistään muusta.

YHTEEN HIILEEN

Epäilyksen siementä laskelmoinnin suhteen on entisestään kylvänyt tieto todellisen ammattimiehen Hiili Hiilesmaan istuttamisesta tuottajan pallille Sentinels Of The Sun –debyytillä.

– Kyllähän juuri Hiilestä johtuen mediassa on meidän yhteydessä mainittu aina nämä HIMit, The 69 Eyesit ja jopa Sentenced. Ovathan nuo kaikki toki ansioituneita bändejä, joten sikäli kait moiset vertailut pitäisi ottaa kunnioituksella vastaan. Tokihan se itseä vähän arveluttaa, että heti jos on melodioita, raskaita kitaroita ja vähäänkään jonkinlaista potentiaalia, niin aletaan heti verrata vientinimiin kuten vaikkapa The Rasmukseen.

– Ainahan ihmiset vaan tietty kaipaa helppoa lokerointia, mutta esimerkiksi raskaampi Poets Of The Fall –vertailua en oikein ymmärtänyt. Jossain arviossa sanottiin aikanaan myös, että laulaja kuulostaa ottaneen kaikki maneerinsa Disturbedin David Draimanilta. Piti tuon jälkeen oikein alkaa kuuntelemaan Disturbedia, että tietäisi mistä oikein on kysymys ja kieltämättä jotain samankaltaisuuksia sieltä löytyikin.

– Loppujen lopuksi levyähän on tuotetta niin vähän kuin sitä nyt ylipäätään voi tuottaa. Hiilihän on ensiksikin jo niin kiireinen mies, että etätyönähän me asiat pääasiassa hoidettiin. Pieniä sovituksellisia muutoksiahan hän lähinnä ehdotti ja karsi kymmenistä syna- ja stemmaraidoista ne parhaat niin että vain pari jäi jäljelle. Omalla porukalla äänitys ja biisit on tehty yhdeksänkymmentäprosenttisesti, mutta niille alettiin olemaan jo aika sokeita, kun parhaimmillaan niitä oli 5-6 kertaan nauhoitellut.

Mikä muuten on pehmeän suloisen David Draiman –äänesi salaisuus?

– Karuja perheoloja voi vaan syyttää siitä, että olen ruvennut laulamaan, Janne virnuilee. Heti kun kykenin puhumaan, niin olen myös ruvennut laulamaan nauhoille ja ei nykyään oikein osaa muuta enää olla saati muuksi tulla. Yhtään laulutuntia en ole koskaan ottanut, mutta kun tulee kuunneltua aika laajalla skaalalla musiikkia ja yrittää laulaa samalla perässä edes etäisesti samalta kuulostaen, niin oppiihan se papukaijakin matkimalla ja minä myös. Siinä samalla yrittää laulaa perässä ja kuulostaa edes etäisesti samalta. Tietääkseni ei edes mustempia geenejä meikäläisestä löydy, mutta ainahan äidiltä voisi kysyä minkä maalainen olikaan se pihtiputaalainen postimies.

AURINKOISET VELIKULLAT

Mikä teitä jyväskyläläisiä orkestereita oikein vaivaa, kun eräs toinenkin tunnettu kokoonpano hamuaa nimessään kohti aurinkoa?

– Kait me ollaan vaan niin aurinkoisia tyyppejä ja varsinaisia hevivesseleitä. Albumin nimellähän on yhteys singleen ja jatkaa samaa teemaa. Vaikka meidän biiseissä käsitelläänkin joskus aika synkkiä asioita, niin eihän me pohjimmiltamme olla mitään ranteet auki ja onnea –tyyppejä, vaan pikemmin halutaan että joku toivonpilkahdus olisi aina olemassa. Mieluummin me olisimme valon ja varjojen vartijoita kuin mitään tuomiopäivän julistajia.

– Jotain kait meistä kertoo jo sekin, että levy-yhtiön edustajat sanoivat meidän näyttävän promokuvissa laumalta hamstereita, joilla on posket jyviä täynnä. Mehän ollaan varmaan Suomen kaljuin pitkätukkabändi, onneksi tähän myyrälaumaan on saatu edes vähän hevinäköä, kun toisella kitaristilla on sentään pitkä tukka.

Elettäessä nykyisessä markkinataloudessa kauniilla ja rohkeilla tuntuu aina menevän kovaa myös musiikkibisneksessä, sisällöstä viis. Vaikka alan ammattilaisten mielestä Morianin miehissä olisikin huutava tarve stailaukselle, luottavat miehet omaan näkemykseensä ja hurttiin huumoriin.

– Tämän näköisiä kavereitakin kun ruvettaisiin stailaamaan, niin se olisi sama kuin laittaisi sioille liivejä päälle. Otettaessa uusia promokuvia hamsterikuvien tilalle katseltiin vähän tarkemmin vaateräkeistä mitä päälle laitetaan ettei olla ihan roudariosastoa kuin Away From The Sun –videolla.
 Saatiin kitaristillemme Samille muutakin päälle kuin ne siniset helvetin reikäiset lämpökerrastot, jotka kyllä videolla näyttävät melkein oikeilta mustilta trikoilta. Se kerrastohan vielä muuten repesi kuvausten aikana etumuksesta niin, että lerssi olisi vaan iloisesti vilkkunut jos kitaraa ei olisi ollut edessä peittämässä.

Intiimialueiden vilautteluhan tuntuu olevan suurta huutoa maailmalla, joten ehkä maine olisi vaan kasvanut, mikäli kitaraa olisi pois unohtunut edes pieneksi hetkeksi.

– Heh, en minä ole koskaan ymmärtänyt onko se jonkinlainen rikos, jos tehdään hienoa musiikkia mutta ollaan yksin kellarissa eikä lähdetä sitä mihinkään mainostamaan. Ei promoaminen meille mikään mörkö meille ole vaikka toki sillekin rajansa löytyy. Tuskinpa mekään oltaisiin mihinkään Bumtsibumiin menty, vai onko sitä ohjelmaa enää muuten edes olemassa?

Julkaistu Inferno #47/2008

U.D.O. - ITKEVÄ SHOWMIES

Varreltaan pieni, mutta ääneltään ja sydämeltään suuri Udo Dirkschneider on kaksikymmentä vuotta kestäneen soolouransa aikana ehtinyt julkaista aimo liudan levyjä, joista toukokuussa julkaistu Mastercutor on järjestyksessään yhdestoista. Miehen U.D.O. nimen alla julkaisema musiikki on pysynyt lähes muuttumattomana, mutta samaa voi sanoa onneksi myös levytysten hyvästä tasosta.

Ajatus rikkoa jää haastattelun alussa puhumalla saksaa Udon kanssa tuntuu hyvältä idealta, mutta parin lauseen jälkeen on piinallisen selvää, että yläasteella suoritut parin vuoden opinnot ja myöhemmin niin Korkeajännitys-lehdistä kuin aikuisviihteestä täydennetyillä saksan kielen opeilla eivät läheskään riitä haastattelun läpiviemiseksi herra Dirkschneiderin äidinkielellä. Onneksi sentään haastateltava puhuu paremmin englantia kuin minä saksaa.

Udon palosireenin ja jänisräikän yhdistelmää muistuttava uniikki ääni on soinut niin levyillä kuin lavoilla jo yli 35 vuoden ajan, ensin Acceptissa ja sittemmin U.D.O.-orkesterissa. Kaikkien näiden vuosien ajan miehen into tarttua mikkiin vuosi toisensa jälkeen ei ole laantunut, vaan intoa piisaa yhä aivan kuten ennen vanhaankin.

– Totta kait, muuten en näitä hommia enää tekisi, Udo hörähtää. Vastaus on näin yksinkertainen, sillä minusta koko touhu on yhä hauskaa, olen yhä edelleen hermona aina kun uusi levy tulee ja odotan innolla kiertueelle pääsemistä ja uusien kappaleiden soittamista keikoilla. Mitä muutakaan tähän nyt voisi muka vastata? Jos nämä tuntemukset joskus katoavat, on aika lopettaa.

Toivottavasti siihen nyt vielä sentään menee pidempikin tovi.

– Usko pois, siihen menee vielä todella kauan, Udo nauraa hersyvää nauruaan.

Eikö kyllästyminen koko hommaan ole todellakaan koskaan vaivannut sinua?

– Ei ikinä, koska yksinkertaisesti pidän tällaisen musiikin tekemisestä niin paljon.

Oletko koskaan pohtinut mitä tekisit nyt, jos et olisi aikoinaan ruvennut laulamaan heavy metal orkestereissa?

– Olisin varmaan samoissa hommissa kuin veljeni eli vanhempieni omistamassa työkalutehtaassa.
Olisihan sekin aika metallista hommaa.

– Joo, todellakin silloinkin saisi olla raskaiden asioiden kanssa tekemisissä, Udo raakkuu.
Minkälainen mies sitten olet kotioloissa, kun sävellyshommat ja kiertueet ovat taas kerran taakse jäänyttä elämää?

– Olen aivan tavallinen perheenisä. Olen usein pitkiäkin aikoja pois kotoa ja kun palaan takaisin kotiin, tärkein asia tuolloin elämässäni on perheeni. En ole koskaan tuntenut itseäni miksikään rockstaraksi ja olen yrittänyt aina olla oma normaali itseni niin lavalla kuin siviilissäkin. Kiertueiden jälkeen paluu arkeen vie aina pari päivää, kun on viikkojen ajan tottunut olemaan bussissa, soittamaan keikkoja keskellä yötä ja painumaan pehkuihin vasta aamuyön tunteina.

– Ei minulla mitään sen kummempia harrastuksia edes ole, sillä perheeni on samalla harrastukseni varsinkin kun siihen kuuluu pari lasta. Teen heidän kanssaan aivan tavallisia asioita, kuskaan heitä kouluun ja seuraan kuinka he kasvavat.

MAAILMAN HIENOIN AMMATTI

Mikä Udo on parasta hevilaulajana olemisessa mitä useimmat normaaleissa ammateissa työskentelevät ihmiset eivät koskaan tule kokemaan?

– Ilmainen reissaaminen ympäri maailmaa, Udo röhähtää hersyvään nauruun. Ihan tosi, kaikkien näiden vuosien aikana joina olen pyörinyt maailmalla, olen nähnyt niin paljon kaikenlaista, että monella menisi useampi elinikä kaikkien niiden asioiden näkemiseen ja kokemiseen. Olen ollut todella onnekas, kun olen päässyt matkustelemaan niin paljon, se on tehnyt minusta paljon avarakatseisemman ihmisen.

Kait ammatissasi on myös joitain varjopuolia, joista et niin välitä?

– Oletko varma, että haluat saada tähän vastauksen?, Udo kysyy nauraen.

 Tottahantoki.

– Levy-yhtiöt! Minusta koko musiikkibisnes on mennyt vain huonompaan suuntaan kaikkien näiden vuosien aikana kun olen ollut osa sitä ja tämä on aihe josta voisin puhua vaikka päiväkausia. 80-luvulla ollessani Acceptissa levy-yhtiöt todella satsasivat pitkäjänteisesti bändeihin toisin kuin nykyisin. Tänä päivänä bändejä on niin paljon eivätkä levylafkat anna niiden enää kehittyä rauhassa. Ennen vanhana bändin annettiin etsiä omaa tyyliään ja tehdä 4-5 levyäkin ennen kuin sen oletettiin olevan uransa huipulla, nykyään bändi saatetaan potkia pihalle jo debyytin jälkeen, mikäli se ei osoittaudukaan myyntimenestykseksi. Ja kun orkestereita on niin paljon, ei ihmisillä riitä millään mielenkiintoa ja rahaa tukea niitä kaikkia ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.

– Minusta levy-yhtiöt ovat vasta nyt alkaneet herätä musiikin verkosta lataamiseen ja digitaaliseen jakeluun. Itse näen sen kokonaan uudenlaisena mahdollisuutena nuorille bändeille, mutta ei ehkä niinkään meille. Voi hyvinkin olla niin, että kohta uudet tulokkaat eivät tarvitse levy-yhtiöitä enää mihinkään, koska he voivat äänittää levyn itse ja myydä sitä sitten verkon kautta. Tällä tavalla he saattavat jopa saada enemmän rahaa, vaikka myyntimäärät eivät olisikaan niin suuria kuin ennen vanhaan. Pop-musiikin puolellahan näin on osittain jo käynyt ja promootion osuus on noussut entistä tärkeämmäksi, Udo innostuu selittämään.

Onko sinusta koskaan tuntunut, että joudut kovasti kilpailemaan levy-yhtiön resursseista uusien tulokkaiden kanssa aina äänitysbudjetista kiertuetukeen?

– Ehkä joo hieman, koska nuoret tietävät kuinka näitä uusia moderneja tekniikoita kuten YouTubea ja Myspacea käytetään tehokkaasti, enhän minä edes tiedä läheskään mitä kaikkea nykyään on olemassa, Udo puuskahtaa ja epäilee ehkä olevansa jo liian vanha kaikkeen uuteen.

– Onhan meilläkin toki nyt uudet kotisivut ja myspace-sivu ja ehkä kaikenlaista uutta pikkukivaa tulossa kuten mahdollisuus ladata treeninauhoja, livemateriaalia ja muuta sellaista mitä levykaupasta ei saa. Käytämme siis modernia teknologiaa siinä missä muutkin, mutta onneksi olemme olleet mukana musiikkibisneksessä sen verran pitkään, että meillä on varsin hyvä levytyssopimus.

Kuinka tarkkaan sitten seuraat mitä metalliskenessä tapahtuu, mitä uusia bändejä ja trendejä kulloinkin on tulossa ja menossa?

– Älä ihmeessä kysy minulta ainakaan mitään nimiä, sillä ne ovat nykyään niin monimutkaisia, Udo naurahtaa. Pysyn aika hyvin kärryillä uusien nimien suhteen, sillä 14-vuotias rumpuja soittava poikani seuraa innokkaasti kaikkea uutta mitä metallin saralla tapahtuu. Koko talomme raikuu hänen soittaessa lujalla kaikkea uutta musiikkia, joten on aika vaikea olla kuulematta missä nykyisin mennään ja aina sieltä jotain hyvääkin löytyy. Viimeisin löytö josta pidän, on esimerkiksi Billy Talent, joka ei kyllä varsinaisesti ole mitään heavy metalia. Näin heidät livenäkin ja he olivat oikein mainioita.

Sitten kun joskus päätät ripustaa mikin naulaan, onko mahdollista että poikasi jatkaa Accept ja U.D.O.:n materiaalin esittämistä?

– Ei, kyllä hän on tyytynyt ihan rumpujen ja kitaran soittamiseen eikä laulamiseen.

Hänen onnekseen laulajanlahjasi eivät ole periytyneet isältä pojalle?

– Luulen ja niin, Udo hekottaa.

SALAPERÄINEN SEREMONIAMESTARI

U.D.O.-orkesterin uutukainen kiekko kantaa nimeä Mastercutor, joka maestron mukaan on yhdistelmä sanoista Master ja Executor. Sana, jota on turha alkaa sanakirjoista etsimään. Mutta mitä moinen ammattinimike tekee levyn nimenä?

– Mastercutor on eräänlainen seremoniamestari, joka ohjaa koko levyä ja sen kappaleita. Hän on myös kaikkien typerien visailu- ja tosi-TV-ohjelmien takapiruna ja tästä piileekin levyn eräänlainen teema.

Et siis ole TV:n ohjelmatarjontaan ollenkaan tyytyväinen?

– Eihän televisiota voi juurikaan enää katsoa, tarjonta on aivan idioottimaista. En tiedä miten asioiden laita on Suomessa, mutta Saksassa tilanne on todella iljettävä. Mutta Japanissa ohjelmatarjonta vasta kummallista onkin, saimme siitä vähän esimakua kun olimme siellä Thunderball-kiertueella. Sitä ei todellakaan riitä sanat kuvailemaan, Udo hekottaa.

– Mastercutorhan avaa levyn aivan kuten se olisi joku TV-ohjelma. Menemättä mitenkään liian syvälle teksteihin, kaikki levyn sanoitukset voidaan nähdä eräänlaisina peleinä, on kyse sitten poliitikoista leikkimässä luonnon kanssa tai muuta vastaavaa. Levyn viimeisessä kappaleessa Crash Bang Crashissa on eräs lause, joka kuuluu I am not dead yet, mikä viittaa siihen että Mastercutor on selvinnyt hengissä kaikista noista peleistä.

– Mastercutor –kappaleen ja itse asiassa koko levyn sanoitukset olivat valmiina ennen kuin olimme edes tehneet yhtään kappaletta tällä levylle eikä meillä ollut tietoa siitä, että se päätyisi myös levyn nimeksi. Asiat alkoivat vaan loksahdella paikoilleen äänityssessioiden aikana.

Kuinka tärkeitä sanoitukset sinulle ovat suhteessa musiikkiin?`

– Ne ovat minulle erittäin tärkeitä ja seuraan päivittäin, mitä uutisissa tapahtuu ja kirjoitan mielelläni päivänpolttavista aiheista. Ja jos joskus ideat tuntuvat loppuvan, ei tarvitse kuin tuijottaa TV-uutisia pari päivää putkeen ja johan alkaa sanoituksia syntyä.

Onko Mastercutorin musiikki tehty koko bändin voimin vai onko Dirkschneider-Kaufmann kaksikko taas kaiken takana?

– Koko orkesteri oli mukana biisien sävellysprosessissa ja tämän haluan erityisesti tuoda esille. Meillä on nyt ollut sama kokoonpano rumpalia lukuun ottamatta kasassa jo yhdeksän vuotta ja minusta tämä myös kuuluu uudella levyllämme. Koko levy on tehty tiimityönä ja kyllä muutkin bändikaverit tietävät kuinka tehdä hyviä meidän tyylisiä kappaleita.

– Viime aikoina U.D.O.-leirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista uutta, kuten olemme saaneet uuden keikkamyyjän, joten koko nykyinen tilanne ja levy on meille eräänlainen askel eteenpäin. Levyn sounditkin ovat siis hiukan erilaiset aiempaan verrattuna, sanoisinko että modernimmat.

LIUSKIS LÄYSKIS LEPAKKO

Mastercutor-albumia edeltää edellisen Mission No. X –levyn (-05) tapaan EP. The Wrong Side Of Midnight –albumiraidan lisäksi EP:ltä löytyy kolme kokonaan aiemmin julkaisematonta kappaletta. EP:n nimiraidasta on kuvattu vanhoissa toisen maailmansodan aikaisissa tunneleissa video, joka kertoo vuosikymmeniä vangittuna ja kammottaville kokeille altistettuna olevan päähenkilön mutatoitumista karmivaksi hirviöksi. Katkeroitunut koe-eläin pääsee kuitenkin karkuun ja kostaa väestölle kokemansa hirmuteot. Onko video tarina suora kuvaus kappaleen sanoituksista?

– Alun perin ideamme oli tehdä video levyn nimikappaleesta, mutta levy-yhtiössä oltiin sitä mieltä, että olisi parempi idea tehdä video jostain hieman tarttuvammasta kappaleesta, joten päädyimme The Wrong Side Of Midnight -kappaleeseen. Tuon kappaleen tekstien ideana on kuvata tilannetta, jossa väärin keinoin avataan jotain kuten mystinen Pandoran lipas tai Egyptin pyramidit ja samalla päästetään jotain pahaa vapaaksi. Videolla tätä kuvaa päähenkilön muuttuminen peliohjelmia juontavaksi Mastercutor-hirviöksi.

Ihmeellisestä Internetistä luetut huhut kertoivat, että jouduit kuvauksien aikana lepakoiden hyökkäyksen kohteeksi?

– Eivät ne oikeasti minun kimppuuni hyökänneet, mutta ilmeisesti ne heräsivät kirkkaiden otsalamppujemme loisteeseen etsiessämme uutta kuvauspaikkaa ja lähtivät laumana lentoon. Niitä oli varmaan joku 25 kappaletta ja tilanne oli aivan kuten jostain vanhasta kauhupätkästä, ikävä kyllä kamera ei tuolloin ollut päällä, Udo harmittelee.

Ei käynyt mielessä tehdä Ozzy Osbourneja ja purra yhdeltä lentävältä nisäkkäältä päätä irti?

– Ei kyllä tullut mieleen, Udo nauraa höröttää.

HARASOO JA RUKIVER

EP:n bonuksenahan on muuten mielenkiintoinen uusintaversio edellisen levyn Cry Soldier Cry –biisistä, nyt kokonaan venäjänkielinen versio joka kantaa nimeä Platchet Soldat. Mistä innostuksesi suurta ja mahtavaa Venäjää kohtaan oikein on lähtöisin?

– Olenhan minä tehnyt jo Trainride To Russia –kappaleen Thunderball –levylle (-04) ja tämän lisäksi laulanut yhden biisin venäläiselle Aria-orkesterille. Halusimme tehdä yhden kappaleen venäjäksi ja itse asiassa teimme tuon version jo edellisen levymme aikoihin. Alun perin sen piti päätyä vain Venäjällä myydyn Mastercutor –albumin bonusraidaksi, mutta levy-yhtiön mielestä oli hyvä idea laittaa se myös EP:lle jotta koko Eurooppa saa kuulla kun minä laulan venäjäksi.

Kuinka venäjä sinulta sitten oikein sujuu?

– Osaan kyllä laulaa venäjäksi, mutten osaa puhua sitä muutamaa lausetta enempää, Udo nauraa. Onneksi meillä on täällä Saksassa eräs ystävä, joka puhuu äidinkielenään venäjää ja hän auttoi meitä kääntämään Cry Soldier Cryn sanat venäjäksi. Se ei ollut aivan helppo homma, koska piti löytää oikeat sanat jotka sopivat myös kappaleen melodiaan. Hän avusti minua myös studiossa antamalla neuvoja lausumisessa josta osa oli helppoa ja osa taas hirmu vaikeata. Pidän kuitenkin lopputuloksesta aika tavalla.

Onko mahdollista, että levytät joku päivä jonkin kappaleen saksaksi?

– En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos oikeanlainen melodia ja kappale syntyisi, niin mikä ettei, mutta ennemmin minua kiinnostaisi laulaa jotain espanjaksi.

Cry Soldier Cry muuten jatkaa hienosti sota-aiheisten kappaleiden linjaa, aihepiiri joka tuntuu olevan sinulle aika tärkeä?

– Olemme täysin kaikkia sotia vastaan, mutta emme halua mitenkään alkaa saarnaamaan vaan pikemminkin saada ihmiset ajattelemaan. Tällä hetkellä Amerikan toimet Irakissa ovat erittäin vaarallisia koko maailman kannalta, heidän ja meidän kaikkien pitäisi olla paljon varovaisempia.

Viimeisimmillä levyillä on kuultu myös useita herkempiä tulkintoja ja samaa linjaa jatkaa uutukaisen Tears Of A Clown. Oletko alkanut herkistyä vanhoilla päivilläsi?

– Balladien laulaminen on ihan mukavaa, jos ne ovat oikeanlaisia. Emme me kuitenkaan mitenkään tietoisesti istu ja ala kirjoittaa balladia, mutta on ihan ok jos niitä syntyy niin kuin nyt kävi.
Kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt laulamaan Tears Of A Clownin kaltaista kappaletta, koska äänialani ei ollut silloin yhtä laaja mitä se on nyt. Kappale oli todella helppo laulaa eikä siinä tarvinnut venyttää ääntäni sen äärirajoille.

Kuinka usein tunnet klovniksi, joka tirauttaa kyyneleen kun kukaan ei ole näkemässä?

– Kyllähän kappaleen sanoitus voi kuvata vaikka minua ollessani lavalla silloin kun siellä ei huvittaisi yhtään olla. Eräänkin kerran sain ikävän äitini kuolemasta kertovan puhelun ja seuraavana päivänä minulla oli keikka eräällä festivaalilla, jonne ei yhtään olisi huvittanut mennä. Shown täytyy vain kaikesta huolimatta jatkua ja ihmisiä pitää viihdyttää, aivan kuten klovnitkin sirkuksessa aina tekevät halusivat he sitä tai eivät.

Julkaistu Inferno #47/2007