Inferno #21/2004

CALLENISH CIRCLE
Forbidden Empathy
Karmageddon Media

Tuplalevy Forbidden Empathy sisältää orkesterin musiikillisen historian vuosilta 95-99 eli demon, EP:n ja pari täyspitkää. Siinä missä Callenish Circlen uudet levyt ovat kiukkuista melodista death metallia, on ura alkanut huomattavasti hitaamman ja sävykkäämmän metallin parissa. Vaikka ero tyylillisesti onkin varsin suuri, ei laadussa ole juurikaan eroa kummankaan aikakauden eduksi. Vaikka käänteisen kronologisesti etenevä tutustuminen voikin tuoda kuuntelijoille mukanaan yllätyksiä, löytyy pakkauksesta varmasti iloa niin faneille kuin vasta orkesteriin tutustuville. 7/10

EARTH
Star Condemn'd
Iron Fist

Omaperäisellä nimellä ei orkesteri häikäise, sillä samaa nimeä on kantanut ainakin kolme erilaista kokoonpanoa. Star Condemn'd ei myöskään tarjoile kovin originelliä materiaalia, sillä tällaista tehtiin Ruotsissa jo 15 vuotta sitten Entombedin ja kumppaneiden toimesta. Karkeasti yleistettynä Earth on tehnyt levyllisen variaatioita klassisesta Left Hand Path –rallista. Osiin purettuna tämä tarkoittaa hieman kevennettyä ruotsisävytteistä DM:ää, jota väritetään koskettimilla ja hitaammilla osuuksilla. Ideoita saa kuitenkin aina varastaa, jos varastaa niitä hyviltä ja näin Earth on tehnyt. Hellyttävän toimivaa. 6/10 

HEATHEN
Breaking the Silence
Combat / 1987

Loppuvuodesta -84 perustettu Heathen nousi tietoisuuteen San Francisco Bay Area thrash metallin toisessa aallossa. Pari vuotta myöhemmin julkaistu Prey for Death –demo poiki heti levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa ja vuonna -87 orkesteri sai valmiiksi debyyttinsä Breaking the Silence . Levyn singlevalintaa coveria Sweetin Set Me Free :stä voidaan pitää hieman omituisena, mutta tällä bändi sai kuitenkin näkyvyyttä eri medioissa.

Vaikka Breaking the Silence myikin mukavasti 100000 kappaleen verran, ei orkesteri silti ole koskaan tullut kamalan usein esille puhuttaessa 80-luvun speed metallista. Heathenin debyytti edustaa genreä puhtaimmillaan, mutta mukaan on myös sotkettu paljon bändin vanhasta heavy metallista haettuja vaikutteita. Debyytin ehdotonta huippua edustaa timanttinen avauskaksikko Death by Hanging ja Goblin's Blade . Vaikka albumin loppupuoli sisältääkin vähemmän tarttuvia koukkuja ja enemmän kompleksisuutta, ei se häviä laadussa paljoakaan alkuosalle.

Levyn CD–versio oli koko 90-luvun erittäin hankalasti saatavilla, mutta onneksi Century Median uudelleenjulkaisu paikkasi tilanteen vuosituhanteen vaihtuessa. Vaikka levyä löytääkin nyt helpohkosti, voivat pihit ja epäilijät ladata koko tuotoksen Heathenin viralliselta kotisivulta osoitteesta www.heathenmetal.com yhdessä vuonna -91 julkaistun kakkoslevyn Victims of Deception in kanssa.

HORRICANE
The Lynch-Lawyers' Death Squad
Omakustanne

Bändi itse kutsuu vajaa puoli tuntia kestävää viiden biisin omakustannettaan demoksi, mutta levy on kansia ja saatekirjettä myöten tehty vimosen päälle. Kun levyn soundipolitiikkakin on kunnossa ja jälki erittäin selvää ja jyhkeää, pesee julkaisu ison liudan virallisia levy-yhtiön pihalle laittamia levyjä ainakin ulkoisilta ominaisuuksilta.

Horricanen takana on liuta virolaisia nuoria miehiä, joilla on aikaisempaa kokemusta muista orkestereista. The Lynch-Lawyers' Death Squad on parisen vuotta sitten perustetun kokoonpanon ensimmäinen julkaisu ja rima on heti alusta alkaen korkealla. Horricanen musiikkia voisi luonnehtia koneiden värittämäksi hieman industrialin kanssa flirttailevaksi futuristiseksi ja hidastempoiseksi death metalliksi. Avausraidasta tulee etäisesti mieleen Morbid Angelin God of Emptiness , eikä vähiten solisti Erx:n samankaltaista alarekisteriäänenkäytöstä. Tällä konseptilla mennäänkin sitten kaikki viisi kappaletta läpi ilman suurempia muutoksia eikä kavereita voi ideoiden tai kunnianhimon puutteesta moittia.

Musiikki jyrää massiivisena ja särmikkäänä kuulijaa alleen ja koskettimet vuorotellen joko keventävät tai synkentävät tunnelmaa. Lopputulos on ahdistavan mielenkiintoinen tovi synkissä tunnelmissa, harmi vain että painostava tunnelma muuttuu parin biisin jälkeen pienoiseksi tylsistymiseksi. 6/10

INFERNAL MAJESTY
One Who Points to Death
Black Lotus Records

Infernal Majesty ei ole yksi niistä monista vanhoista jarruista, jotka haikailevat nuoruutensa perään ja tylsän toimistotyön ja perheen vastapainoksi ovat päättäneet soittaa thrashia aivan kuten ennen vanhaan. Uskomatonta mutta kyllä orkesteri on pysynyt kasassa aina vuodesta -86 saakka, vaikka One Who Points to Death on järjestyksessään vasta neljäs studioalbumi.

Iästään huolimatta thrash-vanhus on yllättävänkin tomerassa ja äkäisessä kunnossa. Aggressioita ja menoa piisaa kuin junnuilla ikään eikä lopputulos ole mitenkään tekopirteä. Toki vanhan koulukunnan opit ovat musiikissa yhä havaittavissa. Selvimmin tämä on kuultavissa yllättävänkin moniosaisissa kappalerakenteissa, joissa vaihdetta saatetaan tapauskohtaisesti kesken kaiken survoa joko entistä pienemmälle tai suuremmalle. Keskitempoiset jyräysosuudet piristävät kokonaisuutta mukavasti, mutta turhan usein bändi sortuu harhailemaan hieman liian kauaksi alkuperäisestä ideasta. Poukkoileva kitaratyöskentely jatsailee metallisissa sfääreissä mielenkiintoisesti ja onkin piristävä poikkeus tämän päivän suoraviivaisemmassa soittotyylissä.

Vaikka kappaleiden ideat ovatkin hyviä, ei silti voi välttyä ihmettelemästä niiden viiden-kuuden minuutin kestoa. Lähes jokaisen kappaleen aikana alkaa viimeistään neljän minuutin tienoilla vilkuilemaan kelloa ja odottelemaan kappaleen päättymistä. Tällaisten levyjen kohdalla alkaa väkisinkin pohtimaan levyllä häärinen tuottajan ammattitaitoa. 6/10 

JON OLIVA'S PAIN
Tage Mahal
SPV

Savatagen solistina tunnettu John Oliva on sen verran tuottelias, että materiaalia on syntynyt pääbändin lisäksi myös sooloalbumille. Ylijäämämateriaalista ei ole kysymys, sillä vaikka levy lähenee kestoltaan megalomaanisia mittoja, on biisit kauttaaltaan tasaisen vahvoja. Musiikissa on mukana tuttua Savatage henkeä, mutta parisen piirua synkempänä. Vaihtelevatunnelmaiset kappaleet nitoutuvat toisiinsa sen verran vahvasti, että kyseessä vaikuttaisi olevan jonkin sortin teemalevy tai rock-opera. Kokonaisuus on hyvällä tyylitajulla toteutettu, eikä se sorru missään vaiheessa omaan mahtipontisuuteensa. 8/10 

RAMMSTEIN
Reise, Reise
Universal

Äitiä ei tarvitse enää huutaa apuun, sillä lähes hajoamisen partaalla ollut germaaniorkesteri on saanut koottua niin rivinsä kuin ideansa uudestaan. Lopputulos on sitten sitä paljon puhuttua uudistunutta Rammsteinia niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka orkesteri itse on haastatteluissa väittänyt, että Reise, Reise on kitaravetoisempi levy aiempaan verrattuna, voisin itse väittää lähes päinvastaista. Vaikka ensimmäinen singlejulkaisu Mein Teil edustaakin perinteistä Rammsteinia junttausriffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen, on koko levyn painopiste siirtynyt entisestään kauemmaksi nykypäivän saksalaisesta marssimusiikista. Kappaleiden koukut rakentuvat pääsääntöisesti enemmän koneiden, koskettimien ja laulusuoritusten varaan kuin aiemmin, mutta ei kitaroitakaan täysin ole unohdettu. Näistä seikoista johtuen kokonaisuus kuulostaa paljon eläväisemmältä ja ilmavammalta kuin ennen, mikä varmasti lisää niin orkesterin kuin levyn elinkaarta. Kokonaan uusia aluevaltauksia ovat rohkeat siellä täällä esiintyvät saksalaisen kierot rytmit, minimalistisemmat taustat sekä hempeät melodiat. Ja kyllä se saksan kieli laulettuna kuulostaa yhä miehekkäältä, mutta samalla myös perverssiltä.

Levyltä löytyy heti ensikuuntelulla lukuisia iskusäveliä singlevalintojen lisäksi. Mukaan mahtuu toki muutamia tasaisen varmaa perusmateriaalia, sekä takuulla mielipiteitä kahtia jakavaa kokeellisempaa Rammsteinia. Vaikka uusiutuminen on tässä vaiheessa orkesterin uraa tullut tarpeeseen, on se samalla myös menettänyt jotain olennaista itsestään ja astunut pikkiriikkisen askeleen lähemmäksi valtavirtaa. Nähtäväksi vain jää, osoittautuuko muutos kannattavaksi ja alkaako bändi seuraamaan jatkossa muita vai muut sitä. 8/10

SHAPE OF DESPAIR
Illusion's Play
Spikefarm

Edellisestä Angels of Distress täyspitkästä on ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, mutta epätoivoa ei näemmä kokonaan ole heitetty kaivoon, sillä syyskuun lopussa julkaistiin kolmas täyspitkä Illusion's Play . Massiivisia muutoksia ei tauon aikana ole tapahtunut, sillä tyylilaji on edelleen melankolinen murinalaululla varustettu rauhaisa doom metal.

Reilun tunnin mittaisen levyn täyttää kuusi kappaletta eli ulkoiset puitteet ovat musiikille kohdallaan. Kokonaisuus on kuitenkin äärettömän helppo kuunnella läpi, sillä sen verran korvalle miellyttävästi ja sujuvasti teokset soljuvat osuudesta ja kappaleesta toiseen. Kappaleet laahaavat haikeiden kitaramelodioiden tahdissa ja raskautta tuovaa laulajan perusmurinaa pehmennetään kosketinmatoin ja säästeliäästi käytetyin puhtain vokaalein. Musiikkia voisikin luonnehtia jonkin sortin doom metallin hissimusiikiksi, sillä sen verran vaivatonta sen kuunteleminen on.

Periaatteessa kaikki oikeanmalliset osaset ovat oikeilla paikoillaan, mutta lopputulos kuulostaa hieman liian tutulta ja turvalliselta. Levyn tahdissa on helppo suorittaa syksyinen elonkorjuu, mutta seuraavaa satokautta varten olisi syytä löytää uusia lajeja ja viljelymetodeja. 7/10 

SPIRIT DISEASE
Redemption Denied
Vortex Motions

Nyt tullaan nurkan takaa ja lujaa. Spirit Diseasen nimisen rähinäremmin seitsemän biisin MCD ei ehkä ole pituudella pilattu, mutta laatu ei ennenkään ole korvannut määrää. Vaikka kyseessä on suht nuoren orkesterin debyyttituotos, löytyy musikanttien takaa paljon aiempaa kokemusta tiukan metallin soitossa ja sen kuulee sokeakin otsallaan.

Spirit Diseasen tyylilajina on aggressiivinen metalli, joka on saanut vaikutteensa niin death kuin thrash metallistakin ja onpa mukana hitunen grindiä ja jopa black metallia. Näistä on saatu kasaan erittäin mallikkaasti kulkevaa armotonta turpasaunaa, jonka intensiteettiä voi helposti verrata Impaled Nazareneen. Kuka tahansa osaa kaahata päättömästi, mutta tarkoitukselleni kaahaus yhdistettynä tarttuviin koukkuihin ja kykyyn himmailla tarvittaessa vaatii sovitustaitoa. Tätä orkesterilta löytyy samoin kun valjastaa brutaalius palvelemaan omia tarkoitusperiä menettämättä tippaakaan alkukantaista voimaa.

Vaikka muutama levyn raidoista ei aivan täydellinen napakymppi olekaan, ovat nekin helposti parempia kuin mihin monet saman genret orkesterit koskaan kykenevät. Levyn päättävään Death lainaan Evil Dead on onnistuttu puhkumaan niin paljon energiaa, että tältä se varmasti olisi kuulostanut jos Chuck olisi elossa vuonna 2004 ja vasta nyt julkaisemassa Scream Bloody Gorea. 9/10

UPPERCUT
Reanimation of Hate
G.U.C.

Aivan eilisen teutooniteeren poikien kokoonpano ei Uppercut ole, sillä takana on jo pari aiempaa julkaisua. Bändi vetelee letkeän ilmavalla otteella thrashia, josta aika ajoin kuultaa ohuesti läpi merkillisellä tavalla myöhempien aikojen Carcass. Kappaleet puksuttavat junan lailla tasaisesti eteenpäin eikä matkalla pysähdellä yhdellekään väliasemalle. Varsinaisia heikkouksia musiikista on erittäin vaikea löytää, mutta sama pätee myös vahvuuksiin. Vaikka kappaleissa on asennetta ja usein myös ideaa, jää viimeinen päähän taottu naula puuttumaan. Parempi kuin keskinkertainen mutta ei vielä hyvä. 6/10 

VARIOUS
Doom Capital
Crucial Blast

Marylandin/Washington D.C.:n metallipäät tuntuvat olevan sen verta kotiseuturakkaita, että paikallisista orkestereista on päätetty koota oikein kokoelma. Aivan turhaa henkselienpaukuttelua ei kokoelman julkaisija harrasta, sillä alueelta on yli 30 vuoden ajan tullut genressään merkittäviä nimiä. Tämä selviää varsin hyvin kansivihkosessa olevasta kattavasta alueen musiikillisesta historiikista, jossa vilisee tunnettuja nimiä kuten Pentagram, The Obsessed, Iron Man, Revelation, Spirit Caravan ja Clutch.

Vaikka kokoelman nimessä esiintyykin sana doom, ei kyseessä silti ole varsinainen doom metal kokoelman. Mielenkiintoinen havainto levystä on, että vaikka siltä löytyy 14 erilaista kokoonpanoa, on kaikilla silti joitain musiikillisia yhteneväisyyksiä. Tyypillistä kaikille biiseille on raskas poljento, jalkaa vipattava groove ja ainoastaan adjektiivilla rouhea kuvattava saundi. Loput määrittelyt ovat enempi vähempi hienosäätöä rokkaavampaan tai synkempään suuntaan. Taso kokoelmalla on kauttaaltaan yllättävän hyvä, eikä skipattavia biisejä varsinaisesti löydy yhtään.

Parhaiten korvakarvoja tuulettaa Leviathan AD:n vanhan Cathedralinin kaltainen murina, Earthriden Mötörhead-henkinen biker rock ja Life Beyondin rullaava 70-lukulainen raskasrock. Kun vihkosen pieneen tilaan on vielä ängetty varsin napakat infopaketit jokaisesta orkesterista, ei kenellekään pitäisi enää jäädä epäselväksi miksi Crucial Blast pitää Marylandia jenkkien doom keskuksena. 7/10

TAISTELUPARIT II: JASKA RAATIKAINEN (CHILDREN OF BODOM) & KAI HAHTO (ROTTEN SOUND)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja osaatteko soittaa rumpujen lisäksi mitään muuta instrumenttia?

Jaska: - Aloittelin rumpujen soiton 12-vuotiaana, jolloin soitin käyrätorvea jo neljättä vuotta musiikkiopistossa. Pianoa olen itse opiskellut 5-vuotiaasta asti, joten harrastajana osaan jonkin verran sitä soittaa.

Kai: - Ekan rumpusettini sain n. 6–vuotiaana, mutta ekan rummun sain kyllä jo aikaisemmin. Rumpujen lisäksi soitan myös perkussioita, jonkin verran pianoa ja marimbaa. Kitaraakin tulee joskus tapailtua, mutta se on tosi vähäistä.

Mikä oli suurin motivaatio tai syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

J:- Innostukseni torven soittoon alkoi hiipua noihin aikoihin ja rummut ja rytmi tuntuivat vain jotenkin hyvältä ja "coolilta". Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin mm. Guns ’n’ Roses ja Metallica, hieman myöhemmin tulivat mm. Florida death metal jne.

K: - Suurin syy soittamisen aloittamiseen on varmasti tullut ihan luonnollisesti, koska jo ihan pienenä kolistelin äidin kattiloita ja pannuja. Motivaatio tuli sitten kuunnellessa Iron Maidenia, Kissiä, Acceptia ja muita 80 luvun hevibändejä. Soitin levyjen mukana aika ahkerasti ja muutenkin tuli opeteltua kaikenlaista ihan korvakuulolta. Aikaisemmat vaikuttajat olivat Nicko McBrain ja Peter Criss ehkä suurimpina. Nykyisiä esikuvia on törkeästi, mutta muutamia nimiä mainitakseni: Dave Weckl, Mike Mangini, Morgan Ågren, Sean Reinert, Gene Hoglan, Dave Culross, Virgil Donati ja Buddy Rich.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne?

J: - Tietysti koulussa etenkin yläasteella ja lukiossa koulun pakollinen musiikkitoiminta. Sen jälkeen erilaiset bändit ihan laidasta laitaan. Tärkein kuitenkin on Aleksin kanssa kuudennella luokalla perustettu vieläkin toimiva heavypumppu, tosin luonnollisesti hieman eri muodossa kuin tänä päivänä.

K: - Yläasteella tuli aloitettua bänditouhut ja sen jälkeen tuli soitettua kaikenlaisissa bändeissä mm. Cartilage, Vomiturition, Misantropia, Wings, Agressor, Enochian Crescent jne. Tämänhetkisiä kokoonpanoja on mm. Rotten Sound, Wintersun, Max on the Rox sekä liuta kaikenlaisia jazz kokoonpanoja dixielandistä fuusiojazziin. Teen myös jonkun verran tuurauskeikkoja eli häitä, tanssimusaa jne. Opetan myös rumpuja/lyömäsoittimia yksityisesti sekä Vaasan Kuula-opiston avoimella osastolla.

Mikä tekee hyvän rumpalin ja mikä on rumpalin tärkein ominaisuus?

J: - Muiden kuunteleminen on erittäin tärkeää, vaikka liiallinen provosoituminen voikin olla vaarallista. Rummuthan ovat eräänlainen bändin koossapitävä voima, selkäranka, jonka ryhti (tarkkuus ja tyyli) tietysti vaikuttaa koko bändiin.

K: - Hyvällä rumpalilla on vahva rytmiikka, tempokäsitys, dynamiikka, luova hulluus sekä kyky tuoda oma leimansa musiikkiin tyylilajista riippumatta. Rumpalin tärkein ominaisuus on taas heittää pelastusliivit kehiin kun lautta uppoaa mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Kuinka usein ja millä tavalla treenaatte?

J: - Pyrin treenaamaan päivittäin jonkin verran sekä tekniikkaa, että esim. tulevia keikkoja varten etenkin omaa suoritusta ja sen heikkouksia. Uusia asioita treenatessani analysoin kaiken mahdollisen perusteellisesti. Liike lähtee rytmin hahmottamisesta. Keikkoja ja etenkin studiota varten treenaus lisääntyy ja muuttuu luonnollisesti paljon. Ilmarummutan kuulemma usein myös unissani.

K: - Yritän harjoitella joka päivä n. 2-3 tuntia, jolloin käyn läpi tiettyjä rutiineja tarkoituksena parantaa minussa ilmeneviä puutteita. Harjoittelen myös jonkin verran levyjen mukana sekä käytän peiliä fyysisen olemuksen apuvälineenä. Äänitän myös omaa soittoani sekä pidän päiväkirjaa seuratakseni omaa kehitystä.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea (rumpu)nuotteja? Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

J: - Olin musiikkilinjalla koko kouluaikani, joten teoriaopintoja on kertynyt pakostakin jonkin verran. Ymmärrän kyllä rumpunuotteja, mutta olen niiden kanssa hidas. Kuunteleminen ja tekeminen ovat mielestäni teorian rinnalla aivan yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiäkin, ja niiden kautta perusteoriakin aukeaa ennemmin tai myöhemmin. Aika-arvojen tunteminen rumpujensoitossa helpottaa kyllä asioiden hahmottamista, joten tämän takia suosittelen teorian perusteita kaikille.

K: - Opiskelin 90-luvun lopulla klassista ja pop-jazz teoriaa paikallisessa konservatoriossa. Opettelin myös aikoinaan lukemaan rumpunuotteja joka taas mahdollisti monen keikan klaaraamisen. Kerrankin menin yhdelle hääkeikalle tuuraamaan ja viikossa piti opetella 60 biisiä. Ilman rumpunuottien kirjoitustaitoa olisin varmasti unohtanut puolet keikalla, mutta laitoin tärkeimmät kompit ja iskut nuoteiksi ja keikka hoitui hienosti. Suosittelen teorian ja nuottien opiskelua muun treenauksen yhteydessä, koska se on oiva apuväline tallentaa omia komppeja ja fillejä sekä siinä oppii yhden tavan lisää opetella soittamista.

Minkälaista rumpupatteria käytätte ja onko setissänne jotain "tavallisuudesta" poikkeavaa? Mikä on rumpalin tärkein apuväline?

J: - Omistan melko yksinkertaisen heavysetin ja jos jotain erikoista pitää mainita, niin molemmilla puolilla on sekä ride että haitsu, joista oikeanpuolinen haitsu on koko ajan kiinni. Apuvälineistä korkeimmalle arvostan tervettä ruumista, hyviä korvatulppia ja käteen sopivia kapuloita.

K: - Mulla on kolme settiä: Yamahan jazzsetti, Sonorin setti sekä käsintehty Kumun tuplasetti, jota käytän suurimman osan ajastani eri bändien kanssa. Settiin kuuluu kaksi basaria, kuusi tomia ja virveli. Tomien määrä on yleensä maksimissaan neljä kerralla. Peltejä löytyy Sabiania, Zildjiania, Ufipia ja Wuhania. Joskus tulee myös sotkettua kaikenlaisia perkussioita ja ihme sälää settiin eli kaikki mikä kuulostaa hyvältä toimii! Käytän myös aika peilikuvamaista ajattelua setissäni eli molemmilla puolilla on haitsut, komppipellit, crashit, splashit, chinat jne. Koska olen alun perin vasenkätinen, mutta soittanut aina kuin oikeakätinen, kyllästyin tavallisen rumpusetin tuomaan rajoittuneisuuteen ja halusin avata soittoani uudella tavalla. Nyt voin käyttää sekä oikeaa että vasenta puoltani luovemmin.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon rumpusettiä hankkiessa?

J: - Budjetti ja käyttötarkoitus tulee ensimmäisinä mieleen. Fiilis on myös tärkeää. Jos kunnianhimoa löytyy ja tavoitteet ovat korkealla, voi tietenkin vakavasti harkita parempaa ja laadukkaampaa (kalliimpaa): hyvältä saundaava hieno setti tuo tietenkin motivaatiota ja oma soittokin kuulostaa mahdollisesti paremmalta.

K: - Rumpusettiä hankkiessa kannattaa tietenkin miettiä, onko kyseessä eka setti vai onko soittanut jo jonkin aikaa ja haluaa vain uudet pannut. Tietenkin kaikki riippuu kukkaron syvyydestä ja siitä, kuinka paljon on valmis erkkejä settiin sijoittamaan. On lukuisia eri mahdollisuuksia rummun puumateriaalien suhteen ja markkinoilla on paljon eri peltimerkkejä ja rumpuvalmistajia. Kannattaa toki myös miettiä mikä on se oma juttu jota tekee. Jos tykkäät esimerkiksi soittaa rock-heavy osastoa, ei välttämättä ole paras idea ostaa jazz-settiä pienillä tomeilla ja bassorummulla. Kannattaa jutella musaliikkeiden myyjien ja rumpaliystävien kanssa, kerätä tietoa eri vaihtoehdoista ja käydä paikanpäällä testaamassa. Vaikka rummut näyttäisivät katalogeissa kuinka hienoilta, niin lopputulos ilman kokeilua ei välttämättä sitten tyydytäkkään.

Mitä neuvoja tai vinkkejä antaisitte aloittelevalle rumpalille?

J: - Tavoitteita olisi hyvä olla ja tekemisen kautta oppii. Suosikkikappaleiden mukana soittaminen on hyvää treeniä, kuten myös mielikuvaharjoittelu tai pöytärummutus. Eri musiikkityyleille kannattaa olla avoin. Suosittelen jonkin musiikillisen instrumentin esimerkiksi pianon tai kitaran harrastamista rumpujen soiton ohella.

K:- Aloittelevan rumpalin kannattaa heti yrittää saada hyvä opettaja, joka opettaa perusasiat kerralla kuntoon. Ettei käy niin kuin mulle, että ensin soittaa 10 vuotta päin helvettiä ja sitten vasta tajuaa että näinhän ne kapulat pysyy paremmin hanskassa. Itseopiskelu on tietenkin tärkeää ja avoin mieli uusille asioille sekä myös kokeilun halu. Ostakaa videoita, käykää keikoilla ja menkää nyppimään rohkeasti suosikkirumpalianne hihasta ja pyytäkää neuvoja.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi rumpalin ominaisuudessa saanut leukanne loksahtamaan?

J: - Ei ole tullut. Uutta Rotten Soundia odotellessa.

K:- Diablon Eterniumia tuli kuunneltua aika ahkerasti sen tultua ulos. Heikki pistelee muutaman aika pahan sillä levyllä.

Julkaistu Inferno #21/2004

INFERNAL MAJESTY – EI MIKÄÄN HIM

80-luvulla Kanada ei juurikaan päässyt speed/thrash-bändeillään kehuskelemaan. Razorin ja VoiVodin lisäksi löytyi kuitenkin myös Infernal Majesty, joka tänäkin päivänä jaksaa veivata vanhan liiton hengessä. Kommentteja laukoo kitaristi ja perustajajäsen Kenny Hallman.


Eräs suomalainen nyttemmin megamenestyksen saavuttanut orkesteri operoi uransa alkutaipaleellaan nimellä His Infernal Majesty, joka hyvin pian lyhennettiin kolmeen tutuksi tulleeseen kirjaimeen. Päätöstä voi pitää varsin järkevänä, vaikka musiikin suhteen sekaantumisen vaaraa ei taatusti olisikaan ollut. Kenny muistaa tapauksen hyvin.

– Ai juu, olenhan minä heistä kuullut. Kyllähän se taisi olla kaikkien kannalta parasta, että he valitsivat tuon lyhenteen nimekseen, koska kummankin orkesterin fanien keskuudessa olisi saattanut esiintyä pienimuotoista hämminkiä. Tosin mehän keksimme tuon nimen ensimmäisenä.

18–vuotisen uran aikana Infernal Majestyn musiikkia on luokiteltu moneen kertaan niin thrashiksi kuin jopa death metalliksikin. Kenny itse ei näe asiaa aivan näin mustavalkoisena.

– Olen aina pitänyt raskaammasta musiikista ja vartuin kuuntelemalla bändejä kuten Iron Maiden, Judas Priest, Mercyful Fate jne. Opeteltuani kitaransoiton oli aika luonnollista alkaa tekemään ja soittamaan ainoastaan heavy metallia. Inhoan kategorisointia – olemme vain bändi, joka tekee raskasta musiikkia. Minusta meillä on oma saundimme ja se on meille ainut merkitsevä asia. Steve ja minä olemme soittaneet tämän kaltaista musiikkia varsin pitkän aikaa ja uskonkin, että ihmiset tietävät mitä tuleman pitää kun he kuuntelevat Infernal Majestya.

Orkesterin logon virallinen ulkoasu sisältää tosiaan ä–kirjaimet, joka on hieman kummallista ottaen huomioon orkesterin kotimaan. Tähän löytyy kuitenkin varsin yksinkertainen selitys ilman kummempaa mystiikkaa.

– Uramme alussa meillä oli useita ehdotuksia bändin nimeksi kuten Overlord, LSD, Infernal Presence, mutta mikään niistä ei oikein kuulostanut hyvältä. Eräänä päivänä sitten treeneissä keksin nimen Infernal Majesty ja kaikki olivat siihen tyytyväisiä. Kun aloimme kehitellä logoa, jotain nimestä kuitenkin tuntui puuttuvan. Tuolloinen rumpalimme Rick Nemes keksi lisätä ä:n pisteet ja siinä se oli. Olemme siitä lähtien käyttäneet tuota muotoa logossa.

Vuonna 1986 perustettu orkesteri on pysynyt sinnikkäästi tyylilleen uskollisena. Vaikka uusissa promo-kuvissa näkyy runsaasti niittiä ja nahkaa kuin 80-luvulla konsanaan, ei Kennyn mukaan kyse ole kuitenkaan haikailusta vanhoihin hyviin aikoihin.

– Emme me pukeudu tällä tavalla kunnioittaaksemme menneisyyttä, vaan yksinkertaisesti siksi, että sellaiset kuteet tuntuvat päällä kotoisalta ja kaiken lisäksi ne myös näyttävät hyvältä. Sitä paitsi olen aina pitänyt enemmän bändeistä, jotka haluavat tehdä keikoista erityisiä tapahtumia eivätkä näytä siltä, että he olisivat tulleet lavalle suoraan tekemästä autoremonttia.

Ajan lyhyt historia 

 Infernal Majestyn ydinryhmä muodostuu Kennyn lisäksi solisti Chris Baileysta ja kitaristi Steve Terrorista, jotka ovat alusta lähtien pitäneet yhtä muun miehistön vaihtuessa.

– Bändi on meille kaikille kolmelle tärkein asia elämässä ja me kaikki tiedostamme sen. Olemme saaneet niskaan kaikenlaista paskaa vuosien varrella ja pysyneet silti parhaimpina kaveruksina. Infernal Majestya ei voi olla olemassa ilman minua, Chrisia tai Stevea.

Pitkästä urasta huolimatta bändi ei kuitenkaan ole julkaissut kuin neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Edellisestä Unholier Than Thou –levystäkin on ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta. Kenny myöntääkin, että pitkät tauot julkaisujen välillä eivät ole olleet suunniteltuja.

– Olisihan se mukavaa, jos olisimme pystyneet julkaisemaan vaikka kymmenen levyä tähän päivään mennessä, mutta niin ei vain ole käynyt. Meille on aina tapahtunut jotain ikävää, joka on sekoittanut suunnitelmia, mutta tästäkin huolimatta olemme yhä kuvioissa mukana. Kenny Harrisonin lähdettyä bändistä -98 oli hankalaa löytää hänen tilalleen ketään. Muutimme tuolloin Torontosta Vancouveriin, josta onnistuimme löytämään uudellakin levyllä paukuttavan kovan kaverin nimeltä Kris Deboer.

– Steve ja minä teemme kaikki biisit kahdestaan emmekä suinkaan lakanneet säveltämästä edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Suurin osa ajasta kului miehistöongelmien selvittämiseen ja tämän lisäksi Steve ja minä olemme aina maksaneet kaikki äänityksistä koituvat kulut joten taloudellisillakin seikoilla on ollut oma osuutensa viivästymisiin.

Infernal Majestyn debyyttiä None Shall Defy on pidetty jonkin sorttisena underground klassikkona. Kennyn mukaan tämä ei kuitenkaan ole koskaan muodostunut minkäänlaiseksi taakaksi orkesterille uutta materiaalia tai keikkoja tehtäessä.

– Ei tuo klassikkostatus ole koskaan ollut meille minkäänlainen taakka, ennemminkin siitä on ollut meille hyötyä. Toki monet kuuntelijat saattavat verrata uutta materiaaliamme ensimmäiseen levyymme, mutta kyllä minä pystyn moisen kanssa elämään. Olen helvetin ylpeä tuosta levystä ja siitä, jos se on jättänyt jälkensä metalliskeneen.

Tuoretta näkemystä

Tuoreimmalla levyllään Infernal Majesty yllättää siinä mielessä, että lopputulos kuulostaa yllättävänkin modernilta thrashilta, vaikka musiikin lähtökohdat ovat silti vahvasti mukana.
– Steve ja minä tiedämme tarkkaan, mihin pyrimme, minä ruokin häntä ja hän minua. Meidän työskentelytapamme on alusta asti ollut tällainen eikä sitä ole mitään syytä muuttaa. Toki muiltakin kavereilta tulee ideoita ja toki me käytämme niitä jos ne vain ovat hyviä. On pelkästään hyvä asia, jos muilta jäseniltä tulee tuoreita ideoita ja siksi uudella levyllämme on esimerkiksi blast beatteja rumpalimme Krisin ideoimana.

One Who Points to Death –levyllä huomio kiinnittyy helposti 5-6 minuutin mittaisiin kappaleisiin, joista osa tuntuisi kaipaavan hieman tiivistämistä. Sävellysvastuun jakava Kenny ei kuitenkaan yhdy näkemykseeni.

– Meillä ei ole mitään käsitystä kappaleiden pituuksista ennen kuin ne ovat lopullisesti valmiita. Emme me istahda pohtimaan, että hei nyt tehdä neljän minuutin viisu. Meidän kappaleemme ovat vähän kuin tarinoita ja tarinan kertomiseen menee aina oma aikansa. Vaikka tarkastelisit mitä tahansa vanhaa biisiämme, yksikään niistä ei ole alle viisi minuuttia.

– Kaavailimme alun perin muuten levylle nimeä The History of Hell, mutta päädyimme tuohon lopulliseen nimeen, koska se kuulosti paremmalta. Suurin osa levyn sanoituksista perustuu tositapahtumiin ja asioihin, jotka kiinnostavat meitä. Vaikka osa biisien nimistä voikin vaikuttaa hieman hassuilta, ymmärrettyäsi musiikin ja sanoitukset kappaleiden nimien pitäisi alkaa valjeta.
Euroopan markkinoilla julkaistun version kansitaide eroaa hiukan Pohjois-amerikkalaisesta, mutta miksi näin on käynyt ei Kennykään osaa sanoa.

– Pidämme enemmän Galy Recordsin Pohjois-Amerikassa julkaistun version kannesta, mutta ehkä Black Lotus halusi jotain hieman erilaista. Musiikki kuitenkin on molemmissa sama ja se on ainut asia jolla on väliä.

Infernal Majestyn oli alunperin tarkoitus tulla Eurooppaan rundille syksyllä, mutta nyt kiertue on siirretty ensi vuoden tammikuuhun.

– Emme saaneet tarvittavia työlupia ajoissa, joten kiertue oli pakko siirtää ensi vuoden alkuun. Tulimme juuri kahden kuukauden ja noin 40 keikan Kanadan kiertueelta joten onhan hommat Euroopassa hieman helpompia, kun etäisyydet kaupunkien välillä ovat pienempiä. Viime elokuussa meidän oli tarkoitus kiertää W.A.S.P.:in kanssa ja se vaikuttikin hyvältä idealta, koska olisimme varmasti saavuttaneet hieman laajemman yleisön tuolla kiertueella kuin normaalisti. Loppujen lopuksi kiertue kuitenkin peruuntui meidän osalta, koska W.A.S.P.:in keikkamyyjä piti meitä liian raskaina.

Julkaistu Inferno #21/2004

DORO – HEVIKISSA VIEKÖÖN

Warlockin pienenä mutta ääneltään pippurisena laulajana tunnetuksi tullut Doro on yhä iskussa ja täynnä intoa rakastamaansa musiikkia kohtaan. Yhä hehkeässä kunnossa niin ulkomuodoltaan kuin laulajana oleva neiti kertoili kuiskaavan viehkeällä äänellä viime aikojen kuulumisia.


Doron uutukainen Classic Diamonds on hieman erilainen levy. Albumikokonaisuus koostuu pääasiallisesti orkestraaliseen kuosiin puetuista vanhoista Warlock-klassikoista ja neidin omasta soolotuotannosta. Samalla levy on myös ensimmäinen Doro–levy uudelle levy-yhtiölle AFM:lle. Minkäänlaisesta varman päälle pelaamisesta uuden sopimuksen kannalta ei kuitenkaan ollut kysymys.

– En ajattele koskaan musiikkiin liittyvistä asioista tuolla tavalla. Olen erittäin iloinen siitä, että uusi levy-yhtiö uskalsi ottaa riskin julkaisemalla jotain hieman erilaista kuin mitä minulta on totuttu kuulemaan.

– Oletko nähnyt jokin aika sitten julkaistun DVD:ni?

Vastattuani kielteisesti Doro kertaa intoa tihkuvalla äänellä mistä idea vanhojen biisien uudelleensovittamisesta sai alkunsa.

– Esiinnyin ensimmäisen kerran orkesterin kanssa Düsseldorfissa vuonna 2001 ja vaikka olimme vähän epäileväisiä asian suhteen, kaikki sujui kuitenkin hienosti. Pari vuotta sitten tein Saksassa konsertin eläinten hyväksi, mutta alkuperäinen idea esiintyä eri muusikoiden kanssa ei onnistunut, koska kaikilla oli omia kiireitä tai asia ei heitä kiinnostanut. Lopulta olin esiintymässä kahdestaan Axel Rudi Pellin kanssa ja oli hänen ideansa soittaa 5-6 biisiä muutaman sijasta. Orkesterinjohtaja teki sovitukset kappaleisiin kuten Für Immer ja I Rule the Ruins ja lopputulos oli mielestäni aivan upea. Orkesteriin kuului vielä nuoria soittajia ympäri maailmaa ja he kaikki tiesivät mistä rockissa ja metallissa on pohjimmiltaan kysymys. Monilla oli yllään Metallica–paitoja ja he tunsivat kuka olen, joten minun ei tarvinnut selvitellä heille mitään.

Lopun voidaankin sanoa olevan jonkinlaista historiaa. Aivan helpolla levy ei kuitenkaan syntynyt.

– Kerroin AFM:lle, että ennen seuraavaa soololevyäni haluan tehdä tällaisen levyn, jossa olisi vähän vanhaa materiaalia, vähän uutta ja ehkä joku lainakappale. Heidän vastauksensa oli, että jos todella haluat tehdä tämänkaltaisen levyn, niin siitä vaan, me olemme sinun tukenasi. Nykyaikana kaikki aina sanovat, että ei ole varaa olla idealisti, joten levy-yhtiön suhtautuminen oli todella reilua.

– Levy-yhtiöistä puheen ollen, olin erittäin tyytyväinen edelliseen lafkaani SPV:hen ja olinkin vaikean valinnan edessä. Vaikka AFM on pienempi levy-yhtiö kuin SPV, he lupasivat hyvittää tuon paiskimalla kaksin verroin töitä ja asettamalla minut heidän ykkösprioriteetikseen. Nyt minulla on varaa keskittyä pelkästään musiikkiin ja olla miettimättä minkäänlaisia bisnesasioita.

Sovitusapua levyn kappaleisiin löytyi yllättävältä ja läheiseltä taholta – omasta bändistä.

– Luulimme, että kukaan orkesteristamme ei osaa lukea nuotteja ja ettei meistä olisi juurikaan mitään apua sovitusten tekemisessä. Kosketinsoittajamme– ja kitaristimme Oliver Palotai oli kuitenkin opiskellut musiikkia ja hänestä oli erittäin paljon apua loppujen kappaleiden sovittamisessa. Teimme kolme erilaista sovitusversioita demoille jokaisesta kappaleesta ja valitsimme niistä sitten mieleisemme. Tarkoituksena ei ollut niinkään muuttaa alkuperäisten kappaleiden luonnetta, vaan vahvistaa niitä. Mielestäni saimmekin niihin enemmän tunnetta mukaan eikä lopputulos kuulosta yhtään oudolta tai kömpelöltä. Kuvittelimme saavamme kaiken valmiiksi parissa kuukaudessa mutta aikaa kuluikin kahdeksan kuukautta.

Valinnan vaikeus

 Doro on 20 vuoden aikana ehtinyt levyttää aika liudan kappaleita eikä tästä joukosta ollut helppoa valta mitkä päätyvät uudelleensovitettaviksi.

– Kappaleiden valitseminen ei todellakaan ollut helppoa ja päädyinkin poimimaan biisejä, jotka tiesin fanieni haluavan kuulla uusina sovituksina. Tämän lisäksi annoin heidän valita pari kappaletta ja päädyimme levyttämään alkuperäisinä hieman oudolta kuulostavat kappaleet kuten Love Me in Black ja 1000x Gelebt. Teimme myös pari uutta kappaletta joista yhden saimme valmiiksi vasta pari viikkoa sitten eikä sitä siis ole edes promo-versiossa.

Esimakua täyspitkästä antoi elokuussa julkaistu hempeä Let Love Rain on Me -EP, joka englanninkielisen version lisäksi sisältää myös ranskan- ja espanjankieliset versiot nimikappaleesta. Doro on erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja syytä on ollakin, sillä se ponkaisi saksan singlelistan sijalle 65.

– Ajattelin, että olisi mukava tehdä erikielisiä versioita ja pidän espanjankielisestä kaikkien eniten. Tiedätkö muuten, että se on Espanjan top10:ssä tällä hetkellä? Kappaletta ei valittu mahdollisen listapotentiaalinsa takia, vaan siksi että se on uusi kappale. Levy-yhtiö olisi tosin halunnut jonkun vanhan tunnetumman kappaleen.

Albumin lainakappaleeksi päätyi Judas Priestin klassikko Breaking the Law, sekin uudelleensovitettuna ja varsin yllättävänä, mutta erittäin toimivana versiona. Doron kanssa versiolla laulaa Saksan toinen kultakurkku Udo Dirkschneider.

– Tuo kappale on eräs suosikeistani ja sillä on minulle erittäin suuri merkitys. Olin kova Priest-fani ja teimme heidän kanssaan kiertueenkin Warlockin kanssa vuonna -86 josta on jäänyt paljon hyviä muistoja. Emme halunneet tehdä kappaleesta hiilipaperikopioita, vaan päätimme muuttaa sovitusta hiukan. Törmäsin Udoon kuvatessamme materiaalia hänen DVD:tään varten ja tämän seurauksena hän päätyi studioon ja laulamaan kanssani tuon kappaleen. Let Love Rain on Me -EP:llä on muuten eri versio kappaleesta ja siinä Udo ei ole mukana.

Kuinka paljon sitten erilainen lähestymistapa kappaleisiin sai sinut muuttamaan omaa laulutyyliäsi?

– Kuten itsekin varmaan voit kuulla, ei laulutyylissäni ole paljoakaan eroa. En edes yrittänyt laulaa eri tavalla vaan annoin kaikkeni. Minusta musiikin ja eri instrumenttien pitäisi tukea laulua, mutta ei yrittää muuttaa sitä. Jos tunsin laulaessani kappaleita studiossa, että jotain puuttui, niin lisäsimme mukaan eri instrumentteja ja osia jotta pääsisimme parhaaseen lopputulokseen laulun kannalta.

Äidyin kehumaan Dorolle hänen ääntään, joka on säilynyt vähintäänkin yhtä hyvänä ellei jopa mennyt parempaan suuntaan uran alkuajoista.

– Mitä enemmän käytän ääntäni, sitä vahvempi se on. Muilla laulajilla saattaa olla erilaisia näkemyksiä asiasta, mutta jos olen parikin kuukautta laulamatta, ääneni kuulostaa aivan kamalalta ja joudun kuntouttamaan sitä päästäkseni samalle tasolle.

Rakkautta muttei piikkilankaa

Lähes jokaisella Doron soololevyllä on ollut lauluja rakkaudesta ja Classic Diamonds –levylle niitä on päätynyt kolme kappaletta. Elämänkumppanin Dorolle on korvannut musiikki.

– Musiikki on ainut asia mitä rakastan ja olenkin päättänyt, että haluan tehdä musiikkia perheen perustamisen sijaan. En ole naimisissa eikä minulla ole lapsia. Ihmissuhteen ylläpitäminen on hankalaa, jos on kiertueella ja studiossa suurimman osan vuodesta. Ihmissuhteet tuntuvat myös aina päättyvän, kun palaa kotiin pitkään kestäneeltä kiertueelta. Ei todellakaan ole helppoa löytää ihmistä, joka pystyisi ymmärtämään ja hyväksymään tämänkaltaisen elämäntavan, murehtii Doro.

Kun naisten juttuja päädyttiin puhumaan, niin pitääkö ”Diamonds are girls best friends” –sanonta paikkansa kohdallasi?

– Levyn nimi on tietenkin symbolinen ja minulle kappaleet ovat arvokkainta maailmassa ja siksi vertaan niitä timantteihin. En ole yhtään materialisti, kulutan kaiken musiikista saamani rahat aina seuraavaan kiertueeseen tai levyntekoon. Ajan vanhalla autonrämällä ja asun pienessä asunnossa, sijoitin jopa henkivakuutusrahani kiertueeseen Dion kanssa, koska levy-yhtiö ei tukenut minua, mutta halusin välttämättä tehdä tuon kiertueen.

Uudesta materiaalista neiti Peschillä ei vielä ole tarkkaa käsitystä, mutta hän kuitenkin suostuu raottamaan hiukan salaisuuden verhoa.

– On minulla pari kappaletta valmiina, mutta haluan ensin tehdä tämän kiertueen alta pois ja vasta sitten miettiä uutta materiaalia joskus marras-joulukuun tienoilla. Ehkä siitä tulee jotain Warlockin Triumph And Agonyn kaltaista materiaalia, koska pidän tuota levyä eräänlaisena ohjenuorana. Levyllä on paljon hienoa lauluja, niin herkkiä balladeja kuin raskaampiakin kappaleita.

Lopuksi Doro lupailee myös tulevansa Suomeen keikalle, koska kiinnostuneita tahoja kuulemma on ollut. Yllättäen hän kysyy, olinko kenties katsomassa Warlockia Helsingissä vuonna -86 ja heti perään mahdoinko olla edes syntynyt tuolloin. Kunpa olisinkin ollut paikalla.

Julkaistu Inferno #21/2004