Inferno #34/2006

Abandoned
Thrash Notes
Dockyard 1

2 Saksan lupaavimmaksi tulokkaaksi ja ties minkä titteleiden voittajaksi tituleerattu Abandoned on niin rässiä niin rässiä aina nimeään, logoaan, levyn kansikuvaa ja nimeä sekä soundeja myöten ettei enemmän thrash voi olla. Ja sitä vanhaa legendaarista Bay Area -osastoa totta kait. Totuus kuitenkin on, että sanahelinällä yritetään kaupata jonkinlaisen thrash-buumin vallitessa varsin mielikuvituksetonta pieksentää vanhan liittoon nimissä.

Kolkon virveli- ja kuivahkon kitarasoundin tahdittama orkesteri latoo thrashiaan menemään. Kun laulajakin kuulostaa vielä täysin ilmeettömältä ja huonolla tavalla pelottavan paljon 80-luvun kotimaisia varsilenkkarivokalisteja muistuttavalta, ei tasapaksuihin biiseihin synny vaihtelua edes tällä osastolla. Kokonaan kelvotonta ei Abandonedin musisointi ole, sillä vaikka perusainekset ovat varsin köyhät ja mauttomat, muutamia kelvollisia sattumia kitarasoolojen muodossa on muhennoksen sekaan onneksi eksynyt.

Thrash Notes todistaa paremmin kuin hyvin sen tosiasian, että vaikka thrash on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista musiikkia selkein rakenteineen ja riffeineen, on sen tekeminen hyvin enemmän kuin vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on selkeästi näinkin moneen kertaan tehtyihin perusasioihin nojaava tyyli. Levyyn uhrattujen kuuntelukertojen määrä kertoo samalla myös arvosanan.


Annihilator
Ten Years In Hell DVD
Steamhammer

2,5 Uransa ensimmäistä kymmentä vuotta julkaisujensa valossa luotaava Annihilatorin DVD on, ikävä kyllä, faneja aliarvioiva tekele. Tarkoitusperät ovat saattaneet olla hyvät pakettia koostettaessa, mutta lopputulos on parhaimmillaankin vain erittäin keskinkertainen.

Julkaisun ensimmäinen nafti kaksituntinen kiekko on varsinaista sillisalaattia. Sisältöä ei ole ymmärretty ryhmitellä mitenkään valikkotasolla ja niinpä promo- ja livevideot ovat iloisesti sekaisin erilaisten haastattelu-, hassuttelu ja studio sekä treenienpätkien kanssa. Kun promovideot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin turhia ja liveosuudet laadullisesti kehnoa kotivideotasoa, jää musiikillisesta osuudesta tympeä maku suuhun. Skip-nappula onkin ahkerassa käytössä, sillä kaikkien ns. puhepätkien informatiivinen sisältö on erittäin lähellä nollaa. Levyjen kivikautisen teknisen toteutuksen (PCM stereo ja 4:3 kuvasuhde) kyllä ymmärtää, mutta näin digitaalisella aikakaudella sitä kuitenkin odottaisi parempaa.

Setin kakkoskiekko nostaa sentään hieman kokonaisuuden pisteitä, mikäli useiden haastattelujen kautta luotu bändihistoria jaksaa katselijaa kiinnostaa. Äänessä on pääasiassa herra Waters itse, mutta myös entisiä bänditovereita kuullaan muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja mainostamassa omia nykyisiä tekemisiään. Kiitos rennon otteen vajaa pari tuntia kestävä turinatuokio on informatiivinen ja viihdyttävä.

Furia
Kheros
Season of Mist

2,5 Kheros on hankala tapaus pureksittavaksi. Se muistuttaa lankakerällä leikkivää kissanpentua, jossa purkautumaan alkava leikkikalu poukkoilee arvaamattomasti paikasta toiseen. Touhu näyttää hellyttävältä ja siinä on jotain vaikeasti määriteltävää sumeaa logiikkaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikeasti purettavissa oleva kaaos.

Furian tarkoituksena on luoda moniulotteista musiikkia jonkinlaisen konseptin ympärille ja ideoita ja taitoa tähän hankkeeseen siltä tuntuukin löytyvän. Kappaleet säntäilevät perinteisen rakenteiden ulkopuolella melodisen death ja goottisävytteisen black metallin hämärillä rajamailla niin hitaina kuin nopeana. Tunnelmaa ja sävyjä maustetaan koneilla ja koskettimilla, joita myötäillään varsin standardeilla puhtailla ja huutovokaalisuorituksilla. Lähestymistapa musiikkiin on kunnianhimoinen ja osittain onnistunutkin, mutta lähes jokaista kappaletta kokonaisuudesta puhumattakaan vaivaa hieman puolitiehen jäänyt toteutus ja liiallinen rönsyilevyys.

Vaikka Kheros ei ole ranskalaisorkesterin ensimmäinen julkaisu, se kuulostaa juuri lupaavan aloittelevan yhtyeen debyytiltä. Tämä kuuluu niin lepsussa tuotannossa kuin ideoiden jalostamattomuudessa, eikä levy kanttakaan voi kehua ammattitaitoisuudesta. Aarne Tenkasta siteeratakseni: Lahjoja on, kun vain tietäisi mihin.

Kalmah
The Black Waltz
Spikefarm Records

4 Jos Kalmah onkin kolmella edellisellä levyllään uponnut keskinkertaisuuden hetteikköön, nostaa se The Black Waltzilla itsensä suonsilmäkkeestä ylös tukasta vetämällä Paroni von Münchausenin tapaan. Vaikka ensikosketus albumiin ei suurempia säväreitä antanutkaan, jäivät melodiat takaraivoon soimaan avautuakseen myöhemmin vahvoiksi kappaleiksi.

Kalmahin death metal ei nojaa moderniin länsinaapurimme tyyliin, vaan vanhan Amorphiksen malliseen runnomiseen, jossa on mukana Insomnium-henkistä melodista tunnelmointia. Vaikka vauhti on rivakkaa läpi levyn, ei kaahailu ole itsetarkoitus ja määränpäähän päästäänkin perille turvallisen joutuisasti. Tempo ja aggressiivinen ote yhdistettynä melodisuuteen muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei ole liian makea muttei myöskään liian karvas. Biiseissä onkin paljon hienoja melodisia oivalluksia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mallikkaasti kokonaisuutta tukien.

Jos negatiivista halutaan hakemalla hakea, voisi karheaäänisessä matalassa vokalistityöskentelyssä olla huomattavasti enemmän sävyjä tasapaksuuden peikon karkottamiseksi. Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Nillitystä yhtä kaikki, The Black Waltz on vahva levy.

Neuraxis
Trilateral Progression
Earache

3,5 Keskellä viime vuoden pitkää kuumaa kesää julkaistu Neuraxiksen alkuajan tuotannon yhteen niputtava tupla palautti tai toi ihmisten mieliin nämä mainiot kanukit kimurantteine death-metalleineen. Nimensä mukaisesti levy on vähintäänkin kolmeen eri suuntaan kehittynyt teos, jossa orkesterin musiikillinen näkemys kiteytyy tähän mennessä selvimmin.

Vaikka bändin musiikillisiin ääriaineksiin pohjautuva suoritusmetalli ei olekaan äärimmäisen innovatiivista saati rohkeaa, ei samankaltaisella kentällä operoivia kumppaneita ole paljoa. Tekninen osaaminen niin soitto- kuin sävellyspuolella on balanssissa ja lopputuloksena onkin varsin tanakasti jytisevä kiekko haastavaa ja monipuolista metallia. Yllättäviäkin rakenteita ja riffittelyä sisältävät kappaleet osaavat olla samanaikaisesti sekä brutaaleita että vauhdikkaita, mutta myös melodisia ja fiilisteleviä. Samaa särmikkyyttä löytyy myös kireästä örinästä kurlaavaan viemärimurinaan vaihtelevasta laulusta, johon ei onneksi ole edes yritetty tuoda melodisuutta saati puhtautta.

Toistolla albumista löytyy tarttumapintoja sieltäkin, mistä niitä ei ensimmäisenä osaa etsiä. Tiiviinä 35 minuutin pakettina Trilateral Progression pakottaa helposti toistuville kunniakierroksille, vaikka kirkkaimmat mitalisijat jäävätkin vielä saavuttamatta.

Samael
Era One/Lesson In Magic #1
Century Media

3 Samaelin tuplauutukainen ei ole uusi Samael levy. Vaikka levy onkin julkaistu Samaelin nimen alla, on sitä pidetty omana Era One-projektinaan. Pahansuovat puheet kertovatkin, että levy–kombo on tehty vuosina 2002 ja 2003 pelkästään täyttämään bändin velvoitteet entistä levytyssopimustaan kohtaan. Näinkin myöhäinen julkaisuaikataulu tukee huhujen todenperäisyyttä.

On albumin julkaisun motiivi mikä tahansa, vasemmalla kädellä se ei ole sutaistu. Yhteensä 19 kappaletta elektronista jytkettä ja maalailua sisältävällä paketilla on hienoisia yhteneväisyyksiä Samaelin musiikin kanssa, mutta puhtaasti kone-ja kosketinpohjaisena kappaleista puuttuu Samaelin tyypillinen raskaus ja rytmiikka. Siinä missä Era One:lla kuullaan myös Vorphin lauluja, keskittyy Lesson In Magic #1 puhtaasti hieman rauhallisempaan ambient-fiilistelyyn.

Summana levyt ovat harmittoman rentouttavan kuuloisia täyteläisine soundeineen. Vaikka kumpainenkin kiekko on helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikuttavat musiikilliset ratkaisut hieman turhankin helpoilta näiltä kahdelta ammattimieheltä. Pitkän ja vaihderikkaan uran tehneen bändin nimi jää tahriintumatta, mutta uutta sulkaa tällä ei tirolilais-hattuun kyllä saa.

The Scourger
Blind Date With Violence
Stay Heavy Records

3,5 Tulevaksi kotimaiseksi thrash-jyräksi hehkutettu The Scourger on julkaisu julkaisulta hionut tyyliään ja parantanut otteitaan. Lupaavan debyytti MCD:n ja vallan kelvollisen singlen jälkeen bändi joutuu ensimmäistä kertaa todelliseen puntarointiin täyspitkällään.

Vahvasti uusiothrashin kirkkaimman lipunkantajan The Hauntedin suuntaan nyökkäilevä pieksentä on The Scourgerilla oikeaoppisesti hallussa. Levyä kuunnellessa jalka alkaa heti alusta alkaen takomaan tahtia, vaikkei koko vartalo lähdekään mukaan. Riffit ja kitaratyöskentely on näppärää, huudossa sopivaa kireyttä joskin hieman tasapaksulla tavalla ja kipakoissa kappaleissa sopivan riittävästi vaihtelua. Jämerän selkeä tuotanto nivoo osaset paikoilleen ja kaikki vaikuttaakin mallikkaalta, mutta…

Albumi on kuin juuri oikeanlaisista osista koostettu klassisen rujo Frankensteinin hirviö, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu puhkumaan sielua mukaan. Tämä vaikeasti määriteltävissä oleva puute erottaa kokoonpanon hiuksenhienosti mutta selkeästi terävimmästä kärjestä, joka kuitenkin on selkeästi näppien ulottuvilla.

Zero Nine
Eyes On The Rear-View Mirror
Poko Records

4 09, tuo Kuusamon lahja suomalaisella heville on tullut siihen ikään, johon mennessä jokaisen itseään hevihenkilönä pitävän olisi viimeistään pitänyt kuunnella ainakin kerran jompikumpi Intrigue tai White Lines klassikoista. Asian voi toki helposti korjata myös hankkimalla orkesterin 25-vuotiaan uran niputtavan Eyes On The Rear-View Mirror -kokoelman.

Tarotin lailla Zero Nine on yhtyeitä, joiden tekemää pioneerityötä ja ajatonta musiikkia ei arvosteta läheskään niin paljon kuin ne ansaitsisivat. Onneksi suomalainen taipuu ja antaa vielä huonommin periksi kuin rautakanki. Harvakseltaan mutta varmasti vuosikausienkin mittaiseksi venyneiden taukojen jälkeen molemmat hevijäärät ovat julkaisseet uusia levyjä. Tämä käy erityisen hyvin selväksi Zero Ninen kohdalla, sillä vaikka parhaat-kokoelma ei täyttä timangista hittiputkea olekaan, ei siltä löydy yhtään notkahdusta.

Kehityskaari alkuaikojen 70-luku henkisestä hard rockista raskaamman ja melankolisemman kautta tuoreimpien levyjen letkeämpään ja lämpimämpään raskaan rockin maailmaan on elegantti. Uudelleenkäsittelyn jälkeen soundit ovat kirkkaat ja eroavat kappaleittain yllättävän vähän toisistaan, jos vain pitää mielessä minkälaisella aikajänteellä ne on alun perin taltioitu. 18 kappaleen valikoimasta on turha alkaa napisemaan, siltä löytyy oikeasti kaikki ne suurimmat ja tunnetuimmat hitit. Loput taas ovat yhtä hyviä ja tasavahvoja valintoja, kuin lähes mikä tahansa valitsematta jäänyt ralli. Nyt lapset ja karvanaamat kauppaan ostamaan katsaus suomalaiseen hevihistoriaan.

ANGEL BLAKE - OMIN KÄSIN ONNEEN

Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas! The Crownin hajottua pari vuotta sitten kruununperillisiä löytyy tänä päivänä One Man Army And The Undead Quartetin, Engelin ja Stolen Policecarin lisäksi Angel Blake -orkesterista.

Kitaristi Marko Tervosen johtama Angel Blake on jo toinen The Crownin tuhkista noussut kokoonpano, joka julkaisee levyn. Solisti Johan Lindstrand ehti ensin nimihirviönsä OMAATUQ:n kanssa. Molemmista yhtyeistä puhuttaessa lienee mahdotonta välttää mainitsemasta The Crownia. Marko toteaakin asian väistämättömäksi, mutta on alkanut epäillä ihmisten lukutaitoa, jos utelun kohteena ovat olleet bändin hajoamiseen liittyvät kysymykset.

Angel Blake on alusta alkaen ollut Markon soolobändi, jossa herra on vastuussa niin sävellyksistä, sanoituksista kuin kaikkien instrumenttien soittamisesta. Ainoastaan laulaminen sysättiin vanhan ystävän Tony Jelencovichin (ex-Transport League, M.A.N, Mnemic) harteille. Urakka ja vastuu ovatkin olleet suuria.

– Halusin kait itselleni hieman haastetta, ja sitä levyn synnyttäminen itsekseni todellakin oli. Alusta alkaen minulle oli itsestään selvää, että tuotan ja äänitän levyn itse. Päädyin työskentelemään levyn materiaalin parissa hieman outoina kellonaikoina, koska rakensin samaan aikaan omaa MT-studiotani ja tulin vielä isäksi. Jos tässä prosessissa olisi ollut mukana vaikka bändikavereita, he olisivat varmasti listineet minut, koska aikatauluja ei olisi voinut suunnitella yhtään etukäteen.

– Soittamalla itse kaikki instrumentit asetin ikään kuin soundin, miltä Angel Blake kuulostaa jatkossa. Saatuani muutamat rakot käsiini soittotatsi palautui mieleeni helposti, olinhan kuitenkin soittanut useita vuosia rumpuja ennen Angel Blakea. Uusien instrumenttien opettelu on ollut aina helppoa minulle, se kulkee kait verenperintönäni.

– Nyt olen ainakin todistanut itselleni, että voin tehdä levyn alusta loppuun itse. Tässä vaiheessa on kuitenkin mahdotonta sanoa, tulenko tekemään niin myös jatkossa. Kaikkien narujen pitäminen omissa käsissä oli erittäin hienoa, mutta samalla myös hieman pelottavaa. Jos hommat eivät luonnistaneet, ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseään, Marko naurahtaa.

Levyltä on turha odottaa death/thrash-jatkumoa. Marko kertookin, ettei olisi ikinä pystynyt tekemään yhtä hyvää aggressiivista musiikkia itsekseen kuin The Crown aikoinaan yhtyeenä teki
.
– En ole menettänyt kiinnostustani death tai thrash metaliin, mutta uudet bändit eivät juurikaan jaksa kiinnostaa minua. Nykyisin äärimetallissa julkaistaan liian paljon paskaa, ja viime aikoina kovasti esillä ollut metalcore saa minut vain haukottelemaan. Ehkä jonain päivänä saatan huomata tehneeni kymmenkunta uutta death metal -rallia, ja toki silloin äänittäisin ja yrittäisin saada ne julkaistuksi.

– Rakastan musiikkia sydämeni pohjasta enkä voisi elää ilman sitä, on kyse sitten muusikin kuuntelemisesta tai sen luomisesta. The Crownin hajoamisen jälkeen elämä olisi varmasti ollut paljon helpompaa, jos olisi hommannut itselleni normaalin päivätyön ja unohtanut musiikin kokonaan. Olen kuitenkin täysin varma, että jonkin ajan kuluttua minusta olisi tullut katkera paskiainen, ja tässä maailmassa heitä on jo aivan liikaa.

HYVILTÄ SAA LAINATA

Angel Blake ei ole ottanut Danzigilta vain nimeään, vaan myös vaikutteita. Niitä on napattu myös Sentencedin, Paradise Lostin ja HIMin kaltaisilta, melankoliaa viljeleviltä yhtyeiltä.

– Klassisin tapa keksiä bändille nimi on varastaa se jostain biisistä, Marko naurahtaa. – Angel Blake on nimenä aika neutraali eikä millään tavalla liian ilmeinen tällaiselle musiikille, joten se ei aseta minulle mitään rajoituksia musiikin suhteen.

– Tällainen melankolinen sävy on ollut aina minussa, ehkä se johtuu suomalaisista sukujuuristani. The Crownin levyillä on monia kappaleita, jotka kuulostaisivat ilman death metal -laulutyyliä aika paljon Angel Blakelta. Eräänä esimerkkinä olkoon vaikka Hell Is Here -albumin At The End -kappaleen keskikohta. Minusta näiden kahden bändin musiikki ei loppujen lopuksi ole niin erilaista, koska olen aina tehnyt kappaleita omalla tyylilläni, enkä ole nytkään yrittänyt tietoisesti muuttaa sitä.
Musiikillisesti levy onkin aika vaihteleva. Siltä löytyy hieman rankempaa menoa Self-Terminate- ja Thousand Storms -kappaleiden muodossa, mutta myös doom metal -fiiliksiä tavoittelevia kappaleita kuten Solitude, My Friend ja …Til The End sekä melankolisempaa rokkia kuten Lycanthrope- tai The Forsaken.

Ovatko näinkin erilaiset kappaleet kirjoitettu pidemmällä aikavälillä vai syntyykö sinulta yksinkertaisesti vain erilaisia kappaleita
?
– Osa riffeistä on jopa viiden vuoden takaisia, jolloin ne eivät sopineet The Crownin tyyliin, esimerkkinä vaikkapa Deathrace Kingin aikaan keksimäni …Til The Endin pääriffi. Olen yrittänyt välttää saman asian tekemistä kahdesti ja saada jokaiselle biisille omanlaisensa, tietyn ytimen ympärille perustuvan tunnelman.

Miten äärimmäisen paljon coveroitu Rolling Stones -klassikko Paint It Black levykokonaisuuteen sitten istuu?

– Arvasin, että valintani lainakappaleeksi saa varmasti paljon negatiivista palautetta, koska kappaleesta on tehty niin paljon versioita. Suoraan sanottuna suurin osa noista versioista on kumminkin ihan paskoja, ja minusta Tonyn ääni sopii täydellisesti tulkitsemaan kappaleen sanoituksia. Materiaalia minulla oli kyllä aivan riittävästi, joten sen puutteesta ei ollut todellakaan kysymys. Itse asiassa minulla on jo noin 70 prosenttia seuraavastakin levystä kirjoitettuna.

SUHTEILLA SAA

Angel Blake levyttää Metal Bladelle, levy-yhtiölle josta Markolla on edellisen orkesterinsa kanssa paljon kokemusta. Suhteista ei ole musiikkibisneksessä todellakaan haittaa.

– Oikeiden ihmisten tunteminen on äärimmäisen tärkeätä, on kyse sitten levytyssopimuksen tai uuden työpaikan saamisesta. Lähetin Metal Bladelle demon, he pitivät siitä ja päättivät antaa minulle mahdollisuuden, eli kaikki tapahtui ihan normaalilla tavalla. Toki asiat tapahtuivat kohdallani ehkä helpommin kuin joidenkin nuorten kaverien kanssa, jotka eivät koskaan aiemmin ole julkaisseet mitään.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Angel Blaken ei ollut tarkoitus keikkailla ollenkaan, mutta hiljattain julkaistun tiedon mukaan yhtye alkaa soittaa myös livenä. Keikkakokoonpanosta löytyy tuttuja sekä tuntemattomia nimiä. Rummuissa on Janne Saarenpää (ex-The Crown), kakkoskitarassa Christian Älvestam (Scar Symmetry, Unmoored) ja kontrabassossa metalliskenen ulkopuolelta tuleva Örjan Wressel.

– Mietin noin viiden sekunnin ajan koesoittotilaisuuden järjestämistä, mutta päädyin kysymään vanhoilta tutuiltani, kiinnostaisiko heitä tulla soittamaan kanssani. Tuttujen kavereiden kanssa työskenteleminen on vain helppoa, eikä ikäviä yllätyksiä pitäisi tulla, kuten tuntemattomien kanssa voi aina tapahtua.

– Valitsin Örjanin, koska kontrabasso kuulostaa hyvältä ja ei ole aivan tyypillinen instrumentti metallibändissä. Albumin viimeinen raita …Til The End on soitettu muuten kontrabassolla, ja pienoisella säröllä varustettuna se luo todella raskaan pohjan. Seuraava levymme tullaan soittamaan kokonaan tuolla instrumentilla.

The Crown hajosi osittain huonosti järjestettyihin kiertueisiin, joiden aikana laskupinot kasaantuivat, mutta keikkailuista ei tullut tarpeeksi rahaa niiden maksamiseen. Kuinka aiot välttää saman kohtalon Angel Blaken kanssa?

– Jos asiat alkavat mennä samaan jamaan kuin aikaisemmin, osaan painaa jarrut pohjaan aikaisemmassa vaiheessa, kiitos aikaisempien kokemusteni.

Orkesterin suunnitelmissa on tähdätä ensin festivaalivetoihin nimen kartuttamiseksi ja jos kysyntää riittää, mahdollisesti lähteä rundaamaan laajemminkin.

– Emme kuitenkaan aio enää lähteä soittamaan viidellekymmenelle ihmiselle ja ottaa turhaa riskiä tehdä henkilökohtainen konkurssi. Sellaisia paskakeikkoja tuli aikanaan tehtyä ihan tarpeeksi The Crownin kanssa. Keikkojen soittaminen oli toki aina hauskaa, mutta pidemmän päälle moinen keikkailu vain myrkyttää sielusi ja sitä alkaa vakavasti miettiä koko musiikkitouhun lopettamista.

Julkaistu Inferno #34/2006

Inferno #33/2006

After All
The Vermin Breed
Dockyard 1

2,5 After All ei sisällä eikä tarjoile uutta verta uusimmalla albumillaan, vaikka ikävuosia on kertynyt jo pitkälle toistakymmentä ja lukuisten pikkulevyjen lisäksi myös neljä aiempaa täyspitkää. Harvinaisen pitkä ura Destructionin ja Candlemassin kanssakin kiertueelle päässeelle yhtyeelle, jonka musiikillinen anti vahvimmillaankin on varsin keskinkertaista.

The Vermin Breed nojaa varsin vahvasti bändin alkuaikojen ja jopa sitä aikaisempien vuosien tarjontaan esitellen pikkunäppärää ja kevyehköä thrash-riffittelyä. Mukavahkoja ideoita ja melodioita riittää siinä määrin, että levy ei pahemmin ärsytä muttei kummemmin ihastutakaan. Paikoittain sovitukset töksähtelevät amatöörimäisesti ja kepoisista yleissoundeista varsin rumpujen suhteen johtuen potkua ei löydy kukon jalkaa enempää. Kokonaisuus muistuttaakin vahvasti light cola-juomia, jotka näyttävät ja maistuvat aluksi aidoilta, mutta jättävät suuhun ikävän lattean ja teollisen maun.

15 vuotta sitten tai debyyttijulkaisuna The Vermin Breed kuulostaisi varmasti astetta mielenkiintoisemmalta, mutta nykypäivänä konkareilta on lupa odottaa enemmän. Olkoonkin ne sitten vaikka Belgiasta.

Azure
King Of Stars, Bearer Of Dark
Pulverised Records

2,5 Singapore on Ruotsista kaukana, mutta taidehan ei tunnetusti tunne rajoja eikä välimatkoja. Länsinaapurimme Azuren pohjoista koleutta henkivä kevyehkö black/death metal hybridi on saanut eteläisen siistiydestään tunnetuksi tulleen lämpimän maan levy-yhtiön julkaisemaan orkesterin kolmannen albumin.

Azure ei missään vaiheessa kahlaa musiikissaan kaikista äärimmäisissä mustissa syvyyksissä, vaan soittaa hyvinkin kepeästi rankkuuden kultaista keskitietä rullaavaa hybridiäärimetalliaan. Vaikka tasapaksu ärinälaulu kaipaisikin enemmän syvyyttä ja vaihtelua, istuu monotoninen ulosanti kelvollisesti kokonaisuuteen. Kappaleissa riffitellään joko nopeasti tai keskitempoisesti aavistuksen tylsästi hyvinkin tutuilla ja yllätyksettömillä urilla, mutta liiankin säästeliäästi käytetyt kitaramelodiat, soolot ja koskettimisto nostavat kaikessa tyylitajuisuudessaan kappaleet tasavahvalle keskitasolle. Ideaa ja tyylitajua orkesterilta näyttäisi kyllä löytyvän, mutta kestävien perustuksien sijasta koristelu ja mausteiden lisääminen on onnistunut huomattavasti paremmin.

Ainoastaan haikeassa ja hieman epätyypillisessä albumin päätös- ja nimiraidassa kaikki palaset loksahtelevat mallikkaasti kohdalleen. Albumi jättää varsin miellyttävän jälkimaun, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että King Of Stars, Bearer Of Dark hukkuu liiankin helposti lukuisten vastaavien tasavahvojen mutta tasapaksujen levyjen massaan

Count Raven
Storm Warning / Destruction Of The Void / High On Infinity / Messiah Of Confusion (re-issues)
Cyclone Empire


1990-luvun alkupuoliskolla neljä levyä ennen hajoamistaan levyttänyt Count Raven saa ansaitsemansa uusintajulkaisut tasavahvasta tuotannostaan. Nyttemmin uudelleen aktivoituneen kokoonpanon levyt ovat jo pitkään olleet sangen hankalasti saatavilla, kuten niin monen muutkin tuomiohenkilöiden piireissä legendaariseksi kohotetun Hellhoundin kautta julkaistut albumit, mm. Iron Manin ja Revelationin tuotanto.

Cyclone Empire on asiaankuuluvalla hartaudella laittanut mukavasti lihaa luiden ympärille ja uudistanut niin masteroinnin kuin vihkoset unohtamatta bonusraidoiksi napattuja vanhoja demo- yms. raitoja. Ennestäänkin jo 60 ja 70 minuutin rajapyykkejä hätyyttelevät albumit puskevat nyt raja-aitojen yli, mutta komeasti ilman turhia täytteitä. Kokonaisuudessaan jälki onkin kaikin puolin todella näyttävää eikä rahastuksen makua tai hajua aistielimissä ole havaittavissa.

3,5 Vuonna 1990 julkaistu debyytti Storm Warning osoitti jo vahvasti perinnetietoisen orkesterin osaamisalueet ja vahvuudet. Vaikka solisti Christian Linderson kuulostaakin paikoittain Ozzyn kadonneelta kaksoisveljeltä ja musiikki vähintäänkin Candlemassin ottolapselta, kietovat tummia kiehtovia sävyjä huokuvat kappaleet kuuntelijan pauloihinsa. Ja onhan se pakollinen esikuva Black Sabbathkin Count Ravenin yhteydessä mainittava.

Pelkistetyllä riffitelyllä ja mieleenpainuvilla laulumelodioilla biiseistä on saatu toimivia joskin varsin yksinkertaisia ja yksiulotteisia kokonaisuuksia. Aivan tasalaatuista ei materiaali vielä ole, mutta notkahdukset ovat sen verran harvassa ja pieniä, ettei ylihypittäviä kappaleita löydy. Selkeissä joskin karuissa soundeissa on musiikkia tukevaa jyhkeyttä, ja analoginen äänimaailma puhkuu lämpöä jokaisen soittimen ominaisääneen.

4 Pari vuotta debyytin julkaisusta ilmoille saatettu Destruction Of The Void jatkaa siitä mihin ensilevyllä jäätiin. Christian Lindersonin pokattua pestin Saint Vitus -yhtyeessä, joutui mikkiin tarttumaan kitaristi Dan Fondelius. Vaikka herran laulusuoritukset eroavat yllättävänkin vähän aiemmasta ja ovat musiikkiin sopivia, voi Danin ajoittainen äärirajoille korotettu ylä-äänimääkyminen käydä hermon päälle.

Tasalaatuisiin sävellyksiin on tuotu aiempaa enemmän sävyjä sekä ääripäitä, ja onpahan albumi soundeja myöten myös modernimman kuuloinen. Erityisen selväksi tämä käy hieman negatiivisessa mielessä siirryttäessä albumin kahteen vanhalta demolta napattuun päätösraitaan, joiden osuvampi paikka olisi ollut debyyttialbumin kyljessä. Destruction Of The Void on debyyttiä selkeästi monipuolisempi, raskaampi ja painostavampi Storm Warningin haikean melankolisen ilmapiirin kustannuksella.

4 Edellistä täyspitkää vain vuotta myöhemmin julkaistulla High On Infinityllä orkesterin soundi ja kappaleet ovat jalostuneet entisestään. Tuotanto on kauttaaltaan modernisoitua sekä jymäkäksi viilattua ja potkii niin ahteria kuin testikkeleitä tuleepa monoa sitten edestä tai takaa. Mister Fondeliuksen äänenkäyttö on kehittynyt selkeästi, ja laulusuorituksissaan herra puskeekin hienosti raja-aitoja pidemmälle omien kykyjensä rajoissa.

Kappaleet ovat entistä dynaamisempia sekä sävellyksinä kypsempiä ja tarttuvampia, mutta raskaudesta ei tingitä missään vaiheessa. Koskettimia käytetään tunnelman luomisessa entistä rohkeammin, mutta pääosaa ne eivät missään vaiheessa varasta. High On Infinityllä orkesteri uskaltaa myös yhä useammin kiihdyttää tutusta mateluvauhdista hieman rivakampaan menoon, mikä piristääkin yhdessä maukkaan soolokitaroinnin kanssa levyn Count Ravenin mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi. Kun vielä bonuksena tarjoiltu edellisen vokalistin laulama Hippies Triumphista versio Chrittes Triumph on mielenkiintoa herättävä, muodostuu levystä ehdottomasti Count Ravenin tuotannosta se, josta tutustuminen perinteisen doomin ihmeellisen maailmaan on hyvä aloittaa.

3 Orkesterin neljäs ja toistaiseksi viimeisin Messiah Of Confusion -albumi julkaistiin kolme vuotta edellisen jälkeen vuonna 1996. Aika ja energiaa oli kulunut mm. levy-yhtiön kanssa tappelemiseen, ja tämän voi myös jollain tapaa kuulla lopputuloksesta. Kokoonpano hajosikin pian levyn julkaisun jälkeen, mutta on muutama vuosi sitten kasattu uudelleen ja huhujen mukaan uutta materiaalia on luvassa vielä kuluvan vuoden aikana.

Pyörää ei ole tälläkään levyllä lähdetty keksimään uudestaan, ja samoilla raiteille kappaleet rullaavat kuin ennenkin. Ideat tuntuvat vain aiempaa huomattavasti valjummilta ja riffit kierrätetyiltä. Kappaleiden herättämä tunnelma on ikävällä tavalla lattea musiikin ajauduttua ainakin tunnetasolla pois doomista kohti perinteisempää raskaana hieman paikallaan polkevaa heavy metalia. Välähdys entisten aikojen hienoudesta tarjotaan alkuperäisen version massiivisessa päätösraidassa The Viking Sea. Moniulotteinen hieman kokeellisiakin elementtejä sisältävä kappale kohottaa ja ylläpitää tunnelmaa koko kestonsa ajan aina yllättävään loppuun saakka.

Albumi on uudelleenjulkaisuna kokenut onnistuneen kasvonkohotuksen alkuperäisen varsin ruman kansitaiteen vaihduttua huomattavasti tyylikkäämpään. Bonukseksi tungettu Black Sabbath -pastissi Regression ei kuitenkaan tarjoile mitään uutta alkuperäisiin klassikoihin.

Machinemade God
The Infinity Complex
Metal Blade Records

3 Uuden aallon amerikkametalli on rantautunut myös Euroopan puolelle, jossa se etsii elintilaa Saksasta käsin. Jos itse genre on kohtuullisen nuori ilmiö, on sitä myös Machinemade God, sillä kokoonpano on ehtinyt olla kasassa vain kolme vuotta ennen ensikiekkonsa julkaisua.

The Infinity Complex on hiukan hämmentävä levy, sillä se kuulostaa niin periamerikkalaiselta ja malliesimerkiltä NWOAHM:sta. Meno on kauttaaltaan kohtuullisen aggressiivista eikä musiikkia ole liiemmin kyllästetty tarttuvilla Göteborg-melodioilla. Rytmiä katkotaan runnovilla riffeillä ja tempoa hidastuu ja kiihtyy kuin ruuhkajonossa madellessa. Kun sitä nelikirjaimista rumaa sanaakin
muistetaan silloin tällöin huutaa ja äristä, alkaa kaikki genren peruselementit olla samassa nipussa.
13 kappaleen paketin luulisi olevan liian täyteen ahdettu, mutta mitä vielä, kun kokonaisuus kellottaa kuitenkin vain 43 minuuttia. Levy istuu hyvin teflon metalin määritelmään, jonka mukaan materiaalia on ennalta tuttua ja siihen ei mikään tartu. Vaikka albumin lähes täydellinen kasvottomuus onkin sen huono puoli, ei tasapaksuus kuitenkaan onnistu ylittämään ärsytyskynnystä. Pikkunäppärää ja kivaa, jos alkuperäisiä tuotteita ei ole saatavilla.

Manzana
Nothing
Omakustanne

4 Naiskeulahahmosta huolimatta Manzana ei ole uusi Lullacry, Velcra tai Pornorphans tai näiden kopio. Orkesterin häpeilemätön flirttailu tarttuvien pop-melodioiden, koskettimien ja koneiden kanssa yhdistettynä aidosti murisevaan runttaukseen ei ehkä ole kaikista omaperäisintä, mutta äärimmäisen koukuttavaa ja kuuntelua kestävää. Parhaana esimerkkinä tästä onkin EP:n avausraita Falling To Pieces, jonka kertosäettä raavas mies on todistetusti jäänyt hyräilemään pelkän kertakuuntelun perusteella. Kappaleissa onkin usein selkeää radiosoittoainesta ilman ärsyttävän imelää tai tyhjää tarttuvuutta.

Solisti Pirittan kuulaassa äänessä on alati taka-alalla aikuisen naisen viettelevää seksikkyyttä, mutta myös uskottavaa rock-henkeä. Ammattitaitoisen kokoonpanon sävellyksistä ja soitosta kuuluu määrätietoisuus siitä, mitä ollaan tekemässä. Vaikka kappaleet ovatkin varsin suoraviivaisia, aivan yksinkertaisimpien ratkaisujen varaan niitä ei kuitenkaan ole rakennettu. Helpoiten tämä onkin ollut havaittavissa keikoilla, joilla kappaleet ovat eläneet ja muovautuneet pienillä jipoilla entistä uniikeimmiksi yksilöiksi äänitettyihin verrattuna. Crystalicin, Dauntlessin ja Helionin ohella Manzana on täysin kypsä omena levy-yhtiöiden poimittavaksi

Martti Servo & Napander
Menoa ja meininkiä DVD
Ranka Recordings

3,5 Martti Servon tulkitsema suomalainen iskelmäpohjainen musiikki on jotain, jonka viehätystä on lähes mahdotonta selittää. Martin musa uppoaa yhtälailla niin raavaaseen hevikarjuun kuin vanhempaankin tanssiväkeen ja onpa molempien nähty Napander-keikoilla laittavan lapikasta lattiaan sulassa sovussa. Heinäkuun helteisenä iltana DVD-kiekolle tallennetulla livevedolla yleisö kyllä aplodeeraa hurjasti, mutta ei heittäydy koko ruumiillaan ja mielellään täysillä musiikin vietäväksi. Sama ongelma vaivaa hieman myös kotikatsojia, vaikka settilista onkin täyttä rautaa huolimatta Kissanaisen ja Marttyyrin ajan uupumisesta settilistasta. Tekniset hienoudet 5.1 äänineen ja laajakuva-kuvauksineen kyllä löytyy, mutta valaistus ja kuvaus hienoisessa amatöörimäisyydessään syövät tunnelmaa yhdessä vaisuhkon yleisövasteen kanssa.

Rakkauden ja DVD:n bonuksina tarjoillaan neljä hyödyllistä Napandermaista opetuselokuvaa, jossa kuntoon laitetaan mm. niin mökkitiet, autot kuin varusteetkin. Kolme karaokevideota on myös mukava lisä illanistujaisiin, vaikka biisivalinnat Hyvältä näyttää- kappaletta lukuun ottamatta ovatkin hieman outoja. Tunnin Yösydän-ohjelma Martin höpötyksineen ja tulkintoineen on legendaarista materiaalia, josta chat-ohjelma ei yksinkertaisesti parane. Erikoismaininta kiekolle on annettava informatiivisesta sisällöstä, sillä pakkauksesta löytyy niin kattava historiikki, diskografia kuin sekä lyriikat keikan biiseihin.

Martti Servo & Napander on parhaimmillaan lavalla, mutta ikävä kyllä tämä audio-visuaalinen kiekko ei tuota livehurmosta tavoita kuin osittain. Rentoa menoa ja meininkiä on silti tarjolla 158 minuutin edestä.

Misery Inc.
Random End
Firebox Records

4,5 Vanha sanonta ja Viikate kehottavat laittamaan surut pois ja kukan rintaan. Nimestään huolimatta kotimainen Misery Inc. on kakkosalbumillaan tehnyt juuri näin, vaikka häivähdyksiä tyypillisestä suomalaisesta melankoliasta on toki havaittavissa. Muuten nuorten miesten kokoonpano yllättää todella positiivisesti ennakkoluulottomalla ja omaperäisellä otteellaan, jossa tyylitaju ja tekninen osaaminen lyövät mallikkaasti tassua toistensa kanssa.

Random Endillä esiintyvä hybridimetalli kuulostaa aluksi hieman hämmentävältä, mutta mieli tottuu pian pop-henkisyyden ja raskaan runttauksen tekniseen avioliittoon. Bändi viljelee runsaasti helposti nautittavia ja tarttuvia melodioita, mutta yllättää joskus hieman äkkiväärästikin lisäilemällä sekaan raskasta runttausta. Eri osia korostaa kahden todella taidokkaan laulajan saumaton yhteistyö, jossa puhtaissa vokalisoinneissa on ulottuvuutta ja voimaa sekä matalassa murinassa taas runsaasti eriasteisia sävyjä. Vaikka kappaleet perustuvatkin pitkälti juuri laulumelodioiden ympärille, löytyy niistä myös riittävästi tarttumapintaa instrumentaatiotasolla.

Bändin suurin vahvuus on kuitenkin sovituksissa, joiden ansiosta kappaleet soljuvat vaivattomasti eteenpäin niin yksinään kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka levy taantuu pikkuriikkisen verran kohti loppua, haastaa se kuuntelijan ja palkitsee toistuvasti kerta toisensa jälkeen.

One Man Army And The Undead Quartet
21st Century Killing Machine
Nuclear Blast

4 Nimihirviön debyyttikiekko tihkuu testosteronia eikä vain nimessään. The Crownin pistettyä pillit pussiin jokainen ex-jäsen on odotetusti aktivoitunut omalla sarallaan ja ensimmäisenä musiikillisia ambitioitaan ehti julkaisemaan mies mikin varresta Johan Lindstrand. Ennen enkeleiden ja poliisiautojen saapumista yhden miehen armeija epäkuolleine kvartetteineen marssii vakuuttavassa yksinäisessä johdossaan.

Vanhoja aikojen perään ei liiemmin ole jääty haikailemaan, vaikka OMAATUQin musiikillinen jämäkkä peruskivi lepääkin jossain thrashin ja metallin välimaastossa kruununaan Johanin aiempaa matalampi, raaempi ja uskottavampi melodiaa sisältävä puolimurina. Myös kaikuja Metallican kulta-ajan tuotannosta on sekä kuultavissa että havaittavissa ja ihmekös tuo, sillä lähes koko orkesteri nimeää Master of Puppetsin kaikkien aikojen suosikikseen. Ennakko-odotuksista huolimatta orkesteri ei kuitenkaan alati kaahaa moottoriteiden nopeusrajoituksia rikkoen, vaan tyylittelee svengaavasti hyvällä otteella normaalien maanteiden nopeusrajoitusten mukaisesti.

Tappokoneen V8 mylly murisee erittäin mallikkaasti läpi levyn ja jaksaa vääntää niin matalilla kierroksilla kuin lennättää rapaa vielä isommillakin vaihteilla. Vaikka 21st Century Killing Machine ei aivan saakaan kuuntelijaltaan nirriä pois, on levyn loputtua olo kuin masokistisella yliajon uhrilla, joka toivoo yliajaneen maastoauton peruutusvalojen syttyvän ja hoitavan homman loppuun uudestaan ja taas uudestaan.

MANZANA – KIELLETYN PUUN HEDELMÄ

Suomeen rantautuneessa kauppaketju Lidlissä myydään espanjalaisia Manzana-merkkisiä omenoita. Tampereelta ponnistava musiikillinen vastine kuvailee itseään vihreäksi, herkulliseksi, kirpeäksi ja mielellään vielä myrkylliseksi.

Vastikään toisen kitaristina menettänyt orkesteri on nykyisin nelikko, johon kuuluvat jututettavien solisti Pirittan ja kitaristi Henkan lisäksi myös Bomfunk MC’stä tuttu Ville alias Mr. Willy sekä Diablon kannuttajana paremmin tunnettu Heikki. Vasta pari vuotta kasassa olleen orkesterin jäsenet omaavat kuitenkin pitkän soittohistorian yhdessä ja erikseen.

Kokoonpano kuvailee soittamaansa musiikkia hieman ilkikurisestikin 90-luvun rockmetalliksi. Liekö tästä vai parista tunnetummasta jäsenestä johtuen bändiä on syytetty laskelmoivaksi.

Piritta: – Hauskaahan tuossa on se, että minä ja Henkka teemme pääasiassa biisit ja me kumpikin ollaan ihan nobody-muusikoita.

Henkka: – Ajattelee vaikka Anssi Nykästä ja Harri Rantasta. Molemmat ovat soittaneet ehkä noin viidellätuhannella suomalaisella biisillä, eikä niitäkään kukaan mene sormella osoittelemaan.

P: – Onhan se hassua, että minä olen soittanut Villen kanssa samassa bändissä ensimmäistä kertaa joskus kakstoista vuotta sitten ja tuntenut hänet vauvasta asti. Minusta olisi erittäin vaikeaa kuvitella, että en voisi olla samassa bändissä hänen kanssaan vain sen takia, että hän on joskus ollut jollain Ukrainan-kiertueella jonkun diskobändin kanssa.

H: – Molemmat soittavat tässä bändissä, koska ovat hyviä soittamaan.

P: – Minkä takia joku olisi laskelmoiva, jos on monessa bändissä? Ville ja Heikki ovat ottaneet tiukan taiteellisen linjan, minkälaisia he ovat, eivätkä he soita missä tahansa bändissä. Tätä kautta he tuovat omat lahjansa myös tähän bändiin, juuri hyvällä tavalla.

Sanotte, että edustamanne musiikkityyli tulee muotiin kymmenen vuoden päästä. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että olette musiikkinen suhteen ajoissa vai myöhässä?

P: – Se tarkoittaa, että me ei opita mitään vaan tehdään koko ajan tätä samaa. Omalla kinttupolulla tässä hiihdetään omaan tahtiin.

H: – Kyllähän me ehkä ollaan enemmän myöhässä kuin aikaamme edellä.

P: – Yritämme kuitenkin olla välittämästä ajasta ja tehdä ajatonta musiikkia.

H: – Musiikkityylimme tulee siitä, että meillä on tietyntyylisiä soittajia, joilla kaikilla on omat esikuvansa, jotka on enemmän kallellaan juuri 90-lukuun kuin kasariin tai tähän vuosituhanteen. Tavallaan olemme siis jämähtäneet tuohon aikaan.

P: – Tuo kotisivuillamme oleva kommentti on vastine tähän laskelmointiväitteeseen. Päätimme, että ollaan sitten laskelmoiva, mutta laskelmoidaan ihan vitun väärin. Olemme myöhässä, edellä ja väärässä paikkaa.

H: – Minä näen tuon laskelmoinnin niin, että pyrimme välttämään ihan tietoisesti juttuja, jotka ovat nyt in, esimerkiksi kajalia käyttävät poikabändit.

– Mä kyllä käytän kajalia, Piritta nauraa.

Bändin itsensä mukaan musiikissa on kyse intohimosta, ja heidän tavoitteenaan onkin tehdä musiikkia, joka tuntuu koko kehossa aina jalkoja, ahteria ja kurkkua myöten. Konkreettinen musiikillisten keinojen määrittely tämän tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin erittäin vaikeaa.

P: – Intohimo on oma tunnetila, mikä tulee biisiä tehtäessä. Minkä vaan tuntee kun biisiä vetää.

H: – Vaikeintahan on juuri sen tunnetilan välittäminen kuulijalle. Livenä tuo fiilis ehkä välittyykin, mutta nauhalle sen saaminen on jo vaikeampaa. Sitä tässä koko ajan harjoitellaan.

P: – Minulla se tunnetila on ehjä ja intensiivinen. Biisien pitää tuntua mahdollisimman paljon. Niiden pitää olla tiiviitä, että siellä olisi koko ajan jotain, ei tyhjää tai helppoa. Kyllähän meillä on mieltymys sellaiseen dramatiikkaan, jossa tunne on koko ajan voimakas. Tavallaan meitä ei kiinnosta tehdä mitään hyvän olon kappaleita.

H: – Pyritään tekemään sellaista musiikkia, mitä meitä itseä huvittaisi kuunnella ja seisomaan sen kaiken takana 110-prosenttisesti

P: – Minä olen sen verran intuitiivinen ihminen, että en hae mitään muuta kuin fiilistä. Minä pyrin tuomaan musiikkiin jotain sellaista maailmaa, ja Henkka lähestyy asiaa taas musiikin kannalta.

FEMME FATALE

Osan positiivisesta tai jopa negatiivisesta huomiosta Manzana kerää naiskeulahahmollaan, joka ei suostu taipumaan yhä varsin konservatiivisten rock-piirien määrittämiin muotteihin ja oletuksiin.

P: – Eihän kukaan vertaa bändejä toisiinsa sen takia, että siinä laulaa mies. Ehkä tämä on hieman idealistinen ajatus, mutta en minä ainakaan kuuntele biisissä sitä, soittaako tai laulaako siinä mies vai nainen.

– Mutta kyllähän naisen saappaat ovat yhä paljon pienemmät kuin miehen, Piritta jatkaa pohdiskellen. – Pitäisi olla joko härkälesbo, hullu narkkari bimbo, joka jakaa kaikille tai kiltti tiukkapipo puritaani vegaani. On hirveän tiukat roolit, minkälainen nainen saisi olla, ja vasta sen jälkeen katsellaan, onko sillä hyviä biisejä. Ikään kuin musiikista pitämiseen perustuva muusikkous ei olisi vaihtoehto, vaan nainen, joka tekee tällaista musiikkia, yrittäisi aina ensisijaisesti todistaa jotain itsestään. Onhan tuo helvetin rasittavaa, mutta totta kai jos nainen näyttää lavalla hyvältä, niin se saa myös helpommin huomiota. Se on vaan sitä yhdenlaista huomiota, onneksi minä alan olla jo sen verran vanha, etten enää näytä niin uskomattoman mageelta ja hyvältä, Piritta naurahtaa.

– Ehkä kymmenen vuotta sitten riitti, että oli hyvä perse, ja piste, mutta nyt näitä artisteja alkaa olla jo niin paljon enemmän. Kyllähän nainen estetisoidaan helpommin ja unohdetaan sen tekemiset, mutta en ainakaan itse koe enää sellaista tapahtuvan. Olisihan se KAI vaikea olla uskottava, jos olisi 18-vuotias ja missin näköinen. Toki mieslaulajakin on aina jossain määrin objekti, kyllä senkin pitää jollain tapaa näyttää hyvältä tai ainakin karismaattiselta ja kiinnostavalta.

Manzanan teksteistä vastaava Piritta kertoo kirjoittavansa tekstit ensisijaisesti ihmisenä, ei naisena, vaikka oman sukupuolen vaikutusta ei ymmärrettävästi voikaan täysin sulkea pois.

– Pekka Ruuska sanoi kerran minulle, etten voi kirjoittaa näin, vaan pitäisi kirjoittaa niin kuin nainen kirjoittaa, Piritta hekottaa. – Heittäydyin hirveään epätoivoon ja aloin miettiä, miten olen onnistunut kirjoittamaan olematta nainen? Totta kait naiseus on siellä mukana, mutta enhän minä millään kohdulla kirjoita. Toki keho vaikuttaa teksteihin, jos teen sanoituksia vaikka naisena koetuista tunteista. Pääasiassahan rokki on kuitenkin musiikkia keholle eikä aivoille.

H: – Ehkä se on ihan hyväkin, että meidän tekstit ovat naisen kirjoittamia. Tuntuu nimittäin, että naiset yleensä lukevat sanoituksia vähän tarkemmin kuin miehet ja ehkä samaistuvatkin niihin helpommin. Ehkä me ollaan hevirokkia naisille.

VAPAINA KASVANEET
Livenä orkesterin nähneet ovat varmasti huomanneet, että esitetyt kappaleet eroavat yllättävänkin paljon kesällä 2005 julkaistun Nothing-ep:n versioista. Manzanan pääpaino onkin juuri nimenomaan live-esiintymisissä, jossa kappaleet vasta lopullisesti loksahtavat muottiinsa.

H: – Kaikki biisit, mitä me ollaan demotettu, on vedetty rokkimeiningillä lähestulkoon ykkösellä purkkiin. Vaikka me soitetaankin livenä koneiden päälle, niin koko ajan ne kappaleet elää ja menee eteenpäin.

P: – Livetilanteessa minä vasta tajuan, mimmoinen se biisi oikeastaan on. Oikeastaan meidän onkin aika tyhmää äänittää mitään ennen kuin niitä kappaleita on livenä esitetty.

H: – Meidän linja on juuri sellainen, että siihen haetaan sitä rokkia eikä niin, että hierotaan kappaleita kaksi vuotta treenikämpällä ja opetellaan soittamaan ne vasta studiossa.

P: – Se tässä on juuri ollut tarkoituskin, että annetaan livenä soittajille vapauksia, voi vetää melkein mitä vaan. Studiossa sitä saattaa yrittää kokeilla jotain erilaista, vaikka tietää, että livenä sen vetää kumminkin ihan eri tavalla. Studiossa tulee yritettyä käyttäytyä jotenkin silleen fiksusti, mutta livenä sitä kumminkin huutaa ja rääkyy kumminkin paljon enemmän.

H: – Ja onhan sen keikoilla huomannut, että mitä yksinkertaisempi ja helpompi biisi on, sitä paremmin se toimii, vaikka sitä voisikin tehdä jollain tapaa monimutkaisempaa kamaa. Senkin olen myös huomannut, että on välillä tullut tehtyä vähän tanssittavampaakin musiikkia jota porukka voi tulla jopa jammailemaan, vaikka tuplabassareilla aina välillä mennäänkin.

Keikkailu onkin Manzanan pääpainopistealue, vaikka oman bändin tyrkyttäminen joka paikkaan koetaankin jollain tapaa nöyryyttäväksi.

P: – Minä en näe mitään muuta tapaa kuin tehdä perkeleesti keikkoja joka helvetin luukussa. Minulle tilanne on ihan sama, on paikalla kymmenen vai viisisataatuhatta ihmistä, koska yleisömäärästä riippumatta pitää pystyä joka tapauksessa vetämään helvetin hyvä keikka.

H: – Ehkä me tarvittaisiin sellainen manageri, jolla olisi netti halussa ja jaksaisi hölöttää puhelimessa meitä promotoiden.

P: – Livetilanteessa pistän aina kaikki likoon, mutta ei sitä jaksa alkaa mesoamaan itsestään missään kaupungilla. Vanhan bändini Lumouksen kanssa vedin ihan burnouttiin itseni tuon tuputuksen kanssa. Tässä tulee ehkä se naisena olemisen vaikeus, kun naisena kauppaa itseään miehille ja rokkitouhuissa seksuaalisuus on läsnä koko ajan. Tulee sellainen ällöttävä prostituoitu olo, koska vallankäytön tilanteita tulee koko ajan eteen. On tosi vaikea tilanne, kun olen mitä olen, mutta pitäisi kumminkin yrittää miellyttää saadakseen tehdä mitä itse haluaa.

Keikkoja on kuitenkin alkuvuoteen saatu tuputettua puolen tusinaa niin Tampereelle kuin Helsinkiin. Uutta materiaalia on synnytetty ja täyspitkän julkaisemisesta haaveiltu.

H: – Kyllähän demoa on tullut lyötyä tutuille käteen ja parillekymmenelle suomalaiselle levy-yhtiölle postitettua, mutta aika hiljaista on palautteen kanssa ollut. Vaikeahan se on tietty saada levy-yhtiön suunnasta huomiota, kun ei oikein osuta mihinkään pinnalla olevien juttujen raameihin. Itsestä on alkanut kuitenkin tuntua, että ollaan valmiita julkaisemaan kaupallisesti albumi.

– Todennäköisempää kuitenkin on, että julkaistaan se itse. Päästäisiin viimein sen vaiheen yli, että tarvitsisi miellyttää jotain päästäkseen olemaan miellyttämättä ketään studiossa, Piritta nauraa.

P: – Kyllähän sitä voisi muuttaa itseään jatkuvasti, sen mukaan mikä on pinnalla, mutta se on juuri sitä pikaruokakulttuuria, jossa myydään biisi kerrallaan. Todennäköisesti sitä tekisin silloin vaan yhden levyn ja katoasi sen jälkeen. Onneksi rock- ja metalliyleisö on sen verran uskollista, että se voi helposti odottaa vaikka kaksi vuotta suosikkibändinsä levyä eikä lakkaa tykkäämästä siitä orkesterista. Jos lähtee reagoimaan siihen mikä on pinnalla, on aina myöhässä.

H: – Uskotaan kuitenkin omaan juttuumme niin paljon, että vaikka kukaan levy-yhtiö ei lähtisikään mukaan nyt tai seuraavaan pariin vuoteen, niin silti jatketaan soittamista koska tätä me tykätään tehdä.

P: – Jos kuuntelee omaa musiikkiaan vaikkapa autossa ilman ulkopuolista hälyä ja silti tykkää siitä, voi vanhana mummona olla tyytyväinen, vaikkei levyä olisi kukaan ikinä ostanutkaan. Kun itse on täysillä tekemistensä takana, niin ei sitä enää luhistu, vaikka kukaan ei niistä tykkäisikään. Silloin tietää, että toinen ei ole vain tajunnut sitä juttua. Itse tietää sen olevan hyvä ja voi lähteä tyytyväisenä kotiin.

Julkaistu Inferno #33/2006

Inferno #32/2005

Naildown
World Domination
Spinefarm Records

7 Tie projektibändistä debyyttinsä Suomen tunnetuimman metallilafkan kautta julkaisevaksi oikeaksi kokoonpanoksi voi olla joko kivinen tai sileä. Naildownin tapauksessa asiat tuntuvat luistaneet kuin se kuuluisa suksi, sillä vajaassa kahdessa vuodessa perustamisestaan nimenvaihdoksenkin läpikokenut Mikkeliläiskopla esittelee jo taitojaan Pinky And The Brainin suunnitelmien mukaan nimetyllä ykköslevyllään.

Vaikka kukaan Naildown-nelikosta ei mainitse vaikutteikseen Amorphista tai Children Of Bodomia, niin kyllä tämä oudoltakin kuulostavan parin tutuksi tekemiä ideoita ja melodioita on mahdollisuus World Dominationilta löytää. Erityisesti solisti Daniel Freyberg kuulostaa pääsääntöisesti Pasi Koskiselta, joka usein saman kappaleen sisällä vaihdetaan sujuvasti lennossa hieman Alexi Laihoa muistuttavaan tulkintaan musiikin äityessä nopeammaksi.

Teknisesti orkesteri on kuitenkin sen verran taitava ja tarkka sekä runsailla Bodom-kosketinjuoksutuksilla varustetut kappaleet mielekkään monipuolisia, että varsinaista pahaa sanaa musiikista on vaikea sanoa. Sävellyksissä on kuuntelua vaativaa kunnianhimoisuutta ja kevyemmän sekä rankemman ilmaisun vuorottelu on hyvin tasapainossa. Vaikka omaperäisyyttä ei debyytissä olekaan liikaa, toimii se silti vankkana kivijalkana tulevaisuuden musiikilliselle kasvamiselle.

S.O.D.
20 Years Of Dysfunction DVD
Megaforce Records

4 Ei taida maailmasta montaa orkesteria löytyä, joka olisi julkaissut enemmän virallisia DVD:tä kuin studiolevyjä. S.O.D. ei kuitenkaan ole mikä tahansa bändi ja orkesterin legendaksi nostaneen debyytin Speak English Or Die:n 20-vuotispäiviähän tämä audiovisuaalinen kiekko juhlistaa. Juhlakalu olisi kyllä ansainnut paremmankin lahjan, sillä sen verran köppästä huttua hopeakiekko sisältää. Kovasti kannessa kehutaan yli kolmen tunnin sisällöllä ja bonus CD:llä, mutta kun se määrä ei todellakaan korvaa laatua.

Sisältö on jaettu kolmeen osaan: 45 minuuttisen dokumenttiin, joka kokonaisten biisien lisäksi sisältää myös normaalia spedeilyä ja ”hauskoja” sutkauksia. Kappaleet ovat vielä hieman hassusti koostettu usealta eri keikoilta vuosilta -97 ja -99, joten asusteiden vaihtuminen ja Milanon hiusmallin muutokset tarjoavat ekstra-bongattavaa. Kiekon varsinaista pituutta venyttää viisi minikeikkaa eri maanosista, joiden sisältö menee osittain päällekkäin niin toistensa kanssa kuin itse rockumentinkin kanssa. Näistäkin Hollannin keikka on lähes kuuntelukelvoton kuten myös Japanin, joskin nousevan auringon maan poikien lähes urheilukilpailua muistuttava stagediving jaksaa hieman viihdyttää. 

Bonuksista mielenkiintoisimmaksi nousee tuottajalegenda Alex Perialaksen vanhoja hyviä aikoja muistuttava lyhyt haastattelu sekä osuva joskin roiskaisemalla kyhätty Fuck The Middle East -video.
Tekniseltä toteutukseltaan kokonaisuus on todellista lo-fiä. Edistyneistä kuvasuhteista tai ääniraidoista on turha puhua mitään, sillä kaikki materiaali on kuvattu tavallisilla videokameralla joko bändin jäsenten tai fanien toimesta ja tämän myös näkee ja kuulee. Kyllähän niin kuvasta kuin äänestä selvän saa, mutta turha tällaista on lähteä videotykillä seinälle heijastamaan saati hifi-laitteilla luukuttamaan. Rujo taltiointitapa sopii kyllä osittain bändin vastaavaan ulosantiin, mutta rajansa kaikella ja parempaa niin bändi kuin fanit olisivat taatusti ansainneet.

Testament
Live In London DVD
Eagle Vision

8 Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia totesi Testament ja haali yhteen alkuaikojensa legendaarisen kokoonpanon tämän vuoden rundiaan varten. Vaikka kolme viimeisintä albumia ovatkin täynnä kivenkovaa materiaalia jotka eivät kalpene yhtään vanhojen tuotosten rinnalla, tunnetaan Testament parhaiten kuitenkin viiden ensimmäisen levynsä ralleista. Ja näitähän livenä on nyt sitten pelkästään kuultu ja nyt männä suven Tuskassa huuruissa olleet voivat verestää muistojaan live CD tai DVD formaattien muodossa.

Äärimmäisen pelkistetty punertavasävyinen pahvipakkaus ei lupaile paljoakaan sisällöltä, mutta tiukassa livekunnossa oleva Testament tuuttaa sellaista settiä, että lyhytkin tukka alkaa taatusti täräjämään. Siinä missä perinteinen stereoääniraita kuulostaa hieman tukkoiselta parantaa Dolby Digital onneksi hieman tilannetta. Mutta pojat kuinka DTS-äänet sitten hyökkäävätkin kirkkaina ja raskaina suoraan kaiuttimista päälle! Koko ruudun täyttävä laajakuva on laadultaan selkeä, mutta jälleen kerran ilmeisesti MTV:ltä oppinsa ammentanut ohjaajan kuvaustyyli ei puolihämäläistä oikein miellytä. Leikkaus poukkoilee turhankin hätäisesti ja kuvakulmat ovat ajoittain hieman oudohkoja puhumattakaan merkillisistä lähizoomauksista.

Jos toteutus ei täysin tyydytäkään, niin biisivalinnoista tai esityksestä on kenenkään turha alkaa napisemaan. Intiimi klubitunnelma on vahvasti läsnä, yleisö pitteineen mukana ja bändi veivaa 70 minuutissa 14 tanakkaa klassikkoaan läpi intensiivisellä otteella ja kovalla ammattitaidolla. Musiikillista sisältöä voi estottomasti ylistää, mutta kokonaisvaltaista toteutusta ei. Lyhyehkö haastattelukaan ei kummoista ekstraa faneille tarjoile.

Trendkill
No Longer Buried
Regain Records

6 Trendkillin kaksi kolmebiisistä demoa esittelivät lupaavan levytysuralle valmiihkon orkesterin, jonka lähes death metal henkinen aggressiivinen mutta groovaavaa ote asenteli maukkaasti riffejä biiseiksi. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta vanhempi materiaali on saanut seurakseen neljä uudempaa samassa hengessä kulkevaa rallia joista täyspitkä debyytti on koostettu.

Mutta voi itku ja hammasten kiristys. Demojen murakan orgaaniset soundit on onnistuttu latistamaan ikävällä tavalla albumin nauhoitusten yhteydessä ja lopputulos taannuttaakin hyvät itsenäiset biisit turhan tasapäiseksi massaksi. Musiikillisia muutoksia ei vanhojen ja uusien kappaleiden välillä ole juurikaan havaittavissa, vaikka asenne- ja death metalin ristisiitos korostuu entisestään albumia kuunnellessa perushuutovokaalien kompatessa hyvin molempia tyylilajeja. Välillä varsin kimurantiksikin menevät kitarakoukut eivät aluksi hyökkää korville, mutta kasvattavat paneutumisen myötä levyn elinkaarta hitusen pidemmäksi.

Vaikka No Longer Buried ei odotuksia lunastakaan, ei se myöskään hautaa niitä kuuden jalan syvyyteen. Aggression jalostamisen ja soundimaailman terävöittämisen kautta Trendkill voi helposti nousta arvosteluasteikossa pari pykälää ylemmäksi.

DIABLO - KITKERÄLLÄ HIELLÄ, PUHTAALLA VERELLÄ

Diablon neljäs pitkäsoitto Mimic47 ei viittaa Herra 47:ään, Roswell 47:ään ja Suomen Hiihtoliittoonkin vain osittain. Vaikka D-näyte onkin osoittautumassa positiiviseksi, laulaja-kitaristi Rainer Nygård ja säveltäjä-kitaristi Marko Utriainen korostavat olevansa vasta epäiltyjä.

Diablo on orkesteri, jonka luomis- ja synnytysprosessit eroavat totutusta bänditoiminnasta. Bändi ei viihdy treenikämpällä sorvaamassa materiaalia kuosiin, vaan musiikin äitinä toimiva Marko ”Kuula” Utriainen esittelee ideansa isänä toimivalle Nygårdille lähinnä tietoverkkojen välityksellä. Vasta kappaleiden tuottamisvaiheessa, noin puoli vuotta ennen levytyksiä tehotiimi kokoontuu yhteen muokkaamaan ideoista kokonaisia kappaleita.

Rainer: – Mikä onkaan tuskallisempaa kuin olla joku sunnuntai-ilta bändin kanssa reenikämpällä, kun mitään ei synny, hyi helvetti!

Marko: – Yleensä sitä kaipaa sen oman rauhan ennen kuin mitään saa syntymään. Kaiken materiaalin pitäisi kuitenkin olla niin valmista, ennen kuin sitä lähtisi edes yhdessä kokeilemaan…

R: – …lauluja myöten.

M: – Ehkä kämpällä saattaisi jotain sovituksellisia ideoita syntyäkin…

R: – … mutta veikkaanpa, että meidän bändin kohdalla vaikutus kokonaiskuvaan olisi tyyliin 5 prosentin luokkaa.

Kuinka paljon sitten ”Hetfield-Ulrich-kaksikoksikin” tituleerattu pari kiistelee materiaalin työstövaiheessa?

– Terapeutteja ei sentään ole vielä tarvittu, hörähtää Marko.

R: – Siihen hommaan ovat vielä nämä oheisaineet riittäneet.

M: – Aika vähän meidän tarvitsee enää kiistellä. Tällä kertaa kävinkin huomattavasti aiempaa harvemmin Tampereella. Kun istuttiin alas tekemään hommia, niin kuolleita hetkiä ei tullut. Joskus tietty Rainer ei saa samaa kicksiä jostain jutusta mitä itse. Sen verran kauan olemme kumminkin yhdessä hommia tehneet, ettei ole enää mitään tarvetta alkaa vaalia mustasukkaisesti omia ideoita. Meillä on varaa antaa toisen objektiiviselle näkemykselle se arvo mikä sille kuuluukin.

R: – Kyllähän Marko tulee väliin sorvaamaan miettimiäni sanoja ja sitä miten olen meinannut ne esittää. Onneksi Marko tuntee minut sen verran hyvin, että vaikka aluksi saatan moisesta tulistuakin, niin seuraavana päivänä olen usein hiljaista poikaa ja totean, että oikeassa olit.

FANTOMIN SUOJELUKSESSA

Orkesteri on löytänyt omat latunsa heti uransa alusta alkaen, eikä niiltä ole juurikaan poikettu. Levyt äänitetään tamperelaisessa Studio Fantomissa Samu Oittisen johdolla ja julkaistaan kahden vuoden välein Miikka Tikan luomien kansien välissä. Muutoksia kuvioihin ei ainakaan toistaiseksi ole tulossa.

M: – Olihan meillä tällä kertaa miksaajanakin Samu.

– Sitten kun biisit rupeaa olemaan paskempia, on aika alkaa hakea uusia äänittäjiä, miksaajia ja kannentekijöitä, Rainer höröttää ja jatkaa:

– Me ollaan kumminkin tehty vasta neljä levyä tällä samalla tavalla, että siinä suhteessahan me olemme vasta alkutekijöissään.

M: – Ei tässä ainakaan vielä ole ollut mitään tarvetta muuttaa meidän soundia. Ollaan Oittisen Samun kanssa kumminkin molemmat kehitytty.

– Tai ainakin bändi luulee kehittyneensä, huikkaa Rainer virnistäen väliin. – Päinvastoin, me ollaan oikeastaan vasta nyt saavutettu se, mitä itse hiljaisesti olemme toivoneet. Mimic47:lla on vaan jollain tapaa lämpimämmät ja – kauhea sana – humaanimmat soundit kuin Eterniumilla. Humaania murhaamista!

Pitkien studiosessioiden sijasta Diablon albumit synnytetään pääasiassa muiden töiden ohella iltaisin ja viikonloppuisin. Eikö studiossa olisi mielekkäänpää ja tuottavampaa viettää aikaa enemmän putkeen lyhyiden ilta- ja viikonloppusessioiden sijaan?

– Hermothan siellä vaan menisi, Marko naurahtaa. – Tällä kertaa meillä oli onneksi enemmän aikaa kuin viimeksi, kerkesi opettelemaan biisit kunnolla ja pääsin hakemaan enemmän sellaisia fiilisottoja. Siltikin tuli tehtyä helvetin pitkää päivää putkeen.

R: – Kyllähän se niin on, että ne biisit on studioon mennessä funtsittu jo niin valmiiksi, että kunhan ne vaan saa oikein tallennettua, niin se on siinä.

M: – Mutta eihän tälläkään kertaa laulumelodioita mietitty loppuun asti kuin vasta studiossa. Siellä pääsi sitten kokeilemaan ja syntyikin sellaisia pieniä komeita juttuja. Jos olisi vieläkin enemmän aikaa viilata pohjia, niin laulut olisivat todennäköisesti entistä paremmin sopusoinnussa pohjien kanssa.

R: – Mutta eihän tuollaisia muutoksia tavallinen kuulija varmaan edes huomaisi, ellei tekisi kahta eri versiota joita soittaisi rinta rinnan.

– Josko sittenkään, Marko täydentää pohdiskelua.

Tutuiksi tulleista maneereistaan huolimatta bändi ei ole jäänyt polkemaan paikallaan, vaikka muutokset saattavatkin tuntua kuulijoista varsin marginaalisilta.

– Soolopuolella kuulee varmaan jotain muutoksia, vaikka ne saattaakin kuulostaa ihan samanlaisilta kuin ennenkin, Marko naurahtaa. – Mutkia on vähän oiottu ja yritetty tehdä musiikista vähän kuulijaystävällisempää hakemalla kappaleisiin ja lauluihin enemmän dynamiikkaa.

R: – Laulussa on puolestaan menty sellaisille vesille, joille vielä kaksi vuotta sitten ei kantti olisi kestänyt lähteä uistelemaan.

M: – Olihan niitä puhtaita lauluja jo Eterniumilla, mutta nyt niitä on vedetty entistäkin rohkeammin.

R: – Murinaosastohan luonnistuu kerta kerran jälkeen helpommin, ja mikrofonin edessä jännittäminen on jäänyt jo ihan tyystin.

M: – Ei me ainakaan tietoisesti olla lähdetty mitään muuttamaan, kyllä se kaikki on ihan luonnollista kehitystä.

R: – Onhan tällä Mimic47:lla kumminkin pari reilusti rivakampaa rallia kuin mitä ollaan vähään aikaan tehty. Pari rallia on taas huomattavasti iisimpää kuin koskaan ennen.

Jo edellisen levyn kohdalla Diablon ulosanti oli jalostunut huomattavasti, ja Mimic47:llä hienosäädön kautta on pyritty kohti täydellistä albumia. Mistä sitten näkee, että täydellisyys on saavutettu?

– Pankkitilistä, Rainer laukaisee.

– Levymyynnistä, Marko lisää.

Kuinka paljon uutta levyä pitäisi sitten myydä, jos Eternium jo triplasi levymyynnin vuonna 2002 julkaistuun Renaissanceen verrattuna?

R: – Aika paljon, ei siinä riittäisi HIMi:n ja Nightwishin myynnit yhdessäkään. Sitten vasta voisi sanoa, että nyt on hommat oikeasti isoillaan.

M: – Enää ei ainakaan triploja odoteta, tuplatkin olisi jo tosi kova juttu. Levymyynnistä ei toisaalta kannata edes alkaa puhumaan, kunhan nyt keikoilla kävisi vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin ennen.

R: – Onhan näitä nähty, että ”listasuosikitkin” joutuvat soittamaan tyhjille saleille. Tarkoitan niitä surullisia esimerkkejä, joita populaarimedia on hehkuttanut. Kultalevyt on saatu, kun Nokia ne levyt on varmaan ostanut, mutta keikoilla ei käy kukaan. Käy melkein sääliksi sellaisia artisteja.

MIEHET TUMMISSAAN

Jos ei Eternium ollut täynnä hilpeitä rallatteluja, tuntuu uutukaisella viisari vääntyneen entistäkin synkempään suuntaan perusaggressiota unohtamatta. Singleksikin valittu albumin nimikappale on tästä vain yksi esimerkki, joka sekään ei päästä kuulijaansa aivan helpolla.

– Minusta Mimic47 oli kaikkein selkein rakenteeltaan, biisi johon olisi helppo päästä sisälle, mutta ilmeisesti valinta meni sitten vituiksi, Marko höröttää. – Siinähän on varmaan vähiten tiluakin eikä mitään ekstraa.

R: – Ja se kestääkin vain 3:02! Meillä oli kyllä parikin vaihtoehtoa, mutta lopulta asia oli aika selvä. Artistinhan näissä pitää luottaa omaan näkemykseensä. Eikä meillä edes olisi mitään mahdollisuutta soittaa biisejä Bon Jovin malliin jollekin valikoidulle kohderyhmälle ja katsoa mikä putoaa parhaiten. Jos ei lähde, niin sehän ei ole meidän vaan kuulijan ongelma.

Siinä missä Read My Scars oli selkeä sinkkuvalinta Eterniumilta, on keikkailun kautta hieman yllättäenkin yleisön suosikiksi noussut The Preacher. Tällä kertaa D-kaksikkoa ei aivan housut kintuissa tulla keikoilla yllättämään.

R: – Siellä on puolenkymmentä sellaista biisiä, joiden jo melkein arvaa uppoavan yleisöön kuin kusi lumeen. Kathryn, Blackheart, Damien, In Sorrow We Trust, Shadow World. Tekisi melkein heti mieli lähteä treenikämpille kokeilemaan, miten nämä saadaan lähtemään.

M: – Jos esimerkiksi joku Blackheartin pre-chorus ei lähde, niin sitten ei lähde mikään.

R: – Keikoilla alkaa taatusti yleisön pää nykiä ja Virtasen potkuri pyöriä peruslaulun startatessa.

Keikoilla orkesteri on onnistunut ottamaan yleisönsä, mutta muuten sen mielipide tuntuu jakautuneen hieman kahtia: bändin nimeen vannoviin sekä niihin, joita bändi lähes ärsyttää.

M: – Minä olenkin siitä Rainerille joskus sanonut, että on hienoa olla ihmisille joko tosi kova juttu tai sitten sellainen, ettei pidetä yhtään. Mutta ei sitä, että oltaisiin kellekään mitäänsanomattomia.

R: – Se ”ihan ok” on näissä piireissä aika paha. Luulenpa vaan, että meidän musiikki on jalostettu niin äärimmilleen, että niiden juttujen löytäminen vaatii äärimmäistä keskittymistä. Esimerkiksi kun itse kuuntelin noita miksattuja versioita kotona, oli pakko laittaa televisio ja tietokone kiinni. Ei sitä vaan voinut sivukorvalla kuunnella ja todeta, että kait tuo ihan ok on.

M: – Ehkä sen takia keikoilla onkin aina tosi hyvä meininki, koska sinne tulee ne jotka tosissaan diggaa eikä niin, että tultiin vaan vähän menoa kattelemaan.

R: – Ne äijät jotka tulee keikoille, ovat niitä joiden tyttökaverit todennäköisesti jäävät kotiin! Ei listasijoitukset tai levymyynnit ole sinällään meille tärkeitä, vaan suurinta nautintoa aiheuttaa, kun keikoilla kattelee jengin menevän ihan pähkinöiksi. Se on se tämän homman suola, ja keikoilla se levyn hyvyys vasta punnitaan.

Diablossa näkyy ja varsinkin kuuluu vahvasti pohjanmaalaisuus, jota varsinkaan sen nokkamies ei koskaan ole edes yrittänyt peitellä. Kaikkia tämä suorapuheisuus ei kuitenkaan ole aina miellyttänyt.

R: – Minun mielestä ei ole ollenkaan huono asia, että bändillä on jonkinlainen luonne, vaikka se olisi pahakin. Vaikka minua kuinka haukuttaisiin kusipääksi änkyräksi, niin parempi sekin kuin jokin sympaattinen veijari. En minä ole luonnettani koskaan yrittänyt peitellä, päinvastoin sitä on tullut vaan entistä röyhkeämmäksi sanomaan mitä sylki suuhun tuo.

– Kyllähän minä tykkään provosoida, vaikka ainahan siellä taustalla huumoria onkin. Tekeehän jo ikäkin sen, ettei sitä enää koeta esittää mitään roolia. Enhän minä esimerkiksi örise mitään välispiikkejä, vaan normaalilla äänellä esitän vaikka juttuja, joita olen maailman turuilta kuullut ja kuittailen siiten niillä.

M: – Asiathan voisivat olla aivan tosin, jos esimerkiksi parikymppisenä olisivat hommat napsahtaneet edes tälle tasolle missä nyt ollaan. Silloin olisi varmaan moni asia jäänyt tekemättä, opiskelut sun muut, ja varmasti olisi kusi kihahtanut hattuun. Riittävästi kun tallailee kivisiä polkuja, niin saa jotain perspektiiviä asioihin ja jää ne turhat kouhotukset pois.

Pohjalaisuuteen on aina liitetty vahva uhoaminen, jota ei kuitenkaan tule ottaa aina aivan kuolemanvakavasti.

R: – Kyllä tässä vanhemmalla iällä on tuota kotiseuturakkautta tullut enemmän mukaan kuvioihin. Ei se mitään totista uhoa ole, mutta sellaisia pikku juttuja, kuten jotain Juha Miedon hehkuttamista. Musiikin suhteen ei koskaan olla kumminkaan katteettomasti uhottu.

– Eihän nämä mitään tietoisesti kelattuja juttuja ole. Kyllähän tietty kun lavalle astelee, niin toki siellä pääkopassa joku kytkin menee toiseen asentoon ja sitä vaahtoa lentää suusta vähän tavanomaista enemmän. Ei se lavaminä kuitenkaan merkittävästi siviiliminästäni poikkea. Meidän bändin ulosanti on kuitenkin sitä saatananmoista möykkää, jossa meikäläinen huutaa pää punaisena. Vaikea siinä on alkaa runojakaan lausua kukkahattu päässä.

SANASTA MIESTÄ, SARVESTA HÄRKÄÄ

Edellisellä albumilla pyörät pistettiin pyörimään Henry Theelin Rattaanpyörän tahdissa, Mimic47:lla ratsu pistetään liikkeelle ravimaailmasta tutulla ärhäkällä ”Aja!”-huudolla.

R: – Alun perinhän introksi piti tulla Dallasista tutun J.R. Ewingin legendaarinen lause, mutta kun ei saatu lupia siihenkään, niin jollakinhan levy piti käynnistää. Lueskelin tässä juuri muuten Kalajoki-lehdestä, että kotopuolessa on kuulemma nämä ravihommat nykyisin niin isoillaan, että paikallisella Essolla pyörii jengiä totoamassa enemmän kuin missään muualla Pohjanmaalla.

Eikä lähtölaukkoja todellakaan oteta, vaan raviin kirmataan heti. Villien huhujen mukaan levyn työnimenä on kulkenut niin IV (The Sacrifice) kuin Dallas Metalkin. Miten ihmeessä Dallas ja J.R. saadaan heviin sotkettua?

R: – Vaikka kyseessä onkin pelkkä roolihahmo, niin kyllä sitä on tullut mietittyä, kuinka joku voi olla niin ilkeä ihminen ja sutki suustaan. Shadow World -kappaleessakin on sekoitettu yhtä ja toista asiaa, johon J.R.:n sutkautukset sopivat vaan niin hyvin.

M: – Mietin jo helkutin kauan sitten, että jos Shadow World on avauskappale, niin toimisiko Damien kakkosena. Molemmat ovat niin synkkiä joskin erilaisia biisejä, mutta hyvinhän tuo järjestys toimii.

Vaikka Damien nimenä viittaakin vahvasti klassiseen The Omen -leffatrilogiaan, on kappaleessa itsessään kyse aivan muusta kuin Antikristuksen pojan saapumisesta maan päälle. Hyvä esimerkki siitä, miten Rainerin sanoituksissa on lopulta usein kyse aivan muusta kuin mistä inspiraatio on alun perin syntynyt.

R: – Periaatteessa kappaleessahan on kyse siitä, miten joku ottaa kaiken hyödyn irti toisen tappiosta, nimiä millään tavoin mainitsematta. Tekstejä tehdessä rönsyilen usein alkuperäisestä ideasta niin kauas, että vasta määränpäässä huomaan peittäneeni jälkeni helvetin hyvin. Sävellysten ja sanoitusten teko on siitä mukavaa, että saa tehdä niin kuin itse huvittaa. Ei siinä hommassa ole pomoa tahi konsultteja sanomassa, kuinka hommat hoidetaan.

– En tykkää varsinaisesti alleviivata mitään tai tehdä sanoituksia ihan tavanomaisimmista hevikliseistä. Ehkä ikä on tässäkin tehnyt sen, että sitä on vähän seestynyt ja muiden tekemiset ärsyttää enemmän kuin omat. Ja onhan se vissi, että jos mies on kiinnostunut enemmän elokuvista, omaelämäkerroista ja aikakausilehdistä kuin runoudesta ja filosofiasta, niin tämmöisiä teksteistä sitten tulee.

Markoa sanoitukset eivät ole koskaan kiinnostaneet, ainoastaan musiikilla on miehelle merkitystä.

M: – Minä olen sellainen musiikinkuuntelija, että en koskaan kuuntele tekstejä. Toki päähän joskus tarttuvat tietynlaiset kertosäkeet, mutta en minä niitä koskaan jaksa alkaa filosofoimaan. Minulle riittää se, että biisi toimii biisinä ja laulut on hyvin sovitettu.

– Kyllähän minä toki meidän sanat luen ja korjailen mahdollisia virheitä parhaimpani mukaan kieliopillisesti oikeiksi. Ja saatan joskus ehdottaa, että voisiko jonkin asian sanoa toisin, jos se on jotenkin hassusti sanottu. Tuota kautta yritän samalla myös itse hahmottaa, mistä niissä oikein kerrotaan. Osanhan olen oikein arvannutkin, mutta on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään hajua.

R: – Sanoitukset ovatkin niitä harvoja tabuja tässä bändissä, joista en mielelläni keskustele. Kyllähän muiden sanoittajien kanssa on kiva keskustella sanoittamisesta noin yleensä, koska on mukava kuulla samasta aihepiiristä mutta ihan eri kantilta katsottuja näkemyksiä. Ainoastaan ihan lähimmän ystäväpiirin kanssa tulee joskus naureskeltua, että mistä kaikesta sitä on taas mennyt tekstejä tekemään. Minä olen kumminkin aina pitänyt eniten sanottajista, jotka pistää asiat paperille niin, että jokainen voi tulkita ne omalla tavallaan.

HIIHTOLIITON ASIALLA

Julkisuudessa koko levyä on jo ehditty kuvata termillä ”hiihtoliittometalli”, joka juontaa juurensa Mimic47:n inspiraationlähteenä toimineeseen Lahden MM-kilpailujen doping-skandaaliin 2001. Aivan näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, ja mukana on paljon virnuiluakin.

R: – Minua viehättää koko tragediassa se, että se oli muka joku kansallinen häpeä, vaikka itseäni se silloinkin lähinnä vaan nauratti. Ihmetytti vain, että kuinka joku lehdistö jaksoi päivä- ja viikkotolkulla painaa lehteen kuvia hikisistä kasvoista ja taivastella kuinka nyt hävettää ja mitä ne ulkomaalaisetkin meistä oikein ajattelee. Oikeastaan vielä enemmän minua inspiroi pohdinta, miltä niistä myllytyksen keskellä olevista äijistä tuntui toimittajien kytätessä jatkuvasti selän takana kuin haaskalinnut.

– Kyllähän joku Mika Myllylän Tervanevan testamenttikin on sellaista luettavaa, että sitä rupeaa oikein ihmettelemään koko asian järkevyyttä. Miehet ottivat kumminkin tietoisen riskin, ja kun hommat sitten kusivat, niin ryhdyttiin huutelemaan Jumalaa apuun. Että kyllähän Jumala varmaan tänne maan päälle tulee pesemään syntini puhtaiksi, jos vain tunnustan julkisesti uskoni. Harri Kirvesniemi oli minusta ainut, joka teki miehen työn. Hän löi oven perässään kiinni eikä tullut julkisuuteen selittelemään.

– Hiihtoliiton toiminta oli vain yksi asia, josta satuin inspiraatiota saamaan, eikä se minua haittaa vaikka musiikkiamme ruvettaisiinkin kutsumaan hiihtoliittoheviksi. Saahan tuosta vedettyä sisäpiirin huumoria vaikka kuinka paljon, vaikka loppujen lopuksi tässähän ei todellakaan ole kyse mistään hiihtoliitosta.

– Ja kuten basisti Virtanen jo sanoikin, niin taas varmaan ärsytetään ihmisiä ja elitistimetallistit ovat ihmeissään. Enhän minä tätä asiaa ole provokaationa miettinyt. Tuollaisen asian kun on mennyt julkisuudessa lataamaan ja huomataan, että se ärsyttää ihmisiä, niin sittenhän meilläpäin ruvetaan heittämään vaan lisää vettä kiukaalle.

M: – Kyllähän koko ajatus hiihtoliitosta ja hevistä on hyvinkin absurdi. Mutta kyllä se minua huvittaa ja on sikälikin hyvä, koska hevi on tämmöistä yrmyilyä. Se vaan on niin loppuun kaluttu juttu. Sama se on sitten, jos heitetään herjaa vaikka hiihtoliitosta. En minä kumminkaan musiikille koskaan naura.

R: – Luojan kiitos, että meillä on tämä musiikillinen konsepti kunnossa. Jos ei olisi, niin sittenhän tämä touhu olisi ihan spedeilyä, kun ei olisi muuta tarjottavaa kuin tuo läpänheitto. Ei minulle musiikki tai tekstittäminen sinällään mitään leikkiä ole, vaikka saatankin joskus vähän niillä irvailla.
Me olemme kuitenkin pystyneet tähän mennessä välttämään kuulijan aliarvioimisen. Kaikki tähän mennessä levylle päätyneet jutut ovat loppuun asti hierottuja.

MAAILMA JALKOJEN JUURESSA

Esimerkiksi Saksassa kiinnostus Diabloa kohtaan tuntuu pikkuhiljaa heränneen Eterniumin julkaisun myötä. Ulkomaan toimittajille mahtaa olla selittelemistä ainakin levyn teemoissa.

R: – Mehän ollaan varmaan se seuraava vientitoivo suomalaisessa metallissa, Rainer heittää virnistellen. – Sellainen vieno toive meillä kyllä on, että jos tulevan levyn jälkimainingeissa pääsisi ulkomailla edes piipahtamaan.

M: – Ulkomaan kiertueita ei ole vielä ainakaan buukattu.

R: – Kotimaa on nyt aika hyvin hallussa ja mennyt edellisen levyn ajoista selkeästi eteenpäin. Ei silloinkaan keikkapulaa tarvinnut kokea, mutta nyt keikat ovat vaan tulleet aikaisemmassa vaiheessa.

M: – Enemmän sitä nälkää olisi kumminkin käydä näyttämässä omaa naamaa muuallakin kuin Suomen keikkapaikoilla.

Toiveet maailmanvalloitukset suhteen ovat siis lähes inhorealistisilla pohjilla.

R: – Ei tämä bändi koskaan isoiksi mene ennen kuin laulaja vaihtuu, koska sitä puhdasta laulua pitäisi vaan olla enemmän. Särölaulu on vieläkin monelle aikamoinen kynnys, vaikka olisi kuinka tarkkaan mietityt laululinjat ja kauniit melodiat. Mutta jos oikein kärkevästi sanotaan, niin eihän joku Kirka tai Paula Koivuniemi nykyisessä laulukunnossaan kamalan kaukana örinästä ole. Suurta yleisöä varten pitäisi olla jollain tavalla pliisumpaa, mutta arvaa kiinnostaako semmoinen.

M: – Ei sellainen ole edes koskaan ollut meidän tavoite, vaan se, että tekee sellaista musiikkia kuin tekee ja katsoo kuinka pitkälle sillä pääsee. Ei meidän ole tarkoitus muuttaa musiikkia siksi, että saataisiin lisää kuulijoita.

R: – Eikä lähteä hyväntahdonlähettiläiksi. Paskoilla levyillä kova promootiokaan ei kanna kuin sen yhden levyn verran. Jos teet yhdenkin paskan levyn, niin siitä on kahta hirveämpi työ päästä enää samalle hyvälle tasolle. Siksihän tämä onkin tavallaan koko ajan sellaista veitsi kurkulla olemista, koska pitäisi jatkuvasti pystyä tekemään laadukkaita levyjä. Tämän takia meillä onkin levyjen julkaisuväli kaksi vuotta eikä vuosi.

JOSKUS LIPSUU, JOSKUS LUISTAA

Mimic47:n hiihtoteema näkyy myös Juha Miedon saavutuksista ja elämänasenteesta inspiraationsa saaneessa In Sorrow We Trust -biisissä. Mietaan filosofiassa musiikissa ja urheilussa on kyse pitkälti samankaltaisista asioista.

– Mitä mä nyt oon kuunnellu muusikoita, niin niillähän on erittäin pitkäjänteistä toimintaa se ja pitää keikoille lähteä niinku urheilija lähtöö valmennusleirille. Ja sitten tullahan aamuyöstä kotia. Kyllä siinä tarvitahan erittäin kurinalaista ja pitkäjänteistä ajattelua, jos sitä vuodesta toiseen ja vuosikymmeniä tehrähän. Kyllä mä laskisin urheilijatkin tietyiksi herkiksi ihmisiksi, melkoisia taiteilijoita nekin on, luonne on vähän samanmoinen, vaikka eri sektoria tehrähänkin.

Persoonallisuuksien katoaminen on yleinen ilmiö niin nykypäivän musiikissa kuin urheilussakin. Pitkä-Jussilla on tähänkin oma selkeä näkemyksensä.

– Se johtuu osittain siitä, että yrittämällä yritetähän sinne huipulle niin musiikissa ku urheilus, ja heti eikä hetken päästä. Siinä persoonat katoaa, ja joutuu pikkasen ajattelemahan mitä sanoo ja varomahan sellaasia äärisanomisia tai olemisia. Kyllä mä väitän, että varsinkin urheilussa tuollaaset tietyt persoonallisuudet on aika lailla poljettu lyttyyn. Kun jopa koulutetaan, kuinka pitää sanoa ja esiintyä, niin silloonhan se tukehruttaa sen sisimmän eli persoonallisuuden. Taitaa musiikissa olla sama asia. Noustahan helposti aivan tuosta noin ja kuule isot markkinamiehet ja managerit on takana ja kaiken aikaa sanomas, että ei noin saa tehrä, vaan sun pitää pukia noin, puhua noin ja hymyillä silloin ja silloin.

Kurikan jätti luonnehtii itseään musiikin suhteen kaikkiruokaiseksi ja itse In Sorrow We Trust -kappaletta ammattimiesten teokseksi. Osakseen saama kunnianosoitus kuulostaa ja tuntuu Miedosta hyvältä.

Alun perin orkesterin ideana oli tehdä kappaleeseen tunnelmaa nostattava intro ja outro suoraan Ylen arkistoista napatusta Paavo Noposen ja Veikko Rantasen hiihtoselostuksesta. Legendaarisessa pätkässä hehkutetaan estottomasti Mietaan mahdollisuuksia kultamitaliin miesten 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980. Lopputuloksena on historian niukin tappio yhdellä sadasosalla naapurimaan Thomas Wassbergille. Lupaa ei Yleltä kuitenkaan herunut. Vedottiin materiaalin legendaarisuuteen ja sinivalkoisuuteen.

– Ei yhtään mitään olisi ollu vastahan, ei toki tänä päivänä sitä enää niin ahtaasta reiästä näitä maailmoja kattella. Mutta mä oon ymmärtäny, että Ylen linja on tiukka kaikissa tämmösissä.
Itse hiihtoa Mieto on luonnehtinut sonnin hiihdoksi. Mies muistelee kyseessä olleen ”oikian työmiehen kelin”, jossa voimavarat oli käytettävä äärimmilleen. Tappiota hiihtäjälegenda muistelee enää pelkästään positiivisessa mielessä.

– Mä kuule luulen, että se opetti hirviästi. Se nöyryytti, se kasvatti ja sitä tuli itse paljon suvaitsevammaksi. Oppi hyväksymähän, että joku toinen voi olla paree ja elämä tästä kuitenkin jatkuu. Ja kun sen osas sillon heti ottaa oikialla lailla, ettei lähtenyt selittelijän linjoille. Saa olla jopa tyytyväinen, että näin tuli toimittua. Siitä tuloo helmikuussa 26 vuotta aikaa ja voidaan sanoa edelleenkin, että se on pitkässä juoksussa kantanu hedelmää. Kun ihmisten muistikuvat on jääny positiivisiksi eikä negatiivisiksi, niin kyllä mä kattoisin, että se on melkein ollu voitto siinä mielessä.

– Urheiluunhan kuulu dramatiikka, ja kun on kiperiä voittoja ja häviöitä, niin sehän on urheilun suola. Näin se pitää ollakkin. Jos on isoja voittoja ja tappioita, niin ne ei maistu miltään, mutta jos kitkerästi häviää, niin ne koskettaa. Mä luulen, että tässä elämässä tarvitahan juuri tällaisia ja ne kasvattaa ja kovettaa samalla myös ihmistä.

Miedon neuvot muusikoille ja lukijoille ovat selkeitä.

– Kannattaa olla erittäin pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Ehkä sitä ennen oli enemmän sellasta itsehillintää ja kärsivällisyyttä odottaa, että kaikki ei tapahdu heti tai edes hetken päästä. Tehrään uutterasti töitä ja matkan varrelle kuuluu nämä vastoinkäymiset, joista sitten aina noustaan. Ne antaa toisaalta voimaa. Pitää aina muistaa, että huomenna on päivä uusi, ja kun jaksetaan ponnistella, niin aurinko taas nousoo mukavasti ja taas tulee niitä valosia hetkiä. Jos ihmisellä on aina vaan puolittainen hyvä olo, niin sillä ei koskaan oikeen hyvää oloa ole käsilläkään.

Julkaistu Inferno #32/2005

Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records

2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records

7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music

Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist

5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast

7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer

7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music

7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic

8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.

MALICIOUS DEATH - THRASHAAVAT SOTAKONEET

Helsinkiläinen Malicious Death on vanhan liiton thrash-kollektiivi nimiään ja ytimiään myöten. Kakkoskiekko War And Powerilla taotaan riivattuja riimejä ja rupisia riffejä basisti Bilibalduksen ja kitaristi Obadion käskyttäminä.

Kokonaisvaltaisesti 80-lukulaiselta kuulostava orkesteri ei koe tyylilajiaan rajoittavaksi. Musiikki kun valitsi miehet eivätkä miehet musiikkia.

– Itse en ainakaan osaa soittaa moderneja riffejä saati tehdä niitä. Hirveästi yritän tehdä Black Sabbathia, mutta aina joku lisää siihen vauhtia, ja pikkuhiljaa meillä on taas uusi thrash-biisi, Bilibaldus pohtii asiaa.

– Eihän tämä 80-lukulainen thrash-leima ole meille ollut millään tavalla rasitteena. Päinvastoin olemme ylpeitä saadessamme liputtaa tämän meille niin rakkaan musiikkityylin puolesta. Tämä sattuu vaan olemaan jotenkin luonnollinen tila meille, Obadio täydentää.

Hevihän on tunnetusti niin vakava asia, etteivät sen kuuntelijat ainakaan ääneen tunnusta sille koskaan nauravansa. Malicious Deathin herroilta löytyy kuitenkin myös pilkettä silmäkulmasta. ”Rässiä ilman ressiä” onkin noussut yhtyeen epäviralliseksi tunnuslauseeksi.

B: – Meillä on sen sortin huumorintaju tässä bändissä, että ei haittaa, vaikka meidät jätettäisiin sen takia noteeraamatta. Itsekin on välillä vaikea ottaa meitä vakavasti, ja joskus tuo huumori tulee ulos myös musiikillisissa ratkaisuissa.

Kumpikaan herroista ei pelkää, että vanhojen hyvien aikojen puolesta liputtava konsepti saattaisi jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan ja muuttua pelkäksi hassunhauskaksi vitsiksi.

O: – Joidenkin mielestä bändimme oli varmasti vanha vitsi jo syntyessään. Meillehän tämä ei ole ollut vitsi missään vaiheessa, vaikka hauskaa onkin ollut. Uskon, että meille tämä homma on antoisaa vielä hyvinkin pitkään. Musiikillisesti ja soitannollisesti olemme kehittyneet selvästi alkuajoista, ja mielenkiinto on pysynyt yllä. Antaa thrashin paukkua vaan!

”Itsensä kehittäminen” kuulostaa konsulttikieleltä ja naistenlehtien hömpötykseltä, mutta niin Obadio kuin Bilibalduskin tunnustavat sijaa kehittymiselle olevan.

O: – Soitamme aika pitkälti omien taitojemme ylärajoilla, eli haasteita riittää tuolla alueella toistaiseksi riittämiin. Studiotyöskentelyssä meillä on varmasti vielä paljon opittavaa, ja ehkä kaipaamme myös varmuutta live-tilanteisiin, jota saa ainoastaan ahkeralla keikkailulla.

B: – Jerkerin rumputyöskentely on kyllä meidän sydän. Sen mukaan me pumppaamme verta sotakoneisiimme ja mätämme thrash metal -luoteja ympärillemme. Vahvuutemme on kyky pystyä luomaan pienistä jutuista ilonaiheita itsellemme ja sitä myöten toivottavasti muillekin.

Mikä sitten on oikea thrash metal -luodin kaliiperi?

B: – Tekisi mieli sanoa, että Tom-Tom-Tom, mutta on niitä muitakin hyviä elementtejä kuin nuo kolme komeaa vokalistia. Ehdottomasti biisissä pitää olla riipiviä, repiviä ja raiskaavia sooloja eikä mitään melodista ja ennalta treenattua tuubaa. Mokia sopivasti ja väärinsoittoa tarkoituksella. Oman aksentin korostaminen on myös aina hienoa. Tempovaihteluita sekä lähes progeiluun asti osia ja oman soittotaidon rajoilla kulkemista.

Vauhdilla hyvä tulee 

Siinä missä debyyttilevy Devilization saatiin miksausta myöten valmiiksi 16 tunnissa ja julkaistiin ainoastaan omakustannevinyylinä, on kakkoslevyn tekemiseen uhrattu enemmän aikaa. Cd:n myös julkaisee ihan oikea levy-yhtiö Verikauha Records. Molemmat herrat ovat tilanteeseen tyytyväisiä.

O: – Tosiaan, kyllähän War And Powerin sessiot kestivät ainakin kaksi viikonloppua. Huolestuttavaa hifistelyä siis! Korjataan asia kolmannella lätyllä.

B: – Myimme itsemme ja olemme huoranneet persvakomme täysin markkinoille. Viimeksi kyseltiin cd:tä ja nyt vinyyliä, mitähän seuraavaksi?.

Albumin musiikki ehti odotella ilmestymistä lähes vuoden päivät, mutta bändistä riippumattomista syistä julkaisu venyi ja venyi. Toimettomina herrat eivät ole peukaloitaan pyöritelleet, ja uutta materiaalia onkin jo syntynyt. Suunnitelmat vain ovat hieman muuttuneet.

B: – Seuraavan levyn materiaali olisi jo valmis, mutta aloimme muokata sitä ja tehdä uuden suunnitelman mukaan. Meiltä jäi yli siis vain nelisen biisiä, jotka ehkä päätyvät seuraavalle levylle. Sen julkaisua täytyy tosin odottaa, mutta toivottavasti siitä tulee hivenen erilainen, odottamisen arvoinen paketti.

Uusista kappaleista Thrash ’til Death kuulostaa hyvinkin tutulta Destructionin raidalta, eikö tämä ole jo hieman liian härskiä lainailua?

O: – Itse asiassa lainasimme nimen Tankardilta, joka puolestaan lainaisi sen Onslaughtilta.

B: – Kyllä lainata saa ihan niin suoraan kuin kukin kehtaa. Tätähän me ollaan harrastettu biisien nimissä alusta alkaen.

War And Power -nimestäkin on helppo vetää mielleyhtymiä ainakin edesmenneen Piggyn omalaatuiselle kitaroinnille perustuneeseen VoiVodiin.

B: – Yhdistimme VoiVodin War And Pain ja Whiplashin Power And Painin debyyttialbumien nimet ihan kunnioituksesta molempia kohtaan. Olen miettinyt VoiVodin biisin coveroimista, mutta sovimme jo alkuaikoina, että bändiä kunnioitetaan ja jätetään yhtye rauhaan, koska se on pyhä. Uusissa biiseissä on kyllä VoiVodia muistuttavia riffejä, mutta eiväthän ne koskaan ole niin hyviä kuin alkuperäiset.

Julkaistu Inferno #31/2005