WOLF – SUDEN HETKI

Kevään kynnyksellä julkaistu Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star tuli puskista ja iski kuin metrinen koivuhalko allekirjoittaneeseen. Järjestetyssä rupattelutuokiossa bändin kitaristi-vokalisti Niklas Olssonilta oli kysyttävä mikä on ajanut aikuiset miehet soittamaan wanhaa kunnon heavy metallia.

Wolfin musiikki on erittäin vahvasti kiinni 80-luvun aidossa heavy metallissa, eikä Niklas edes yritä kiistää tätä. Erityisesti Paul Di'Annon aikaisen Iron Maidenin ja Mercyful Faten vaikutteet paistavat läpi, mutta Niklaksen mukaan suuren vaikutukset ovat tehneet myös Judas Priest, Accept, Black Sabbath, Ozzy Osbourne ja Dio.

Vaikka Wolf onkin erittäin helppo leimata retrometalliyhtyeeksi, onnistuu bändi kuitenkin hyvillä ideoilla ja pistämättömällä tyylitajulla varustettuna kuulostamaan omalaatuiselta ja ennen kaikkea tuoreelta.

– Kyllähän minä ymmärrän miksi ihmiset saattavat kutsua meitä retrobändiksi eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Uskoakseni monet ihmiset ovat meitä kuultuaan yllättyneet, kuinka voi soittaa näinkin vanhakantaista musiikkia ja kuulostaa silti tuoreelta. Minun korvissani Iron Maidenin Killers tai Powerslave kuulostaa yhä tuoreelta siinä missä Judas Priestin vanha kamakin ja juuri tästä syystä uskon, että mekin kuulostamme tuoreelta. Me todella rakastamme hyvin paljon juuri tällaista musiikkia.

– Juuri tästä samaisesta syystä aloimme soittamaan vanhan koulukunnan metallia, koska sellaista me itsekin kuuntelemme. Voikin sanoa, että musiikkimakumme ei ole kehittynyt yhtään sen jälkeen, kun täytimme 16. Pistäessämme pystyyn bändiä vuonna -95, en edes tiennyt uudemmasta metallista juuri yhtään mitään. Tuohon aikaan Örebron lähiympäristössä ei myöskään ollut yhtään metallibändiä ja koska halusimme kuulla hyvää vanhaa kunnon heviä, meidän täytyi alkaa soittamaan sitä itse.

Vaikka keikoilla orkesterissa onkin sessiojäsenenä toinen kitaristi, työskentelee bändi mieluiten triona.

– Työstämme kaiken uuden materiaalin treenitilassamme ja tuolloin trio on ideaalinen kokoonpano. Olemme soittaneet yhdessä jo varsin pitkään, eikä meidän tarvitse enää paljoakaan kommunikoida keskenämme, koska kaikki tuntevat toisensa ja tietävät miltä Wolfin pitää kuulostaa. Jos bändissä olisi enemmän jäseniä, ideoita saattaisi tulla enemmän, ehkä jopa liiaksi asti, joten kyllä kolmikkona oleminen on paras mahdollinen vaihtoehto meille.

Peruselementit 

Useissa eri musiikkigenreissä on helposti löydettävissä tietyt musiikilliset peruselementit, jotka omalta osaltaan määrittelevät genren. Näitä elementtejä löytyy myös Wolfista.

– Tuplakitarat, väkevät rumpu- ja bassotaustat sekä korkealta vedetyt laulut, niistä meidät tunnistaa. Useimmiten basistimme Mike tai rumpalimme Dale keksii riffin tai pari, joista muodostuu biisin perusta. Minun tehtäväni on nitoa riffejä yhteen, täyttää puuttuvat aukot ja lisätä mukaan kaikenlaisia mausteita. Yleensä magia löytyy treeneissä, jossa alamme jammailemaan jonkun tuoman idean tai riffin pohjalta. Yritämme löytää yhdessä hyvän grooven jonka ympärille biisi sitten rakentuu, mutta tärkeintä kaikessa on aina hyvä riffipohja, joka tempaa mukaansa. Sanoituksia mietimme aina vasta kaikkein viimeisimpänä asiana.

– Sanoituksistamme puheen ollen, niitä ei kannata ottaa turhan vakavasti. Tavallaan ne ovat vanhan koulukunnan hevirunoutta. Tärkeintä sanoituksissa on, että ne kuulostavat hyvältä ja sopivat musiikkiin.

Evil Star -levyn avausraitana toimii erinomaisen tehokkaasti nimikappale, joka oli ensimmäinen kuulemani Wolf-biisi. Tarttuvan kertosäkeen lisäksi huomiota kiinnitti kappaleen keskivaiheilla alkava kitarariffi, joka on selkeästi pienoinen muunnelma klassisen Twilight Zone TV-sarjan tunnusmelodiasta. 

– Joo, olet ihan oikeassa. Rumpalimme ehdotti, että ehkä ensimmäisen säkeen jälkeen voisi kokeilla jotain Twilight Zonen tunnusmelodian tapausta ja kokeiltuamme sitä huomasimme sen erittäin toimivaksi. Tarkoitus onkin saada ihmiset ihmettelemään, että hei, tässähän on tuttu melodia! 

– Tuo nimibiisi on muuten yksi levyn suosikeistani ja se on täydellinen biisi, josta en lähtisi muuttamaan yhtään mitään. Pidän myös paljon Black Wing Rider -kappaleesta, koska se muistuttaa minusta hieman Iron Maidenin suosikkiani To Tame a Land. Teimme muuten tuo kappaleen kokonaan studiossa huomattuamme, että tarvitsemme levylle vielä yhden biisin. Tuskailimme ensin pari päivää saamatta mitään aikaiseksi, mutta sitten se vain yhtäkkiä syntyi itsekseen. 

Bändi on kaikilla kolmella täyspitkillään päätynyt käyttämään Abyss-studion ja Peter Tägtgrenin palveluksia. 

– Hyvä ystävämme Dan Swanö suositteli häntä ensimmäiselle levyllemme. En usko että Peter on äänittänyt paljoakaan heavy metal -bändejä, joten kait meidän kanssamme työskentely on hauskaa vaihtelua ainaisen death ja black metallin äänittämisen sijaan. Hän on varsinainen työnarkomaani, mikä on samalla hyvä että huono asia, koska useimmiten hän on todella kiireinen. Hänellä on aina tosi hyviä ideoita, mutta hän antaa kuitenkin aina bändin itsensä tehdä päätökset asioiden suhteen. Nykyään hän tuntee bändin todella hyvin ja tietää mitä me haluamme, joten olemme oppineet turvautumaan häneen ja luottamaan hänen harkintakykyynsä. 

Evil Star -levy saa kuuntelijan väkisinkin hyvälle tuulelle ja samaa mieltä on myös Niklas. 

– Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa ilta kuin istua fiiliksissä sohvalla kalja kädessä ja kuunnella Wolfia? 

Noinko tyypilliset Wolfin fanit tekevät? 

– Joo, heillä on nahkatakit, kuluneet farkut, Judas Priestin tai Iron Maidenin t-paita, pitkä tukka ja viikset. Hei, mutta nythän minä päädyin kuvailemaan meidän ulkonäköä! Onneksi nykypäivänä ihminen saa näyttää miltä haluaa, mutta on yhä vaikeampaa näyttää kapinalliselta. Nykyään ollaan paljon suvaitsevaisempia kuin ennen, mutta olihan ne hauskoja aikoja, kun kersana vanhemmat yrittivät varoitella minua hevin vaaroista. 

Mietteitä 

Käydessäni läpi Wolfin WWW-sivuja mieleen jäi muutama sivuilla esiintyvä slogan, kuten ”If it weren't for heavy metal I would be a fucking punk”. Elämää ilman heavy metallia ei ilmeisesti siis ole?

– Heh, joo ei olisi. Rumpalimme keksii näitä sloganeita tuon tuosta. Mitä me yritämme tuolla sanoa on, että me olemme heavy metal -bändi, jonka juuret ovat likaisessa rockissa ja metallissa eikä missään germaanisessa power metallissa tai kiillotetussa AOR:ssä. Punkhan on musiikkina ihan perseestä.

Webbisivujenne kautta on saatavilla myös muutama täysimittainen mp3:nen jokaiselta levyltä ja juuri niiden ansioista tutustuinkin ensi kertaa bändiin. Levyn kansivihosta löytyy kuitenkin teksti, jossa vetoatte ihmisten rehellisyyteen ja pyydätte heitä ostamaan levyjänne verkosta lataamisen sijasta. Ilman tuloja kun pienenkin artistin on vaikeata jatkaa musiikin tekemistä ja keikkailua.

– Uskon kyllä hevihenkisten ihmisten rehellisyyteen koska he ovat useimmiten varsin omistautuneita asialle ja ostavat levyjä kuullessaan uutta hyvää musiikkia. On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla ei käy edes mielessä, että jokaisen levyn takana on artisti ja että levyjen tekeminen maksaa oikeasti rahaa. Ihmisten on tärkeä tajuta, ettei mikään maailmassa ole ilmaista.

– Emmehän me tietenkään musiikilla elä, koska pitäisi myydä ihan älytön määrä levyjä, että se olisi mahdollista. Minä opiskelen psykologiaa, rumpalillamme on firma joka suunnittelee muun muassa Intranet-verkkoja ja muuta sellaista ja basistimme taas opettaa lapsille rokkia, matematiikkaa ja ruotsin kieltä. Keikkakitaristimme on ainoa, jolla on oikea duuni. Hän on töissä tehtaassa, joka valmistaa erilaisia kalajalosteita.

Kun bändin nimi nyt on susi, niin oletko koskaan kuullut termistä ”Suden hetki”, joka muinaisten roomalaisten mukaan on aamuyön tunteina, jolloin suurin osa ihmisistä syntyy ja kuolee ja jolloin unet ovat kaikista voimakkaimpia. Mitä sinä itse teet tuollaisena hetkenä?

– Toivottavasti olen tuolloin nukuksissa uneksimassa kaikenlaisista oudoista asioista, joista voi tehdä sanoituksia.

Julkaistu Inferno #19/2004

OCCULT – MAAILMA HEIKKOJEN HARTEILLA

Useista miehistön ja levy-yhtiön vaihdoksista huolimatta pidemmän linjan veteraani Occult on jaksanut veivata äkäistä black/death metal vaikutteista thrashiaan. Lopussa kiitos kumminkin seisoo ja tuorein Elegy for the Weak -albumi on ehdottomasti parasta mitä orkesteri on saanut aikaan. Sähköpostin välityksellä selvittelin kuulumisia vokalisti Mauricen ja bändin ulkopuolisen sanoittajan Tonyn kanssa.

Occultin edellisestä Rage to Revenge lätystä on ehtinyt kulua jo kolmisen vuotta ja levy-yhtiökin on ehtinyt taas kertaalleen vaihtua. Bändi itsessään ei kuitenkaan ole syypää pitkähköksi venyneeseen taukoon levyjen välillä.

– Uuden levymme biisit äänitettiin jo vuosi sitten ja albumin piti ilmestyä viime vuoden syyskuussa. Itse asiassa ehdimme jo promotoimaankin sitä kiertelemällä Exoduksen kanssa, mutta ikävä kyllä tuolloinen levy-yhtiömme ajautui taloudellisiin vaikeuksiin eikä pystynytkään laittamaan levyä pihalle. Tästä johtuen päätimme solmia uuden sopimuksen Karmageddon Median kanssa ja ainahan levy-yhtiön vaihdoksista aiheutuu pientä viivettä. Tähän mennessä asiat ovat luistaneet hyvin levy-yhtiön kanssa ja meillä on sopimus heidän kanssaan kahdesta levystä. Voinkin kertoa, että he ovat satsanneet levymme promotoimiseksi enemmän kuin kaikki aikaisemmat lafkamme yhteensä!

Tuoreimmalla täyspitkällään orkesteri on siirtynyt astetta kauemmaksi alkuaikojen vahvasti black/death sävytteisestä metallista kohti tiukempaa thrash-ilmaisua. Lopputulos onkin erittäin onnistunut tuoden mm. lisää ilmeikkyyttä ja omaperäisyyttä.

– Olemme aina pitäneet itseämme thrashiin suuntautuneena orkesterina, jolla on black ja death metal vaikutteita. Kehittyessämme ihmisinä ja muusikkoina musiikkimme on muuttunut meidän kanssamme, vaikkeivät nuo muutokset ole koskaan olleetkaan radikaaleja. Eikä meidän kokoonpanommekaan ole muuttunut loppujen lopuksi kovinkaan paljoa, sillä minä, Eric ja Richard muodostamme yhä Occultin ytimen. Vanhan liiton thrashin kuuntelustahan tämäkin bändi on saanut alkunsa ja diggaamme yhä vanhasta thrashista. Ymmärrän kyllä, että jotkut saattavat yhä pitää meitä black metal bändinä, koska uramme alkuvaiheessa käytin corpsepainttia. Minulle corpsepaint edustaa ikään kuin oman sielun synkkää demonista puolta: yhtäkkiä olet vain täynnä pimeää ja alkukantaista voimaa. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä tätä puolta kun puhutaan kasvomaskin käytöstä, sillä he yhdistävät maskit automaattisesti black metalliin. Minä ja muut orkesterimme jäsenet emme ole koskaan oikein hyväksyneet tätä.

– Emme siis koskaan ole yrittäneet muuttaa musiikkityyliämme. Olemme pikemminkin yrittäneet etsitä erilaisia saundeja ja keinoja, jotka integroituisivat syvälle musiikkiimme. Musiikin soittaminen on meille siis puhdas harrastus eikä mikään työkalu erinäisten uskonkappaleiden tai oppien levittämiseen.

Albumin osa-alueet 

Hienoisen tyylillisen muutoksen lisäksi korviin levyllä pistää erittäin jämäkkä ja tuhti äänimaailma kiitos Andy Classenin ja Studio One -pajan. Yllättävää kuitenkin on, että koko komeus äänitystä ja masterointia myöten on hoidettu vain 11:sta päivässä.

– Ennen studioon menoa haluamme aina olla aivan varmoja siitä, että uudet kappaleet ovat täysin hanskassa. Tämän takia meidän tarvitsee viettää studiossa aikaa mahdollisimman vähän. Uusi levy nauhoitettiin viikossa ja loppu aika kului sitten miksaukseen ja masterointiin. Asiaan kyllä vaikutti tietysti myös se, että Andy on rento kaveri ja hänen kanssaan on helppo paiskia hommia.

Kaikki levyn kappaleet on pistetty bändin nimiin ja näin myös käytännössä biisit kuulemma syntyvät.

– Tämän levyn kappaleet ovat aika pitkälti tehty samalla tavalla kuin aiempienkin levyjen kappaleet. Richard tekee suurimman osan riffeistä, mutta kokoontuessamme yhteen muokkaamme niistä kokonaisuuksia. Jokaisella jäsenellä on aina sanavaltaa musiikkimme suhteen.

Täyspitkältä löytyy myös kaksi hieman erilaista biisiä, lyhyt instrumentaali Expire joka on kreditoitu Ian Goulstonin tekemäksi ja levyn päättävä bonus raita Until the Battle. Maurice valottaa näiden kahden kappaleen taustaa.

– Until the Battle on vanha raita joka on alunperin julkaistu meidän toisella levyllämme The Enemy Within. Tuo veisu on aina ollut fanien suosikki ja koska meillä sattui jäämään ylimääräistä studioaikaa, päätimme tehdä siitä uuden version huippuluokan saundeilla. Expire-biisin tekijä Ian on vanha ystäväni, joka luo hienoa kokeellista ja usein aika synkkääkin musiikkia tai äänimaailmoja. Olimme myös kyllästyneet käyttämään jotain puhkisoitettua soundtrack-kipaletta keikkojen alkunauhana, joten halusimme saada meitä varten tehdyn sopivan kappaleen joka toimisi tuossa tarkoituksessa ja Ian teki mitä pyydettiin.

Levyn nimi Elegy for the Weak, Valitusvirsiä heikoille kätkee sisäänsä myös hieman syvällisemmän idean.

– Maailmassa on hyvin paljon sairautta ja kärsimystä ja ei voi kuin ihmetellä kuinka kauan tällainen meininki voi jatkua. On selvää, että tämä maailman taakka lepää heikkojen ja selkärangattomien ihmisten harteilla ja haluamme heidän kokevan sellaista kärsimystä, mistä edes kuolema ei voi heitä vapauttaa. Meidän sanoituksemme ovat aika yksinkertaisia heijastuksia maailmanlaajuisesta hulluudesta ja jokainen levyllä oleva kappale on valitusvirsi heikoille.

Rupiset runsaat riimit 

Jokaisessa kappaleessa tuntuu olevan paljon sanottavaa, sillä ne kaikki sisältävät riimejä enemmän kuin keskiverto thrash bändillä on kolmessa biisissä yhteensä. Lyriikoista on vastuussa bändin ulkopuolinen henkilö Tony.

Tony: – Niistä tuli niin pitkiä, koska Occultin kappaleet eivät useimmiten noudata perinteistä A-osa, kertosäe, B-osa, kertosäe, A-osa kaavaa. Joskus taas asian selvittäminen vaati hieman enemmän sanoja kuin normaalisti. Seuraavan levyn sanoitukset ovat kuitenkin hieman lyhyempiä, koska esimerkiksi jonkun Obsessed by the Grave esittäminen keikoilla on aika vaikeaa.

Kun kyselen onko levyn kauhufantasia aihepiireissä liikkuvilla sanoituksilla minkäänlaisia yhteyksiä reaalimaailmaan, asettautuu sanoittaja pienoiselle puolustuskannalle.

Tony: – En nyt aivan kutsuisi tekstejäni puhtaaksi kauhufantasiaksi, koska olen saanut innoitusta niihin todellisista kauheuksista kuten murhista, sodista, kostoista ja itsetuhoisista ajatuksista. Kappaleet kuten Nocturnal Predator,Obsessed by the Grave ja Slaughtering the Pigs pohjautuvat todellisiin pirullisiin sarjamurhaajiin. Toki osa sanoituksista on hieman enemmän fantasiaa kuten esimerkiksi Nuclear Torment, joka on apokalyptinen visio ydinsodan jälkeisestä maailmasta, jossa ihminen on taantunut alkukantaiseen ja väkivaltaiseen tilaan. Slut of Sodom on puolestaan yhdistelmä mystiikkaa ja erotiikkaa, himoa ja kuolemaa. Sanoitukseni ovat karskeja, synkkiä ja väkivaltaisia mutta eivät kuitenkaan liian pinnallisia. Toisaalta taas haluan saavuttaa lyriikoillani saman ilmapiirin kuin klassisessa 80-luvun thrashissa kuten vanha Slayer, Kreator, Sodom, VoiVod tai Carnivore, sillä mielestäni sellaiset sanoitukset sopivat myös Occultille.

Occult julkaisi myös vähän aikaa sitten aika mielenkiintoinen To Be Thrashed DVD:n, jota voidaan pitää eräänlaisena rockumentaryna. Minusta oli vain hieman outoa, että DVD:ltä ei löytynyt paljoakaan musiikkia, ainoastaan pari promovideota.

– Olemme kyllä suunnitelleet toisen DVD:n julkaisemista, jossa olisi livemateriaalia. Emme kuitenkaan halunneet tehdä mitään kompromisseja, jossa faneille olisi tarjottu puolivillaista tuotetta, joten siksi päätimme julkaista ensiksi historiikkimme DVD-formaatissa.

Mitäs muita suunnitelmia teillä sitten on tulevaisuudessa kuin DVD:n kasaamista, ensi vuonnahan bändi täyttää jo 15 vuotta?

– Tänä vuonna tulemme viettämään hiljaiseloa, aiomme tehdä muutaman keikan ja äänittää kuudennen täyspitkämme. Eipä me paljoa meinata juhlistaa 15-vuotista olemassaoloamme, meidän kannalta se on luku siinä missä 10 tai 16:kin.

Hollannin kielihän kuulostaa kuin yrittäisi kakoa kurkkuun takertunutta limaa ja kirjoitusasultaankin varsinaista sekamelskaa, niin sanohan Maurice terveiset lukijoille omalle kielelläsi.

– Mensen moeten eens niet zozeer kankeren op muziek, maar gewoon genieten wat mensen creeren and daar met plezier naar luisteren.

Julkaistu Inferno #19/2004

MOKOMA – KARJALAN LAULUMAILLA

Toukokuun puolessa välissä rankan klubikiertueen ennen rankempaa festarikesää startannut Mokoma ei liiemmin ehdi levätä laakereillaan. Lappeenrannan ja Kouvolan keikkojen väliin Helatorstaiksi sattunut vapaa mahdollisti Infernon koko poppoolle järjestämän aktiviteettipäivän.

Keskeisessä roolissa päivän agendassa oli ruokailun ja saunan lisäksi myös Mokoman remupetterien tutustuttaminen vanhaan karjalaiseen liikunta- ja leikkimuotoon nimeltä kyykkä. Eri aktiviteettien välissä oli tarkoitus myös puhua uudesta Tämän maailman ruhtinaan hovi -levystä, menneestä sekä tulevasta.

Ruokailun jälkeen siirryimme läheiselle Fartwall-kyykkäareenalle, jossa talvisin toimii maailman kovimman kyykkäliigan NKL:n peliareenana. Lyhyen lajiin perehdyttämisen jälkeen joukkueiden muodostaminen sujui ilman suurempaa arpomista rytmisektion Janne Hyrkäs (rummut) ja Santtu Hämäläinen (basso) pitäessä yhtä ja halutessa allekirjoittaneen vahvistukseksi. Toinen joukkue muodostettiin jäljellejääneistä Mokomalaisista Marko Annala (laulu), Tuomo Saikkonen (kitara/laulu) sekä Kuisma Aalto (kitara/laulu). Kilpailuhenki valtasi heti joukkueiden jäsenet ja taisto oli valmis alkamaan. Vaikka laji olikin tuntematon lähes kaikille orkesterin jäsenille, osoittivat kaikki heti lähes ilmiömäistä luontaista lahjakkuutta lajia kohtaan. Epäonnistuneiden suoritusten jälkeen manaukset kumpusivat itsestään ilmoille ja onnistumiset kirvoittivat kannustushuutoja joukkuetovereista. Ottelu jatkuikin tasaisissa merkeissä ja pistelaskun jälkeen todettiin kamppailun päättyneen tasapeliin. Oli aika ottaa revanssi ja ratkaista Mokoman sisäinen paremmuus. Toinen ottelu jatkui hyvin pitkälti ensimmäisen kaltaisena ja ratkaisu siirtyikin viimeisten heittäjien varaan. Viimeiselle heittäjälle Markolle tarjottiin ottelun sankarin viittaa, mutta hyvistä yrityksistä huolimatta heitot eivät onnistuneet aivan parhaalla mahdollisella tavalla taaten voiton basso- ja rumputaitelijoista koostuneelle joukkueelle kahdella pisteellä.

Vapaasti monipuolista
Tiukan urheilusuorituksen päätteeksi hionneiden pelimiesten kropat janosivat saunaa, mutta kiukaan lämpiämistä odotellessa oli syytä puhua hieman uudesta levystä ja varsinkin usein esiin nostetusta entistä monipuolisemmasta musiikillisesta ilmaisusta. Äänessä Marko (M), Tuomo (T), Kuisma (K) ja Santtu (S).

K: – Uudelta levyltä löytyy paljon vanhempia riffejä kuin mitä esimerkiksi Kurimuksella on. Tästä johtuen Tämän maailman ruhtinaan hovi on hieman kahtiajakoinen levy, koska siellä on mukana todella vanhoja riffejä ja sitten taas todella uusia Kurimuksen jälkeisiä riffejä, mutta siltä väliltä ei kauheasti ole. Esimerkiksi joku Hyisen Sylin kertosäkeen esittelin Markolle joskus vuonna -99.

M: – Mie tykkäsin siitä jo silloin, mutta en vaan osannut tehdä sille silloin mitään. Kyllähän tämä nyt saattaa kuulostaa ehkä vähän siltä, että oltaisiin muka kaiveltu kaikkien jätöksiä tälle levylle, mutta joskus ideat vaan vaatii aikaa kypsyäkseen. Tämä on vähän sama asia, kuin Houkka kappaleen riffi pyöri meidän mukana jo kun tehtiin videota Valu-albumin Kasvan-biisistä. Videon kuvauksessa soiteltiin sitä riffiä ja makusteltiin siihen sellaista tuka-tuka komppia taustalle. Tuohon aikaan se vaan tuntui hieman liian extreme-idealta, että eihän myö voida tällaista tehdä. Kurimuksen aikaan meillä kypsyi ajatus, että mehän voidaan oikeasti tehdä mitä vaan ja sama ajatus kypsyi edelleen TMRH:lle. Päätettiin kuunnella kaikki vanhatkin jutut läpi ja yhtäkkiä ne kuuli sitten ihan toisin korvin.

K: – Jos mennään niinkin kauan taaksepäin kuin Mokoman 120 päivää -levylle, niin kyllähän sitä piti silloin oikeasti miettiä, että ollaanko me muka joku radio bändi. Silloin pelattiin asioita aika varman päälle, kun ei oikein uskaltanut tehdä muuta.

T: – Mietittiin väärässä vaiheessa vähän liikaa.

M: – Ongelmallista oli juuri se, että mietittiin minkälainen bändi myö ollaan.

K: – Eikä niin, että minkälainen bändi meistä tulee jos myö tehdään tällaisia juttuja. Nyt me ollaan päästy sen yli, ollaan tehty pari demoa, pari levyä ja löydetty se juttu mitä me halutaan tehdä. Musiikillinen itsevarmuus on kasvanut ja nyt voi helposti heitellä ideoita kavereille, tietäen että ne varmaan saattaisivat myös niille toimia.

Jotain entisestä monipuolisemmasta ilmaisusta kertoo myös se, että siinä missä Kurimukselta tuntui löytyvän muutama selkeä kaikkiin vetoava hitti, jakautuu TMRH:n kuuntelijoiden suosikit tasaisesti kaikkien biisien kesken.

K: – Arvaa kuinka vaikea meille oli valita sinkkubiisiä, jota ei kumminkaan oikein löytynyt.

M: – Jokaisella oli studiossa omat suosikkinsa...

K: – ...ja ne muuttuivat joka päivä.

M: – Mietittiin biisijärjestystä tosi paljon ja se oli todella vaikeaa. Jossain vaiheessa myös tuumittiin, että onko tämä levy tasaisesti paska vai tasaisesti hyvä ja oltiin sen kanssa aika hukassa. Vasta kun masteroitu levy oli käsissämme tajuttiin, että tämähän on tasaisesti hyvä. Jotkuthan ovat sitä mieltä, että levyllä pitäisi olla huonoja biisejä, että hyvät tulisivat paremmin esille. Mutta jos taas itse mietin klassikkolevyjä, niin eihän niillä ole huonoja biisejä. Kyllähän me keskusteltiin aiheesta, että eiköhän me tehdä kokonaisuudessaan hyvä levy ja materiaalin tasalaatuisuus johtuu varmaan juuri tästä. Siksi varmaan myös eri ihmisille kolahtaa eri biisit. K: – Levyn lähtökohta oli kyllä, että sen pystyy kuuntelemaan läpi yhdeltä istumalta mutta että levyn tekee myös mieli kuunnella läpi yhdeltä istumalta.

"Jossain vaiheessa myös tuumittiin, että onko tämä levy tasaisesti paska vai tasaisesti hyvä ja oltiin sen kanssa aika hukassa.” – Marko  Annala

Ulkopuolisten merkitys 

Kaikki Mokoman kolme viimeisintä julkaisua on Janne Saksan äänittämiä ja osittain myös tuottamia. Miehen suurta panosta levyjen tekoprosessissa ei kukaan kiistä.

M: – Jannella on ollut vapaus puuttua biiseihin, vaikkei hän sitä olekaan kamalasti käyttänyt. Meillä oli sellainen tavoite, että kaikki syttyisivät kaikista biiseistä. Uskottiin, että tekemisen mielekkyys säilyy, jos niin koko bändi kuin Saksakin ovat tyytyväisiä materiaaliin. Kyllä me Saksaa kuunneltiin tuollaisissa tuotannollisissa asioissa, jos hän sanoi että tämä biisi nyt ei oikein nappaa
.
T: – Ei muuten kuunneltu. Eihän Janne tykännyt esimerkiksi Nämä kolme ovat yhtä ja Minä elän! -biiseistä ja silti ne ovat levyllä. Ei me Jannea pidettykään vastaavana tuottajana vaan miusta Saksan rooli oli enemmänkin sellainen musiikillinen tuottaja, joka auttoi meitä harmonisissa asioissa. Saksaa ei voi kuitenkaan pitää missään nimessä pelkästään äänittäjänä, kyllähän hän piti paljon koko hommaa nipussa ja muutatti yksityiskohtia eikä suuria linjoja.

M: – Ja kyllähän Saksan sai meistä paljon parempia suorituksia irti, kun keskenämme oltaisiin varmaan monesti tyydytty vähempään. Varsinkin laulutuotannossa Janne piiskasi ihan hulluna.

T: – Silloin kun meillä oli heikko hetki ja näytettiin Heikille ovea, olimme studiossa lähes hysteerisiä. Janne ei yleensä puhu paljoa, mutta silloin hän sanoi pari kovaa lausetta ja pisti rauhallisella olemuksellaan pakan läjään. Janne ei hyöki liikaa päälle, mutta ei myöskään ammu ohi ikinä.

Mokoma on uutukaisen levyn julkaisun myötä siinä merkillisessä asemassa, että niin kuuntelijoiden keskuudessa kuin medioissa ei juurikaan poikkipuolista sanaa ole bändistä ja levystä sanottu.

K: – Onhan se aika outoa. Silmiin ei ole tullut kuin yksi uuden levyn arvio, jossa levyä on haukuttu. Uutislehti 100:n taisi sanoa, että biisit kuulostavat keskeneräisiltä.

M: – Tottakai sitä toivoisi, että kehut johtuisivat siitä, että levy on oikeasti hyvä. Onhan niitä sen suuntaisiakin kommentteja tullut, että eihän se Mokoma kummoinen ole, mutta kun levyä on kuunneltu, niin on huomattu että tämähän on oikeasti hyvä.

T: – Kyllähän meillä on kaikki auringonpilkut kohdallaan tällä hetkellä. Lähdetään siitä, että meillä täytyy olla ihan hyviä levyjä ja ihmiset tuntee meitä kohtaan sympatiaa, kun iso levy-yhtiö on kohdellut meitä kaltoin. Kaikki nämä asiat yhdessä ovat varmasti vaikuttaneet tähän.

M: – Kyllähän musiikissa on aina kyse aika monista seikoista. Hyvä levy riittää aina aika pitkälle, mutta kyllä sen päälle tulee aina sellaiset asiat, jos ihmiset tykkäävät keikkojen hyvästä meiningistä ja lukevat haastatteluista mielestään hyvää läppää. Eikä tässä ole minusta mitään pahaa.

S: – Mie olen saanut paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä hevistä yhtään mitään, mutta ovat silti tulleet kattomaan keikkoja, että "kiva kattoa kun äijät heiluu ja näyttävät tykkäävään siitä hommasta". Semmoinen viestittyy yleisöönkin.

T: – Siitä voi olla tosi ylpeä, että vaikka uusimalla levyllä ei olekaan sellaisia koko kansan Takatalvi tyyppisiä hittejä, ja jos se silti tulisi myymään hyvin ja ihmiset siitä tykkäisivät.

K: – Jokuhan lähetti meille sellaista palautetta, että onko se hyvä asia jos 2-vuotias laulaa Takatalvea. Onhan se ihan ok, mutta tällä levyllä ei sitten enää olekaan sellaisia lastenlauluja joka ehkä tavallaan leimasi Kurimusta.

S: – Levyltähän ei pysty erottamaan yhtään sellaista biisiä, joka kuvastaisi sitä kokonaisuutta millään muotoa. Kaikki on niin omanlaisiaan.

M: – Kurimukselta pystyi juuri ottamaan tuon Takatalven referenssiksi ja sanomaan, että tätä tämä levy suurin piirtein on.

K: – Vaikka joku Takatalvi ei kerro esimerkiksi Silmäterästä yhtään mitään, niin se kumminkin oli sen levyn "se juttu". Voikohan tästä päätellä, että TMRH:lla ei siis ole mitään juttua?
T: – Toivotaan, että se levy on "se juttu".

Normaalit ihmiset

Niin Mokoman kuin monen muunkin suomeksi laulavan raskaamman rokin ja metallin edustajien yleisöpohja on laajentunut huomattavasti myös em. genren ulkopuolella oleviin ihmisiin. Mokoman miehet ovat tätäkin asiaa ehtineet keskuudessaan pohtia.

K: – Meidän musiikissa on sellainen flirtti, jonkinlainen lämpimän länsimaalainen musikaalisuus, jota monet hevibändit vieroksuu. Biiseissämme on kumminkin selkeät pop-rakenteet ja sellaisia länsimaalaiseen harmoniakäsitykseen uppoavia melodioita, joita ihmisten on helppo lähestyä. M: – Parastahan tässä on se, ettei tuota ole suunniteltu millään tavoin, vaan nyt voidaan vaan analysoida asiaa jälkikäteen. K: – Niin se on vaan tullut, kun ei me muuta osata tehdä. Jostainhan se vaan tulee, koska kaverit diggaa tosi paljon jotain Alice in Chainsia ja toisessa ääripäässä esimerkiksi Napalm Death kolisee tosi kovaa. T: – Jotenkin me ollaan rikottu tuota kuvioita, koska metallihan on vakiintunut sellaiseksi, että siellä on turvallista rikkoa ja monimutkaiset rakenteet ovat peruskamaa. Me tehdään pop-rakenteilla monimutkaista metallia. M: – Siinä on varmaan myös sitäkin, että esimerkiksi jotkut Giantin Robotin äijät, ovat joskus aikanaan kuunnelleet metallia mutta kuuntelevat nyt jotain ihan muuta. Ne saattavat kuitenkin yhä tykätä hevistä, koska ovat joskus tykänneet vaikka siitä metallista on niille ehkä tullutkin joskus huvittavaa. Me saatetaan taas edustaa niille sellaista orkesteria, joka ei olekaan niin huvittava vaan saatetaan jostain syystä olla vakavasti otettava. Vaikka toisaaltahan me ollaan ehkä maailman huvittavampia, naurahtaa Marko.

Varsinaisia musiikillisia raja-aitoja bändi ei siis ole itselleen asettanut eikä rajat ole ihan heti tulossa vastaan.

T: – Jos näissä puitteissa mennään erilaisilla painotuksilla, niin ollaan aika laaja-alaisessa tulkinnassa.

K: – Ja onhan meillä toisaalta tällaisia hevi eepoksia kuten joku Väsynyt Atlas tai Punainen kukko, joissa on vitisti osia. Ja taas vastaavasti joku Haudan takaa, jossa on niin perinteinen Max Martin pop-rakenne kuin olla ja voi. Vaihtoehtoja on kumminkin aika paljon vielä jäljellä.

T: – Yksi asia mistä ollaan eniten ylpeitä on se, että olemme saaneet ikään kuin myytyä ihmisille meidän mielipuolisen ilmaisumme. Samalla levyllä voi olla Uni saa tulla ja Vade retro, satana! ja silti jengi voi pitää levystä. On aika harvinaislaatuinen tilanne, kun ihmiset voivat pitää noinkin erilaatuisten biisien olemassaoloa täysin luontevana asiana.

K: – Ei meidän tarvitse lähteä edes hakemaan mitään konetaustoja seuraavalle levylle, että sinne saataisiin jotain uusia jippoja.

M: – Ei tarvitse tehdä kuin uusia hyviä sävellyksiä ja tehdä pari juttua vähän eri tavalla. Sekä niin metalli- kuin perus rockmusiikissakin on niin paljon ammennettavaa, että ei pitäisi olla mikään ongelma.

K: – Vaikka on olemassa vaan 12 eri säveltä ja ei hirveän montaa eri tahtikuvioita, niin kyllä niistä aika monta erilaista sävelmää on saatu historian saatossa.

Ostavan yleisön monipuolistumisen ovat herrat havainneet myös ihan käytännössä. M: – Portsari tuli miulle eilen Lappeenrannan keikan jälkeen sanomaan, että hän oikein ihmetteli kun yleisössä oli ihan normaaleja ihmisiä. Oli odottanut enemmän tämmöistä mustiin pukeutuvaa heviyleisöä. T: – Kyllähän niitä jotain kavereita on, jotka ovat just kuunnelleet aikanaan heviä ja menneet töihin ottamaan homman haltuun. Sitten ne ovat kolmekymppisinä taas tajunneet, että eihän näitä töitä jaksa, miekin rupeen soittamaan heviä kun kavereistakin hevin soittaminen on hauskaa. Kyllä sellainen tuntuu vähän pahalta ja tulee huono omatunto, että eihän tämän nyt pitänyt näin mennä. Ei tämä oikeasti nyt niin kadehdittavaa ole ja usein sitä tuntee itsensä aika jälkijättöiseksi, jonka kehitys on jäänyt johonkin 17-vuotiaan tasolle.

”Ei tämä oikeasti nyt niin kadehdittavaa ole ja usein sitä tuntee itsensä aika jälkijättöiseksi, jonka kehitys on jäänyt johonkin 17-vuotiaan tasolle” – Tuomo Saikkonen

Sanojen takana 

Markon sanoituksia on moneen kertaan ehditty ihmetellä ja tulkita analysoinnista puhumattakaan. Ne ovatkin alusta asti olleet miehen käsialaa alusta loppuun ja näin herra Annala tunnustaa haluavansa myös jatkaa.

M: – Vähän pahahan tätä on kavereiden edessä sanoa, mutta kyllä on tunnustettava, että en mie kyllä haluaisi että äijät alkaisi kirjoittamaan tekstejä.

T: – Eihän Markon kanssa kukaan edes haluaisi lähteä viivalle tekstien tekemisen suhteen.

M: – Sanoituksia tulee tehtyä kaikista mitä ympärillään näkee ja kuulee. Ihan hyvin kenen tahansa bändin jäsenenkin suusta voi tulla hyvä sanoitusidea jotka mie sitten omin omiin nimiini, naurahtaa Marko.

T: – Kyllähän meillä on bändin sisällä kunnioitus toisiamme kohtaan kasvanut niin musiikin kuin sanoitustenkin suhteen. Alkuaikoina ei paljoa uskaltanut sanoa esimerkiksi Markon tekemisistä, mutta nykyään kaikesta voi keskustella ja tehdä ehdotuksia joidenka perusteella sitten muutoksia tehdään tai ei tehdä.

Jos bändi muutti musiikillista tyyliään Kurimuksella, muuttuivat myös sanoitukset.

M: – Kyllähän mie sanoitustyyliäni muutin Kurimukselle, mutta se johtui ihan muista kuin musiikillisista syistä. Mokoman 120 päivää -levyn jälkeen oli aikamoinen ahdistus, kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän miun teksteistä yhtään mitään. Jossakin arvostelussa Koiruoho-kappaleesta, joka on muuten selkeä maailmanlopun kuvaus sanottiin, että tässä kappaleessa on kivaa maalaistunnelmaa. Voiko pahemmin enää mennä väärin? Muutos oli niin bändin sisäisen kuin ulkopuolisen kritiikin ohjaamaa, koska tekstit tuntui voivan ymmärtää aivan totaalisen väärin tai sitten ei ollenkaan. Siitä tuli sellainen ajatus, että haluan tehdä vähän helpompaa ja suorempaa tekstiä. Tosin edelliselle levylle en sitä ehkä ihan vielä täysin hallinnut enkä kyllä tiedä hallitsenko vieläkään täysin. Mutta ainakin miusta tuntuu, että otin taas yhden askeleen eteenpäin siihen ymmärrettävyyden puolelle.

K: – Tulkintahan kertoo aina enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasti taideteoksesta.

M: – Kysymys tässähän on siitä, että tekeekö kuulija jonkun järkevän tulkinnan kappaleen sisällöstä vai ymmärtääkö vaan lauseen sieltä ja toisen täältä, jolloin se kokonaisuus jää hämäräksi. Tulkinta saa olla mikä tahansa, kunhan se olisi vaan niin yhtenäinen että kuulija pääsee jonkun asian äärelle. Siihen mie oon pyrkinyt, enkä siihen, että kuulija tulisi tulkintansa kanssa sen asian äärelle, mikä miulla on ollu se ajatus tekstien takana.

Onko olemassa mitään sellaisia aihepiirejä, joista olisi liian vaikeata tai josta ei voisi kirjoittaa?

M: – Ainakin kaikki sellaiset aihepiirit, jotka tarvitsisivat tiukasti tähän päivään sidottua sanastoa. Ja kun sitä empatiaa tarvitaan aina tekstien synnyttämisessä, niin olisi vaikea kirjoittaa asiasta mistä ei tiedä mitään.

T: – Liian raskaita aiheita ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Jos jokin aihepiiri olisi liian lähellä itseä, se pitäisi varmaan itse käsitellä ensiksi ennen kuin sen pystyy pistämään paperille.

M: – En mie esimerkiksi ole koskaan kokenut itseäni toisinajattelijaksi, mutta silti mie pystyn tekemään Toista maata tyylisen tekstin.

Sanoitusten merkitystä kuuntelijoille on Markokin joutunut pohtimaan.

M: – Kyllähän niin kotona kuin itsellekin on usein aika vaikea perustella, että miksi mie taas lähden keikoille. Mutta jos joskus esimerkiksi fanilta kuulee, että joku kappale on antanut voimaan selvitä vaikeista asioista, niin se on sellainen asia joka antaa miulle toivoa, että koko hommassa on olemassa oman navan ulkopuolinen aspekti. Sellaisen ajatuksen mie haluan kieltää, että miulla olisi jotain annettavaa muille. Kaikki tekevät itse omat päätöksensä kuinka elävät ja tekevät, mutta jos mie jollain tapaa pystyn jonkun elämää edes millin verran jeesaamaan, niin hyvä niin.

M: – Täytyy sanoa niin, että nyt kun asioita on tapahtunut vauhdilla, niin onneksi ne on tapahtunut tämän musiikkitouhun rinnalla. Jos olisin kirjoittanut nämä tekstit vaikka runokirjaan, niin mie saattaisin ehkä oikeasti kuvitella olevani hyvä sanoittaja. Nyt mie kumminkin olen laulaja, muusikko, sovittaja, säveltäjä ja tuotantopäällikkö, niin mie en uppoudu liikaa mihinkään yhteen osa-alueeseen. Pitää aina potkia itseään eteenpäin, että voi tulla paremmaksi. Jos rupeaa uskomaan omaan tekemisensä hyvyyteen, siitä muodostuu useasti kehityksen jarru.

Yllättäviä käänteitä Hevisaunan lämmettyä riittävän kuumaksi on aika lepuuttaa äänijänteitä ja tunkea viisi miestä lauteille. Saunomisen taustamusiikiksi DJ:ksi päätynyt Tuomo valitsee Morbid Angelin liki klassisen Blessed Are the Sick -levyn. Valinta herättääkin pienimuotoista keskustelua saunassa niin David Vincentin jumalallisesta asemasta sekä musiikin kaoottisuudesta, jota Meshuggah fanina tunnettu Kuisma ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän. Tunnelma ei kuitenkaan nouse tästä liian hiostavaksi ja riittävien vilvoittelu- ja saunasessioiden jälkeen on aika jatkaa puhtaiden miesten kanssa haastattelua.

Heikki Kärkkäisen basson varressa korvanneen Santtu Hämäläisen pestiä bändissä ei toistaiseksi ole vakinaistettu. Tuoreimmissa haastatteluissa Marko on kuitenkin ilmoittanut, että tällä hetkellä asia on hyvin pitkälti Santusta itsestään kiinni ja niin haastattelu saakin hieman yllättävän käänteen.

S: – Jaa se on miusta kiinni?

M: – Etkös sie oo muka yhdessäkään haastattelussa nähnyt sellaista kommenttia?

S: – Miun luetunymmärtäminen on aika huono ja niin taitaa olla puhutun ymmärtäminenkin. Miun mielestä ymmärtäminen on semmoista hippien hommaa, ymmärretään maailmaa jne., hekottaa Santtu. Mutta jos tämä kerran kavereille passaa, niin ihan milloin vaan.

M: – No sittenhän tämä on melkein sovittu.

S: – Milloinkas mie tuon uusia riffejä teille?

Minkälaisia fiiliksiä sinussa herätti, kun sait kuulla että kaverit haluaisi sinut soittamaan bassoa aluksi nyt ainakin keikoille?

S: – Ei sen nyt oikein tuntunut miltään. Mie siteeraan tässä meidän hienoa miksaajaa, joka osaa kiteyttää nämä jutut osuvasti: Otetaan asiat asioina eikä anneta tunteille valtaa. Kun kaverit soittelivat ja kysyivät asiaa, niin sitä oltiin vaan, että jep jep soitetaan sitten bassoa.

Kappaleiden opetteleminen ei kuitenkaan tuottanut suurempia vaikeuksia.

S: – Kaikista vaikeintahan on pyörittää tukkaa ja soittaa, kun miulla on päässä nää pampulat ja ne eivät meinaa pyöriä oikein kunnolla. Pitää vatkata tuota päätä niin, että se meinaa irrota. Pitäähän biisejä harjoitella, mutta ei niissä nyt mitään erityisen vaikeata ole. Kaikki biisit ovat yhtä vaikeita tai yhtä helppoja, koska niissä on omat juttunsa. Kun kaiken aikaa pyrkii aina parempaan suoritukseen, niin mitään biisiä ei voi pitää helppona, koska jos niin tekisi, niin ne alkaisivat heti menemään pieleen.

Sävellysten tuolla puolen 

Jos aikaisemmilla levyillä sävellysvastuu on ollut pääosin Markolla, on tilanne Kurimuksen jälkeen entisestään muuttunut.

M: – Mie tykkään ihan älyttömästi siitä, jos äijiltä tulee riffejä. Nyt meillä on kolme äijää jotka tekevät riffejä ja koska kaikki tekevät vähän erilaisia, niin se laajentaa meidän ilmaisua erittäin paljon. Nyt kun Santtu kerran tuli bändiin, niin ehkä hän jo seuraavalla levyllä pystyy omalla panoksellaan laajentamaan entisestäänkin meidän ilmaisua. Jos mie tekisin yksinäni nipullisen biisejä levylle, niin kyllähän siitä väkisinkin tulisi hieman yksipuolista. Vaikka toisaalta ovathan Uni saa tulla ja Vade retro, satana! miun tekemiä biisejä.

T: – Mutta on noissakin kahdessa biisissä joku sellainen tunnistettava siun juttu. Marko ei ikinä esimerkiksi olisi voinut tehdä jotain Toista maata riffiä yksin, koska se kuulostaa selkeästi Kuisman tekosilta.

Muitten kasvaneesta panoksesta huolimatta nimi Annala löytyy kaikista biiseistä säveltäjän paikalta Minä elän! kappaletta lukuun ottamatta.

M: – Kurimuksellahan taisi lukea jokaisen kappaleen kohdalla Annala/Aalto/Saikkonen koska en jaksanut selittää miten nuo menee. Mutta Ruhtinaalla miulla oli sellainen olo, että pojat ovat tehneet enemmän ja siksi mie halusin, että siellä lukee ne tiedot nyt noin. Mutta kyllähän esimerkiksi joku Hiljaisuuden julistaja on täysin Kuisman käsialaa, miehän olen tehnyt sinne vaan jonkun C-osan rytmiikan ja senkin vaan suulla suhisemalla.

K: – Mulle noita riffejä tulee aika usein sellaisissa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä hevaamisen kanssa kuten esimerkiksi vaikka kauppajonossa. Ensimmäisenä on kyllä aina mietittävä, että onkohan tämä miun juttu vaiko jonkun muun.

Vaikka kaikilta kolmelta biisintekijältä riffejä tuleekin, ovat molemmat kitaristit yhtä mieltä Markon ansioista.

T: – Kyllä Markon riffit ovat mukavia soittaa, ne ovat jollain tapaa hirveän ergonomisia. Marko tekee kuitenkin jollain tapaa lihaksilla ne riffit, niissä ei yleensä ole paljoa mitään kikkailuja tai sormiharjoituksia. Niitä on kamalan mukava soittaa ja niissä on sellainen hyvä meininki.

K: – Siksi myö ollaan tässä bändissä, koska Marko on Lappeenrannan riffikeisari. Markohan meitä pyysi tähän bändiin, koska se halusi jonkun soittamaan kitaraa niin kuin se itse soittaa. Meidän kaikkien kolmen soittotyyli on hirveän lähellä toisiaan.

Kitaristien keskinäistä paremmuutta ei kumpikaan pidä millään muotoa tärkeänä seikkana vaikka säveltäjinä eroja löytyykin.

T: – Viime aikoinahan on esille noussut kysymys, kumpi soittaa mitäkin ja kuka on se sankari. Meillähän se on niin, että mitä lähempänä me olemme toisiamme soittajina, sitä parempi se on. Kun soitetaan tämmöistä nopeata rässiä, niin on huono asia jos me ei olla yhtä.

K: – Kurimusta vartenhan me harjoiteltiin Tuomon kanssa todella paljon soittamista kahdestaan. Oltiin treenikämpällä naamat vastakkain, soitettiin niitä riffejä kyllästymiseen asti ja opeteltiin toistemme soittotyylejä. Sen jälkeen ei siihen asiaa ole enää tarvinnut palata.

T: – Kyllähän me toisistamme säveltäjinä erotaan paljonkin, koska Kuisma on koulutetumpi ja ymmärtää harmonioiden päälle kun minä taas lähestyn säveltämistä enemmän fiilispohjalta. Kuisma vaan osaa yhdistää sävellykseen länsimaisen popmusiikin esteettiset arvot. Meidän bändissähän on vain yksi oikea säveltäjä tuo Marko, meiltä muilta tulee vaan nippu riffejä peräkkäin. Biisejä niistä syntyy vasta kun Marko on ottanut niihin kantaa. Soittajinahan meidän bändissä kaikkien pitäisi olla yhtä huonoja tai yhtä hyviä. Tämän tyyppisessä musiikissa esille nouseville hahmoille ei ole tilaa.
Mokoman thrash-viisuissa genren kaikki kikat ja tehokeinot tulevat erittäin puhtaasti esille eikä bändi edes yritä niitä piilotella.

M: – Silloin kun me alettiin noita klassisia kikkoja käyttää, niin miusta tuntui että ne olivat ihan täysin pannassa kaikkien muiden paitsi alan harrastajien keskuudessa.

T: – Kyllähän me naureskellaan niille ja pidetään hauskaa niiden kanssa. Kaikki meidän biisien rakenteet noudattavat ihan tällaista perinteistä Abba-kaavaa, mutta sovituksissa ja yhteiskohdissa on kyllä paljon kliseitä.

M: – Ne ovat vaan asioita jotka kuulostavat hyvältä ja jotka on todennut hyviksi. Lasse Lehtistä lainatakseni "hyvät asiat otetaan ja huonot heitetään pois". Se vaan kuulostaa hyvälle, jos kaksi kitaristia ovat eri laidoilla. Voi kuunnella kumpi vetää riffiä ja huomata, että keikoilla se on ihan samalla lailla.

Raakaa bisnestä

EMIhän antoi aikanaan Mokomalla kenkää huono levymyynnin takia ja tuntuukin ironiselta kuulla EMIn olevan taas kiinnostunut julkaisemaan Mokoman kaksi ensimmäistä levyä uudestaan.

T: – Onhan se toki ironista, että EMI on taas meistä kiinnostunut, mutta ei niitä oikeasti kiinnosta siellä mikään kuu kuin bisnes. M: – Rajummin tähän asiaan ovat kaikki ulkopuoliset suhtautuneet kuin me. Tuntuu, että jotkut ovat tosin närkästyneitä asiasta. T: – Kyllähän se aika nappikauppaa on, vaikka kyllä EMI niistä omansa pois saa. Sinällään niistä on ihan mukava fiilis, jos ne nyt julkaisevat nuo levyt bonuskappaleilla varustettuna. Valu-levyltä jäi Toinen kohtu niminen kappale aikanaan pois ja siitä olisi tullut mahdollisesti jopa ykkössinkku. Silloin siihen ei vaan saatu lauluja äänitettyä ja Mokoman 120 päivää -levyllä se ei olisi sopinut konseptiin. Tuo biisi on miulle jäänyt jotenkin takaraivoon, että olisi kiva saada se joskus julkaistua. Jos nuo levyt tulevat ulos bonuksineen, niin kyllä siinä vähän on kuitenkin sellaista kulttuuriteon meininkiä.

Kahden ensimmäisen täyspitkän heikko menestys ei enää harmita bändiä.

M: – Ei se nyt enää harmita yhtään, koska koko asiaa voi katsoa kasvamisen kannalta.

K: – Aina voi tietysti pohtia, että oltaisiinko me koskaan päädytty soittamaan grindiä ja thrashia, jos nuo kaksi ensimmäistä levyä olisivat menestyneet todella hyvin. Tuskinpa soitettaisiin ainakaan tämmöisellä hartaudella ja näin useasti.

Oman levy-yhtiön Sakara Recordsin perustaminen on opettanut kaikille tärkeitä asioita kovasta musiikkibisneksestä.

T: – Suurin opetus tässä on ollut, että kuuntelijoita ei pysty kusettamaan. Aikanaan ajattelin, että kun on suurella levy-yhtiöllä, niin ne saavat helposti kappaleet soimaan radioon ja levyt alkavat myymään. Mutta ei asiat oikeasti mene niin. Ei ostava yleisö oikeasti ole niin tyhmää kuin yleensä luullaan. Kyllä ihmiset aistivat onko musiikissa sydän mukana, varsinkin tällaisessa hevin soittamisessa, koska muuten siitä ei tule mitään.

M: – Nimiä mainitsematta voin sanoa, että radiossa soi paljon sellaisia bändejä, joiden levyt ja keikat eivät oikeasti kiinnosta ketään. Radio soittaa ja buustaa, mutta silti mitään ei tapahdu. Ihmiset ihmettelevät ja jopa närkästyvät siitä, kun joku kappale soi radiossa jatkuvasti.

T: – Ei Mokoma aikanaan soinut radiossa, mutta Silmäterästähän tuli Yle X:n viikon tehobiisi ja sitä soitettiin paljon.

M: – Meille oli ihan täysi yllätys, että radioihmiset olivat keskenään päättäneet ottaa Silmäterän soitettavaksi, kun luultiin, että ilman sellaista hyvä veli verkosta ei pääse esille. Tuosta johtuen miulle on palautunut semmoinen usko, että myös muita mahdollisuuksia on olemassa eli se taide itsessäänkin voi riittää.

Oman levy-yhtiön keskeinen bisnesidea on lähtenyt liikkeelle varsin pienistä lähtökohdista ja terveen järjen käytöstä.

K: – Alussahan meidän bisnesidea oli, että myydään joku 600-1000 levyä ja toivottiin, ettei meidän harrastus maksaisi sen enempää kuin joku laskettelu Lapissa.

T: – Bisneslähtökohtahan meillä oli, että haluttiin jatkaa harrastusta, vaikka levy-yhtiö ei enää sitä maksaisikaan.

M: – Ja sitten tuntui hirvittävältä riskiltä, kun tajuttiin että meillä on mennyt levyyn niin paljon rahaa, että meidän pitäisikin myydä sitä joku 800 kappaletta.

Yksi Sakaran keskeisempiä ja tärkeimpiä ideoita on ollut singlejen julkaiseminen ainoastaan mp3-formaatissa.

T: – Jonkun CD-singlen julkaiseminenhan maksaa levy-yhtiölle rahaa, sinkut ovat osa levyn promootiota ja mainoskampanjaa. Mietittiin siinä, että miksi meidän pitäisi siitä maksaa, kun se voidaan tehdä ilmaiseksikin.

M: – Kyllä meihin on nyt ottanut yhteyttä muutama vähän isompikin orkesteri jotka ovat kysyneet, että kuinka se homma oikein toimii käytännössä.

T: – Soitettiin Teostoon ja kysyttiin asiasta ja aluksi siellä oltiin sitä mieltä, että ei tuommoinen onnistu. Joku laki siinä kumminkin juuri silloin muuttui ja meille sanottiin, että kyllä se onnistuukin jos te kerran itse kustannatte ja julkaisette sen.

M: – Eli ollaan itse edunsaajia ja maksajia, niin silloin se onnistuu. Mutta jos meillä olisi ollut firmassa yksinkin tyyppi, joka ei olisi ollut tekemässä ja soittamassa niitä biisejä, niin hommat olisivat menneet hankaliksi.

Pitkä kuuma keikkakesä 

Toukokuun yhdeksän klubikeikan lisäksi bändi soittaa useimmilla kesäfestareilla yhteensä 15 keikkaa. Turhaan ei kesän kiertuetta ole nimetty "Kesä on hullu 2004".

T: – Suurin ero klubi ja festarikeikkojen välillä on, että klubikeikat saattavat olla joskus jopa puolitoistatuntisia, kun festareilla me yleensä soitetaan vain kaikki "hitit" 40:ssä minuutissa.

M: – Keikkahommien suolahan juuri on, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

T: – Kyllähän me klubeilla soitetaan jotain tosi vaikeitakin juttuja, mitä jengi ei usein tule kuulemaan. Jos todetaan jostain biisistä, että sen soittaminen ei ollut kauhean helppoa eikä mukavaa, niin me ei välttämättä soiteta sitä ikinä enää uudestaan.

K: – Keikkakunto on sellainen, että sitä ei saa kuin keikkailemalla ja kyllähän se ehti vähän tuossa talven aikana rapistua. Nyt on taas lähdetty tekemään sitä hommaa ja kyllä myö kesäkuussa ollaan varmaan jo ihan hyvässä vireessä.

M: – Siitä myö ollaan pidetty huoli, että niitä keikkoja on just sopivasti mutta ei yhtään liikaa. Kyllähän harrastuksen aika rakas pitää olla, jos haluaa viettää kesästä kolmasosan keikoilla.
Eikö väsymys sitten koskaan haittaa bändiä?

M: – Kyllähän tuossa tunti ennen eilistä Lappeenrannan keikkaakin väsytti ja tuntui, ettei haluaisi lavalle mennä. Siinä kumminkin puoli tuntia ennen keikkaa rupeisi olemaan ihan mukava kutina ja varttia ennen vielä kovempi kutina.

T: – Meillähän on siinä mielessä moneen bändiin verrattuna hieman poikkeava systeemi, että me vaihdetaan keikkasettiä joka ilta. Porukassa aina kasataan setti ja se pitää aina vähän sellaista jännitystä yllä ja sama homma toimii sitten parin kuukauden aikana monta kymmentä kertaa.

M: – Tällä hetkellä meillä on sellainen 25 kappaleen joukko, mistä se setti koostetaan.

T: – Eli kaksi uusinta levyä ja vanhoilta vähän. Meillä on kumminkin sellainen kahdeksan biisiä jotka on pakko soittaa joten liikkumavaraa on sitten joku kuutisen kappaletta ja festareilla vielä vähemmän.

K: – Kyllähän nyt on tulossa aivan huikea festarikesä, kun on paljon noita esikuviakin liikkeellä. Kun niitä on seinällä olevista julisteista koko ikänsä katsellut, niin kyllä niitä isonmaailman ihmeitä jollain tapaa kunnioittaa.

M: – Mie kunnioitan kaikkia niitä, jotka tekevät jonkun jutun hyvin.

S: – Mie olen samaa mieltä, se on ihan sama oletko Pyhäjärveltä vai New Yorkista. Vuoden päästä ollaan kumminkin Wackenissa päälavalla, toteaa Santtu lopuksi ja räjähtää nauruun.

Julkaistu Inferno #19/2004

CENTINEX – MAAILMANLOPUN MEININKIÄ

Neljätoista vuotta sitten perustettu Centinex on jaksanut pakertaa vuodesta toiseen ruotsalaismallisen death metallin parissa, vaikka niin miehistö kuin levy-yhtiötkin ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ainut jäljellä oleva perustajajäsen ja basisti Martin Schulman vaikuttaa kuitenkin erittäin tyytyväiseltä tällä hetkellä bändissä vallitsevaan tilanteeseen.

Centinexin kaksi viimeisintä täyspitkää on julkaistu Candlelight Recordsin toimesta ja laittoipa lafka viime vuonna pihalle useita uusintajulkaisujakin vanhoista levyistä. Martin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseen.

– Kyllä meillä on Candlelightin kanssa hyvät välit ja sopimuksen mukaan pari levyä pitäisi vielä niiden kautta julkaista. En tosin koskaan ole kuullut yhdestäkään bändistä joka olisi 100% tyytyväinen levylafkan toimintaan ja sama pätee toki meihinkin. Candlelight on kuitenkin selkeästi paras levy-yhtiö, jonka kanssa me ollaan oltu yhteistyössä ja kyllä minä luulen ja toivon, että he ovat myös meihin tyytyväisiä. Onhan ne meille sanoneetkin, että ne pitää siitä kun me paiskitaan kovasti töitä bändin eteen.

Levy-yhtiö todella tuntuu uskovan bändiin, sillä rahaa on annettu myös vähän aikaa sitten kuvattuun ja paraikaa editoitavaan videoon uuden levyn avausbiisistä Arrival Of The Spectrum Obscure.

– Videosta tullee aika perinteinen, pistettiin soittokamat pystyyn erääseen vanhaan tehdasrakennukseen ja saatiin Tukholmasta meidän ympärille pyörimään eräs hyvännäköinen ja vähäpukeinen nainen. Kait siitä ihan mielenkiintoinen video tulee.

Eihän tuollaisella konseptilla voi saada huonoa jälkeä aikaiseksi.

Maaliskuun lopussa julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos esittelee hieman uudistunutta Centinexia. Alkuaikojen brutaalista ja suoraviivaisesti ruotsalaisesta death metallista ei paljoa ole enää jäljellä.

– Kyllähän me vieläkin ollaan death metallia, mutta tänä päivänä meidän musiikki on sekoitus muitakin metallin alalajeja. En periaatteessa tykkää siitä, että musiikkia pitää pistää eri lokeroihin, mutta mitä musiikkia soitan vastaisin yhä että death metallia.

Tuorein kiekkohan äänitettiin jo viime kesänä heinä- ja elokuussa, mutta julkaistiin siis vasta puolisen vuotta myöhemmin. Vaikka levyn julkaisemisen odottaminen onkin tuttua Martinille, on se silti aina yhtä turhauttavaa.

– Vaikein osuushan koko hommasta on juuri tuo odottelu, kun on äänittänyt hyvän levyn, niin tietysti sen haluaa pihalle niin nopeasti kuin mahdollista. Julkaisuaikataulut ovat kuitenkin lafkoista riippuvaisia ja Candlelight yleensä julkaisee kaikki levyt noin puoli vuotta niiden valmistumisesta. Tosin kyllähän meillä koko syksy menikin kansien ja layoutin tekemisen ja pitihän siinä uusi rumpalikin etsiä, kun edellinen lähti bändistä heti äänitysten jälkeen.

Tunnetustihan kaikki orkesterit kehuvat uusinta tuotostaan eikä Martin ole poikkeus. Kehuihin on tällä kertaa kuitenkin helppo yhtyä ja perustelut levyn hyvyyteen tulee kuin apteekin hyllyltä.

– Koska se on monipuolinen levy. Jos esimerkiksi vertaa uusinta edelliseen Diabolical Desolation -levyyn, niin sillä kaikki biisit olivat aika samantapaisia ja kokonaisuus oli pelkkää mättöä. Uudella levyllä biisien välillä on kuitenkin aika paljon vaihtelua. Vaikka aloitusbiisi onkin aika nopea ja ruotsalaistyylinen, niin kyllä levyltä löytyy myös paljon keskitempoisempaa tavaraa. Levyä kyllä työstettiinkin levyä paljon enemmän kuin aikaisempia, oltiin paljon tarkempia studiossa mm. kitarahommien kanssa.

Jos on Centinexin musiikki muuttunut uudella levyllä, on sitä tehneet myös orkesterin sanoitukset.

– Vaikka levyä ei voi varsinaiseksi teemalevyksi kutsuakkaan, niin kyllähän biisejä yhdistää tietty futuristinen aspekti. Aikaisemmilla levyillämme oli paljon varsinkin toiseen maailmansotaan liittyviä sanoituksia, mutta tällä levyllä heitimme tuon brutaalin sotateeman parisataa vuotta ajassa eteenpäin.

Erään hevimiehen historia

Martinin kuten niin monen muunkin vanhan liiton hevimiehen innostus metallia kohtaan on lähtenyt Kissistä ja tarkemmin sanottuna Creatures of the Night -levystä aivan kuten allekirjoittaneellakin. Hevin kuuntelun luonnollisena jatkumona oli tietysti instrumentin valinta ja oman bändin perustaminen.

– Minähän olen syntynyt Tampereella ja muuttanut Ruotsiin vasta –89. Ennen muuttoa soiteltiin kaverin kanssa kitaraa kahdestaan ja meidän oli tarkoitus pistää pystyyn bändi. Kaveri vaan oli parempi kitaristi kuin minä, niin klassisesti sitten huonommasta kitaristista eli minusta tulikin sitten basisti.

Mikä siinä muuten on, että jokaisessa ruotsalaisessa bändissä tuntuu olevan vähintäänkin yksi suomalainen jäsen, eikö ne hurrit osaa soittaa kunnon heviä ilman suomalaisia?

– Ei varmaankaan, eihän ne ruotsalaiset oikein itsekseen osaa vaan tarvitsevat aina mukaan vähän kunnon suomalaista sisua.

– Silloin kun Centinex perustettiin, meitä oli viiden kaverin porukka joka päätti ryyppäämisen ohessa soittaa myös vähän musiikkia. Vuosien varrella homma rupesi kuitenkin vakavoitumaan ja samalla miehiä rupesi lähtemään bändistä.

Niin, alkuperäisistä jäsenistähän ei jäljellä ole enää kuin Martin. Herra Schulman ei kuitenkaan tunnustaudu erityisen tiukaksi johtajaksi.

– En kait minä nyt niin kauhean tiukka johtaja ole, mutta tietysti olen ollut tässä bändissä alusta asti ja tämä on iso osa minun elämääni. Muitakin intressejä elämässä saa toki olla, mutta jos tulosta haluaa tehdä, niin kyllä silloin ihmisiltä pitää vaatia hiukan uhrautumista.

– Ainahan nämä miehistönvaihdokset tulevat joka paikassa esille ja minusta asiaa jopa hieman liioitellaan. Onhan niitä ukkoja toki bändissä vaihtunut, mutta niinhän se on vähän kaikissa bändeissä jotka ovat tehneet tätä hommaa yhtä kauan kuin me.

Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan ole miestä lannistaneet.

– Kyllähän bändin hautaaminen ja kokonaan uudella nimellä aloittaminen on joskus käynyt mielessä, kun on ollut ongelmia levy-yhtiön kanssa tai muuten vaan hommat eivät ole oikein luistaneet halutulla tavalla. Mutta kyllä tässä ainakin toistaiseksi ollaan vielä elossa enkä minä varmaan koskaan tule musiikin tekoa täysin lopettamaan.

Centinexin vanhemmissa julkaisuissa kappaleet on merkitty Martinin nimiin, mutta uudemmilla levyillä biisien tekijöiksi on merkitty koko bändi. Kuinka paljon miehistön vaihtuminen on loppujen lopuksi vaikuttanut Centinexin soundiin?

– Kyllähän asialla on varmasti merkitystä ollut, varsinkin meidän kahden viimeisimmän kitaristin Jonas Kjellgrenin ja Johan Ahlbergin mukaantulolla. Kumpikin on koulutettuja ja erittäin hyviä kitaristeja, joten heidän vaikutuksensa kuuluu taatusti myös musiikissa.

LP vs CD

Centinexiltä on vuosien saatossa ilmestynyt lukuisa joukko erilaisia vinyylijulkaisuja aina 7”:sta täyspitkien vinyyliversioihin. Jos Martin saisi päättää, niin CD:t pitäisi hävittää maailmasta kokonaan ja palata vanhaan kunnon vinyyliin.

– Kaikki CD:t helvettiin ja vinyylit takaisin!, naurahtaa Martin. Onhan CD:n käyttömukavuus hyvä, mutta kyllä kannet ja soundit on LP:ssä paremmat. Mutta eihän nämä nykyiset 15-vuotiaat mitään vinyylin päälle ymmärrä, kyllä ne on näitä kolmekymppisiä ukkoja jotka vinyyleitä ostaa.

– Vaikka vinyyleille löytyykin undeground piireistä yhä vähän kysyntää, niin esimerkiksi Candlelightin mielestä niille ei löydy tarpeeksi isoja markkinoita. Siksi halusimmekin levysopimukseemme kohdan, joka antaa meille vapaat kädet julkaista vinyyliversioita levyistämme muiden lafkojen kautta. Haluamme säilyttää vinyylin elossa omalta osaltamme ja siksi haluamme ulevaisuudessa julkaista kaikki täyspitkämme myös LP:nä ja tietysti erilaisia 7” yms. erikoisjulkaisuja.

Vinyyleistä puheen ollen Nunslaughterin kanssa julkaistulla Hail Germania split 7”/10” coveroitte Sodomin Enchanted Land veisun, mutta jos saisit valita, niin minkä bändin haluaisit coveroivan Centinexiä?

– Coverinhan pitää olla joko ihan erilainen tai sitten jollain tapaa parempi kuin alkuperäinen kappale. En kyllä osaa sanoa, kuka voisi tehdä paremman version meidän biisistä kuin me itse!

Julkaistu Inferno #19/2004

Inferno #18/2004

DESTRUCTION
Live Discharge DVD
Nuclear Blast

Tätä on vanhan liiton thrash fanit taatusti odottaneet aina Destructionin reunionista lähtien. Puolentoistatunnin digitaaliselle kuvatallenteelle on koostettu livemateriaalia kolmelta hieman erilaiselta keikalta vuosilta 2002 ja 2003. Settilista on hyvin tasapainossa jyräävän uudemman materiaalin ja vanhojen klassikkojen kanssa eikä kappalevalikoima tai olennaisten biisien puuttuminen anna mitään aihetta rutinaan. Reilut puolet biiseistä on kuvattu kesällä 2003 Sveitsin Z7 Pratteln klubilla tarjoten hieman intiimimmän ympäristön thrash jyystölle kun taas toinen puolisko biiseistä on tallennettu Saksan Wacken Open Air 2002 ja With Full Force 2003 festivaaleilta. Vaikka festareiden lavat saavat trion näyttämään hieman orvoilta, korostavat kuvakulmat bändin tiukkaa kuntoa ja meininkiä pääosin riittävän läheltä. Sinne tänne väliin ripotellut keikkojen etukäteis- ja jälkitunnelmat ovat määrältään onneksi varsin minimissä, sillä ilman skippaamista ei pelkän musiikin katselu onnistu valikoista käsin. Vaikka biisistä siirrytäänkin toiseen varsin jouhevasti, kärsii pätkistä kootto kokonaisuus hieman rauhattomuudesta.

Vaikka kunnollisia kotiteatterisysteemin omistajia ei erityisemmin hellitä, on normaali stereo ääniraita ja kuvanlaatu kauttaaltaan riittävän hyvää. Toisaalta liiallinen kliinisyys saattaisi kadottaa energiaa ja tunnelmaa intensiivisistä keikkapaloista.

Perinteisen haastattelupätkän ja kuvagallerian lisäksi DVD:n bonukset ovat nautittavan runsaat. Audiopätkin täydennetty diskografia tarjoaa bändiä tuntemattomille hyvän katsauksen Destructionin tuotantoon ja erilaisia promo- sekä livepätkiä vuosien varrelta on tarjolla runsaasti. Ainoa miinus kertyy vanhan 80-luvun materiaalin esilletuomisesta, joka mahdollisesti huonosta laadusta johtuen on pitänyt keskittää ja pienentää ruudun keskelle.

Vaikka DVD:llä onkin pienet tekniset ja sisällölliset ongelmansa, on sisältö kuitenkin ehtaa ruostumatonta terästä. Pakettiin on näet kaupan päälle lyöty vielä aikaisemmin hankalasti saatavilla oleva tasaisesti vanhaa ja uutta esittelevä tunnin mittainen live CD. Kokonaisuus tarjoaakin erittäin hyvän katteen erityisesti germaanirässifanin euroille. 9/10

FINAL DAWN
Under the Bleeding Sky
New Aeon Media

Karmageddon Median alalafkalle on haettu uutta tuoretta verta myös Suomesta. Orkesterin aggressiivisen keskitempoisessa metallissa vaikutteita on otettu mm. black –ja death metallista, vaikka lopputulos ei edusta näistä kumpaakaan genreä. Laulajan käheä kärinä on turhan yksitoikkoista ja biisien kompleksinen sisältö rönsyilee kappaleesta toiseen turhan samoilla linjoilla liian moneen suuntaan jättäen valitettavan vähän selkeitä tarttumapintoja. Levy sisältää muutamia mukavia ideoita ja melodioita, mutta tulevaisuudessa kappalemateriaalin jatkojalostukseen on syytä kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. 5/10 

LAMENTED SOULS
The Origins of Misery
Duplicate

Sekalaisista demo-, 10”, 7” ja julkaisemattomasta levymateriaalista koottu Lamented Soulsin täyspitkä on siällöltään väistämättä hienoista sillisalaattia. Vaikutteet on pääasiassa imetty vanhan koulukunnan doom metallista ja musiikki kulkeekin pääasiallisesti levollisissa ja rauhallisissa tunnelmissa. Simen Hestnæsin (Dimmu Borgir, Arcturus) kantava ja kuulas ääni on hienoa kuultavaa, mutta ei vain yksinkertaisesti oikein tunnu istuvan mukavasti musiikkiin. Vaikka yksittäiset kappaleet rullaavatkin eteenpäin ihan mukavasti, ei kokonaisuudesta löydy juurikaan minkäänlaista variaatiota syvällisemmästä tunnelmasta puhumattakaan. 6/10 

RUNEMAGICK
On Funeral Wings
Aftermath

Runemagickin seitsemäs täyspitkä on tuhti setti simppeliä mutta oudon kiehtovaa drone vaikutteista doom kategoriaan laskettavaa musiikkia. Useamman pyörityksen jälkeen levy alkaa pikkuhiljaa avautua ja tylsistyminen vaihtuu pienimuotoiseksi uteliaisuudeksi ja kiinnostukseksi. Parhaimmillaan bändi hitaissa ja hypnoottisissa osuuksissa, mutta tästä vähänkään nopeammat osuudet työntävät painostavaa tunnelmaa ikävästi taka-alalle. Valitettavasti vasta levyn päätösraita Wizard with the Magick onnistuu yksittäisistä kappaleista kiinnostavimmin tiivistämään bändin syvimmän olemuksen. 7/10 

VEHEMENCE
Helping the World to See
Metal Blade

Brutaalimman ja melodisemman death metallin aineksista koottu Vehemencen kolmas täyspitkä on kumman näköinen äpärälapsi. Kappaleet rönsyilevät milloin minnekin suuntaan ja tarttumapintojen löytäminen ja kelkassa mukana pysyminen on perin hankalaa. Vaikka kappaleiden rytmitykset ja rumpalin hiki hatussa mätkityt kompit kiinnittävätkin huomiota, selkeät biisirakenteet ja kokonaisuudet katoavat ylenpalttiseen kikkailuun ja kiemurteluun. Lopputulosta sekoittaa entisestään hieman lisäpotkua kaipaava vuorotteleva murina ja ärinälaulu, jotka istuvat musiikkiin hieman väkinäisen oloisesti. 5/10 

VOIVOD
War And Pain
Metal Blade

Metal Blade kunnioittaa cyber metallin pioneereja julkaisemalla erittäin tuhdin paketin VoiVodin debyytistä, jonka alkuperäisestä julkaisusta on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Vaikka bändin uran kannalta War And Pain onkin epäilemättä erittäin merkittävä julkaisu, ei orkesterin kaksi ensimmäistä paljon kohkaamista ja räkää sisältävät levyt tehneet aikoinaan sen kummempaa vaikutusta. Vasta kolme vuotta myöhemmin julkaistu kontrolloidumpi ja teknisempi Killing Technology oli se levy, joka sai minut sukeltamaan loppuiäkseni bändin erikoisen kiehtovaan ja sotaisaan fantasia maailmaan.

Näin 20 vuotta myöhemmin debyytti heijastaa vahvasti aikaansa, jolloin asenteella ja innokkuudella korvattiin soittotaidon puutteita. Remasterointi on tässäkin tapauksessa tuonut selvän parannuksen saundeihin, vaikka kultakorville ei levy taatusti tarjoakaan paljoa. Vaikka materiaaliin tutustuminen vetääkin suun virneeseen ja saa nostalgian aallot vyörymään läpi ruumiin, on levyllä selkeitä musiikillisiakin arvoja. Vaikka kappaleet reuhdotaan energisesti ja punk-henkisesti läpi, on mukana myös paljon mystisiä ja tummasävytteisiä melodioita, joista on jo etäisesti kuultavissa tulevaisuuden linjauksia. Kitarariffit poukkoilevat jo tässä vaiheessa omalaatuisesti eikä Snaken äänestäkään voi juuri erehtyä. Vaikka kokonaisuus jääkin hieman tasapaksuksi, löytyy levyn räväkämmältä alkupuolelta muutamia oivia rässirepäisyjä jotka kannattaa tsekata jos ei muuten niin kuriositeetin vuoksi.

Kolmen CD:n paketin ensimmäiselle levylle on varsinaisen täyspitkän lisäksi ympätty bonuksena kolme raitaa bändin ensimmäiseltä keikalta vuodelta -83. Kaupan päälle on lyöty vielä niinkään kolme raitaa Metal Massacre 5 :n sessioista. Molemmat sessiot ovat mukavia lisiä, vaikka tarjoavatkin debyyttiin verrattuna vain yhden uuden raidan. Toiselta CD:ltä löytyy ilmeisen täysmittainen live demo Morgoth Invasion vuodelta -84. 76 minuutin aikana kuullaan 16 kappaletta kahden ensimmäisen levyn materiaalia ja lopetuksena vielä Venomin ja Slayerin coverit. Vaikka extra sessioiden äänimaailma onkin odotetun suttuinen, on niistä saatu siistittyä yllättävän kuuntelukelpoiset. Paketin viimeinen levy tarjoaa yksinkertaisen bändin imagonmukaisen CD-ROM osion, josta löytyy VoiVodin alkuaikojen materiaalia aina biografiasta, diskografian kautta valokuviin ja Awayn uniikkeihin taiteellisiin visioihin. Kaikesta huolimatta CD-ROMin anti jää hiukan ohueksi, sillä suurin osa sen materiaalista kuten musiikki, sanoitukset ja biografia löytyvät jo levyiltä ja kansivihoista.

Vaikka pakkaus onkin massiivinen ja tyylikäs, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt katsauksen keskittyvän ennemminkin bändin 3-4 ensimmäiseen levyyn eikä pelkästään debyyttiin. Sopimusteknisistä syistä johtuen ajatus on kuitenkin kuolleena syntynyt. 8/10

Hamara #2/2004

Ancient Wisdom
Cometh Doom, Cometh Death
Avantgarde Music
2/5

Urallaan neljänteen täyspitkään päässyt Ancient Wisdom toimii yhden miehen projektina, jonka kautta on ilmeisesti tarkoitus purkaa mielen syövereistä kumpuavia ideoita ja tunteita, jotka eivät pääbändien (Bewitched, Naglfar) konsepteihin sovi.

Ancient Wisdomin musiikkia on helppo kuunnella ja se kuulostaa heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien hyvältä. Yksinkertaisia laahaavia kitarariffejä tukee hyvin runsas melankolinen kosketinmatto ja naitettuna yhteen BM-henkisiin pehmeisiin kärinävokaleihin on lopputuloksena rauhallista easy-listening metallia surumielisiin hetkiin.

Useiden kuuntelukertojen jälkeen levyltä alkaa odottaa syvällisempää avautumista, mutta yksittäisten kappaleiden ohuus paljastuu nopeasti. Viisu viisun perään on väännetty identtisellä konseptilla ja kauniiden ulkokuorten alta ei paljastu minkäänlaista syvällisempää sisältöä saatikka tarttumapintaa. Levy vyöryykin nohevasti korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä kuitenkaan minkäänlaista ärsykettä harmaaseen aivomassaan. Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.

De Lirium's Order
Victim No. 52
Woodcut
3/5

Kuopio ei tanssi mutta thrashaa. Sen osoitti Deathchain viime vuonna ilmestyneellä hienolla debyytillään ja tänä vuonna on De Lirium's Orderin vuoro. Vaikka orkesterien jäsenistöissä ja musiikissa onkin hienoisia yhteneväisyyksiä, on Deathchain lähinnä death mausteista vanhan liiton thrashia De Lirium's Orderin soittaessa taas thrash vaikutteista modernimpaa deathia.

Kunnianhimon ja mielikuvituksen puutteesta ei bändiä voi syyttää. Kappaleet on täynnä mitä kummallisempia kiekuroita niiden kuitenkaan muodostumatta itsetarkoituksellisiksi. Kitarointi on kummallisen houreista ja kieroa, mutta samalla myös äärettömän täsmällistä eikä rumpali jää tässä taistossa yhtään jälkeen alati vaihtelevilla tykityksillään. Periaatteessa biisit kulkevat joko thrashin tai death metallin perinteisten kaavojen mukaan, mutta pakkaa pistetään totaalisen sekaisin yllättävillä suunnan- ja temmonmuutoksilla, jotka limittyvät kuitenkin saumattomasti kokonaisuuteen. Kuuntelijaa viedään kuin pässiä narussa ja keskittymisen hetkittäinenkin herpaantuminen tiputtaa välittömästi kelkasta. Jos meno alkaa kuitenkin hirvittämään, on hyvä turvautua perinteiden mukaisesti vedettyihin mutta hyviin toimiviin mureisiin raakkumisiin tai murinoihin.

Victim No. 52 jyrää taatusti päälle ja saa aikaan uhreja, mutta ei tästä musiikiksi iltapäivän ratoksi ole. Vaikka kimuranttisuus onkin olennainen osa bändin musiikkia, kappaleiden hienoinen suoraviivaistaminen ja death metal elementtien kasvattaminen saattaisi tuottaa kirurgisen tarkkoihin iskuihin yhä enemmän murhaavuutta.

Pyrexia
Cruelty Beyond Submission
Rex Records
3/5

Jenkkiläistä death metalliakin voi tehdä monella tavalla ja Pyrexialla on esittänyt omaa näkemystään jo reilun kymmenen vuoden ja kolmen levyn ajan. Tilikauden tässä vaiheessa on päätetty visioida hieman tulevaisuutta kolmella rykäisyllä ja analysoida menneitä käänteisessä kronologisessa järjestyksessä tasajakaumaa mahdollisimman tarkasti noudattaen.

Levyn avaavat kolme veisua ovat uutta ja samalla levyn parasta antia. Etenkin vokalisointien osalta hoocee vaikutteinen death metal on brutaalia mutta samalla kohtuullisen ilmeikästä ja vivahderikasta. Rumpali rankaisee kannujaan raivolla ja soolot ovat mielipuolisia joskin suoraan Kerry Kingiltä matkittuja. Temmot vaihtelevat sulavasti täysmätöstä keskitempoisempaan runnomiseen ja takaisin kokonaisuuden kärsimättä millään tavalla.

Vaikka vanhempi materiaali onkin selvästi perinteisempää ja suoraviivaisempaa döödistä, tuntuu se silti ajoittain poukkoilevan hieman päämäärättömästi joka suuntaan yhtä aikaa. Musiikin innovatiivisuus ja mielenkiinto levyä kohtaan hiipuu tasaisesti mentäessä ajassa taaksepäin kohti levyn loppua. Levyn räväkkä ja tiukka alkupuolisko onnistuu kuitenkin nostamaan kokonaisuuden kohtalaiseksi.


Within Y
Extended Mental Dimensions
Karmageddon Media
2/5

Jos levyn nimenä olisi laajennetut metallin ulottuvuudet, ei kamalan pahemmin metsässä voitaisi enää olla. Within Y:n esittämä musiikki on vahvasti perus Göteborg-metalliin kallellaan päin olevaa, mutta harvinaisen keskinkertaista ja helposti unohdettavaa. Laulajan rääkynä on perushukkakauraa, ajaa asiansa mutta ei juurikaan tarjoile kummoisia sävyjä. Jos laulu on monotonista, on sitä myös musiikki varsinkin nopeammissa ralleissa ja osuuksissa. Rumpukompit on biisistä toiseen samaa taka-takaa eikä kitaratyöskentelyssäkään ole suuria hienouksia tai oivalluksia havaittavissa. Harvakseltaan viljellyt hitaammat ja melodisemmat osuudet nostattavat toiveita paremmasta, mutta ympärillä oleva päämäärätön riffittely torpedoi turhan helposti kappaleet upoksiin.

Bändin peruspaletti pysyy kyllä riittävän hyvin kasassa, mutta muiden hyväksi havaittuja reseptejä orjallisesti apinoimalla ei valoisaa tulevaisuutta ole odotettavissa. Aika ja kehitys tuntuu ajaneen bändin ohi jo aikoja sitten, eikä innostusta jo aiemman paremmin tehdyn materiaalin kaltaiseen kloonaukseen jaksa enää riittää.

Inferno #17/2004

ANDRALLS
Force Against Mind
Mausoleum

Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10 

MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me 

Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10

MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media

Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10 

MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies

Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.

Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10 

NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade

Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10

NODE
Das Kapital
Scarlet 

Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10 

OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media

Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10 

VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media

Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10

WOLF
Evil Star
No Fashion

”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.

Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.

Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10

WOODS OF BELIAL – URBAANIA KAUHUA

Industrialia, black ja doom metallia musiikissaan yhdistävän Woods of Belialin levyn kannessa pitäisi olla varoitustarra: ei normaaleille, ei heikkohermoisille. Wohi selittää miksi.

– Woods of Belial on tyyliltään suicide doomia eli musiikilliset elementit ovat siinä mielessä aika selvät, ja sieltähän se musiikki kumpuaa hyvin syvältä undergroundin syövereistä. Alun perin ruvettiin vääntämään tavallaan black doomia eli hidasta ja raskasta musiikkia missä on paljon black metal -elementtejä. Industrial-vaikutteet tulivat oikeastaan vahingossa Horned Blackin tultua mukaan bändiin, ja koska ne jutut kuulostivat helvetin hyvältä, ne sitten vakiintuivat osaksi musiikkia.
Kaikenkarvaisille kuuntelijoille ja tilanteisiin bändin musiikki ei taatusti sovi ja sen myöntää Wohi itsekin.

– Kyllä kuuntelijalla on jollain tasolla oltava kiero mielenlaatu, että meidän musiikkia pystyy kuuntelemaan, vaikka ei nyt tarvitsekaan olla mitenkään ”saatanallinen” persoona tai edes erityisen masentunut. Kliseisesti sanottuna en kuitenkaan suosittelisi musiikkiamme normaaleille ihmisille. Depressiot, vitutukset ja alkoholin yliannostukset ovat tilanteita, jotka sopivat toki musiikkimme kuuntelemiseen. Ei sitä missään häissä tai lastenkutsuilla kannata alkaa soittamaan.

Orkesterin levyä ja kotisivuja tarkastellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea bändin ympärillä vallitsevaan mystiseen ja salaperäiseen ilmapiiriin jäsenten operoidessa taitelijanimillä Wohi, Blood ja Horned Black. Kamerakaan ei ole onnistunut vangitsemaan herroista kovinkaan selkeitä kuvia.

– Joskus ennen vanhaan ja vielä 90-luvullakin monet bändit perustivat meininkinsä siihen, että soittajilla oli taiteilijanimet, eikä kukaan oikein tiennyt keitä he oikeasti olivat. Taiteilijanimien käytöllä haluamme viedä huomiota pois meistä, koska meillä ei ole mitään merkitystä tämän jutun kannalta, vaan tärkeintä on, että ihmiset keskittyisivät pelkästään musiikkiin. Ja toisaalta salaperäinen meininki tuo hommaan sellaisen mystisen aspektin, joka minun mielestäni on hyvin tärkeä tämäntyyppisiä bändejä kuunneltaessa.

Pitkällinen projekti

Bändi ei levynsä kanssa ole turhia hötkyillyt, sillä levyn tekemiseen kului kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Äänityksiäkin tehtiin kolmessa eri sessiossa vuosina -98, -99 ja -02. Uuden materiaalin synnyttämisestä ei Wohilla kuitenkaan ole vielä tässä vaiheessa minkäänlaista käsitystä.

– Levy-yhtiöongelmat hidastivat tietysti levyn tekoprosessia, mutta toisaalta olemme myös niin laiskoja, että emme vain saaneet aikaiseksi tehdä levyä nopeammin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista pyrkimystä odottaa viittä vuotta että tehdään seuraava levy, se syntyy ehkä jo vuoden päästä tai sitten ei ikinä. Tämä bändi on sellainen, että eletään sen mukaan mitä tapahtuu, joten uutta materiaalia tulee kun on tullakseen.

Debyytin visuaalisena teemana on karun harmaat ja likaiset urbaanit ympäristöt, vaikka bändin nimen perusteella voisi helposti odottaa jotain aivan muuta.

– Industrial-elementtien ja musiikin kylmenemisen myötä musiikki alkoi lähetä nykypäivää tunnelmaltaan ja tästä johtuen halusimme kansitaiteeseen mukaan inho-futuristisen elementin. Levyn kansissa olevat synkät betonimaisemat ilmentävät tätä hyvin, niissä ei ole muuta kuin murhetta ja kuolemaa.

Jos levyn kansitaide on tarkkaan mietitty sopivaksi musiikilliseen konseptiin, on sitä myös levyn nimi Deimos XIII.

– Sana deimos tarkoittaa kauhua, ja sen mukaan on nimetty myös Mars-planeetan toinen kuu. Yhdistettynä Deimos-nimeen luku kolmetoista viittaa ikään kuin kuninkaalliseen nimeltä Deimos XIII. Toisaalta jos jollekin luku 13 on epäonnenluku, niin tällä levyllä on yritetty tavoittaa hänen pahin painajaisensa.

Vaikeasta konseptista ja musiikista huolimatta Woods of Belialin debyytin saama suopea vastaanotto on yllättänyt myös itse orkesterin jäsenet.

– Emme osanneet odottaa, että ihmiset varsinaisesti pitäisivät levystä. Hyvähän se on kuulla, että on olemassa ihmisiä jotka selvästi ymmärtävät mistä levyssä on kysymys, ja kyllä sellaisia ihmisiä voi olla ympäri maailmaa. Emme itse näe, että musiikkimme liittyisi millään tavalla suorasti suomalaisuuteen, vaikka levyltä onkin ehkä havaittavissa sellaista suomalaista itsemurhafiilistä mitä ihan joka paikassa ei varmaankaan saataisi aikaan

Julkaistu Inferno #17/2004

DEATH ANGEL – MONEN ALAN TAITAJAT

Vanhan liiton metallistit muistavat taatusti Death Angelin, joka 80-luvun lopussa julkaisi kolme erittäin kovatasoista levyä, jotka kaikki voidaan nostaa klassikoiksi. Yhtyeen ura katkesi kuitenkin valitettavan lyhyeen, mutta 14 vuoden tauon jälkeen bändi on palannut takaisin. Kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Rob Cavestany kertoo mitä aikanaan tapahtui ja missä nyt mennään.

Lämmitelläkseni kitaristia hieman ennen varsinaiseen asiaan siirtymistä tiedustelen herralta hieman kitaransoittoon liittyvistä asioista. Ehkä hieman yllättäenkin Rob luettelee pohdiskelevasti aimo liudan vanhan kaartin kitarasankareita kuten Uli Jon Roth, Matthias Jabs, Michael Schenker, Stevie Ray Vaughan ja Jimmy Page. Varsinaisista metallikitaristeista ei esille tule kuin Randy Rhoads ja Loudnessista tuttu Akira Takasaki. Siirryttäessä puhumaan Robin kitaroista ja käytössä olevasta laitteistoista mies selvästi innostuu asiasta.

– Livenä käytän pääasiassa kustomoituja Jacksonin kitaroita. Heidän katalogissaan se kulkee Death Angel -mallin nimellä, mutta periaatteessa olen vain suunnitellut sen muodon. Tämän lisäksi minulla on pari kustomoitua Jacksonin Starbody-kitaraa, joissa on alkuperäiset Floyd Rose -kammet. Toisaalta taas rakastan Gibsonin soundia ja levyä äänitettäessä käytänkin pääasiallisesti Gibson Les Paulia vuodelta -73. Tämän lisäksi minulla on tietenkin vanhan kunnon uskollinen Flying V vuodelta –81, joka oli ensimmäinen oikea kitarani ja jolla yhä soitan tänäkin päivänä. Niin ja onhan minulla vielä Gibsonin SG -85, joka on muuten alun perin kuulunut Teslan Tommy Skeochille. Levyn akustiset kitaraosuudet soitin uskollisella Martini D-28:lla. Kyllähän noita soittopelejä on aika monta kappaletta vuosien varrella kertynyt.

– Olen aina käyttänyt Marshallin vahvistimia ja itse asiassa ostin juuri jokin aikaa sitten Marshallin 100-wattisen JCM-2000 TSL 100 nupin, jota käytän keikoilla yhdessä Mesaboogien dual rectifier -putkinupin kanssa. Tai sitten käytän tuota Marshallin nuppia yhdessä Marshallin JCM-800 2210 -vahvistimen kanssa, joka minulla on ollut aina 80-luvun alkupuolelta saakka. Äänittäessämme uutta levyä minulla oli taas käytössä muunneltu 100-wattinen Marshallin Superlead-nuppi vuodelta –70, jossa on todella mukavan lämmin soundi.

Muistoja menneisyydestä 

Death Angelin 80-luvun lopussa julkaistut kolme levyä olivat toisiinsa verrattuna kaikki varsin erilaisia, mutta omasivat silti varsin loogisen kehityskaaren.

– Levyjen väliset eroavaisuudet ovat oikeastaan luonnollisen kehityksen tulosta. Levymme ovat heijastumia kunkin ajan kokemuksista ja tuntemuksista mitä kävimme läpi. Kokemuksista puhuttaessa en tarkoita vain musiikillista kehittymistä, vaan myös mitä elämässämme ja ympäröivässä maailmassa tapahtui. Toisaalta taas jopa meidän biisit eroavat toisistaan aika paljon eivätkä vain levyt kokonaisuuksina. Kaikista yhteneväisin levymme on ehkä The Ultra-Violence, koska se on ensimmäinen levymme ja siltä löytyy ensimmäiset koskaan tekemämme biisit. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että olimme biisejä tehdessämme vain 10-14 ikäisiä nuoria kavereita ja levyä äänittäessämme vain nelisen vuotta vanhempia. Tuohon aikaan ilmaisumme ja näkemyksemme eivät olleet kovinkaan laaja-alaisia verrattuna myöhempiin aikoihin.

– Toista levyä tehtäessä olimme jo jättäneet koulun, olimme ehtineet kierrellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja nähneet maailmaa paljon enemmän kuin monet ikätoverimme. Frolic through the Park on erittäin kokeellinen levy, koska halusimme tunkea sille kaikki kokemukset ja monipuoliset musiikilliset jutut, joita olimme alkaneet diggailla ja tämän takia muutos edelliseen levyyn oli aika radikaali. Päästyämme Act III:een olimme olleet todella kiireisiä keikkailun kanssa. Olimme kokeneet myös paljon muutoksia elämissämme, olleet paljon erossa ystävistämme ja perheistämme. Ikätovereihimme verrattuna olimme aivan erilaisia ihmisinä ja ilmaisimme tuota niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Toki meistä oli tullut myös paljon parempia muusikoita ja olimme kehittyneet biisintekijöitä. Toimme musiikkiin myös paljon akustisia kitaroita ja otimme tietoisia riskejä hieman erilaisilla kappaleilla kuten A Room with a View ja Veil of Deception.

– Edellisen ja uuden levyn välillä vierähtikin sitten 14 vuotta. Olemme silti keikkailleet aika paljon parin viime vuoden aikana ja soittaneet biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltämme. Tuona aikana saimme ikään kuin uudestaan vaikutteita vanhasta materiaalistimme ja halusimme yhdistää nuo vaikutteet siihen missä me nyt musiikillisesti olemme.

Death Angel kokosi rivinsä uudestaan vuonna 2001 yli kymmenen vuotta hajoamisensa jälkeen. Aivan helppoa yhteen palaaminen ei kuitenkaan ollut.

– Eihän se aluksi ollut helppoa. Tiesimme kuitenkin, että jos haluamme tosissamme tehdä paluun Death Angelin kanssa, emme voi tehdä sitä puolivillaisesti. Jos aiomme soittaa livenä ihmisille, meidän tulee olla vähintäänkin yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin aikanaan olimme. Vuosien tauon jälkeen kaikki oli hieman outoa, mutta vanha tunnelma palasi heti takaisin alettuamme keskenämme jammailemaan. Mitä enemmän me soitimme yhdessä, sitä paremmin asiat alkoivat sujua.

Orkesterin nykyinen kokoonpano on lähes sama kuin aikoinaan, poissa on vain toinen kitaristi Gus Pepa, jonka korvaajaksi löytyi orkesterin lähipiiristä herra nimeltä Ted Aguilar.

– Olemme tunteneet Tedin aina orkesterin alkuajoista lähtien ja hän tulee samalta alueelta kuin me. Hän on aina ollut kova DA-fani ja hän on luultavasti nähnyt kaikki Death Angelin, The Organizationin ja Swarmin keikat, joita olemme Bay Arean alueella soittaneet. Kun saimme tietää, ettei Gus halua olla mukana, Ted oli hyvin luonnollinen valinta ja hän otti pestin vastaan ilomielin. Hän osasi jopa soittaa lähes kaikki meidän biisimme ennestään ja hänen mukanaan bändiin tuli paljon energiaa ja positiivisia viboja. Ted on todella innoissaan mukana päästessään soittamaan keikkoja suurelle määrällä ihmisiä, ja hänen intonsa tarttuu koko bändiin ja tuo meille paljon ylimääräistä energiaa.

Vanhasta uuteen 

Uuden materiaalin kirjoittaminen pitkällisen tauon ja kovien odotusten jälkeen ei ollut niitä helpoimpia tehtäviä.

– Olemme erittäin ylpeitä vanhoista kappaleistamme ja tiesimme, että jos haluamme julkaista uuden levyn, sen täytyy olla vertailukelpoinen vanhojen levyjen kanssa. Ennen biisien tekoa meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä saisimme aikaan, mutta toki toivoimme, että vanhat vibat ja kemia olisivat yhä tallella. Kun sitten saimme parit viisut valmiiksi, itseluottamuksemme kohosi ja säveltäminen alkoi sujua kuin rasvattu. Paineet katosivat kertaheitolla, koska kappaleiden tekeminen oli taas jännittävää ja mukavaa puuhaa.

– Uusien kappaleiden kohdalla sävellysprosessi oli aikalailla samanlainen kuin ennenkin. Vaikka olenkin pääasiallinen biisintekijä ja teen useimmiten sanat ja musiikin, niin joskus laulajamme Mark tai rumpalimme Andy saattaa tehdä sanoituksia. Joskus käy kuitenkin kuten Spirit-kappaleen kanssa, johon Andy teki musiikin, sanat ja hän myös laulaa tuon kipaleen. Vaikka uuden levyn biisit kuulostavakin tutulta ja turvalliselta Death Angelilta, on muutoksia silti tapahtunut sävellyspuolella.

– Näkökulmani ja kokemuksien kautta opitut asiat heijastuvat toki musiikissani, mutta periaatteessa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin ennenkin. Kun saavutan oikean mielentilan, otan kitaran käteen ja alan soitella tai sitten nappaan kynän ja paperia ja alan raapustaa tekstejä.

– Nykyaikana teknologia on mahdollistanut asioita, mitkä ennen eivät olleet mahdollisia. Nykyisin minulla on mukana taskussa kulkeva ja pattereilla toimiva neliraituri, johon voi suoraan kytkeä kitaran. Osa uuden levyn kappaleista onkin tehty kiertäessämme Eurooppaa viime marraskuussa. Voin siis istuskella vaikka vuoren huipulla tai keikkabussissa ja tallentaa ideani helposti. Ennen vanhaan tämä ei ollut mahdollista ja jälkeenpäin sitä vain yritti muistella keksimiänsä ideoita. Tuosta vempeleestä on ollut todella paljon apua tähän mennessä, ja olenkin innoissani kun pääsen käyttämään sitä enemmän kiertueilla tulevaisuudessa.

Sanoituspuolella ei Robin mukaan levyltä löydy mitään varsinaista punaista lankaa tai yhteistä teemaa.

– Koska sanoituksista on vastuussa kolme eri henkilöä, jokaisessa sanoituksessa on hieman erilainen tyyli ja lähestymistapa käsiteltävään asiaan. Yritän itse kirjoittaa sanoitukset aina niin, että niiden lukija osaisi suhteuttaa ne omaan elämäntilanteeseensa eikä pyrkisi ymmärtämään miten minä asiat näen. Tavoitteeni on, että sanoitukseni saisivat lukijoissa aikaan heidän omanlaisiaan tunteita.
Levyn nimi The Art of Dying ei kuitenkaan ole aivan niin yksikäsitteinen, kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaa.

– Levyn nimellä on oikeastaan parikin eri merkitystä, joista toinen on hieman monimutkaisempi käänteinen sanaleikki. Tässä merkityksessä tarkoitamme nimellä itse asiassa elämistä ja kuinka ihminen elää elämäänsä on hänen taitonsa kuolla. Toisaalta levyn nimi viittaa myös siihen kuinka bändi aikanaan kuoli ja heräsi myöhemmin taas henkiin. Jos bändi ei olisi aikanaan lakannut olemasta, emme nyt olisi tässä ja nyt tekemässä tätä hommaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tiedostamme kuitenkin asian levyn nimessä.

Tuottajan temput 

Jos Death Angelin uusin levy on kokoelma uutta ja vanhaa, ovat levyn soundit puhtaasti vanhaa liittoa hyvässä mielessä. Levyn äänimaailma on mukavan rosoinen eikä minkäänlaisesta ylituottamisesta ole hajuakaan. Päädyn kehumaan Robille erityisesti raakaa mutta lämmintä kitarasaundia.

– Olemme kaikki vanhan koulukunnan faneja myös soundipuolella ja voisi kai sanoa, että meidän korvamme on viritetty juuri tämänkaltaiselle äänimaailmalle. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta en ole koskaan pitänyt ylituotetuista ja liian käsitellyistä soundeista. Toki soundien pitää olla selkeät, hyvin tuotetut ja miksatut, mutta kun kuuntelen musiikkia, pitää sen iskeä päin naamaa ja kuulostaa aidolta. Meille tarjottiin pitkä lista tuottajaehdokkaita, mutta vaikka heille pitääkin antaa kaikki kunnia, meidän pitää kuulostaa meiltä emmekä pitäneet juuri kenenkään kädenjäljestä. Tästä syystä päädyimme Brian Dobbsiin, koska hän työskenteli aikanaan Bob Rockin pääasiallisena äänitysteknikkona ja on todella pätevä siinä hommassa. Tuottaessamme levyn hänen kanssaan yhdistimme ideoita ja hän osasi toteuttaa kaiken mitä halusimme. Mehän emme tiedä alan terminologiasta hölkäsen pölähdystä, mutta matkimalla esimerkiksi suullamme mitä halusimme, hän tajusi oitis mitä ajoimme takaa.

Uudella levyllä huomiota kiinnittää myös albumin neljä viimeistä raitaa, jotka eroavat levyn muista kappaleista hieman. Suurin muutos on kuitenkin lauluissa, joita ei näillä raidoilla hoitele Mark vaan bändin muut jäsenet.

– Andy laulaa edellä mainitun Spirit-kappaleen, Dennis Land of Blood ja minä levyn päätösraidan Word to the Wise. Meillä kaikilla kolmella oli sanottavaa ja koska me kaikki osaamme laulaa, meillä on erilaiset äänet ja laulutyylit, meistä tämä tuntui hyvältä idealta ja olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Halusimme, että levyn alkupuolisko olisi tavallisempaa Death Angelia varustettuna Markin tunnistettavalla äänellä, ja kun se tempaisee kuulijan mukaansa ja saa hänet koukkuun, on levyn loppupään syvällisemmät kappaleet helpompi omaksua.

Kun kerron Robille, että mielestäni nuo levyn neljä viimeistä kappaletta edustavat levyn parhaimmistoa, herra vaikuttaa aidosti ilahtuneelta ja kiittelee vuolaasti mielipidettäni, jota ei ole tarkoitettu pelkäksi kohteliaisuudeksi. Kun tiedustelen aikovatko herrat kenties soittaa noita kappaleita myös livenä, on vastaus hieman mietteliäs.

– Soitammeko noita biisejä livenä riippuu paljolti siitä, missä me soitamme ja kuinka paljon meillä on aikaa käytettävissä. Vaikka aiommekin soittaa noita kappaleita mahdollisuuksien mukaan, niin uskoisin että ne tulevat silti olemaan keikoilla hieman harvinaisempaa herkkua.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus kuulla edes jonkin noista kappaleista heinäkuussa järjestettävällä Tuska-festivaalilla, jossa olette soittamassa?

– Tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, minkälainen biisilista meillä on Tuskassa. Biisilistamme vaihtelee keikalta keikalle, joten seuraavalla keikalla saatamme soittaa kappaleita, joita ette Tuskassa tule kuulemaan ja päinvastoin. Varmaa kuitenkin on, että tulette kuulemaan parhaat biisimme kaikilta neljältä levyltämme, joten toivottavasti pääset paikalle.
Siitä voit olla varma.

Julkaistu Inferno #17/2004