Scumripper, Skulmagot & Sonic Poison - Kolmen ässän saastaa

Vaikka ympäröivä maailmamme näyttääkin joskus kauniit puolensa, mahtuu sen sopukoihin paljon erilaista saastaa, jonka pääasiallisena tuottajana on usein ihminen itse. Ja kuten Raid-elokuvassa Sundman totesi: ”Kun maailma on paska, niin täytyy syödä sontaa, jotta voi orientoitua." Johdatuksen aihepiiriin musiikin kautta tarjoavat meille alan kolme tuoretta kotimaista asiantuntijaa Rat Pitt (Scumripper), Ulti-Make (Skulmagot) ja Jussi (Sonic Poison), joiden kaikkien tutkielmat asiasta on julkaistu vuoden sisään. 

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #140/2016

Armory

World Peace...Cosmic War

High Roller

4

Sanokoon hurrit itse musiikistaan mitä tahansa, niin kyllähän ensimmäisellä albumillaan saksalaishenkinen riehakkuus, luupäisyys sekä omanlaisensa tönkköys ovat pääosissa rapakon takaisen sivistyneemmän ulosannin sijasta. Tämä on kuitenkin kirjoissani pelkkä meriitti, sillä kyllähän riittävällä määrällä asennetta ja intoa saa useimmiten mielenkiintoisempaa ja mukaansatempaavaa musiikkia kuin teknisellä ja virheettömällä suorittamisella.

Bändi paukuttaa biisinsä läpi melkoisella intensiteetillä ja vauhdilla, vaikka minkäänlaisesta hysteerisestä kohkaamisesta ei olekaan kysymys. Speed metalille ominaisesti melodioissa ja sooloissa ei säästellä, mutta aivan kuten tempokin, ovat nämä laadukkaita ja juuri sopivassa määrin kontrolloituja ilman että energisyydestä katoaisi tippaakaan. Sama asia on havaittavissa myös laulajan toiminnassa, ja vaikka Konstapel P ei mikään kultakurkku olekaan, ovat laululinjat maltillisesti käytettyine kiljaisuineen linjassa musiikin kanssa.

Armory omaa vahvaa musiikillista näkemystä ja sisältöä ja kun tämä yhdistetään juuri oikeassa määrin poikamaisuuteen ja pöhköyteen, on lopputulos verrattain riemastuttavaa. Levymitassa kuunneltuna pientä puutumista vauhti-ilotteluun ei voi välttää, mutta tällaisenaankin World Peace...Cosmic War on yksi parhaimmista viimeaikaisista High Roller julkaisuista.

J. Kill & Mr. Mule

Lopun ajan kansan lauluja MC

Omakustanne

EI ARVOSANAA

Nykyaikana musiikin pitää tarjota suuria elämyksiä, mutta lähes poikkeuksetta nämä perustuvat ulkomusiikillisiin seikkoihin. Ei siis mikään ihme, että kaikenlainen täysin omaehtoinen ja pienimuotoinen tekeminen elää ja voi hyvin syvällä pinnan alla kuten Saatana konsanaan. Aina lopputulos ei ehkä ole kaikista onnistuneinta tai helposti omaksuttavinta, mutta mielenkiintoisia näkemyksiä ja tulkintoja musiikista on tarjolla viitseliäille.

Yhden miehen J. Kill & Mr. Mulen toinen, virallisen fyysisen julkaisunsa saava pienen painoksen kasettialbumi on malliesimerkki tekemisestä, jolla pohjimmiltaan on merkitystä vain tekijälle itselleen, vaikka se myös kaupallisesti onkin tuotu markkinoille aina bandcampia myöten. Tämä näkyy jo niin käsityönä tehdystä saatekirjeessä kuin paketoinnissakin aina kansitaiteita myöten.

Yksinkertaista rämpyttelyä mies ja kitara pohjalta esittelevä avauskappale Jumala on kone ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, mutta tästä vasta alkaa syväsukellus aavemaisiin ja huuruisiin tunnelmiin, joita äärimmäisen pelkistetty akustinen ilmaisu urkuineen ja erilaisine kilinöineen ja kolinoineen onnistuu mainiosti luomaan. Lopputulos on yllättävän monipuolista, mutta samalla täysin koherenttia ja järkeenkäypää on se toteutettu sitten hieman kokeellisemmin tai perinteisemmin bluesin tai folkin tyylikeinoin.

Ei olekaan mikään ihme, että Lopun ajan kansan lauluja on eräänlainen teemalevy ”pre-apokalyptisen tuomiopäivän kultin matkasta kohti varmaa tuhoa”, sillä synkkä ja vahva tarina on aistittavissa jo pelkästä musiikista ilman taustatietoja tai lukematta tekstejä. Tekijän henki on väkevästi läsnä kaikkialla ja mieleen hiipii jopa järjetön epäilys henkilökohtaisesta osallisuudesta em. kulttiin.

Synkkyydestään huolimatta tällaisen musiikin kuuntelu tuntuu kummallisen lohduttavalta myös siksi, että vielä on muusikoita jotka sekä osaavat että uskaltavat tehdä ainoastaan ja vain sitä mitä sattuu pään sisältä tulemaan.  Lopun ajan kansan lauluja onkin julkaisu, jota ei tee mieli arvostella arvosanoittamisesta puhumattakaan. Se on levy, jonka olemassaolosta haluaa vain kertoa ja toivoa ihmisten itsensä ottavan kuunteluun.

Khaldera

Alteration EP

Czar of Crickets

3

Khaldera on lentolupakirjansa ansainnut. Toisella EP:llään se osaa nousta tasaisesti kohti korkeuksia, lentää ja leijua tasaisen kiireettömästi erilaisissa säätyypeissä sekä syöksyä että laskeutua tarpeen tulleen nopeastikin. Mikään hämmästyttäviä ja kuolemaa halveksuvia temppuja näytöksissä tekevä taitolentäjä se ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä markkinoilla turvallisia yleisölennätyksiä tarjoava työläinen.

Kolmen kappaleen instrumentaalinen post-rock on hyvää ja mukavaa kuunneltavaa, mutta se ei missään vaiheessa onnistu tempaamaan irti arjesta ja upottamaan itseensä kuten sopisi olettaa. Kun kappaleiden välissä alkaa miettiä TV-tarjontaa tai kasautuneita koti- ja työaskareita, on jossain vikaa muuallakin kuin korvien välissä. Väkisinottavaa musiikkiakin kun vielä tehdään tässäkin genressä.

Q5

New World Order

Frontiers

2,5

Kulttiklassikkon heti Steel the Lightilla -debyytillään (1984) tekaissut Q5 hajosi pian pari vuotta myöhemmin julkaistun When the Mirror Cracks jälkeen, joka selkeästi kepeämmästä ja kaupallisemmasta otteestaan huolimatta oli vielä aivan kelpo kiekko. Mikä lie ollut vanhojen herrojen pl. rumpali Gary Thompsonin ja kitarateknikko Floyd Rosen perimmäinen motivaatio palata takaisin yhteen 30 vuoden tauon jälkeen ja vielä julkaista uutta materiaalia, New World Order kun on juuri niin laimea paluu mitä etukäteen pelätä saattoikin.

Muodollisesti levy on kokeneiden konkareiden tekemää kelvollista hard rockin ja melodisen metallin sekoitusta, jolta ei edes kaipaa minkäänlaisia yllätyksiä, vaan ainoastaan vahvoja ja tarttuvia biisejä. Sellaisia New World Orderilta ei kuitenkaan tahdo löytyä. Pahinta levyllä on useat todella innottoman latteat, hitaat ja keskitempoiset viisut, joista kaikenlainen intohimo ja tekemisen meininki puuttuu täysin. Kliseiset tekstit a’la We Came Here to Rock sentään pystyy tässäkin genressä antamaan anteeksi asiaankuuluvina.

Tanakimmissa ja vauhdikkaammissa ralleissa kuten One Night in Hellas tai A Prisoner of Mind Q5 pystyy sentään kohtalaiseen suoritukseen, mutta nämäkään eivät pelasta ylipitkää, reilun tunnin mittaista levyä vajoamasta tylsyyden hetteikköön. Kuinka katoavaista onkaan kunnia.

Rotör

Musta käsi LP

Svart

4,5

Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut LP julkaistiin vuonna 1982, Rotörin vinyyliesikoinen 34 vuotta myöhemmin. Tätä soittajiltaan ohkaiseen salaperäisyyden viittaan puettua albumia kuunnellessa päässä pyörii vain yksi ajatus: Musta käsi on 2010-luvun versio Moottorilinnuista ja tämäkin on helvetin kova juttu!

Mielikuva ei niinkään perustu musiikillisiin tai sanoituksellisiin yhteneväisyyksiin, vaan enemmänkin näiden yhdistelmän herättämiin tunnelmiin. Merkittävä tekijä tässä on laulaja VHP:n tulkinta, joka esikuviensa lailla pohjautuu enemmän heittäytymiseen ja kiihkeään tulkintaan kuin taidokkaaseen tekniseen suorittamiseen. Ja jos Moottorilintujen musiikki kumpusi monipuolisesti 70-luvun heavy rockista, on Musta käsi silkkaa 80-luvun heavy metalia paikoitellen lähes suorine Iron Maiden lainoineen. Sanoituksiltaan Rotör on taas lähempänä mystiikkaa henkivää Taloa kuin kantaaottavaa Megakonetta.

Pelkän kokonaisvaltaisen hienon konseptin varassa Rotör ei kuitenkaan ole. Nasevanmittaiselta alle 30 minuuttia kestävältä levyltä on karsittu kaikki turha pois ja jäljelle on jätetty vain puhdasta ja vahvan perinnetietoista, erittäin tarttuvaa, vauhdikasta ja voimakasta heviä. Kaikenlaiset ”hipstereiden tekosia & kuuntelematta paskaa” -nettivouhkaamiset ovat tässä tapauksessa totaalisen turhia, sillä tämä on aivan yhtä aitoa kuin mitkä tahansa obskuureja kulttibändejä ylistävät ja pienen painoksen kasettijulkaisuja ulostavat kellariprojektit.

Wolf Counsel

Ironclad

Czar of Crickets

3

Eläväistä ja lämminhenkistä, mutta samalla sekä raskasta että painostavaa. Wolf Counsel osaa ajassa taaksepäin hamuilevan hidastelun lähes oppikirjamaisesti ja niin, ettei sitä voi oikein soimata minkään puutteesta. Tämä tekee Ironcladista hyvin helposti kuunneltavan ja pidettävän albumin, mutta samalla se on aivan liian tuttua ja turvallista, jotta siihen haluaisi tarttua toiseen tai kolmanteen kertaan.

Wolf Counsel ei ole millään muotoa hukassa tällä kakkoskiekollaan, mutta jostain suunnasta olisi hyvä hakea neuvoa, mikäli jatkossa rautaista materiaalia meinaa jalometalliseksi jalostaa. Yksi Saint Vitus maailmassa yhä edelleen on, mutta riittävän hyviä, vanavedessä seuraavia ja liian myöhään syntyneitä ei koskaan ole liiaksi.

Inferno #139/2016

Caronte

Codex Babalon EP

Ván

4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life

Down with the Lord EP

Omakustanne

3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate

Metal And the Might 7”

Cruz Del Sur

3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias

Musta messias MC

Rotten Vomit

4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.

Nihilistinen Barbaarisuus

Madness Incarnate EP

Symbol of Domination/Black Lion

2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko

Split LP

Penny Whistles And Moon Pies

2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture

Victim of the Blade EP

High Roller

3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.