Inferno #125/2015

Arska & Hakkapeliitat

Rock for North MLP

This Means War/Hakkapeliitta

2

Ironbird

Pentagrammi & Tursaansydän LP

Vainovalkeat/Hakkapeliitta

2,5

Ari Honkosen jo 25 vuotta jatkunutta periksi antamattomuutta musiikin maailmassa on pakko kunnioittaa. Suurempaa mainetta ei ole saavutettu millään kokoonpanolla vaikka tokkopa sitä on edes haluttu tai odotettu. Itsensä ilmaisemisen pakottava tarve on synnyttänyt vuosien varrella mm. Morningstarin, Minotaurin, Heathen Hoofin ja Kalevalan Viikingit kuin edelleen aktiiviset toimijat Kareliaanin, Ironbirdsin sekä Arska & Hakkapeliitatkin. Alkuaikojen black-, heavy- ja doom metalista on siirrytty määrätietoisesti kohti kansallisromanttista itse määriteltyä Hakkapeliittarokkia, jota tämäkin kaksikko pienehköin vivahde-eroin edustaa.

Kuten kaikkia muitakin Honkosen tekemisiä, myös miehen Rock for North -sooloalbumia kuvaa kauttaaltaan parhaiten adjektiivi kotikutoisuus. Katsontokannasta sekä biisistä riippuen tämän voi kokea joko negatiivisesti köpöisyytenä tai positiivisesti alkuvoimaisena. Rallienglannilla vedetty Midnight Lion ei kestä kuuntelua, mutta Suomes' on woimaa ja Kalevan soturi -biiseissä primitiivinen lähestymistapa taas kuuluu jopa osin kiehtovana aitoutena ja väkevyytenä. Sama linja ongelmineen ja hyvine puolineen löytyvät identtisinä myös B-siivulta.

Ironbird on kaksikosta jämäkämpi ja metallisempi, vaikka niin toteutus kuin tuotanto muuten hyvin pitkälti samankaltaisia ovatkin Arska & Hakkapeliittoihin verrattuna. Biisimateriaali on vain selvästitasalaatuisempaa ja tyylitellympää sanoitukset mukaan lukien, vaikka melodiakulut ja aihepiirit hyvin pitkälti samoista lähteistä kumpuavatkin. Osin parin instrumentaalin per puoli ansiosta tunnelma on piirun verran sooloa vahvempi, joskaan taas yksilöitä ei selkeästi muiden yläpuolelle Pentagrammi tai Tursaansydän puolilta kohoa.

Kättä lippaan Arskalle sinnikkyydestä, vaikka muutamista kelpo kappaleista huolimatta musiikkinsa ei edelleenkään suurempaa vaikutusta tee. Tätä elettäni ei pidä kuitenkaan sekoittaa oikean käden kainalon tuuletukseen, mistä näidenkään julkaisujen sisällössä ei ole kysymys.

Evil

Shoot the Messenger

Mighty

2,5

Tanskassa kulttistatuksen saavuttamiseksi riittää näemmä yhden EP:n julkaiseminen 30 vuotta sitten. Maan kevyehköksi jääneen hevihistorian huomioon ottaen tämä ei sinällään ole yllättävää kuten ei myöskään se, että niin monen muun ”vanhan legendan” comeback-albuminkin kohdalla myös Shoot the Messenger on aika heppoinen tapaus.

Oikeaoppinen muotokieli Evilillä on toki lähes kohdallaan, mutta erityisesti sitä pilaavat yritys kuulostaa samaan aikaan sekäperinnetietoiselta että modernilta ja lämminhenkiseltä ettärajulta niin soundeissa kuin sävellyksissä. Pahin esimerkki tästä on kökköä junttariffeilyä ja ylikiristettyä laulua tarjoava Move, vaikka näiden ympärillä tapahtuvat muut biisielementit ihan mukavia ovatkin kuten muuallakin levyllä.

Laulua lukuun ottamatta kaikesta sävellys- ja soittovastuussa oleva Freddie Wolf on haukannut liian ison palan ja kokonaisuutta leimaa yliyrittäminen sekä ihan kelvollisista lähtöasetelmista huolimatta puolivillaiseksi jääneet biisit. Tokkopa tällainen levy olisi aikoinaankaan niin ihmeelliseltä kuulostanut puhumattakaan 2010-luvusta.

Haapoja/Dephosphorus

Collaboration LP

7 Degrees/Handshake Inc/Nerve Altra

3

Viime aikoina on taas puhuttu paljon Suomen lainasta Kreikalle, mutta musiikin puolella lainausta tapahtuu molempiin suuntiin. Yhteistyökin tuntuu sujuvan sutjakammin kuin isojen herrojen leikeissä, mistä todisteena on kolmen eri lafkan julkaisema kollaboraatiovinyyli kotimaisen ja kreikkalaisen bändin välillä. Sidettä kaksikon välille on lujitettu vielä entisestäänkin tällä julkaisulla lainaamalla toiselle sekä biisi että muusikoita tämän tulkitsemiseksi.

Toisin kuin voisi ehkä olettaa, eroavaisuudet näiden kahden yhtyeen välillä ovat yllättävän pienet. Molempien musiikki kuulostaa aluksi sekavalta selkiintyen kuuntelukertojen myötä kaoottiseksi, piinaavaksi ja äänekkääksi hybridiksi eri genrejä. Pohjalla on rujoa hardcoremaista tulkintaa, mutta ei grindaus tai thrash-pieksentä nekään täysin vieraita elementtejä biiseissä ole bläkysävyistä puhumattakaan.

Omalla puoliskollaan Haapojan suurelta osin vauhdikas mekkalointi kuulostaa riivatulta ja riitaisalta, mikä ei tee siitä kovinkaan helposti sisäistettävää. Em. skitsofreenimainen sekavuus voi kuitenkin toimia vangitsevana elementtinä niille, joiden ei pidä saada heti kaikkea tässä ja nyt. Näennäisen kakofonian seasta kun alkaa löytyä keskittymällä tinkimätöntä tarttuvuuttakin aivan riittävissä määrin.

Dephosphorusin itsensä määrittelemä astrogrind on sekin intensiivistä, mutta julkaisukumppaniaan helpompaa ja selkeämpää. Kieroutta ja räävitöntä riekkumista siltäkin toki löytyy, mutta riffimyllynsä jauhaa metallisia perinteitä enemmän kunnioittaen tasaisesti ja tehokkaasti jopa sludgeen päin viittaillen.

Komeisiin kuoriin pakattu LP on kaikkinensa haasteellinen paketti, vaikka kesto alle puolen tunnin jääkin. Tiukka musiikillinen ydin molemmilla mukanaolijoilla on napakasti hanskoissaan, mutta sen laajentamisessa ja ääripäiden tehokkaammassa hyödyntämisessä molempien ote vielä lipsuu.

Lähdön Aika

II LP

Rämekuukkeli/Rusto-Osiris/Doomed To Misery

3,5

Lähdön Aika se vain paranee julkaisu julkaisulta, vaikka neljä vuotta sitten ensimmäisenä tältä yhtyeeltä arvostelemaani seiskaan verrattuna varaakin on toki ollut aika tavalla. Voisipa myös sanoa, että yksinkertaisesti nimetyllä toisella täyspitkällään yhtye ei enää kuulosta aivan niin tinkimättömältä kuin ennen. Tämä muutos on kuitenkin charmantisti toteutettu ja ehdottomasti hyväksi orkesterille.

Kakkosella kappaleisiin on hiipinyt mukaan aiempaa enemmän karskin yksinkertaista melodisuutta, joka sekä alleviivaa tehokkaasti että tarjoaa sopivaa vastapainoa alati läsnä olevalle painostavalle ahdistuneisuudelle. Aiempaa selvästi perusteellisempi valmistautuminen demottamisineen ja oikeiden ammattimiesten valitseminen kuhunkin julkaisun työstövaiheeseen kantaa hedelmää, sillä yhtyeen painava junttaus on mielenkiintoisempaa ja vakuuttavampaa kuin koskaan ennen ilman että se olisi menettänyt mitään identiteetistään.

Yli toistakymmentä vuotta kestäneellä ja lähes yhtä monta julkaisua sisältävällä taipaleellaan Lähdön Aika tuntuu vasta nyt löytäneen oman tyylinsä millä se erottuu edukseen muihin kolleegoihinsa verrattuna. Etenkin molempien puoliskojen avaukset Kuolemalle ja Ei koskaan tiivistävät tarttuvimmin, mistä bändin sludgesta ammentavassa doomailussa on pohjimmiltaan kyse.

Jos tästä pystytään vielä hiukan ulosantia omine keinoineen jalostamaan, noustaan mahdollisella ”kolmosella” jo parhaimpaan viidennekseen.

Macabre Omen

Gods of War – at War

Ván

4

Black metalinsa kuunnelleelle Macabre Omenin kotimaa olisi sokkotestissä kohtuu helppo arvata jo pelkän avauskappaleen perusteella, sillä sen verran tunnistettava helleeninen ote sillä on monien maanmiestensä lailla. Busukit eivät sentään levyllä soi, mutta melkoisen kattavaa joukkoa erilaisia perinneinstrumentteja duona toimiva bändi luontevana osana musiikkiaan käyttää.

Vaan eipä kreikkalaiset onneksi sentään minkäänlaiseen halpaan pillipiiparointiin syyllisty, musiikkinsa on ehtaa mustaa metallia, joka usein etenee jopa hiukan kaoottisena ja ehdottoman vauhdikkaana. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään bändin pääjehun Alexandrosin korkeuksissa hoilottava tuskainen rääkynä, jolle ulvova myllärikin olisi kateellinen. Toki mukana melodioissa sekä eri osuuksissa on aimo annos kiehtovaa pakanallista eeppisyyttä eivätkä temmotkaan aina maksimissa huitele. Tämän ansiosta kauttaaltaan pitkähköt ja haasteelliset biisit pitävät mielenkiintoa vaivattomasti yllä.

ISee, the Sea! sekä kappalekaksikko Alexandros - Ode A' ja Alexandros- Ode B' avaavat ja päättävät albumin kiehtovasti ja tarttuvasti kuin hyvän tarinan konsanaan millainen Gods of War – at War ehdottomasti onkin. Kymmenen vuoden kypsyttely on tosiaankin kannattanut, vaikka samoista aineksista olisi mahdollisuus ollut taatusti luoda vieläkin huikeampi musiikkieepos.

Niin hyvin ja vahvalla visiolla toteutettua kuin kappaleet ja koko levy onkin, olisi pienellä soundien ja sovitusten viilauksella saanut puristettua teoksesta todellisen timantin. Nyt levy jää historian kirjoihin ainoastaan yhtenä vuoden 2015 mielenkiintoisimmista black metal -julkaisuista.

Ruby the Hatchet

Valley of the Snake

Tee Pee

4,5

Johan meinaa alkaa housunetumus jöpöttämään ja heti perään kostumaan, kun Ruby the Hatchet polkaisee esikoistäyspitkänsä käyntiin Heavy Blanketilla. Onhan tätä vanhan ajan psykedeelistä huuruiludoomia kuultu viime vuosina jos vaikka minkälaista niin tyylillisesti kuin laadullisestikin, mutta näin hurmaavaa ja samalla sekä letkeää että jyräävää poljentoa en muista kuulleeni sitten vuonna 2008 ilmestyneen Jex Thothin debyytin.

Yhtymäkohtia em. genren pioneeriin on muutenkin paljon, sillä myös Ruby the Hatchet hyödyntää hienosti naissolistinsa Jillian Taylorin korvakäytäviä hivelevää ja viettelevää ääntä sekä urkujen ulinaa tunnelmanluojina tummasävyisessä maailmassaan, joka sijaitsee jossain nykyajan tuolla puolen. Albumin vahvuus on myös kaikkien kuuden kappaleen erilaisuus, sillä yhtye osaa olla hippimäisen kepeä ja maalaileva mutta myös raskaasti Black Sabbathin hengessä rullaava ja salatieteitä julistava.

Timangisen alun jälkeen meno muuttuu loppua kohden pelkästään kultaiseksi, mutta levyn draaman kaaren kannalta tämä on kuitenkin onnistunut ratkaisu. Vauhdikkaan avauskaksikon jälkeen tunnelma jäädytetään puolivälissä kiekkoa painavammaksi ja tummemmaksi loppukolmanneksen mennessä lämmön ja valon palauttamisessa takaisin ruumiseen ja sieluun.

Valley of the Snake onaito, vahva ja ytimekäs kokonaisuus. Kerrassaan mainio siirtyminen alun pienistä kohti suurempaa. Tämän julkaisun valossa tulevaisuus näyttäytyykin yhtyeelle samaan aikaan sekä loistavana että tuntemattomana.

Scorpions

Return to Forever

Sony

3

Eläkkeellä oloon kyllästyneellä Scorpionsilla on kova halu osoittaa edelleenkin haluavansa vain rokata, sillä ainoastaan yhtä kappaletta lukuun ottamatta kaikki levyn 12 biisiä kertovat enempi vähempi suoraan rockin soittamisesta ja tien päällä olemisesta. Ja jos sivuuttaa pari pakollista balladia, ovat itse biisit myös modernin jämäkkiä rock-viisuja, tyypillisellä scorpionsmaisella tatsilla esitettynä toki.

Jos viisi vuotta sitten ilmestynyt Sting in the Tail oli ihan kelpo kiekko ja tätä edeltävä Humanity: Hour I (2007) oikeinkin hyvä, vajoaa Return to Forever 2000-luvun avanneen Unbreakablen tasolle. Ei kunnioitettavat lähemmäs puoli vuosisataa saksalaista hard rockia maailmalla tutuksi tehneet miehet ole osanneet umpisurkeita levyjä tehdäkään. Eikä jälki nytkään ole missään vaiheessa luokatonta, on kyseessä sitten Rudolf Schenkerin tai Klaus Meinen kynäilemät rallit puhumattakaan ulkopuolisten säveltäjien teoksista, joita kaikista on lähemmäs puolet.

Return to Forever onkin takuuvarma, mutta samalla hititön levy. Monet näistä biiseistä kelpaisi silti taatusti useammallekin jo mainetta saavuttaneelle rokkiretkueelle, mutta Scorpionsilta saa ja etenkin pitää vaatia enemmän.

Inferno #124/2015

0 X í S T 

One Aeon

Death Shrine Offerings

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor

Paranoia

High Roller

4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt

Split 7”

Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail

3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb

Fool's Gold

High Roller

3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial

Vessel

High Roller

2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.