Murakasti murjovat miehet mustissaan, A Phantom Pack of Black Hounds ja Coughdust

Netistä kuuluu kummaa jyrinää. Miesten musiikkia soittavat jyväskyläläinen A Phantom Pack of Black Hounds ja tamperelainen Coughdust ovat julkaisseet ensimmäiset neljän biisin tuotoksensa. APPOBH:n vokalisti 105 ja Coughdustin basisti herra Peltokangas kertovat Entombedin yhdistäväksi tekijäksi, mutta mikä bändejä erottaa?

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #98/2012

Atom Notes

Visiting Hour/On Salary 7”

Hockey Champ

2,5 Turhan intohimottomasti soi kotimaisen punkin ns. tekijämiehistä koostuvan Atom Notesin uusin 7” single. Vaikka satunnaisia etiäisiä herrojen muista entisistä/nykyisistä bändeistä (Abduktio, Endstand, Manifesto Jukebox) voikin paikka paikoin olla kuulevinaan, on sisältö selkeästi enemmän punkista tunnelmaa ja sävyjä ottanutta rokkia kuin räyhäkkäästi rokkaavaa punkkia.

Seiskalla kuuluu kyllä selkeästi soittajien osaaminen ja näkemys siitä mitä halutaan soittaa, mutta ainakaan näihin kahteen biisiin ei energiaa saati tarttuvuutta ole saatu ladattua tarpeeksi. Tämä varmasti myös selittää sen, miksi kappaleet päätyivät alun perin viime vuonna julkaistun Spare Parts -debyytin CD-version bonareiksi, muttei sitä miksi nyt omaksi seiskaksi.

Death by Snoo Snoo

Tästä saat!

Creative Class War

4 Matt Groeningin nerokkaasta Futurama-animaatiosarjasta nimensä napannut Death by Snoo Snoon musiikki on taatusti useimmille helvetin ärsyttävää tekotaiteellista hassuttelua, mutta itse koen sen hyväntuulisen, naivistisen ja äkkiväärän tyylin ihastuttavana ja omaperäisenä ilman minkäänlaista havaintoa itsetarkoituksellisuudesta.

Nelikon musiikki pohjautuu vahvasti hardcoreen ja punkkiin, mistä osoituksena on mm. vauhdikkaan täyspitkän mitat 18 kappaletta ja 28 minuuttia. Em. genreille tyypillinen aggressiivisuus ja negatiivisuus ei kuitenkaan ole näiden pääosin oululaisten juttu, vaikka ihmissuhteiden ja päänsisäisten maailmoiden lisäksi muutama kappale ottaakin kantaa mm. eläinten hyvinvointiin ja ironisesti usein unohdettuihin nuijasodan veteraaneihin. Energiaa ja intensiivisyttä mutta ennen kaikkea vinkeää tarttuvuutta löytyy läpi koko julkaisun mukaan lukien myös astetta kevyemmin 

kulkevista enemmän rock kuin punk-henkisistä kappaleista.

Laulusta monipuolisesti vastaava Hanne on olennainen osa bändin soundia, sillä neiti pystyy hetkessä muuttumaan heleän herkästi tulkitsevasta keijukaisesta melkoiseksi lähes korvia piinaavaksi kimittäväksi naispiruksi, jollaista kukaan mies ei haluaisi riitakumppaniksi isoilla kirjaimilla puhuttaessa.

Tästä saat! - kiitos. Kesän 2012 virallinen räiskyvä soundtrack on tässä.

Gotthard

Firebirth

Nuclear Blast

3,5 Pitkä ja viime vuosina hieman kivikkoinenkin on sveitsiläisen Gotthardin vuonna 1992 startannut ura ollut. Yhtyeen alkuperäinen, miellyttävä-ääninen vokalisti Steve Lee menehtyi pari vuotta sitten moottoripyöräonnettomuudessa, mutta rockin täytyy soida ja shown jatkua. Firebirth onkin yhtyeen kymmenes albumi ja uusi solisti Nic Maeder osoittaa olevansa mies paikallaan. Onpahan herralla vielä yllättävänkin samankaltainen ääni edeltäjäänsä verrattuna.

Ei ole mikään ihme, että Gotthard on yksi kotimaansa menestyneimmistä bändeistä niin rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, vaikka tunnettavuus ei ikävä kyllä esimerkiksi meillä Suomessa ole kovinkaan hyvällä tolalla. Bändin vahvasti amerikkalainen ja 80-lukulainen melodinen hard rock on sen verran ammattimaista, letkeää, hyväntuulista ja tarttuvaa, että sitä on mahdotonta kuunnella mököttäen. Näin laadukkaaseen ja uskottavaan jälkeen ei taida yksikään jenkkibändin pystyä tänä päivänä.

Vaikka Firebirth onkin yllätyksetön ja kaikkia genren peruskuvioita aina muutamine balladeineen noudattava juuri sopivasti kaikin puolin hiottu albumi, on se silti äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa. Aivan yhtä kovaa hittimateriaalia ja tasalaatuisuutta siltä ei löydy kuin esimerkiksi viiden vuoden takaiselta Domino Effectiltä, mutta laadukas jatkumo se yhtyeen diskografiaan silti on.

Graveyard Dirt

For Grace Or Damnation

Ashen

3 On makuasia haluaako näiden irkkujen ensimmäistä täyspitkää kutsua aikamatkaksi 90-luvun alkupuolelle, jolloin melankolinen doom-death löi itsensä läpi Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin johdattama vaiko ajastaan jäljessä olevaksi pioneerien perässähiihtäjäksi. Äärimmäisen vahvoja musiikillisia samankaltaisuuksia ainakin bändillä on naapuri saaren suuren kolmikon alkupään tuotantoon.

On myös täysin mahdollista, että alun perin jo vuonna 1994 perustetun, mutta vasta vuonna 2010 tämän ensialbuminsa julkaissut ja välillä ilmeisen pitkällä tauollakin ollut porukka on kynäillyt laahausveisunsa jo aikoja sitten, mutta levyttänyt ne lähes toistakymmentä vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin aina kansikuvaa ja tekstejä myöten oppikirjamainen tapaus siitä, kuinka tällaista massiivista, melankolista ja synkistely doomia tehdään. Harmi vain, ettei itse musiikista löydy mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikoinaan tehty moneen kertaan vähintäänkin yhtä hyvin ja useimmiten jopa paremmin.

Genreä vähänkään tunteva muttei siihen täysin hurahtanut ei paljoa uutta tai ihmeellistä saa irti julkaisuista, mutta jos Serenades, Gothic tai As the Flower Withers on kulutettu aivan läpipuhki, saattaa For Grace Or Damnationista olla hetken lohduttajaksi.

Moonless

Calling All Demons

Doomentia

3,5 Vahvaa perusosaamista vahvojen perusasioiden äärellä. Vaikka noin voisi kiteyttää juuttien ensijulkaisun. Black Sabbathistahan nämäkin kaverit ovat inspiraatiota riskisti ammentaneet, mutta mukana on myös rutkasti kiireetöntä groovea ja stoner-otetta. Biisit etenevät keskitempoisesti, letkeästi, raskaasti ja varmasti aina kuuden minuutin korville ja ylikin, mutta jämäkästi kuuden biisin ytimekäs levykokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa.

Kun levyn soundit ovat vielä lämpimän muhkeat ja vokalistin äänessäkin on voimaa ja mukavan pientä raspia, ei musiikista löydy varsinaisia heikkoja lenkkejä. Jonkinlaista irtiottoa ja riehakasta mukaansa tempaavuutta Calling All Demonsilta jää silti kaipaamaan. Helvetin seitsemästä portista neljä on jo auki ja yksi raollaan, mutta loput kaksi pysyvät Moonlessilta ainakin toistaiseksi tiukasti säpissä.

Running Wild

Shadowmaker

SPV

1,5 Eipähän ehtinyt Running Wildin pääkallolippu heilua puolitangossa kuin reilut kaksi vuotta, kun taas veti vesille venhosen mieli. Yhtyeen itseoikeutettu kippari Rock 'n' Rolf on monessa yhteydessä kertonut, kuinka kappaleet syntyvät kuin itsestään eikä minkään säveltämiseen ole kulunut puolta tuntia kauempaa. Tämä on helppo uskoa, sillä vaikka raskaan rockin historia tunteekin useita varttitunnissa sutaistuja mutta klassikoiksi muodostunutta kappaletta, kuulostaa Shadowmakerin biisit lähes poikkeuksetta juurikin vain muutaman varsin heppoisen idean ympärille nopeasti sävelletyiltä kyhäelmiltä. Tästä levyn kammottava kansikuva yrittänee jo varoittaa.

Köppäistä kokonaisvaikutelmaa korostaa entisestään miksauksessa ehkä tietoisestikin varsin taustalle jätetyt melkoiset pilipali-riffit, joita levy on täynnä alusta loppuun. Rolf Kasparekin tunnistettava ääni tuntuu sentään yhä olevan kunnossa, mutta kovinkaan kummoisia kertosäkeitä ei mies kuitenkaan ole tälle levylle onnistunut luomaan. Perinnetietoiset kitarasoolot irtoavat sentään kappaleessa kuin kappaleessa ihan mukavasti, mutta vaikka kokonaisuus onkin kaikin puolin ehtaa Running Wildia, ollaan varsin kaukana niistä kovista standardeista mitkä bändi itselleen asetti etenkin 80-luvun mutta myös 90-luvun alkupuolen tuotannollaan. Levyn päättävä Draculassa aletaan sentään olla lähempänä klassikkolevyjen keskinkertaisempia ralleja.

Minkäänlaista uhmakkuutta tai voimaa ei albumilta löydy lopputuloksen ollessa melkoista köpöttelynä etenevää zombie-draamaa. Mukana tulevan DVD:n 12 minuuttinen making of -dokumenttikin on täysin jonninjoutava, jota ei pysty edes nykyisillä laitteilla kelaamaan tarpeeksi nopeasti kyllästymättä eikä Rolfin biisi biisiltä kuvaukset nekään tarjoa kummoistakaan lisäinfoa. Tekstityksen lukuisat kielioppi- ja kirjoitusvirheet sentään jaksavat vähän huvittaa.

Vanhana Running Wild fanina eli Runkkarina olisin niin mieluusti halunnut nostaa punaisen lipun mastoon bändin paluun kunniaksi, mutta nyt käteen on vedettävä vain ruskea hanska Shadowmakeria käsitellessä.

Swarm

Born to Ruin/Santiago 7”

De:Nihil

3,5 Kun kokoonpanoon kuuluu trio näinkin ärhäkkäistä yhteyksistä tuttuja miehiä kuin Tuffe-Uffe Cederlund (Disfear, ex-Entombed), Marcus (Disfear) ja Johan (Victims), on melko helppoa ja turvallistakin vedellä etukäteen johtopäätöksiä musiikin laadusta ja sisällöstä. Eikä Swarmin ensijulkaisu suuresti yllätä tai petä.

Born to Ruin on hitaahkosti etenevää ja painavaa julistusta, jossa kuuluu niin tekijöiden hardcore-juuret kuin aikuisten miesten ahdistus sekä raskas groove vanhemman Neurosiksen hengessä. Santiago on puolestaan astetta kepeämpi ja rullaavampi 80-lukulaista välinpitämättömyyttä henkivä hypnoottinen ralli, jonka simppeli kertosäe jää helposti pipodiskoon repeatille.

Internet-osoite sswwaarrmm.bandcamp.com tarjoaa seiskan molemmat kappaleet kuunneltavaksi ja ladattavaksi, mikäli vinyylikieputinta ei löydy tai musiikista ei halua maksaa. Onpahan tarjolla vielä painostavasti lanaava Get Me Through This -murjonta, joka ei kuitenkaan aivan yllä muun kaksikon tasolle.

Zerstörer

Panzerfaust Justice

Ashen

3 Zerstörer-niminen porukka, jossa soittaa jäsenet Kremator, Nekroschwanz ja Barrage Beast, julkaisee Panzerfaust Justice nimeä kantavan levyn. Albumin kannesta löytyy jonkinlaisen ydinammuksen singolla ampuva viikatemies ja mm. Atomic Humiliation sekä Goatworship Kommando nimiset kappaleet. Omien sanojensa mukaan Pure panzer metalia vuodesta 1998 soittaneen porukan tyylisuuntaa ja kotimaata ei liene kauhean vaikea ole arvata näiden vinkkien perusteella.

En tiedä miksi jo vuonna 2010 julkaistusta albumista promo tulee vasta nyt, mutta onneksi itse musiikillinen sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään aikaan sidottu eikä edes kirvoita minkäänlaista hymynkaretta suupieliin kuten em. ulkoiset tekijät. Yhteen raaka ja suoraviivainen, osin hieman rässääväkin black metal ei ole kaikista nekroimmasta päästä, mutta sopivan energisesti ja uskottavasti se kuitenkin räyhää. Vokalistin raakunta sekä juuri sopivanlainen lofi-tuotanto täydentävät nasevanlaisen kokonaisuuteen, joka kuitenkin tuppaa taantua perusasioiden äärellä hyvin mutta tutuin kuvioin pyöriväksi vahvaksi keskinkertaisuudeksi.

Tylsimmillään yhtye on vauhdikkaissa ja viivasuoraan etenevissä Lost in the Trenchin kaltaisissa kaahauksissa ja parhaimmillaan taas hitaimmissa ja osin hieman rokkiakin sisältävissä vedoissa nimikappaleen malliin. Materiaalia typistämällä sekä osin hidastamalla että varioimalla Zerstörerillä olisi arsenaalissa paukut parempaankin.